19. huhtikuuta 2013

Errare Himanum est – Eli miten kaikki sai alkunsa?


Pekka Himanen ei ole syyllinen kurjaan kohtaloonsa, vaan hän on tragedian uhri. Jo eräs 1980-luvulla professorina toiminut ammatikseen viisas jakoi filosofit kahteen ryhmään: niihin, joita ei saa alas norsunluutornista, ja niihin, joita ei kepilläkään saa sinne. Minulle sanottiin, että sinä puolestasi olet väliinputoaja. Esitin silloin toiveen, ettei minua pudotettaisi mihinkään väliin.

Koska Himanen oli aikoinaan samalla rehellisten ja vilpittömien puolella, jolla itsekin olen, häneltäkin kiistettiin toimintaresurssit filosofian laitoksilla. Olettehan huomanneet, että Himanen kukkuu nykyään kaikkialla muualla, paitsi juuri noissa vallan ja viisauden pesäpuissa. Filosofian laitosten virat täytettiin vihervasemmistolaisilla feministeillä ja pragmatismia, naturalismia sekä realismin eri lajeja edustavilla systeemifilosofeilla, joista esimerkin tarjoavat panuraatikaiset, thomaswallgrenit, samipihlströmit ja saraheinämaat.

Syy Himasen kerjäläisenasemaan johtuu siis filosofian laitosten tiedepoliittisista linjauksista, joiden vuoksi myös suurin osa heideggerilaisista, hermeneutikoista, eksistenssifilosofeista ja muista elävän filosofian edustajista joutuu kiertämään maan ympäri ja maan alla. Toiset päätyivät rikkaiden ovensuihin, toiset ajettiin itsemurhiin tai juoppouteen sekä taksikuskeiksi, partureiksi ja muiden vapaiden ammattien harjoittajiksi, joiden pienensurkeaan elämään työelämän mielipidevankeus ei ulotu pelkona saada potkut vääristä sanoista. Sitä kautta Himasestakin tuli konsultti.

Pekka Himasen ulkopuolisuus sai siis alkunsa karkotuksesta. Hänen ulkopuolisuutensa ja erilaisuutensa on tosin erilaista kuin omani; se on enemmänkin siirtolaisuutta kuin pakolaisuutta, ja juuri siksi hän ehkä identifioituukin kansainvälisyyteen, kun taas itse koetan välttyä päätymästä maasta muuttavan maanpakolaisen tielle. Yhtä kaikki, Himasen hyväntekeväisyys muistuttaa Batmanista sikäli, että se on kaksinaamaista ja yhteiskunnalle erittäin kallista. Tasapeli tuli sikäli, että minä tein työn, mutta Himanen sai rahat.

Himasta on haukuttu paljon julkisuudessa. Olen myös itse arvostellut hänen hankettaan ja laatinut hänestä tulkintoja, sillä hän on ne ansainnut. Olen myös tuonut pidäkkeettömästi esille omaa kirjaani, jotta vihdoinkin olisi sitä kilpailua. (Älkää vain kertoko julkiselle sanalle mitään.)


Himas-kirjoitusteni ”Kootut teokset” tässä:

Vaihtoehto Himasen juppihypetykselle
Tiedepolitiikka-lehdessä analyysini Himasesta
Filosofi pääministerin pesukoneessa
Tiede ja ”Paha veli”-Pekan esikoisoikeudet
Huonosti käyttäytyvät filosofit
Himasen ahneus ja röyhkeys ennenkuulumatonta
Filosofit vallan verkoissa
Kallista huiputusta
Himmeää maailmanparantamista
Hallitus vetää himaan päin


Kiintoisaa ehkä on, että ainoat filosofit, jotka ovat loppujenkin lopuksi saaneet aikaan filosofis-poliittisen ohjelmakirjan, ovat juuri Himanen ja minä. (Tämä ei tarkoita, että olisin hänen kanssaan samaa mieltä.) Ja me molemmat satumme olemaan Esa Saarisen oppilaiksi mainittuja Himanen todellisuudessa, ja minä vain nimellisesti, sillä jo edellinen ohjaajani Juha Varto kysyi luonteeseeni tutustuttuaan, ”miten sinua voi ohjata”.

Haluan vain sanoa, että Himanen ei ole pahin kaikista. Surkein, ja samalla kaikkien ongelmien alku ja juuri, on se naturalistis-pragmatistisella rehulla ruokittu ja yliopistoviroissa selkä kaarella makaava viranomaisfilosofien jengi, jonka tulokset (eivät siis saavutukset, koska saavutuksia voi olla vain jos on intohimoja) ovat vaarallisia siksi, etteivät ne ole miltään kannalta kyseenalaisia vaan ainoastaan tieteellisiä.

Toiseksi pahin on tämän porukan selän takana piileskelevä, kaikesta pihalla oleva ja kampaviinereitä sekä kokouspullaa oravien lailla jyrsivä hallintovirkamiesten ja poliitikkojen kaaderi, joka muodostaa Suomen henkisen kehityksen uhan numero yksi. Nyt se uhkaa tehdä puolueettomuuttaan tähän asti varjelleesta tieteestä poliitikkojen käsikassaran kaatamalla ”hallitusta tukevaan tutkimukseen” jatkossa peräti sata miljoonaa euroa vuodessa plus 30 miljoonaa pikashoppailua varten päälle!

Sieluni silmin näen, miten Minervan pöllö tällaisen pimeyden laskeuduttua lähtee lentoon ja oksennuspallo ruokatorvessa puklaten sekä ensimmäiseen lähestyvään puunrunkoon päänsä tömäyttäen kysyy: kuinka naiivi tiedeyhteisö saa olla hyväksyessään mukisematta moisen raharuletin? Poliitikot ja tiedehallinto ovat aloittaneet yksissä tuumin hyökkäyksen vapaata tiedettä ja tieteen vapautta vastaan, ja totuuden rakkautta palvovan filosofian ohimennen raiskaten he koettavat salametsästää hengiltä viimeisenkin viisauden symbolin! Enää ei riitä, että ”tieto on valtaa”, kuten Bacon väitti, vaan ”valta on tietoa”, kuten Foucault kuvaili, kun ne, joilla on valtaa, päättävät myös siitä, mikä on tietoa.

En tosin väitä, että poliittinen rahanjako olisi paljon kehnompi vaihtoehto kuin niin sanottu asiantuntijamenettely, sillä sekin on perimmältään tällaista: mielipidevallan häikäilemätöntä käyttöä, joka kansainvälisesti toimeenpantuna riistää suomenkielistä filosofiaa kuolettaen myös kotimaista politiikkakritiikkiä. Internatsismin eli pakkokansainvälistämisen vuoksi Himasen tapaiset filosofit sitten kuolaavat ulkomaisten tutkijoiden perään haalien projekteihinsa pjongjangilaisia prognoosiprofessoreita ja Itä-Kaliforniassa asuvia esi- tai jälkimarxilaisia anarkososialisteja, ikään kuin emme itse osaisi päättää tulevaisuudestamme täällä Suomessa.

Ja kuinka tyrmistyttävän turhaa onkaan tulevaisuuden tutkiminen! Sellaista, mitä ei ole, ei voida luonnollisestikaan tutkia vaan ainoastaan raihnaisesti ennustaa, ja tulevaisuuden suunnan on useimmiten ratkaissut jokin ennalta-arvaamaton supertapahtuma, yllätys, joka on kenties muhinut muutamien ihmisten takaraivossa eräänlaisena alitajuisena aavistuksena mutta jolta tulevaisuuden ”kehittämiseen ja edistämiseen” pakkomielteenomaisesti sitoutuneet ovat sulkeneet silmänsä.

Ja unohtunut on kokonaan se, mitä on aika. En kuitenkaan viittaa nyt Augustinukseen vaan siteeraan lopuksi Ludwig Wittgensteinin Sinistä ja ruskeaa kirjaa, joka sisältää hänen tulevien tutkimustensa esitutkimuksia:

Niiden lauseiden luonne, jotka sanovat jotakin siitä, mitä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, aiheuttaa meille vieläkin helpommin pulmia kuin menneisyyttä koskevat lauseet. Verratessaan näet tulevia tapahtumia menneisiin joku voi olla melkein valmis sanomaan, että vaikka menneet tapahtumat eivät todella ole olemassa täydessä päivänvalossa, ne ovat olemassa eräänlaisessa alamaailmassa, johon ne ovat joutuneet todellisesta elämästä, kun taas tulevilla tapahtumilla ei ole edes tätä varjomaista olemassaoloa. Voisimme kuitenkin kuvitella syntymättömien tulevien tapahtumien alueen, josta ne tulevat todellisuuteen ja painuvat sitten menneisyyden alueelle; Ja jos ajattelemme tämän metaforan avulla, voimme yllättyä, että tulevaisuus ilmenee vähemmän olemassaolevana kuin menneisyys.

Jopa Wittgenstein (joka ei yleensä ollut älyllisesti kaikkein välkyimpiä liiallisen masturbaatioharrastuksensa ja aivovalkuaisaineen puutteen vuoksi) näytti siis ymmärtäneen, että aika ja ajallisuus kauhistuttavat empiristejä ja tuottavat ongelmia heille. Kuinka mitata mitään sellaista, mitä ei enää ole (menneisyys) tai sellaista, mitä ei ole vielä (tulevaisuus)? Nykyhetki taas on vailla ulottuvuuksia kokonaan, joten sekään ei antaudu mittarimatojen pyydystettäväksi. Sen sijaan Husserl ja hänen jalanjäljissään Heidegger ajattelivat, että nykyhetkeen sisältyvät eräänlaiset menneisyyteen ja tulevaisuuteen liittyvät askelmat, joiden puolesta ihminen elää aina ikään kuin ”itsensä edellä”.

Tulevaisuus näyttää ahdistavan pahiten juuri tulevaisuuden tutkijoita, jotka niin ikään kiitävät itsensä edellä pysähtymättä ajattelemaan ajan olemusta. Historia näyttää turvalliselta, koska se on jo hallinnassa, vaikka jokaiseen historian hetkeen, joka on kerran ollut tulevaisuutta, on sisältänyt yhtä paljon epävarmuutta kuin jokaiseen nykyhetkestä eteen päin avautuvaan tulevaan hetkeen nyt.

Tulevaisuudesta katsoen jokainen nykyhetkeen sisältyvä epävarmuus puolestaan kumoutuu aina, kun tulevaisuus muuttuu historiaksi, ja sen vuoksi menneitä aikoja pidetäänkin ”vanhoina hyvinä aikoina”, vaikka sellaisia ei ole koskaan ollut jokaiseen nykyhetkeen sisältyvän tulevaisuudenpelon ja huolen vuoksi. Tulevaisuudesta taas ajatellaan suurena mahdollisuuksien paratiisina, vaikka sen suunnittelijat itse istuvat läskiperseidensä päällä ja tulevaisuus kuluu heidän ohitseen niin kuin elämäkin heidän edes huomaamatta ja mistään mitään välittämättä. Kenties vasta kuoleman saapuessa he kokevat jonkinlaisen havahtumisen, kun he kuorsauksesta korahtamalla heräten kysyvät, minne kaikki katosivat: rahat, unelmat, toiveet, todellisuus ja jokainen kiimainen ja Jumalan lahjasta sekä ihmisten hetkellisestä yhteydestä muistuttava onnen hetki.

Mikäli jotakuta kiinnostaa suomalaisen filosofian tulevaisuutta menneisyydeksi jatkuvasti separoiva nykyisyys (mitä tosin epäilen), ilmoitan, että ”Suomalaisen nykyfilosofian historia”-nimistä totuudellisuuden armopalaa on edelleen saatavilla, ja suosittelen sitä etenkin niille, jotka eivät sitä halua!



16. huhtikuuta 2013

Vaihtoehto Himasen juppihypetykselle


Julkisuudessa on pöllytetty laajasti Pekka Himasen nauttimaa 700 000 euron hanketta, ja myös tiedotusvälineet ovat kaulaansa myöten hallituksen keittämässä ideologisessa sopassa.

Jo Herbert Marcuse ja Antonio Gramsci katsoivat aikoinaan, että tieteen ja politiikan välisen vispilänkaupan tuloksena syntyy vain hegemonista vallankäyttöä: Lukeneistona pidetty osa kansasta sidotaan legitimoimaan hallituksen politiikkaa, Euroopan unionia ja milloin mitäkin tendenssiä, jotta kansalaiset saataisiin tottelemaan ja noudattamaan poliitikkojen päättämää arvomaailmaa.

Toisella tavalla sanoen, yhteiskunnan hyväosaiset ja rahakassojen kääntäjät pitävät hallussaan myös julkisuutta taivutellakseen kansalaiset hyväksymään taloudellisen ja poliittisen vallankäytön niin, että lopulta ihmiset eivät edes halua tietää totuutta asioiden laidasta, kuten EU:n ja euron todennäköisestä romahtamisesta.

Koko perusasetelma on vääristynyt, jos kuvitellaan, että ihmisten arvopäämääriin ja kansalaisten tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä voidaan ratkaista jossakin komiteassa, toimikunnassa tai työryhmässä.

Yhdestä olen varma: Tulevaisuus ei ratkea millään suunnitelmilla vaan kulkee omia ratojaan, joita ohjailevat Nassim Nicholas Talebilta tunnetut ”mustat joutsenet”. Tulevaisuussuunnitelmille nauretaan jo muutaman vuoden kuluttua kuin Valituille Paloille, joiden jutuissa Kuu oli tarkoitus muuttaa siirtokunnaksi ja Sahara kasvitarhaksi jonkin uuden keksinnön avulla. Ohjailemaan pyrkivät mallit unohdetaan.

Filosofit voivat tehdä enintään sen, mitä Richard Rortykin ehdotti: edustaa itseään ja näkemyksiään sekä esittää erilaisia tulkintoja. Mutta varoa pitäisi sitoutumista ideologiseen tai taloudelliseen valtaan.

Olen esittänyt valtavirrasta poikkeavan mallini teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti Suuntaviitat tulevaisuuden Suomeen. Tämä kirja ei ole suunnitelma eikä ohjaamaan pyrkivä malli vaan ehdotelma, mistä narusta kannattaisi vetää. Mitään taloudellista tukea kirjaa varten ei ole saatu, ja osoitankin sen Suomen poliitikkokunnalle ja muille lukijoille täysin ilmaiseksi.

Kirjaa voi tilata tästä.


Lisäys klo 22.30: Pari kommenttia päivän keskusteluun.

1. Himanen yritti kääntää hankkeensa kohtaamaa arvostelua Jyrki Kataisen viaksi väittämällä, että kyseessä on ”poliittinen hyökkäys Kataista vastaan”. Ehkäpä. Mutta syy voi silti olla myös Himasen ja epäoikeudenmukaisen rahanjaon.

2. Muutamat ovat keksineet, että ”poliittisesti ohjattuun tutkimukseen” syydetäänkin tulevaisuudessa aiottua vähemmän rahaa. Siis ei 200 miljoonaa vaan ainoastaan 100 miljoonaa vuodessa, ja valtioneuvoston pikaostoksiin käytetään vain 30 miljoonaa! Toisin sanoen VN vastaa periaatteella ”hyökkäys on paras puolustus” ja moninkertaistaa Himas-hankkeiden (vain 0,7 miljoonaa) varat, vaikka ”poliittisesti ohjattu tutkimus” on jo nyt suurissa vaikeuksissa. Ja kuka talitiaisenaivo on keksinyt käsitteen ’poliittisesti ohjattu tutkimus’? Sellaista naurettavuutta ei pitäisi olla olemassakaan! Jo G. H. von Wright totesi aikoinaan, että ajattelun vapaus on seuraus puolueettomasta totuuden pyrkimyksestä. Itse olen sitä mieltä, että poliitikkojen ei pidä päättää sen enempää tutkimusneuvostojen kokoonpanoista kuin päätösten sisällöistäkään.

3. Mikäli Himasen hanke jollakin tavalla pelastetaan, sen täytyy olla seuraus siitä, että hallitusta mielistelevä media keksii sen olevan vaihtoehto omalle ohjelmalleni. Hyvää illan jatkoa!

12. huhtikuuta 2013

Tiedepolitiikka-lehdessä analyysini tapaus Himasesta


Pekka Himanen lopetti mykkäkoulun ja ilmestyi suomalaisille Säätytalolla. Se, miksi hän vaikeni tähän asti, johtui yhdestä syystä. Hän tietää, että kaikki, mitä hän voisi sanoa puolustuksekseen, ainoastaan pahentaisi hänen tilannettaan. Tätä sanottakoon jatkossa Pikku-Pekan paradoksiksi.

Esittelemällä kansalaisten vihaamaa ja naurunalaiseksi joutunutta hankettaan asiantuntijoille Himasen tarkoituksena oli uskotella, että sillä on tieteen tuki.

Oikeuskansleri puolestaan on ilmoittanut, että hän antaa päätöksensä ennen kesälomia. Juuri näinhän OKA teki myös Eva Biaudet’n nimitysasiassa. Hän siis olettaa, että kesän kynnyksellä mikään asia ei enää kiinnosta ketään herättääkseen arvostelua. Tämä kertoo, että päätös on syntynyt, ja se on Himasen ja Kataisen kannalta vapauttava.

Ydinongelma kuitenkin jää: Onko pääministerillä oikeus lahjoa jotakin suosikkiaan 600 000 euron myötäjäisillä tiedeorganisaatioiden aarrearkusta? Varmaan monikin laittaisi omaa rahaa sata tonnia määrittelemällä työnsä arvoksi tuon summan, jos saisi kuusinkertaisen määrän muualta.

Ja kuka typerys luulee, että  filosofiaa voidaan tehdä komiteamietinnöillä tai toimikuntaratkaisuilla?

Nyt, kun eri puolilta hälytetyt erityistieteiden asiantuntijat taluttavat Himasta huomauttamalla, että filosofin piirustuksissa voisi olla enemmän filosofiaa, muistuu mieleen vanha sananlasku: Paras ase porvariston mitäänsanomattomuutta vastaan on ironia.

Lopputulos on tietysti kaamea, ihan samanlainen kuin se oli Kafkan Oikeusjutussa. Kaikki vain toteavat, että näinhän siinä kävi. On se niin väärin. Himanen sai rahat ja sille tielle ne jäivät. Todellista älymystöä vedettiin turpaan ja valta voitti. Tulokseksi saatiin kuolemattomat sanat, jonka mukaan kritiikki ”ei ansaitse kommentointia”.

Myös tiedotusvälineitä vedetään kuin pässiä narusta. Kukaan ei ajattele sitä Althusserin, Gramscin ja Marcusen viisautta, jonka mukaan yhteiskunnallisia valtiokoneistoja pyöritetään hegemonian voimalla: saamalla kansa uskomaan, että periaatteista eivät päätä ihmiset itse vaan että niistä päätetään Säätytalossa järjestetyssä kokouksessa, jossa filosofista on tehty poliittisen ideologian kirjuri, pelkkä soveltaja, jonka filosofisissa soperteluissa erityistieteilijätkin havaitsevat kohteliaasti ilmaistuna aukkoja.

Niistä yksi tiivistyy kysymykseen: Miksi ylipäänsä pitäisi olla huolissaan Suomen talouden kasvusta aikana, jolloin talous floppaa jo pelkkään resurssipulaan ja ylikansoitukseen globaalisti?

Minun vastaukseni: Olisi syytä siirtyä materialistisista arvoista kokonaan uudenlaiseen asenneilmapiiriin, jossa hyvinvointia voitaisiin tuottaa asettamalla tärkeimmäksi tavoitteeksi ihmisten vapaa-ajan lisääminen ja sosiaalisista suhteista huolehtiminen.

Muun filosofikunnan vaietessa laadin asiasta tieteellisen analyysin, jonka Tiedepolitiikka-lehti julkaisi tänään numerossa 1/2013 (s. 5462). Sitä voi lukea jokainen, jonka ylenkatse ei ole vielä yltänyt, kehittynyt ja edistynyt Himaselle ominaisiin mittoihin.


Päivitys 13.4.2013:

Kammottavaa on, että poliitikot reagoivat tähän juuri pelkäämälläni ja artikkelissa ennustamallani tavalla, eli ”selkeyttämällä pelisääntöjä” ja kiristelemällä normiruuveja. Jatkossa valtioneuvosto alkaa varata itselleen peräti 30 miljoonaa euroa vuodessa ”hallitusohjelmaa tukevaan tutkimukseen” eli tiedepoliittisiin ostoksiin! ”Käyttöön ollaan ottamassa siis politiikkaperustainen rahanjakomalli”, sanoo sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Inkeri Kerola. Eikö tämä ole härskiä filosofian ja tieteen pilkkaa?

3. huhtikuuta 2013

Hallitus on jo hajonnut muttei vielä kaatunut


Hallitus katsotaan kaatuneeksi ilmeisesti vasta sitten, kun viimeinenkin dominopalikka on mennyt nurin. Minusta näyttää siltä, että tämäkään hallitus ei kestä pitempään kuin edesmennyt Matti Vanhasen toinen hallitus. Huonoa karmaa on kertynyt liikaa.

Ideologisesti ristiriitaiset päätökset johtuvat tietenkin jo hallituksen kokoonpanosta. Kokoomus on ajanut hallituksessa pelkästään suurituloisten etua, mikä näkyy kehysriihen yritysveropäätöksessä. Rikkaita suosiva verolinja on väärin palkansaajia kohtaan, mutta nurinkurista on myös se, että piensijoittajakin joutuu maksamaan enemmän veroja kuin suuromistaja.

Toinen huono päätös nähtiin Sdp:n ja kokoomuksen kinatessa ARA-tuettujen vuokra-asuntojen käyttö- ja omistusvaatimuksista. Demarien Krista Kiuru on penännyt pääkaupunkiseudulle kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja, mutta neuvotteluissa hän antoi periksi tavalla, joka ei tavoitetta tue. Kokoomuslainen asuntoministeri Jan Vapaavuori ajoi jo edellisessä hallituksessa läpi niin sanotut välimallin korkotukiasunnot, joiden käyttö- ja omistusvaatimukset ovat vain 5 tai 10 vuotta. Nämä ”välistävetäjän mallin” vuokra-asunnot voidaan siis pikapuoliin myydä vuokralaisten alta.

”Välistävetäjän mallin” asunnot olivat osa elvytysbudjetteja, eikä järjestelmää tarkoitettu pysyväksi. Mutta myös tämänkeväisen erän kokoomus voitti saamalla läpi ehdotuksensa, jolla valtion korkotukemien asuntojen vuokrakäytössä pidon vaatimuksia pudotettiin 40 vuodesta 20 vuoteen. Tällä tavalla heikennettiin vuokralaisten asumisturvaa pysyvästi, ja jatkossa valtion tuella rakennetaankin vuokra-asuntojen asemasta sijoitusasuntoja, jotka myydään aikarajan umpeuduttua joko yksityisiksi kallisvuokraisiksi sijoitusasunnoiksi tai omistusasunnoiksi. Taaskin kokoomus ajoi vain sijoitusyhtiöiden asiaa välittämättä ihmisten hyvinvoinnista. Ihmisten hyvinvointi ja onnellisuus ovat kuitenkin itseisarvoja, kun taas firmojen pärjäämisellä on korkeintaan välinearvo.

Ei siis ihme, että tämäntapaiset päätökset, jotka on uitettu läpi vasemmistopuolueiden tuella, ovat suututtaneet vasemmiston perinteisen kannattajakunnan. Ja Arhinmäellä ja Urpilaisella riittää selitettävää.

Hallitus voi kaatua myös pääministerin filosofisiin harrastuksiin. Matti Vanhasen lautakasajupakka oli mielestäni vähäpätöisempi juttu kuin Jyrki Kataisen kähmintä Pekka Himasen hyväksi. Vanhasen yksityiselämässä ei ollut tunnetusti mitään rikollista, ja myös hänen lautakasansa jäi todistusaineistoa vaille. Mutta Himasen & Kataisen tapauksessa näyttöä on kertynyt. Voidaan sanoa, että Katainen käytti asemaansa häikäilemättömästi Pekka Himasen hyväksi. Puolueellisuuteen syyllistyen hän ostatti Suomen Akatemialla, Tekesillä ja Sitralla kalliit näennäistutkimukset valtioneuvoston kansliaa koristamaan. Tämä tuo mieleen Hermann Göringin tavan käyttää Ilmailuministeriön varoja taidegalleriansa kartuttamiseen.

Vielä yksi syy, joka saattaa repiä hallituksen hajalle, on samaa sukupuolta olevien avioliittohanke. Jos esitys tulee eduskunnan käsiteltäväksi kansalaisaloitteena, kristilliset voivat nostaa kytkintä. Minä en jää heitä kaipaamaan. Mutta hallitukselle se voi olla kuolinisku.

Minusta yksikään puolue ei ole tällä hetkellä hallituskelpoinen. Koska maassa on kuitenkin oltava hallitus, saattaa olla, että paras koalitio tulisi vasemmistopuolueista, keskustasta ja perussuomalaisista. Näillä puolueilla on vahvin eurokriittinen linja, mikä sopisi tähän aikaan loistavasti. Sen sijaan kokoomus on ajanut kansainvälisen kapitalismin asiaa, kristilliset tukehtunut konservatiivisuuteensa ja ruotsalaiset ja vihreät internationalismin ihailuun.

1. huhtikuuta 2013

Paluu oravannahkaan


Myös Suomen hallitus on jatkanut ponnistuksiaan harmaan talouden torjumiseksi tukemalla Kyproksen pankkikriisin ratkaisemista. Niinpä veroparatiisivaltio palkittiin rikollisen rahan pesulana toimimisesta EU:n vakuusrahaston pikavipillä.

Nyt kun Euroopan rahakriisissä on tultu sellaiseen vaiheeseen, että ihmisten rahat alkavat palaa pankkeihin, on eurovaluutan loppusuora auennut. Ajatelkaa, jos Suomessakin lastenlapset menettäisivät 40 prosenttia mummojensa säästörahoista. Eivätkö kansalaiset olisi kaduilla ja Kultainen aamunkoitto ovella?

Olisitte, euron perustajat, miettineet mitä haluatte. Yhteistaloudessa, jossa kaikki tärkeät sopimukset Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksesta aina valtioiden väliset taloudelliset tukiaiset kieltävään perussopimuksen artiklaan numero 125 on jouduttu rikkomaan, ongelmat eivät voi enää ratketa nostelemalla virkamiesten ja poliitikkojen aarrearkusta yhä uusia direktiivejä, sertifikaatteja ja sopimuksia kuin jäniksiä hatusta.

Eräs viisas sanoi kerran oppilailleen, jotka paheksuivat oppineen tapaa arvostella uudistuksia, seuraavasti: ”Te haluatte rakentaa entisen vankilanne tilalle uuden ja paremman, kun taas minä haluaisin purkaa vankilat kokonaan.”


Kun pankki ryöstää

Pankkikriisillä on monta ilmentymää, jotka osoittavat koko järjestelmän olevan läpikotaisin mätä. Myös Suomessa pankit ja vakuutuslaitokset kajoavat asiakkaiden rahoihin ja sopimuksiin varsin omavaltaisesti. Toistaiseksi tämä tapahtuu palvelumaksuja nostamalla ja tiliehtoihin puuttumalla.

Pankit ja vakuutusyhtiöt ovat lähetelleet minulle silloin tällöin yksipuolisia sopimusehtojen muutoksia ja maksujen korotuksia. Esimerkiksi vakuutusyhtiö Pohjola toimittaa minulle joka vuosi ”uudet ehtoliitteet”, joissa vakuutusehtoja on yksipuolisesti huononnettu. Alkuperäisessä sopimuksessa tällaisesta menettelystä ei ole mainittu mitään.

Nähdäkseni sopimuksista ei voitaisi poiketa eikä ehtoja muuttaa ilman, että asiasta sovitaan molemminpuolisesti uudelleen. Minusta on röyhkeää lähettää asiakkaille aiemmista ehdoista poikkeavia muutoksia ikään kuin ne olisivat jonkinlaisia itsestäänselvyyksiä. Voisivatko asiakkaat puolestaan lähettää vakuutusyhtiöille omat ”uudet ehtoliitteensä”? Mitähän sopimusoikeuden asiantuntijat ja Vakuutusoikeus sanoisivat tähän?

Sain hetki sitten myös Danske Bankilta ”uudet tiliehdot”, joiden mukaisesti käyttötilin ylläpitomaksua korotetaan 3,40 eurosta 6,40 euroon. Lähes sadan prosentin korotus siis! Rahat pankki rosvoaa suoraan asiakkaiden tileiltä. Kiristyksen leiman menettelylle antaa se, että jos ehtoja ei hyväksy, pankki irtisanoo asiakkuuden. Ihmistä siis lyödään kuin vierasta sikaa, vaikka pankit itsensä pitäisi laittaa käytöskouluun.

Samanaikaisesti pankit purkavat konttoriverkostonsa minimiin ja siirtävät rahanvaihtoa kauppojen kassoille, mikä merkitsee ostosjonojen pitenemistä. Lisäksi ne suunnittelevat automaattien käytön tekemistä kaikissa tapauksissa maksulliseksi. Suomen Pankin, Finanssivalvonnan ja Kuluttajaviraston huolestumisen sekä koko rahajärjestelmän kehnon tilan vuoksi pankit ovat joutuneet pidättäytymään rahan käsittelyn täydellisestä lopettamisesta.

Monissa Danske Bankin konttoreissa ei nytkään suostuta käsittelemään käteistä rahaa, mikä on uskomattoman pöyhkeää rahalaitokselta. Mistä helvetistä käteistä enää voi saada, kun useimmat liikkeetkään eivät vaihda edes pysäköintikolikoita?


Uusi normaali ei ole entistä parempi

Myös muut pankit ovat tuttavieni kertomusten mukaan korottaneet tilien ylläpitomaksuja. Pankkiasiakkuudesta joutuu pian maksamaan kymmeniä euroja kuukaudessa, vaikka tilien sähköisestä ylläpidosta ei ole pankeille juuri mitään kuluja.

Pankit ovat ylihinnoitelleet palvelunsa, ja kuluttajaviranomaisten pitäisi puuttua pankkien harjoittamaan ylilaskutukseen. Toimitusmaksuina ja palkkioina sekä erilaisten asiakirjojen kirjoittamiskuluina pankit perivät hintoja, jotka eivät ole missään suhteessa niille itselleen koituviin kustannuksiin.

Pankit ovat muodostaneet palvelumaksukartelleja, joiden mukaisesti yhden pankin nostaessa hintoja muut seuraavat. Yksikään pankki ei alenna palvelumaksuja, koska pankit ovat taloudellisen vallankäyttäjän roolissa eikä niiden ole pakko tehdä myönnytyksiä asiakkaille.

Palveluhintojen korotuksen vaihtoehtona olisi säästäminen pankin omista kuluista, ja parhaiten tämä hoituisi tinkimällä pankkiirien omasta mukavuudesta ja elintasosta. Nyt pankeissa työskentelee kokonaisia osastoja, joissa mietitään, kuinka asiakkaita voitaisiin vielä kiristää ja joko sietokyky on ylitetty. Vasta rajalla pysähdytään, tosin vain hetkeksi. Sitten taas jatketaan.

Nämä sadistit tuskin ovat tulleet ajatelleiksi, voisivatko he tinkiä omista palkoistaan. Pankinjohtajilla on mitä korkeimmat palkat, vaikka he eivät tee sen enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja tuottavaa työtä.

Ihmisten kannattaisi tehdä vallankumous ja lopettaa pankkien käyttäminen kokonaan. Pienikin määrä asiakkaita voisi pelkällä käyttäytymisen muutoksellaan tehdä lopun pankkien moraalittomuudesta ja koko legitimaatiokriisistä. Ongelmana on vain se, että maksuliikenne hoidetaan nykyään sähköisesti pankkitilien kautta. Riippuvuus elektronisesta rahasta pahentaa ihmisten riippuvuutta pankeista. Kansalaisten kannattaisi kostaa ja alkaa painostaa pankkeja palaamalla käteisen rahan käyttämiseen.

Vaikeus on, että pankkien asiakkuudesta on tehty sosiaalinen välttämättömyys. Valtion olisi syytä perustaa palkkojen, eläkkeiden ja sosiaalietuuksien maksamista varten omakustannusperustainen pankki. Sen kautta voitaisiin hoitaa maksuliikenne riippumatta yksityisistä pankeista ja niiden ahneudesta. Ironista on, että tänään voimaan astuneen palvelumaksukorotuksen minulle lähetti juuri sellainen pankki, eli entinen Postipankki, joka aikoinaan perustettiin tuota tarkoitusta varten.

Nyky-Euroopassa pankit voitaisiin aivan hyvin sosialisoida eli saattaa valtion haltuun. Yksityisille pankeille annetun rahanluontioikeuden voisi palauttaa takaisin valtion kontrolliin. Näin ajatellessani en ole sosialisti sen kummemmin, mutta raha on valtion artefakti ja vaihdon väline, joten ihmisten parhaaksi olisi, jos pankkitoiminta ja koko rahoitusjärjestelmä olisi talousdemokraattisesti vain valtioiden kansanvaltaisessa hallinnassa.