31. tammikuuta 2017

Gay-gaala jakaa homot pyhiin ja pahoihin


Voi kauhistuksen kanahäkki! Jokavuotinen Gay-gaala lähestyy jo neljättä kertaa. Savoy-teatterissa 2.2.2017 järjestettävä Gay-gaala on ruotsalaista alkuperää ja perustuu QX-lehden ja Internetissä toimivan deittipalvelu Qruiserin hankkeeseen.

Minusta koko tapahtuman idea on typerä. Sen tarkoitus on kerätä ihmisiä juhlimaan seksuaalista tai sukupuolista erilaisuutta ja vähemmistöön kuulumista. Ainakaan minä en näe LGBTQ-yhteisöksi itseään sanovan klusterin hajanaisuudessa ja erilaisuudessa mitään sellaista samanlaisuutta, joka loisi ihmisille perusteen tuntea yhteenkuuluvuutta.

Seksuaalinen erilaisuus on pitkälti muodollinen seikka, jossa ei ole myöskään sinänsä mitään erityistä gaalaillan aihetta. Tapahtuma järjestettäneenkin liiketoiminnallisista syistä: rahojen imuroimiseksi identiteetistään epävarmojen, yksinäisten tai kurjassa parisuhteessaan kituvien homojen ja lesbojen käsilaukuista.

Turhuuden maksimoinnin ohessa tapahtumalla on myös sivuvaikutuksia, jotka ovat selvästi kielteisiä. Teennäisen blingin kimaltaessa ihmiset jaetaan niihin hyväksyttyihin, joita laakeroidaan gaalaillan estradiesityksissä, ja toisaalta niihin, jotka halutaan pitää sivussa, ellei sitten Seta muista heitä myöhemmin Kunniarotta-nimisellä antipalkinnolla omassa kostonhimossaan.

Esimerkkejä. Kun ihmiset on jaettu hyviin ja huonoihin ja kun ehdokkaat palkinnon saajiksi oli julkaistu, palkittavien ehdokkaiden listalla olivat muiden muassa Tuomas Enbusken tapainen yltiöhetero ja kulumallakaan pois lähtemätön Pirkko Saisio, jota kirjailija Harald Birger Olausen nimitti ”kyltymättömyyden abbedissaksi” erinomaisessa teoksessaan Egyptin prinssi ja muita homonovelleja.

Erona on, että Olausen ansaitsisi palkinnon mutta Saisio ei. Gay-gaalan tehtävä on jakaa homot oikeanlaisiin ja vääränlaisiin, pyhiin ja pahoihin, kiitettyihin ja vääräuskoisiin sekä onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin. Mutta ennen kaikkea gaala tulee jakaneeksi homot aivottomiin järjestöjyriin ja niihin, joilla on järkeä, älyä ja itsetunto kunnossa ja jotka eivät vaivaudu edes paikalle.

Luostarin nunniin viittaava vertauskuva sopii kuvaan siksi, että tilaisuudessa palkitaan salonkikelpoisiksi itsensä normalisoineita ja sterilisoineita homoliikkeen kuohilaita, jotka ovat seisoneet punavihreän agendan puolesta kuin kynttilät koulun aamuhartaudessa ja toteuttaneet Liikkeen Asiaa pyrkien edistämään transgenderismiä, kaksiarvoisen sukupuolieron kiistämistä, feminismiä, maahanmuuttoa ja HIV:n ihanuudesta nauttimisen trendikkyyttä, jota myös Yleisradio ja Ylioppilaslehti tukevat valheellisilla väitteillään halvan ihmepillerin markkinoilla olosta ja kyvystä poistaa asiaan liittyvä kuolemanvaara.

Gay-gaala on poliittisen vihervasemmiston vaalitilaisuus, jonka tehtävänä oli tarjota esiintymislava juontajana toimivalle Jani Toivolalle ja hänen egostrippaukselleen, kunnes hänelle ilmaantui este. Ollessaan rituaalisten aplodien kohteena vihreiden ja vasemmiston edustajat voivat luoda mielikuvia ”suuresta kansansuosiosta”. Tosiasiassa ihmiset eivät mene noihin tilaisuuksiin antaakseen kannatusta vihervasemmistolle vaan siitä huolimatta, toisin sanoen siksi, että heille tarjotaan niissä pinnallista viihdettä, jonka arvellaan tyydyttävän seksinpuutteesta kärsivää ja puutoksensa infantiiliin eurovisiohurmokseen sublimoivaa yleisöä.

Kiintoisaksi Gay-gaalan tekee näin ulkopuolisen näkökulmasta vain se, keitä järjestäjät palkitsevat persialaisten iPhone-jantterien junailemisesta Suomen homobaareja kansoittamaan. Toinen mielenkiintoinen ilmiö on kirkollisten homoavioliittojen suitsuttaminen (ja niiden vastustaminen), joiden yhteistuloksena on luotu hullunkurinen mielikuva, että homot olisivat valloittamassa Suomen kirkot. – Hei, haloo! Mikäli omat vaatimattomat havaintoni pitävät paikkaansa, homot eivät ole koskaan jonottaneet sen enempää kirkkoihin kuin naimisiinkaan.

Homojen valtavirtaistuminen ei ole ollut hyväksi vähemmistölle itselleen, kun uusi standardin asettajan rooli on lunastettu normalisoimisen kautta ja sitä ylläpidetään poliittiseen vihervasemmistoon sitoutuvan itsensä myymisen ja sosiaalisen vaihdon kautta. Tämä quid pro quo -politiikka on ollut huonoa kauppaa, sillä se on valjastanut homot säälittäviksi tasa-arvon kerjäläisiksi, jotka vastalahjaksi oman agendansa edistämisestä ovat antaneet kannatuksensa vihreiden harjoittamalle tuulimyllyjen pyöritykselle ynnä muille yleispoliittisille konkurssihankkeille. Homoliike on myynyt homojen itsekunnioituksen ja järjen punavihreälle maahanmuuttopolitiikalle pelkästä oikeudesta omiin kihlasormuksiin ja niiden hinnalla, mikä minun mielestäni on ollut suvaitsevuusdiilin kurjin ja häpeällisin kauppa.

Tämän mainetyön tuloksena kaikkialla luullaan nyt, että jokainen homo on joko vihervasemmistolainen rikkalapiopoliitikko tai löperöliberaali pullamössöporvari, jolla on velvollisuus toimia maahanmuuton rakastajana ja avata 19-vuotiaan sydämensä, karitsamaisen naiiviutensa ja tietysti myös lompsansa kaikille rajat suvaitsevuuden veruketta hyväksi käyttäen ylittäneille karvakäsille. Nähdäkseni jokaisen homon kannattaa miettiä, onko järkeä vaihtaa vihervasemmistolta meille tulvinut tuki sinänsä mitättömässä avioliittoasiassa omaan tukeemme vihervasemmistolle erittäin tärkeissä ja laajakantoisissa kysymyksissä, kuten maahanmuuttoasioissa varsinkaan, kun islamin ideologia lyö meitä kaikkia tikarilla selkään.

Entä Enbuske? Mitä hän tekee tässä? Onko hän ”suvaitseva hetero”? – Ei ole. Hän on listalla siksi, että hän on ilmoittanut vihaavansa suvaitsevuutta. Mutta häntä kiitetään siitä, koska hänen perustelunsa ovat poliittisesti korrektit. Hän nimittäin sanoo, että suvaitsevuus on kielteistä, koska se edustaa tietynlaista ylenkatsetta: katsomista ylhäältä alaspäin.

Enbuske on ilmeisesti oppinut jotain minulta. Kiintoisaa onkin, että kun itse sanoin saman asian kolumnissani (27.12.2016), sitä haukuttiin rasistiseksi, nurkkakuntaiseksi ja taantumukselliseksi, ja astetta paremmassa tapauksessa kirjoituksestani vain vaiettiin. Mutta kun Tuomas Enbuske tulee Sdp:n jäsenkirja taskussaan ja lausuu saman Iltalehdessä (13.1.2017), hänestä tehdään valtakunnan älykkö ja uusi jumala homoliikkeen Pääsiäissaarelle.

En vastusta hauskanpitoa, mutta minun mielestäni noissa teennäisissä tilaisuuksissa ei ole hauskaa saati mitään eroottista. Kiintoisaa on, millaiseksi maahanmuuton edistämistilaisuudeksi tämäkin seksuaalivähemmistötapahtuma lopulta muuttuu ja kuinka paljon antaudutaan kiittelemään niitä, jotka ovat lyöneet rumpua maailman eri kulttuurit ja kansat toisiinsa sotkevan ideologian puolesta.

Vielä sananen tyylistä. Minusta on mautonta ylpeillä sellaisella erilaisuudella kuin seksuaalisuudella, eikä tuo jatkuva juhliminen oikein nivelly myöskään rakkauden tunteisiin ja kokemuksiin. Revyy-, gaala- ja varietee-perinteet liittyvät paremmin ruotsalaiseen kulttuuriin, mutta suomalaista sielua tämäntapainen reuhaaminen, omahyväisyys ja kiiltokuvamaisuus eivät puhuttele.

Puuttuu vain, että Bianca Castafiore laulaisi: ”Ah ma nauran, kun kuvani nään, kauniina peilissäin nään!”

29. tammikuuta 2017

Trumpin käännytyspolitiikka ampuu alas kaksoiskansalaisuudet


Maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta puolustava propagandamedia on vastustanut äänekkäästi Donald Trumpin käyttöön ottamia rajoilta käännytyksiä, joilla estetään syyrialaisten ja eräiden muiden muslimienemmistöisten maiden kansalaisten pääsy Yhdysvaltoihin.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat paheksuu uutta käytäntöä laajasti kirjoituksessa, jossa surraan, että Aalto-yliopiston viisi opiskelijaa eivät nyt pääsekään USA:han, kun he ovat Irakin kansalaisia ja kielto koskee myös kaksoiskansalaisia. Muuan kanadansuomalainen haukkuu menettelyä ”järjettömäksi”.

Trumpin määräämää käytäntöä on tervehdittävä iloiten, sillä se ohjaa myös eurooppalaisia ajattelemaan, keitä meillä on riveissämme ja mitä oikeastaan on tuo ”kaksoiskansalaisuus”.

Kaksoiskansalaisuus on käsitteestä alkaen ristiriitainen ilmiö. Ihminen ei voi olla samanaikaisesti ja ristiriidattomasti kahden erilaisen oikeusjärjestelmän alainen. Mitä suurempi ero oikeusjärjestelmillä on, sitä helpommin syntyy konflikteja.

Jos ja kun kaksoiskansalaiset synnyttävät Suomen ja Yhdysvaltojen välille diplomaattista kiistaa, syy ei ole Yhdysvaltain, joka päättää rajoittaa tiettyjen muiden maiden kansalaisten maahantuloa. Syy ei ole Suomenkaan. Konfliktin aiheuttavat nuo Suomeen muuttaneet ja Suomen kansalaisuuden saaneet, jolloin syyllisyys asiassa kuuluu aiheuttamisperiaatteen mukaisesti heille ja heidän lähtömailleen.

Maahanmuuttoa ja kaksoiskansalaisuuksien myöntämistä pitäisi rajoittaa huomattavasti myös Suomessa, sillä Suomen kansalaisuuden saaneet voivat toisen maan kansalaisuutensa vuoksi aiheuttaa Suomelle ja suomalaisille merkittäviäkin vahinkoja. Esimerkiksi Venäjältä Suomeen muuttaneet ja molempien maiden kaksoiskansalaiset ovat Venäjän lakien mukaan velvollisia auttamaan Venäjän turvallisuusviranomaisia (eli agentteja) kaksoiskansalaisuudesta riippumatta ja Venäjän kansalaisuutensa perusteella.

Myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö epäili taannoin kaksoiskansalaisuuksien myöntämisen järkevyyttä.

Trumpin käyttöön ottaman käännytyspolitiikan myötä Euroopan unionin harjoittaman lepsun maahanmuuttopolitiikan kultamunat kuoritaan. Millään itsenäisellä ja suvereenilla maalla ei ole velvollisuutta ottaa vastaan tulijoita terrorismia harjoittavista valtioista. Minkään itsenäisen ja suvereenin maan ei myöskään pitäisi myöntää ongelmallisiksi osoittautuneita kaksoiskansalaisuuksia, joita hyväkseen käyttäen pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat risteilleet ympäri maailmaa ja pelanneet kaksilla korteilla.

Tässä mielessä Trump antaa maailmalle selvän viestin: myös muiden valtioiden kannattaisi tarkemmin miettiä, kenelle ne luovuttavat kansalaisuuden ja kenelle eivät. Oikeus vieraan valtion kansalaisuuteen ei ole subjektiivinen oikeus niin kuin ei maahantulon oikeuskaan.

Järkiperusteet unohtavan Helsingin Sanomien kiljunta irakilaisten puolesta heikentää Suomen asemaa Yhdysvaltain näkökulmasta. Se myös laittaa suomalaisten oman pään pölkylle yhdessä irakilaisten kanssa.

Lehti yrittää oikeuttaa vaatimuksiaan kaivamalla esiin tapauksen, jossa maahantulo on evätty akateemisen yhteisön jäseniltä (Aalto-yliopiston jatko-opiskelijat) luoden sitä kautta mielikuvaa, että Yhdysvallat muka vastustaa ”tiedettä ja lukeneistoa”.

Suomalaisessa yliopistoyhteisössä kannattaisi vähentää opiskeluoikeuksien ja työpaikkojen avokätistä jakelua ulkomaalaisille, maahanmuuttajille ja pakolaisille sekä turvapaikanhakijoille. Yliopistojen puujumalaksi kohotetun internatsismin eli pakkokansainvälistämisen verukkeella ulkomaalaistaustaiset vievät opiskelupaikkoja suomalaisilta ja syövät suuren osan työpaikoistamme tässä verovaroin rahoitetussa yliopistolaitoksessamme, jonka resurssit kuuluisivat meille.

28. tammikuuta 2017

Trump-uutisointi luotettavaa kuin kreikkalainen kirjanpito


Vanhan median harjoittama Trump-uutisointi on luotettavaa kuin kreikkalainen kirjanpito. Tässä tuleekin nyt hieman analyysia viime viikon journalistisista rimanalituksista.

Yleisradion toimittaja Risto Mattila kirjoitti 26.1.2017 Ylen nettisivuille laajaa kiinnostusta herättäneen jutun, jonka hän otsikoi sanoin ”Lehti: Yhdysvaltain kovin ja kokenein johto erosi, eivät halua palvella Trumpia” (katso kuvaa) antaen näin ymmärtää, että ulkoministeriön virkamiehet olisivat joukkoirtisanoutuneet protestiksi Trumpille.


 

Todellisuudessa lähteenä käytetty The Washington Post kirjoitti, että Trumpin hallinto korvaa diplomaattinsa uusilla. Menettely on tavanomainen Yhdysvalloissa, jossa presidentin vaihtuessa vaihdetaan yleensä myös korkein virkamiesjohto. Näin on luottamussyistä. Muutoin johtamisesta ei tulisi mitään.

Ylen toimittajan yritystä mustamaalata Donald Trumpia ei paranna se, että kirjoittaja myöhemmin peitteli valhettaan poistamalla otsikostaan maininnan ”eivät halua palvella Trumpia” (ks. linkkiä). Ihmiset eivät usein lue otsikkoa pitemmälle, ja otsikointi määrää lukijalle syntyvän yleiskuvan, joten kyse oli taaskin tietoisesta Trump-vastaisesta propagandasta, joka osoittaa, että median vihervasemmistolainen ja lukijoita ylenkatsova agenda jatkuu.

Valhe kertautui ja paisui vanhassa mediassa, kun sekä porvarillinen että sosialistinen media alkoivat jäljentää ja levittää Ylen kirjeenvaihtajan juttua. Aamulehti otsikoi juttunsa sanoin ”Lehti: USA:n ulkoministeriön virkamiesjohto erosi protestina Trumpille: ’Ennen kokematon joukkopako’”. Puoluelehti Demokraatti puolestaan otsikoi: ”Protesti Trumpille – The Washington Post: Yhdysvaltain ulkoministeriön korkein virkamiesjohto erosi”.

Sanoma-konserniin kuuluva Ilta-Sanomat valehteli tapahtuneesta, kunnes korjasi valettaan jutun loppuun lisätyllä maininnalla ”Päivitys 26.1. klo 22.37: Lisätty, että CNN:n mukaan virkamiehet erosivat, koska heitä oli kehotettu tekemään niin. Savon Sanomat jätti valheen voimaan jutussaanWashington Post: USA:n ulkoministeriön virkamiesjohto erosi vastalauseena Trumpille. Rehellisyydestä tätä lehteä voi kiittää vain sikäli, ettei se antautunut sensuroimaan omia valeitaan.

Politiikan tutkimukseen perustuva totuus asiassa on, että vaalien jälkeen yhdysvaltalaiset virkamiehet jatkavat tehtävissään vain, jos uusi presidentti sitä pyytää. Mutta nyt ei pyydetty, vaan Obaman alaiset poistuvat buildingista kalossin kuva takapuolessaan.


Kun oppositona on media

En ota sen kummemmin kantaa Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan, mutta paheksun suomalaisen median tapaa antaa Yhdysvaltain asioista vääristelty kuva. Irtisano(utu)minen oli ”laajaa” vain siksi, että Obaman kahdeksan vuotta kestäneen valtakauden aikana ulkoasianhallintoon oli päässyt pesiytymään samanlainen demariklikki kuin Suomen ulkoministeriöön.

Kuinka helppoa ja suorastaan välttämätöntä irtisanottujen virkamiesten on nyt pestä kasvojaan ja välttää häpeää sillä väitteellä, että he ”eivät halua olla mukana Trumpin hallinnossa”? Tämän ei kuitenkaan pitäisi tarjota Iltalehdelle aihetta kuvatekstiin, jonka mukaan ”Trump on joutumassa epäsuosioon ensimmäisellä viikolla virassaan, sillä epäsuosioonhan on joutunut aiemman hallinnon virkamieskunta.

Kotimaista mediaa omistavien ja johtavien hallitusten kannattaisi sanoa irti kyseisissä tiedotus- ja toitotusvälineissä askaroiva sossutoimittajien kuoro. Mitäpä he silloin kirjoittaisivat? Varmaankin suurin piirtein näin: ”Joukkopako valtamediasta: valheesta kiinni jääneet toimittajat jättävät tiedotusvälineet vastalauseena totuudelle!”

Suomen Pravdana tunnetussa Helsingin Sanomissa totuus vaihtuu kuin Orwellin ministeriössä. Lehden toimittaja Laura Saarikoski pahoitteli jutussaan 26.1.2017, että ”myös maan rajavartiolaitoksen johtaja ja pitkäaikainen FBI:n agentti Mark Morgan on jättänyt pestinsä. Morganin lähdön syistä ei toistaiseksi ole tietoa”.

Tosiasiassa tietoa oli, sillä toimittajan lähteekseen mainitsema Reuters kirjoitti kissan kokoisilla kirjaimillaan jo otsikossaan: U.S. Border Patrol Chief Mark Morgan has been asked to leave agency”, toisin sanoen syynä tähänkin tapaukseen oli irtisanominen – ei lähteminen omasta aloitteesta tai protestiksi.

Reutersin jutun mukaan Yhdysvaltain rajavartioston kenttäväen edustajat olivat kutsuneet Morgania ”häpeäksi rajavartiostolle” hänen vetämänsä välinpitämättömän ja vastuuttoman maahanmuuttolinjan vuoksi. Reutersin mukaan Morgania ei arvosteta senkään vuoksi, että hän tuli rajavartiostoon Obaman nimittämänä ulkopuolisena. Helsingin Sanomat jättää mainitsematta myös sen, että rajavartijoiden ammattiliitto tuki Trumpin presidenttikampanjaa ja kritisoi Morgania hänen pyrkimyksestään suojella laittomasti maassa oleskelevia ulkomaalaisia karkotukselta, joten irtisanomiseen oli päivänselvä syy.

Ei ole mikään ihme, että Trump on neuvonantajansa kanssa yhtä mieltä siitä, että maan pääasiallinen ”oppositiopuolue on media”. Näin näyttää olevan myös Suomessa, jossa vanha media on menettänyt kaiken luottamuksensa niin Yhdysvalloista, maahanmuutosta, Euroopan unionista, rahaunionista kuin pakolaisongelmista ja ulkopolitiikasta kertoessaan. Sen sijaan vanha media sättii kansanvallan paluuta jostakin käsittämättömästä populismista, joka ei oikeasti ole mitään muuta kuin kansallisen itsemäärämisoikeuden palauttamista, demokratiaa ja kansainvälispoliittisen tilanteen tervehtymistä.


Hyvä alku Trumpin kaudelle

Trump on onnistunut käärimään hihansa erinomaisesti. Hän on antanut ensi töikseen määräyksiä ja aloitteita, jotka ovat parasta, mitä tiedän politiikassa tapahtuneen pitkään aikaan. Viipymättä jatkuva Meksikon rajamuurin rakennustyö auttaa rajoittamaan pakolaistulvaa tilanteessa, jossa tulijat eivät muutoin ymmärrä pysyä omassa maassaan. Yhtä kannatettava on Yleisradion paheksuma määräys, jolla Trump rajoittaa syyrialaisten ja muiden muslimienemmistöisten maiden kansalaisten maahantuloa.

Yhdysvaltain talous- ja sisäpolitiikassa merkittävä päätös oli jatkaa Alaskan öljyputken rakentamista siitä huolimatta, että se kulkee ”intiaanireservaattia hipoen”. Pyörtäessään Obaman tekemän keskeytyspäätöksen Trump osoitti, että kansallisesti tärkeitä ratkaisuja, joilla turvataan energiansaanti ja 25 000 työpaikkaa, ei pidä rajoittaa liito-oravien papanoiden tapaisilla rihkama-argumenteilla eikä taikauskoon perustuvalla rikkalapiopolitikoinnilla.

Perusteltu ja analyyttinen oli myös Trumpin kannanotto, jonka mukaan Euroopan unionilta on ollut suuri virhe ottaa massoittain pakolaisia Lähi-idästä, ja sen sijaan olisi pitänyt kerätä pakolaiset Syyrian rajoilla oleville turvavyöhykkeille (safe zones), joilta myös paluumatka takaisin on lyhyempi, kun tilanne on rauhoittunut.

Suhteessa Eurooppaan Trump on onnistunut vakuuttamaan liittolaisiaan. Theresa Maylla oli tuomisinaan Trumpin tapaamisesta päätelmä, jonka mukaan Trump antoi sataprosenttisen tukensa Natolle ja että kansoillamme on edessämme hienot ajat”!

Vaikka Suomi ei Natoon kuulukaan poliittisen vasemmiston tekemien ulko- ja sotilaspoliittisten virheiden vuoksi (mutta kuuluu kaikeksi harmiksi Euroopan unioniin), voi myös Suomi päästä hyötymään Trumpin avaamasta uudesta ulkopolitiikasta.

Luotettavan kansainvälisen median jutut (CNN, MSNBC, Reuters) Venäjä-pakotteiden purkamisesta ydinaseriisunnan vastineeksi voivat sysätä Suomen ulkomaankaupan ennennäkemättömään nousuun, sillä pitkään jatkunut lama johtuu nimenomaan idänkaupan hyytymisestä, mikä on saatellut monet suomalaiset yritykset konkurssin partaalle.

Pakotteista luopumisen arvostelu onkin ollut sikäli vastuutonta, että todellisuudessa pattitilanteen pitkittyminen muodostaa uhan maailmanrauhalle, ei jään sulaminen. Oikea aika muutoksen tekemiselle on nyt presidentin vaihtuessa, sillä uutta johtoa eivät rasita aiemmat arvovaltakiistat ja -asetelmat.

Hyvä suhde Venäjän kanssa ei ole Suomelle huono asia. Sen sijaan täydellinen joustamattomuus on haitallista niin ulkopolitiikassa kuin esimerkiksi feminismissä. Tässä mielessä myös Sauli Niinistön Ylen Ykkösaamussa esittämät kannanotot , joilla hän vastusti ehdottomasti Venäjä-pakotteiden purkamista, puolusti euroa ja halveksui kansallismielisiä ihmisiä, osoittivat huonoa harkintaa Niinistön muutoin onnistuneessa ulkopolitiikan hoidon kokonaisuudessa.

Nähdäkseni Trump on antanut loistavaa esimerkkiä jokaiselle Euroopan maalle osoittamalla, että valtioiden poliittisen johdon pitää ajaa ensisijaisesti oman kansakuntansa etua. Kansainvälinen yhteistyö ei saa olla väestöjen vaihtoa ja virtaamista maasta toiseen, taloudellisten resurssien jakoa ulkopuolisille ja valtiollisen turvallisuuden perustamista oletukseen, että joku toinen sen hoitaa.

Sen sijaan kansainvälisen osallistumisen peruslähtökohtana pitää olla kansallisen itsemääräämisoikeuden, rajojen ja valtiollisen suvereniteetin keskinäinen kunnioitus. Näiden periaatteiden ylläpito on kansallisvaltioiden tehtävä, mikäli ette sattuneet tietämään, ja vain niiden varaan voidaan perustaa todellinen yhteistyö. Tämä pitäisi ymmärtää myös jokaisessa naapurimaassa ja etäisemmässäkin maassa.

22. tammikuuta 2017

Pitäisikö Yhdysvaltain presidentin olla joulupukki?


Poliittinen vihervasemmisto on puuttunut tavan takaa Yhdysvaltain asioihin vaatimalla, että Yhdysvaltain ei pitäisi puuttua muiden maiden asioihin. Ei olisi pitänyt taistella Koreassa vapaan yhteiskuntajärjestelmän puolesta. Ei olisi saanut käydä sotaa Vietnamissa kommunisteja vastaan, vaikka siten olisi pelastettu maa joutumasta totalitarismin kynsiin.

Ei olisi saanut suorittaa lakaisutyötä Irakissa, jossa Yhdysvallat auttoi syöksemään Saddam Husseinin vallasta. Eikä pitäisi myöskään auttaa Syyrian kumouksellisia vapauttamaan maata al-Assadin hallituksesta, jonka valtapuolue Baath on sivumennen sanoen Saddamin puolueen veljespuolue ja jota Venäjä tukee.

Nyt kun Donald Trump on täyttämässä vihervasemmistolaisten toiveet ja ilmoittaa lopettavansa amerikkalaisen elämäntyylin tuputtamisen vieraille kulttuureille, nuo monikulttuurisuususkovaiset eivät olekaan hurmoksessa vaan paniikissa. Kun Yhdysvallat Trumpin johdolla vähentää aktiivisuuttaan myös Natossa, tämäkään ei tyydytä Suomen kiilusilmäisiä kommunisteja ja rauhanaktivisteja. Sen sijaan he pitävät asevarustelun vähenemistä ”vakavana uhkana rauhalle”.

Huoli Yhdysvaltain vetäytymisestä on tietenkin ymmärrettävää, sillä pinttyneimpienkin vihervasemmistolaisten tietoisuuteen hiipii huoli maailman ajautumisesta entistäkin surkeampaan tilaan, mikäli maailmanpoliisin roolista haukuttu USA vetäytyy kansainvälisiltä areenoilta. Juuri USA on taannut rauhan, demokratian ja valistusihanteiden toteutumisen eri puolilla maailmaa. USA on mahdollistanut myös markkinatalouden leviämisen ja sitä kautta hyvinvointiyhteiskuntien kehittymisen niihin maihin, joissa sitä ei ole varaa itse tuottaa.

Tämä johtaa kysymykseen, pitäisikö Donald Trumpin olla joulupukki, joka jakelee lahjoja kaikkien maiden kansalaisille. Pitkän päälle jokaisen maan poliitikkojen tehtävä on ajaa ensisijaisesti oman kansakuntansa hyvinvointia ja etua. Aina ne eivät toteudu ilman yhteistyötä, mutta Trumpin ajatus omien kansalaisten ensisijaisuudesta sopii esimerkiksi muidenkin maiden johtajille. Kyse on korjausliikkeestä pois internatsistisesta kansainvälisyyden palvonnasta, jonka mukaisesti myös Euroopan unionin jäsenmaat ovat siirtäneet toimintansa painopisteen kansainväliseen kontekstiin samalla, kun oman maan kansalaisten asiat on jätetty heitteille.

Kun Yhdysvallat on nyt lopettamassa massamaahanmuuton ja vähentää työpaikkojen siirtämistä Aasian maiden hyväksi, kyseessä on perääntyminen globaaliin rajattomuuden ihanteeseen ja monikulttuurisuuteen perustavasta tendenssistä. Sikäli vihervasemmiston huoli on ymmärrettävää.

Asian voi sanoa niin, että kaikkien maiden idealistien ja monikulttuurisuususkovaisten kannattaisi vaatia haittamaahanmuuton rajoittamista, sillä maahanmuuton kielteiset seuraukset kohdistuvat voimakkaimmin juuri heihin itseensä. Monet maahanmuuton puolustelijat ovat itse kaikkein heikoimmassa asemassa yhteiskunnassa. Siksi he samastuvat turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin ja kokevat, että heidän määränsä rajoittaminen on itseensä kohdistuvaa arvostelua. Tämä on kuitenkin ajatusvirhe, joka perustuu epäadekvaattiin identifikaatioon.

Todellisuudessa myös Suomen köyhien, kommunistien, sosialistien, teollisuustyöläisten ja opiskelijoiden kannattaisi etunenässä vaatia haittamaahanmuuton rajoittamista, sillä juuri se vie työpaikat ja tulevaisuuden heitä itseltään, syö heidän sosiaaliturvaansa ja pahentaa asuntopulaa.

Miten vihervasemmisto reagoi? Kirjoitin jo eilen tavasta, jolla vihervasemmisto rähinöi Trumpin edustamia sinänsä perusteltuja linjauksia vastaan. Kansaa yhdistävä puhe, jonka mukaan ”yhdysvaltalaisissa virtaa sama veri”, ei ollutkaan vihervasemmistolle merkki tasa-arvon julistamisesta vaan ”väkivaltainen kielikuva”, ainakin mikäli on uskominen Ylen toimittajien tulkintaa.

Suomessa feministit puolestaan kokoontuivat Helsingin Kampiin osoittamaan mieltään Trumpia vastaan, ikään kuin olisi suomalaisten asia puuttua Yhdysvaltain sinänsä demokraattisin perustein tapahtuneeseen presidentinvalintaan. Missä tämä porukka oli melttoamassa, kun Venäjällä järjestettiin viime vuonna valtiovallan manipuloimat parlamenttivaalit?

Aina kun USA-vihamieliset eurooppalaiset syyttävät Yhdysvaltoja ”sisäänpäin sulkeutumisesta”, ”muun maailman laiminlyömisestä” tai ”epäkohteliaisuudesta muulle maailmalle”, he eivät lainkaan huomaa, kuinka törkeitä epäkohteliaisuuksia he itse ovat ladelleet Yhdysvaltoihin päin. Heidän oma paremmin tietäjän roolinsako nyt asettaa standardin sille, mitä Amerikassa pitäisi tehdä ja asioista ajatella? Tämäkö luo hyvän pohjan suomalaisten ja muiden eurooppalaisten suhteiden rakennustyölle Yhdysvaltojen suuntaan?

Kyseinen asenne osoittaa todeksi sen yleishavainnon, että poliittinen vihervasemmisto pitää itseään oikeutettuna rähinöimään, mellakoimaan ja haukkumaan muita ihmisiä sen retorisen aidan takaa, jonka he ovat rakentaneet oman sosiaalisesti kenties kurjemman asemansa perusrakennuspuista. Mutta heistä itsestään ei saisi sanoa mitään kriittistä. Kuitenkin heidän omat argumenttinsa voidaan hyväksyä vain heitä itseään viisaampien osoittaman hyväntahtoisuuden varassa niin politiikassa kuin tieteessäkin.

Feministien raivokkaat mutta raihnaiset parahdukset jäävät symptoomeiksi heidän narsistisesta oman navan kaivelustaan. Ne symboloivat sitä, millaista myös sukupuolten välinen vuorovaikutus usein on. Jos mies ei heittäydykään kontalleen naisten vallankäytön edessä, seurauksena on naisten ikäviä kilareita ja itkupotkuraivareita.

Eräs sokea piste sisältyy myös telaketjufeminististen naisten ja profeminististen miesten yhteiseen pyrkimykseen lavastaa maailman valkoisen vähemmistön isänmaalliset tarkoitusperät seksuaalisesti epäilyttäviksi.

On kieltämättä totta, että isänmaallisuus ja sovinismi liittyvät käsitehistoriallisesti yhteen ranskan kielen sanassa chauvinisme, joka merkitsi alun perin ’kiihkoisänmaallisuutta’. Mutta aivan övereiksi feministien argumentit menevät, kun he väittävät, että Trumpin puheet ovat raiskauskulttuurin normalisointia, kuten eräs mielenosoittaja lausui Ylen eilisissä TV-uutisissa. Sen sijaan maahanmuuton myötä lisääntyneistä raiskauksista he vaikenevat täysin, vaikka asiasta on saatu selvä näyttö.

On se vaan niin hienoa edustaa länsimaalaisvihamielistä rasismia ja miesvihaa! Se näyttää olevan käypää valuuttaa myös feminismiä kannattamaan asettuneiden mieshenkilöiden yrityksissä tavoitella seksuaalisen suopeuden osoituksia naisilta. On kuitenkin kysyttävä, mitä tällaisissa suhteissa on tarjolla molemmin puolin, vai onko mitään.

21. tammikuuta 2017

Nyt keksin, miksi TV on syntiä


TV on syntiä siksi, että Yleisradion toimittajat puhuivat Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeellä suositun Donald Trumpin virkaanastujaisseremonian päälle!

Ylen toimittajat Satu Miettinen ja Paula Vilén pitivät huolen, että tilaisuudesta välittyi juuri heidän näkemyksensä eikä itse tilaisuus. Siksi he pärpättivät aivan jatkuvasti ja hukuttivat puhetulvaansa niin pastorien rukoukset kuin ruudulla näkyvän kuvamateriaalinkin, jonka he pyrkivät pilkkomaan palauttamalla lähetyksen tavan takaa ”takaisin tänne studioon”.

Koko ohjelma alkoi toimittajien ilolla siitä, että Washingtoniin on kokoontunut ”paljon protestoijia”, mihin oli toimittajien mukaan syynä se, että virkaansa astuva Trump on ”historiallisen epäsuosittu”. Tosiasiassa hän on myös historiallisen suosittu ollessaan ensimmäinen puoluepolitiikan ja järjestövallan ulkopuolelta valittu presidentti.

Ensimmäiseksi puheenvuoro annettiin kuubalais-suomalaiselle yliopistonlehtori Nely Keinäselle, joka aivan avoimesti ilmaisi vihaa ja pettymystä Trumpin valinnan johdosta. Hänen ensimmäinen lauseensa oli, että hänelle tämä päivä on ”surun päivä” ja Hillary Clintonin olisi pitänyt voittaa! Hänen mukaansa tärkeämpi päivä on huominen, koska silloin on naisten marssi, jolle Keinänen aikoo osallistua Helsingissä.

Tällä tavoin Keinänen tuli todistaneeksi, kuinka häpeilemättömän puolueellista yliopistojen palkkalistoilla oleva henkilökunta on ja että yliopistoa hallitsevat vihervasemmistolaiset ja feministiset tendenssit. Hänen kannanottonsa veti lokaan sekä yliopiston että Yleisradion. Poliittisten aatteiden, ideologioiden tai päivänpolitiikan asiantuntijana Keinästä ei voi pitää, mutta itkuisena ja katkerana rimanalittajana kyllä.

Toiseksi puheenvuoro luovutettiin viihdetuottaja Mikko Silvennoiselle, jonka mukana olo ei johtunut tällä kertaa siitä, että hän on homo. Muutenhan asiantuntijana olisin ollut minä. Silvennoisen haastatteleminen johtui nähtävästi siitä, että hänellä on Ylen agendaan sopiva kielteinen näkemys sekä Trumpista että konservatiiveista yleensä.

Virkaanastujaisissa pidettyjen puheiden sisällön pyrkivät kompromettoimaan Yhdysvaltain-kirjeenvaihtaja Pirkko Pöntinen, joka oli aivan romuna jo Trumpin valintaa seuranneena aamuna, ja Reijo Lindroos, jonka mielestä ”Trumpin puhe ei ollut poliittinen vaan pelkästään populistinen”.

En ole erityisen ihastunut populismiksi sanottuihin ilmiöihin, mutta Lindroosin kannanotto sisältää erikoisen näkemyksen, jonka mukaan kansaan vetoaminen ei kuuluisi politiikkaan. Mikä sitten kuuluu? Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen jäsenkirjako?

Järkevää sanottavaa Ylen lähetyksessä oli vain professori Vesa Puttosella ja syntyperäisellä jenkillä, Tom Toepferilla, joka toimii Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa ja joka pitää Trumpia kyvykkäänä ratkomaan talouden ongelmia johtuen Trumpin menestymisestä liike-elämässä. Toepferin haastattelu oli kuitenkin nauhoitus, ja se oli mahdollisimman pitkälle pätkitty mukailemaan toimittajien Trump-vastaista agendaa.

En tarkoita, että pitäisin sen enempää Trumpin tyylistä kuin hänen metodeistaankaan. Mutta Yleisradion toiminta indikoi, että Ylen puolueellisuudella ja toimittajien oman näkemyksen tuputtamisella pitäisi olla jokin raja.

Mitä sitten itse ajattelen Trumpin virkakauden aloituksesta? Hän ei suunnannut puhettaan sidosryhmilleen, toisin sanoen muille poliitikoille, virkamiehille ja toisille valtioille, jotka ovat jatkossa tärkeimpiä hänen toimintakykynsä kannalta, vaan Yhdysvaltain kansalaisille. Valtion edustajista hän suitsutti vain armeijaa ja poliisia. Joko käy niin, että Trump hallitsee byrokraatteja kansalta kosiskelemallaan tuella ja toteuttaa siten uudistuksensa, tai hän ei saa läpi omia aloitteitaan yhteistyökumppanien kaikotessa.

Muistan 1970-luvulta TV-sarjan nimeltä ”Rekkakuskit”. Sonny Pruitt -niminen lännenmies ajeli siinä apukuskinsa kanssa pitkin Amerikan aroja. Ratti heilui suoraakin tietä kuljettaessa, niin kuin Hollywood-sarjoissa kuuluu. Donald Trump näytti nyt hieman kuin Kenworth-rekan kuskin penkiltä repäistyltä tullessaan pitämään puhetta. Mitenkään oivallisena Trumpin puhetta en siis pitänyt, enkä havaitse hänen toimissaan erityistä älyn säihkettä.

Mutta hänessä on myös paljon sellaista hyvää, jota edes Suomen Yleisradion harjoittama mustamaalaus ei riitä peittämään. Näitä myönteisiä puolia ovat tulevaisuudenuskoisuus, oman kansan arvostaminen, sitoutuminen, elämänmyönteisyys, optimismi, elinvoimaisuus, ahkeruus ja tarmokkuus, jotka kompensoivat puuttuvaa intellektuaalisuutta.

Näiden ominaisuuksien johdosta hänestä voi kuoriutua vielä hyvinkin suosittu presidentti; tuskin kuitenkaan Suomessa, jossa passiivisimmat ja laiskimmat kaikista kansalaisista, toisin sanoen ”aktivistit” ja muut hapannaamat, valmistautuvat katkeriin ja nurjamielisiin protestimarsseihinsa.

20. tammikuuta 2017

Donald Trump ja kankeat karnevaalit

Liberaalipopulistinen älymystölehti Helsingin Sanomat ja paljon klikattu (ei kuitenkaan kovin suosittu) Ilta-Sanomat hekumoivat pari päivää sitten sillä, kuinka moni maailmantähti kieltäytyy esiintymästä Donald Trumpin virkaanastujaisissa.

Mielestäni moinen tylyys osoittaa pikkusieluisuutta ja lapsellisuutta. Taiteilijoiden protestoiminen näyttää kuitenkin tyydyttävän Suomen vihervasemmistoa, joka saa itkeä saavillisen saunavettä seuraavien neljän, mahdollisesti kahdeksan, vuoden aikana Amerikan uuden presidentin vuoksi.

On hämmästyttävää, miten suuri joukko yhdysvaltalaisia viihdetaiteilijoita aikoo boikotoida Trumpin virkaanastujaisia, vaikka julkinen vallanvaihdos on kansallinen perinne. Sen merkitys on historiallisen jatkumon ja valtion itsensä uusintamisen symboloimisessa, ei kenenkään henkilön juhlistamisessa.

Millainen poru olisikaan noussut, jos Yhdysvaltain valkoinen enemmistö olisi toiminut yhtä tahdittomasti ja kieltäytynyt esiintymästä Barack Obaman virkaanastujaisissa kahdeksan vuotta sitten? Kyllä olisivat rasismikortit viuhuneet vilkkaammin kuin Las Vegasin pelipöydissä.

Olen joskus ihmetellyt, täytyykö Suomessakin ihmisen olla aina joku viherpeippo tai kiilusilmäinen kommunisti ollakseen uskottavasti taiteilija tai tieteilijä. Heikki Harma -niminen trubaduuri kummasteli taannoin radiolähetyksessään, ”mitä on oikeistolainen taide”. Hänen mukaansa taide ei voi olla oikeistolaista mutta vasemmistolaista mielihyvin kyllä, ja lumi näyttää nyt tekevän ”Hectorin eteiseen” myös Yhdysvalloissa.

Tarkoitan vain, ettei hänen omakaan lauleskelunsa niin kummoista ole ollut verrattuna ”porvarilliseksi taiteeksi” ja ”väärän tietoisuuden” muodoksi haukuttuun oopperaan tai muuhun epäilemättä pitkästyttävään ylvästelyyn.

Mutta myöskään Andrea Bocelli ei suostu esiintymään Trumpin virkaanastujaisissa. – Miksi? Theodor Adornon ja Walter Benjaminin esteettisten näkemysten vuoksiko? Ei, vaan siksi, että hän pelkää omien faniensa reaktioita. Italian machiavelliläisessä perinteessä osataan näköjään laskelmoida.

Toisella tavalla sanoen tämä isänmaallisen ihmisen syrjintä on puhdasta ilkeyttä. Henkilökohtaista panettelua mielenkiintoisempia ja vaikuttavampia ovat kuitenkin maailmanpolitiikan taktiikat ja strategiat.


Trumpin vaikutus maailmanpolitiikkaan

En usko Jukka Tarkan maalaamaan kauhukuvaan, jonka mukaan Trump ja Venäjän presidentti Putin päättävät jonakin päivänä ”lahjoittaa toisilleen jotakin erityisen mieluisaa” ja että Suomi olisi noiden lahjatavaroiden joukossa. – Miten kukaan voisi lahjoittaa toiselle mitään, mitä ei itse omista? Sillä tavalla tuskin erehdytään ajattelemaan sen enempää Washingtonissa kuin Moskovassakaan.

Etupiiriajattelun palauttaminen kansainvälisen politiikan metodologiaan merkitsisi taantumista, jonka mukaisesti osapuolet kaivautuvat poteroihinsa tai puskurivyöhykkeiden taakse. Tällaisesta ei ole näyttöä. Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden mahdollinen paraneminen voi kylläkin hyödyttää Suomea, jos jään sulaminen varsinkin idän suunnalta polkaisee Venäjän kaupan jälleen käyntiin.

Vasemmistolaisen median valittelut Trumpin pahuudesta ja kertakaikkisesta moraalittomuudesta ovat vahvasti liioiteltuja. Euroopan unionin natiseminen liitoksistaan ei ole totta vieköön Trumpin aikaansaannoksia, vaan se johtuu yhteisvaluutan vararikosta ja rajattoman liikkumisen mahdollistamasta maahanmuutosta. Myös Naton viimeisen päiväyksen umpeutuminen heijastelee tosiasiaa, että organisaatiot menettävät toimintakykynsä, kun niiden jäsenmäärä kasvaa tai selväpiirteinen vastustaja sulaa pois.

Nämä faktat eivät ole Trumpin tekosia vaan hänen tekemiään havaintoja. Hänen suitsutuksensa brexitille on todellisuuden tunnustamista, ja maailma pyörii nyt tähän suuntaan. Se olisi syytä huomata myös Saksassa, joka voisi vaihtaa maahanmuuttoa kätilöineen Merkelinsä johonkin oman maansa etua ajattelevaan johtajaan.

Trumpin vahingollisista vaikutuksista kansainväliseen politiikkaan on jankuteltu paljon. Entäpä, jos joidenkin pelkäämä pahin utopia kävisi toteen: Nato laittaisi ovensa säppiin tai hajoaisi, euroalue repeytyisi, EU halkeaisi kahtia ja, mikä huolestuttavinta, maahanmuutto loppuisi? Mitä Suomelle tapahtuisi? – Vastaus on: todennäköisesti ei yhtään mitään. Taloustaantuman ja massatyöttömyyden Suomessa voisi monetarismin ja internatsismin kahleista vapautuminen aloittaa uuden kehityksen ja kukoistuksen kauden.


Uhka ei ole Trump vaan hänen vastustajansa

Aina kun Yhdysvalloissa astuu virkaansa republikaaninen presidentti, tiettyjen piirien poru on aivan sietämätöntä. Richard Nixon pakotettiin eroamaan median painostamana sinänsä mitättömän urkintatapauksen vuoksi. Ronald Reagan yritettiin murhata keväällä 1981, vain kolme kuukautta virkaan astumisensa jälkeen. George W. Bush puolestaan ehti olla virassaan kahdeksan kuukautta, kun muslimiterroristit iskivät veitsen suoraan Yhdysvaltain sydämeen syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa vuonna 2011.

Jokainen heistä on ollut omalla tavallaan erinomainen presidentti hallitessaan politiikan suuret linjat. Nixon menestyi ulkopolitiikassa, Reagan teki lopun Neuvostoliitosta ja Bush II laittoi terroristit Guantanamoon tai kasvamaan koiranputkea Irakissa. 

Donald Trumpia vastaan osoitettu julkinen viha alkaa olla sitä luokkaa, että ei tarvita suuriakaan oraakkelin lahjoja voidakseen ennustaa myös hänen joutuvan aggressioiden kohteeksi virkakaudellaan. Mutta se uhka ei tule Venäjältä eikä muunkaan järjestyneen ja legitiimin vallankäytön taholta vaan jostain aivan muualta.

19. tammikuuta 2017

Autovero on tiensä päässä


Suomessa on Euroopan kalleimmat autot mutta pitkä matka toisen ihmisen luo. Tavallaan nämä seikat liittyvät toisiinsa: liikenneverkon ylläpito on suhteellisesti kalliimpaa kuin tiheämmin asutussa Keski-Euroopassa. Valtio on kuitenkin palauttanut liikenteen hyväksi vain osan liikenteen verotuksen ja erityisesti autoveron tuotosta. Autoverolla on kerätty tuottoa aivan muihin tarkoituksiin kuin autoilijoiden omaksi hyväksi.

Euroopan unioni antoi merkin Suomen autoverotuksen epäoikeudenmukaisuudesta pakottamalla Suomen alentamaan käytettyjen tuontiautojen verotusta jo muutamia vuosia sitten. EY-tuomioistuin piti Suomen autoverotusta ”syrjivänä”. Sitä se onkin. Ei ole oikein, että Suomessa uusista autoista joutuu pulittamaan keskimäärin parikymmentä prosenttia enemmän kuin naapureissa. Jopa Viron-pojat ajelevat nykyisin paremmilla autoilla kuin suomalaiset, vaikka maan elintaso muutoin onkin vasta nousussa.

Suomen henkilöautokanta on mätänemässä. Ajoneuvojen keski-ikä huitelee kymmentä vuotta. Saksasta tuodaan käytettyinä Audin, BMW:n ja Mersun pari sataa tuhatta kilometriä ajettuja malleja, jotka kuluttavat 15 litraa sadalla ja toimivat korjaamojen kultakaivoksina. Pihat ovat pian laatuautojen raatoja täynnä.

Autojen hinnassa kannettava autoverotus on tullut matkansa päähän. Sen on aika mennä. Tekniset fasiliteetit mahdollistavat nykyisin käyttöön perustuvan verottamisen. Kun hallitus aikoo nyt korjata autoverotuksen ongelmat kertaheitolla, ajatus on kannatettava. Jatkossa kyse ei olisi verottamisesta lainkaan vaan asiakkuuteen sekä teiden ja katuverkon käyttämiseen perustuvasta laskuttamisesta ja maksamisesta.

On väärin, että lähes kaikkia moottoriajoneuvon omistajia on maksatettu kiinteillä ja ajoneuvon hinnassa kannetavilla veroilla, kun väylien käyttäminen on kuitenkin ollut hyvin yksilöllistä. Niinpä käyttäjäpohjaiseen laskutukseen siirtymistä ei pidä eikä voida estää. Kun tekniikka järjestelmän käyttöön ottamiseksi on olemassa, on järjen ja oikeudenmukaisuuden sanelemaa, että käyttämiseen perustuvaan laskutukseen siirrytään.

Uuden järjestelmän tuloksena myös vakuutusyhtiöt voisivat räätälöidä asiakkailleen vuotuisiin kilometrimääriin ja käytettyihin reitteihin perustuvia vakuutusmaksuja. On ollut väärin, että vakuutusyhtiöiden asiakkaita on laskutettu jakamalla kustannukset tasan eri vakuutuksenottajien kesken, vaikka ajomäärät poikkeavat toisistaan huikeasti.

Paljon ajava, vaarallisia reittejä käyttävä ja paljon kolaroiva on maksanut yhtä paljon kuin vähän ajava, koska vakuutuksen hinnan ovat määränneet ajoneuvotyyppi ja sille keskimäärin sattuneet vahingot eli onnettomuusalttius. Vain bonusjärjestelmä on tasapainottanut tilannetta. Muutoin tilanne on ollut epäoikeudenmukainen. Uudessa järjestelmässä vakuutuksesta voisi maksaa ajoneuvon käytön mukaan.

Parasta on kuitenkin autoveron poistuminen. Tämä saattaisi Suomen lopultakin samalle viivalle Euroopan muiden maiden kanssa. Vero olisi poistettava kerralla ja nopeasti, sillä viivyttely hyydyttäisi autokaupan ja asteittainen pudottaminen johdattaisi auton ostoa harkitsevat odotuskannalle. Kertarysäys on ainoa looginen vaihtoehto.

Nopea muutos ei kohtelisi kaltoin myöskään uuden auton äskettäin ostaneita. Harva aikoo vaihtaa uuden auton nopeasti tuoreempaan. Mikäli niin tekisi, välirahaa uudempaan ja parempaan tarvittaisiin vähemmän, kun autojen yleinen hintataso olisi alhaisempi. Toisaalta ne, jotka aikovat hankkia auton tulevaisuudessa, saisivat sen halvemmalla. Häviäjiä olisivat vain ne, jotka ovat juuri ostaneet auton ja aikovat myydä sen joko vaihtaakseen halvempaan tai ollakseen hankkimatta tilalle mitään. Heitä on kuitenkin vähän, sillä yleensä auto vaihdetaan uudempaan ja kalliimpaan. Logiikka ohjaa siis uudistuksen nopeaan toteuttamiseen.

Autokannan uusiutuminen on perusteltua myös ekologisista syistä. Uusi auto kuluttaa ja saastuttaa parhaimmillaan vain puolet siitä, mitä saman tehoinen kymmenen vuotta vanha. Lisäksi uudet autot ovat vanhoja huomattavasti turvallisempia.

Liikenneministerin tämänpäiväisen kannanoton mukaan uudistuksen pitää olla ”kustannusneutraali”, eli sen ei pidä tuoda eikä viedä valtion kassasta mitään. Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että autoveron poistaminen, polttoaineveron alentaminen ja vuotuisen ajoneuvoveron alentaminen eivät kiertyisi kansalaisten kukkarolle erilaisina maksuina. Mutta oikeudenmukaista siinä olisi periaate: käyttäjä maksaa.

Toinen ongelma voi tulla eteen alueellisen erilaisuuden vuoksi. Ajaisivatko maaseudulla asuvat jatkossa moottoriteitä, jotka he ovat itse maksaneet? Ei ole epäilystäkään, etteivät kaupunkien asukkaat joutuisi jatkossakin subventoimaan syrjäkylien tienpitoa.

Kolmas pohdinnan aihe on kansalaisten yksityisyydensuoja. Jos ajoneuvojen paikannukseen perustuva ja käyttämiseen pohjautuva järjestelmä toteutetaan, on varmistettava sekä teknisesti että juridisesti, että ihmisten liikkeitä ei seurata kanslioista eikä keskuksista.

Erään kysymyksen muodostaa se, miten pitkälle verotusuudistus mahdollistaa tieverkon yhtiöittämisen tai vaatii sitä, ja onko yhtiöittäminen yksi askel valtion omaisuuden myyntiin, jolloin the next step olisi tieverkon yksityistäminen. Tätä vasemmisto-oppositio ei varmasti hyväksy. Vastustan itsekin valtion omaisuuden myyntiä, mutta kannatan autoilun verotuksen uudistamista.

Käyttövoimaverona tunnetun dieselveron voisi poistaa vaikka heti, ilman aikailua ja suunnittelua, sillä se on estänyt dieselautojen yleistymistä. Dieselit kuluttavat pari litraa vähemmän sadalla kilometrillä kuin vastaavan tehoiset bensiinikäyttöiset autot.

Mainittakoon, että tämän kannanoton kirjoittajalla ei ole ”oma lehmä ojassa”, sillä en omista moottoriajoneuvoa lainkaan juurikin niiden kalleuden ja keskustassa asumiseni vuoksi. Selvää on, että ilman porua uudistuksesta ei selvitä, sillä filosofisesti katsoen liikenne on temmellyskenttä, jossa yksityiset edut ja julkiselle palvelulle osoitetut vaatimukset konflikoituvat puhuttelevalla tavalla.

17. tammikuuta 2017

Digitaalinen sota yksityisyydestä


Jokaisessa hallituksessa pitää ilmeisesti olla umpikierojen esitysten generaattori. Taannoin hänen nimensä oli Astrid Thors, sitten Alexander Stubb ja nykyisin Anne Berner. Yhteistä heille on, että kukaan heistä ei ole millään tavoin perussuomalainen.

Berner on pöllyttänyt suomalaista yhteiskuntaa ”norminpurkutalkoillaan” koettaen peittää sen, että normeilla taataan ihmisten oikeuksia. Hänen viimeisin kansalaisia pöllämystyttänyt ideansa koskee mustia laatikoita, joilla mahdollistettaisiin ajoneuvojen seuranta.

Digitaalisesta tarkkailusta on tulossa ihmisten yksityisyydensuojaa murentava ongelma. Sen perusteluksi ei riitä, että ihmisten liikkeitä ja sijainteja voidaan jäljittää myös matkapuhelimista. Ajoneuvoihin kiinnitettävät anturit vain pahentaisivat asiaa.

Puhelimien käyttö tallentuu operaattorien keskuksiin, eikä mikään takaa, että tiedot poistuvat niistä. Vaatimukset siirtymisestä digitaaliseen rahaan sisältävät pyrkimyksen kahlita kansalaisten varallisuus yksityisiin pankkeihin ja niiden tileihin. Kaikki taloudellinen valta kuuluisi silloin pankeille, joiden tileiltä ihmisten ostoksia, liikkumista ja koko elämäntapaa voidaan läpivalaista (aiheesta lisää tässä).

Myös kauppaliikkeet keräävät tietoja ihmisten kulutustottumuksista digitaalisiin tiedostoihinsa, ja tämän jatkuvan seurannan tuloksena elämme pian kuin akvaariossa. Mikään ei takaa, ettei myöskään viranomaisten keräämää informaatiota käytettäisi kansalaisten vapautta, yksityisyyttä ja meidän itsemääräämisoikeuttamme vastaan.

Eräs blogisti väläyttikin vastavetonaan, että kansanedustajille ja muille julkisissa viroissa toimiville asennettaisiin seurantalaitteet, jollaisina voisivat toimia esimerkiksi nilkkaan asennettavat tunnistuspannat tai ihon alle ommeltavat mikrosirut. Myös minä kannatan lämpimästi tällaista ratkaisua, jonka tuloksena kansalaiset voisivat paremmin valvoa palvelijoidensa toimia!

Vakavasti puhuen kaikenlaisen kyttäysmielialan lisääntyminen on erittäin vastenmielistä. Se kertoo sekä yhteiskunnallisen luottamuksen murenemisesta että vallan vierimisestä kansalaisilta viranomaisten haltuun. Digitalisoitumisen tuloksena kansanvaltaiset perusoikeutemme ovat huomaamatta kaventuneet. Niin käy helposti, sillä uudet järjestelmät otetaan käyttöön ilman kansalaisten suostumusta ja saamatta niistä kokemuksia.

Militaristisesta diskurssista tunnetaan infosodan, kybersodan ja hybridisodan käsitteet. Ehkä olisi aika ottaa käyttöön myös digisodan käsite. Tarkoitan sillä sotaa, jota kansalaiset käyvät digitaaliseen maailmaan liittyvien oikeuksiensa puolesta. Työtä asian hyväksi tekee Electronic Frontier Finland EFFI ry, joka omasta mielestäni on yksi tärkeimpiä perusoikeusjärjestöjä.

Taistelua digitaalisten oikeuksien puolesta voi käydä joka päivä arkielämässä. Suosittelen kaikille esimerkiksi käteisen rahan käyttöä elektronisen maksamisen sijasta, mikäli ette halua, että viranomaisvalta ja pankit lopettavat käteisen rahan kokonaan vain siksi, että ”sen käyttö on vähäistä”. Näin puolustatte oikeuksianne ja lakia. Käteinen raha on eurosta annetun lainsäädännön mukaan valuuttaunionin ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvollisuus ottaa vastaan maksusuorituksena.

Digitaaliselta tarkkailulta voi koettaa välttyä myös käyttämällä Internetissä liikkuessaan avoimia proxy-palvelimia. Näiden välityspalvelimien kautta voi vierailla anonyymisti sivustoilla, joille ette toivo jäävän jälkiä omista IP-tunnuksistanne. Tällä tavoin voitte torjua sivustojen ylläpitäjien yrityksiä tarkkailla vierailujanne ja kerätä tietoja teistä.

Yksi hyvä keino on lopettaa kaikenlaisten kanta-asiakaskorttien käyttäminen. Se on perusteltua asiointia hidastavien korttipelien lopettamiseksi kauppojen kassajonoissa, mutta näin voitte välttyä myös ostostenne yhdistämisestä henkilötietoihinne, joita liikkeet käyttävät elämäntapatarkkailuun ja mainostusmanipulaatioon. Mainittakoon, että itse en käytä mitään kortteja enkä omista moottoriajoneuvoja, ja puhelimessa rupattelen yhtä ahkerasti kuin Osama bin Laden, joten olen lähes kokonaan pahan silmän ulottumattomissa.

Mutta vastustan politiikkaa, jolla yhteiskunnasta rakennetaan digitaalista vankilaa. Tietäisittepä, mitä kaikkea teistä tiedetään, tutkitaan, tarkkaillaan ja rekisteröidään ihan systemaattisesti, mutta kansalaisethan eivät tiedä. Tietoa tietosuojan vielä voimassa olevista rippeistä markkinointiestojen asettamiseksi tai itseltä urkittujen tietojen selvittämiseksi saa tietosuojavaltuutetulta ja henkilötietolaista.

Digitaalista sotaa yksityisyydestä voi ja kannattaa käydä arkielämässä joka päivä, sillä oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään. Muutoin on vaara, että kansalaisvapauksia ja valtaa valuu koko ajan ja huomaamatta niin viranomaisvallan kuin liike-elämänkin piiriin. Tarkkailun ja valvonnan vastustaminen ei ole vainoharhaista, mutta ne itsessään ovat harhaista vainoamista.

Kontrollin kasvuun on ohjannut tekniikan kehitys, EU-jäsenyydestä johtuva temmellyskentän laajeneminen ja ongelmien ongelma, maahanmuutto, jota pitäisi rajoittaa. Digitalisoitumisen ei pidä merkitä kansanvallan varkautta. Kyse on viime kädessä siitä, annammeko teknisten keinojen ja käytäntöjen kahlita elämäämme vain siksi, että ”välineet ovat olemassa”, vai toimimmeko filosofisesti ja päätämme asioistamme kansanvaltaisesti itse.

16. tammikuuta 2017

Vaalimainontaa vai maalivainontaa?


Sebastian Tynkkysen käynti oikeudessa ei ollut oikeudenkäynti. Minun mielestäni se oli vaalimainontaa, jonka ajoitus osui nappiin.

”Maalivainontaa” vääristä sanoista tuomitseminen on puolestaan siksi, että sillä tavalla todellakin mustamaalataan ihmisten mainetta ja vainotaan heitä kansallisen edun puolustamisesta sekä pyrkimyksestä säilyttää Suomi suomalaisena.

Voidaankin kysyä, mihin tuomioistuimet pyrkivät moisilla näpäytystuomioilla. Oikeus vei nyt Tynkkysen kädestä Samsung S6:n tarjoushinnan verran rahaa. Kolmensadan euron sakkorangaistus on juuri niin pieni, että siitä ei kannata eikä voikaan valittaa ilman suuria kustannuksia. Toisaalta rangaistuksen jälkikäteisvaikutus jää vähäiseksi, eikä sillä ole myöskään suurta ennakolta vaikuttavaa funktiota. Silti se langetetaan. – Miksi?

Siksi, että maahanmuuton suosijat ja internationalistit toivovat sen toimivan häpeärangaistuksena. Juridisen rankaisemisen todellinen vaikuttavuus perustuukin toiveeseen, että se toimisi pohjana myös ihmisen sosiaaliselle rankaisemiselle, joka on paljon kovempi ja voi viedä ihmiseltä työpaikan, asunnon ja koko varallisuuden. Sananvapauden kahlitseminen nojaa Suomessa pitkälti työelämän mielipidevankeuteen, kun ihmistä kolhitaan poliittisen korrektiuden rikkomiseen liittyvillä mainetekijöillä – ja vaikka poliittisella tuomiolla kyseenalaistettu maine olisi itse asiassa suosittava.

Poliittisilla oikeudenkäynneillä tuomioistuimet tuhoavat viattomien ihmisten elämää ja työuria, kuten nyt esimerkiksi tämän kiltin ja lammasmaisen Tynkkysen, jonka on mahdotonta saada työpaikkaa mistään valmistuttuaan opettajankoulutuslaitoksesta. Koululaitos kun on valitettavasti monikultturistien ja maahanmuuton suosijoiden hallussa, siis heidän, jotka eivät ymmärrä, että ulkopolitiikkaa ja väestöpolitiikkaa ei pidä harjoittaa samoilla periaatteilla, joilla puhutaan lapsille.

Yksi syy perussuomalaisten ja muiden maahanmuuttoa arvostelevien tuomitsemiseen löytyy poliittisten oikeudenkäyntien näytösluonteesta. – Näytöksestä kenelle? Ensisijassa Euroopan unionille, jolle oikeuslaitos katsoo olevansa ”vastuussa” ja jolle halutaan osoittaa, että Suomessakin huhkitaan hihat heiluen ”epäsopivien” mielipiteiden kitkemiseksi. Toinen näytös on suunnattu kansalle, jota halutaan pelotella.

Tällaisten häpeärangaistusten kautta Suomi yritetään palauttaa keskiajalle, jolloin ihmisiä tuomittiin jalkapuuhun. Tynkkynen on nyt tuossa puussa. Mutta hänen kannattaa olla siinä ylpeästi ja kantaa ristinsä perille arvokkaasti. Hänhän on nyt vähän niin kuin jokin Pride-Messias.

Huomionarvoista Tynkkysen kohtaamassa kommentoinnissa on, että häntä lyövät eri puolilta sekä ”suvaitsevaiset” seksuaalivähemmistöläiset, neutraaleina esiintyvät että maahanmuuttokriitikot (esimerkkejä tässä ja tässä). Kun siis maahanmuuttokriitikko pilkauttaa pinkkiä väriä, ei kelpaa oikein kenellekään.

Tämä on kummallista siksi, että vähemmistökansalaisen islamkritiikkiä voidaan pitää – paitsi tieteellisesti ja poliittisesti perusteltuna – myös henkilökohtaisesti oikeutettuna ja ymmärrettävänä, sillä islamin piirissä homoja tuomitaan kuolemaan! Ehkä tuomioistuinten ja maahanmuuttokriittisen liikkeen kannattaisi pysyä johdonmukaisesti suomalaisten ihmisten, siis myös homojen, puolella.

Entä kuka tapauksessa voittaa? Ihminen voi hävitä oikeudessa mutta voittaa silti aatteellisesti ja moraalisesti. Juuri niin Tynkkyselle on käymässä.

Tuomioistuimet ovat ympäri Euroopan ilmeisesti niin tyhmiä, ettei niissä käsitetä kielletyn hedelmän houkutuksesta yhtään mitään. Kun oikeus määräsi Tynkkysen tekstin poistettavaksi, se tämän julkisuuden kautta sai ikuisen elämän ihmisten tajunnassa.

Samalla heräsi epäilys, että lausujan ajatuksissa täytyy olla jotain totta ja hyvää, kun viranomainen ne haluaa kieltää, aivan niin kuin viinan tai vapaan seksin. Tuomitseminen ei siis toimi myöskään rangaistusta vaativien omien tarkoitusperien kannalta.

Rangaistuksen kohtuullisuudella käräjäoikeus pyrkinee varmistamaan, ettei tuomiosta kannattaisi valittaa, ja koettaa siten turvata selustansa. Mutta periaatteellisesti asialla on suuri merkitys, ja oman kunnian vuoksi prosessi kannattaisi viedä Kuuhun asti.

Myös perussuomalaisen puolueen kannattaisi lakata nolaamasta itseään selittelemällä, kiertelemällä ja kaartelemalla, ja olla puukottamatta omiaan selkään, kuten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo, joka kusi Tynkkysen kengille jo aiemmin ihan vain painostaakseen häntä eroamaan varapuheenjohtajan tehtävästä. Hullunkurista sekä oikeuksien tuomioissa että puolueiden asennoitumisessa on, että julkisia mielipiteitä muodostetaan nyky-Suomessa islamin ehdoilla.

Tästä havaitaan, kuinka pitkälle islamin vaikutusvalta on ulotettu yhteiskunnassamme: television ja radion ohjelmissa hätäillään käsi poskella ”rasismista”, ”populismista” ja ”vihapuheesta”, ja studioon kutsutaan muutama kommunistiprofessori käymään ”asiallista keskustelua”, mutta maahanmuuton ja islamin aiheuttamista haitoista ja vahingoista ei suvaittaisi lausua halaistua sanaa. Ainakaan minun mielipiteenmuodostukselleni islam ei luo vähäisintäkään viitekehystä eikä normatiivia, ja minun tahollani läpi menee yleensäkin vain sellainen argumentaatio, jossa on järkeä.

Joka tapauksessa Tynkkynen lähtee kuntavaaleihin hyvistä asetelmista, niin kuin monet muutkin sananvapauskäräjillä tuomitut. Ilman tuomioistuinten harjoittamaa poliittista ahdistelua ja uhkailua perussuomalaisten ponnistelut sananvapauden puolustamiseksi menisivät hukkaan. Voimia.

14. tammikuuta 2017

Suomi 100 ja telefoni Afrikassa


Kun Suomen itsenäisyyden 100-vuotishankeen varoista myönnettiin 30 000 euroa koodaribussin lähettämiseksi Afrikkaan, kansanedustaja Jukka Kopralta (kok.) menivät kahvit väärään kurkkuun. Hän sai kuitenkin kakaistuksi, ”mitä tekemistä tällä on Suomen itsenäisyyden kanssa?”

Suomi 100 -hankkeesta tuettiin 24 500 eurolla myös käänteistä syrjintää edustavaa feminististä projektia ”Naisjohtajat esiin!” ja 50 000 eurolla ”suomalaisuuden uudelleenmäärittelyä”. Viimeksi mainitun tehtävänä lienee edistää monietnistä ja monikulttuurista yhteiskuntaa ja siten romuttaa ulko- ja puolustuspolitiikkamme keskeinen tulos, se, ettei meillä ole suuria kansallisia ristiriitoja eikä kaduillamme ole partioinut vierasperäisiä joukkoja valvontakomission jälkeen. Paitsi nyt, kun heitä on saapunut Lähi-idästä.

Suomalaisten ahdistelemiseen monikulttuurisuuden ideologialla tähdännee myös 2000 eurolla tuettu ”100 vuotta demokratiaa: Suomi juhlii Liberian niemimaalla ja Latinalaisessa Amerikassa” sekä 80 000 eurolla rahoitettu ”Pakolainen”-hanke.

Erään avokätisimmistä panostuksista Suomi 100 antoi pakolaisten hyväksi perustetulle ”Startup Refugees” -hankkeelle, jolle myönnettiin 150 000 euroa. Tunnettuna tuloksena veisteltiin sitten kaarnaveneitä, ja Helsingin Sanomat mainosti tapahtumaa ”desingn-tuotteiden” valmistamiseksi kertomatta verovaroin tapahtuvasta tukemisesta yhtään mitään. Se kyllä kerrottiin, että tuotot menevät maahanmuuttajien taskuihin.

Vastaan nyt Kopran kysymykseen: mitä tekemistä tällä kaikella on Suomen itsenäisyyden kanssa? Ei mitään. Vien kuitenkin analyysin pitemmälle. Kyse ei ole vain yksittäistapauksista vaan poliittisesta tendenssistä. Myös Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on perustanut ”Ratkaisu 100” -nimisen hankkeen, jota se sanoo ”haastekilpailuksi” ja jolla se suuntaa miljoona euroa ”osaamisen” parempaan tunnistamiseen ja hyödyntämiseen ”maailmassa, jossa ihmiset ja tieto liikkuvat entistä enemmän”.

Asian voisi lausua niin, että tarkoitus on tukea maahanmuuttoa. Kuten hankkeen sivuilla olevasta videosta voitte havaita, Ratkaisu 100 oli mukana myös edellä mainitussa ”Fair Start -tuotteiden” kyhäämistoiminnassa, joka tapahtui vastaanottokeskuksissa. Moiset rahanpolttoprojektit antavat näyttöä siitä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuuden edistäminen aiheuttavat yhteiskunnalle piilokuluja, joiden kautta julkisia varoja valutetaan vierasperäisten hyväksi aivan jatkuvasti.

Kyseisillä näpertelyhankkeilla ei tueta mitään sellaista toimintaa, jolla on arvoa yhteiskuntamme todellisen menestymisen kannalta. Arvokkaalla toiminnalla tarkoitan esimerkiksi kriittistä tutkimusta, johon Sitran ja Suomen Akatemian pitäisi suunnata varoja.

Kansainvälisyyskiiman kuumottamina ne kuitenkin syytävät rahaa vihervasemmistolaisten poliittisiin tendenssitutkimuksiin. Niiden tehtävä on mädättää maamme monietniseksi ja monikulttuuriseksi sekamelskaksi, jossa varoja kuluu yhteiskunnallisten kitkojen voittamiseen ja aikuisille järjestettäviin apukouluihin, ja vapaa-aikana veisteltyjä kaarnaveneitäkin sanotaan ”Fair Start -produktioiksi”.

Afrikan koodaribussi symboloi sitä väärää käsitystä, että Suomi on muka vauras hyvinvointimaa, jolla on varaa ja velvollisuus lähettää kanakopillinen nettinorttejä keskelle pölyistä Afrikkaa ilmentämään kulttuurista ylemmyyttämme ja hyvätahtoisuuttamme. Sinänsä irrallinen ”Telefoni Afrikassa” -opetushanke jäi pelkästään symboliseksi tempaukseksi, eikä siitä ole kenellekään mitään todellista hyötyä.

Tällainen ontto omahyväisyys ja tyhjien tynnyrien kolinasta muistuttava pöyhkeys, jolla velkaisen maan verovaroja törsätään vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi, loukkaa Suomen kansalaisia ja niiden hankkeiden perustajia, jotka jätettiin tukematta; joukossa muun muassa ”Demokratian seuraavat 100 vuotta”, ”Finnish roots” ja ”Finnish film festival” -nimiset suomalaisuuteen liittyvät hankkeet.

Suomi 100 -hankkeen leväperäisyys tulee ehkä ymmärrettäväksi joskaan ei hyväksyttäväksi, sillä sen hallituksessa istuvat muiden muassa rap-muusikko Karri Miettinen (Paleface), jonka vasemmistoliittolainen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki nosti mukaan, ja aivan uunituoreina monikulttuurisuuden edistäjinä myös piispa Irja Askola ja valtiosihteeri Paula Lehtomäki.

Koska en ole rap-musiikin asiantuntija (miten voisinkaan olla, sillä en pidä rap-musiikkia musiikina vaan erään kansanryhmän äänekkäänä valituksena) kysyin muutamalta noin kaksikymmentävuotiaalta henkilöltä, lieneekö Paleface merkittäväkin muusikko ja mitä he ajattelevat hänen musiikistaan. Vastaus oli kautta linjan penseä ja kielteinen.

Paleface (suom. ”kalpeanaama”), jonka nimi pyrkinee viihdyttämään rodullisten piirteiden itseironisoinnilla, tunnetaan parhaiten lausumastaan, jossa hän väitti marsalkka Mannerheimia sotarikolliseksi. Kannanotto johti Perussuomalaisten nykyisen puolustusministerin Jussi Niinistön silloiselle hallitukselle tekemään kirjalliseen kysymykseen, jonka mukaan ”on syytä toivoa, että tämänkaltainen ääriajattelu ei leimaa juhlavuoden suunnittelutyötä”.

Päävastuullinen ohjelmistosta on Suomi 100 -hankkeen pääsihteeri, markkinointimies ja maisteri Pekka Timonen, joka on toiminut myös Helsingin kaupungin kulttuurijohtajana. Poliittisen ja juridisen vastuun asiasta kantaa maan hallitus.

Olen sitä mieltä, että velkaantuvan maan ei pitäisi tukea kerta kaikkiaan mitään hömpötyksiä. Niistä Suomi 100- ja Ratkaisu 100 -hankkeiden rahan roiskimisprojektit antavat varoittavan näytön. Julkisista varoista ei pitäisi tukea mitään kulttuurikekkereitä eikä tendenssitutkimuksia vain siksi, että Eva Biaudet ja Alexander Stubb saavat niistä väristyksiä.

13. tammikuuta 2017

Pääministeri, johtamisen taakka ja kanan pahnat

Ei ole epäilystäkään, ettei pääministeri Juha Sipilän asema olisi ongelmallinen, sillä hän ei elä platonisessa kulutuskommunismissa, jota antiikin filosofit vaativat poliitikoilta. Muinaisessa Kreikassa julkisten tehtävien hoitajilta edellytettiin sitoutumattomuutta maalliseen omaisuuteen, jotta he voisivat hoitaa tehtäviään puolueettomasti. Heidän piti olla vailla vaimoja ja lapsiakin, jotta he voisivat keskittyä valtion asioiden hoitoon. Siksi filosofikuninkaiksi haluttiin luontaisia filosofeja, ei liikemiehiä.

Juha Sipilän sukulaisuussuhteet ja varallisuuden omistamislonkerot muodostavat maallisen taakan, jotka ovat johtaneet hänet sandwich-tilanteeseen. Hän ei haluaisi lihoa, mutta hän haluaisi lisää jälkiruokaa. Samaan tapaan hän haluaisi johtaa maata pääministerinä, mutta hän ei haluaisi kärsiä julkisoikeudellisista intressi-, osallisuus-, sukulaisuus- tai palvelussuhdejääviyksistä. Pääministeriys on hänelle rakas, ja siksi hän ilmoittaa, että hänen lapsensa ovat nyt luopuneet pääministerin heille aiemmin siirtämästään pulmallisesta omaisuudesta Katera Steelissä.

Asiaan liittyvä toinen taakka on johtamisen taakka. Suuri osa johtavassa asemassa olevista ihmisistä joutuu kärsimään henkilökohtaisesti yhteisvastuun kantamisesta. Ministerit pakotetaan luettelemaan varallisuutensa kellonkäätyjä myöten, jotta heidän sitoumuksiaan voitaisiin läpivalaista yhtä röyhkeästi kuin toimeentulotuen saajien tuloja ja menoja. Toimitusjohtajat puolestaan viettävät suuren osan ajastaan jossakin naurettavassa syytteessä, joka johtuu vain siitä, että he ovat yrittäneet esimerkiksi pelastaa pari tuhatta työpaikkaa.

En tarkoita, että Juha Sipilä ja monet hänen kaltaisensa olisivat puhtoisia pulmusia. Mutta tarkoitan, että ihmisten elämän röntgenkuvaus ja heidän luurankojensa esittely julkisessa sanassa ei taida olla enää kohtuullista eikä oikeudenmukaista. Jos ihmiseltä vaaditaan täydellistä riippumattomuutta ja sitoutumattomuutta minkäänlaiseen bisnekseen, jossa valtio on osapuolena, yrittäjät, liikkeenharjoittajat ja liiketoiminnassa omistusten tai oman toiminnan kautta mukana olevat ihmiset eivät voi toimia poliittisissa tehtävissä. Niihin pätevöittäisi vain ryhtyminen autismin tilassa eläväksi kommunistiksi, jonka omaisuus mahtuu fakiirin taskuun.

Juha Sipilää on nyt nöyryytetty ja hän on nöyrtynyt hankkiutumaan eroon maallisesta taakastaan kantaen mieluummin johtajuuden taakkaa, sillä pääministeriyteen liittyvä sosiaalinen asema ja arvonanto ilmeisesti merkitsevät hänelle enemmän.


Jääviydestä kähiseminen johtuu kanan pahnoista

Entä itse ongelma: väitetty jääviys? Ei ole epäilystäkään, etteivät esteellisyyden ongelmat säteilisi Katera Steelin ja Terrafamen keskinäisistä kaupoista myös pääministerin kansliaan. Mutta mikä niiden merkitys lopulta on? Pääministeri on itse todennut, että hän tai läheisensä eivät hyödy Terrafamen pääomittamisesta mitään. Väite on jokseenkin uskottava.

Myös oikeusoppineiden kannanotot ovat perustuneet tikulla kaiveltujen muotoseikkojen esille nostamiseen. Yleisradio tilasi kahdelta vasemmistolaisprofessorilta, Åbo Akademin Markku Sukselta ja Itä-Suomen yliopiston Teuvo Pohjolaiselta, tulkinnan runoelmasta, jonka Sipilä on laatinut oikeuskanslerille. Lausunnosta ei selviä oikeastaan muuta kuin se, että Sipilän tietämättömyys Katera Steelin ja Terrafamen vispilänkaupoista ei takaa hänen esteettömyyttään Terrafamen valtiontuesta päätettäessä.

Ajatuskulun logiikka on kuitenkin yhtä ontuva ja oletuksenvarainen kuin juridiikan periaate, jonka mukaan tietämättömyys lainsäädännöstä ei kelpaa perusteluksi lain rikkomiselle. Miten niin ei kelpaa? Jos ei tiedä, ei voida vaatia. Professori Suksi on Johanna Suurpään entinen alainen oikeusministeriöstä, ja Pohjolainen on lähtöisin Tampereen yliopiston punaiselta julkisoikeuden laitokselta, jolle ei ole myönnetty oikeustieteellisten tutkintojen luovutusoikeutta.

Jääviys- ja esteellisyysseikkoihin vetoaminen on muutoinkin vähän lapsellista, varsinkin kun vaikutusyhteydet ovat etäisiä ja huteria ja kausaaliyhteydet oletustenvaraisia. Tiedän toki, että viranomaiselle on säädetty velvollisuus itse todeta jääviytensä, sillä kukapa muu niistä voisi paremmin tietää. Esteellisyyden kontrolli on tällä tavoin omantunnon mutta myös luvassa olevan sanktion varainen.

Asiassa tullaan kuitenkin johtamisen taakkaan. Ennen ”täysin jäävittömän ihmisen” laskeutumista maan päälle voi esteettömän ihmisen määritelmän täyttää vain sädekehä päänsä päällä hymisevä kommunistinen pyhimys, joka tiedekunnan tai muun julkisoikeudellisen orgaanin kokouksessa nostaa räpylänsä, ynähtää täydellisen munattomuutensa lausumalla ”minä olen jäävi” ja poistuu paikalta pihtipolvin ja vähin äänin. Siinä on meillä vastuun kantaja.

Tarkoitan vain, että esteellisyyssäädökset eivät toteudu oikeastaan missään, ja varsinkin yliopistomaailmassa niitä on rikottu systemaattisesti vihervasemmistolaisen klusterin hyväksi, kun vasemmistolaisia, vihreitä ja feministejä on suosittu opinnäytteiden tarkastuksessa, tehtävien täytössä ja resurssien jaossa. Ei-sosialistien pysäyttämiseksi tehdään kaikki, mikä voidaan, kun arviot tilataan tovereilta.


Median luoma kohu

Oman lukunsa Sipilän tapauksessa muodostaa median suhtautuminen. Yleisradio on rakentanut kotisivuilleen kalenterinomaisen narratiivin, jotta kansalaiset voisivat seurata median luomaa tarinaa. Tässä kudelmassa on Sipilän omiakin räsyjä, mutta loimena siinä on median itse loihtima juoni.

Koko tarinahan lähti liikkeelle kommunistilehti Kansan Uutisten 24.11.2016 julkaisemasta jutusta, jonka mukaan pääministerin läheisillä on yhteyksiä valtionyhtiö Terrafamen urakoitsijaan ja pääministeri kieltää tietävänsä niistä mitään. Kirjoittelun läpi paistaa mahdollisuus, että median harjoittamassa vyörytyksessä onkin kyse opposition halusta kaataa hallitus epäilyksenvaraiseen ja todistamattomaan muotoseikkaan.

Myös Yleisradiossa alkanut poru toimittajien irtisanomisista on osa median itsensä rakentamaa skandaalia, jonka se on aikaansaanut kohottaakseen maineittaan muka-kriittisenä tiedotusvälineenä (aiheesta tässä ja tässä). Ylen sisäinen eripura heijastelee vain sitä, että viestimellä ei ole moraalia eikä tiedotus- ja toitotusvälineille niin tyypillinen propagandatykityskään voi toimia, koska Ylellä on oikeistolaiset johtajat mutta vasemmistolaiset toimittajat. Heitä puolestaan himottaa oikeistolaisen hallituksen kumoaminen. Onneksi myös talosta itse lähteneet saivat kunnon työpaikan aiempaa vähemmän sosialistisessa mediassa.

Vihervasemmistolainen oppositio pyrkii luonnollisesti ottamaan kaiken irti toverimedian tuella luomastaan kohusta. Ville Niinistö sössötti pari päivää sitten useaan otteeseen, kuinka vakavia pääministerin vienninedistämismatkojen jääviysongelmat muka ovat. Hän ei ymmärrä, että kaikkeen kaupaksi saamiseen liittyy jotakin keinottelua tai hyötymistä. Sen enempää firmoja kuin valtioitakaan ei voida johtaa samanlaisella kiilusilmäisellä fundamentalismilla kuin Luontoliittoa. Myös Sdp:n Antti Rinnettä aihe kuumottaa, mutta hän on pidättyväisempi, koska pyrkii petaamaan itselleen pääministerin paikkaa, jota ei tule ilman hallituskumppania.


Mitä hyvää hallituksessa?

Olen itsekin aistinut Sipilän menettelyssä kaikuja kepulaisesta siltarumpupolitiikasta, mutta yhtä selvästi havaittavia ovat myös opposition yritykset kaataa hallitus ja tuottaa ennenaikaiset eduskuntavaalit. Opposition kannatus on nyt huipussaan, sillä leikkaukset on kärsitty, mutta talous ei ole ehtinyt vielä nousta. Huomionarvoista on myös kansalaisten mielipiteiden kääntyminen Sipilän puolelle ja hänelle sadellut tuki.

Voidaan kysyä, mitä epäoikeudenmukaista onkaan esimerkiksi yliopistojen rahoituksen leikkaamisessa, sillä siten verovaroja siirrettiin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden hyväksi, eli juuri heille, joita yliopistoissa toimiva vihervasemmistolainen monikultturistien kuoro on maahamme rääkynyt? Ja eikö yliopistojen sisälläkin ole jaeltu resursseja avokätisesti ulkomaalaisille, kun kansainvälisyydestä on tehty toiminnan fetissi ja puujumala? (Tuloksia tässä, tässä ja tässä.) Olkaa hyvä ja ottakaa lisää vain, sillä näyttää olevan, mistä ottaa. Siinäpähän yliopistojen palkkapiiat nyt näkevät, mitä vastuun kantaminen maahanmuutosta merkitsee.

Entä eikö vihreille olekaan mieleen, että hallitus lopultakin toteuttaa heidän kaipaamansa perustulokokeilun? Vasemmisto jarrutti perustulon käyttöönottoa ay-poliittisista syistä, sillä perustulo tarjoaisi niin hyvän selkänojan työttömyyttä vastaan, etteivät ihmiset liittyisi enää ammattiliittoihin ansiosidonnaisia työttömyysetuuksia saadakseen.

Vasemmistopuolueet ovat vastustaneet perustuloa, koska ne ovat halunneet käyttää työttömien tekemättömyyttä ja toimimattomuutta työmarkkinapoliittisena painostuskeinona. Siten vasemmisto on pyrkinyt pidättämään työvoiman omaksi omaisuudekseen ja alistamaan sen valtion määräysvaltaan sekä katsonut hallitsevansa ihmisiä kuin orjalaumaa. Ei siis ihme, että moni ihminen näkee perustulon mahdollisuutena vapautua sosiaaliturvajärjestelmämme yritteliäisyys-, omistamis- ja sivistysvihamielisyydestä. Kiitos taaskin, hallitus! Tähän suuntaan pitää jatkaa.

Kun vielä päälle lisätään ei-sosialistisen median raportoimat uutiset talouden elpymisestä, josta ei pidä kiittää yksinomaan Donald Trumpin valinnasta johtuvaa Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden aktivoitumista, voidaan hallituksen katsoa suoriutuneen vakavista taloudellisista haasteista kunnialla. Niinpä myöskään vasemmistopuolueissa ei kannata iloita vaalivoitosta ennenaikaisesti.

Suomen tilanne tuskin olisi yhtään parempi, jos Perussuomalaisten tilalla hallituksessa olisivat olleet Rkp ja vihreät. Vasemmisto olisi hallituksessa ollessaan todennäköisesti laiminlyönyt kaikki pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tutkinta- ja palautustoimet sekä perustanut rajalle Suomen passien jakopisteitä, joissa rajojen ylittäjät olisivat pyytäneet henkilöpaperit rajavartijoilta. Paperittomia on nyt jo jäänyt Suomeen liikaa, vaikka sisäministeriö ei ongelmaa myönnäkään.

Toivon hartaasti, ettei Suomen kansa mene siihen halpaan, että se seuraavissa vaaleissa ryntää valtiolaivamme vasemmalle laidalle unohdettuaan, mitä vasemmisto hallituksessa teki: vaati lisää velanottoa, maahanmuuttoa ja mielipiteiden sensuroimista. Vaikeuksissa oleva valtiontalous ei kaipaa veneen keikuttamista eikä ryntäilyä laidalta toiselle vaan määrätietoista sitoutumista pitkäjänteisiin rakenteiden uudistusohjelmiin.

12. tammikuuta 2017

Oikeus ja strutsinmuna


Tunnustan avoimesti, että pelkään vain kahta asiaa: juristeja ja pahoja akkoja. Kumpaisillakaan ei ole järkeä eikä suhteellisuudentajua. Jumalia kunnioitan toki, mutta heitä en kuitenkaan pelkää, sillä arvelisin heiltä löytyvän huumorintajua.

Jos itse olisin Jumala, kokisin oloni tylsäksi, mikäli ihmiset aina vain kumartelisivat ja palvoisivat eivätkä koskaan esittäisi vaikkapa luomistyötä koskevaa kritiikkiä. Sen sijaan suomalaiset syyttäjäviranomaiset ovat kuin vihaisia vanhojapiikoja, jotka haastavat perussuomalaiset poliitikot yksi kerrallaan kinkereille ”uskonrauhan rikkomisesta” tai ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”.

Joulukuun alussa kansanedustajan avustaja Terhi Kiemunki tuomittiin 450 euron sakkoon toteamuksesta, jonka mukaan ”kaikki Euroopan terroristit ovat muslimeja” (”kaikki”-kvanttorin käyttöä luonnollisessa kielessä voidaan pitää perusteltuna, sillä muslimien osuus terroristeista on todellakin niin suuri, ettei lähemmäksi sadan prosentin edustusta voitaisi juuri päästä). Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen puolestaan tuomittiin viime viikolla 1160 euron sakkoon hänen tehtyään ajatusrikoksen ja todettuaan Nizzan terrori-iskun jälkeen, että ”kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja”.

Helsingin varavaltuutetun Olli Sademiehen tapausta käsiteltiin niin ikään viime viikolla, ja kotkalaisvaltuutettu Freddy van Wonterghem joutui vuonna 2011 maksamaan valtiolle 420 euroa hänen paheksuttuaan muslimitytön raipparangaistusta. Kukapa ei muistaisi James Hirvisaaren tuomiota ja erottamista eduskuntaryhmästä, minkä hän sai palkaksi parhaasta eduskunnassa koskaan pidetystä puheesta? Eilen käsittelyssä oli Sebastian Tynkkysen tapaus.

Edes homojulkkikselle tyypillinen teflonpinta ja vähemmistökansalaisen pressure proof eivät riittäne suojelemaan Tynkkystä islamintoilijoiden vihalta: heidän halultaan murjoa perussuomalaiset lyttyyn ja yritykseltään rakastaa muslimit hengiltä omalla holhousmielialallaan, jota eivät ole pyytäneet sen enempää muslimit kuin heidän loukattu jumalansakaan.

On syytä muistaa, että islamin opin mukaan ei ole erikseen ääri-islamia ja varsinaista islamia, sillä islam ei tunnusta harhaoppisuutta. Sen mukaan on vain yksi islam, joten syyttäjä ja oikeus vaativat Kiemungilta perusteettomia penätessään ”keskittymistä ääri-islamismin arvosteluun”. Looginen totuus on, että ilman islamia ei olisi myöskään muslimiterrorismia, joten kyllä islam on muslimiterrorismin välttämätön alkuehto, jota on arvosteltava, mikäli kritisoi, vastustaa tai ei kannata terrorismia.

Kun 1960- ja 1970-lukujen Suomessa langetettiin jumalanpilkkatuomiot Hannu Salaman Juhannustansseista ja Harro Koskisen Sikamessias-taulusta, ratkaisuja pidettiin taantumuksellisina, niitä paheksuttiin mediassa ja älymystön riveissä, ja tuomittu lähestyi armon anomuksilla jopa tasavallan presidenttiä. Sen sijaan nykyisin Suomessa pyörivät ympärivuotiset sananvapauskäräjät, jotka rankaisevat todenperäisistä lauseista täysin automatisoidusti ja rutiininomaisesti. Tässä on häpeämistä sekä syyttäjälaitoksella että tuomioistuimilla.

Kannatan lämpimästi Perussuomalaisten Nuorten aloitetta ideologisten lainkohtien poistamiseksi rikoslaista. Perusteluni olen esittänyt jo Jussi Halla-ahon oikeuskäsittelyä koskevissa kirjoituksissani, kun taas Tynkkysen, Hakkaraisen ja Kiemungin tapauksista olen argumentoinut tässä ja tässä. Näkemykseni voi kiteyttää lyhyesti näin:

Yhteiskunnallista totuutta ei voida saavuttaa keskusteluilmapiirissä, jota rajoittaa viranomaisvallan langettamien rangaistusten uhka.

Totuutta yhteiskunnan tilasta ja vallitsevasta mielipideympäristöstä voidaan tavoitella vain täysin vapaassa keskusteluilmapiirissä, jossa väitteitä voidaan esittää ja arvioida pidäkkeettömästi ja kansanvaltaisesti.

Myöskään jälkikäteissensuurilla ei ole oikeutusta, sillä se kiertyy perustuslain ja järjen vastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat sensuroida näkemyksiään itse. 

”Vastuullisen” sanankäytön vaatiminen on paradoksi, sillä yhteiskunnalla sen enempää kuin julkaisufoorumeillakaan ei ole oikeutusta puuttua kansalaisten kannanottoihin, jotka perustuvat yksilöiden itsemääräämisoikeuteen.

Niinpä ”asioihin puuttuvan”, ”yhteiskuntavastuullisen” ja ”velvoittavan” sensuurijournalismin pyrkimykset kariutuvat suodatuksen totuudenvastaisuuteen, kun vallitsevasta mielipideympäristöstä koetetaan luoda valheellinen, peitelty ja häveliäisyyden piloille kuohima kuva.

Aina kun tuomioista iloitseva media neuvoo sormi pystyssä, että sananvapauden mukana tulee myös ”vastuu” ja että vastuuseen joutuminen ei ole ”sananvapauden vastaista”, argumentti on samanlainen kuin väite, että myös Saudi-Arabiassa vallitsee täysi vapaus harjoittaa vaikkapa homoseksuaalisuutta, mutta jos asia tulee viranomaisten tietoon, joutuu hirteen roikkumaan. Sitten todetaan, ettei tuomiossa ole mitään ”vapauden vastaista”, koska ihmisten ”pitää kantaa vastuu teoistaan”.

Perusaksioomaa, eli tuomittujen tekojen moraalista oikeutusta sinänsä ei pohdita lainkaan sen enempää seksuaalisuuden kuin uskontokritiikinkään yhteyksissä, vaan tuomioita jaellaan drakonisesti, mekanisoidusti ja despoottien mielivallalla. ”Vastuu” onkin yksi ideologisimpia käsitteitä, ja siihen vedotaan aina, kun on tarvetta painostaa ihmisiä uskonnolla ja murentaa uskonnonvapauteen liittyvää oikeutta olla katselematta mitään uskontoa sisältä päin: sen sanelemilla ehdoilla.

Myös apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen olisi hyvä muistaa, että Suomessa ei ole muutamien muiden valtioiden lainsäädäntöön ujutettua ja epämääräistä vihapuheen (hate speech) käsitettä, joka näyttää kattavan kaiken muun paitsi kantaväestöihin kohdistuvan arvostelun ja johon Toiviainen on toistuvasti viitannut. Eräissä sivistysmaissa kansanedustajat nauttivat suorastaan syytesuojaa, jotta he voisivat tehdä työtään.

Paljon pitempäänkin voisin puhua, mutta en nyt viitsi, sillä uskon jo kastematojenkin ymmärtävän tikapuuhermostollaan sen, kuinka keinotekoista ja naurettavaa tuo maahanmuuton, islamin ja terrorismin arvostelijoiden vainoaminen on. Jos kysytään, mitä syntyy, kun Pohjois-Korea douppaa, vastaus on: Suomen valtakunnansyyttäjänvirasto.

Syyttäjät tuskin uskovat omiin kannanottoihinsa edes itse. Ehkä Sebastian Tynkkysen syyttäjä onkin niin ovela, että hän salaisesti toivoo Tynkkyselle tuomiota ja sitä kautta vaalivoittoa! Mainoksena palvelevan näpäytystuomion tavoitteluun viittaa myös syyttäjän esittämän argumentaation leväperäisyys, josta Perussuomalaisten kannuslainen valtuutettu Aleksi Hernesniemi esitti henkeäsalpaavan perusteellisen ja logiikan kaipuullaan liikuttavan analyysin.

Sananvapauden tukahduttamistuomioista on kehkeytymässä subsooninen kansallinen vakuumi, todellinen tutkan alapuolinen oikeusumpio, jossa katoamaan tuomitaan yhteiskunnallinen totuus ja kansalaismielipide sinänsä. Näin syntyvässä infantiilissa todellisuudessa kansalaiset nähdään toinen toisiaan kavaltavina pieninä palohälyttiminä ja oikeusviranomaiset heitä sättivinä Mikki Hiirinä, jotka kääntelevät kilpikonnia selälleen ja nauravat päälle.

Surkuhupaisaa on, että poliittisten oikeudenkäyntien ja ideologisten oikeusmurhien välttämiseksi Suomeen on vaadittu perustuslakituomioistuinta. Tosiasiassa vaatimus perustuu väärään käsitykseen perustuslakituomioistuimen roolista. Se vain syventäisi ongelmaa, sillä perustuslain sallima tulkinnallinen liikkumavara on hyvin suuri. Tämä jättäisi vallan avaimet tuomarien käsiin, joissa ne jo ovat.

Olisi myös varottava ripustautumasta mihinkään perustuslakeihin, sillä ne eivät toimi oikeudenmukaisuuden absoluuttisina takeina. Kansalaisten oikeustajun toteutumisen voisi paremminkin varmistaa amerikkalaistyyppinen tuomioistuinkäytäntö, jossa kansanvaltainen valamiehistö päättää syyllisyydestä. Voisi riittää sekin, että juristit kallistaisivat korvansa rationaaliselle argumentaatiolle.

En kehota ketään minkäänlaisiin toimenpiteisiin enkä esitä asiaa koskevia toivomuksia. Mutta sanon lopuksi mielipiteen itse asiasta. Mielipiteeni on se, että myös minun nähdäkseni maamme olisi parempi ja onnellisempi, mikäli islamin vaikutusvalta ei leviäisi Suomessa ja että se vähenisikin. Sama pätee myös muihin Euroopan maihin ja islamin asemaan, sharia-lakiin ja islamistiseen terrorismiin niissä.

Väistymisen sijasta turvapaikkahakemusten tulvalla alkanut ongelma vain jatkuu kansalaisuushakemuksilla. Kun esimerkiksi Saksaan humahti kahtena viime vuonna yhteensä toista miljoonaa laitonta turvapaikanhakijaa, joista suurin osa on muslimeja, nämä ryhmät ovat niin valtavia, että toive molempien ryhmien perääntymisestä on helppo ymmärtää sekä kansalaismielipiteissä, mediassa että niiden juridisissa arvioissa samaksi asiaksi.

Kun vielä terrorismin ja islamin leviämiselläkin on kategoriset ja apriorisiin totuuksiin perustuvat yhteytensä (ilman islamia ei olisi islamistista terrorismia – mitä enemmän islamia on, sitä enemmän on myös islamistista terrorismia – islamistien väheneminen todennäköisesti vähentäisi islamistista terrorismia), voidaan kysyä, mikä Tynkkysen halussa vähentää islamia olisi epäoikeutettua.

Kun joku perussuomalainen seuraavan kerran pullauttaa suustaan jonkin strutsinmunan kokoisen totuuden, oikeusviranomaisten ei kannata kokoontua pähkäilemään, miten se saataisiin tungetuksi takaisin, vaan hyväksyä tosiasia ja se, että se todellakin on siinä.

11. tammikuuta 2017

Sossupuhetta kansojen identiteeteistä

Ulkopolitiikka-lehti julkaisi äskettäin teemanumeron ”Seuraavat sata vuotta – Suomen juhlavuonna kilpaillaan kansojen identiteeteistä” (4/2016). ’Kansa’, ’kansakunta’ ja ’identiteetti’ ovat käsitteitä, jotka kiinnostavat myös filosofia.

Teija Tiilikainen puolestaan on Ulkopoliittisen instituutin johtaja, joka nousi politiikan parrasvaloihin toimimalla Ilkka Kanervan ja Alexander Stubbin poliittisena valtiosihteerinä. Hän oli myös pääministeri Paavo Lipposen erityisedustaja Euroopan unionin tulevaisuuskonventissa. Sen jälkeen tälle federalististen piirien löytölapselle on avautunut katkeamaton virkaputki ulkopolitiikan salonkeihin ja kamareihin.

Eurooppa-tutkimusverkostossa, Bilderberg-seurassa ja EU-perustuslakikonventin jäsenenä marinoitu Tiilikainen on yksi niistä integraatiointoilijoista, jotka ovat kylvettäneet Suomea EU-direktiiveissä ja -sertifikaateissa. UPI:n yli-auguurina ollessaan hän toimii esimiehenä Mika Aaltolan ja Charly Salonius-Pasternakin tapaisille lausuntoautomaateille, jotka pyrkivät ennusteillaan muokkaamaan politiikan tulevaisuutta. Tiilikainen on myös Ulkopolitiikka-lehden päätoimittaja, ja siksi lehdessä on hänen esipuheensa ”Jako meihin ja muihin”. Katsotaanpa.

Tiilikainen pitää maailmalla revenneiden kahtiajakojen syynä nationalismia, joka hänen mukaansa on sitä syvempää ”mitä vahvemmin kansakunta voidaan esittää uhanalaisena”. Nationalismi mainitaan jo toisessa lauseessa, ja lyhyessä kirjoituksessa toistetaan sana ”populismi kaikkiaan neljä kertaa. Populismina hän pitää sitä, että vastustetaan ”vapaakauppaa, maahanmuuttoa tai vaikkapa globaalia ilmastopolitiikkaa”. Tiilikainen pahoittelee, että ”maailmankansalaisuus on jäänyt etäiseksi tarinaksi muiden poliittisten aatteiden jalkoihin” ja että ”ihmiset eivät halua kuulla globaalista oikeudenmukaisuudesta”.

Kun media on miltei päässyt Yhdysvaltain presidentinvaaleissa kokemansa tappion yli, Tiilikainen kirjoittaa, että hänen lehtensä ”teemakokonaisuus lähtee liikkeelle keskeltä Ranskan presidentinvaalikampanjaa ja arvioi, miksi eurooppalaisen identiteetin vahvistaminen ei ole monista yrityksistä huolimatta onnistunut”.

Hän ilmeisestikin tähyää arvostelemaan Marine Le Penin mahdollisuuksia, vaikka Taina Tervosen kirjoittamassa artikkelissa ”Yhteinen kuvitelma” keskitytäänkin tarkastelemaan oikeistolaista tasavaltalaispuoluetta edustavan Nicolas Sarkozyn mahdollisuuksia toiselle kaudelle. Koska Le Pen sivuutetaan kokonaan ja häntä maltillisempi Sarkozy mielletään lähinnä välttämättömäksi pahaksi, kirjoittajalle lienee tapahtunut jonkinlainen freudilainen unohdus, joka paljastaa hänen huolensa siitä, että kansallismielinen ja maahanmuuttokriittinen presidenttiehdokas vaanii kulman takana jo Ranskassakin.

Lehtensä loppuun Tiilikainen on löytänyt oikean monikulttuurisen kultajyvän ja toteaa: ”Kansallisbaletin taiteellisen johtajan, tanskalaisen Kenneth Greven profiilihaastattelussa kansallisia identiteettejä lähestytään tanssin kautta”. Minusta tuntuu, että niin tehdessään he tanssivat Titanicin kannella. Tämä on suoraa seurausta siitä, että taiteilijat on päästetty tekemään politiikkaa (aiheesta tarkemmin tässä).


Kansallisen edun tavoittelu ei johdu esityksistä eikä narratiiveista

Myös muilta osin Tiilikaisen argumentaatio floppaa. Jokaisen pitäisi ymmärtää, ettei kansallismielisyyttä kasvata se, että ”kansakunta voidaan esittää uhanalaisena”, sillä kyse ei ole mistään esityksestä. Kansallismielisyys on vastareaktio siihen, että kansakuntien itsemääräämisoikeus ja turvallisuus ovat ihan oikeasti vaarantuneet, kun islamistinen terrorismi on levinnyt ja sekä Venäjä että EU itse ovat puuttuneet Euroopan maiden sisäisiin asioihin.

Muitakin syitä kansallismielisyyden nousuun voidaan nähdä, eikä yhteisvaluutan osoittautuminen globaalin kapitalismin käsikassaraksi ole niistä vähäisimpiä.

Tiilikainen erehtyy siinäkin, että hän pitää populismin syynä populismia. Ei populismia pidä syyttää populismista. Jos populismi nähdään liikehdintänä, joka korostaa ”kansan ja eliitin vastakkainasettelua”, nousevia poliittisia liikkeitä pitäisi ymmärtää loogisena reaktiona kansalaisten ja EU-oligarkkien vieraantumiseen toisistaan.

Ja edelleen: Tiilikainen ei näytä ymmärtävän sitäkään, mitä tuo populismiksi sanottu poliittinen aktivoituminen oikeastaan on. Jotta en tulisi toistaneeksi itseäni, voi analyysini ja määritelmäni populismille lukea tästä.

Populismiksi sanottu liikehdintä on demokratian kaipuuta, pyrkimystä palauttaa kansanvalta. Ja jos siihen liittyy vastustusta ”vapaakauppaa, maahanmuuttoa tai vaikkapa globaalia ilmastopolitiikkaa” kohtaan, se on perimmältään rationaalista. Onko muka oikein, että Suomi muiden EU-maiden mukana maksaa miljoonittain ilmastomaksuja kehitysmaaksi edelleenkin luokiteltavaan Kiinaan, joka voisi kuitata parannustoimet suoraan valtionkassastaan? Ilmastotehokkuus ja tuotannonalakohtaiset ominaispäästöt ovat EU:ssa huomattavasti paremmalla tolalla kuin asioihin välinpitämättömästi suhtautuvassa Kiinassa.


Trump-trauman jälkikaikuja

Tiilikaisen lehti on todellinen sossupuheen arkisto. ”Trumpin maailmasta” kirjoittava Maria Annala on ”Yhdysvalloissa asuva vapaa toimittaja” ei siis mikään todellinen asiantuntija. Annalan jutun kuvatekstissä väitetään, että ”Donald Trump on vaalien jälkeen jatkanut lehdistön soimaamista, erityisesti The New York Timesin. Trump saapui silti haastatteluun lehden toimitukseen marraskuussa.” Asian voisi sanoa paremminkin niin päin, että Trump saapui The New York Timesin haastatteluun, vaikka The New York Times oli jatkanut Trumpin itsensä soimaamista koko vaalikampanjan ajan.

Trump-traumaa potee myös UPI:ssa vieraillut tutkija Michael Haltzel, joka haukkuu Trumpia kirjoituksessaan ”Valkoinen umpikuja” estottomasti. Hän kaivaa rikoksen, raiskauksen, vihapuheen ja tietenkin myös rasismin käsitteet esiin murjoakseen Trumpia, aivan kuin vasta valittu presidentti olisi hänen voittamaton isähahmonsa. Hän lausuu muun muassa näin:

Trumpin ennakkoluuloja ruokkiva kampanja on tehnyt vihapuheesta normaalia. Niin sanotun vaihtoehtoisen oikeiston masinoima rasistinen, antisemitistinen ja islamofobinen vouhotus on lisääntynyt hälyttävästi sosiaalisessa mediassa.

Tuolla tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka hälyttävästi Yhdysvalloissa ovat lisääntyneet myös maahan tulviva laiton siirtolaisuus ja muslimiterroristien jatkuvat terrori-iskut. Niinpä ei tarvitse paljon kysellä, ”miksi moni amerikkalainen hyväksyy kidutuksen?”, kuten Anna-Kaisa Hiltunen kirjoituksessaan, joka jo lehden omastakin toimesta on laitettu otsikon ”Tyhmä kysymys” alle. En tarkoita, että Donald Trump olisi mikään pyhimys, mutta myös tieteenä esiintymään pyrkivien analyysien tarkoitushakuisuudella pitäisi olla jokin raja.


Myllerrystä ja piehtarointia monikulttuurisuuden tuloksissa

Löytyy lehdestä toki tilaa myös ”vaihtoehtoiselle ajattelulle”, kunhan ”vaihtoehdolla” tarkoitetaan kommunistikustantamo Vastapainon julkaisemaa propagandakirjallisuutta. Kristi Raik -niminen kirjoittaja arvostelee Richard Sakwan teosta Taistelu Ukrainasta. Arvostelijan mukaan se on ”taitavasti kirjoitettu analyysi, joka pyrkii oikeuttamaan Venäjän toimia”.

Raik pyrkii tasapainottamaan juttunsa liittämällä samaan kirjoitukseen myös arvion Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen laajasta teoksesta Silminnäkijät (Docendo 2016), jossa raportoidaan Ukrainan tapahtumista jokseenkin puolueettomasti ja totuudenmukaisesti. Balanssointi jää kuitenkin riittämättömäksi. Sakwan kirja ei nähdäkseni esittelyjä kaipaa, kumoamista kylläkin.

Tästä päästäänkin Kaarina Vainion artikkeliin ”Totuus häviää verkossa”, joka päättyy kirjoittajan laatimaan listaan ”vale- ja vastamedioista”. MV-lehti jätetään jostakin syystä mainitsematta kyseisessä kirjoituksessa olisiko sattunut taaskin freudilainen lipsahdus, ja MV myönnetään jonkinlaiseksi totuuden torveksi? Vainion tekstistä tulee mieleen, haluaako Ulkopolitiikka-lehti itse liittyä osaksi sellaista poliittista mediaa, jonka tehtävänä on muokata asenteita ja harjoittaa mielipiteiden manipulaatiota tai sensuuria.

Kou Hattorin kohteliaassa ja miltei anteeksi pyytelevässä jutussa ”Tokio kansainvälistyy hitaasti” paheksutaan, että Japanissa maahanmuuttoon suhtaudutaan erittäin torjuvasti (oma analyysini aiheesta tässä). Näin ei ole ymmärretty, että tiheästi asutussa maassa maahanmuuttokriittisyys voi olla myös perusteltua.

Mutta ollaan Ulkopolitiikka-lehdessä myös totuuden jäljillä. Olli Ruohomäen artikkelissa ”Vapauden viholliset” ”UP-lehden vertailussa on seitsemän merkittävintä islamistista terroristijärjestöä” (vertailutesti siis!). Topias Haikalan kirjoituksessa ”Hyvä & paha imaami” puolestaan pohditaan, ”miksi muslimiyhteisöt hakevat imaaminsa mieluummin muslimimaista”, vaikka ”Euroopassa on haluttu tukea maltillista islamia järjestämällä omaa imaamikoulutusta”. Siinäpä arvoitus.

Tämä monikultturistien hyvää tarkoittava ja letkeä älynystyröiden hieronta sekä aivojumppa muuttuvat kuitenkin tahattomaksi komiikaksi, kun muistetaan, että Euroopan kansallismielisissä piireissä vastaukset näihin ongelmiin on löydetty jo ajat sitten.


Valtiotieteestä valtiovaltaa – valtiovallasta valtiotiedettä

UPI on laitos, jossa on tiedostettu wittgensteinilais-pragmatistinen näkemys, että jokainen sana on ulkopolitiikassa myös teko. Mutta myös valheellisuudella pitäisi olla rajansa, ainakin jos näkemykset ja tulkinnat halutaan esittää tieteenä eikä poliittisena propagandana. Muuten tätäkin lehteä tehdään kuin Eppu Normaalin laulua: ”Tässä vaiheessa, laulun aiheessa koittaa vaihe uus, kantaa ottavuus.”

Ulkopoliittisen instituutin pellet onnistuivat nyt hukkaamaan hyvän teeman, jossa oli tarkoitus käsitellä kansallisia identiteettejä ja niiden merkitystä maailmassa. Näyttää siltä, että Ulkopoliittinen instituutti ja Ulkopolitiikka-lehti ovat poliittisen vasemmiston ja löperöliberaalin poliittisen oikeiston hallussa. Valtiollinen ja eduskunnan alainen UPI on yksi esimerkki siitä, kuinka valtiotieteestä tehdään valtiovaltaa ja valtiovallasta valtiotiedettä.

Ulkopolitiikan sosialisoituminen ei ole mikään ihme, sillä ulkoasiainministeriö on ollut vuosikymmenet demarien hallussa aina alkaen Martti Ahtisaaren, Tarja Halosen, Erkki Tuomiojan, Jaakko Iloniemen ja Kimmo Kiljusen ajoista. Kansainvälisen politiikan opetus on niin ikään vasemmiston itselleen sosialisoimaa. Esimerkiksi Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki on kahlinnut itsensä Vasemmistoliittoon.

Näiden ideologisten pidäkkeiden vuoksi kyseisillä tahoilla ei pystytä ymmärtämään, millä tavoin heidän paheksumansa ”kansallismielisyyden kasvu” juontaa juurensa kansojen itsemäärämisoikeuden, demokratian ja individualismin palauttamisyrityksistä. Demokratialla ja kansandemokratialla taas on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla, jota käytettäessä lamput menevät himmeiksi niin Brysselissä kuin Jekaterinburgissakin.

On hämmästyttävää, kuinka kevyin perustein, kehnolla analyysikyvyllä ja vähäisellä filosofian sekä poliittisten aatteiden tuntemuksella voidaan nimittää ulkopoliittista asiantuntemusta vaativiin tutkimus- ja johtotehtäviin. Usein syntyy kuva, että tutkijat, virkamiehet ja poliitikot ovat näitä asioita käsitellessään aivan sumussa eivätkä ymmärrä varsinkaan kansallisen edun puolustamiseen tähtäävästä sosio- ja psykodynamiikasta mitään.

Kun laittaa hieman lisää huulipunaa, sujuu EU-kritiikitön propagandapuhekin paremmin.