28. tammikuuta 2018

Niinistö pudotti pippurimyllyn pyörittäjät


Punaisesta tuli Salen taustaväri.
Niinistö, Haavisto ja Väyrynen todistivat presidentinvaaleissa, että Suomen poliittinen elämä ei uudistu kovin nopeasti. Ei ainakaan sillä tavalla kuin astetta kuumemmassa Ranskassa, jossa Macron tuli puskista En Marche! -liikkeensä kanssa. Hänestä minulla ei ole tosin paljoa hyvää sanottavaa, ellei hän pyörrä yltiöpäisen maahanmuuttomyönteisyytensä lisäksi myös puheitaan Euroopan liittovaltiosta.

Suomen presidentinvaali näyttää olevan veteraanipoliitikkojen apaja, aivan kuten europarlamenttikin. Pippurimyllyn pyörittäjät putosivat prosenteille, ja heille tämä oli pelkkä eduskuntavaalikampanja.

Huomiota herättää suurten puolueiden kannatuskato. Demarien ja Vasemmistoliiton äänestäjät menivät muiden taakse, osittain siksi, että puolueilla ei ollut heittää kehiin ketään ykkösketjun pelaajaa, mutta todennäköisimmin siksi, että kansalaiset ovat saaneet tarpeekseen vasemmiston maahanmuuttolinjasta. Mukavaa kuitenkin, että Niinistö tällä tavoin (62,7 %) kokoaa kansaa tai kansa Niinistöä kansalaissodan muistovuotena – ellei hän peräti mennyt vasemmiston ohi vasemmalta koukaten.

Kun alennus on miinusmerkinen, on lopputulos plusmerkkinen.
Järkyttävimmässä ristiriidassa ovat keskustan puoluekannatus ja Matti Vanhasen henkilökohtainen kannatus (4,1 %), joka vaipui valliriutan alapuolelle lähestyen keskikaljan prosenttilukemia. Myönteistä KMS-Vanhasessa on kuitenkin hänen absolutisminsa (0,0).

Vaalien suurin häviäjä oli Suomen kansa, sillä vaalin toimittaminen maksoi arviolta 17 miljoonaa euroa. Vuonna 2012 hinta oli noin 24 miljoonaa sisältäen kaksinkertaisen kuntakorvauksen (yhteensä 15 miljoonaa). Läpihuutojutun vuoksi sekä ehdokkaat että valtio olisivat voineet säästää varansa.

Konservatiivista on joka tapauksessa Suomen kansa, joka valitsi Niinistön uudelleen niin kuin Kekkosen, Koiviston ja Halosen. Istuvalla presidentillä on perinteisesti huonot mahdollisuudet välttää uudelleenvalinta, jos hän asettuu ehdokkaaksi, sillä Suomen kansa vastustaa muutoksia ja turvautuu hyväksi havaittuun. Turvallisuuden kaipuu näkyy.

Seitsemänkymppinen Niinistö saattoi lähteä kolmannen kerran ehdokkaaksi ihan vain estääkseen toista saman sukupolven poliitikkoa, Paavo Väyrystä (6,2 %), saavuttamasta ikuista tavoitettaan ja päätyä presidentinvirkaan. Väyrysen agenda poikkeaa jyrkästi istuvan hallituksen päämääristä, toiminnasta ja tavoitteista. Hyvä, että myös se tuli artikuloitua, sillä nyt tiedetään, miten olisi pitänyt toimia.

Laura Huhtasaaren kova kolmostulos (6,9 %) osoittaa Perussuomalaisten olevan puolueena ilahduttavasti iskussa ja voimissaan.

Huolestuttavaa oli useiden ehdokkaiden Nato-vastaisuus. Niinistön avoin Nato-kanta, jonka Tuula Haatainen (3,3 %), Merja Kyllönen (3,0 %) ja media ovat virheellisesti tulkinneet ”Nato-vastaisuudeksi”, tulee osoittautumaan kuitenkin pelkäksi taktikoinniksi, kuten totesin jo aiemmin.

Korostamalla Nato-optiota Niinistö pidätti itselleen mahdollisuuden reagoida Nato-kysymykseen pragmaattisesti tarpeen mukaan. Saatuaan laajan mandaatin hän voi vedota siihen uudella kaudellaan myös Natoon mahdollisesti hakeuduttaessa.

Monet luultavasti äänestivät Niinistöä hänen tolkullisen näkemyksensä vuoksi ja merkkinä siitä, että kansalaiset ovat luopumassa ehdottomista Nato-mielipiteistään ja hyväksymässä valtiojohdon aloitteenpidon asiassa. Ja kelpo tavalla Niinistö on hoitanut pääsarkansa, eli suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin.

Oluttuopin hinnalla kansalaiset saivat pulinaa ja pölinää ulkopolitiikasta ja sisäpolitiikasta ja niiden laittamisesta tehosekoittimeen. Hinta kannatti maksaa, mikäli sitä kautta saatiin sanotuksi jotain sopimatonta ja puhuttua asioita halki.

Vaalien ideahan ei ole vain valituksi tulemisessa vaan poliittisten vaihtoehtojen ja näkemysten julkisessa esittämisessä. Kansalaisten kannalta tärkeä on kontrollifunktio, joka toteutuu poliitikkojen haastamisessa ja tenttaamisessa, joskus myös vaihtamisessa uusiin.

25. tammikuuta 2018

Paras presidentti ja EU:n tulevaisuus


Paras presidentti olisi sellainen, jolla olisi Paavo Väyrysen aivot, Laura Huhtasaaren ikä ja Sauli Niinistön kannatus. Väyrysestä voitaisiin mukaan kelpuuttaa myös hänen tahdonvoimansa ja pyyteetön halunsa tehdä hyvää, Huhtasaarelta hänen sukupuolensa, joka edustaa tasa-arvoa, ja Niinistöltä hänen kykynsä kiipeillä. En nyt muistele Kekkosta palmussa vaan Niinistöä itseään Khao Lakin eräässä sähköpylväässä.

Kyky välttää housunlahkeiden kastumista on tärkeää tulevaisuudessa, mikäli Suomi halutaan ohjata pois EU:sta ja euroalueesta kuivin jaloin. EU on asettanut Coltin omalle ohimolleen vaatimalla kaikilta jäsenmailta federalismin hyväksymistä. Koska hallitua perääntymistä rahaunionista, Schengenin sopimuksesta ja muista virheistä ei pidetä vaihtoehtona, on liittovaltiollistamisen vaihtoehdoksi jäänyt vain ero.

EU-eliitin pyrkimys hylätä Dublin-asetus ja tapa haastaa rajakontrollia noudattavat maat oikeuteen on ylittänyt itsenäisyyttä arvostavien kansakuntien sietokyvyn. Merkkejä EU:n hajoamisesta antavat brexit, Itävallan ja Hollannin viimeisimmät vaalitulokset, Marine Le Penin pääsy lähes tavoitteeseensa, Mark Rutten vastalauseet federalismille ja hänen sopimuksensa Geert Wildersin kanssa, Visegrád-maiden (Puola, Tsekki, Slovakia ja Unkari) hangoittelu EU:n maahanmuuttopolitiikkaa vastaan, Viktor Orbánin EU:lle lähettämät raja-aidan rakentamislaskut ja Tanskan kansanäänestys, jolla torjuttiin EU-politiikan syventäminen.

Kun valta alkaa horjua, se kiristää otettaan. EU-eliitti on vastannut syytteillä ja sensuurilla, jonka mukaisesti Internet-toimijat alistettiin kuohimaan nettilangoilta kaikki sellainen, mikä herättää vihaa vastaanottajissa. Eli totta ei saa puhua, mikäli sanoma ei miellytä ja vaikka vihan ilmaisut tulevat vastaanottajien päästä.

Euroopan unionilla on toinen jalka haudassa ja toinen banaaninkuoren päällä. EU on kuin elefantti, joka roikkuu jyrkänteeltä häntä päivänkakkaraan solmittuna. Ei tullut Euroopan unionista Yhdysvaltoja, sillä yhteinen sävel on jäänyt beethovenilaisen harmonian havinaksi. Kieleltään, kulttuuriltaan, elinkeinorakenteeltaan, väestöiltään ja taloudelliselta selviytymiskyvyltään erilaisia valtioita ja kansakuntia ei ole voitu niputtaa yhteen yhteisvaluutan idealla. Eikä voida.

Paavo Väyrynen on ollut oikeassa kaikessa eurokritiikissään. Koska EU on yhtä kuin sen valuutan uskottavuus ja koska valuutan uskottavuus on sama kuin valtioiden suoriutumiskyky, EU:lla ja sen velkaisilla valtioilla ei ole toivoa unionimuodostelman sisällä. Rahaunioni ja EU tulevat joka tapauksessa luhistumaan. Päivää en osaa sanoa, mutta sen tiedän, että joka päivä tuo päivä on yhtä päivää lähempänä.

Väyrysen vaalikampanjaa on heikentänyt se, että hän lähtee takamatkalta. Menneisyyden virheitä on korostettu liikaa, vaikka ne tosia ovatkin. Churchill sanoi: kansakunta, joka keskittyy jaarittelemaan menneisyydestä ja nykyisyydestä, häviää tulevaisuuden.

Siksi on tärkeää, että Suomella olisi tulevaisuudessa pätevät poliittiset johtajat. Federalismin vastustajat, itsenäisyyden puolustajat, maahanmuuttokriitikot ja muut vastuulliset kansalaiset voivat nyt valita Paavo Väyrysen ja Laura Huhtasaaren välillä. Heidän heikkoutensa on, että he syövät toistensa kannatusta, jolloin kumpikaan ei välttämättä yllä toiselle kierrokselle. Kovin kilpailija vaaleissa on usein samaa mieltä oleva, joten kriittisten kansalaisten kannattaa keskittää äänensä jommalle kummalle. Palkkioksi saa ainakin toisen kierroksen, eli toisen äänen!

Suomen tulevaisuutta ei kuitenkaan ratkaista edessä olevissa presidentinvaaleissa. Niissä artikuloidaan poliittisia vaihtoehtoja. Suomen tulevaisuudesta päätetään kaikissa tulevissa eduskuntavaaleissa, joissa puoluekannatusten kautta ratkaistaan politiikan valtasuhteet ja päälinjat. On tärkeää, että valtaan valittaisiin uuden poliitikkosukupolven johtajat, jotka ilman jälkiviisauden painolastia ovat kykeneviä joko palauttamaan EU:n vapaakauppa-alueeksi tai ohjaamaan maamme pois Euroopan unionin kurimuksesta.

23. tammikuuta 2018

Lapsiargumentit presidentinvaalien maahanmuuttokeskustelussa


Katselin viime sunnuntaina MTV3:n presidentinvaalitentin, joka pidettiin Kallion kirkossa. Paikka oli erikoinen politiikan näyttämöksi muistaen, että Jeesus Nasaretilainen kaatoi temppelissä rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat – syy, jonka vuoksi hänet sittemmin pidätettiin ja saatettiin tuomittavaksi.

Yhtä kaikki, juontaja Merja Ylä-Anttila kysyi eräässä kohdassa lähetystä ehdokkailta, eikö Suomeen pitäisi ottaa alaikäisiä turvapaikanhakijoita. Lapsikortin käyttöä pakolaispolitiikan verukkeena siis! Tai ainakin sillä lätkimistä, niin kuin moraaliposeerauksen foorumilla, kirkossa, tietysti sopii.

On säälittävää, kuinka helposti argumentti hyväksyttiin poliittisen korrektiuden vuoksi. Länsimaat yritetään saattaa tuntemaan syyllisyyttä vieraiden kansakuntien tekemien väestöpoliittisten virheiden vuoksi.

Enkä tarkoita vain väestönkasvua. Sen juurisyy on islam, joka kohtelee naisia lapsitehtaina. Tätä ei kuitenkaan sanota, eikä islamia edes yritetä kumota, vaan uskonnon aiheuttamaa kurjuutta käytetään verukkeena naisten olosuhteiden loputtomaan ja tuloksettomaan parantamiseen. Ihmisoikeudet eivät kuitenkaan ole erillisoikeuksia vaan toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muokataan länsimaiseen suuntaan.

Lapsiargumentti on pakolaispolitiikan keppihevosena huono. On tarpeetonta tehdä sosiaalipornoa näyttämällä Välimerellä hukkuneita ja Euroopan rantaan huuhtoutuneita lapsia.

Heidän kohtalonsa ovat heidän vanhempiensa syytä. Länsimaissa ajatellaan, että ensisijaisesti lapsista ovat vastuussa heidän omat vanhempansa. Kehitysmaissa asuvat vanhemmat ovat ilmeisesti niin vastuuttomia tai opportunistisia, että he lähettävät alaikäiset jälkeläisensä tahallaan merelle hukkumaan tai ylös ongittaviksi, ihan vain saadakseen heitetyksi ankkurin Euroopan puolelle – niin sanotun ankkurilapsen siis.

Kun ankkuri on heitetty ja turvapaikka viranomaisten itkuisilla myötätunnon osoituksilla myönnetty, perässä seuraa Kleinbussillinen sukulaisia. Suurin määrä, jonka entinen Maahanmuuttoviraston johtaja on kertonut yhden ihmisen perässä saapuneen, oli hänen taannoisen kokemuksensa mukaan 42. Aika paljon pelkän perheenyhdistämisen verukkeella. – Ovelaa.

Maailma ei lopu pamahtaen vaan kitisten. Kehitysmaat käyttävät painostuksensa välineenä väestönkasvun voimaa, kun taas länsimaisilla ihmisillä ei ole lapsiin enää varaa korkeiden verojen ja sosiaalikustannusten vuoksi. Elätettäviä riittää.

Niinpä on turha kyynelehtiä alaikäisten turvapaikanhakijoiden vuoksi. He ovat vanhempiensa lähettämiä syöttejä – vanhempien, joiden syytä on myös heidän seilaamisensa ja hukkumisensa merellä. Sillä alaikäisistä ovat vastuussa ensisijaisesti heidän vanhempansa.

On hyvä, että Italian ja Libyan tekemällä sopimuksella meritaksitoimintaa ja ihmissalakuljetusta on saatu vähennettyä ja ihmisvirtaa tukittua Pohjois-Afrikan puolelta. Aika monet lapsina tulleet ovat osoittautuneet täysi-ikäisiksi sotilaskarkureiksi, kuten Turun terroristi, jonka eräänä motiivina saattoi olla kielteinen turvapaikkapäätös. Parempi olisi siis torpata laiton maahantulo jo rajoilla.

En myöskään tarkoita, että aikuisia pitäisi syrjiä lapsiargumentin tai Titanic-tasa-arvon perustella. Onhan palavasta talostakin yhteiskunnallisesti edullisempaa pelastaa oppinut ja yhteiskunnallisesti hyödyllinen aikuinen kuin kehittymätön lapsi. Alaikäisen turvapaikanhakijan vuosikustannukset ovat 3–4-kertaiset aikuiseen verrattuna, ja 135 kertaa tehokkaampaa apukin olisi lähtömaissa annettuna.

Väärin on, että länsimaisia ihmisiä syyllistetään ja laitetaan maksamaan toisten ajattelemattomuudesta johtuvia laskuja. Samanaikaisesti, kun lapsiargumenttien ja perheenyhdistämisten verukkeilla tehdään kovaa ja tunteisiin vetoavaa maahanmuuttopolitiikkaa, jälkeisyyteen vetoamista ei hyväksytä perusteeksi sosiaaliturvan ja yhteiskunnallisten etujen pidättämiseksi vain oman maan väestölle, eli veronmaksajille itselleen.

Vihervasemmisto ja löperöliberaali punaporvaristo eivät sallisi, että jälkeläisyyteen vetoamista, perillisyyttä ja oman kansakunnan sisäistä vallanperimystä käytetään argumenttina oman kansakunnan puolesta.

Maahanmuuttajia suositaan työpaikkojen täytössä esimerkiksi Helsingin kaupungissa. Ritva Viljasen (sd.) junaileman periaatteen mukaan tasatilanteessa valitaan maahanmuuttaja suomalaisen asemasta.

Koulutuksemmekin on myynnissä, sillä yksityistämisen tuloksena eräs firma aikoo tuoda maahamme 150 000 ulkomaalaista opiskelijaa, joiden kouluttaminen on pois suomalaisilta nuorilta, kun he eivät pääsekään vanhempiensa verovaroilla luotuihin ja ylläpidettäviin oppilaitoksiin (aiheesta tarkemmin kirjoituksessani Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava).

Kunnallisissa asuntojonoissa turvapaikanhakijat menevät kärkeen huonon tilanteensa vuoksi, sillä täyttöparametrit suosivat kurjimmassa asemassa olevia. Oikeuttamatta on kuitenkin peruslähtökohta. Vierasperäisillä ei pitäisi lainkaan olla asiaa Suomen valtion ja kuntien palveluihin, joiden tuottamiseen he eivät ole osallistuneet edes välillisesti: jälkeläisyyden, historiallisen kansaan kuulumisensa tai kansakuntaan kuulumisesta seuraavan luonnonoikeudellisen vallanperimyksen kautta.

Jälkeläisyys hyväksytään perheidenyhdistämisten yhteydessä argumentiksi, mutta jälkeläisyyttä tai laajemmin ottaen kansaan kuulumista ei hyväksytä argumentiksi, kun on tarkoitus puolustaa oman kansan ja kansakunnan asemaa ja oikeuksia. – Taas näyttö vihervasemmiston kierosta kaksinaamaisuudesta ja kulttuurimme mädätyksestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja kantaväestön ihmisarvon polkemisesta.

19. tammikuuta 2018

Presidentinvaalin Nato-pokeri


Kaasu on keittiössä ja sytkäri yhden ehdokkaan kädessä, Rkp:n Nils Torvaldsin. Suomenruotsalaisena hänen on luontevaa kallistua Nato-jäsenyyden avoimeksi kannattajaksi, sillä Ruotsi on Nato-jäsenyyden kynnyksellä.

Presidentinvaaleissa huomiota on herättänyt istuvan ja todennäköisesti jatkavan Sauli Niinistön nihkeys Nato-kysymyksessä. Se on tärkein presidentin seuraavalla toimikaudella esille tuleva asia EU:n liittovaltioksi muotoilun ohella.

Niinistö on kieltänyt olevansa liittovaltion kannalla, ja Natosta hän on pidättäytynyt esittämästä ehdotonta ja selvää kantaa. Molemmat suhtautumiset ovat vilpillisiä ja sisältävät bluffia.

Jos Suomi rakentaa puolustustaan EU:n varaan, kuten Niinistö haluaisi, se on kannanotto liittovaltion puolesta. Vaikeneminen omista ratkaisuista tilanteessa, jossa Ruotsi hakisi Natoon jäseneksi, taas on kiertelyä ja kaartelua, jonka tuloksena äänestäjä ei tiedä, minkä puolesta hän äänestää tai jättää äänestämättä.

Bluffi on kuitenkin ymmärrettävää.

Niinistö ei ole esittänyt Nato-myönteistä kantaa, sillä sitä ei ole muillakaan pääehdokkailla, eikä hän ilmeisesti halua poiketa toisista ehdokkaista agendalla, joka kansalta kysyttyjen Nato-gallupien valossa veisi ääniä enemmän kuin toisi.

Hän myös välttelee paljastamasta korttejaan, sillä presidenttinä hänen olisi epäviisasta kertoa kantaansa Ruotsin Nato-ratkaisuun etukäteen. Se sitoisi hänen kätensä, antaisi ruotsalaisten valintoja ohjaavan signaalin ja merkitsisi neuvottelutavoitteiden paljastamista etukäteen, mikä olisi suuri virhe.

Tiedämme vain kolme asiaa. Ensinnäkään Niinistö ei halua avoimesti arvojohtaa Suomea Natoon. Hän ei halua olla aloitteentekijä vaan antaa ruotsalaisten soittaa ensiviulua. Toiseksi tiedämme, että hän haluaa kansalta äänet ilman, että presidentinvaalista tulee Nato-vaalit. Tässä hän noudattelee (yhtä lukuun ottamatta) muiden ehdokkaiden hiljaista sopimusta. Kolmanneksi: näissä vaaleissa pelataan kovaa Nato-pokeria.

Luen Niinistön eleitä, äänenpainoja ja ajatuskuplia niin, että hänen pidättäytymisensä sanomasta mitään ehdotonta Nato-jäsenyyden hakemisesta on pelkkää taktikointia, jonka tarkoitus on varmistaa Suomelle mahdollisimman hyvä neuvotteluasema, jos Ruotsi päättää seuraavan hallituksensa johdolla hakeutua Natoon. Asian kompleksisuuden vuoksi tätä ei voida tietenkään kertoa kansalle.

Samasta syystä Nato-asiasta ei voida järjestää myöskään kansanäänestystä, eikä niin ole tehty yhdessäkään nykyisessä Nato-maassa. Se kun avaisi tien hillittömiin spekulaatioihin ja informaatiosotaan. Koska valtiojohdon suostumus tai aloite kansanäänestyksen järjestämiseksi olisi ilmaus aikeesta liittyä Natoon, kansalta saatu kielteinen päätös vetäisi hallitukselta ja presidentiltä housut kinttuihin, ja Moskovassa saataisiin nauraa.

Tällaista tilannetta kukaan tuskin haluaa. Niinpä kansanäänestys on turvallisuuspoliittisessa asiassa sula mahdottomuus, ja siksi asia on jätetty eduskunnan käsiin perustuslaillisesti. Väite, että kansa päättää Nato-asiasta, on puhdasta populismia, sillä kansa ei päätä pienemmistäkään asioista.

Uskon Niinistön olevan lähtökuopissa toimimaan vaikka Nato-hakemuksen postipoikana, mikäli Ruotsi Natoon liittyy. Ruotsin ollessa Naton jäsen olisivat puolustusliiton ulkopuolella Euroopan maista enää vain vuorten keskellä sijaitseva ja EU:hun kuulumaton Sveitsi, Itävalta, jossa sotilaallisen liittoutumisen estää Saksan pelossa säädetty perustuslaki, ja Irlanti sekä Kypros, joilla ei ole paljoa rajanaapureita.

Jos Suomi ei kuuluisi Natoon, se saattaisi Suomen näyttämään Euraasian unioniin kuuluvalta Venäjän protektoraatilta, jolla ovat seuranaan Valko-Venäjän ja Armenian tasavallat.

En usko enkä toivo Suomeen koskaan niin tyhmää presidenttiä tulevankaan, joka ei viimeistään tällaisessa tilanteessa siunaisi Suomen hakemista Naton jäseneksi. Suomen liittyminen Natoon on siis sinetöity, jos Ruotsi liittyy. Valinta koskee vain sitä, päättääkö Suomi asiasta itse ensin vai seurataanko täällä Ruotsin esimerkkiä.

Varoen horjuttamasta hyväksi koettua nykytilannetta Niinistö on sulkenut ensimmäisen vaihtoehdon pois. Hän toivoo, ettei Ruotsi hakisi. Niinpä asia jää ratkaistavaksi Ruotsissa, jossa seuraavan hallituksen saattavat muodostaa ruotsidemokraatit tai kokoomus, riippuen kumpi saavuttaa pääministeripuolueen aseman.

Viha ruotsidemokraatteja vastaan on kuitenkin niin suurta, että puolue ei pysty muodostamaan hallituskoalitiota, vaan seuraava hallitus on todennäköisesti kokoomusjohtoinen. Sen toimintakyky jää riippuvaiseksi Natolle myönteisen liberaalin kansanpuolueen, keskustan, empivien demarien ja Nato-kielteisten vihreiden tuesta.

On täysin mahdollista, että Ruotsin seuraavan hallituksen kokoonpanon Nato-myönteisyys ei riitä, eikä tukea tulisi tarpeeksi kansanäänestyksessäkään, jonka Ruotsi edellytti jo euroasiassa. Asiassa siis edetään kuin Suomen ja Ruotsin euroon liittämisessä: Ruotsi äänestää, Suomen hallitus ilmoittaa. Ajallinen järjestys vain on toinen, koska halutaan erilainen tulos.

Niinistön asettuminen tarkkailijan positioon on puhtaasti taktinen valinta ja ainoa looginen toimintamuoto Nato-asiassa. Samasta syystä hänen ulkopolitiikkansa on allekirjoittanut Huhtasaari, ja ainoastaan Väyrysellä ja Torvaldsilla näyttää asiassa olevan selvä, joskin toinen toisestaan jyrkästi poikkeava tendenssi.

Torvaldsin näkemys on epäilemättä vilpittömän autenttinen ja kuvaa hänen tuntemuksiaan. Väyrysen näkemys taas on pragmaattinen ja tulos hänen pitkän linjan liittoutumattomuuspolitiikastaan, joka muodostaa aivan oman ulkopoliittisen tulkintakuvionsa koskien Venäjä-suhdetta ja esimerkiksi Ukrainan nykytilannetta.

Väyrysen narraatiossa Itä-Ukrainan kriisiä pidetään maan Nato-myönteisyyden ja toisaalta myös Naton Ukrainaan kohdistaman aktiivisuuden syynä, ja Venäjän sotatoimet alueella nähdään ”traagisena” reagoimisena niihin. Tämä ei ole historiallinen totuus asiasta vaan kiistää Ukrainan itsemääräämisoikeuden päättää omasta liittoutumisestaan ja pyrkii oikeuttamaan Venäjän valloitustoimia.

Asian voi sanoa niin päin, että Venäjä miehittää Itä-Ukrainaa, koska Ukraina ei hyvän sään aikana liittynyt Natoon, vaikka George W. Bush tarjosi jäsenyyttä jopa ilman jäsenehtojen täyttymistä.

17. tammikuuta 2018

Gallup-kannatusten salaisuus


Keksin juuri, mihin presidentinvaaligallupien kannatusilmiöt perustuvat. Pekka Haavisto on median tilaamien gallupien kakkosena, koska media kohtelee häntä silkkihanksikkain.

Eilisessä Yleisradion TV1:n vaalitentissä suomenruotsalainen toimittaja Jan Andersson ei kysynyt häneltä sanaakaan maahanmuutosta, vaikka Haaviston puolue vihreät on päävastuussa haittamaahanmuuton kiskomisesta Suomen rajojen sisäpuolelle.

Haavisto kertoi olevansa halukas rajoittamaan ”turhaa puhetta”. Sanaa ”vihapuhe” hän ei käyttänyt, koska se olisi ollut kai totuuden nimissä turhaa. Hän sanoi tukevansa Saksan sensuurilainsäädäntöä mutta ei kertonut, mikä on ”turhaa”. – Ei kai vain maahanmuuton vastustaminen, EU-jäsenyyden kritisoiminen, eurosta eroon pyrkiminen tai median levittämien valheiden ja vieraskoreuden paljastaminen.

Kansanvallan ja sananvapauden ylenkatsominen näyttää tepsivän kansaan, koska Haavisto killuttelee Niinistön jälkeen toisena. Masokisteja täytyy olla vihreiden rivit väärällään, mikäli tällainen vetoaa, eikä myöskään ilmastonmuutosta voida pysäyttää suomalaisten veronmaksajien varoilla, kuten Haavisto aikoo.

Hetkeä aiemmin MTV3:n vaalitentissä Vesa Kallionpää ja entinen Svenska Ylen toimittaja Antonia Berg tökkivät Laura Huhtasaarta aidanseipäillä kyselemällä häneltä kaikkea epäolennaista ja huutamalla päälle. Valtamedia virkkaa siis molemmille mieleistään narratiivia, jonka verkoista ja kudelmista Haaviston toivotaan selviytyvän Niinistön haastajaksi mahdolliselle toiselle kierrokselle.

Haavisto muistuttaa sammunutta saunalyhtyä, sillä hänen alkupuheenvuoronsa oli ympäripyöreää jargonia maailmanrauhasta, ympäristöpolitiikasta ja Suomen aktiivisuudesta maailmalla. Nämä eivät kiinnosta suomalaisia. Heitä kiinnostavat omaan turvallisuuteemme liittyvät asiat, joita globaali maahanmuutto on heikentänyt.

Ongelmia ei voida ratkoa harjoittamalla rikkalapiopolitikointia kansainvälisissä rihkamajärjestöissä. Vahinkoja voidaan korjailla kansallisen itsemäärämisoikeuden, rajavalvonnan ja EU:n painostuksesta irtautuvan itsenäisen politiikan kautta.

Ehdokas toisensa jälkeen näyttää olevan kaulaansa myöten keltaisessa toimittajan heittäessä heidän eteensä erään faktan: Stoltenberg on ilmoittanut, että Nato ei auta puolustusliittoon kuulumattomia maita. Olisiko siis hyvä, että Suomi on jälleen kerran jättäytynyt omilleen? Itse olisin milloin tahansa valmis vaihtamaan EU-jäsenyyden Natoon.

Haavisto kertoi hylkäävänsä presidenttinä työpoliittista aktiivimallia koskevan lain. Toimittaja Andersson ei kuitenkaan arvostellut eikä epäillyt häntä ”populismista” eikä työttömien kannatuksen kalastelusta. Sen sijaan Vesa Kallionpää piti Huhtasaaren ideaa totuuskomissiosta ”populistisena”, vaikka ehdotus ei ole varmasti vahingollisempi kuin aktiivimalli.

Sekä Haavistolle että Huhtasaarelle toimittajat heittivät syötiksi Teuvo Hakkaraisen uskotellen, että presidentin pitää päättää myös hänen tekemisistään. Näin Haavisto pääsi vaatimaan kurinpidollista lakia kansanedustajien toimien rajoittamiseksi tai määräaikaiseksi erottamiseksi. Oliko syötti lahja vai ei, sen ratkaisevat katsojat ja äänestäjät.

Omasta mielestäni Hakkarainen on oumo naturale, luonnollinen ihminen, joka toteuttaa viettejään, vaistojaan ja pyyteitään luonnonvaraisesti. Hänen tietyt tekemisensä eivät ehkä ole olleet älyllisimpiä, mutta niihin voi suhtautua älyllisesti, toisin kuin perinnemedia, joka asennoituu niihin pelkästään normittavasti.

Hakkaraisella on tärkeä funktio politiikassa. Hän rikkoo sovinnaisuuden pintakuoren ja hiljaisuuden. Hän osoittaa myös poliitikon olevan tunteellinen. Moralisoimalla valtamedia ajaa itsensä hurskastelun ja tekopyhyyden umpikujaan.

Totuus on, että aikuisten ihmisten kanssakäymiseen ei pidä julkisen vallan puuttua, vaan osapuolet saavat selvittää asiansa itse. Valitettavasti seksuaaliseen aloitteellisuuteen asennoidutaan nykyisin paheksuvasti #MeToo-hankkeen kaltaisten propagandaprojektien opettamana. Tämä on paha, sillä ilman aloitteita ei ole seksiä ollenkaan.

Miesten ja seksuaalisesti aktiivisten naisten kannattaisi perustaa #FuckYou-niminen vastahanke, jolla kannustettaisiin seksuaaliseen aloitteellisuuteen. Melko epäeroottista ja seksuaalisesti mitätöntä on ollut tämänkertainenkin vaalikampanjointi, ja karismalla vetoaminen on loistanut poissaolollaan.

16. tammikuuta 2018

Niinistön mehut


Katselin eilen Sauli Niinistön esiintymisen Yleisradion TV1:n vaalitentissä. Hyvin Niinistö on hoitanut lähinnä suhteen Venäjään, mikä ilmeisesti riittää suuren gallup-suosion saavuttamiseksi. Muutoin hänen kannanotoissaan ei ole kehumista.

Niinistön asema nykyisenä ja gallupien mukaan tulevanakin presidenttinä esti puristamasta mehuja haastateltavasta. On erikoista, että kokoomustaustaisella Niinistöllä on varsin negatiivinen kanta Naton jäseneksi hakeutumiseen, vaikka kokoomuksen puoluekanta Nato-jäsenyyteen on myönteinen.

Pisteitä Niinistölle ei heru siitä, että hän antaa Ruotsin soittaa asiassa ensiviulua. Ruotsissako Suomen Nato-kanta pitäisi ratkaista? Suomalaiset olisivat jälleen pelkkien reagoijien asemassa. Pidättäytyminen päätöksenteosta kertoo ruotsalaisille, että Suomi ei ole Natoon hakeutumassa, ja siksi Niinistön nihkeys on jo sinänsä kannanotto, jolla hän pyrkii vaikuttamaan ruotsalaisiin.

Sen sijaan liityttäessä Euroopan unioniin Suomen johtavat poliitikot halusivat kulkea Ruotsin edellä; samoin liityttäessä euroon, jolloin valtiovarainministerinä toimi Niinistö. Asiat olisivat paremmin ollessaan vice versa, kuten Norjassa: Suomi kuuluisi Natoon muttei EU:hun eikä euroon.

Niinistön tuki EU:n yhteiselle puolustukselle muttei Nato-jäsenyydelle on ristiriitaista, sillä ilman Yhdysvaltoja EU:n puolustus on pelkkä paperitiikeri. Silti se merkitsisi vahvaa poliittista liittoutumista sotilaalliseen organisaatioon, jos EU:sta sellainen tehdään.

Niinistön halu kehittää EU:sta puolustusliittoa on ristiriidassa sen kanssa, että alkupuheenvuorossaan hän kiisti kannattavansa liittovaltiota. Venäjällä varmaan arvostetaan Niinistön kannanottoa siksi, että siellä EU:n yhteinen puolustus ymmärretään pelkäksi kuplaksi. Eripuraisista EU-maista ei ole sotimaan, paitsi keskenään.

Niinistön sallittiin luikerrella pakoon myös montaa muuta kysymystä. Toimittaja ei tentannut Niinistöltä, miksi Suomi piti rajansa auki vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan, vaikka rajakontrolli olisi voitu ottaa käyttöön ja käännyttää laittomat tulijat rajalta. Niin pitäisi tehdä nytkin, sillä pakolaisia valuu maahamme tasaisena virtana koko ajan.

Niinistö arvioi pakolaisten taakanjakoa siten, että vastaanottamisesta kieltäytyneillä mailla, kuten Puolalla, on mahdollisuus joko ottaa vastaan pakolaisia tai hyvittää asiaa rahalla. Hän siis livahti EU-byrokraattien pöksyihin ja allekirjoitti EU:n pyrkimykset sakottaa, uhkailla ja painostaa Itä-Euroopan itsenäisiä maita, joiden väestöpolitiikkaan EU puuttuu. Todelliset vaihtoehdothan eivät ole alistuminen tai sakko vaan se, että joko EU:n ulkoraja on saatava pitämään tai rajakontrolli otetaan käyttöön myös Suomessa.

Toimittaja päästi Niinistön liian helpolla myös hallituskriisiä käsiteltäessä. Puhe keskittyi nyt vain muotoseikkaan, saako presidentti ylittää valtaoikeutensa puuttumalla sisäpolitiikkaan. Kaikki tietävät, että niin tapahtuu mielipidevaikuttamisen muodossa koko ajan. Asian ydin on, miksi nimenomaan Perussuomalaiset hiillostettiin pois hallituksesta, vaikka henkilövaihdoksilla ei ole ollut vaikutusta hallituksen puoluekokoonpanoihin silloin, kun kepu ja kokoomus ovat vaihtaneet puheenjohtajiaan.

Niinistön syrjivä asenne perussuomalaisia ja muita kansallisen edun puolustajia kohtaan näkyi siinä, että hän piti omaa linjaustaan ylenkatsellisesti oikeutettuna ”erilaiseen arvopohjaan” vedoten. Arvojohtajuus on kuitenkin pelkkää ideologiaa, ja sen oikea nimi on asenteiden muokkaus.

Muutoin Niinistö hyvin taitavasti kalasteli ääniä jo alkupuheenvuorossaan puhuttelemalla ruotsiksi ja muistuttamalla ilmastonmuutoksen maagisesta voimasta sekä anekaupasta, jolla äänet ostetaan vihreiltä, ja peräämällä lopuksi tukea myös kehitysmaiden naisille (iloitkaa Suomen naiset)! Muistuttipa hän haastattelussa alentaneensa omaa palkkiotaan.

Eiköhän sillä jo vasemmistonkin äänet tule, kun vasemmiston naisehdokkailla ei ole muuta esittää kuin ”vihapuheen” sensurointi. Eli totuutta tai todellisia ajatuksiaan ei saa sanoa, jos ne herättävät vihaa vastaanottajien päässä.

Niinistön mukaan sananvapauden tila on hyvä, mikä on linjassa sen kanssa, että hän on antanut tukensa Saksan käyttöön ottamalle sensuurilainsäädännölle ja totuuspuheen kriminalisoinnille. Niinistön toivomus, että kiistojen osapuolet yrittäisivät ensisijaisesti ymmärtää toisiaan syyttelyn sijasta, oli paikallaan vain siksi, että viranomaisvaltahan tässä maassa vetää perussuomalaisia tuomiolle vihervasemmiston tuella. Näkemys tuskin oli kuitenkaan kannanotto poliittisten oikeudenkäyntien uhrien puolesta.

Laura Huhtasaari on aivan oikeassa tehdessään sananvapaudesta keskeisen vaaliteemansa, sillä Suomessa sananvapauden näpistely ei ole vain suoraa ja juridisin verukkein harjoitettavaa vaan epäsuoraa ja vaikuttaa todenpuhujiin työelämän mielipidevankeuden kautta.

Kristillisdemareissa taas on taktikoitu, että jos kilpailijaa ei voi voittaa, kannattaa mennä vallan takuumieheksi. Näin puolue päätyi Niinistön tukijaksi. Vaalien idea on kuitenkin se, että vaaleissa voi ilmaista poliittisia näkemyksiä, vaikka ei tulisikaan valituksi. Häviäjäkin voi tällöin voittaa, sillä valta on aina sen, jota pelätään eniten.

13. tammikuuta 2018

EU-federalismin kuolinkorahdus


Saksa on saamassa demarien ja kristillisdemarien yhteishallituksen. Täpärästi asemansa säilyttänyt Angela Merkel ei pystynyt kokoamaan hallitusta viiteen kuukauteen, sillä EU:n liittovaltiopolitiikaa kannattava poliittinen eliitti halusi sulkea suuren vaalivoiton saavuttaneen Alternativ für Deutschland -puolueen hallitusvallan ulkopuolelle.

Yhteinen sävel löytyi nyt jopa oikeiston ja vasemmiston kesken, kunhan tällä perinteisten kilpailijoiden epäpyhällä allianssilla voitiin torjua kansallisen edun edistäminen ja Saksan kansan pelastaminen väestölliseltä bastardisoinnilta.

Tilanne muistuttaa tapaa, jolla Perussuomalaiset syrjäytettiin hallitusvallasta Suomessa viime kesänä. Puolueesta lähteneet ministerit ja petturikansanedustajat ostettiin tuolloin hallituksen äänettömiksi yhtiömiehiksi kesäteatterinäytöksessä, jonka kulisseista kuului höpinää erilaisesta ”arvopohjasta”.

Arvopohja on varmasti erilainen. Saksassa ja Ranskassa on nyt samanlainen hallitus. Ne vetävät yhtä köyttä EU-liittovaltion perustamiseksi. Siihen kuuluvat Dublin-asetuksen peruminen, rahaunionia pahentava pankkiunioni, yhteinen verotus, velkojen ja vastuiden katsominen yhteisiksi, unionin militarisoiminen yhteisellä armeijalla ja tietenkin sensuuri, jolla vastarinta tukahdutetaan. Saksa aikoo ottaa jatkossa ”vain” 180 000200 000 pakolaista vuodessa, mikä tarkoittaa liittovaltiopolitiikan mukaisen holtittomuuden jatkamista.

Onneksi monet muut Euroopan maat ovat vaihtaneeet suuntaa. Itävaltaan nousi hallitus, joka on torppaamassa laittoman maahanmuuton. Itä-Euroopan Visegrád-maiden (Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari) johtajat ovat laittaneet luun kurkkuun niiden sisäisiin asioihin puuttujille ja EU:sta satelevalle komentelulle.

Myös Hollannissa on todettu, että liittovaltiopolitiikka ei ole oikea tie. Tanska veti suostumuksensa ja tukensa liittovaltiopolitiikan syventämiseltä kansanäänestyksellä. Ruotsissa muhii vaalivoitto ruotsidemokraateille.

Etelä-Euroopan kansakunnat ovat tukehtumassa Välimeren yli tulvivaan muuttoaaltoon. Vain työttömyyden ja kurjuuden aiheuttama voimattomuus hillitsee näiden maiden kansalaisia nousemasta kapinaan EU:n harjoittamaa kansallisvarallisuuden ja itsemäärämisoikeuden riistoa vastaan. Kataloniassa saatiin kylliksi Gibraltarin yli tulevasta haittamaahanmuutosta, ja maakunta haluaa laittaa rajan itse.

Saksan ja Ranskan federalistihallitusten pyrkimys pelastaa liittovaltiopolitiikka on raihnainen yritys estää EU:ta hajoamasta. Kuristamalla lähtee potilaasta kuitenkin henki. EU on itse asettanut Coltin ohimolleen sulkemalla pois vaihtoehdot.

EU-eliitin mielestä rahaunionista ja Schengenin sopimuksesta perääntyminen eivät ole vaihtoehtoja, ja ainoat tiet ovat joko liittovaltiopolitiikan hyväksyminen tai erottaminen. Moni maa kiittää potkuista etukäteen. Vettä ei kannata keittää enää silloin, kun se jo kiehuu. Se ei enää kuumemmaksi tule vaan haihtuu pois.

Suomessa seuraava tilaisuus keittää vettä ovat presidentinvaalit. Asiaan voi vaikuttaa äänestämällä sellaista ehdokasta, joka haluaa valtiollisen itsemäärämisoikeutemme takaisin.

12. tammikuuta 2018

Eliitti rappeutunut – Rappio elitisoitunut


Kaikkien kulttuurien lopunaikoja on leimannut eliitin viehtymys mässäyksiin. Lehdet juorusivat juuri, että Helsingin piispa, kasvatustieteen tohtori Teemu Laajasalo on maksanut kirkon kortilla samppanjaa, flow-lippuja ja vierailuja kuningassviiteissä.

Ei ole pitkäkään aika, kun hänen edeltäjänsä, teologian maisteri Irja Askola narahti vieraidensa juottamisesta ja viinojen hankkimisesta kirkon piikkiin. Epäiltiin piispojen lotraavan alkoholilla kirkollisveronmaksajien varoin.

Mitään ihmeellistä asiassa ei tietenkään ole. Kun kauppatavarana on valhe, niin täytyyhän sitä juoda. Se lievittää. Sitä kautta Kallion entinen kirkkoherra on pian tokkurassa kuin Karhupuiston Sanna.

Sitä paitsi papithan synnin ovat ihmisille opettaneet. Joten piispojen on tärkeää olla siellä, missä muutkin syntiset ovat, kuten rokkifestareilla. Niin voi parhaiten vastustaa paholaista, mikä on piispojen ensisijainen tehtävä. Se on pedagogista ja tuo kannatusta.

Spiritualiteetin eli hengenelämän tilalla on aitoa spriitä eli viinaa. Sanoihan jo eräs jämeräpartainen protesifilosofikin, että uskonto on oopiumia kansalle. Tosin oopiumi oli tuohon aikaan rohtona käytetty lääkeyrtti, ja sitä käytettiin muun muassa tainnutukseen. Nykyään sitä käytetään pelkkään tainnutukseen, kuten niin montaa uskonnollista hapatustakin.

Lehdet tiesivät myös, että vihreiden biohajoava presidenttiehdokas Pekka Haavisto osti Kulosaaren-talonsa USA:lta. Tämä ei ole paha, sillä USA on hyvä. Mutta onko se tarpeeksi hyvä tehdäkseen myös Pekasta hyveellisen.

Hyve polttaa taskun pohjilla, sillä dosentti Mikko Paunio paljasti viimekesäisissä kirjoituksissaan laajasti sen, miten Pekka Haavisto on hankkinut suuret tulonsa ja varallisuutensa valehtelemalla akateemisen asemansa ja ansionsa sekä koettamalla väitellä tohtoriksi ilman perustutkintoa ja muita opintoja.

Yhdessä nämä kaikki antavat näyttöä eliitin rappiosta ja rakkaudesta huvitteluliberaaliin porsasteluun. Mitä huonommin yhteiskunnallamme menee, sitä enemmän poliittinen ja ideologinen eliitti työntää päätään puskiin ja sitä valheellisemmaksi yhteiskunnallinen leadership käy. Ja mitä valheellisempaa eliitin hegemonia on, sitä suurempiin ongelmiin ajautuu yhteiskunta.

Tämä on tulos, kun ansiottomille ihmisille annetaan valtaa. Heidän etukenonsa on niin kovassa kulmassa, että he tukehtuisivat suihkuun, elleivät laskisi leukaansa vähän.

11. tammikuuta 2018

Lillukanvarsia ja liukumiinoja: Ylen anti presidentinvaaleissa


Viitsin katsella kaksi ensimmäistä jaksoa Yleisradion presidentinvaalitenteistä. Ohjelmasarjan avasivat istuvan presidentin päähaastajat, Paavo Väyrynen (8.1.) ja Laura Huhtasaari (9.1).

Väyrysen jaksosta toimittajien alkupuheenvuorot kuluttivat neljänneksen, eli 15 minuuttia. Kun Väyrynen oli saanut 7 minuutin puheensa pidettyä, lähetysaikaa oli kulunut jo 22 minuuttia.

Ymmärsin asian niin, että presidenttiehdokkaina olivatkin kommentaattoreiksi studioon kutsutut Mikael Jungner ja Mari K. Niemi, kun taas Väyryselle tarjottiin statistin roolia. Hän muuten oli alkuperäiseltä ammatiltaan Yleisradion ajankohtaistoimittaja.

Mari K. Niemi puolestaan on lähtökohdiltaan rättikauppa H&M:n tuotepäällikkö, mutta Yle on medioinut hänen yliopistofeministiset saavutuksensa mielipide- ja asiantuntijavallaksi (kirjoitin aiheesta aiemmin tässä). Niemen nostaminen vaalien päsmäriksi antaa jälleen näyttöä siitä, miten tieteilijät tavoittelevat valtaa politiikan kommentaattoreina.

Mikael Jungnerin käyttö Yleisradion lähetyksessä taas ihmetyttää, sillä hän ei ole enää Sdp:n jäsen!

Jungner lähti Sdp:stä, koska ei päässyt surkeilla 373 äänellä edes Helsingin valtuustoon. Puolue ei myöskään pelastanut entistä puoluesihteeriään nimittämällä häntä Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi, sillä virkaan juoniteltiin ylivoimaisen ansioitunut ja huippukoulutettu Nasima Razmyar, jonka perusteena kantaväestön positiiviseen syrjimiseen on hänen afganistanilaisuutensa.

Kabulien ilmaannuttua rattaisiin osoittautui, ettei entisellä äijäpuolueella ja nykyisellä maahanmuuttajien ja feministien liitolla, Sdp:llä, ole mitään annettavaa keski-ikäiselle suomalaismiehelle, ja puolue tuli kalutuksi loppuun. Alkoholilain muutos tarjosi Jungnerille hyvän tekosyyn uppoavasta laivasta lähtemiseen, vaikka syyt taisivat liittyä järjen katoamiseen puolueesta, joka on mennyt kaikenlaisten Suomen etua vahingoittavien esitysten taakse, viimeksi työvoiman saatavuusharkinnasta luopumisen takaajaksi.

Se kylläkin ihmetyttää, mikä on tehnyt juristi Jungnerista viestinnän asiantuntijan niin, että hän nyt pyörittää viestintätoimisto Kreabia. Rooli Ylen toimitusjohtajana näyttää tuottavan sisältösivistystä, niin kuin Sdp:n jäsenkirja avaa virkauran.

Yksi syy Jungnerin kannatuksen laskuun on voinut olla hänen keekoilunsa avoautolla. Hänen ollessaan nyt mukana presidentinvaalissa kannattaa muistaa, että presidentin ei koskaan kannata ajaa avoautolla. Siis mikäli ex-poliitikko jatkossa presidentiksi pyrkii.

Laura Huhtasaaren haastattelusta muistan hänen vastustajansa. Minä en tiedä, mistä tuottajat olivat löytäneet hänen keskustelukumppanikseen Julia Robertsin näköisen toimittajan, Kirsi Heikelin. Koska suurin osa maailman kaikista terveydenhoitajista näyttää luontaisesti Julia Robertseilta, hän oli aivan liian sympaattisen näköinen puhaltaakseen haastattelun jälkeen savua revolvereista ja ollakseen tyytyväinen kissatappelua muistuttaneeseen tulokseen.

Katsojat nimittäin menevät yleensä haastateltavan puolelle havaitessaan, että kuulusteltavaa on kiusattu ”kyllä vai ei” -tyyppisillä kysymyksillä asioissa, joihin ei ole ehdottomia vastauksia tai joista ei ole varmaa tietoa. Sellainen toimittaja, joka niin uskottelee, pettää itseään ja yleisöään.

”Siis ei vastausta” voi olla hyväkin johtopäätös asioissa, joissa poliitikon pitää salata kantansa. Huhtasaari teki oikein kieltäytyessään vastaamasta kysymykseen, mitä hän tekisi presidenttinä, kun Ruotsi ilmoittaa liittyneensä Natoon. ”Kun” on oikeasti ”jos”, ja sellainen ehdokas tekisi virheen, joka paljastaisi reaktionsa tai neuvottelutavoitteensa etukäteen omassa vaalikampanjassaan.

Toimittajat voivat heitellä koepalloja, mutta vastaavanlaiseen miinaan ei kenenkään kannata astua. Niinpä ainoa oikea vastaus on kieltäytyä laittamasta päätään toimittajan tarjoamaan silmukkaan ja olla lupaamatta mitään ”seuraaviksi kymmeneksi vuodeksi”.

Huhtasaari avasi puheenvuoronsa toteamalla, että ”kaksi älykästä ihmistä eivät voi olla kaikesta samaa mieltä” (puheen kohta 0:26). Muotoilu muistuttaa kovasti vuosien takaista lausettani ”älykkäät ihmiset eivät voi pettää toisiaan pitkään”. Ilmeisesti kaksi älykästä ihmistä eivät voi myöskään olla kovin eri mieltä...  Myös Väyrynen oli oppinut sanan ”juurisyy”, jonka lanseerasin maahanmuuttodiskurssiin puolitoista vuotta sitten arvostellessani maahanmuuttoa.

Vihjeeksi sanoisin, että Väyrysen ei kannata jatkossa roikkua liikaa menneessä, eikä Huhtasaaren kaivella maamiinoja tai totuuskomiteaa selvittelemään 1990-luvun pankkikriisiä.

Jalkaväkimiinat ovat puolustuspolitiikan detalji, tietysti merkittävä, mutta aseina ne ovat presidentin poliittiseen arsenaaliin soveltumattomia. Lillukanvartta muistuttaa myös 1990-luvun lamassa lynkattujen murehtiminen tilanteessa, jossa EKP:n keskuspankkirahoituksella on jälleen rakennettu häikäilemätön velkakupla sekä julkiseen että yksityiseen talouteen.

Tässä olisi pureutumisen aihetta, joten herätkää nykypäivään kiitos, myös asioita tuntemattomat.

7. tammikuuta 2018

Aktiivimallin tilalle perustulojärjestelmä


Työttömyysturvan aktiivimalli on aktivoinut niin sanotut aktivistit ennennäkemättömän aktiivisiksi. Lain kumoamista vaativa kansalaisaloite sai tarvittavat nimet kokoon ennätysajassa. Miksi aktiivimalli ei sitten toimi?

Siksi, että työttömyysturvan nipistely ja näpistely ei luo maahamme yhtään sellaista työpaikkaa, joihin työttömät voisivat työvoimahallinnon patistelemina mennä. Vaatimusta tehdä muutama tunti työtä kuukaudessa välttyäkseen neljän ja puolen prosentin leikkaukselta työttömyysetuudesta voi olla jopa vaikeampaa täyttää, kuin olisi hankkia kuukausipalkattua kokopäivätyötä. Sopivia hanttihommia ei niin vain taiota ihmisten pompottamiseksi.

Sitä paitsi leikkaus kiertyy toimeentulotuen luukulle, josta vaje pitää täyttää, tai ihmiset kuolevat kaduille. Joten mitään ei myöskään valtio säästä.

Onko tarkoitus tukehduttaa työnantajat satoihin tuhansiin tyhjänpäiväisiin hakemuksiin? Entä miten työvoimatoimistoista vähennetyt ja ihmisten perään lähetetyt ammattikiusaajat selviävät työstressistään ilman aktiivista eutanasiaa?

Sarasvuo sanoi: Mikään ei ole vahingollisempaa kuin se, että väärät ihmiset tekevät keskenään vääriä asioita. Ja Aristoteles jatkoi: Yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun ihmiset toimivat kykyjään ja ominaisuuksiaan vastaavissa tehtävissä.

Taloudellisen ahdistelun takana ovat kokoomuksen, kepun ja sinisten perusteettomat oletukset, joiden mukaan kaikki voidaan patistella tekemään kaikkea, tekemätöntä työtä on ilman muuta tarjolla ja että ihmiset joka tapauksessa työllistyvät, jos työttömyysturva ei sitä estä. Kaikki oletukset ovat perin juurin virheellisiä.

Ei ole ihmisten omassa vallassa päättää, työllistyvätkö he vai eivät. Koska ihmiset eivät voi itse valita asemaansa, koska työpaikkojen avaimet ovat muiden ihmisten taskuissa ja koska ketään ei pitäisi rangaista asioista, jotka eivät ole heidän omaa syytään, hallitus menettelee väärin tehdessään huonon työllisyystilanteen uhreista syyllisiä.

Siniset hehkuvat radioaktiivisina

Aktiivimalli johtaa todennäköisesti vain hallituksen kannatuksen laskuun, joten uusi laki ei toimi myöskään terminaalivaiheessa olevan hallituksen elvyttämiseksi. Hulluinta on, että kokoomuksen Kai Mykkäsen huutaessa kansanjoukkoja kasvukeskuksiin työllistymään, Juhana Vartiainen puolestaan ajaa heitä pitkällä kepillä takaisin maakuntiin.

Kokoomus haluaisi tehdä ihmisistä postmodernistien ihannoimia nomadeja, eli yhteiskunnan kiertolaisia. Tällaisen ikiliikkujan vika on, että se tuhoaa Keskustan ja sen edeltäjien keskeisen tuloksen, juurevan talonpoikaisen identiteetin, jonka mukaisesti ihmiset työllään saivat alleen kovaa maata.

Ei siis ihme, että hallituksella ovat sukset ristissä itsensä kanssa. Tämän vuoksi Paasikivi sanoi pelkäävänsä tyhmiä ja aktiivisia. Kyky- ja puuhapuolue kokoomuksessa pitäisi tietää, että ajatteleminen ilman tekemistä on vähemmän vaarallista kuin tekeminen ilman ajattelemista.

Siniset puolestaan voivat valmistautua ottamaan vastaan yhteiskuntaan sopeuttamisen päivärahaa. Aktiivimalli koskee myös heitä, sillä seuraavissa vaaleissa jokainen sinisten ehdokas on äänestäjille radioaktiivinen.

Parasta työllistämisen aktiivimallissa on, että se aktiivisesti osoittaa työperäisen maahanmuuton tarpeettomuuden. Tässä maassa ei ole pulaa sen enempää työvoiman määrästä kuin laadustakaan. Aktiivimallin sijasta hallituksen olisi pitänyt aktiivisesti sulkea ovet haittamaahanmuutolta, ja niin pitäisi tehdä jatkossakin, vaikka talous värähtäisi kasvuun. Kynäilijä Markku Huuskossa, joka talouskasvusta innostuen toivoo ”maahanmuuttajia lisää Suomeen, kiitos”, on se hyvä puoli, että hänen vihaamaansa MV:tä tarvitaan entistä vähemmän, kun omat puheensa ovat pelkkää V:tä.

Hihat heilumaan paremman perusturvajärjestelmän puolesta

Koska jokaisella hyvällä poliitikolla pitää olla kritiikinsä tueksi myös vaihtoehto, esitän että aktiivimalli ja toimeentulotuki korvattaisiin perustulojärjestelmällä. Toimeentulotuki luotiin tilapäisen työttömyyden varalle, mutta rakenteellisen ja laajan työttömyyden aikana se on johtanut sormien katkomiseen ja sosiaalisiin loukkuihin.

Koska toimeentulotuki on omaisuus- ja tulovähenteinen, se ohjaa ihmisiä hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti täysin varattomiksi ja tulottomiksi, jotta voisi kattaa päivittäiset elinkustannuksensa. Näin se kannustaa kurjistumiseen. Toinen vääryys on, että kehitysmaalaiset maahanmuuttajat saavat yleensä toimeentulotukena kaiken tarpeellisen; he kun ovat vailla tuloja ja varallisuutta ja täyttävät vasemmiston luoman järjestelmän ihanteet. Sen sijaan suomalainen työttömäksi jäävä ihminen ei saa toimeentulotukea, mikäli hallussa on vähänkin rahaksi vaihdettavaa omaisuutta, kuten vihkisormukset tai ajoneuvo, joka voi olla yhtä tarpeellinen kuin hammasharja.

Perustulojärjestelmän tulisi olla sellainen, joka varmistaa tulonsaannin elinkustannuksiin siinäkin tapauksessa, että ihmisestä ei ole puristettu ulos kaikkea, mikä märkää rättiä vääntämällä lähtee. Toimeentulotukea on pidetty ihmisoikeuksia loukkaavana myös siksi, että se teloittaa jokaisen, joka joutuu perinnön saajan asemaan. Laki polttaa toimeentulotuet siinäkin tapauksessa, että perintöä ei olisi edes jaettu.

Olen professori Heikki Hiilamon kanssa samaa mieltä yhdestä asiasta: siitä, että toimeentulotukilainsäädäntö on susi ja joutaisi korvatuksi perustulolla. Käynnissä oleva perustulokokeilu ei kuitenkaan anna riittävää informaatiota perustulojärjestelmästä, sillä sen otos on pieni ja huomio keskitetään järjestelmän työllistämisvaikutuksiin.

Kokeilun mielenkiinto on etupäässä julkishallinnon eikä yksilöiden elämäntilanteen puolella. Tärkeintä perustulossa olisi, että se mahdollistaisi toiminnan työelämän ulkopuolisissa elämäntapa-ammateissa ja takaisi toimeentulon ilman työvoiman ja muiden yksilöpotentiaalien pidättämistä valtion määrättäviksi.

Asumistuen laajentamista kannatan siten, että tukea voisi saada samanmääräisenä sekä omistusasuntoon että vuokra-asumiseen. Asumistukea haukuttaessa ei huomata, että asumistuen korkeat loppusummat eivät johdu asukkaista eivätkä tukien olemassaolosta vaan asumisen kalleudesta. Tuet eivät ole ruokkineet kustannustasoa, sillä tukia ei ole koskaan nostettu etupainotteisesti vaan parin vuoden viiveellä jälkikäteen kustannusten kivuttua edellä. Mikäli tukien tasoa halutaan alentaa, olisi rajoitettava asumiskustannuksia. Se taas ei ole käynyt päinsä, koska asuntopolitiikka on Suomessa laillistettua rikollisuutta ja valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Mikäli olisin valtionpoliitikko, tekisin kaikkeni järjellisen sosiaaliturvajärjestelmän luomiseksi maahamme. Ohjelman olen esittänyt teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005; 3. ajantasaistettu painos 2015). Sitä kannattaa lukea, vaikka olisi ministeri tai professorikin.

6. tammikuuta 2018

Ylen kurja Kekkis-proggis


Jari Tervon kirjailijatulot vähentyivät hänen paiskattuaan Raamatun lattialle TV-lähetyksessä. Koska Tervo on ansioitunut myös haukkumalla suomalaisia ihmisiä ”valkoiseksi roskaväeksi”, ”autisteiksi” ja ”rasisteiksi”, Yleisradio päätti tulla apuun ja myönsi entiselle Uutisvuoto-juontajalle kirjallisuuden piilotukea. Ylen TV1 tuotti hänelle kahdeksanosaisen historiasarjan Urho Kekkosesta.

Ohjelmasarjaa buffattiin paljon mediassa, ja sen luvattiin paljastavan ennen julkaisematonta aineistoa Kekkosesta, esimerkiksi hänen toiminnastaan kansalaissodassa. Etsivän Keskuspoliisin (nykyinen Suojelupoliisi) palvelukseen päätynyttä Kekkosta luonnehdittiin muun muassa ”kommunistien kovanyrkkiseksi kuulustelijaksi”.

Tosiasiassa sarja ei paljastanut olennaista uutta Kekkosen persoonasta eikä poliittisesta historiasta muille kuin tekijöille itselleen, jotka sillä tavoin todistivat pääväitteensä: ”Tiedämme vain puolet Kekkosesta.” Kunhan ratsastettiin Kekkos-myytillä, jota Tervo oli pohtinut jo kirjoittaessaan teostaan Myyrä (2004).

Kriittinen ohjelmasarja ei ollut, vaan varovainen. Kekkos-legendaa hehkuttamalla haluttiin jopa kaunistella Kekkosesta syntyvää kuvaa. Eräässä jaksossa (4) väitettiin, että Kekkonen kesytti kommunistit ottamalla SKDL:n mukaan hallitusyhteistyöhön. Tätä tulkintaa monet sosialistiprofessorit ovat varjelleet, ja siitä on tullut osa kanonisoitua historiasopimusta, jolla oikeutetaan rähmällään oloa Neuvostoliittoon. Tosiasiassa sosialistit ja kommunistit kesyttivät Kekkosen, josta tehtiin Moskovan etäispääte tukalassa historiallisessa tilanteessa.

En epäile Kekkosen isänmaallisuutta, sillä hän kai halusi pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Siinä sivussa hän halusi tietenkin myös henkilökohtaista valtaa.

Kekkosen taipumisesta vasemmiston edessä kertoi saman jakson väite, jonka mukaan Kekkonen luonnehti 1960-lukulaista nuorisoa oman aikansa, eli 1920-luvun, nuorisoa etevämmäksi. Nuoruudessa oikeistolaisena pidetyn Kekkosen kannanotto nähtiin hänen tunnustuksenaan äärivasemmistolaistuneelle ja radikalisoituneelle opiskelijaliikkeelle, vaikka kyseessä oli enemmänkin pelkkä kannatuksen kosiskelu.

Myös haastateltaviksi valitut henkilöt olivat melko mitäänsanomattomia. Sdp:tä edustavien Erkki Liikasen ja sähkömies-ministeri Matti Ahteen sekä Skp:läisen professori Kimmo Rentolan sijasta olisin halunnut kuulla Georg C. Ehrnroothin, Tuure Junnilan ja Veikko Vennamon näkemyksiä Kekkosesta. Vaikka heitä ei enää saakaan kiinni, Ylen arkistoista olisi voinut kaivaa filmin pätkiä katsottaviksi ja pahoin konflikoituneen sisäpoliittisen tilanteen valaisemiseksi. Kekkos-historioitsija Juhani Suomen historiantulkinta korostui nyt liikaa. Myös kriittisyys palveli pyhimyskuvaa, ja lopullisen selvyyden Kekkosesta Suomi saanee kohdatessaan Jumalansa Haadeksessa.

Dokumentaarisuuden ja viihteellisyyden yhdistäminen asiaviihteeksi ei Tervon ohjelmasarjassa onnistunut, vaikka hän hauska mies onkin. Vaihtoehtoisen historiankirjoituksen genreen kuuluvasta Kekkos-sarjasta ole selvästi tieteeksi eikä viihteeksi.

Puolustukseksi voidaan sanoa, ettei sen tarvitse olla kumpaakaan, vaan itsenäinen tekonen, jonka tarkoitus oli nostaa pahan isän ruumista nakerelevat pojat framille (S. Freud, Toteemi ja tabu: ”He soivät isien ruumiin.”) Myös kysymys, oliko Kekkonen valkoinen ritari vai pimeyden ruhtinas, on turha, sillä hänhän oli molempia täsmälleen freudilaisen ambivalenssin mukaisesti (”iloitaan ja surraan”). Nolointa Kekkos-historioissa ovat hautakummulla hyppimisen psykodynaamiset motiivit, jotka kuultavat läpi mutta näyttävät täysin tiedostumattomilta isähahmon synneissä ja sankaruudessa piehtaroijille itselleen.

Sarja ei ollut tosin yhtä sovitteleva ja tarkoitushakuinen kuin Tervon MTV3:lle vuonna 2006 käsikirjoittama Mogadishu Avenue. Nauramista ”suomalaisuudessa” on toki paljon, mutta naurettavia eivät ole Jari Tervon ivaamat asiat, kuten väitetty patriotismi, nationalismi tai nurkkakuntaisuus, vaan niiden vastakohdat, kuten vieraskoreus, häveliäisyys ja poliittinen korrektius sekä Neuvostoliiton arkkityyppisten vastineiden – kansainvälisyyden, EU:n ja islamin – kumartaminen maahan asti.

Parhaana tuloksena Ylen Kekkos-hankkeesta jää Puppulausegenraattorin kaltainen Urkin sitaattikone, josta irtoaa Kekkosen tokaisuja kuin kirjeitä hänen kuuluisasta myllystään. Vaarana tällaisessa kepeyden tavoittelussa on, että moni lause tulee ymmärretyksi väärin merkitysyhteydestään irrotettuna eikä siten tue historiallista Kekkos-kuvaa.

Tyylistään ja mielipiteistään päättelen, että kustantajien, kulttuuripiirien ja Yleisradion maskotti Jari Tervo kannattaa äänestyskopissa demareita. Kekkos-diktatuurista omaksutulla tavalla myös nykyisissä sensuurivirastoissa, mediassa, yliopistoissa ja muissa vallan katakombeissa puolestaan varmistetaan, että ihmiset jatkossakin ”tietävät vain puolet” Jukka Hankamäestä. Painettavaakin olisi, mutta minäpä kun en anna.

5. tammikuuta 2018

HS uutisoi pakolaispolitiikan parannukset manikealaisesti


Helsingin Sanomat julkaisi viime vuoden lopuksi raportin, jonka mukaan ”Välimeren yli Italiaan tulleiden siirtolaisten määrä väheni kolmanneksella vuonna 2017”. Kirjoituksessa todetaan, että Välimerellä kuolleiden kehitysmaalaisten määrä aleni vuonna 2016 menehtyneistä 4 581 ihmisestä 2 833:een vuonna 2017. Kiitokset parin tuhannen ihmisen pelastumisesta kuuluvat Italialle ja Libyalle, jotka pääsivät sopuun ihmissalakuljetuksen torjunnasta.

Lehti teki kuitenkin virheen paheksuessaan sopimusta siitä, että siirtolaiset jäävät jumiin Libyaan. Asiaa näin arvoidessaan Helsingin Sanomat kirjoittautui ihmisoikeusjärjestöinä esiintyvien organisaatioiden taakse. Nähdäkseni merellä hukkuminen ei ole ihmisoikeus.

Libyan rannikkovartiosto on tehnyt aivan oikein estäessään meritaksitoiminnan, sillä ennen rajoitustoimia Välimerellä kuoli noin 300 ihmistä kuukaudessa. Kun rajavalvonta otettiin käyttöön myös lähtömaiden puolella, Välimerellä ei menehtynyt Kansainvälisen siirtolaisjärjestön IOM:n mukaan yhtään ihmistä laittoman siirtolaisuuden vuoksi ensimmäisiin kolmeen viikkoon.

Asian ydin on, että kannustaessaan laittomaan siirtolaisuuteen ja ihmissalakuljetukseen ihmisoikeusjärjestöt aiheuttavat pakolaisten kuolemia ja polkevat siten ihmisoikeuksia. On parempi, että kehitysmaalaiset jatkavat elämäänsä kurjissa oloissa, kuin että he antautuvat hengenvaaraan paremman elintason toivossa. Pakolaisleirien perustamista lähtömaihin tukee Oxfordin yliopiston professori Paul Collierin analyysi, jonka mukaan pakolaisten auttaminen heidän kotimaissaan on 135 kertaa tehokkaampaa kuin Eurooppaan tuominen.

Tässä mielessä Helsingin Sanomien paheksunta ihmisvirtojen loppumisesta on täysin perusteetonta. Koska uutisen lähteeksi mainitaan ”HS-Reuters”, on vaikea arvioida, kuka kirjoittaja on näiden näkemysten takana tai mihin mielipiteet perustuvat. Järkeä salakuljetusten puolustelussa ei ole siksikään, että kehitysmaalaisten muuttoliike vaarantaa myös Euroopan sosiaaliset olot ja mullistaa väestörakenteet sekä aiheuttaa poliittista eripuraa. EU:n ulkorajan valvonta on tärkeää, koska tällä tavoin Euroopan etninen muutosprosessi hidastuu.

4. tammikuuta 2018

Kaksinaismoralismista


Kirjoitan tänään kaksinaismoralismista, vaikka minulla ei ole yhtäkään naista. Aiheenani on kylläkin eräs nainen: Laura Huhtasaari ja hänen vaalikampanjansa.

Tässä tulee nyt kaksi esimerkkiä kaksinaismoralismista, jota on kohdistettu häneen. Ensimmäinen koskee väitteitä, joiden mukaan Huhtasaaren vaalitunnus olisi plagioitu. Suomi 100 -juliste ja Huhtasaaren vaalimainonnan graafinen ilme muistuttavat kieltämättä toisiaan, vaikka ne eivät olekaan keskenään sekoitettavissa.

Iltalehden haastattelema entinen professori Tapio Vapaasalo piti Huhtasaaren kampanjajulistetta selvänä plagiaattina, jota se ei ole. – Miksi? Siksi, että plagioimiseen liittyy tahallinen pyrkimys peittää jälkensä ja esittää tuotos omaperäisenä. Sen sijaan Huhtasaaren julisteessa viittauskohde on jätetty selvästi näkyviin ja tulos on etäännytetty referenssikohteesta erilaisilla kirjasimilla ja värisävyllä. Kyseessä ei siis ole plagiointi vaan parodiointi.

Poliittinen lähihistoria tuntee aiheesta myös oikeustapauksen, kun Uuden Suomen entinen kustantaja Niklas Herlin käräjöi Vihreää liittoa vastaan puolueen laitettua vaalijulisteeseensa Uuden Suomen nimen ja vaakunaleijonan. Vaakunaleijonan käyttöoikeudet ovat vapaat, toisin sanoen vaakunaleijonaa saa esittää kuka tahansa suomalaisuuden kunniaa häpäisemättä missä tahansa, eikä käytölle ole muuta sosiaalista rajoitusta kuin joidenkin ahdasmielisten hysteria isänmaallisuuden kasvusta (sisäministeriön ohje tässä).

Mutta lehden nimi puolueen julisteessa oli kyseenalaista ja saattoi herättää epäilyksiä – jos ei plagioinnista – niin tekijänoikeuksista tai tavaramerkin hallinnasta. Yhtä kaikki, tuomioistuin hylkäsi kanteen, koska sama nimi voi viitata eri kohteisiin, kuten lehteen tai poliittisiin toiveisiin ”uudenlaisesta Suomesta”.

Kaksinaismoralismi tuli nyt räikeästi näkyviin niissä vihervasemmistolaisten kannanotoissa, joilla suorasukaisesti käytiin Huhtasaaren kampanjan kimppuun. Niinpä hän teki oikein vastatessaan: ”Älkää olko naurettavia.”

Toinen esimerkkini onkin paljon vakavampi. Laura Huhtasaaren kodin ikkunoita oli äskettäin rikottu, ja hänen kotinsa seiniin oli maalattu vihaa pursuilevia tekstejä, joissa sanaa ”homo” käytettiin haukkumistarkoituksessa!

Myös Alexander Stubbin asuntoa vandalisoitiin taannoin hänen toimiessaan valtiovarainministerinä. Pääministeri Juha Sipilä valitti tuolloin Twitterissä, että ”[t]uomitsen VMI Stubbin kotiin kohdistuneen ilkivallan. Meidän demokratiassamme tällaiselle toiminnalle ei ole sijaa.”

Perussuomalaisten kansanedustajan Jani Mäkelän tiedustellessa nyt Juha Sipilältä Twitterissä, miksi hän ei pääministerinä tuomitse Huhtasaareen kohdistunutta ilkivaltaa, vastausta ei tullut ollenkaan, mutta Sipilä blokkasi Mäkelän, ja hänen Twitter-tilinsä suljettiin ja seuraaminen estettiin.

Stubbin kohtaamasta vandalismista kirjoitettiin heksametrein lehdistössä, ja tekijät otettiin kiinni sekä tuomittiin. Mutta Huhtasaaren joutumisesta toistuvan väkivallanilmauksen kohteeksi ei ole pidetty vastaavaa porua missään, ja tekijätkin ovat teillä tietymättömillä.

Tämä osoittaa todeksi kansanedustaja Li Anderssonin väitteet siitä, että maassamme on ”parempaa väkivaltaa”. Tuo hyväksyttävä väkivalta näyttää kohdistuvan median ja poliittisen eliitin siunauksella aina vain perussuomalaisiin, joita ripitetään myös puolueellisilla syytteillä ja oikeudenkäynneillä. Tämä kertoo kaksinaismoralismista ja ylenkatsellisuudesta.

On hyvä muistaa, että Juha Sipilä ja Petteri Orpo juonittelivat perussuomalaiset pois hallituksesta vetoamalla omaan erilaiseen ”arvopohjaansa”. Nyt tiedämme tuon arvopohjan sisällön.

Ehkä onkin jopa niin, että poliittinen vasemmisto edistää myös terrorismia levittävää maahanmuuttoa, sillä muslimiterroristit tekevät äärivasemmiston puolesta samat väkivaltateot, jotka äärivasemmisto, Punainen Armeijakunta ja Baader & Meinhof tekivät ennen. 

1. tammikuuta 2018

Niinistö ei ole osoittanut aktiivista katumista


Tasavallan presidentin tämänvuotisessa uudenvuodenpuheessa kansalaisia kiinnostanee ensisijaisesti se, pitääkö puheen sama mies myös vuoden päästä. Itse kiinnostuin presidentinvaalikampanjoinnista postin mukana tulleen kansanvallan repaleen, eli äänioikeudesta kertovan ilmoituksen, myötä.

Mitään todellista vaalikampanjointia ei nähdä, sillä Sauli Niinistön kannatus näyttää vahvalta. Parlamentaaristen pääpuolueiden ehdokkaiksi on kertynyt pelkkiä rikkalapiopoliitikkoja valtiomiessarjaan kuuluvien haastajien kieltäydyttyä kaukaa viisaasti leikistä. Tai sitten heitä ei kyseisistä puolueista löydy.

Jos kansalaiset haluavat kuitenkin kaksiosaisen vaalin, he voivat taktikoida. Se tapahtuu seuraavasti. Mietitäänpä, miten tilanne muuttuisi, jos Niinistö ei olisikaan jostakin syystä käytettävissä. Kenellä ehdokkaista olisi todelliset mahdollisuudet nousta presidentiksi ja hoitaa virkaa menestyksekkäästi?

Mikäli politiikan nykylinjoista (EU-federalismi, maahanmuutto, rahaunionin pönkittäminen) eri mieltä olevat kansalaiset keskittäisivät äänensä tällaiselle henkilölle, tilanne muuttuisi täysin. Olen varma, että vain yhdellä ehdokkaalla on todelliset mahdollisuudet haastaa Niinistö, ja hän on kokemuksensa, akateemisen statuksensa ja kirjallisen tuotantonsa ansiosta muihin verrattuna täysin ylivoimainen, valtiomiessarjaa.

Henkilövaalin kyseessä ollessa yllätyksiä voi tulla. Niinistöä on helppo kehua pääsarkansa, eli ulkopolitiikan, hyvästä hoidosta. Tosin Venäjä-suhteiden kanssa ei ole kovin vaikeaa saavuttaa menestystä – riittää kunhan pysyy maltillisena eikä salli EU:n painostuksen johtaa Suomen kannalta kurjiin tuloksiin.

Mutta Niinistö on osoittanut täydellistä ymmärtämättömyyttä paheksuessaan työyhteiskunnan ulkopuolelle ajautuneiden näennäistä ”työhaluttomuutta”, joka on johtunut suureksi osaksi vain siitä, että töitä ei ole, tai ne ovat epäoikeudenmukaisin keinoin päätyneet vierasperäisille. Pääsyy on ollut siinä, että kaikkea arvotuotantoa ei voida organisoida palkkatyöksi tai yrittäjätoiminnaksi.

Pitäisikö siis taide ja tiedekin lopettaa, kun suuri osa kyseisestä työstä tehdään käytännössä työyhteiskunnan ulkopuolella? Ideologinen olisi sellainen työyhteiskunta itse, eikä kyse ole mistään ”ideologisesta työttömyydestä”, kuten muutamat työpolitiikan uhreiksi joutuneet ovat antautuneet sanomaan omissa itsemäärittelyn vaikeuksissaan.

Tämä on hyvä muistaa myös puhuttaessa työttömyysturvan aktiivimallista: on posketonta populismia patistella ihmisiä töihin, joita ei ole. Rankaiseminen tekisi uhreista syyllisiä, sillä ei ole ihmisten omassa vallassa päättää, saavatko he töitä vai eivät (aiheesta tässä).

Korjaamista olisi työväen presidentillä myös moralistisissa kannoissaan, joista kertoi vuoden 2013 puhe ”oleskeluyhteiskunnasta”. Ripitys toi mieleen ruoskan, ja avasin asiaa tässä ja tässä kirjoituksessani. Siitä, miksi ”arvojohtaminen” on asenteellista ja vaarallista, kirjoitin jo edellisten presidentinvaalien yhteydessä tässä.

Niinistö ei ole myöskään osoittanut aktiivista katumista sen johdosta, että hän oli ministerinä johtamassa Suomea euron jäseneksi. Siinä mielessä hän on monia taloustieteilijöitä jäljessä, sillä melkein kaikki alkavat oikealta vasemmalle, Korkmanista ja Kanniaisesta Haaparantaan ja Jänttiin, tunnustaa, että euroon liittyminen oli virhe. Itse olen ollut tätä mieltä alun perinkin. Paavo Väyrynen on ollut oikeassa lähes kaikessa EU-kritiikissään ja rahaunionia koskevassa arvostelussaan, jota tosin rasittaa hieman se, ettei hänkään ollut täysin viaton, kun Suomea liitettiin Euroopan unioniin.

Ainakaan Nato-kanta ei luo eroa pääehdokkaiden välille, sillä Niinistö on taktisesti päättänyt, ettei kansalaisia kuumottavalla asialla kannata kilpailla. ”Nato-optiossa” roikutaan yhteen ääneen kiinni, vaikka se ei takaa yhtään mitään, ja ”Suomen Nato-kannasta” on tullut pelkkä modus operandi: ulkopolitiikan vaihteleva väline. Uskotellaan, että asema jätti junan, vaikka juna jätti aseman.

Presidentin tilannetta helpottaa, että hän ei päättäisi asiasta suinkaan yksin. Mutta ei päättäisi kansakaan, sillä kansanäänestystä ei Natosta ole missään maassa järjestetty asian agitaatiolle alttiuden vuoksi. Suomen Nato-kanta ja hakemuksen päivämäärä jätetään näköjään hyökkääjän päätettäväksi. Tämä zen-buddhalainen puolustuspolitiikka on alistuvaa mutta omalla tavallaan ovelaa ja toimivaa.