20. syyskuuta 2016

Venäjän demokratian alennustila jatkuu


Putinia tukeva Yhtenäinen Venäjä -puolue nosti kannatustaan Venäjän parlamentin alahuoneen eli duuman vaaleissa, jotka käytiin laimeissa ja lamaantuneissa tunnelmissa viime sunnuntaina. Noin sata lisäpaikkaa takaa Yhtenäiselle Venäjälle lähes despoottimaisen vallan, eikä se tarvitse tuekseen enää muita puolueita. Oikeudenmukainen Venäjä menetti lähes puolet kannatuksestaan, kun taas kommunistit ja Vladimir Žirinovskin johtama liberaalidemokraatit säilyttivät aiemman osuuden äänistä.

Tulosta osattiin odottaa, mutta sitä ei toivottu Länsi-Euroopassa. Krimin valtauksen jälkeen asetetut talouspakotteet ovat kääntäneet kansan Putinin puolelle eivätkä vastaan. Ruplan devalvoitumisesta, yleisestä kurjistumisesta ja valtaa pitävien korruptoituneisuudesta huolimatta kansa näyttää huutavan omaa päätään vadille.

Tämä on kehittymättömille demokratiaoloille tyypillistä: uskotaan suureen johtajaan, mistä kertoo muun muassa se, että Putin itse on tätä nykyä vielä suositumpi kuin häntä tukeva puolue. Tulos heijastelee sitä, että lännessä Putin on leimattu syylliseksi Venäjän ongelmiin, joita on mediassa ruodittu lähinnä hänen persoonaansa keskittyen. Venäjän hallituksen harjoittama propaganda on puolestaan onnistunut määrittelemään ongelmien syyksi EU:n asettamat pakotteet eikä Venäjän sisäpoliittista kansanvallan alennustilaa ja aggressiivista ulko- ja sotilaspolitiikkaa.

Vaalit sinänsä olivat naurettavaa demokratian pilkkaa ja kansanvallan farssia. Vai mitä sanotte yhden ehdokkaan vaalipiireistä, joita oli vaalipiireistä puolet? Toinen puoli ehdokkaista, eli 225, valittiin puoluelistavaalin mukaan. Kun laajamittaiset protestit eliminoitiin vaalirauhaan vedoten ja luvattomista mielenilmauksista jaeltiin uhkasakkoja, koko vaaliasetelma oli laadittu Yhtenäisen Venäjän voittoa ajatellen.

Hallitus on edistänyt Putinin valtakaudella ”demokratiaa” helpottamalla uusien puolueiden rekisteröitymistä. Kun vaaleissa oli ehdolla lopulta 14 eri puoluetta, tämä takasi sen, että oppositio sirpaloitui ja yhden ehdokkaan vaalipiireissä valituksi tuli valtapuolueen ehdokas. Tässä järjestelmässä oppositiojohtaja Aleksei Navalnyn lanseeraamalla sloganilla ”äänestä mitä tahansa muuta puoluetta kuin Yhtenäistä Venäjää”, ei voinut olla paljoa mahdollisuuksia. Lamaannus näkyy siinä, että alle puolet äänioikeutetuista lopulta äänesti, mikä kyseenalaistaa koko vaalituloksen pätevyyden.

Politiikantutkimuksen kannalta Venäjän demokratiaolojen kurjistuminen ohjaa luonnollisesti pohtimaan myös Länsi-Euroopassa esiintyvän totalitarismin omia muotoja. Vallitseehan myös EU:n sisällä melko vahva konformismin pyrkimys, joka sisältää liittovaltiotendenssin, yleistä federalismia ja halun harjoittaa yhtenäistä ulko- ja finanssipolitiikkaa. ”Hajota ja hallitse”-periaate toimii myös EU:n sisällä, kun valtavirrasta poikkeavat näkemykset pirstaloituvat pienpuolueisiin, eikä niistä muodostu tarvittavaa vastarintaa kansasta etääntyneelle EU-eliitille, joka hallitsee vanhojen puolueiden turvin. Totalitarismi Euroopassa valitettavasti etenee lukkiutuneiden asenteiden vuoksi.

11. syyskuuta 2016

Blogini kymmenen vuotta


Blogini täyttää tänään kymmenen vuotta. Aloitin näiden verkkokolumnien kirjoittamisen ja julkaisemisen vuonna 2006, Yhdysvaltain terrori-iskun vuosipäivänä, korostaakseni aihepiiriä, jossa liikun.

Lähestymistapani on edelleen sama, ja sen voitte lukea tuosta vierestä. Uuden vuosikymmenen avautuessa 2010 aloin julkaista kirjoituksiani myös Uuden Suomen puheenvuoropalstalla, jossa juttujani on voinut kommentoida. Tämän pääblogini kommentointimahdollisuutta en ole pitänyt avoinna, sillä havaitsin pian, että joutuisin epäasiallisen räksytyksen kohteeksi kanssani eri mieltä olevien taholta. En ole velvollinen tarjoamaan heille esiintymislavaa tässä yhteydessä, sillä he saavat riittävästi julkisuutta Helsingin Sanomissa ja muissa merkitystään menettäneissä laareissa.

Kymmenvuotisen kirjoittamisperiodin aikana julkaisemisen ehdot ja mielipideympäristö ovat muuttuneet rajusti. Sananvapaus on vedetty pahasti huurteeseen. Liikkumatila myös Uuden Suomen puheenvuoropalsatalla kävi ahtaaksi, kun mediat alkoivat yhteispäätöksellään sensuroida maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja Euroopan unionia koskevia kriittisiä mielipiteitä.

Päätoimittajat puolustautuivat sanomalla, että ”jotakin oli tehtävä” ja että on vastuutonta, jos media ei ”puutu” asioihin. He eivät näköjään ymmärtäneet, että median tehtävä ei ole puuttua todellisuuteen eikä ihmisten mielipiteisiin vaan kertoa todellisuudesta totuudenmukaisesti ja esittää niistä analyysinsa reflektiivisesti. Jos tiedotusvälineinä esiintyvät mediat pyrkivät puuttumaan asioihin, kyse ei ole tiedonvälityksestä vaan propagandasta.

Mielipiteiden manipulaatio ja asenteiden muokkaus ovat johtaneet lukijoiden halveksumiseen, sillä toimittajat ovat olettaneet, että yleisöt eivät osaa tai saa päättää näkemyksistään itse. Puuttuminen on onneksi ollut vaikutuksetonta. Totuus on tullut internetin läpi niin sanotun vaihtoehtoisen median, blogien, YouTuben ja monen muun kanavan kautta, joista yksi on tämä blogini.

Julkaisin kirjoitukseni viideltä ensimmäiseltä vuodelta kolmena kirjana: Sensuurin Suomi (2009), Kansanvallan varkaat (2010) ja Valhe kaatuu (2012). Ensimmäisen teoksen suosio yllätti, sillä se kohosi Suomalaisen kirjakaupan tietokirjallisuuden nettimyyntilistalla ykköseksi, ohi Sofi Oksasen ja Imbi Pajun samaan aikaan julkaiseman teoksen, jota rummutettiin mediassa. Sensuurin Suomea ostettiin myös enemmän kuin oikeustieteellisen pääsykoekirjaa, joka oli listalla viidentenä. Monikulttuurista ideologiaa edistämään sitoutuneiden julkisten kirjastojen hankintaosastot ovat kirjojani karttaneet ja siten edistäneet niiden menekkiä.

Kirjoituksistani rakentuu tarina suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta: sananvapauden kuristumisesta, maahanmuuton ongelmista, monikulttuurisuuden ristiriidoista, liberaalien eurooppalaisten ihanteiden kuoleentumisesta ja Euroopan unionin mätänemisestä käsiin. Myös vaihtoehtoja olen etsinyt ja esittänyt teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen.

Politiikan ja viestinnän ongelmista oirehtii tätä nykyä kielen militarisoituminen, esimerkiksi ”informaatiosodan” ja ”kyberhyökkäysten” kohoaminen puheenaiheiksi. Kokonaisanalyysini tilanteesta voi lukea painettujen kolumnikokoelmieni johdanto- ja loppuluvuista, joita ei ole julkaistu verkossa.

Kiitän satoja ja tuhansia lukijoitani perehtymisestä näkemyksiini (vaikka ette olisi samaa mieltäkään) ja palautteesta, jota on silloin tällöin kilissyt sähköpostiini. Muutamat ovat kehuneet minua erääksi maamme ”fiksuimmista filosofeista”, mikä on imarrellut minua vaarallisesti. Siinä nimittäin piilee omahyväisyyden ansa.

Filosofina muistutan itseäni ja kaikkia muitakin ihmisyksilön ja hänen ominaisuuksiensa erosta. Ei kukaan filosofi ole fiksu (eli ”hieno” ruotsin kielen sanasta fin), vaan enintään hänen menetelmänsä on. Filosofian menetelmä on johdonmukainen ja epäilevä ajattelu, joka perustuu kriittisyyteen ja joka edistää totuutta. Kiitän siis filosofiaa itseään, ja olkoon blogini temppeli totuuden etsimiselle!

10. syyskuuta 2016

Perussuomalaiset nousevat, hameiden helmat alenevat


On aikoja, jolloin ihmiskunta innosta kiljuen huutaa omaa päätään pölkylle. Vasemmistopuolueet ja talousliberaalit ovat yhdessä pyrkineet romuttamaan länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan perustan vauhdittaessaan maahanmuuttoa ja pitäessään ovea auki kehitysmaista virtaaville siirtolaisille, joita ei kiinnosta mikään muu kuin itsensä elättäminen länsimaalaisten verovaroilla.

Samalla kun vasemmisto on julistautunut valistusfilosofisen liberalismin kannattajaksi, se on mädättänyt länsimaisen vapauden perusrakenteita luodessaan jalansijaa Lähi-idästä ja Afrikasta nousevalle islamilaiselle teokratialle. Samoin ovat menetelleet vihreät, jotka muistuttavat vesimelonia siinä, että hekin ovat päältä vihreitä mutta sisältä punaisia.

Vihervasemmisto ja löperöliberaali porvarillinen oikeisto ovat tässä suhteessa älyllisiä prostituoituja. Ne sanovat kannattavansa muun muassa seksuaalista vapautta ja ihmisten itsemääräämisoikeutta, mutta toisesta suupielestään ne julistavat haluavansa maahan lisää muslimeja ja islamilaisen sharia-lain drakonisine tuomioineen. Tällaista kaksoisstandardia noudattava vasemmistolaisuus ei ole muuta kuin autismia, jolle antautuneiden viimeiseksi tehtäväksi jää vain levolle laskeutuminen ja raiskatuksi tuleminen omalla tomuttuneella, tunkkaisella ja luteiden kansoittamalla kotisohvallaan.

Suomessa luultiin, että ainoa keino suitsia maahanmuuttoa ja katkaista tämä hulluuden spiraali olisi Perussuomalaisten äänestäminen, sillä kaikki muut puolueet olivat asettuneet kannattamaan hallituksen (käytännössä Rkp:n) maahanmuuttolinjaa. Juuri siinä piilee näiden muiden puolueiden ylenpalttinen typeryys. Jos poliittinen vasemmisto olisi käyttänyt asemaansa niin kuin sen olisi pitänyt, eli puolustanut suomalaisen työvoiman etua, maahanmuuttotsunami ei olisi ulottunut Suomeen. Samoin oikeistopuolueiden olisi pitänyt vahvistaa suomalaista yhteiskuntaa omista lähtökohdistaan. Kepu kuitenkin pettää aina – niin nytkin, ja Kansallinen Kokoomus on kansallinen sekoomus.

Mikä sitten Perussuomalaisten nousussa hallitusvastuuseen on ollut niin petollista? Puolue ei ole saanut aikaan korjauksia niihin ongelmiin, joista kenkä on puristanut. Perussuomalaiset eivät näytä voivan mitään maahanmuutolle EU-sitoumusten vuoksi. Muutokseen olisi tarvittu myös muiden hallituspuolueiden tuki, mutta tilanne hallituksessa on ollut koko ajan kaksi vastaan yksi – Perussuomalaisten tappioksi. Puolueesta tuli pelkkä liima-aine hallituksen kokoon saamiseksi, ja täytemassana se on hallituksessa jatkanut, eivätkä maahanmuuttokritiikki ja tavallisen kansan olot ole ministeri-Audien takapenkiltä katsellen paljoa enää kiinnostaneetkaan.

Puolueen paavi ja hänen antipaavinsa ovat olleet liikkeellä liian kapeilla ohjelmilla. Asiantuntemusta puuttuu. Perussuomalaiset eivät voi pysäyttää valtion velkaantumista, sillä puolueella ei ole talouspoliittista ohjelmaa. Perussuomalaiset eivät pysty ottamaan vastuuta edes käytännön välttämättömyyksistä, kuten ydinvoiman lisärakentamisesta. Sen sijaan he roikkuvat potkurien lavoissa jarruttaen tuulivoimaa.

Puolueella on asennetta mutta ei ajatuksia. Jos esittää kritiikkiä, pitäisi olla vaihtoehto. Sitä ei kuitenkaan kyetä esittämään, ja siksi puolue puhuu aidanseipäistä mutta ei itse aidasta. Katseet kohdistetaan arkaistisiin aiheisiin, kuten sotaveteraanien kuntoutukseen, pilkkilupakysymykseen ja muihin kansalliseen kalmistoon kuuluviin pikkupulmiin samalla, kun kansalliseen itsemääräämisoikeuteen ja Suomen Eurooppa-politiikkaan liittyvät ongelmat jätetään auki. Tämä on taaksepäin katselevaa, kämäistä ja ideologisesti raihnaista politiikkaa, jossa keskitytään hoitamaan hautoja.

Perussuomalaiset ovat kylläkin onnistuneet heikentämään länsimaisen yhteiskuntamme perusarvoa, vapaamielisyyttä, vaatiessaan vartijoita, poliiseita, tarkkailua ja valvontaa kaikkialle. Ihmisparat luulevat edistävänsä esimerkiksi sananvapautta kannattamalla puoluetta, joka kiristää yhteiskunnan normiruuveja poliisikansanedustajiensa virkavelvoittamina. Syynä ilmapiirin kiristymiseen on ollut maahanmuutto, mutta sitä ongelmaa olisi pitänyt rajoittaa etukäteen eikä suitsia jälkikäteen.

Perussuomalaiset on ollut vapaamielinen lähinnä yhdessä asiassa: aselakikysymyksessä. Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeellä vaikuttavan oikeiston tavoin se vastustaa käsiaseiden rajoittamista, vaikka puolue ei pystykään vastaamaan siihen, mihin sen jäsenet noita pyssyjään tarvitsevat. Asehulluuden takana tuskin voi olla muu kuin ajatus väkivallan ottamisesta omiin käsiin.

Kurjinta jälkeä puolue on saanut aikaan seksuaalipolitiikassa omalla ahdasmielisyydellään. Kun Perussuomalaiset nousevat, hameiden helmat alenevat. Puolueen seksuaalipoliittiset linjanvedot vetävät huurteeseen myös härmäläiset jäkälät ja männynkävyt.

Näyttöä perussuomalaisten seksuaalipoliittisesta ahdasmielisyydestä antoi viime kesänä poliisikansanedustaja Mika Raatikainen, joka kirjoitti Facebook-sivulleen ahdistuvansa ”homokyyläyksestä”. Hän sanoi näin: ”kun kaikki homostelijat ym. porukat haluavat (kuten aina) samoihin vessoihin, pesutiloihin ym. kuin heterot, niin herää kysymys heteroiden oikeuksista mm. uimahalleissa, pukuhuoneissa, armeijassa jne. Olisiko kenties reilua, että se porukka, joka ei halua olla seksistisen homokyyläyksen uhri omassa pesutilassaan voisi mahdollisesti jatkossakin pestä itsensä kyyläysvapaasti?

Raatikainen jättää vastaamatta siihen, miksi juuri heidän kaltaistensa ammattikyttien pitäisi päättää, mitä julkisissa tiloissa saa tai voi tehdä ja kuka julkisia tiloja saa tai voi käyttää. Miksi julkiset tilat ja niissä oleskelu pitäisi järjestellä ahdasotsaisimpien ehdoilla? Ja mikä olisi Raatikaisen oma vaihtoehto? Pitäisikö homoja kieltää käyttämästä uimahalleja, saunoja ja kylpylöitä, joissa jokainen voi päätyä silmät auki kulkevien ihmisten nähtäväksi? Minun vaatimattomien havaintojen mukaan henkinen pienimunaisuus ja peppukipuilu ovat hälyttävästi lisääntyneet yhteiskunnassa.

Vaikuttaa kuin Raatikainen salaa toivoisi jonkun kyyläävän häntäkin, jotta olisi jotain, mistä olla ylpeä. Hänen huomionkipeytensä saattaa heijastella myös muslimien homokielteisyyttä, sillä Raatikainen on naimisissa libanonilaisen naisen kanssa. Halla-ahon varamiehenä eduskuntaan noussut Raatikainen on itse puoliksi suomenruotsalainen ja eri linjoilla maahanmuuttokysymyksissä kuin edeltäjänsä, joten luut kolisevat kansanedustajan kaapissa.

Yhtä kompleksista on ollut myös Timo Soinin homovastaisuus ja hänen moralisminsa. Todellisuudessa äänestäjät eivät lämpene abortin vastustamiselle, katolilaisperäiselle ehkäisyn vastaisuudelle, homoavioliittojen peruutusyritykselle eivätkä muille seksuaalista rajoittuneisuutta ilmentäville tarkoitusperille. Konservatiivisella kansallismielisyydellä ei ole tulevaisuutta.

Kautta aikojen kansallismielisyys on saanut elinvoimansa nimenomaan seksuaalisuudesta ja sen vulgaarista ja ryöpsähtelevästä olemuksesta, jota ei rajoiteta poliittisella korrektiudella eikä tekaistuilla häveliäisyyssäännöillä. Tämä johtuu seksuaalisuuden olemuksesta: seksuaalisuus on ihmisessä asuva voima, jonka vuoksi ihmiset ylittävät yhteiskunnallisia standardeja. Seksuaalisuus edistää totuuden esiin nousua.

Jotta kansallismielinen ajattelu voisi voittaa ja saavuttaa tuloksia, sen pitäisi edistää länsimaisten ihmisten vapaata seksuaalista kohtaamista, elämää ja rakkautta. Islam on ollut juuri siksi niin voitokas, että se ei kahlitse seksuaalisia pyrkimyksiä vaan nojaa miesvaltaiseen macho-kulttuuriin. Tämän ajattelutavan varjopuolena ja sietämättömänä hintana siitä on tietysti naisten alistaminen.

Siksi on suuri vahinko, että länsimaissa, joissa 1960-luvulla vapauduttiin toteuttamaan seksuaalisia viettejä ja vaistoja vapaasti, ajauduttiin liberalismin sivuseurauksena myös puritaaniseen feminismiin, joka pyrkii kieltämään sen, mitä se juuri äsken oli vaatinut: vapaan seksin. Perussuomalaiset konservatiivit eivät ole olleet tässä suhteessa yhtään nenärengasfeministejä parempia. Molemmat vaativat ihmisiä kahlitsemaan kalunsa ja halunsa.

Vihervasemmisto, oikeistolaiset näennäisliberaalit, konservatiiviset pataporvarit, perussuomalaiset jääräpäät ja oikeauskoiset muslimit ovat kaikki yhdessä vaatineet seksuaalisuuden laittamista kuriin ja ankarampia vaatimuksia ”seksuaalirikollisille”, ikään kun ihmisen luonnollisia intohimoja ilmentävä seksi voisi olla mikään rikos – ainakaan silloin kun se on kahden kauppaa.

On suuri erehdys saarnata nuorille vanhoja raamatullisia ja viktoriaanisia normeja. Mikään ei yhdistä ja motivoi nuoria niin vetoavasti kuin seksi. Myös 1960-luvun nuorisovallankumous juonsi juurensa kollektiivisesta seksuaalisuudesta. Sen sijaan kansallismielinen liike antaa jatkuvasti ymmärtää juuttuneensa 1800-luvun Englantiin, jossa pöytien jalat verhoiltiin liinoilla, jotta ne eivät näyttäisi ”liian eroottisilta”.

Jos kansallismielinen politiikka aikoo voittaa, sen pitää rakentua tulevaisuuden toivolle ja seksuaaliselle vapaamielisyydelle, sillä vain ne takaavat kannatuksen ja länsimaiden oman väestönkasvun. Nuoret haluavat edistää yhteiskunnallista kehitystä vain, mikäli he saavat omat seksuaaliset tavoitteensa toteutetuiksi. Muussa tapauksessa seuraa masennusta, taantumusta ja väestöpoliittinen perikato.

Olen ehdottoman vakuuttunut, että Euroopan kansakuntien etu voi toteutua ja kansallinen politiikka voittaa vain, jos länsimainen seksuaalinen vapaus kumoaa islamilaisen seksuaalisen totalitarismin, vihervasemmiston ruokkiman tuhoisan feminismin ja konservatiivien raakkuman seksinvastaisuuden, jonka tuloksena kansallismielisyys kaivaa itselleen hautaa.

Kansallismielisyyden lavastaminen vanhanaikaiseksi museorihkamaksi on vihervasemmiston luoma illuusio. Todellisuudessa kansallismielisyys rakentuu fertiiliyden ja vitaaliuden periaatteille, joita myöskään seksuaalivähemmistöjen olemassaolo ei haittaa. Kansallismielisten konservatiivien usein haukkumat seksuaalivähemmistöt eivät ole aiheuttaneet kansalliselle edulle minkäänlaisia takaiskuja. Sen sijaan tappiota ovat tuottaneet konservatiivit itse, sillä heidän vuokseen liikettä pidetään tunkkaisena aseksuaalisena liikkeenä.

Kuivilla hiekka-aavikoilla luotujen kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden ei pidä antaa turmella nuorisossamme virtaavia elinvoimaisuuden ilmaisuja omilla seksuaalisilla pakkomielteillään ja omituisilla, jopa perversseillä, käytännöillään, joista näyttöä antavat ympärileikkaukset, naisten hunnuttaminen, kunniamurhat ja pakkoavioliitot. Tämä Koraanista ja Mooseksen kirjoista peräisin oleva epä-älyllinen roska on vihamielistä ja vahingollista nuorten ihmisten tunteille, varsinkin jos sille annetaan ehdottoman auktoriteetin asema, kuten sekularisoitumattomassa islamissa.

Kansallismielisen ajattelun on saatava ihmiset uskomaan, että sillä on tulevaisuutta. Tämä tie ei kulje perussuomalaisten ministeripoliitikkojen noudatteleman konservatiivisuuden, opportunismin eikä laissez-fairen kautta. Kansallismielisyyden nousulla on oma yhteiskunnallinen tilanteensa ja hetkensä, ja koko ajan sen asema vahvistuu, sillä motiivit käyvät päivä päivältä selvemmiksi. Pahin, mitä aatteelle voi tapahtua, on sen läsähtäminen poliitikkojen oman edun tavoitteluun, kuten on vaarana Perussuomalaisissa.

Kansallismielisyys sinänsä perustuu tulevaisuuden toivoon, ja vihervasemmistolaiseen tappiomielialan lietsomiseen verrattuna se on tulevaisuuden toivo. Niinpä jokaisen kansallismielisen ihmisen olisi saatava tuntemaan itsensä seksuaalisesti hyväksytyksi, sosiaalisesti viehättäväksi ja fyysisesti vahvaksi riippumatta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Jokaisen suomalaisen olisi voitava tuntea itsensä tarpeelliseksi, halutuksi, kauniiksi ja vahvaksi kansallismielisessä liikkeessä. Sillä vain täten liike voi osoittautua hyödylliseksi ihmiselle ja ihmisen panos liikkeelle.

Jokainen suomalainen olisi saatava tuntemaan, että häntä kunnioitetaan ja että hänellä on jotakin ainutlaatuista annettavaa. Näitä asioita laiminlyömällä Perussuomalaiset ovat varmistaneet vain vihervasemmiston heitä kohtaan suuntaaman kritiikin mutta eivät käännyttämään heitä kannattajikseen. Puolue on keskittynyt vastustamiseen, mutta hallituksessa olon aikana tuo vastustaja on kadonnut näkyvistä ja imaissut osan kannattajista takaisin entisiin riveihin suomalaisen yhteiskunnan tappioksi.

9. syyskuuta 2016

Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 2


Politiikka henkilöityy tiettyihin persooniin niin voimakkaasti, että kansanedustajista tulee usein puolueidensa näköisiä ja puolueista niissä toimivien ihmisten näköisiä. Niinpä esimerkiksi Kristillisdemokraattien edustama homovastaisuus on henkilöitynyt Päivi Räsäseen, joka on toiminut homofobian julkisena äänitorvena. Tämän hän on tehnyt uskonnon varjolla ja poliittisen vapauden suojista, vaikka hänen kannanottonsa ovatkin olleet vähintään yhtä epätieteellisiä ja kansanryhmää solvaavia kuin paljon paheksuttu etnisiä vähemmistöjä vastaan suunnattu rasismi.

Päivi ei malta pysyä poissa päivänpolitiikasta myöskään puheenjohtajan tehtävät jätettyään, vaan homous kiehtoo häntä kuin karhua hunaja. Homous kuumotti häntä niin, että viime kesänä julkaisemassaan kirjassa hän katsoi olevan ”julmaa, jos homoutta ei sanota synniksi”. Yhdessä pastorimiehensä kanssa hän ilmeisesti tietää, mitä synti on, sillä papithan sen ovat muillekin ihmisille opettaneet. Äskettäisen kannanottonsa mukaan Päivi kiinnittää suuria toiveita siihen, että eduskunta vielä kumoaisi homoavioliittolain.

Asia ei olisi sinänsä kommentoimisen arvoinen, mutta mielenkiintoisen siitä tekee homofoobikoiden hellittämättömyys, joka kertoo paljon enemmän heidän omasta seksuaalisuudestaan kuin kenenkään muun. Toinen mielenkiintoinen piirre on tapa, jolla seksuaalivähemmistöt on saatu kääntymään iloisesta seksuaalisen elämänvoiman juhlistamisestaan defensiiviselle puolustelukannalle.

Tämän tuloksena Päivi Räsänen on nuorten homojen ja lesbojen keskuudessa paljon tunnetumpi kuin homoliikkeen ikoniksi vuosikymmenien saatossa kohonnut kuvataiteilija Tom of Finland. Monet homoseksuaaliset nykynuoret eivät tunne Tomin kuvia lainkaan, mutta Päivin veikeät narinat tunnetaan kyllä. Niitä osataan oikein odottaa aina kun hän aukaisee suunsa TV-lähetyksessä, jota ilman homoutta koskeva asiaohjelma onkin kuin kesäpäivä ilman aittapolulla astelevaa emäntää.

Ajat muuttuvat, samoin tyylit. Mutta silti on tappiollista, että vähemmistö ei tunne omaa taustaansa ja historiaansa yhtä hyvin kuin vastustajaksi ilmoittautuneiden tarkoitusperiä ja strategioita. Tässä toteutuu väitteeni, että seksuaalivähemmistöliikkeellä on vain niukalti omaa kulttuurista pääomaa. Päivi Räsänen on ikonisoitunut monien tajunnassa paremmin kuin liikkeen omat kasvot. Päivi Räsäsestähän ei juuri puhuta. Sen sijaan kaikki lukevat Jukka Hankamäen teosta Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, ja teoksesta puhutaan lakkaamatta julkisuudessa. Huvittavaa.

8. syyskuuta 2016

Mene naimisiin, armeijaan ja kuole


Aivan kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, homoavioliittojen vastustaminen on aivan yhtä naurettavaa kuin niiden puolustaminenkin. Mutta miksi homoavioliittolain vastustaminen on urheaa?

Samasta syystä kuin kameli kävelee takapuoli pystyssä mutta ylpeästi ja hännällään kärpäsiä huiskien: siis ihan vain yleiseen vapautuneisuuteen liittyvistä syistä.

Seksuaalivähemmistöliikkeessä on levinnyt sellainen lesbolainen katsantokanta, että yhteiskunta on tehtävä munattomaksi sopeuttamalla. Kun homotkin pääsevät (eli joutuvat) avioliittoon, meidät on mukautettu ja alistettu samaan yhteiskunnalliseen humpuukiin, jonka uhreja heterot jo ovat.

Avioliitto on valheen ja orjuutuksen pesä. Se on keino alistaa ihmiset kirkon sosiaaliselle kontrollille. Kun aiemmin niin uskontokriittisinä esiintyneet homot on tehty tarkkailun ja valvonnan alaisiksi ja upotettu Kenen Tahansa ihanteeseen, on ihmisille onnistuttu opettamaan, että vapaa seksi on väärin ja rakastamisen sijasta pitää omistaa.

Avioliitto ei tuo mitään arvonlisää ihmissuhteisiin. Mutta se katkaisee homoilta meidän yhteiskuntakriittisen terämme. Kun homotkin on saatu anomaan yhteiskunnalta hyväksyntää, kenenkään ei tarvitse enää pelätä, että sanoisimme jotakin, mikä on totta. Sitä kautta homoliike on antautunut yhteiskunnan sovinnaisarvoille, valtiolle, puolueille, piispoille, viranomaisille, yliopistoille, professoreille, kansanedustajille ja muille vallankäyttäjille.

Tämän taantumuksen merkiksi meidät on opetettu uskomaan, että emme saa emmekä voi olla omaehtoisesti omia itsejämme, vaan meidänkin pitää ansaita asemamme ja kansalaisluottamuksemme yhteiskunnan luovuttamien tai pidättämien näennäisoikeuksien kautta, jotka tosiasiassa sitovat meidät norminvalvojiin ja toinen toisiimme universaalin seksinpuutteen kasvaessa räjähdysmäisiin mittasuhteisiin.

Ennen tuo unelma paisui vain heteroseksuaalisten perheenisien päiväunissa, mutta nyt se kasvaa myös avioliittovankilalaitoksen levitessä homojen keskuudessa. Ellei sitten käy niin, että naimisiin menemällä homot toteuttavat parhaimmillaan juuri tuon porvarillisen ja typerän avioliittoinstituution raiskauksen ja kusevat yhteiskunnallisten vallankäyttäjien kengille.

Avioliitto tarjoaa toki hyvän mahdollisuuden pelastaa itsensä liiallisen vapauden tuottamalta ahdistukselta. Vasta kun olet sosiaalisesti hyväksytty, voit olla aidosti Kuka Tahansa. Sillä yksityiselämässä aitous on ehto elämästä nauttimiselle, kun taas sosiaalisessa maailmassa vain teeskenteleminen, näytteleminen ja valheellisuus ovat ehtoja sille, että voi tehdä jotakin.

7. syyskuuta 2016

Ovatko homoavioliitot kristinuskon mukaisia?

Eduskunta on ottanut käsittelyyn ”Aito avioliitto” -kansanliikkeen tekemän aloitteen sukupuolineutraalin avioliittolain kumoamiseksi. Hankkeella ei liene menestymisen mahdollisuuksia vasta-aloitteiden ennakkotapauksena, sillä lakien vuorottainen säätäminen ja kumoaminen johtaisivat vellomiseen, jonka tuloksena lainsäädännön uskottavuudelta menisi pohja.

Mutta eduskunnan jankuttelua tuosta sinänsä melko merkityksettömästä asiasta on hauska seurata. Se paljastaa paljon siitä, mitä tavalliset ihmiset ajattelevat avioliitoistaan.

On luonnollisesti totta, että homoavioliitot eivät ole kristinuskon mukaisia. Onneksi, sillä kristinusko saanut aikaan paljon pahaa seksuaalimoraalin alueella. Suomen uudessa avioliittolaissa legitimoitiinkin siviiliavioliitot, ja päätöksen homojen vihkimisestä tekee edelleen kirkko omassa piirissään. Voidaan sanoa, että lailla vahvistettiin rakkausavioliittoja ja museoitiin uskonnolliset avioliitot kirkkojen omissa holveissa säilytettäviksi.


Avioliitto: taantumuksen takapajula

Avioliittoinstituutio on saanut paljon karvasta kritiikkiä seksuaalivähemmistöiltä ja feministeiltä. Feministi Mary Wollstonecraft, joka oli anarkistifilosofi William Godwinin vaimo ja Frankensteinin hirviötä kuvailleen romaanikirjailijan äiti, kirjoitti vuonna 1792 pamfletissaan A Windication of the Rights of Women, että avioliitto on laillistettua prostituutiota, ja siksi se pitää lopettaa.

Seksuaalinen vapautusliike katsoi 1960-luvulla, että avioliitto perustuu orjanomistusoloihin ja joutaa roskiin. Nykyisin seksuaalivähemmistöliike heittäytyy kontalleen piispojen edessä ja anoo avio-oikeutta tullakseen hyväksytyksi tasa-arvoisena. Joko avioliittoinstituutio on perin pohjin muuttunut tai seksuaalivähemmistöliikkeestä on tullut valtavirtoihin sopeutuva kerjäläisjärjestö, joka pitää samanlaisuutta tasa-arvon tunnusmerkkinä.

Ulkopuolisen katsojan silmiin osuva ristiriitaisuus herättää tietenkin kysymysmerkkejä. Onko muinaismuistoisen instituution tavoittelu ihmisille hyväksi? Olisiko parempi, että kaikki ihmiset vapautettaisiin avioliiton ikeestä? Omasta mielestäni avioliitto on pelkkä taloudellinen tai hallinnollinen muodostelma, eikä se tuo mitään lisäarvoa ihmisten seksuaalisiin tai rakkaussuhteisiin, mutta se kyllä alistaa ne kirkon ja julkisen vallan tarkkailulle.

Luultavasti piispat ja papit osaavat nyt nauraa. Heistä ovelimmat ovat edistäneet myös homojen kirkollisia vihkimisiä, sillä he oivaltavat, että avioliittoinstituution laajentaminen vahvistaa kirkon vaikutusvaltaa. Myös jäsenkunta uudistuu, jos nuoret kirkollisveron maksajat astuvat sisään ja vanhat muutenkin jo maailmasta poistumassa olevat lähtevät protestiksi pois. Eivät he kuitenkaan kauas ehdi, ja kirkon tontille he kuitenkin jäävät.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että avioliiton pitäisi olla vain Matin ja Mervin. Avioliitto on absoluuttista lööppikamaa, ja sen pyhyys punnitaan ”Poliisien kotihälytys” -televisiosarjassa. Ehkä heteroiden huolestuminen homoavioliitoista kertoo jonkin olevan vinksallaan heidän omissa avioliitoissaan.


Homoaura loistaa kristinuskon kulisseista

Siitä olen varma, että homoavioliitot eivät ole – kuten jo mainitsin – kristinuskon mukaisia. Ne eivät vastaa sitä, miten Jeesus ja hänen opetuslapsensa elivät antiikin Israelissa. Tärkeintä asiassa onkin tämä teologinen ja kirkkohistoriallinen puoli.

Vanhan testamentin kirjoissa kuvailtu miehen ja naisen välinen avioliitto koskee vain juutalaisuutta. Sen sijaan Jeesuksen elämään perustuva kristinusko poikkeaa tästä huomattavasti. Mietitäänpä siis kuka Jeesus oli. Miten hän ja hänen oppilaansa elivät?

Kertomus Jeesuksesta on legenda, jota on kaunisteltu pyhimyskuvien tapaan. Uuden testamentin evankeliumit ovat yhtä kiiltokuvamaisia ja enemmistöjä miellyttämään kirjoitettuja kuin Dan Brownin typerä ja heteroita kosiskeleva Da Vinci koodi, jossa väitetään, että Jeesuksella oli mukamas ihan oikea lapsikin ei siis vain näitä ”opetuslapsiksi” tituleerattuja kavereita, jotka olivat aikuisia komeita miehiä.

Lamppu, joka jokaisen nykyihmisen päässä pitäisi syttyä Jeesuksen tarinaan perehtyessä, vilkkuu iloisesti sen havainnon puolesta, että Jeesus oli gay. Kristinuskon varjelema salaisuus onkin juuri tämä ei mikään heteroseksualisoitu epätotuus, jonka mukaan Jeesuksella olisi ollut muija ja lapsi. Myös Sokrateesta yritettiin Platonin kirjoituksissa piirtää heteroseksualisoitua kuvaa, jonka mukaan hänellä oli pahansisuinen akka nimeltä Ksantippa. Miehensä avoimesti harjoittamaan filosofiaan ja fyysiseen homoiluun kyllästyttyään hän tyhjensi yöastian filosofin päähän.

Filosofia ja homoseksuaalisuus tarkoittivat noihin aikoihin samaa. Filosofia rakentui samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen kokemusmaailman varaan ja sitä kautta syntyvään merkitysten yhtäpitävyyteen. Yhteisymmärrys voidaankin parhaiten saavuttaa, kun ihmisten kokemusmaailma ja sitä kautta myös merkitykset ovat samanlaisia. Myös nykyaikana kaikki todellinen filosofia perustuu samaa sukupuolta olevien ihmisten homoseksuaaliseen, homososiaaliseen ja homoeroottiseen kanssakäymiseen, joka vahvistaa yhteistä merkitysten konstituutiota.


Totuus fresko-Jeesuksen takana

Luuletteko, että Jeesus olisi vain pelkästä filosofoimisen halusta istunut päivätolkulla freskomaalausten esittämissä asennoissa seetri- ja öljypuiden varjossa keskustelemassa ympärilleen keräämiensä komeiden jätkien kanssa? Kaikkea kanssa! Päivän mentyä mailleen hän harjoitti heidän kanssaan kiimaista homoseksiä, kimppakivaa tai yksityisempää aktia takapihoilla, puutarhoissa ja missä sattuivat kuljeskelemaankin.

Juuri tämän piirteen tultua julki hän sai potkut ennen pitkää kaikkialta. Jeesuksen elämästä ennen kolmeakymmentä ikävuotta ”ei tiedetä juuri mitään”, mikä on leimallista ja paljastavaa. Tämä johtuu siitä, että hän toimi nuoruutensa ajan ylipappien poikahuorana temppeleissä, kunnes pojankauneus oli kadonnut, eikä flaksi enää käynyt ja hänen päähänsä alkoi kasvaa järkeä. Tuolloin hän aloitti filosofin uran ja kierteli aidon gay vagabondin tavoin kulkurina pitkin Israelia erilaisia sirkustemppuja tehden. Näin hän ja hänen kundikaverinsa ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä.

On tyypillistä, että monilla omankin aikamme homomiehillä on joitain naisystäviä, jotka ovat yleensä omissa miessuhteissaan epäonnistuneita heteronaisia. Heitä sanotaan fag hageiksi eli homokärpäsiksi. Magdalan Maria oli entinen prostituoitu ja juuri sellainen homokärpänen, joka liimautuu homomiehiin löytääkseen heistä tasavertaisen kumppanin tarvitsematta pelätä libidon vaikutusta. Hän ei ollut siis Jeesuksen tyttöystävä, niin kuin asioista mitään ymmärtämätön Dan Brown väittää, vaan esiliina, jollaista myös muutamat ujot teinipojat raahaavat mukanaan nykyajan homobaareissa näyttääkseen vähemmän helpoilta saaliilta.

Jeesuksen tarina täyttää kaikki tyypillisen homomiehen elämänkerran piirteet, ja moni häntä koskeva ”arvoitus” ratkeaa, kun tulkintahypoteesiksi omaksutaan se, että Jeesus oli homo.

Hänet naulittiin lopuksi ristille, vaikka Pontius Pilatus ei löytänyt hänestä ”mitään vikaa”. Ei tietenkään löytänyt, koska hän oli homo ja toimi niin kuin homo. Jeesus oli vain mennyt Jerusalemin temppeliin tapaamaan entisiä asiakkaitaan ja kaatanut katkerana rahanvaihtajien pöydät. Jotta katolisen kirkon ja nykyisten lestadiolaisyhteisöjen pedofiiliskandaaleja muistuttava salaisuus uskonnollisten yhteisöjen läpikotaisesta homoseksuaalisuudesta ei paljastuisi, Jeesus haluttiin vaientaa lopullisesti täsmälleen Sokrateen tavoin. Tämä johtui siitä ikävästä tosiasiasta, että heteroseksuaalinen valtakulttuuri, joka perustuu lajinsäilytysstrategisesti tärkeänä pidettyyn lisääntymisideologiaan, ei salli totuuksien paljastumista omassa kaksinaismoralismissaan.


Homotradition turmeleminen

Matteuksen, Markuksen, Luukaksen ja Johanneksen kirjoittamista evankeliumeista Jeesuksen homoseksuaalisuus ja hänen homoseksuaalinen rakkautensa kahtatoista miesoppilastaan kohtaan on jynssätty huolellisesti pois. Tuomaan evankeliumi on jätetty kokonaan Raamatun ulkopuolelle, samoin Marian gnostilainen evankeliumi.

Paavali, joka oli vallanhimoisin kaikista, yritti kitkeä homoseksuaalisuutta sekä itsestään että muista ihmisistä lähettelemällä propagandakirjeitä ympäri Välimeren maita. Hänen homokielteiset kannanottonsa ovat ymmärrettävissä yrityksiksi peittää Jeesuksen ja hänen oppilaidensa välisten suhteiden homoseksuaalisuus ja saavuttaa sitä kautta hyväksyntää vallanpitäjien piireissä.

Juudas puolestaan oli Jeesuksen läheisimpiä ystäviä, aivan niin kuin Brutus oli eräälle toiselle historian homoseksuaalille, Julius Caesarille. Niinpä Juudas ei ilmiantanut Jeesusta rahasta (joka oli vain evankeliumien kirjoittajien keksimä huonoa mielikuvitusta osoittava veruke). Todellinen motiivi oli Juudaksen mustasukkaisuus erästä toista Jeesuksen rakastamaa opetuslasta kohtaan.

Jeesuksen tarina on maailmanhistorian suurimpia homokertomuksia. Nykyisen kristillisen kirkon homovastaisuus johtuu kirkon yrityksestä peittää oma syntyhistoriansa. Joskus joutuukin kysymään, kuinka hupsu koko uskonnon täytyy olla kätkeäkseen piiristään sen, että Jeesus oli gay!

Jeesuksen elämää leimasi hänen ja hänen kaveriensa harjoittama homoseksuaalinen, homososiaalinen ja homoeroottinen käyttäytyminen, seksuaalinen vapaus ja nautiskelu, johon myös filosofinen spiritualiteetti yhdistyi saumattomasti. Näin voidaan sanoa, että nykyinen avioliittoinstituutio, jossa nainen ja mies istuvat toistensa päälle, ei ole kristinuskon alkuperäisen olemuksen mukainen.

Lisätietoa löytyy kirjastani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena.

6. syyskuuta 2016

Tehokkuuden tavoittelu kumoaa itsensä yliopistoissa


Yliopistojen pylväskaltereiden takaa maailmaa katselevat ovat saaneet tuntea kriitikoiden vihan viime aikoina karvaasti, kun pääministeri Juha Sipilä murjoi heitä maininnalla ”kaiken maailman dosenteista” (hänen lausuntonsa on tosin linjassa dosenttien muuallakin saaman palautteen kanssa). Alexander Stubb puolestaan kadehti professorien pitkiä kesälomia (todellisuudessa professoreilla ei ollut entisten virkaehtosopimusten mukaan kesälomia lainkaan).

Työelämäprofessoriksi tituleerattu Pekka Mattila Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta töräytti nyt, että ”[e]n ole nähnyt eläessäni niin tehottomia työpaikkoja kuin yliopistot”. Tavallaan toteamus on oikeutettu, mutta sen muotoilu on viallinen. Mattilalla ja Stubbilla on yhteistä paitsi hammastahnan mainostamiseen soveltuva säihkyhymy, myös se, että he molemmat ovat juppeja ja uranousukkaita.

Filosofina minun on pakko puuttua muutamaan kurvien suoristeluun, mikä Mattilan mielestä osoittaa tietenkin taantumuksellisuutta ja epätrendikkyyttä ja toimii jarruna tehokkaamman työskentelyn tiellä. On kysyttävä ja vastattava siihen, mitä tuo Mattilan peräämä tehokkuus oikeastaan on. Tehokkuus ilmaisee hyötysuhteen, jonka mukaisesti tavoitteeksi asetetut päämäärät saavutetaan. Se on liikkeenjohdollinen käsite siinä missä ’strategia’ ja ’tulosjohtaminenkin’.

Jotta tehokkuutta voitaisiin tavoitella, pitäisi vallita yksimielisyys siitä, mitä nuo päämäärät ovat. Yliopisto ja tiede ovat kuitenkin organisaatioita, joissa päämääristä ei vallitse yksimielisyyttä. Yksimielisyyttä päämääristä ei pidäkään vallita, sillä niiden selvittäminen on kunkin tutkimuksen tai hankkeen prosessissa selvitettävä asia eikä etukäteen asetettavissa oleva tavoite.

Niinpä ”tehokkuuden tavoittelu” on itseään vastustava paradoksi, ainakin yliopistoissa harjoitettavan toiminnan kannalta. Joskus on jopa toivottavaa, ettei työskennellä liian tehokkaasti, sillä tehottomuudessa luodaan ja ylläpidetään ajattelutilaa. Sitä vaativat myös kriittisyys ja luovan sekä kekseliään olotilan ja vaihtoehtojen tavoittelu.

Tehokkuus voi olla johdettua, kun taas todellisessa tieteessä tieteenharjoittajat löytävät ja asettavat päämääränsä itse aina sen mukaan, mitä pitävät totena, hyvänä ja oikeana. Kun ihmisillä on koulumaailmassa myös joutilasta aikaa (kreikan kielen sana skholee merkitsi alun perin ’joutilasta aikaa’), he pohtivat mahdollisuuksia tehdä toisin. Tuloksena voi olla hyödyllisiä keksintöjä tai jopa suuryrityksiä.

Valitettavasti yliopistoissa puhutaan entistä enemmän Pekka Mattilan ja muiden puupäiden opettamaa kieltä, jonka mukaisesti päämääriä ja strategioita hiotaan ”tiedepoliittisten linjausten” tekemiseksi, ”painopistealueiden” määrittelemiseksi ja ”huippuyksiköiden” nimeämiseksi.

Tiedättekö mitä se on? Se on vallan käyttöä. Vallan käyttäminen puolestaan on metodi, jonka ei lainkaan pitäisi kuulua tieteeseen.

Ymmärrän toki nuoren tutkijan Pekka Mattilan turhautumista, kun yliopistolla ei tunnu saavan aikaan mitään, ilmeisesti myöskään hän itse. Olen kuitenkin sitä mieltä, että oikea käsite kuvaamaan kurjaa tilaa ei ole ’tehottomuus’ vaan ’sairaus’.

Myös omasta mielestäni yliopisto on kipeimpiä työyhteisöjä, joita maa päällään kantaa. Mutta syy ei ole tieteilijöiden eikä tutkijoiden, vaan hiostajien, piinaajien, taloudellisella hirttosilmukalla uhkaajien ja muiden sormenkatkojien, sekä erityisesti kansainvälisyyteen pakottajien, joiden vuoksi yliopistoissa tehtävällä tutkimuksella ei ole ollut enää kosketuspintaa suomalaiseen yhteiskuntaan lainkaan.

Huomautan vielä lopuksi kuriositeetista, joka liittyy Pekka Mattilan titteliin. Suomen Professoriliitto mainitsee sivuillaan, että ”[y]liopistot ovat ottaneet käyttöön myös muita professorijohdannaisia nimikkeitä, joiden haltijat eivät ole yliopistolain mukaisia professoreja. Nämä henkilöt eivät saisi esiintyä professori-nimikkeellä, vaan heidän olisi aina käytettävä koko nimikettään. Tällaisia nimikkeitä ovat mm. Professor of Practice (työelämäprofessori tms.) ja assistant/associate professor (usein suomennettuna apulaisprofessori).”

2. syyskuuta 2016

Uhreista syyllisiä työpolitiikassa


Hallitus alkaa jälleen ahdistella työttömiä. Valtioneuvoston pullauttamassa paperissa todetaan, että ”[v]elvoittavan työllistymissuunnitelman toteuttamista seurataan tehostetusti ja rikkomuksista säädetyt sanktiot toimeenpannaan täysimääräisesti”. Tämä kuulostaa sotatuomioistuimen kieleltä, jonka mukaan sotaväen rikoslaki ”pannaan toimeen kaikessa ankaruudessaan”.

Työttömyysturvaa aletaan leikata asteittain, jos ihminen ei työllisty. Tämä voisi olla oikein, jos olisi ihmisen omassa vallassa päättää, saako hän työtä vai ei. Koska työllistyminen ei ole kuitenkaan kiinni työttömän omasta valinnasta, ei työllistymättömyydestä pidä rangaista. Muutoin tehdään työttömyyden uhreista syyllisiä.

Hallituksessa pitäisi ymmärtää, että työpaikkojen katoaminen on länsimaita koetteleva rakenteellinen ongelma, eikä sen vuoksi pidä ryhtyä painostamaan työttömiä. Ahdistelu ei luo Suomeen yhtään uutta työpaikkaa. Ja niistähän tässä on pula.

Asia voidaan nähdä niinkin päin, että työttömän työttömyys mahdollistaa sen, että jollain työpaikka vielä on. Työelämän ulkopuolella tuotetaan myös paljon arvoja. Kaikkea arvotuotantoa ei voida järjestellä työksi, ei sen enempää palkkatyöksi kuin yrittäjätoiminnaksikaan. Tällaista arvotuotantoa on paljon esimerkiksi taiteiden ja tieteiden piirissä.

Paljon parempi olisikin saattaa voimaan työttömyysetuudet ja niihin liittyvät sosiaalietuudet korvaava perustulojärjestelmä. Kun perustuloa myönnettäisiin tasasuuruisena niin työttömälle, opiskelijalle kuin eläkeläisellekin, tämä poistaisi työttömyysturvan ja muiden sosiaalietuuksien eritasoisuudesta johtuvat kannusteloukut. Perustulo mahdollistaisi ja vähän velvoittaisikin arvotuotantoon osallistumiseen niin työttömän, opiskelijan kuin haluttaessa myös eläkeläisen asemassa.

Kirjoitin asiasta jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, kolmas ajantasaistettu painos 2015).