Sipilän hallitus ja perustulo

Pääministeri Juha Sipilä puhui eilen Kampin Narinkkatorilla ja kuunteli kansalaisten huolia. Erityisen tärkeänä hän piti työvoiman käytön tehostamista. Onkin totta, että työelämämme toimii huonolla hyötysuhteella ja työn tuottavuus on kehno.Muiden muassa MIT-professori Bengt Holmström oli tätä mieltä viikon takaisessa kannanotossaan.

Samoin kirjoitin itse jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (3. ajantasaistettu painos 2015), että tärkeintä ei ole edes työllisyysaste vaan arvotuotanto: se, että työelämässämme ja sen ulkopuolella tuotettaisiin vaihtokelpoisia arvoja, ovatpa ne henkisiä tai materiaalisia. Resursseja kuluu nykyisin liikaa pelkän huoltavan verkoston ylläpitoon.

Pääministeri Juha Sipilä kuunteli kansalaisten huolia Kampissa. Kuva: J. Hankamäki.

Istuvan hallituksen ohjelmaan sisältyy perustulokokeilu (s. 21). Perustulo antaisi mahdollisuuden tehostaa työvoiman käyttöä. Luonnostelin edellä mainitussa teoksessani perustulojärjestelmän, joka korvaisi sosiaalietuuksien tilkkutäkin, mahdollistaisi työttömien opiskelun tai työssäkäynnin ja suorastaan velvoittaisi jompaankumpaan. Se myös leikkaisi korkeat työttömyysetuudet perustoimeentulon tasolle ja auttaisi sitä kautta rahoittamaan opiskelijoiden toimeentulon noston työttömien nykyisten sosiaalietuuksien tasolle.

Sen sijaan kansalaispalkkamalli tämä ei olisi, vaan kyseessä olisi nykyiset sosiaalietuudet korvaava malli, jonka loppusummana ei jaettaisi nykyistä enempää rahaa. Perustulon saaminen päättyisi työttömän, opiskelijan, eläkeläisen (tai muutoin pienituloisen) työllistyessä tai saavuttaessa riittävän tulotason.

Perustulomalli ei saisi tarkoittaa myöskään vain toimeentulotuen siirtämistä Kelaan, joka alkaa näillä näkymin huolehtia toimeentulotukien maksusta vuonna 2017. Tällöin perustulon keskeisin arvotuotantofunktio jäisi toteutumatta. Perustulojärjestelmän tärkein tehtävä on purkaa työllistymisen ja opiskelun esteet. Näin tapahtuu vain, jos työttömät oikeutetaan ja jopa velvoitetaan opiskelemaan tai toimimaan työelämässä perustulon vastikkeeksi.

Perustulon lähtökohtana tulee olla sosiaalipoliittinen vastikkeellisuusperiaate ja universaaliusperiaate. Vastikkeellisuusperiaatetta on nykyisin tulkittu nurinkurisesti velvoittamalla työttömyysturvan saajat olemaan pelkkänä resurssina eli tyhjän panttina ja kieltämällä heiltä opiskeleminen. Taustalla on suuri ongelma: työttömyysetuudet ovat opiskelijoiden sosiaalietuuksia paremmat.

Perustulo tulisi toteuttaa juustohöyläämällä perustoimeentuloon riittävää tasoa paremmat työttömyysetuudet ja eläkkeet pois sekä nostamalla opiskelijoiden sosiaalietuudet työttömien nykyisten minimietuuksien tasolle. Yhteiskuntamme ei selviä muutenkaan pullamössösukupolven eläkepommista heidän eläköityessään korkeasti palkatuista tehtävistään. Säästyneillä varoilla voitaisiin täyttää opiskelijoiden toimeentulovajetta ja sitä kautta toteuttaa perustuloon liittyvä universaaliusperiaate.

Poliittisesti kiinnostavaa on, että perustulomallin sisällytti hallitusohjelmaan oikeistohallitus. Vihreiden ja vasemmiston ollessa hallituksessa perustulosta ei pukahdettu hallitusohjelmissa mitään, vaikka varsinkin vihreät ja Vasemmistoliitto ovat ilmoittaneet sitä kannattavansa. Syy vasemmiston kaksinaamaisuuteen on ollut ay-poliittinen. Ammattiyhdistyksiin liitytään etupäässä työttömyysturvan saamiseksi. Mihinpä ammattiyhdistyksiä enää tarvittaisiinkaan, jos valtion takaama perustulo takaisi vahvan suojan työttömyyttä vastaan?

Myös nykyisin valtaosa ansiosidonnaisten rahoituksesta tulee verovaroista. Sosiaalikulut eivät tässä perustulomallissa kasvaisi, mutta panos/tulos-suhde paranisi. Työttömän ja opiskelijan oikeusasema paranisi, kun opiskella ja työskennellä saisi puolin ja toisin, ja vasta tuloleikkuri katkaisisi perustulon maksun (ks. tarkemmat tiedot progressiivisesta tuloleikkurista kirjastani).

Perustulon tulisi korvata pääosa muista sosiaalietuuksista, joita ovat opintotuki, työttömyysetuudet ja eläkkeet. Jo järjestelmän kansainvälisesti kuuluisin kehittäjä, Nobel-palkittu taloustieteilijä Milton Friedman, painotti teoksessaan Free to Choose (1980), että vain näin saavutetaan tarvittavat säästöt ja luodaan riittävä motivaatio sekä vapaus arvotuotantoon osallistumiseen. Tarjoan hallitukselle kaiken osaamiseni perustulokokeilun toteuttamiseksi.

Perustulomalli auttaisi hallitusta kompensoimaan paljon parjatut opintotuen leikkaukset. Ongelmallisuus osoittaa, että pikku-uudistuksilla pulmista ei selvitä, vaan sosiaaliturvan systeemi on kokonaisuudistusta vailla.

Filosofian ylioppilaskokeen uudistaminen

Ylioppilastutkintolautakunta aikoo jälleen uudistaa ylioppilaskoetta. Tänään ylioppilaskirjoituksissa on vuorossa reaalikoe, ja kirjoitettavien aineiden joukossa on muun muassa filosofia.

Niinpä laadin oman ehdotukseni siihen, millainen filosofian ylioppilaskoe voisi tulevaisuudessa olla. Se suosii luovaa ajattelua, ajankohtaisuutta ja soveltavaa päättelyä.

Tehtävät:

1) Muuan filosofi sai 700 000 euroa lahjaksi maan hallitukselta tulevaisuusselvityksen laatimista varten. Pohdi, millaiseen riippuvuussuhteeseen lahjus voi johtaa. Analysoi, mitä vaikutuksia sillä on tieteen etiikan, moraalin ja puolueettomuuden kannalta. Valaise esimerkein.

2) Lehdistössä on väitetty, että monet rasismin tutkijat ovat saaneet paljon uhkauksia rasisteilta, mutta rasisteja itseään ei ole tyydytty vain uhkailemaan, vaan heidät on viety suoraan oikeuden eteen tai linnaan. Analysoi, mistä kyseinen menettely voi johtua. Miksi rasistit uhkailevat rasismin tutkijoita? Eikö rasistien mielipiteitä ole otettu riittävästi huomioon tutkimuksissa? Eivätkö rasistit ole saaneet tarpeeksi oikeutta? Pohdi asiaa menetelmäopillisesti ja oikeusfilosofisesti.

3) Yliopistossa haettavaksi avautunutta virkaa hakivat N.N. ja M.M., joista N.N. oli nainen ja M.M. mies. Mieshakija oli tieteellisesti ansioituneempi, mutta virka täytettiin naishakijalla, koska se oli perusteltua yliopiston tasa-arvosuunnitelman ja naisten tasa-arvon edistämiseksi. Pohdi asiaa logiikan kannalta.

4) Itsemäärämisoikeutta sanotaan subjektiviteetin ehdoksi. Euroopan unionin liittovaltiopolitiikassa kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta on heikennetty. Kansojen vapaan siirtyilemisen maasta toiseen on sanottu estävän tehokkaasti natsismia. Pohdi, miksi kansallisvaltiot ovat olemassa ja mihin niitä tarvitaan. Vähentääkö vai lisääkö maahanmuutto natsismia? Entä jos rajat otetaan pois? Jääkö kansallisvaltioille mitään tehtäviä, jos niiltä poistetaan niiden itsemääräämisoikeus ja kyky rajoittaa kansalaisuuden myöntämistä? Mikä valtion olemus oikeastaan on? Analysoi kysymyksiä valtiofilosofisesti ja yhteiskuntafilosofisesti.

5) Eräässä yliopistossa filosofin virkaan valittiin aina vasemmistoliittolainen marxisti, sosiaalidemokraattinen systeemifilosofi tai pragmatisti, vihreä naturalisti tai feministinen queer-teoreetikko, jälkistrukturalisti tai postmodernisti. Heitä suosittiin tutkintojen myöntämisessä ja opinnäytteiden arvostelussa. Lisäksi heille myönnettin avokätisesti dosentuureja, ja toisella tavoin ajattelevat lavastettiin riidanhaastajiksi. Mieti, mitä tämä merkitsee tieteen moniarvoisuuden ja totuuden kannalta. Onko filosofia nyt monipuolista? Vai onko se jonkin tietyn väriyhdistelmän mukaista? Pohdi asiaa tieteenfilosofian, etiikan ja politiikan filosofian kannalta.

6) Eräs ministeri, joka oli entiseltä ammatiltaan työvoimaneuvoja, osti työsuorituksia pimeästi. Hän oli samalla harmaan talouden torjuntatyöryhmän jäsen. Hallitus katsoi, että hänen luottamuksensa ei riitä työryhmässä toimimiseen, mutta ministerinä jatkamiseen kyllä. Oikeusfilosofiassa katsotaan, että oikeusjärjestelmän toimivuus edellyttää neljän ongelmaryhmän ratkaisemista: legitimaatio-ongelman, tulkintaongelman, sanktio-ongelman ja toimivaltaongelman. Pelle Miljoona puolestaan sanoo eräässä laulussaan, että ”älkää kysykö, mistä johtuu väkivalta”. Pohdi soveltavan filosofian kannalta, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.

7) Lukioissa filosofiaa opettavat suurimmaksi osaksi teologit, jotka kaappasivat filosofianopetuksen sivuaineekseen uskonnonopettajan virkansa ohelle. Yhteiskunnassa taas virkoihin nimitetään sosiologeja, psykologeja, kasvatustieteilijöitä ja jopa taiteiden tutkijoita filosofien ohi, vaikka niin sosiologia, psykologia, kasvatustieteet kuin taiteetkin ovat velkaa filosofialle. Hiljattain otsikoitiin, että filosofian suosio reaalikokeen aineena on laskussa. Mistä kiinnostuksen väheneminen voi johtua? Pohdi kysymystä talousfilosofian ja kasvatuksen filosofian kannalta.

Onnea kokeeseen.

Lukukausimaksusta ja makukausiluksusta

Sivistysyliopistoista yritysyliopistoiksi muuttuneiden opinahjojen uusliberalisoimisessa seuraava askel on tietenkin lukukausimaksujen käyttöönotto.

Valtion kassakirstun vartijana toimiva Raimo Sailas ehdottikin tämänpäiväisessä Aamulehdessä lukukausimaksuja kaikille yliopisto-opiskelijoille tutkintoaikojen lyhentämiseksi. Myös vuoden professoriksi nimitetty tutkijanainen Eva-Mari Aro ilmoitti kannattavansa lukukausimaksuja kiltisti, mukisematta ja ihan omasta aloitteestaan.

Kyllä oli taas sivistynyttä ja kriittistä. Oikeaa vapaan tieteen ja yliopiston palvontaa. Näin ne normit menevät ihon alle, ja yliopistoväki sahaa omaa oksaansa.

Myös radio- ja TV-kanavien valopäänä mainetta niittänyt Tuomas Enbuske kirjoitti äskettäin Helsingin Sanomissa, että hän puolestaan haluaisi alistaa älymystön pakkotyöhön! Hänen mielestään on kuulemma väärin, että lahjakkaat ihmiset eivät työskentele yhteiskunnan hyväksi ilmaiseksi.

Kun niin sanottuna älymystönä pidetty jengi on tuota mieltä, sen voisi ohjata saman tien keskitysleirille. Aktiivinen eutanasia lyhentäisi koulinkouristuksissa kamppailevan järjen kärsimyksiä.

Eivätkö muka taiteilijat ja tieteilijät ole tehneet tarpeeksi palkatonta, vastikkeetonta, ilmaista ja myös pyytetöntä työtä? Enbusken edustama näkemys saattaakin syntyä vain jonkun SAK:laisen demarijyrän tai Yleisradion jäsenkirjatoimittajan päässä. Ja tietenkin Helsingin Sanomissa.

Ellei sitten ole kyse vanhan sananlaskun toteutumisesta: The awkward moment when your sarcasm is so advanced that people actually think you are stupid.

Olen muuten itse julkaissut koko tuotantoni ilman palkkiota, vastiketta tai virkaa. Edelläkävijä siis. Olen tietysti täysin tuntematon hahmo Suomen kulttuurielämässä, mutta myöskään toimintani ei ole ollut pakkotyötä, sillä minua ei ole pakottanut kukaan, vaan täysin vapaaehtoista. Niinpä se on ollut aatteellisesti sitoutumatonta ja puolueetonta.

Paljastavaa onkin, mikäli tieteellinen toiminta koetaan pakoksi. Entäpä, jos palkat, virat ja varat otettaisiin pois myös feministitutkijoilta, monikultturisteilta ja vihervasemmistolaisilta filosofeilta (muillehan ei mitään maksetakaan)? Ehkä he alkaisivat kokea toimintansa pakkotyöksi.

On nimittäin vaikea ajatella, että kukaan edistäisi tarkoitushakuisia poliittisia tendenssejä, ellei siitä makseta tai ole tekijöille jotain hyötyä. Nythän poliittisille yhteiskuntatutkijoille osoitetaan suuriakin summia, jotta he tekisivät työtä käskettyä ja kirjoittaisivat poliittisia ohjelmia, aivan kuten Pekka Himaselle myönnetty 700 000 euron rahakasa osoittaa (aiheesta tässä ja tässä).

Olisi kieltämättä mukavaa nähdä, mitä nämä ja monet muut ajattelisivat ja sanoisivat, jos heidätkin pakotettaisiin tulemaan toimeen ilman suojatyöpaikkoja, virkoja ja avustuksia.

Myös minun mielestäni lukukausimaksut voitaisiin tuoda yliopistoihin. Haluaisin kernaasti herätä sellaiseen aamuun, jolloin yliopisto ensimmäistä kertaa elämässäni maksaisi minulle jonkinlaista lukukausimaksua toiminnastani, jotta tämä ei menisi ihan orjatyöksi. Esimerkiksi 5000 euroa kuukaudessa, kulmahuone, sihteeri ja virka-auto sopisivat alkajaisiksi. Nämähän ovat Raimo Sailaksellakin.

Vakavasti puhuen on törkeää, että valtio ottaa, nyhtää ja leikkaa niiltä, joilla ei muutenkaan mitään ole, kuten opiskelijoilta. Lukukausimaksuja olen kyllä kannattanut itsekin ulkomaalaisille opiskelijoille, sillä valtiorahoitteisessa yliopistolaitoksessa verovarojen pitäisi palautua oman kansakunnan eikä ulkopuolelta tulevien hyväksi. Verottamisen oikeutus ja idea on siinä, että kerätyt varat palautuvat takaisin oman maan kansalaisille.

Melkein kaikki eurooppalaiset yliopistot perivät lukukausimaksun ulkomaalaisilta perustutkinto- tai jatkotutkinto-opiskelijoilta, tai alkavat laskuttaa opintojen venymisestä. Kello on tietenkin tyrannian symboli, ja siksi myös valmistumisajoilla kiristäminen on tylyä. Mutta tällä hetkellä pohjoismaiset yliopistot ovat lähes ainoita, joissa minkäänlaisia lukukausimaksuja ei ole. Kööpenhaminan ja Helsingin yliopisto ovatkin maailman ranking-listan kärjessä juuri niiden yliopistojen joukossa, joissa ei ole lainkaan lukukausimaksuja. Ehkä sieltä ei kehdata pudottautua pois.

Lisää aiheesta voi lukea tästä.

Miksi Suomen yliopistot eivät pärjää koripallossa?

Suomi on hiihtomaana enää keskitasoa. Suomi on keskitasoa myös kestävyysjuoksumaana. Nyt Suomen Akatemian selvitys raportoi, että Suomi on keskitasoa tiedemaanakin!

Mikään arvokas, pyhä ja kallis ei näytä enää olevan voimassa. Ehkä myös suomalaisen koulujärjestelmän erinomaisuutta alleviivaava Pisan kalteva torni pian kaatuu.

Viime viikolla brittiläinen selvitys pudotti Helsingin yliopiston sadan parhaan mainelistalta, minkä tulkittiin tuottavan huolia Suomelle.

Mutta arvatkaa mitä: minä en ole tästä lainkaan huolissani. Ensinnäkään siksi, että omasta mielestäni viisaus ei yleensäkään asu missään keskivertosivistystä arvioivissa ranking-listoissa, joiden laatiminen on pitkälti ideologista puuhaa. Filosofian ja tieteen ydin on yksilö, ei kollektiivi. Ja toiseksi siksi, että tiedän suomalaisen yliopistolaitoksen toimivan myös kokonaisuutena erittäin hyvin.

Harvardit ja Cambridget nousevat listojen kärkeen vain siksi, että ne ostavat miljardiluokan budjeteillaan nobelisteja palkkalistoilleen. Kärki on terävä mutta pohja sangen lappea ja likilaskuinen opiskelijoiden pelatessa koripalloa pihalla.

Suomessa professorin ja opiskelijan välillä ei ole sellaista älyllistä välimatkaa kuin autoritaarisissa lukukausimaksullisissa yliopistoissa. Suomessa opiskelija voi olla opettajaansa terävämpi, ja usein onkin. Heistä myös aikanaan tulee toivoakseni omia opettajiaan parempia.

On syytä muistaa, että Kööpenhaminan ja Helsingin yliopistot olivat ainakin viime vuoteen asti maailman ainoat lukukausimaksuttomat yliopistot, jotka mahtuivat sadan parhaan joukkoon. Suomen yliopistolaitos palvelee hyvin kansakuntamme yleissivistystä, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvaltain hierarkkinen ja autoritaarinen yliopistolaitos, josta öljymaiden prinssit ostavat viisautta käteisellä.

Lukukausimaksut voisi kylläkin määrätä ulkomailta Suomeen tuleville opiskelijoille, sillä opiskelijoiden vaihtosuhde on nyt vinksallaan. Maassamme on noin kaksi kertaa niin paljon ulkomaalaisia opiskelijoita kuin Suomesta on ulkomailla. Myös monet eurooppalaiset yliopistot perivät jonkinlaisen lukukausimaksun ulkomaalaisilta, joko perusopinnoista, jatko-opinnoista tai molemmista.

Niitä pitäisi harkita Suomeenkin, sillä nyt ulkomaalaiset käyttävät verraten tasokasta ja valtaosin verovaroilla ylläpidettyä yliopisto- ja korkeakoululaitostamme hyväkseen.

Suomen yliopistot eivät pärjää koripallossa, sillä maassamme on älyllisesti motivoitunut opiskelijakunta, joka valitaan oppilaitoksiin kykyjensä mukaan. Yliopistojemme suurin uhkaaja ei ole jokin brittiaristokraattien ylläpitämä mainelista vaan yliopistojen yksityistäminen. Voitte paheksua röyhkeyttäni, mutta en usko arvostelukykyni pettävän, kun väitän, että liikkeenjohdon strategiat ja päällysmiehet eivät yliopistojen hallituksiin kuulu.

Minusta on perin vääristynyttä, että suuryritysten johtajat ja pataporvarit istuvat, paitsi pörssiyhtiöiden johtokunnissa, nyt myös yliopistojen hallituksissa, aivan kuten Jorma Ollila Helsingin yliopiston hallituksessa, Björn Wahlroos Svenska handelshögskolanin hallituksen puheenjohtajana ja Matti Alahuhta Aalto-yliopiston korkeakoulusäätiön hallituksen puheenjohtajana. Kyllä tieteenharjoittajien pitäisi päättää yliopistojen asioista ihan itse. Muuten vapaata tiedettä ja tutkimusta ei käytännössä ole.

Kostoa odotan.

Kallis kirjasto – Köyhät käyttäjät

Kummatkohan kirjoissa ovat tärkeämpiä, sivut vai kannet?

Tätä pohdin, kun kävin tutustumassa Helsingin yliopiston uuteen pääkirjastoon. Kaisaniemenkadulle avatussa rakennuksessa toimivat sekä kirjaston hallinto, kurssikirjalainaamo, humanistisen, oikeustieteellisen, teologisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastot, laitoskirjastot ja suuri määrä muita aikaisemmin hajallaan ympäri yliopistoaluetta toimineita kokoelmia.

Nyt kaikki on keskitetty uuteen ja hienoon kirjastorakennukseen, johon budjetin mukaan investoitiin peräti 35 miljoonaa euroa rahaa. En tosin tiedä, onko arviossa pysytty vai ylitettiinkö se Musiikkitalon tapaan.

Mutta sen tiedän, että samalla kun opiskelijoita koulutetaan ymmärtämään, kuinka upea heidän uusi kirjastonsa on, rakennuksen aulassa komeilee suurikokoinen kyltti, jossa kehotetaan lahjoittamaan yliopistolle kurssikirja.

Yliopistolla on kuulemma varaa lainata tenttikirja enää vain joka kolmannelle tarvitsijalle.

Mistähän tämä johtuu? Onko mieltä laittaa kymmeniä miljoonia seiniin tilanteessa, jossa laitoksilla ja opiskelijoilla ei ole varaa edes kurssimateriaaleihin?

”Kyllä”, vastaavat SAK ja rakennusteollisuus. ”Ei”, sanovat opiskelijat tai ainakin suurin osa heistä. Ja ”suurimmalla osalla” tarkoitan tällöin köyhiä ja vähävaraisia opiskelijoita.

Rakennustyön alkaessa laskin, että uuden buildingin hinnalla olisi saatu miljoona kappaletta 35 euron hintaisia kirjoja, eli yhteensä 50 hyllykilometriä tieteellistä kirjallisuutta, jonka arvo ylittäisi kirjastojen avokokoelmissa olevan kirjallisuuden nykyarvon!

Kirjasto ei ole siis valtion lahja opiskelijoille, tutkijoille ja tieteelle, vaan se on korvamerkitty tulonsiirto rakennusteollisuudelle ja raksa-Ivaneille.

Myös vanhat kirjastot olivat toimivia. Vaikka niissä olikin ajan patinaa, ne olivat kuitenkin sympaattisia ja viihtyisiä, ja niiden käytävillä saattoi vaikka rakastua.

Sen sijaan uusi kirjasto on hieno mutta hygieeninen. Sisältä se muistuttaa enemmän John F. Kennedyn lentoaseman TWA-terminaalia (jonka piirsi Eero Saarinen), kuin kirjastoa. Ehkä tällä tavalla koulutetaan tulevaisuuden lakimiehiä, valtioviisaita ja muita Brysselin enkeleitä parveilemaan liikenteen solmukohtien odotushuoneissa.

No, lukupaikkoja kirjastossa ainakin riittää, eikä tunnelmaa voi yksinomaan moittia.

Mielenkiintoisimmat kirjat ovat edelleen samassa paikassa kuin ennenkin, eli maanalaisissa pohjakerroksissa, joista voi löytää aina jotain muutakin kuin etsii. Ihmeellistä, miten koskemattomina ne ovatkin säilyneet hirveän rakennustyön yli.

Onnittelen kirjaston henkilökuntaa siitä, että se sai käyttöönsä hienot tilat, joissa magneettiovet loksahtelevat sulkien asiattomat ulkopuolelle. Hissien liukuovet suhahtelevat kuin futuristisessa filmissä, autojen navigaattoreista muistuttava virtuaaliääni ilmoittaa kerroksen, ja hissien sisätilat on valaistu myös sinertävillä lampuilla, jotta narkkarit eivät voisi piikittää itseään matkalla ylös tai alas... Kertokaa te, mistä näitä ideoita tulee.

Ulkoapäin katsoen kirjastorakennuksen julkisivu sulautuu ympäristöön hienosti, mutta kukkona tunkiolla komeileva Kaisaniemen Anttila on varastanut kirjaston sisäänkäynnin omiin tarkoituksiinsa. Minusta on banaalia, että tieteelle tarkoitetun rakennuksen pääkäyttäjät ohjataan ryömimään sisään sivuovesta ja paraatisisäänkäynti on omistettu räikeälle supermarketille.

Moderniudestaan ja funkishenkisyydestään huolimatta uusi kirjasto häviää arkkitehtonisesti vanhalle pääkirjastorakennukselle, joka palvelee edelleen Kansalliskirjastona. En muutenkaan kannata erityisesti keskitettyjä ratkaisuja, sillä kirjastoilla on taipumus silloin tällöin palaa, kuten muinaisessa Alexandriassa. Niinpä kokoelmien hajallaan pitämisessä voisi olla myös oma viisautensa.

Mutta kuorista viis. Minulle kirjoissa ja muussa informaatiossa tärkeintä on sisältö.

Kiintoisaa onkin, viekö näytöiltä luettava elektroninen e-kirja paperikirjan markkinat niin, että kansia ja kirjastoja ei tulevaisuudessa enää tarvita – ainakaan kirjojen säilytyspaikaksi. E-kirjassa olevat totuudet eivät pala tulessakaan, mutta alleviivauksia ja muita selventäviä merkintöjä niihin ei voi tehdä, kuten ihanalta tuoksuviin kurssikirjoihin.

Näkymä neljännestä kerroksesta.

Uusi kirjasto on vahvaa muotokieltä.

Kokoelmat ja lukupaikat on sijoitettu valopihan reunoille.

Paraabelin muotoinen ikkuna tuo valoa, ja Kaisaniemenkadun läheisyydestä huolimatta kirjasto on ihmeen hiljainen.

Seitsemännen kerroksen terassilta avautuu kaupungin paras näköala, joka hintaansa nähden on hyvä.

Opiskelijoilla ei ole varaa kurssikirjoihin, ja myös kirjasto on pakotettu kerjäämään.

Seinän rakenne vaimentaa melua ja kaaret muistuttavat konjunktuureista. Lasinen pyramidi ei ole Louvresta.

Tämä kuva ei ole kirjastosta vaan Stockmannin Argos-hallista.

Tämäkään kuva ei ole kirjastosta vaan kapitalistisesta Kampin kauppakeskuksesta.

Mokutettua opiskelija-asuntopolitiikkaa

Opiskelijoiden asuntotilanne on joka vuosi entistäkin synkempi johtuen ulkomailta tulvivien opiskelijoiden paisuvasta määrästä. Monet suomalaiset opiskelijat joutuvat jonottamaan asuntoa vuosia, ja kadulla sekä toisten nurkissa asuminen on pysyvää.

Helsingin Sanomat kertoi juuri, että Jätkäsaareen ja Kalasatamaan valmistuu uusia Hoas-taloja, joihin saadaan paikat noin puolelle tuhannelle opiskelijalle. Asunnot on kuitenkin pilattu yhteiskeittiöillä, joita käyttää kymmenkunta asukasta. Vain kylpyhuoneet on rakennettu asuntoihin yksityisiksi.

Onkin kysyttävä, minkä vuoksi rakennetaan tätä ”yhteisöllisyyttä”, eli opiskelijoita pakotetaan pakkososiaalisuuteen, vaikka kukaan ei sitä halua!

Miksi opiskelijoille ei rakenneta samanlaisia kunnon asuntoja kuin muillekin ihmisille? Minkä vuoksi opiskelijoiden pitäisi kärsiä ”yhteiskeittiöistä”, kun kukaan (edes samanikäinen) ei-opiskelija ei sellaiseen suostuisi?

Kustannussäästö yhteiskeittiöistä on mitätön, kun jääkaapit ja kylpyhuoneet kuitenkin rakennetaan jokaiseen soluasuntoon. Taitavat olla Hoasin arkkitehdit ja tilaajat näitä 60- ja 70-luvun kommunisteja, sosialisteja ja vihreitä, joilla on jokin persoonallisuushäiriöistä johtuva sisäinen pakko rakennuttaa jokaiseen asumismuotoon ”sosiaalisuutta”, vaikka kukaan ei sitä kaipaa myöskään tavallisissa kerros- ja rivitaloissa.

Mokuttajia he joka tapauksessa ovat, sillä he rakentavat monikulttuurisuutta ihan betonista ja pakottavat ihmiset tilallisilla ratkaisuilla yhteen. Lopulta myös suomalaisten on haisteltava afrikkalaisten maahanmuuttajien suitsukkeita ja jauhettava halal-lihaa siellä somalialaisen sosialismin vertauskuvassa, yhteiskeittiössä, jossa rähjäisyyttä riittää kuin arabialaisella torilla.

Siinä meni taas kalliit rakentamiskustannukset hukkaan. Tulevaisuudessa jouduttaneen asentamaan omat keittiöt vesijohtoineen ja viemäreineen, jotka vedetään sieltä kylppärin puolelta. Ja hintaa tulee.

Helsingin Sanomien jutusta puuttui taaskin maahanmuuttokriittinen näkökulma kokonaan. Lehden mukaan jo kolmannes kaikista Hoasin asunnonhakijoista on ulkomaalaisia! He siis hyödyntävät Suomen valtion tuella rakennetun asuntokannan suomalaisten opiskelijoiden valmistuessa, kyllästyessä jonottamaan tai joutuessa hakeutumaan kalliisiin markkinavuokraisiin asuntoihin. Ulkomaalaisten suuri osuus kaikista hakijoista voi selittyä myös siten, että kaikki ulkomaalaiset eivät ole opiskelijoita vaan ”opiskelijoita”. Jos taas kolmannes hakijoista on todellakin oikeita opiskelijoita, heitä on siinä tapauksessa maassamme liikaa.

Jutun yleisökommenteista käy ilmi, että kulttuurikonfliktit eskaloituvat yhteiskeittiöissä. Tämä ei ole ihme, sillä ne kärjistyvät tavallisten taloyhtiöiden porraskäytävissä ja yleisissä tiloissakin ulkomaalaisten käyttäessä yhteisiä tiloja ominaan, melutessa, rymytessä, töhriessä ja ”tuulettaessaan” huoneistoja rappukäytäviin.

On myös kysyttävä, miksi suomalaisten veronmaksajien kustannuksella tehdään ylipäänsä yhtään asuntoa ulkomaalaisille? Suomessa on jo nyt kaksi kertaa enemmän ulkomaalaisia opiskelijoita kuin Suomesta on ulkomailla. Vaihtosuhde on vääristynyt. Suuri ongelma tämä on yliopistoissa, joissa hallinto ja rehtoraatti ovat asettaneet oikein tavoitteeksi, että vähintään 15 prosenttia kaikista opiskelupaikoista annettaisiin lahjaksi ulkomaalaisille, vaikka he eivät olekaan suomalaisia millään tavalla oikeutetumpia nauttimaan valtiorahoitteisen yliopiston suojelua.

Kaupungin parhaat vuokra-asunnot Jätkäsaaresta, Kalasatamasta ja muista uusista kohteista vievät nykyään muslimien suurperheet, jotka lisääntyvät vailla mitään rajaa. Heille annetaan ne kattohuoneistojen 200 neliön luksuslukaalit, jotka on rakennettu vain siksi, että saadaan keskineliömäärä nostetuksi vihreiden penäämään 75:een. Suomalaisilla ihmisillä lasten hankintaan ei ole enää varaa sosiaalitoimen tukiessa paremmin ulkomailta tulevia kuin suomalaisia.

Tyypillistä on, että työttömäksi joutuva suomalainen ei saa sosiaalitoimelta mitään, jos on vähänkin varallisuutta, kuten autonromu, mutta mamut ovat yleensä vailla kaikkea varallisuutta ollessaan pakolaisia. Siksi he täyttävät sosialistien laatimien toimeentulotukinormien ihanteet täydellisesti, ja kunta sekä valtio antavat heille kaiken.

Ja HYY penää vain lisää ulkomaalaisia opiskelijoita Suomeen, vaikka kaikki mitä heille annetaan, on suomalaisilta opiskelijoilta itseltään pois.

Julkisilla varoilla tuetut opiskelija-asunnot pitää antaa vain Suomen kansalaisille!

En tietenkään vastusta tasokkaiden opiskelija-asuntojen rakentamista myös kaupunkien keskeisille paikoille. Sen sijaan kannatan sitä, sillä suomalaiset opiskelijat tekevät tärkeää työtä kehittäessään itseään ja suomalaista yhteiskuntaa toisin kuin ulkomaalaiset, jotka käyvät täällä vain hyödyntämässä maamme koulutusresursseja ja viedäkseen ne seuraavaan kohdemaahansa.

Lisäksi kannatan koko sairaan asuntopolitiikan uudistamista tavalla, josta olen kirjoittanut asuntopoliittisessa ohjelmassani.

Suomalaista asuntopolitiikkaa pitäisi hoitaa kokonaisuutena paljon paremmin. Omakustannuspohjaisissa yhtiöissä, kuten Stadin asunnoilla ja Hoasilla keskineliövuokra on vain 10 euron luokkaa ja hintahuiputkin ovat vain 16 euroa neliöltä. Markkinavuokriin vertaamalla havaitaan, miten häikäilemätöntä bisnestä yksityiset vuokra-asuntokeinottelijat tekevät, kun vuokrien hintasääntelyä ei ole palautettu lakiin.

Miksi yliopistoja markkinoidaan?

Hallituksen toimet ovat koetelleet viime aikoina myös yliopistoväkeä, vaikka muutoin sanan- ja ajattelunvapautta kuohiva linja tukeekin yliopistoja hallitsevan vihervasemmiston tarkoitusperiä. Niinpä muutama yliopistohenkilöstöä edustava järjestö uhkasi yliopistotyönantajaa sinänsä naurettavalla päivän mittaisella lakolla. Se epäilemättä olisi pysäyttänyt tieteen edistymisen ja jättänyt tutkimuksen ja opetuksen pysyvästi ajastaan jälkeen...

Tämänpäiväiset ongelmat sikiävät uudesta yliopistolaista, jolla heikennettiin tieteen ja yliopistoväen asemaa. Sen, miksi näin kävi, voit lukea esimerkiksi tästä. Mutta yliopistoissa on meneillään monta muutakin hullutusta. Yliopistot ovat alkaneet mainostaa itseään näyttävästi opiskelijavalintojen kynnyksellä. Samaan aikaan opiskelijoita aiottiin kurmottaa tuhannen euron lukukausimaksuilla. Ehkä tämä oli seuraus siitä, että ylioppilaskunnat vastustivat lukukausimaksujen perimistä ulkomaalaisilta opiskelijoilta.

Yliopistojen mainostaminen on rahan viskaamista uuniin. Jos pyrkijä ei tiedä, minne hän hakee ylioppilaskirjoitusten jälkeen, hän ei ole sopiva akateemiselle opintielle. Jatkosuunnitelmat pitää ratkaista opinto-ohjauksella ja viranomaistiedotuksella eikä mainostamalla. Opinto-ohjaus on pedagoginen tie, kun taas mainostus perustuu manipulaatioon ja kilpailuun.

Yliopistojen ei pitäisi alistua kilpailemaan opiskelijoista. Kyllä halukkaita pyrkijöitä riittää, ja jos ei riitä, koulutuksen ovenkynnyksiä on kohotettava. Nyt niitä aiotaan madaltaa, kun opetusministeriön työryhmä aikoo poistaa valintakokeetkin. Opintien edetessä kohtaamiskulman pitäisi jyrkentyä eikä loiventua, kuten nyt, kun maistereita ja tohtoreita leivotaan kuin liukuhihnalta.

Tämän tuloksena yliopistoväki on tyhmistynyt ihan armottomasti. Ei tarvitse ihmetellä, miksi Suomen talvisota käytiin kasvatustieteitä opiskelevan BB-Tuulin mielestä vuonna 1809. Erehdyksen voisi ehkä sovittaa maininta siitä, että kyseessä oli uusi feministinen historiantulkinta ja aikadilataatio.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon yliopistot tuhlaavat rahaa mainostukseen samaan aikaan kun poliittinen valta väläyttää lukukausimaksujen mahdollisuutta. Kansalaisia sopeutettaneen ajatukseen niin kauan, kunnes siitä tulee totta uudessa yliopistossa. Parempi olisi kuitenkin karsia opiskelijamääriä, ajaa alas post dog -ohjelmien muodossa ylläpidetty spaniel-like-education-tyyppinen aikuisten apukoulu sekä lopettaa syöttötuolien ja muiden suojatyöpaikkojen ylläpito nollatutkijoilta. Mainostukseen taitavat huveta nekin miljoonat, joita yliopistot on taivuteltu kerjäämään entisiltä opiskelijoiltaan lahjoituksina. Myös tämä on kuin suoraan vanhasta satiirista, jossa köyhät laitettiin kalvamaan toisiaan vain siksi, että poliittinen ja taloudellinen eliitti (tai oikeastaan alamaailma) sai juhlia rauhassa.

Suomen yliopistoissa on kaksi kertaa enemmän ulkomaalaisia opiskelijoita kuin ulkomaiden yliopistoissa on suomalaisia, joten vaihtosuhde on meille erittäin epäedullinen. Kannatan lämpimästi täysien lukukausimaksujen perimistä kaikilta muilta kuin Suomen kansalaisilta, myös Euroopan unionin maiden asukkailta (lisää aiheesta tässä).

Ulkomaalaisten haaliminen ei ole perusteltavissa millään ”laadun tavoittelulla”. Laatua parantaa kriteerien korottaminen, kun taas nykypolitiikalla laatu on muuttunut pelkäksi määräksi. Myöskään suomalaisia opiskelijoita ei kannattaisi lähettää ulkomaille perustutkinnon ollessa kesken, sillä tuossa opintojen vaiheessa kyky välittää tieteellisiä vaikutteita on olematon, ja tärkeimmäksi matkavarustukseksi sopisi paketillinen kondomeja.

Ylioppilaskuntien on turha kiljua ulkomaalaisilta perittäviä lukukausimaksuja vastaan. Kun preka-Eetut jäävät jälleen ilman opiskelupaikkoja seuraavalla hakukierroksella, heidän on syytä muistaa, että heidän opiskelupaikkansa menevät suoraan niille ulkomaalaisille tulokkaille, joilla yliopistot koristelevat luokkahuoneitaan näyttääkseen ”kansainvälisiltä”.

Kuinkahan nämä muksut saataisiin ymmärtämään, että jokainen ulkomaalaisille luovutettu opiskelupaikka ja myönnetty tutkinto on heiltä itseltään pois? Jos lukukausimaksut säädettäisiin ulkomaalaisille, voitaisiin välttyä lukukausimaksujen perimiseltä suomalaisilta tai jopa nostaa suomalaisten opiskelijoiden opintotukea.

Himmeää maailmanparantamista

Suomen syvällisin virkamiesfilosofi Pekka Himanen lienee kaivanut esiin Ed Woodiksi nimetyn (Jyrki Lehtola) sivupersoonansa, sillä hän on perustanut Global Dignity-projektin, jonka tarkoituksena on edistää ”arvokasta elämää maailmassa”. - Huu, mitä väristyksiä monikulttuurinen hanke tarjoaakaan!

Lokakuun alussa käynnistämällään kiertueella filosofi koettaa tuottaa tuota arvonlisää samalla, kun hän tapailee erilaisia ihmisiä. - Näin sitä arvokkuutta luodaan. Himasen matkustelu ulottuu maailman eri kolkkiin, ja hänen tarkoituksenaan on kerätä videopäiväkirjamerkintöjä aikamme poliittisilta suuruuksilta aina Norjan prinssistä Obaman neuvonantajiin ja Hillary Clintoniin. Ensi tammikuussa hän pokkaa kiertueelta kertyneen materiaalinsa talousviisaiden käteen Sveitsin Davosissa järjestettävässä talousfoorumissa.

Kyseinen projekti ei voi tuottaa tutkimuksellista tietoa eikä älyllistä ymmärrystä, sillä se koostuu lähes pelkästään sosiaalisesta kanssakäymisestä. Niinpä sen merkitys voi olla enintään imaginäärinen ja performatiivinen: sillä voi kerätä huomiota. Mutta ketä se hyödyttää, ja mihin se johtaa? Itse en löytänyt Himasen ”Digni.fi”-sivustolta yhtään konkreettista asiakohtaa, joka toisi minkäänlaista arvonlisää yhdellekään maailman asukkaalle, lukuun ottamatta Himasta itseään. Sivustolla intoillaan kukoistuksesta ja loistavuudesta, mutta – mutta, mutta: Where is the beef?

Tätä kysyy köyhyysrajan alapuolella elävien suomalaisten lisäksi varmaan myös moni Afrikan suurisilmäinen lapsi.


Pömpöösi projekti

Himasen projektissa ei ole pohdittu, mistä tuo ”arvokkuus” koostuu, kenen arvokkuudesta on kyse, miksi arvot ovat usein ristiriidassa ja minkä vuoksi niistä taistellaan verisesti eri puolilla maailmaa. Myöskään arvoja ja arvostuksia ei ole käsitteellisesti erotettu toisistaan, vaikka se olisi eettisen keskustelun ehto. Tällä projektilla ei ole käytännössä yhtään mitään tekemistä maailman tilan eikä politiikan arkipäivän kanssa, vaan se on yksiselitteisesti pelkkä keski-ikää lähestyvän hyvinvointikakaran onanianäyte, jonka ainoa tehtävä on tuoda tekijälleen julkisuutta.

Itse sivusto koostuu sanakohinasta, jossa todellisten ongelmien – esimerkiksi monikulttuurisuuden toimimattomuuden ja maahanmuuton – arviointi on alistettuna abstraktioille ja yläkäsitteille. Tekaistuilla ja pelkästään kuvailevilla uudissanoilla, joista esimerkkinä mainittakoon vaikka ”arvonkielto”, ohitetaan todellisten ongelmien ja maailmassa vallitsevien vaikeiden suhteiden järkiperäinen selittäminen.

Himasen tapaamat nobelistit puolestaan ovat juuri sellaista tingeltangelia, joka olennaisesti kuuluu amerikkalaiseen yliopistodiskurssiin. Kansainvälisissä surffilautayliopistoissa on tavanomaista, että fyysikoiden, kemistien ja muiden luonnontieteilijöiden saatua jonkin palkinnon he hakevat muutoin vähäpätöiseksi jäävälle persoonalleen lisäarvoa alkamalla ottaa ensiaskeliaan filosofisen ja poliittisen vaikuttamisen poluilla. Sitten heillä koristellaan poliitikkojen vetämiä monikulttuurisuusprojekteja, joiden tarkoituksena on jotakin niin yleisluontoista ja lapsellista kuin ”create a more dignified world and rich multicultural life”.

Tarja Halonen tähän hurmosliikkeeseen oli luonnollisesti helppo valjastaa, ehkä ymmärrettävistä syistä.


Pojat maailmanpoliitikkoina

Himasen, kruunuprinssi Haakonin ja jenkkivaikuttaja John Bryantin projektiin tutustuttuani minua kaduttaa, että luovutin teokseni Dialoginen filosofia kollegojeni käsiin. Himanen on ryöstöviljellyt ja nielaissut dialogin käsitteen niin pureskelemattomasti, että hän hokee sitä joka käänteessä: rauhaa edistetään ”dialogissa” esimerkiksi Ville Valon ja Apocalyptican sellistin kanssa.

En suinkaan tarkoittanut dialogeilla tällaisia rupatteluja. Ajattelin dialogisen suhteen metodologisesti täysin toisenlaiseen yhteyteen: menetelmäksi, jolla voidaan analysoida ja ratkoa ihmisten ja kansakuntien välisiä konflikteja. Jyrkät mielipide-erot, poliittiset intressit ja valtapyrkimykset ”kulttuuririkkaudeksi” sanotun kitkan ja levottomuuksien takana kuitenkin vallitsevat.

Himanen, Haakon ja Bryant osaavat näköjään jo suuren maailman tavat, ja niinpä he voivat räppäillä niitä muillekin. Heidän toimiaan pohtiessa voi ymmärtää myös sen, miksi viikinkien piti lipsauttaa se Noopeli niin kiimaisesti Obamalle:

Dig, dig, dig... ”Mä Obaman avustaja vihjaan Haakonille, että...” dig, dig... ”...olis Obama Nobelin tarpeessa...” dig, dig, dig... Ja kuoroon yhtyy Himanen - melkein Ahtisaari hänkin (vaikka ei yhtä lihava)... ”Joo anna se lätkä sille vaan...” dig, dig... ”Ja mä Haakon puolestani Osloon vinkkaan, kun käyn taas kääntymässä siellä...” dig, dig, dig...


Miksi mokutus epäonnistuu?

Englannin kielen sana dignity tulee Yhdysvaltain mustan kapinakulttuurin suunnalta. Sillä on selvä luokkastrateginen historia. Mustat ovat aina vaatineet dignityä ja respectiä. Käsitteellä on sama vaatelias merkitys myös Himasen projektissa, johon se lienee välittynyt huomaamatta. Sinänsä tavanomainen mokutusprojekti, jolla tähdätään kolmannen maailman hyysäämiseen, toimii nyt paradoksaalisesti länsimaisten juppimuksujen leikkikehänä, jonka pinnojen väleistä he ruokkivat leijonia.

Himanen on mielestäni ajastaan pahasti jäljessä eikä virassa toimivalle yliopistofilosofille tyypillisesti tajua, missä mennään ja minkälainen maailma oikeasti on. Nykyajan filosofiassa ei ole keskeistä julistaa ”arvokkuutta”, ”kukoistusta”, ”loistokkuutta” eikä mitään muutakaan idealismia YK-lippujen liehuessa. Tämä aika ja tulevaisuus on varattu realismille ja perääntymiselle globalisaation ja internationalismin kurjuudesta.

Yleisön kiinnostus monikulttuurihöttöä kohtaan näkyy siinä, että ”Digni.fi”-televisiokampanja ja Himasen blogiinsa tekemät postaukset eivät ole saaneet kuin muutaman kommentin, vaikka televisioaikaa hänelle on riittänyt. Sen sijaan ”Hommaforum.fi”:ssä samoista aiheista käyty keskustelu tuottaa useita kymmeniä, jopa satoja kommentteja jokaista aloitettua keskustelua kohti, vaikka ja koska sitä ei rahoita kukaan. Monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta ja monesta muusta ongelmasta puhutaankin Suomessa ja melkein jokaisessa Euroopan maassa nyt aivan eri äänilajissa kuin siinä, mitä Himasen suosima beethovenilaisen harmonian havina edustaa.

Onko sitten Himasen projektissa mitään hyvää? On tietysti. (Monikaan ei ehkä myöntäisi, mutta vastuullisena ihmisenä en voi antaa yksipuolista todistusta vaan pelkästään oikeudenmukaisen.) Himasen hankkeen voi nostaa pakkasen puolelta se yleisseikka, että tavoitteena on arvojen kokeminen. Mutta ongelmallista siinäkin on, miksi arvokkuuden kokemiseen pitäisi opetella tai ohjata ja miksi sitä pitäisi harjoitella tai herkistellä.

Arvokkuuden kokemus syntyy arvojen yhdistymisestä henkilökohtaisiin arvostuksiin ihmisen tajunnassa. Arvot opitaan kulttuurin mukana. Mikäli ne ovat hukassa, syyt ovat (1) välinpitämättömyydessä omaa kulttuuriamme kohtaan ja (2) monikulttuurisuuden ideologiassa, joka ei ole vaatinut ainoastaan arvojen jakamista vaan myös omista arvoista luopumista ja särmien hiontaa. Muistaako Himanen etsiä ”kukoistuksia”, ”loistavuuksia” ja ”upeuksia” suomalaisesta lumisateesta, ulkosaarien ylitse pyyhkivistä tyrskyistä tai lähimmäisensä navan kaivelusta?

Vääristynyttä on, että länsimaiset ihmiset nostavat tätä nykyä jalustalle voodoo-noidan, jota palvotaan, kun taas omaa kulttuuriamme rutiininomaisesti solvataan. Monikulttuurisuuden ideologia on merkinnyt poisoppimista olemassa olevista arvoista, mikä tarkoittaa, että arvokokemukset ovat kadoksissa oman maamme nuorilta.


Arvokkuutta filosofiaan?

Mitä eroa minulla ja Himasella sitten on filosofeina? Himanen haluaa luoda ”arvokkuutta” lähinnä itselleen ja ”maailman ihmisille” (jotka jo sinänsä ovat eräänlainen abstraktio hänen suurisuuntaisessa hankkeessaan). Itse taas olisin onnellinen, jos saisin palautettua edes jonkin verran kunniallisuutta suomalaiseen politiikantekoon sekä filosofiaan – tai saisin jonkun suomalaisen ihmisen tyytyväiseksi siitä, ettei televisioruuduissammekaan esiintyisi aina joku ulkomaalainen vaan lähinnä suomalainen naama.

Se olisi sitä aitoa erilaisuuden ja omaleimaisuuden kunnioittamista, joka loisi Suomen nöyrälle ja sympaattiselle kantaväestölle todellisia arvokkuuden kokemuksia ja kansallista itsetuntoa. Erona minun ja Himasen välillä on tietysti myös se, että Himaselle virtaa rahaa ovista ja ikkunoista, ja lisäksi hän nauttii professorinpalkkaa.

Himanen jättää kertomatta sivuillaan, mistä hän saa varat luksusmatkoihinsa ja julkkisten tapaamisiinsa. Tuskin hän tekee duuniaan pyhästä hengestä. Hän sen enempää kuin tiedotusvälineetkään eivät ole kertoneet sitä, kuinka paljon hallitus maksaa Himaselta syyskuussa tilaamastaan ”tulevaisuusselvityksestä”, vaan asia salataan sekä kansalaisilta että filosofeilta. Minulla on kuitenkin syytä olettaa, että taksamittari pyörittää Himaselle ja hänen parralleen olennaisesti parempaa minuuttiliksaa kuin Amnesty Internationalin tuntipalkatulle katutorakalle, vaikka nämä tekevätkin muodollisesti samaa työtä.

Sen sijaan siinä ei ole mitään kummallista, että Himanen feissaa ja nuolee kuningashovien nurkkapieliä. Monikulttuurisuusreseptillä avautuvat nykyään minkä tahansa ovien saranat, sillä juuri pakonomaiseen monikulttuurisuuteen länsimaiden kansalaisia tätä nykyä ohjataan, vaikka kukaan ei sitä halua. Niinpä monikulttuurisuuteen sopeuttajista podetaan jatkuvaa pulaa, ja tehtävään valitaan kuka tahansa pulpetista repäisty opiskelijantaimi, vaikka hän olisi henkiseltä kovasisuisuudeltaan mukava kuin lehmän muna.

Omalla filosofisella ohjelmallani ei ole tietysti asiaa lähellekään vallan hoveja, niin kuin ei millään sellaisella, missä a) edustetaan kansallista etua, b) vastustetaan kansanvallan varkauksia ja c) halutaan rahat oikeille ihmisille.

Olisi muuten mukava tietää, mikä Himanen on ammatiltaan, nobelistiko, kun hän on valinnut noin ylevän elämänuran. Martti Ahtisaarelle ja Pekka Himaselle on joka tapauksessa yhteistä se, että molemmat tuntevat Maslow’n tarvehierarkian: kun on ensin oma maha ja taskut täynnä, niin on sit helpompi olla muillekin mukava.


Hei, pliide!

Himanen haluaa opettaa ihmisille, ettei monikulttuurisuus ole enää vain rikkaiden etuoikeus, vaan sitä tavataan lähiöissäkin, joten Yleisradion kannattanee pitää Himis eetterissä. Maailmantuskan kääntäminen ihanteilla hehkutteluksi ei ole kuitenkaan mitään muuta kuin hänen henkilökohtaisen maineensa simasuista kohottamisyritystä.

Kiintoisa kysymys filosofian kannalta on, miksi yliopistofilosofian piiriin ei mahdu muita kuin feministejä tai sitten noita teini-iän omnipotenssifantasiansa megalomaniaksi modifioineita markoahtisaaria, pekkahimasia ja samipihlströmejä. Otetaan lopuksi esimerkki Himasen argumentaatiosta. Melko tavanomaiseen tapaan hän puskuroi hankettaan teennäisen hienotunteisella ”itsensä epäilyllä” ja siirtämällä projektiltaan odotettavat näyttövaatimukset haasteiksi vastaanottajille.

Multitalentti Himanen:

”Mutta jääkö tämä pelkäksi eettiseksi puheeksi vai ovatko ihmiset todella valmiita viemään sanat teoiksi?”

Lisäksi hän pyrkii ennakoimaan kritiikin:

”Toisaalta ei voi ottaa vain helppoa ulkopuoliseksi arvostelijaksi jättäytyjän rooliakaan ja vain luetella kaikki mitä vastaan olet...”

Ja lopuksi hän kuittaa:

”Kaikkein olennaisin kysymys on lopulta: minkä puolella itse seisot?”

Himanen ei näköjään ymmärrä, että juuri näin ihmiset todellakin ajattelevat ihan luonnostaan. Tämän kehittynyt yhteiskuntatiede tunnustaa pelkäksi lähtökohtaongelmaksi näkemättä sitä sellaisena päiväunelmien aiheena, kuin Himanen itse.

Yhden mahdollisuuden luikerrella pois kyseisestä asetelmasta - joka tuo erehdyttävästi mieleen filosofeille tutun muotoilun ’jos et ole Esa Saarisen puolella, niin olet Jaakko Hintikan puolella’ -, tarjoaisi postmodernistien harjoittama todellisuuden kieltäminen: ei ole puolia ollenkaan! Toisen tarjoaa huomautus, että onhan niitä muitakin puolia...

Itse en takerru nyt, niin kuin en koskaan muulloinkaan, kumpaankaan näistä.

Ongelmahan on lopultakin se, että ihmiset ylipäänsä pohtivat vain ja ainoastaan sitä, kenen puolella he ovat. Tässä ei ole mitään uutta. Se on factum. Oman edun tavoittelu on ihmiselle luonnollinen perusprosessi. Juuri sen vuoksi maailmassa vallitsee erilaisia arvostuksia. Tämä on pysyvä osa ihmiskunnan olemusta, ja siitä syystä maailmassa riidellään ja kiistellään.

Ja tämän vuoksi johtopäätös on: mitä pahemmin kansakunnat päästetään sekoittumaan, sitä suurempia riidoista tulee. Tällöin armeijat takaavat kyllä demokratian mutta eivät harjoita sitä, eikä väkivalta ole enää ajanvietettä, vaan se on väline. Mikäli taas tätä ei haluta, politiikan suuntaa täytyy kääntää valtaulottuvuudella eikä fiilistelyn keinoin. Ja sitä täytyy kääntää globalisaatiota, maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta rajoittavaan suuntaan.

Sen sijaan tunnelmasivistyksen harjoittaminen vie maailmaa ainoastaan pahempaan suuntaan. Koe siinä sitten arvokkuutta, kun väestöltään paisuva ja rajojen ylitse vyöryvä ihmiskunta repii luonnonvarat ja kulttuurit kappaleiksi, aivan niin kuin musta ja valkoinen terrieri hampaissaan olevan sidostesukan!


Liity joukkoon tummaan

Himasen ongelma on, että hän ei viipynyt yliopiston opiskelijana 21 ikävuotta pitempään, joten hän ei ehtinyt oppia mitään. Miksi muuten yhteiskunnan rahat, virat ja varat annetaan aina vain ihmisille, jotka ovat yksinkertaisia, lapsellisia tai tyhmiä? Global Dignity on herraskakaroitten löllöprojekti, jossa kolisevat ne kuuluisat tyhjät tynnyrit.

Eniten respectiä yleisöä kohtaan tuottaisi se, jos Global Dignityn tekijät jättäisivät programminsa esittämättä. Tämän riman alta vetää enää vain se analyyttinen systeemifilosofi, joka istuu yliopiston kellarissa pullonpohjat silmillään.

Mitä tyyliin tulee, minusta filosofeille sopii erittäin huonosti niin sanottu hyväntahdonlähettilään tai muun jeesustelijan rooli. Älykäs ihminen ei voi koskaan olla uskottavasti hyvä. Siitä tulisi aivan samannäköistä, kuin formulakuski tähdentäisi kotikatsojille, että ajakaa te nyt hiljaa vain.

Minusta ärsyttävintä filosofeissa on, jos heitä erehdytään pitämään ajatuksiltaan tai teoiltaan viisaina, tai heille automatisoidaan perushyveellisen ihmisen rooli. En tiedä, pystynkö haastamaan Himasta millään sektorilla, mutta teillä, hyvät lukijat, on joka tapauksessa mahdollisuus valita.

Ulkomaalaisten lukukausimaksuista

Yliopistoyhteisössä ja politiikassa on kiistelty tavan takaa ulkomaalaisten oikeudesta ilmaiseen opiskeluun Suomen yliopistoissa. Lisäksi on paheksuttu ulkomaalaisten nimittämistä suomalaisiin yliopistovirkoihin suomalaisten ohi. Myös sosiaali- ja terveysministeri Leena Hyssälä otti jokin aika sitten kannan, jonka mukaan ”Suomessa on liikaa ulkomaalaisia opiskelijoita”.

Tällä hetkellä Suomessa opiskelee 12 500 ulkomaalaista, kun ulkomailla puolestaan opiskelee vain noin 4 000 suomalaista. Vaihto-opiskelua ei voida eikä ole syytä kokonaan kieltää, sillä vuorovaikutus liittyy tieteen olemukseen. Luvut ovat kuitenkin Suomelle erittäin epäedulliset.

Olen jo aiemmin ottanut kannan, jonka mukaan yliopistovirkoihin ei pitäisi houkutella ulkomaalaisia, mikäli päteviä suomalaisia on tarjolla. Pohjoismaiset väittelykriteerit ovat maailman huippua, joten pätevistä hakijoista ei ole ollut eikä ole näköpiirissäkään mitään pulaa. Niinpä virat pitäisi julistaa yleensä vain kansalliseen hakuun. Tämä on osa kansallista kulttuuripoliittista strategiaa, jolla vahvistetaan muun muassa suomen kielen asemaa.

Lisäksi kannatan lukukausimaksujen säätämistä ulkomaalaisille opiskelijoille. Ei ole oikein, että ulkomaalaiset voivat hyötyä Suomen korkeatasoisesta koulutusjärjestelmästä osallistumatta mitenkään sen ylläpitokuluihin. Ilmaisen opiskelun pitää kuulua vain Suomen kansalaisille, jotka meritokraattisesti ansaitsevat sen veronmaksajina. Poikkeuksen voi muodostaa yliopistojen vastavuoroinen opiskelijavaihto, mutta tällöin tulijoita pitäisi olla täsmälleen sama määrä kuin vaihtoon lähtijöitä.

Suomalaisopiskelijoiden on turha valitella ulkomaalaisten opiskelun maksullistamista. Sitä surressaan suomalaiset ampuisivat itseään jalkaan. Opintotuki on nyt niin riittämätön kuin on muun muassa siksi, että suomalaisia resursseja valuu koko ajan ulkomaalaisten hyväksi. Jos ulkomaalaisille säädettäisiin lukukausimaksu, jäisi enemmän liikkumavaraa suomalaisnuorten oman opintotuen korottamiseen.

Ulkomaalaisten ilmainen opiskelu ei ole myöskään kansainvälisesti vertaillen kohtuullista. Monissa suurissa huippuyliopistoissa yhden lukukauden opiskelu maksaa enemmän kuin Cadillacin kromaukset. Lukukausimaksut olisivat paikallaan jo siksi, että ne ohjaisivat ulkomaalaisia harkitsemaan paremmin opintojaan Suomessa, opettaisivat arvostamaan maamme korkeatasoista koulutusjärjestelmää ja estäisivät suoranaisen hyväksikäytön. Voisivatpa lukukausimaksut johdattaa arvostamaan paremmin myös suomalaisia yliopistoja ja niissä suoritettuja tutkintoja.

Yliopistopolitiikan mädännäisyydestä

Yleisradion tuoreen jutun mukaan työ- ja elinkeinoministeriö aikoo antaa eduskunnalle tänä syksynä lakiehdotuksen, jonka mukaan työttömät voisivat jatkaa keskeytyneitä opintojaan tai opiskella uuteen ammattiin menettämättä työttömyysetuuksiaan. Koulutuksen pitää olla kuitenkin ammattiin tähtäävää, suunnitelma on tehtävä yhdessä työviranomaisen kanssa, ja tukea voisi saada korkeintaan 24 kuukaudeksi. Erona entiseen on, että opintoja voisi suorittaa ihan oikeissa oppilaitoksissa eikä vain työviranomaisten mitättömillä kursseilla.

Kuten jo kirjassani Työttömän kuolema (2005) totesin, opiskelun ja työelämän suurena ongelmana on pitkään ollut se, että opiskelun estävä työttömyysetuusjärjestelmä ohjaa pelkkään passivoitumiseen ja on yksilöiden ja yhteiskunnan kannalta täysin tuhoisa. Kyseiseen malliin on päädytty työnantajien ja ammattijärjestöjen uppiniskaisuuden tuloksena, kun työttömyys on mielletty kiristyskeinoksi työn hinnan määrittämisessä, eikä opiskelua ole haluttu suoda työttömänä lorvailun vaihtoehdoksi.

Oman näkemykseni mukaan opiskelusta pitäisi tehdä työttömyysaikoina suorastaan velvollisuus eikä rangaista itsensä kehittämiseen tähtääviä ihmisiä pakottamalla heitä tulemaan toimeen työttömän etuuksia heikommalla opintotuella. Ratkaisuksi ehdotin perustulojärjestelmää, joka tasapainottaisi opiskelijoiden ja työttömien aseman.

Liekö kirjani sanoma mennyt perille, sillä lykkäsin yhden niteen työministerille viime toukokuun radiokeskustelussa? Asiassa edetään parempaan suuntaan, mutta uuteenkin malliin liittyy pulmia. Käytännössä se johtaisi siihen, että yliopistoihin kasautuisi kahden kerroksen väkeä.

Pääsykokeissa valitut päätoimiset opiskelijat, joita muutamiin oppiaineisiin valitaan vain tusinan verran, saisivat valtion opintolainaa ja opintorahaa. Samoja aineita opiskelee huomattavasti suurempi joukko avoimessa yliopistossa. Uuden mallin mukaan he voisivat rahoittaa opintonsa opintotukea paremmalla työttömyysetuudella ja toimeentulotuella. Tämä olisi väärin, ja parhaalla panoksella pitäisi tukea varsinaisia opiskelijoita, jotta opinnot eivät pääsisi ensinkään katkeamaan. Ongelma ei siis poistu, ennen kuin työttömien ja opiskelijoiden taloudellisen aseman keinotekoinen erottelu poistetaan perustulojärjestelmällä.


Lahjoja lahjattomille

Yliopistouudistuksen astuessa voimaan vuoden 2010 alussa Suomessa siirrytään sivistysyliopistoista yritysyliopistoihin. Uudistus on saanut kaikenlaista mahdollista kritiikkiä: yhdistymiset ovat keinotekoisia, rikkovat tieteenalarajat ja vahingoittavat ihmissuhteita – uusi palkkausjärjestelmä on hiostava ja tuhoaa vapaan tieteen – säätiöittäminen ja lahjoitusten keruu avaavat tien ostoksille yliopistoihin ja lopettavat tieteen puolueettomuuden – ja niin edelleen. Olen kriitikoiden kanssa lähes kaikesta samaa mieltä.

Tänään uutiset kertoivat, että yliopistot alkavat kerätä rahaa entisiltä opiskelijoiltaan! Uuden käytännön mukaan niillä on ensi vuosi aikaa hankkia vähintään miljoona euroa yksityistä rahaa pääomiinsa, jotta ne saisivat valtiolta 2,5-kertaisen vastaantulon.

Tämän merkiksi muutamat valmistuneet maisterit ja muut alumnukset ovat saaneet entisiltä opinahjoiltaan kerjuukirjeitä, joissa toivotaan almuja alma materille. NHL-kiekkoilijat, kaljamiljonäärit ja pörssikeinottelijat voivat ehkä ostaa lahjoituksillaan kunniatohtorin arvon. Mutta arvatkaapa, paljonko itse lahjoitan niille kahdellekin yliopistolle, joista olen valmistunut mutta jotka eivät koskaan tukeneet tieteellisiä opintojani ja tekemääni tutkimusta punaisella puupennillä saati viroilla?

Kun yliopisto nyt lähestyy taloudellisessa ahdingossa olevia akateemisia hattu kourassa, siinä ainoastaan parodia paranee. On myös järjetöntä kerätä varoja yrityksiltä ja kansalaisilta suorina lahjoituksina, kun samat varat voitaisiin periä tasapuolisesti veroina, jolloin tieteen puolueettomuus pysyisi yllä.


Feminismi: yliopistolaitoksen mätäpaise

Peruskysymys on, miksi tukea lainkaan sellaisia yliopistoja, joissa ei ole enää muita kuin feministejä. Esimerkiksi tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan vuoden tieteentekijän palkinto luovutettiin taas ”sukupuolta ja valtaa” pohtivalle naistutkijalle, on mätä klisee. Palkitsemisessa on yritetty ennakoida odotettavissa oleva arvostelu julistamalla palkinnon saaja oikein leimallisesti ”neroksi”. Palkitsijoilla on ilmeisesti ollut mielessään tiettyjen filosofien esittämä kritiikki, joka on ampunut alas koko feminismin, puhkaissut naisten narsistisen itsensä kehumisen kuplan ja tehnyt selvää jälkeä eräiden naistutkijoiden, kuten Judith Butlerin, palvomisesta jonkinlaisena tieteen jumalattarena ja maailman älykkäimpänä ihmisenä.

Palkitun Johanna Kantolan syvällisin lahja tieteelle näyttää sisältyvän hänen ajatukseensa, että ”lasikatto näkyy dosentuurien kitsaana myöntämisenä naisille”. Feministit ja naistutkijat eivät ole puhuneet juuri mitään filosofian ja tieteen sisältökysymyksistä vaan lähinnä omasta asemastaan vaatien itselleen lisää rahaa ja virkoja. Tämän myös Kantolan kannanotto todistaa. Tohtorien mekaanisen liikatuottamisen tuloksena yliopistolaitoksen ympärillä surisee ja pörisee puoliksi oppineita nousukkaita, joita kiinnostaa vain oma ura ja sinänsä ällöttävä ay-diskursiivinen ”työn ja perheen yhteensovittaminen”. Ja Suomen Akatemia myöntää rahansa vain vihervasemmistolaisille feministeille. Heidät pitäisi kai laittaa jonkinlaiseen tyttöjen käytöskouluun, jossa heille opetettaisiin tieteen pelisäännöt ja filosofisen ajattelun periaatteet.

Jos minä olisin opetusministeri, lopettaisin kaiken julkisen tuen feministiselle tiedepolitiikalle heti. Sitten nähtäisiin, kuka tuota palvottua naistutkimusta oikein ostaa ja keitä se kiinnostaa – ilmeisesti vain Naisasiaunionia. Ainakin tähän asti feministien keskeisin ajatussisältö on ollut he itse: heidän feminisminsä ja vaatimuksensa. Tarkemmat perustelut näkemyksilleni esitän teokseni Filosofiset viuhahdukset (2007) artikkelissa ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” (s. 246–292). Samassa yhteydessä kerron, miksi naistutkimusyksiköt pitäisi lopettaa ja korvata sukupuolijärjestelmien tutkimusyksiköillä, joihin olisi sisällytetty myös miestutkimus – miesten itsensä tekemänä.

Yliopistojen kuolinnaamio

Uuden yliopistolain valmistelu pysähtyi viime keväänä perustuslakivaliokuntaan, sillä uusi laki olisi antanut säätiöyliopistojen ulkopuolisille tahoille enemmistön niiden hallituksessa. Tämän valiokunta totesi yliopistojen itsehallintoa loukkaavaksi ja perustuslain vastaiseksi. Eteneminen kuitenkin jatkui, kun ulkopuolisten osuus rajoitettiin määrävähemmistöksi, ja eduskunta hyväksyi lain 16.6.2009. Tasavallan presidentti puolestaan allekirjoitti uuden lain Kultarannassa tämän kuun 24. päivänä.

Kun laki vietiin vaivihkaa läpi keskellä kesää, päivän porottaessa Naantalin aurinkona taivaalta, yksikään loman viettoon kaikonnut akateeminen kirjatoukka ei havahtunut huomaamaan saati vastustamaan lain loppuun nuijimista. Mutta syksyn sateissa tämänkin laihon vilja korjataan – tai lyödään lakoon.

Hiljentyminen yliopistojen pitkään jatkuneiden ruumiinvalvojaisten äärellä paljastaa, että Suomen hallitus on valmistanut omasta korpuksestaan kuolinnaamion ja siirtänyt sen yliopistojen kasvoille. Omasta mielestäni parasta olisi, että yliopistoja ei koskisi mikään muu laki kuin niiden itsehallinnon takaava perustuslaki.

Koska uudessa yliopistolaissa ei ole nähdäkseni mitään hyvää entiseen, useaan otteeseen parsittuun ja enintään tyydyttävään lakiin verrattuna, joudun nyt vain luettelemaan, mikä siinä on huonoa. Toimin siis kuin kirjallisuuskriitikko, joka arvioi käsiinsä saamansa runoteoksen.


Kiertotie työolojen huononnuksiin

Tärkein muutos on, että lain voimaantulosta eli vuoden 2010 alusta yliopistot eivät ole enää valtiotyönantajia. Niinpä virkasuhteet muutetaan työsuhteiksi. Koska kyse on kuitenkin julkisesta toiminnasta, rikosoikeudellinen virkavastuu jätetään sentään voimaan. Todennäköisesti nimitysprosessit muuttuvat kuitenkin entistä mielivaltaisemmiksi, sillä ”[…] neuvotteluoikeudet työehtosopimuksista siirtyvät yliopistoille, yliopistot voivat harjoittaa itsenäistä henkilöstöpolitiikkaa, parantaa houkuttelevuuttansa työnantajana ja hakea sillä kilpailuetua rekrytoidakseen parhaita osaajia (opetusministeriön selitys, korostukset minun).

Väitetty tavoite – yliopistojen autonomian vahvistaminen – merkitsee siis puolueettomuutta taanneiden muotosääntöjen karsimista, mutta se ei lisää yliopistojen päätehtävien eli tutkimuksen ja opetuksen vapautta. Samalla tavoin Venäjän duuma lisäsi Suomen suuriruhtinaskunnan itsehallintoa sotaväenotoilla ja ”yhtenäistämislainsäädännöllä” sortokausien aikana. Opetusministeriön mukaan tavoitteena on myös se, että yliopistot pystyvät paremmin

1) reagoimaan toimintaympäristön muutoksiin (eli alistumaan ulkoiseen ohjaukseen),
2) monipuolistamaan rahoituspohjaansa (eli kerjäämään rahaa ja myymään itseään),
3) kilpailemaan kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta (eli uhraamaan suomen kielen ja Suomessa tärkeiksi koetut tutkimusaiheet ulkomaisten eduksi),
4) tekemään yhteistyötä ulkomaisten yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa (eli päästämään ulkomaalaiset meidän verovaroillamme ylläpidettyihin tehtäviin ja päättämään siitä, keitä yliopistoihimme nimitetään),
5) kohdentamaan resursseja huippututkimukseen ja strategisiin painoaloihinsa (eli lopettamaan sellaisia tieteenaloja ja laitoksia, joiden tulokset ovat niin arvokkaita, ettei niitä voida mitata rahassa),
6) vahvistamaan tutkimus- ja opetustoimintansa laatua ja vaikuttavuutta (eli valehtelemaan entistäkin enemmän ja taitavammin) sekä
7) vahvistamaan rooliaan innovaatiojärjestelmässä (eli peittämään paremmin narsisminsa, omankehunsa ja tyhmyytensä).

Kun itsenäisiksi oikeushenkilöiksi määriteltävistä yliopistoista tulee oman valintansa mukaan joko julkisoikeudellisia yhteisöjä tai yksityisoikeudellisia säätiöitä, muutos on pelkkä kiertoilmaus henkilökunnan aseman huononnuksille. Miksi lopettaa yliopistojen valtiotyönantaja-asema, kun yliopistot kahta lukuun ottamatta jäävät kuitenkin ”julkisoikeudellisiksi yhteisöiksi” ja valtion rahoituksen piiriin?

Lähempänä yksityisiä yliopistoja ovat säätiöyliopistot, mutta nekin saavat rahoituksensa pääosin valtiolta. Vastaus kysymykseen on, että ”julkisoikeudellinen yhteisö” ja ”yksityisoikeudellinen säätiö” ovat pelkkiä nimilappuja, joilla peitetään totuus: etikettien alta löytyy edelleenkin valtiorahoitteinen yliopisto, jossa toimivien ihmisten ammatillista asemaa vain huononnetaan tekemällä heistä entistä ehdollistetumpia ja riippuvaisempia.

Hyvää uudessa laissa voi olla enintään se, että kun professorit eivät ole enää valtion virkamiehiä, heidän arvostelemiseensa ei sovelleta virkamiehen vastustamista koskevia rikoslain säädöksiä (Rikoslaki 24.7.2008/563, 16 luku 2 §).

Uudistukseen liittyy paljon pieniä kivuliaita piirteitä, joista kasvaa suuri poru. Kun yliopistot eivät ole enää valtiotyönantajia, niihin ei voida palkata ketään myöskään valtiotyönantajia varten tarkoitetuilla täysillä työllistämismäärärahoilla. Yksityisille tarkoitettu tuki puolestaan ei kata kuin pienen osan kuluista. Nyt yliopistot voivat iloita siitä, että ne pääsevät eroon sekä työllistetyistä että työllistämismäärärahoista, vaikka moni köyhä tutkija on vääntänyt juuri niillä väitöskirjansa valmiiksi. Yliopistoille on aina kelvannut ilmainen työ ja löysä raha, mutta mistäpä nekään eivät luopuisi, kunhan pääsevät eroon hyödyttömäksi kokemastaan joutoväestä.


Rahafirmojen rautakourat yliopistojen oville

En puutu tässä yhteydessä siihen, millä tavoin tutkimusten ostaminen ja myyminen vaarantavat tieteen puolueettomuuden. Uskon peruskoululaistenkin ymmärtävän asian ilman selityksiä.

Lain 5 pykälä antaa yliopistoille myös oikeuden harjoittaa omaa liiketoimintaa. Mutta yhtä ongelmallista on, että lain 15 § tuo kapealla kauppiaan järjellä varustetut liike-elämän edustajat myös yliopistojen hallituksiin, kun ”[v]ähintään 40 prosenttia hallituksen jäsenistä tulee olla muita kuin 2 momentissa tarkoitettuja henkilöitä [eli professoreita, opetus- ja tutkimushenkilöstöä ja opiskelijoita]”. Tässä valossa väite yliopistojen autonomian lisäämisestä on akateemisen yhteisön silmille viskattu vale.

Kokonaan uusia asiakohtia laissa ovat myös pykälien 49–58 taloudelliset kiristysnormit, joilla varmistetaan yliopistojen tottelevaisuus kaukaiseksi ja etäiseksi muuttunutta valtiorahoittajaa kohtaan: 49 § ”Valtion rahoituksen määräytymisperusteet”, 50 § ”Yliopistojen yhteisten menojen rahoitus”, 51 § ”Seuranta ja raportointi”, 52 § ”Maksatus”, 53 § ”Rahoituksen maksatuksen keskeytys”, 54 § ”Maksetun rahoituksen palauttaminen”, 55 § ”Takaisinperintä” ja 56 § ”Korko ja viivästyskorko”. Tämä muistuttaa Kansaneläkelaitoksen ja sosiaaliviranomaisten kieltä omassa humanistisuudessaan!

Jatkossa (63 §) mainitaan, että ”[y]ritykset, joissa yliopistolla on määräysvalta, ovat yliopiston tytäryrityksiä. Yliopisto ja sen tytäryritykset muodostavat yliopistokonsernin. Yliopiston konsernijohtoon kuuluvat yliopiston hallitus ja rehtori. Konsernijohtoon voi lisäksi kuulua muuta yliopiston henkilöstöä, joka on erikseen määrätty vastaamaan konsernijohdolle kuuluvista tehtävistä. Konsernijohto vastaa yliopistokonsernin ohjauksesta ja konsernivalvonnan järjestämisestä.”

Tämä puolestaan on Nokian miesten kieltä. Ja yksi heistä (lisäys syksyltä 2009) jo Helsingin yliopiston hallitukseen päätyikin, Jorma Ollilla, aivan niin kuin Shellin, Fordin, Nokian, Bilderberg-seuran, UPM-Kymmenen ja sellaisenkin suomalaisen pienyrityksen kuin Otavan hallitukseen. Mukaan valittiin myös Helsingin piispa ja Hanasaaren ruotsalais-suomalaisen kulttuurikeskuksen johtaja. Kunpa ristiinomistajaksi saataisiin vielä Nova Group ja Kehittyvien Maakuntien Suomi, ja taustalle niin sanottu 20 perheen kuoro.

Jorma Ollilan nimittäminen hallitukseen ei ole ihme sen yleiskäytännön valossa, joka koskee vuorineuvoksia, firmoja ja nyt myös Yliopisto oyj:tä. Tämä kertoo vain ”terveestä integroitumisesta”. Yliopiston ja Ollilan suhteidenhan katsotaan tulehtuneen Yliopisto-lehden kirjoitettua pääjohtajan ”kapoisista hartioista” lehden numerossa 7/1999. Jutun kirjoittaja Tommi Sarlin mainitsi silloisen pääjohtaja Ollilan vierailtua Helsingin yliopistolla, että ”Jorma Ollilan hartiat ovat läheltä katsottuna varsin kapoiset”.

Ollilalta siteerattiin muun muassa hänen vertaustaan, että ”[t]oimiva yritys on kuin jazzbändi, jossa taitavat muusikot soittavat kurinalaisesti mutta improvisoiden”, ja arvosteltiin ”kurinalaisen improvisaation” sopivan huonosti yliopistoyhteisöön. Lehden päätoimittaja Pekka Matilainen puolestaan paljasti saman numeron kirjoituksessaan nimeltä ”Radikaalisti improvisoiden”, että Nokiasta toivottiin kapoisista hartioista kertovan lauseen poistamista jutun ennakkotarkastusversiosta. Kun Matilainen oli pannut tämän sinänsä viattoman totuuden lehteen, hän sai kutsun rehtori Kari Raivion puhutteluun, jossa päätoimittajalle annettiin kirjallinen huomautus yliopiston yhteiskuntasuhteiden vaarantamisesta.

Journalisti-lehden 3/2000 haastattelussa Matilainen kertoi laittaneensa nootin työhuoneensa seinälle, kunnes hänet jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen erotettiin syystä, että hänen toiminnastaan oli löydetty muodollinen virhe, jonka mukaisesti hän oli yhdessä erään toisen henkilön kanssa välittänyt yliopiston lehdestä ilmoitustilaa omine lupineen ja omia kanaviaan pitkin. Vääryys löytyi kieltämättä sopivalla hetkellä, sillä näin yliopisto pääsi eroon ongelmalliseksi kokemastaan sanankäyttäjästä. Nyt asia on ilmeisesti kunnossa, kun yliopiston hallitus on Jorma Ollilan henkisessä valvonnassa, eikä pulmia enää esiinny.

On tietysti kiintoisaa, mitä ihmislajista ja sen sosiaalisista ominaisuuksista kertoo havainto, että valta keskitetään aina hyvin harvoihin käsiin ja kriittiset suut laastaroidaan umpeen. Luullakseni tämä on naturalistisen hyötyajattelun, strategisiksi koettujen intressien ja niistä seuraavan herkkähipiäisyyden syytä, jonka tuloksena sitten sanotaan, että piripintaan lastattua venettä ei saa keinuttaa. Taloudellisten intressien ja muiden yhteiskunnallisten etujen valvominen sopii yliopistoon mahdollisimman huonosti, sillä se johtaa heti totuuden tavoittelun tappioon, ja juuri siksi yliopistojen lastaaminen talouselämän päättäjillä ja kirkon, etujärjestöjen ja firmojen pääideologeilla on suuri tiedepoliittinen virhe.

Entä ovatko yritysten, säätiöiden ja kulttuurilaitosten hallituksissa ristiin istuvat henkilöt todella niin päteviä, että he ovat perillä siitä, mitä niissä tapahtuu? Tuskinpa. Heidän avustajansa joutuvat hiuksiaan repien selittämään heille, missä kohdassa asialistoja milloinkin mennään. Entä hekö yksin ovat kyllin viisaita ratkaisemaan kaikkien yhteiskunnallisten asioiden yleislinjoja? Tuskin. He itse ihmettelevät, ovatko he tämän tai tuonkin organisaation hallinnossa mukana.

He ilmeisesti ovatkin niissä vain siksi, että he ovat nukkeja: omasta vallastaan ja tilipussistaan kiinnostuneita henkilöitä, joilla ei ole mitään filosofiaa eikä periaatteita – ei myöskään päämääriä, jotka olisivat noissa tehtävissä vain haitaksi. Heitä ohjaa ainoastaan oman edun tavoitteluun ja henkilökohtaisen uran luomiseen liittyvä vallan- ja selviytymisenhalu, ja juuri siksi heidät nostetaan erilaisille päättäjien paikoille: heitä on niin helppo ja mukava ohjailla. Aika toimintakykyisen hallituksen yliopisto siis sai.


Yliopistojen kehitysapu

Uuden yliopistolain myötä ulkomaalaisten opiskelu Suomen yliopistoissa olisi voitu tehdä maksulliseksi, mutta hallitus ei käyttänyt tätä mahdollisuutta suomalaisten ihmisten hyväksi. Vaikka lukukausimaksuja voidaan nyt periä ”vieraskieliseen ylempään korkeakoulututkintoon johtavaan koulutusohjelmaan hyväksytyltä opiskelijalta” – eikä siis heiltäkään joka tapauksessa –, lain 10 §:ssä varmistetaan, että

”[m]aksua ei voida kuitenkaan periä Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion kansalaiselta eikä siltä, joka Euroopan yhteisön lainsäädännön tai Euroopan yhteisön ja sen jäsenvaltioiden muun sopimuspuolen kanssa tekemän sopimuksen mukaan rinnastetaan Euroopan unionin kansalaiseen. Maksua ei myöskään voida periä siltä, jolla on ulkomaalaislaissa (301/2004) säädetty oikeus pysyvään oleskeluun Suomessa.”

Tällä tavoin taataan Suomessa oleskelevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden ilmainen opiskelu Suomen yliopistoissa samalla, kun muilta EU:n ulkopuolelta tulevilta maksua voidaan tietyin ehdoin periä. EU:n kansalaisille opiskelu Suomen yliopistoissa ei maksa mitään, vaikka suomalaisia opiskelijoita on Euroopan unionin yliopistoissa huomattavasti vähemmän kuin EU-maista tulleita opiskelijoita meidän yliopistoissamme. Outoa on, että ylioppilaskunnat kannattivat raivokkaasti ulkomaalaisten opiskelijoiden oikeutta ilmaisiin opintoihin täällä, vaikka se kaventaa suomalaisten opiskelijoiden omaa leipää.

Suomalaiset opiskelijat pitäisi saada ymmärtämään, että suomalaisten ja ulkomaalaisten negatiivinen vaihtosuhde heikentää suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden omaa asemaa. Jos ulkomaalaisilta perittäisiin maksu, voitaisiin joko lieventää verorasitusta tai korottaa suomalaisten opintotukea. Niinpä suomalaisten ei kannattaisi pitää omia etujaan ja ulkomaalaisten opiskelijoiden etuja yhteisinä vaan puolustaa itseään.


Tutkintojen arvon inflaatio

Uudella yliopistolailla tehdään kelvotonta tiede-, koulutus- ja sosiaalipolitiikkaa, sillä laki laventaa yliopistojen pääsyvaatimuksia ja väljentää jatko-opintoihin vaadittavia kelpoisuusvaatimuksia. Arvostelin jo toukokuun viimeisessä kirjoituksessani sitä, että ylioppilastutkintojen taso on laskenut, eikä ylioppilastutkinnonkaan suorittaminen anna enää luotettavaa kuvaa kelpoisuudesta yliopisto-opintoihin. Nyt yliopistotutkintojen leväperäistä jakelua ja massatuotantoa jatketaan, kun alempia ja ylempiä yliopistotutkintoja opiskelemaan voi lain 37 §:n mukaan päästä suorittamaan myös kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai ammatillisen aikuiskoulutuksen pahveilla.

Pelkästään ylempään yliopistotutkintoon (eli yleensä maisterintutkintoon) johtavia opintoja voi puolestaan päästä suorittamaan alemman yliopistotutkinnon eli kandidaatintutkinnon ohittamalla, mikäli on suorittanut ”soveltuvan alemman ammattikorkeakoulututkinnon tai ammattikorkeakoulututkinnon”.

Näitä porsaanreikiä yliopiston seiniin puhkottiin jo vuoden 2004 lainmuutoksessa, mutta nyt säädetyssä uusimmassa laissa hulluinta on, että myös yliopistojen tieteellisiä ja taiteellisia jatkotutkintoja (eli lisensiaatin- ja tohtorintutkintoja) suorittamaan voidaan ottaa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon pohjalta. Tällä tavoin yliopistojen maisterintutkinnoista ja ammattikorkeakoulututkinnoista (eli entisistä opistotutkinnoista) tehtiin yhtäläisen kelpoisuuden antavia, vaikka ammattikorkeakoulujen opetus ei ole tieteellistä eivätkä tutkinnot ole todellisuudessa samantasoisia.

Yliopistoon voi nyt päästä ei-ylioppilas kosmetologi. Maisteriksi voi opiskella opistotasoinen tradenomi sivuuttaen yliopistossa opintonsa suorittaneet kandidaatit. Ja tekniikan tohtoriksi voi ylemmän amk-tutkintonsa pohjalta jatkaa esimerkiksi insinööri yliopistotasoisten diplomi-insinöörien ohi. – Onko tämä oikein? Minkälaisia Edisoneja ammattikorkeakouluissa piilee?

Kenties opetusministeriön olisi kannattanut lähettää tohtorinpaperit suoraan jokaiseen kotiin. Kun mieluinen tutkinto olisi kaikilla, vasta todellisten suoritusten kautta nähtäisiin, kuka on kuka, aivan niin kuin Kiinan kansanarmeijassa, jossa arvoasema päädyttiin osoittamaan rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä, kun sotilasarvot oli poistettu täydellisen tasa-arvon merkiksi.

Jos kysytään, missä on se kaula, joka opiskeluoikeuksien ja tutkintojen inflatorisen jakelulinjan vuoksi pitäisi katkaista, syylliseksi on mahdotonta osoittaa yhtä päätä. Ette varmaan arvaakaan, että syypää suomalaisen yliopistolaitoksen huonontamiseen löytyy Euroopan unionista, johon liittyvä Bolognan prosessi pakotti myös Suomen harmonisoimaan omien oppilaitostensa tutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.


Kielipoliittinen kukkanen

Yksi asia uudessa yliopistolaissa on turvattu, ja se on ruotsinkielisten etuoikeutettu asema. Lähes kaikilla yliopistoilla on lain sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa luonteva suomen- ja ruotsinkielinen nimi, aivan kuten kaksikielisessä maassa pitääkin olla. Poikkeuksen tekevät kuitenkin Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, joille ei ole laissa määritelty suomenkielistä nimeä.

On mahdotonta kuvitella, ettei suomenkielisiä käännösvastineita olisi voitu löytää, varsinkin kun molemmat ovat suostuneet kääntämään nimensä englannin kielelle internetsivuillaan. (Åbo Akademi on ”Åbo Akademi University” ja Svenska handelshögskolan on ”Hanken School of Economics”.)

Kiintoisaa suomenkielisten nimien puuttuminen on, sillä lain 76 pykälässä vaaditaan, että ”Åbo Akademin, jäljempänä akatemia, tulee erityisesti [...] ottaa huomioon maan kaksikielisyys”.

Ensin lainsäätäjä avaa lainlaulantansa jättämällä ilmeisen tahallisesti pois ruotsinkielisten yliopistojen suomenkieliset nimet 1 pykälästä mutta lain loppupuolella vaatii kaksikielisyyden huomioon ottamista. Miten tämä voidaan ymmärtää?

Asiaa on tarpeetonta pohtia järkiperäisesti, sillä Suomen ruotsinkielisten kielipolitiikassa ei yleensäkään ole järkeä. Sitä ei voida ymmärtää minkään logiikan vaan historian pohjalta. Kyseessä on eliitiksi itsensä mieltävän suomenruotsalaisen vähemmistön haistatus suomenkieliselle rahvaalle.

Sen tarkoituksena puolestaan on ylläpitää kahdensadan vuoden takaista muistikuvaa ajasta, jolloin suomenkielisten tie yliopistoihin ja muihin kulttuuri-instituutioihin tukittiin sillä, etteivät he osanneet ruotsia, maan ainoaa virallista kieltä. Tämä lakiesitys taas on mennyt lautakuntien ja komiteoiden läpi poliittisen korrektiuden vuoksi ilman, että kukaan on uskaltanut siihen puuttua – aivan niin kuin läpi menevät ”kaksikielistä Suomea” tukemaan tarkoitetun säätiön rahamassat Suomen ainoalle yksikieliselle puolueelle, Sfp:lle.

Suomenkielisten nimien puuttuminen on kuitenkin pelkkä symbolinen kuriositeetti. Omat instituutionsa Suomen ruotsinkielisillä on edelleenkin. Koska ruotsinkielisille nuorille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, on ruotsia puhuvien matka maisteriksi edelleenkin paljon helpompi ja lyhyempi kuin suomenkielisten. Ja yhden Helsingin yliopiston kolmesta rehtoraatin jäsenestä pitää jatkuvasti tulla ruotsinkielisten professorien riveistä (74 §), vaikka ruotsinkielisiksi rekisteröityjen osuus kansasta ei ole kolmannes vaan vaivaiset 5,5 prosenttia ja ruotsinkielisyyden kulttuurifilosofinen panos sitäkin vähäisempi.


Dosentit, nuo tieteellisen vapauden vertauskuvat

Puutun lopuksi erääseen uuden yliopistolain detaljiin, joka ehkä niin ikään havainnollistaa akateemisen vapauden rapautumista ja kotoisaksi koetun yliopistoyhteisön muuttumista entistäkin ahdistavammaksi, kylmemmäksi ja vihamielisemmäksi.

Uusi yliopistolaki tekee käytännössä lopun dosentuureista. Dosenteilla tarkoitetaan latinan sanan doceo (”opettaa”) mukaisesti yliopiston korkeasti kvalifioituneita opettajia, joilta on perinteisesti edellytetty julkaisuilla tai muulla toiminnalla hankittua pätevyyttä itsenäiseen tutkimustyöhön sekä hyvää opetustaitoa. Yleensä kyseistä yliopistolainsäädännön nuottia on tulkittu niin, että väitöskirjan lisäksi toinen mokoma tieteellistä tuotantoa riittää.

Ennen vanhaan sanottiin, että dosenteilla on hallussaan dosentuuri. Dosentuuria sai myös hakea melko vapaasti, ja J. V. Snellmanin aikaan hakija sai jopa itse ehdottaa dosentuurin alaa. Dosentin postilla ja positiolla vahvistettiin tieteenharjoittajan asema yliopistoyhteisössä. Jos dosentuuria ei myönnetty tai dosenttien työtä tai asemaa vaikeutettiin, sitä pidettiin merkkinä tieteen vapauden kariutumisesta, mikä sai laineet loiskumaan isommissakin astioissa. Niin kävi muiden muassa kansallisfilosofin tapauksessa vuonna 1839, jolloin hänen uransa yliopistossa katkaistiin hallintoa koskeviin ristiriitoihin.

Nykyistä yliopistolakia edeltäneen lain mukaisesti dosentuuri rinnastettiin virka-asemaan, olipa se miten mielikuvituksellinen tahansa, ja dosentuurit kuuluivat valtion virkamiehistä annetun lainsäädännön piiriin. Viime vuosikymmenellä joistakin dosentuureista koetettiin tehdä toiveikkaasti jopa kuukausipalkkaisia. Ja mikäpä siinä. Dosenttilaitos olisi vahvistanut yliopiston ja yhteiskunnan vuorovaikutusta myös pelkkänä luentopalkkioon perustuvana instituutiona. Monilla dosenteilla on ollut vakituinen tehtävä, virka tai työpaikka yliopistojen ulkopuolella, josta he ovat käyneet valistamassa opiskelijoita omilla opetuksillaan. Juuri tämä oli sitä oikeaa yhteiskunnan ja yliopistojen kanssakäymistä: se perustui ajatusten välittämiseen eikä taloudelliseen hallintorooliin.

Uuden yliopistolain 89 §:n mukaan yliopistot voivat myöntää enää dosentin arvoja. Dosenttien entiset virkasuhteet lakkautetaan ja muutetaan arvonimiksi. Tämä on jo sinänsä absurdia, sillä takavuosina ”maisteri” oli puolestaan arvo, mutta nyt tuolla sanalla kutsutaan tutkinnon suorittaneita. Kun dosentuurit puolestaan vaihdetaan arvonimiksi, dosenttien virkapositiot karsitaan pois. Enää ei voida sanoa, että dosentilla olisi dosentuuri, sillä arvonimestä ole luontevaa käyttää dosentuurin nimeä. Opetusministeriö valaisee asiaa todeten, että ”uusi yliopisto myöntää hakemuksetta dosentin arvon henkilölle, joka on nimitetty dosentiksi ennen uuden yliopistolain voimaantuloa”. Tämä tarkoittaa, että entisille dosenteille annetaan lemput, eikä arvonalennusta tarvitse erikseen anoa, sillä kenkää tulee joka tapauksessa.

Koska itseäni ei ole nimitetty (kaikesta itsenäisyydestäni ja itsepäisyydestäni huolimatta) dosentiksi, olen jo ikään kuin pois siivottavien edellä. Dosenteista tehtiin uuden lain myötä entistäkin pellemäisempiä, vähän niin kuin kunniatohtoreita tai pilarohvessoreita, joiden arvonimiä toki niitäkin yliopistot voivat nyt jakaa kuin ryynejä korista. Mutta kun ei ole kiinnitystä, ei voida myöskään potkia. Mikä ilo!

Jonotus on maksuton

Koulut päättyivät eilen, mutta monien nuorten valintakoe-Angst jatkuu yhä. Vielä parikymmentä vuotta sitten yliopistojen pääsykokeet pidettiin molemmin puolin juhannusta nuorison raittiuden varmistamiseksi. Olikin hyvä, että kokeisiin ehti valmistautua kunnolla eikä niitä järjestetty toukokuun ja kesäkuun vaihteessa, kuten nykyisin.

Pääsykokeiden järjestelmää voidaan pitää yhtenä pahimmista selektion eli luonnonvalinnan järjestelmistä. Kidutus on eläimellistä. Pyrkijää lohduttaa kenties tieto, että kyseessä on koko opiskelu-uran hiostavin tentti: pänttäämistä se vaatii, mutta ei aivoja. Yliopistot nimittävät inkvisitiojärjestelmäänsä giljotiinin lonksahdusta muistuttavalla sanaparilla numerus clausus. Latinan lätiseminen on tavanomaista aina, kun jokin järjettömältä näyttävä toiminta halutaan naamioida tieteen kaapuun.

Valintakokeita perustellaan välttämättömyydellä. Kun kaikkia ei voida ottaa sisään, täytyy karsia. Ongelma onkin, kuinka tuo karsiminen suoritetaan. Opiskelija valitsee tietysti itse, minne pyrkii, ja yliopistot sen, keitä se huolii sisään. Eksistentiaalisen Angstin lähde on tässäkin tapauksessa tilanne itse: vaikka kaikki voivat ”valita”, monikaan ei tiedä, halutaanko tuota valinnan ikävää tilannetta. Lisäksi tulos voi olla epäoikeudenmukainen. Opiskelijat valitaan vääristynein kriteerein, tai tiputtaminen ajautuu pisteiden osiin tuijottavaksi hiustenhalkomiseksi.

Ongelmien ongelma on pääsykokeiden oma luonne. Nykyisenkaltaiset valintatentit eivät anna adekvaattia tietoa hakijoiden ominaisuuksista. Niiden avulla voidaan arvioida papukaijamaisen pänttäämisen taitoa ja tyttömäisen alistumisen kykyä, mutta yliopistojen valintakokeet todennäköisesti kauhistuttaisivat kaikkia henkilöstövalintoihin erikoistuneita ammattilaisia. Kokelasta arvioidaan sillä perusteella, kuinka hänen onnistuu täyttää ruudullinen paperi, aivan niin kuin viranhakijan kelpoisuutta pohditaan vain hänen kirjallisten suoritustensa pohjalta. Yliopistot eivät ole kehittäneet valintamenetelmiään järkevämmiksi, ja syynä siihen on akateemisten tahojen välinpitämättömyys, sadistisuus ja laiskuus.

Omasta mielestäni kokelaat voisi majoittaa muutamaksi päiväksi suljettuun huoneeseen ja katsoa, mitä heille tapahtuu. Se antaisi näyttöä hakijoiden persoonallisista ominaisuuksista. Eräillä tieteenaloilla, kuten kasvatustieteissä, joiden piirissä ihmisiltä vaaditaan myös sosiaalisia taitoja, kokelaita sentään haastatellaan henkilökohtaisesti. Sen sijaan monille teoreettisemmille aloille, kuten luonnontieteisiin, humanistisiin tieteisiin ja perusyhteiskuntatieteisiin, voi päätyä vaikka kuinka persoonallisuushäiriöisiä tyyppejä.


Yliopistot massakulttuurin kurimuksessa

Pelkkä valintakokeiden kehittäminen ei kuitenkaan riitä. Korkeakoulujen ja varsinkin yliopistojen aloituspaikkoja olisi vähennettävä tuntuvasti, ja yliopistoista olisi siirrettävä opiskelupaikkoja ammattikorkeakouluihin. Yliopistoissa tuotetaan nykyään liikaa tutkintoja, aivan kuten olen todennut jo aiemmassa kirjoituksessani.

Ennen vanhaan ylioppilaita valmistui saman verran kuin nykyään maistereita. Tohtoreita puolestaan leivotaan nykyään yhtä avokätisesti kuin ennen seppelöitiin perustutkinnon suorittaneita. Onko tässä järkeä vai ei?

Ei tietenkään. 2000-luvulla väitellyt tohtori vastaa entistä lisensiaattia, kun tutkintojen taso on romahtanut sosiaalidemokraattisen tiedepolitiikan vuoksi. Määrällisiin kriteereihin perustuva tulosohjausmalli on kiihdyttänyt tutkintotehtailun sellaisille ylikerroksille, joiden vuoksi muutamat tiedekunnat eivät enää kehtaa arvostella väitöskirjoja arvolausein. Tästä kaikesta on kiittäminen tietysti opetusministeriötä, joka patistelee yliopistoja, mutta kiitos kuuluu myös ynnykkämäisille yliopistoille, joiden professionaaliset viranhaltijat eivät uskalla tai halua laittaa vastaan.

Massayliopisto tuottaa massakulttuuria. Massakulttuuri puolestaan on sekä tyylillisen että älyllisen rappion muoto. Kulttuurin massaluonteen hillitseminen puolestaan johtaa normittamiseen ja rajoittamiseen, jotka entisestään pahentavat yliopistopolitiikan epä-älyllisyyttä. Ja jos mitään ei tehdä, myös yliopistoista tulee työväenopistojen ja kansalaisopistojen kaltaisia kurssilaitoksia, joissa jo sanalla ”sivistys” on tietty ideologinen, folkloristiseen ”kansansivistykseen” liittyvä poliittinen sisältö. Syytä hakijatulvaan sekä valintojen ja valmistumisten siirtymiseen aina vain myöhempään vaiheeseen voi etsiä myös alemmalta koulutusasteelta.


Lukiokoulutuksen liukumäki

Vuotoa on turha yrittää tukkia komentosillalla, jos laivan pohja on auki ja vesi lainehtii kajuutassa. Myös lukiokoulutus on menettänyt yliopisto-opintoihin valmentavan luonteensa, ja siitä on tullut aidosti yleissivistävää: eräänlaista kansankorkeakoulua, joka suoritetaan lusmuillen ja luntaten. Lukioissa oppilaita ei trimmata entiseen tapaan.

Kun puolet ikäluokasta käy lukion, voisi kuvitella, että älykkyyden jakautumista kuvaavan Gaussin käyrän alamäki alkaisi kumpaankin suuntaan kukkulan keskivaiheilta, lukiolaisia ja ammattikoululaisia erottavan rajalinjan kohdalta. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Kun lukioihin ei valita enää terävintä kärkeä, lukioihin päätyvän ikäluokan puolikkaaseen mahtuu sekä enemmän että vähemmän lahjakkaita oppilaita. Voidaankin olettaa, että ammattikoulutukseen ja lukioon valikoituvien valintaperusteena ei ole niinkään lahjakkuus, kyvykkyys, kypsyys tai taito vaan pelkkä kiinnostus, toisin sanoen se, haluaako sisä- vai ulkotöihin. Ja poikkeuksellisen älykkäitä ihmisiä tavataan tunnetusti mitä erilaisimmista hommista.

Todellinen ero ei vallitse nykyään lukiolaisten ja ammattikoululaisten välillä vaan yliopistoissa opiskelevien ja ammattikorkeakouluja käyvien välillä. Lukio ei karsi oikeastaan ketään, kun ovet aukeavat 6,5:n keskiarvolla, ja karsinta siirtyy yliopistojen oville. Myös ylioppilastutkintoa on ”kehitetty” suuntaan, joka helpottaa sen suorittamista. Reputtaminen ei ole enää sosiaalisen häpeän aihe, mikä mahdollistaa kunniallisen ylioppilaaksi luikertelun esimerkiksi neljässä tai viidessä vuodessa. Painetta lieventää, että tutkinnon voi suorittaa, kuten kulutusluoton, osamaksukaupan tai vastuuta vaatimattoman työn: pätkissä.

Tällä tavoin päätä silittämällä meille kasvaa suvaitseva, moniarvoinen, rauhaa puolustava ja monimuotoisuuden arvon ymmärtävä nuoriso, joka polttaa pilveä, vetää viinaa, suorittaa siviilipalveluksen sekä tuhlaa rahansa tupakkaan ja pornolehtiin ellei onnistu sujauttamaan niitä hamppukassiinsa kioskissa. Rappeutuneen habituksen kehittyminen on tärkeää, jotta voisi osoittaa olevansa uskottavasti intellektuelli. Näin yliopistojen kommunistiprofessorit saavat fiksuja oppilaita.


Lukioiden mustat lampaat?

Kun sotilasarvot poistettiin aikoinaan Kiinan kansanarmeijasta tasa-arvoisuuden merkiksi, hierarkkiset komentosuhteet alettiin esittää varjojärjestelmän avulla: paidan taskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Vastaavanlaisia vaihtoehtoisia arvojärjestyksiä rakennetaan kaikkialla, missä valheellisuus on kyninyt kanat paljaiksi.

Suomen lukiot eivät ole poikkeus. Niinpä Helsingin Sanomat on julkaissut keväisin oman listansa ylioppilaskirjoituksissa parhaiten menestyneistä lukioista. Koska lehti on sitoutunut hallituksen linjaan ja hallitus lehden linjaan, Helsingin Sanomat perustelee menettelyään pääministeri Matti Vanhasen mielipiteellä, jonka mukaan ”lukioita kannattaa laittaa riviin”.

Tavallaan se näyttää myös omasta mielestäni välttämättömältä. Mutta se, että asialle on poliittinen tai sosiaalinen tarve, ei merkitse, että lukioita voisi asettaa tällä tavoin paremmuusjärjestykseen. Opetusministeri Henna Virkkunen onkin vastustellut ylioppilastutkintotulosten mukaan tapahtuvaa lukioiden vertailua.

Katsotaanpa, miten asiat ovat. Tieteellisesti perustellut kannanottoni maisteri Vanhasen ja lisensiaatti Virkkusen sananvaihtoon ovat seuraavat.

Lukioiden kärkeen ovat kirineet erityisesti suurten kaupunkien perinteikkäät lukiot. Miksi näin on? Ensinnäkin (1): Koska isoissa kaupungeissa lukiot jakautuvat hyvinä ja huonoina pidettyihin, oppilaat valikoidaan eri lukioihin jo peruskoulumenestyksen pohjalta. Näin ollen myöskään ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät anna kuvaa lukioiden opetuksen tasosta vaan hakijoiden ja oppilaiden omasta lähtötasosta. Lukioita sinänsä ei voitasi arvioida ”hyviksi” tai ”huonoiksi”, sillä ylioppilaskirjoitusten keskimääräiset koulukohtaiset tulokset eivät kerro lukioiden omista ominaisuuksista (esimerkiksi opettajien ja opetuksen laadusta), vaan menestys on seurannut siitä, miten oppilaat ovat karsiutuneet lukioihin jo niiden omassa valintamenettelyssä.

Toinen (2) syy siihen, miksi ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät kerro lukioiden omasta tasosta, johtuu niin ikään tavasta, jolla hakijat priorisoivat niitä hakuvaiheessa. Korkeatasoisina pidettyihin lukioihin hakevat parhaiten motivoituneet ja peruskoulussa suoriutuneet oppilaat pelkkien koulua koskevien historiallisten oletusten pohjalta. Ne puolestaan ovat vahvistaneet kehämäisesti itseään, jolloin tiettyihin lukioihin hakee ja valitaan aina vain peruskouluoppilaiden parhaimmisto. Näin ollen tiettyjen lukioiden päätyminen listan kärkeen ei ole seuraus opetuksen paremmuudesta vaan itseään vahvistavasta maineilmiöstä.

Entä mistä tuo hakijoiden suosioon päätyminen sitten seuraa? Laadukas opetus voi tietenkin vaikuttaa asiaan, mutta senkin perustana ovat usein pelkät mainetekijät. Joidenkin lukioiden päätyminen ”hyvätasoisiksi” on seuraus pikemminkin olettamuksiin perustuvista subjektiivisista mielipiteistä kuin objektiivisesti arvioitavissa olevasta opetuksen paremmuudesta. Tästä puolestaan seuraa johtopäätös (3), joka saattaa parantaa heikkoina tai keskinkertaisina pidettyjen lukioiden asemaa. Esimerkiksi pienten paikkakuntien lukioissa ei ole lukioiden välistä kilpailua lainkaan, ja kaikki lukioon menevät käyvät samaa koulua. Niinpä lukion pääsyraja asettuu yleensä suhteellisen alas, kun taas oppilaiden laaja lahjakkuuskirjo heikentää ylioppilaskirjoitusten keskimääräistä tulosta. Pääsyraja ei tällöinkään kerro opetuksen laadusta. Myös helppopääsyisissä lukioissa voidaan saavuttaa valittuun ainekseen nähden hyviä tuloksia, eli kurjastakin oppilaasta saadaan kohtalainen.

Neljänneksi (4) voidaan kritisoida lukioista saatavan tilastollisen otoksen luotettavuutta. Ylioppilaaksi kirjoittavien määrä vaihtelee lukioissa noin sadasta oppilaasta muutamaan kymmeneen. Otokset eivät ole tilastollisesti luotettavia eivätkä riitä yleistyksiin. Noihin määriin voi lukiokohtaisesti sisältyä sekä erittäin hyvin että huonosti pärjääviä oppilaita. Koulukohtaiset tulokset eivät kerro lukion tai sen opetuksen laadusta, kun muutama musta lammas voi pilata koulun kokonaistuloksen.


Koulutuspolitiikka uusiksi

En tarkoita, ettei menestys olisi suotavaa. On kenties hyvä, että on eliittilukioita, joihin valikoituvat parhaat oppilaat. Niissä keskitytään koulunkäyntiin, ja oppilailla on yhteisiä tavoitteita sekä kiinnostuksen kohteita. Useasti menestys on kuitenkin seuraus – paitsi oppilaiden lahjakkuudesta ja opettajien kärsivällisyydestä – myös opetusryhmien koosta ja siitä, minkä verran opettajilla on aikaa henkilökohtaiseen ohjaamiseen.

En tarkoita sitäkään, että reippaat ja kovaääniset oppilaat eivät olisi älykkäitä. Tyttöistetyssä ja kiltteyttä suosivassa lukiolaitoksessa juuri koulunvastaisuus ilmentää usein henkistä kypsyyttä ja aloitekykyä, ja tekevä lapsi on taivaan lahja.

Olen halunnut osoittaa, kuinka näköalatonta koulutuspolitiikka on Suomessa ja kuinka koko kasvatuspolitiikka pitäisi ajatella uusiksi – yliopisto- ja korkeakoulujärjestelmä mukaan lukien. Toiseksi olen halunnut osoittaa, miten harhaanjohtavaa on myös pelkkä poliittisesti motivoitunut arviointi ja sen perustalle rakennettu viestintä. Kannattaisi ajatella, paitsi lukioita, myös lukijoita.