Presidentinvaalien mediamopedit polkaistiin käyntiin

Vasemmistolla on syytä huoleen. Someaktivistien mukaan Suomea uhkaa sovinistinen diktatuuri, mikäli niin sanottu oikeisto voittaa presidentinvaalit ja päällysmieheksi kohoaa joku Kepun, Kokoomuksen tai Perussuomalaisten sotaratsuista tai Aaltolan ja Haaviston valitsijayhdistysten ehdokkaista.

Kolme kuukautta ennen vaaleja SDP:ltä suorastaan puuttuu ehdokas, ja Vasemmistoliiton Li Andersson nauttii kansan syvissä riveissä marginaalikannatusta.

Luulen, että demarit menevät vaaleihin sammutetuin lyhdyin liittoutuakseen taktisesti Pekka Haaviston valitsijayhdistyksen taakse. Samaan tapaan RKP jo ryhmitti väkeään Kokoomuksen piilo-rkp:läisen Alexander Stubbin tueksi pidättäytymällä omasta ehdokkaasta kokonaan.

Erikoista on ollut median tapa kehystää ”kärkiehdokkaita”. Esimerkiksi käy MTV3:n Asian ytimessä (11.10.2023), jossa toimittaja Jouko Loikkanen haastatteli Alexander Stubbia, Mika Aaltolaa ja Pekka Haavistoa.

Jussi Halla-ahon mediakampanjan avasi vasta Sanoma-yhtiöt Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien jutuilla (22.10.2023), joissa taivasteltiin jälleen Halla-ahon klassisia kirjoituksia. Lehdissä annettiin sanansija Vihreiden entiselle kaupunginvaltuutetulle Jukka Relanderille, jonka suvaittiin kauhistella Halla-ahon aatteellista erkaantumista omille teilleen maahanmuuttopolitiikassa.

Sanoma-lehtien haastattelemia Halla-ahon taannoisia ”tuttavapiiriläisiä” eivät varmaankaan ole järkyttäneet Ruotsin viimeaikaiset tapahtumat, vaikka Tukholmassa on jouduttu tuomaan jo armeijakin kaduille maahanmuuttajaperäisen jengiväkivallan vuoksi. Yksitoista kuoliaaksi ammuttua kolmessa viikossa on kai nyt sitä värinää, jota Petteri Orpo kaipasi myös Suomeen ollessaan sisäministerinä vuonna 2015.

Perussuomalaiset ovat olleet aivan oikeassa maahanmuuttokriittisyydessään, vaikka puolue onkin hallituksessa ollessaan ajanut skootterilla rotkoon mennessään kokoomuslaisen asuntopolitiikan ja eritoten asumistuen leikkausten takaajaksi (kirjoitin aiheesta täällä ja täällä, ja hanke on myös oikeuskanslerin mukaan perusoikeuksien vastainen).

Yleisradio puolestaan mainosti viikonlopun Elämäni biisi -ohjelmaansa 1,5 miljoonan katsojaluvulla, kun kuvaruudussa olivat Aaltola, Haavisto, Halla-aho, Rehn ja Stubb. 

Olen aiemmin arvostellut poliitikkojen kierrättämistä viihdeohjelmissa kolmen pointin vuoksi. Ensinnäkin se merkitsee politiikan epä-älyllistymistä. Toiseksi kaikenlaisiin tanssikilpailuihin kutsuminen tarjoaa toimittajille mahdollisuuden orkestroida poliittista julkisuutta. Kolmanneksi myös ehdokkaat voivat käyttää mediaa populistisesti. Tätä sosiaalisen vaihdon tai korruption kaltaista vispilänkauppaa olen sanonut politiikan medioitumiseksi tutkimuksissani Totuus kiihottaa (2020) ja Pavlovin koirat (2022).

Väitetään, että vuoden 1994 presidentinvaalit ratkesivat Martti Ahtisaaren voittoon Elisabeth Rehnistä Yleisradion Tuttu juttu -show’ssa. 

Vaikka viihteellinen lähestymiskulma politiikkaan onkin göbbelsiläinen, se on joka tapauksessa informatiivinen kertoessaan poliitikkojen tunne-elämästä.

Elämäni biisi -arvuutuskilpailussa (en selosta sääntöjä tarkemmin) kaikkein liikuttavimman performanssin onnistui esittämään Mika Aaltola, joka valitsemallaan elämänsä biisillä toi näyttämölle perhesuhteensa, sotaveteraanit, kotiseutunsa, sairastamisen kurjuuden, lapset, ikäihmiset ja kaiken muun, minkä kuuluu koskettaa. Kun itse liikuttuu, niin yleisökin liikuttuu.

Kevytkenkäisimmän version itsestään esitti Alexander Stubb, jonka ”Korkkarit kattoon” oli suunnattu nuolisuorasti naisäänestäjien kosintaan ja sisälsi myös transvestiittisiä aineksia. Koiven nostaminen TV-lähetyksessä ei ollut kovin elegantti ele. Voidaan kysyä, onko Alexilla piileviä transvestiittisia taipumuksia, kun hän vihjaisi niitä olevan Jussi Halla-aholla.

Ovelin veto oli Pekka Haaviston ”Halleluja”-biisi. Vihervasemmiston kannatus ei todennäköisesti riitä presidentiksi toisella kierroksella, ja siksi Haavisto tarvitsee tuekseen ääniä muun muassa krisuilta. Näin selittyy kilpailun toinen ”transsu”: transsendentaalinen biisivalinta, jolla Haavisto todistelee omaa hengellisyyttään ja kelvollisuuttaan hurskaiden valtiaaksi.

Kyseinen käsiteturilashan tulee latinan sanasta transcendo, joka merkitsee ’siirtämistä’, ’kuljettamista’ ja ’viemistä rajan yli’. Se esiintyy sekä sukupuolen vaihtamisessa että rajojen ylittämisessä laajemminkin. Haavisto valitsi Leonard Cohenin biisin ilmeisesti tavoitellen myös jonkinlaista macho-imagoa.

Jussi Halla-ahon lähestymistapa omaan biisivalintaansa oli hänelle tyypillisesti analyyttinen ja lingvistinen, mikä jäi varjostamaan tunnerekisteriä, jota ohjelman tavoitteena oli avata. Samaa voi sanoa Olli Rehnin esiintymisestä.

Ohjelmasta opimme, että politiikka on vain hyvää viihdettä ja että oikeistossa tulee olemaan vaalien aikaan ahdasta.

Media on tehnyt viime päivinä paljon työtä koetellakseen asiantuntijajulkkis Mika Aaltolaa, joka antautui lausahtamaan mediakriittisen kommentin ja paljasti, että eräs media oli tarjonnut hänelle myönteistä julkisuutta vastalahjaksi mainostilan ostamisesta.

Aaltola sai päätoimittajien edunvalvontayhdistyksen takajaloilleen ja peräänsä lauman toimittajia, jotka ovat tuosta pitäen koettaneet jyrsiä hänen kannatustaan, etunenässään Helsingin Sanomat, joka pyrki lyttäämään Aaltolan vaalikirjan demokratian vastaiseksi. Tänään Helsingin Sanomat vääristelee Aaltolan lausumia täällä.

Jos Aaltola kestää valtamedian mustamaalaushankkeet, ne todennäköisesti vain lisäävät hänen kannatustaan.

On näyttöä siitä, että presidentiksi voi nousta myös politiikan ulkopuolelta, vaikka ei olisi koskaan tehnyt poliittisia päätöksiä eikä osallistunut poliittisiin vaaleihin. Yksi esimerkki on Ahtisaari, toinen Viron presidentiksi valittu kirjailija Lennart Meri ja kolmas Trump!

Luulen, että vaalin ensimmäisellä kierroksella Pekka Haavisto tulee vähintään toiseksi.

Se, kuka muu ehdokas selviytyy toiselle kierrokselle, riippuu siitä, paljonko Aaltola syö Stubbin ja Halla-ahon kannatusta. Rehn on liian virkamiesmäinen ja kansasta EU-etääntynyt yltääkseen kärkisijoille. Hänen edelleen kirii jopa politiikan ulkopuolelta putkahtanut aatteellinen kokoomuslainen Mika Aaltola omalla kansanomaisella tyylillään.

---

Päivitys 19.11.2023: Sanna Marinin jälkeensä jättämistä savuavista raunioista kömpi esiin SDP:n presidenttiehdokkaaksi Jutta Urpilainen, joka ilmoittautui tavoittelemaan presidentinvirkaa ”komissaariksi” esiteltynä. Hän julistautui puheessaan ”punavihreäksi naiseksi” ja sai tamperelaiselta salilta raikuvat suosionosoitukset.

Eurostoliitolta kalskahtava komissaarin titteli ja sukupuolella ratsastaminen tuskin ovat niitä valtteja, joilla tämä vaali ratkaistaan, ja 4 prosentin gallupkannatuksellaan Urpilaisesta tulee vaalien NPC, jonka tehtäväksi jää häiritä punavihreiden miesten kampanjoita.

Päivitys 10.2.2024: Epäily Alexander Stubbin transatlanttisten suhteiden realisoitumisesta taitaa osoittautua oikeaksi. Hänen skottipuolisonsa Suzanne Innes-Stubb paljasti tänään MTV3:n ja toimittaja Mika Tommolan ohjelmassa hommanneensa Alexille skotlantilaisen kiltin, jota hän käyttää kotioloissa.

Oi Saara Saara, miksi nauroit?

Mitään ei pitäisi juhlia ennen kuin lopputulos on selvillä. Britannian X Factor -kilpailun finaaliin edennyttä Saara Aaltoa juhlittiin ja hehkutettiin Helsingin Senaatintorilla viikko sitten tuhansien ihmisten ja ilotulitteiden voimalla.

Vähäinenkin munaus riittää yleensä pilaamaan menestyksen kuin menestyksen, mikäli se on tarpeeksi näyttävä ja tapahtuu ratkaisevalla hetkellä. Suomalaiset valitettavasti hervahtivat jälleen kerran slaavilaisperäiseen fiilistelyyn ja repivät peliverkkarinsa ennen ratkaisevaa finaalia ja äänestystä.

Niinpä britit saivat tilaisuuden äänestää ikään kuin toiseen kertaan Euroopan unioniin kuulumisesta. Suomalainen kilpailija oli brittiäänestäjille liikaa, mutta hienoa, että suomalainen pötki edes hopealle Britannian sisäisessä musiikin Valioliigassa! Kotiin päin vetäminen näyttää olevan ominaista kaikille kansakunnille, eikä siitä pidä moittia vain meitä suomalaisia. Ei ollut siis tappio tämä, vaikka ulkomusiikilliset tekijät olisivatkin ratkaisseet.

Luulen kuitenkin, että brittien oma ehdokas Matt Terry voitti ensisijaisesti siksi, että altavastaajaksi julistettuna hän säilytti nöyryytensä loppuun asti. Yleisö turtui siihen, että tuomarit, juontajat ja media suitsuttivat Saara Aaltoa kuin uutta kuningatarta, joka joutui imemään ennakkosuosikin paineet itseensä kuin pesusieni.

Koko ohjelma kumosi lopulta myös oman viihdyttävyytensä, kun ylisanat loppuivat. Tällöin mikä tahansa esitys läsähtää kuin pannukakku. Kun tuomarit nousevat joka esityksen jälkeen seisomaan kuin jumalanpalveluksessa osoittaakseen kunnioitusta esiintyjälle ja tuottajat puolestaan tekevät aaltoja (pienellä kirjaimella), lähetyksen show-luonne on ylittänyt viihdyttävyyden rajan.

Viihteen tehtävä on hillitä pitkästymistä. Kun viihde sinänsä alkaa pitkästyttää, olisi aika viheltää peli poikki. Vielä viikko sitten Saara Aalto olisi voittanut, koska kamelin selkä ei ollut katkennut. Mutta viime maanantaisen Suomi-mainoksen ja Britanniaan levinneen viestin vaikutuksesta – siis sen, joka kertoo, että tässä on kyse maiden välisestä kilpailusta – jälkeen ilmat pääsivät pihalle, noste katosi, ja samalla katosi myös osa karismasta ja hyvin tehdystä menestyksestä, joka lähti loivaan laskuliukuun.

Se on surullista, koska hillitymmällä taktiikalla ja alleviivatummin välitetyllä ja korostetummalla nöyryydellä Aalto olisi voinut voittaa. Median ja tuotantoportaan ehkä jo tarkoituksellinenkin riepottelu ei vain enää antanut tilaa kohdata yleisöä vaatimattomasti. Aalto pakotettiin omaksumaan diivan rooli, koska se oli ainoa suojaväri, joka mahdollisti kehumalla esitetyn kritiikin kääntämisen camp-huumorina takaisin kohti kehujia. Kyseessä oli tuotantoportaan virittämä klassinen harhautus, jossa hiillostettavaa hengästytettiin ja viimeisellä metrillä pyyhkäistiin ohi. Ymmärrän täysin Simon Cowellin kaksimieliset sanat voittajalle: ”You know, why you are the winner.”

Mitä sitten ajattelen Saara Aallosta laulajana? Kerrottakoon nyt poikkeuksellisesti sekin, vaikka tämä on poliittisten suhteiden käsittelylle omistettu blogi enkä pyri uudeksi Simon Cowelliksi Idols-kilpailuun.

Saara Aalto on ansainnut nyt saavuttamansa tähteyden määrätietoisella työllä ja muistuttaa siten kaikille, että koskaan ei kannata luovuttaa. Hän pärjäsi laulukilpailussa, koska hänen taustansa on Sibelius-Akatemiassa. Hän ei ole menestynyt populaarimusiikin teossa, sillä hänen profiilinsa ei ole tarpeeksi pop, mutta toisaalta hänen ääniresurssinsa eivät riitä oopperalaulajaksi, vaikka ne riittävätkin popmusiikkiin. Hän on ollut siis väliinputoaja, joka menestyi nyt popartistien joukossa, koska hän ylitti tason siellä.

Saara Aallon maneeri on, että hän hakee ilmaisuvoimaa vibrasta (älkää ajatelko ohjelman mainostauoilla markkinoituja leluja). Väriltään kaunis, kirkas ja heleä ääni todellakin aaltoilee ja värisee myös tahattomasti. Ääni nousee vaivattomasti ylärekisteriin ihan vaikka koloratuurioopperoiden esittämistä varten mutta jää ohueksi hengityksen tuen puutteiden vuoksi. Tiedän kaksi takavuosien naislaulajaa, joiden ääni muistuttaa Saara Aallon ääntä tässä suhteessa. Toinen on Kate Bush ja toinen israelilainen, alun perin oopperalaulajana aloittanut mutta sittemmin kevyen musiikin pariin siirtynyt Ofra Haza.

Linkkaan tähän loppuun YouTube-videot Saara Aallon ja Ofra Hazan esityksistä, niin voitte todeta yhtäläisyyden. Oheinen esiintyminen oli Aallon paras, ja se sopi hänen äänelleen toisin kuin kumpikaan finaaliin valituista kappaleista. Tilanteen pelastaa se, että myös toiseksi tuleminen voi olla tyylikästä. Filosofisesti katsoen häviäjä oikeastaan voittaa, koska samalla näyttämöllä ollessaan hän voi osoittaa suuripiirteisyytensä. Voittajan pitää olla kiitollinen, mutta häviäjä voi ilmaista riippumattomuutensa mielipiteistä.



Ofra Haza: