Kun sydän suli

Älä kauan viivy sellaisella seudulla, jolla radioaktiivisuus asuu. Kulje nopeasti sellaisen seudun ohi, jolla aktiivinen radio ei asu.

Japanin ydinvoimalakatastrofista puhutaan julkisessa sanassa kuin Delfoin oraakkelin höyryistä.

Oikeastaan koko ”tiedottaminen” on pelkkää salamyhkäisyyden varassa esitettyä aprikointia siitä, ”kuinka kauan menee, ennen kuin voidaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä”. Niiden aika ei ole luonnollisestikaan koskaan ”heti” tai ”nyt” (vaikka onkin).

Kokemus osoittaa, että asioista, joista ei saada tietoa heti, ei saada tietoa koskaan myöhemminkään. Tai sitten tietoa pantataan siihen asti, kunnes vastaukset eivät enää kiinnosta tai ketään ei ole kysymässä. Tätä voidaan pitää tietysti eettisenä sikäli, että kuolleita ihmisiä jälkikäteen esitetty tieto ei satuta yhtä paljon kuin eläviä, joten totuuden esittäminen vasta uhrien saatua surmansa on varmasti kohteliaampaa, hienotunteisempaa ja huomaavaisempaa.


Traaginen tyylirikko Fukushiman tapaan

Kiintoisaa on, millä tavoin totuuden peittely, epävarmuus, suoranainen tietämättömyys ja propaganda pyrittiin lavastamaan ”tiedoksi” Japanin ydinvoimalaonnettomuudessa.

”Tietona” esitettiin sekin, että tietoa ei ollut, mikä oli olevinaan niin tavattoman viisasta. Viekasta se ainakin oli, jopa näsäviisasta, antaen näytön hallintoväen älyllisistä taidoista.

Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus ei ollut vain tekninen tapahtuma vaan ennen muuta tyylirikko. Lisäksi siinä tapahtui sama kuin sodissa, joiden ensimmäinen uhri on totuus.

Miksi sitten tuossa traagisessa ydinvoimalaturmassa rikkoutui nimenomaan tyyli? No ajatelkaa nyt: ydinvoimalan ”sydän suli” ja ”polttoainesauvat paljastuivat” kuin ekshibitionistin lemmenkohtauksessa.

Teknologisen ajatusmaailman määreistämässä kielenkäytössä teknisestä tapahtumasta, jonka inhimillinen merkitys on kaikkea muuta kuin romanttinen, puhuttiin (tai tultiin tahattomasti puhuneiksi) rakkauden ja runouden kielellä. Ja sitten muutamat teknokraatit kehtasivat vielä vaatia ”asiallista” (eli oman diskurssinsa mukaista) keskustelua sekä halveksuivat ”tunteellista” kielenkäyttöä.

Tämä sanankäyttöön ja tiedonmuodostukseen liittyvä naiivius osoittaa, että insinöörit, byrokraatit, tiedottajat ja toimittajat eivät hallitse merkitysten ja arvostusten muodostamista, joten miten he hallitsisivat teknisiä tapahtumia ja niidenkään merkityksiä? Kukaan tuskin on vienyt kyseistä kielenkäyttöä omassa sarkastisuudessaan vielä niin pitkälle, että väittäisi, että ydinvoimalla olisi edessään ”säteilevä tulevaisuus” tai että voimalaitos saisi räjähtäessään ”orgasmin”.


Suklaasydän, tinakuoret

Entä mitä merkitystä näillä pikkuhavainnoilla on? Onko kyse vain pilkunviilauksesta? Ludwig Wittgenstein lausui aikoinaan, että todellisuuden tutkiminen on kielen tutkimista. Jos kielen merkitykset vinksahtavat, suhde todellisuuteen vääristyy. Ajatusta hieman laajentaen voisi sanoa, että kielen pitää vastata asioiden ja ilmiöiden inhimillisiä merkityksiä.

Monikaan ei ehkä tule ajatelleeksi, että ydinvoimalaonnettomuuden käsittelyssä on toteutumassa aivan sama ilmiö, josta Herbert Marcuse kirjoitti teoksessaan One Dimensional Man (suom. Yksiulotteinen ihminen) jo vuonna 1963: Teknologisen ajattelutavan läpäisemässä maailmassa inhimillisesti tärkeistä tapahtumista puhutaan tekniikan ja byrokratian kielellä, kun esimerkiksi ihmisten saamia säteilyannoksia verrataan turvalliseksi koettuun ja arkiseen ”röntgenissä käymiseen”.

Tällainen vertailukohta on holtiton ja antaa väärän kuvan asioiden merkityssuhteista, sillä on tietenkin aivan eri asia käydä hallitusti, tutusti ja turvallisesti terveyskeskuksessa kuin että kotikulmilla pullistelee räjähtämäisillään oleva ydinvoimalaitos valmiina puskemaan kuolettavat sisuksensa myrskypilvenä taivaan tuuliin.

Teknologinen ajattelutapa on tunkeutunut ihmisten elämismaailmaan ja vääristänyt ihmisten tajuntaa silloin, kun teknisistä tapahtumista puhutaan kotoiseksi koetulla, tutulla ja turvallisella kielellä ja esimerkiksi ydinvoimaloista raportoidaan kuin Valentinen päivän suklaarasioista.

Aivan vastaavasti tuomiopäivän aseista on puhuttu ”ydinaseperheinä”, täsmäaseista ”puhtaina pommeina” ja Robert Oppenheimerista atomiaseen ”isänä”. Näissä ajatusmaailmoissa käsitteitä otetaan käyttöön ja siirretään perhekäsitteiden merkitysyhteyksistä väkivallan yhteyksiin tahattoman naiivisti tai tarkoituksellisen hämäävästi, ja Marcuse kutsuikin tällaista substantiivien operationaalistamista totaalisen hallinnon kieleksi.

Olen itse käsitellyt kielen ja merkitysten vieraantumista teokseni Dialoginen filosofia (2003, 2. painos 2008) luvussa ”Mistä puhumme, kun puhumme kielestä?”.

Asian voi sanoa lyhyesti niin, että julkiselta vallalta, toimittajilta ja poliitikoilta osoittaa eräänlaista henkistä kyvyttömyyttä, ettei asioista pystytä puhumaan niiden oikeilla nimillä. Sen sijaan keskustelu yritetään pakottaa ”asiallisen tiedon” muotoon, vaikka juuri on todettu, että mitään varmaa ja yleispätevää tietoa hajonneiden ydinvoimaloiden käyttäytymisestä ei ole eikä voida ehkä koskaan saada. Viisautta olisi tällöin toimia varman päälle ja muodostaa merkitykset sen mukaan, mikä on jo kokemusperäisesti ilmeistä.


Kyykäärmekin vain lapsille vaarallinen

Insinöörit ja byrokraatit haluavat, että myös ihmisten tuskasta puhuttaisiin teknisen hallinnon, seismologian ja lääketieteen kielellä, mutta toisaalta he itse antautuvat kuin huomaamattaan puhumaan ydinvoimaloista suhteellisen lämpimällä ja inhimillisellä rakkauden tai vähintäänkin anatomian kielellä, mikä on väistämättä metaforallista.

Kuinka paljon paremmin runoilijat voisivatkaan puhua molemmista oman ammattipätevyytensä kielellä! Esimerkiksi näin: Ydinvoimalat ovat paikkoja, joissa uraania rouhitaan palasiksi sekoittaen sitä veteen, ja sitten lapset uivat kilpaa tuossa sameassa vedessä.

Eipä siis ihme, että Yleisradion haastattelema lastenpsykiatrikin neuvoi kuin Nasse-Setä, että ydinvoimalaonnettomuudesta olisi puhuttava myös lapsille! Missään nimessä ei saa olla kuin mitään ei olisi tapahtunut!

Tämä on ymmärrettävää, sillä lapsethan aavistavat joka tapauksessa asioiden olevan pielessä, ja salailu vain johtaisi niin sanottuun kaksoissidokseen (double bind), joka tuottaisi ahdistusta ja jopa persoonan jakautumista lapsille, toisin sanoen juuri sellaista skitsofreniaa, joka johtuu ilmaisujen muodon ja sisällön ristiriidasta ja joka on ominaista myös kulttuurillemme laajemmin.

Ehkä ydinvoiman käyttöönoton oikeutustakin olisi voitu kysyä lapsilta tai väestönkasvun oikeutusta luonnolta, sillä jälkipolvethan tämän matoisen maailman kaikkine ongelmineen kuitenkin perivät. Eli joo: kertokaa vaan kaikki kauheudet lapsille, niin saadaan taas uusi angstinen pakokauhusukupolvi, joka kampaa tukkansa keesille ja vastustaa kaikkea, mikä eteen tulee. Tätä tummasävyistä, kuolettavaa ja totaalisen maailmanlopun uhkaa vaatii se, että ihmiset havahtuvat todellisiin uhkiin tavanomaisten pehmouhkien (kuten kasvihuoneilmiön) sijasta.


Lipsahduksia

Mutta palatkaamme aikuisten valheisiin. Puheena olevan ydinvoimalaonnettomuuden käänteissä ja kurveissa yhdeltä jos toiseltakin tiedottajalta taisi päästä luikahtamaan pikku kielensä alta karkuun ihan muutama epätotuus, puolitotuus tai jopa valhe, jonka tarkoitus on tietysti hyvä, sillä onhan suuren vahingon sattuessa viisasta välttää turhaa hysteriaa.

Jos katsoo esimerkiksi nettitelevisiosta sinne kertyneitä asiantuntijoiden haastatteluja, voi helpostikin huomata, ettei geenimutaatioita tarvitse odottaa, vaan jo ydinvoimalan räjähdys käynnisti melkoisen freak-show’n. Haastateltujen asiantuntijoiden änkytys, pakkoneuroosit ja virheet paljastavat, etteivät he taida sanoa asioita ihan niin kuin tietävät niiden olevan.

Yleisöä on rauhoiteltu esimerkiksi väitteellä, että pahiten vaurioitunut voimalayksikkö on hallinnassa, sillä ”reaktorin sydäntä jäähdytetään merivedellä”. Sen sijaan sitä ei ole vaivauduttu kertomaan, minne merivesi sen jälkeen johdetaan. Jos merivettä päästetään ensiöpiiriin, se saastuu radioaktiivisesti. Merivettä tarvitaan jatkuvasti suuria määriä, sillä se kuumenee nopeasti aiheuttaen paineen nousua reaktorihallissa. Luulenpa, että siinä vedessä uivat tällä hetkellä kalat.

Myöskään voimalan työntekijät eivät ole mitään anonyymeja robotteja vaan ihmisiä, jotka altistuvat säteilylle jäädessään valvomaan ja sammuttamaan tuota hiivatin miilua. Kun kerran ympäröivä alue on tyhjennetty väestöstä parinkymmenen kilometrin säteellä, miksi voimalan työntekijät olisivat muka turvassa voimalaitoksen läheisyydessä tai sisällä? Aikamoisia työn sankareita!

Mielenkiintoista on, minkä näköisinä sieltä tullaan pois. Ei taideta kevätrusketusta tarvita. Asian voi sanoa niin, että media sulkee poliittisesti korrektilla tavalla silmät ja korvat niiden ihmisten kärsimyksiltä, jotka pakotetaan työskentelemään säteilyn keskellä, ja lopuksi se kaunistaa ja hygienisoi kuvan tv-kuuluttajan mairealla hymyllä aivan samalla tavoin kuin afrikkalaislasten nälkäkuolemista raportoidessaan.


Harhaanjohtavaa viestintää

The New York Times puolestaan kertoi, että amerikkalaisen aseylpeyden eli ydinkäyttöisen lentotukialus Ronald Reaganin miehistö sai peräti ”kuukauden säteilyannoksen tunnissa” porhaltaessaan Tyynellä valtamerellä kohti Japania ja ollessaan Fukuyamasta puhaltavan tuulen reitillä. En tietenkään väitä, ettei tämä olisi ollut oikein. Siinä sai tuomiopäivän koneita mahassaan rahtaava alus maistaa omaa lääkettään ydinhyökkäyksen kohteeksi joutuessaan.

Mutta myös vertailu saattaa olla paljastavaa. Minä puolestani tiedän, että suomalaisten saama säteilyannos on keskimäärin 3,7 mSv vuodessa. Se on noin kymmenen mikrosievertiä päivässä ja alle puoli mikrosievertiä tunnissa. Mikäli lentotukialuksella taustasäteily ei ole alempi kuin Suomessa (niin kuin ei todennäköisesti ole), laivan miehistö sai varmasti yli 300 mikrosievertin annoksen tunnissa. Tämä on aika paljon, sillä pitempiaikaisen altistumisen 1000 mikrosievertin (1 mSv) annokselle tiedetään lisäävän syöpäriskiä. Asian voi ehkä sanoa niin, että Fukushiman voimala suitsuttaa ilmaan säteilyä enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää.

Merkin tästä antaa se, että Yle raportoi äsken myös käytetyn ydinpolttoaineen olevan tätä nykyä taivasalla ja että alueen säteilyn annosnopeus on ”noin 400 millisievertiä tunnissa”. Tämä tarkoittaa, että tapahtumien hallinta on karannut käsistä ja että säteilevän ydinreaktion sekä ihmisten välissä ei ole muuta kuin paikalla olevien ihmisten bikinipöksyt ja mahdolliset muut vaatteet. Näin korkea säteily myös merkitsee, että jos voimalan alueelle jää pitempiaikaisesti oleskelemaan (kuten työntekijät nähtävästi joutuvat tekemään), saa erittäin todennäköisesti säteilysairauden, syöpäkasvaimia ja ennen pitkää varmasti myös kuolee. Sana ”säteilysairaus” puolestaan merkitsee luuytimen vioittumista niin, ettei se kykene tuottamaan valkosoluja, mikä puolestaan johtaa altistumiseen sairauksille, leukemian kaltaiseen tilaan tai leukemiaan.

Helsingin Sanomat taas kirjoitti ”Säteilyturvakeskuksen” ja ”Energiateollisuuden” lähteisiin viitaten, että ”[a]lle 500 millisievertin äkillinen annos ei aiheuta vakavia terveydellisiä oireita.” Tällöin jätetään määrittelemättä, mikä loppujen lopuksi on ”vakavaa”.

Totuus on, että jo kaksinkertainen eli 1000 millisievertin (1 Sv) annos aiheuttaa yksiselitteisesti säteilysairauden ja johtaa moniin vakaviin komplikaatioihin. Sitä suuremmat annokset taas alkavat olla tappavia. Seurauksiin vaikuttavat tietenkin kudoksen laatu ja absorboituminen sekä annosnopeus eli säteilyannoksen määrä tietyssä ajassa (Sv/h), mutta säteilyn päästessä vuotamaan asuinalueille altistuminen muodostuisi joka tapauksessa liian pitkäksi ja kattavaksi niin, että voitaisiin puhua kuolemanlaskeumista. Mikäli onnettomuudessa pääsee vapautumaan ydinpolttoaineen tomusta koostuvia kuumia hiukkasia ilmakehään, ne hengitettyinä varastoituvat ihmisiin ja muihin eliöihin aiheuttaen syöpiä, kasvaimia ja epämuodostumia vielä pitkänkin ajan jälkeen.

Tässä mielessä on harhaanjohtavaa uutisoida niin kuin Yle, joka kirjoittaa nettisivuillaan, että vasta 6000 millisievertin annos ”vuorokauden aikana saatuna saattaa johtaa henkilön kuolemaan” ja että ”tällaisen annoksen voi saada vain esimerkiksi silloin, kun henkilö on lähellä sitä paikkaa, jossa räjäytetään ydinase”.

Totuus asiassa on, että mikäli ihminen ”on lähellä sitä paikkaa”, jossa räjäytetään ydinase, hän tietenkin kuolee ydinaseen lämpö- ja painevaikutukseen – ainakin mikäli sana ”lähellä” ymmärretään samaksi kuin ’5 – 10 kilometrin etäisyydellä’ ja kyseessä on tavanomainen noin 2 megatonnin ydinlataus. Niinpä on sulaa hulluutta verrata ydinvoimaloista leviävän radioaktiivisuuden luonnetta ydinräjähdykseen, kun tappavan, yleensä jo alle 5 Sievertin vuorokausi- tai viikkoannoksen voi saada myös hajonneen ydinvoimalan alueella kuin lääkärin määräyksestä. Itse asiassa Tshernobyl-tyyppisen grafiittihidasteisen voimalan räjähtäessä laskeuma on vaarallisempi kuin esimerkiksi Novaja-Zemljalla räjäytetyn ydinpommin tapauksessa, sillä radioaktiivista ja ilmaan pölyyntyvää materiaalia tuon tyyppinen voimala sisältää ydinlatausta enemmän.


Helpompi hajottaa kuin hallita

Myös puhe suomalaisten ydinvoimaloiden turvallisuudesta on kuin puhetta kirjahyllyn päällä olevista posliinikissoista. Vaikka turvajärjestelmät toimisivat maanjäristysten ja tulvien varalta, jokainen ydinvoimala on käytännössä maahan rakennettu pommi vihollisen ilmaiskua tai terroritekoa varten.

”Yllättäviin tilanteisiin” taas ei voida koskaan varautua, sillä muutenhan ne eivät olisi yllättäviä. Vaikka esimerkiksi Pohjanmerellä tai Suomenlahdella ei odoteta esiintyvän tsunameja, on mahdollista, että meteoriitti putoaa Itämereen ja aiheuttaa ainakin pienen hyökyaallon. Mutta todennäköisempikin tapaus riittää: voimaloiden jäähdyttäminen merivedellä täytyy lopettaa, mikäli haaksirikkoutuneesta tankkerista kiertyy jäähdytyspiiriin pieni öljynoro.

Kun nelikymppisestä ihmisestä ei ole enää mihinkään työelämässä, miksi myöskään neljäkymmentä vuotta täyttäneestä ydinvoimalasta olisi pötkimään energiantuotannon ihmeellisessä maailmassa? Voimalat, jotka eivät sammu automaattisesti asioiden mennessä vikaan, ovat kamikaze-tyyppisiä. Japanin voimalaitoksista suurin osa on juuri tämän tyypin laitoksia, joissa polttoainesauvat voidaan vaihtaa lennossa, kuin tyhjän mielen periaatteella.

Tämä sinänsä hyvä flow on yhtä kohtalokas kuin Tshernobyl-tyyppisissä grafiittihidasteisissa reaktoreissa, jotka niin ikään pyrkivät kiihdyttämään käyntiään, mikäli reaktion hallinta jostakin syystä epäonnistuu. Juuri näitä reaktoreita on neljä kappaletta täydessä käytössä Pietarin kupeessa olevassa Sosnovyi Borin voimalassa, josta Suomi ostaa aika ajoin jopa kahden reaktorillisen verran ydinsähköä.


”Vain katos lähti liitoon”

Me, jotka muistamme elävästi sekä Harrisburgin että Tshernobylin onnettomuudet, voimme todeta, että viranomaisten kielenkäyttö on edelleen kohdallaan. On hämmästyttävää, miten paljon tyylipuhdasta vähättelyä ihmiset ja niin sanotut tiedotusvälineet suostuvat ottamaan vastaan ja välittämään eteenpäin. Esimerkiksi Fukuyaman kuudesta reaktorista vain kolme on lehdistön mukaan vioittunut, ja suojarakennuksen räjähdettyä taivaan tuuliin ”tapahtuma on vähäinen”.

Ja ”tapahtumat” nimetään totta kai ”tapahtumiksi” juuri siksi, ettei syntyisi kiistaa siitä, mikä ”tapahtuman” luonne oikeastaan on. Näytteen asiallisesta ja rauhallisesta kielenkäytöstä antoi Säteilyturvakeskuksen ryhmäpäällikkö Keijo Valtonen, joka puhui eräästäkin tällaisesta ”tapahtumasta” kuin Ruuneperi:

”Kun vety räjähti reaktorihallin sisällä, vain suojarakennuksen yläpuolella oleva katos lähti liitoon.”

Ja kauniisti se liisikin, kuin silkkiuikku vuoden luontokuvassa luontokuvassa tai laulujoutsen sadan markan setelissä.

Paikoin tämä taivastelu ällistyttää typerryttävyydellään. Edellä mainittu asiantuntija osoitti asiantuntemuksensa myös toteamuksella, joka on kuin suoraan viheriä-Villen jälkitripistä jointinpolton jälkeen: ”Aikamoinen pilvi.”

Tarvitseeko olla asiantuntija voidakseen sanoa tuon? Ja jos vastaus on ”kyllä”, tämä taitaa tehdä meistä kaikista asiantuntijoita.

En tietenkään tarkoita, että asiantuntijoilla pitäisi olla Jumalan viisautta. Mutta heidän ei pitäisi myöskään tukahduttaa kriittisten tutkijoiden näkemyksiä viittaamalla siihen, että ”nämä eivät ole luonnontieteilijöitä”, sillä luonnontieteilijät eivät ole kaikkein taitavimpia muotoilemaan teknistä dataa merkityksiä sisältäväksi tiedoksi eivätkä välkyimpiä oivaltamaan, mitä he oikeastaan tekevät. Juuri siksi on surkuhupaisaa havaita luonnontieteilijöiden arvioivan ja penäävän keskustelulta ”asiallisuutta” ja ”tieteellisyyttä” samalla kun he itse levittävät neuvottomina kätensä ja kiteyttävät johtopäätöksensä pössyttelijöille tyypillisiin viisauksiin.

Asian voi sanoa niin, että asiantuntijoilta odotetaan rehellisiä, puolueettomia ja laajakantoisia analyyseja, joten heidän oma saivartelunsa vastapuolen esittämistä ”tunteenpurkauksista” ja ”turhasta huolesta” osoittaa heiltä itseltään melkoista alisuorittamista, aivan kuten toisten pikkuvirheillä ratsastaminenkin. Sen sijaan minä olen pelkkä filosofi, joka voi aivan hyvin puuttua heidän pienempiin ja suurempiinkin virheisiinsä. Suoranainen velvollisuuteni on kyseenalaistaa teknokraattien propaganda omilla provokaatioillani, joista on luullakseni viestinnän eettisyydelle pelkästään hyötyä.


Tietoa saadaan hohtimilla

Mikä sitten neuvoksi tiedotusvälineiden ja ydinvoimayhtiöiden sekä heidän etujärjestöjensä suhteisiin? Ydinvoimaa koskevassa tiedonmuodostuksessa on oikea tapa, väärä tapa ja yhtiöiden tapa. Lisäksi asiaan vaikuttaa lainsäädäntöön asti kirjattu kansallinen etu, joka on perin ideologinen asia.

Akateemiselle tiedonmuodostukselle on ominaista puolueettomuus, joka perustuu vapaaseen argumentointiin, toisin sanoen siihen, että kyseenalaistamiselle ei aseteta rajoja. Kivenä kengässä on, että media toimii nyt kuin laupias lammas. Toimittajat ovat neuvottomia panemaan vastaan, sillä kriittinen asiantuntemus loppuu ja vasta-argumentointi puuttuu.

Tässä tilanteessa media ainoastaan siirtää teknokraateilta saamansa tiedon eteenpäin. Se ei esimerkiksi kirjoita, että ”tiedottajat vähättelevät tapahtumia”, ja siten pakota heitä perustelemaan kantojaan paremmin. Koska kriittinen vastaanotto puuttuu, tietoa ei vaivauduta alun perinkään perustelemaan. Jos taas toimittajat odottaisivat samanlaisina verikoirina voimalaitosten pomoja kuin paparazzit Miss Heinäkuuta, tämä myyrälauma vetäytyisi tuota pikaa turvamuuriensa taakse ja lähettäisi perään kuorma-autolastillisen varatuomareita.

Niinpä suositukseni on, että median pitäisi kieltäytyä uskomasta ja välittämästä ydinvoima-asioista mitään, mitä ei ole osoitettu oikeaksi tai vääräksi, ja olettaa asioiden olevan aina lähtökohtaisesti huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla. Median olisi kirjoitettava, kuten se näkee tapahtuvan, eikä niin kuin sille kerrotaan tapahtuvan.

Erään esimerkin totuuden puoliintumisesta tarjoaa se, että samalla kun Ylen uutiset kirjoitti Fukushiman olevan Harrisburgia vakavampi mutta kaukana Tshernobylin vaarallisuudesta, Kaleva-lehti puolestaan totesi, että STUK:in apulaisjohtajan mukaan ”Japani on pahempi kuin Tshernobyl”.

Harmi, että ydinvoimaonnettomuuksien asteikko ulottuu vain nollasta seitsemään, sillä mediasirkuksena tämä olisi täysi kymppi.


Yllätyksiä

Koska maailma on täynnä yllätyksiä, niitä kertyy myös maailmaa koskeviin kirjoituksiin. Siis lopuksi kaksi yllätystä. Ensimmäinen on se, että Fukushiman voimalan omistava yhtiö pyysi japanilaisilta anteeksi. Katumus on ehkä ymmärrettävää, sillä se kuuluu kulttuuriin. Vaikka anteeksi pyyteleminen onkin eräänlaista itsepetosta ja toisten ihmisten pettämistä, myös anteeksi antaessaan ihmiset helposti yliarvioivat omat kykynsä (kukapa nyt mitään voisi oikeasti unohtaa tai tehdä merkityksettömäksi?). Mutta asenne osoittaa tiettyä vilpittömyyttä, halua tehdä parhaansa ja pahoitella epäonnistumista.

Sen sijaan on mahdotonta, että Suomessa yksikään syytösten kohteena oleva yritys pyytäisi keneltäkään mitään anteeksi. Firmat ja niiden pomot pitäytyvät yleensä vain kiistämään kaiken, ihan jo välttyäkseen juridiselta vastuulta. Tämä johtuu siitä, että vastuun ja kunniaitsemurhan perinne puuttuu.

Toinen yllätys on, että kaikesta edellä lausumastani huolimatta en pidä edelleenkään ydinvoimasta luopumista Suomessa perusteltuna, vaan kannatan sen lisäämistä juuri siksi, että Venäjän ja lähiympäristön rappeutuvat voimalat voitaisiin poistaa käytöstä. En ole myöskään itse valinnut ydinvoiman käyttöönottoa ylipäänsä. Ydinvoima on seuraus liiallisesta väestönkasvusta ja resurssien riittämättömyydestä, aivan kuten esitin jo edellisessä kolumnissani.

Näiden dilemmojen keskellä on tyydyttävä elämään todennäköisen eikä absoluuttisen tiedon varassa. Aivan niin kuin saksalainen sosiologi Ulrich Beck totesi teoksessaan Risikogesellschaft – Auf dem Weg in eine andere Moderne vuodelta 1986: Nykyaikana eletään ”riskiyhteiskunnassa”, jonka prosessit ovat niin valtavia, ettei kokemusperäistä tietoa voida saada ennen kuin koe on pantu käytännössä toimeen. Tämä on muuttanut maailman jättiläismäiseksi laboratorioksi, jossa jälkiviisaus olisi aina parasta esittää etukäteen.

---

P. S.

Kun tänä aamuna katsoin kahvikaappiini, joka samalla toimii kotitaloudessani myös Buranan säilytyspaikkana, huomasin, että olin ostanut Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen Yliopiston apteekista purkillisen joditabletteja. Pilleripurkin kyljessä on edelleen hintalappu: 12,- markkaa. Viimeinen käyttökuukausi oli 12/1997. Tabut ovat ymmärrettävästi edelleen tallessa, sillä niitä ei ole tarvittu.

Mutta asiat ovat, kuten media eilen povasi iltapäivälehden lööpissä: ”Pahin on vielä edessä.” Niin on. Sillä tämä toistuu seuraavaksi muun muassa Kaliforniassa. Ja ties missä. Mikäli Sosnovyi Borin aromipesä jonakin päivänä räjähtää ja tuuli käy sopivasti kaakosta, Helsingissä ei joditableteista taida olla apua. Eutanasiapillereitä silloin tarvitaan.

Kraft durch Tsunami

Japanissa viime lauantaina sattuneessa tsunamiturmassa kiintoisinta on sen uutisointi. Itse tapahtumathan olivat arvattavissa, kuten se, että maanjäristys voi aiheuttaa hyökyaallon, ydinvoimala voi vikaantua tai ihmisiä voi kuolla rakennussortumissa.

Uutisoinnissa silmiinpistävää on, että päähuomion asiassa varasti ydinvoimalaonnettomuus, jossa ei ole ainakaan toistaiseksi kuollut ketään, kun taas hyökyaalto on pyyhkäissyt mereen kokonaisia pikajunia, joissa on menehtynyt satoja ihmisiä.

En halua tietenkään vähätellä ydinvoiman vaaroja. Olen sitä mieltä, että ydinvoiman sotilaallinen ja rauhanomainen käyttöönotto on ihmiskunnan suurin virhe, sillä ydinsaasteet uhkaavat koko ihmislajin geneettistä koodia kymmenien tuhansien vuosien ajan. Ydinvoiman käyttö voidaan osoittaa moraalittomaksi jo yhdellä argumentilla: on epäeettistä heikentää toisten ihmisten itsemääräämisoikeutta ja vapautta sitomalla jälkipolvien kädet ongelmaan, jota he eivät ole itse luoneet ja jonka myönteisistä puolista heille ei ole ollut mitään hyötyä.

Miksi sitten itse olen kannattanut ydinvoimaloiden rakentamista? Kaikki juontaa juurensa siitä, että ydinvoima on jo otettu käyttöön, toisin sanoen periaatteellinen ratkaisu on tehty, eikä kaksinkertainen määrä käytöstä poistettua ydinjätettä merkitse yhteen paikkaan sijoitettuna sen suurempaa riskiä kuin nykyinenkään määrä. Puolimatkasta olisi epäviisasta kääntyä takaisin. Lisäksi uusien ydinvoimaloiden rakentaminen vähentää käyttöriskejä, jolloin turvallisuus paranee.

Energiaongelmien alku ja juuri on ihmisen hallitsematon lisääntyminen. Kun maapallon energiaresurssit eivät riitä tai johtavat suuriin hiilidioksidipäästöihin, pitää rakentaa muun muassa ydinvoimaloita, joissa ihmiset sähläävät säätösauvojensa ja polttoaineputkiensa kanssa, eivätkä päästöt pysy ”kortsussa”.

Kyse on ihmisen epätoivoisesta rimpuilusta ennen energiavarojen lopullista ehtymistä, ekokatastrofia, nälänhätää ja maailmanloppua. Vihdoin viimein ihmiset päätyvät sotimaan toisiaan vastaan.

Toinen sota käydään ihmisten taistellessa luontoa vastaan. Esimerkin vastustajasta tarjoaa tsunami. Luonnonvoimistahan Japaninkin katastrofi lähti liikkeelle. Tätä kautta ihmiset voivat tietenkin löytää ”yhteisen vihollisen”, mutta toisaalta luonnon resurssien niukkuus ohjaa ihmisiä kamppailemaan myös keskenään ja tinkimään esimerkiksi ydinvoimaloiden turvallisuudesta.

Ydinvoiman kanssa koetut ongelmat ilmentävät siis tyylipuhtaalla tavalla ihmisen epätoivoista eloonjäämispyrkimystä, eikä tapahtumien käsikirjoituksessa ole mitään yllättävää. Mikäli väestöräjähdys jatkuu, tulevaisuudessa nähdään vain entistä enemmän erityyppisiä räjähdyksiä.

Asiaa koskeva uutisointi on ollut pinnallista siksi, että se on koostunut pelkästä taivastelusta ja kauhistelusta. Tämä osoittaa, kuinka kyvyttömiä ihmiset ovat ymmärtämään ekokatastrofiin ja koko maapallon tuhoutumiseen liittyvää yleistragediaa. Tällä hetkellä murehditaan esimerkiksi sitä, että ”tuulen suunta on kääntymässä Tokioon” – ikään kuin kukaan ei olisi ollut vaarassa laskeuman kohdistuessa aiemmin merelle päin. Toisesta suupielestään media pahoittelee, että ”yli sadan pelätään altistuneen säteilylle”, ja toisestaan, että ”Japania uhkaa sähköpula”. Sähköpulan takia ydinvoimaloita on kai luotu. Suomen viranomaiset puolestaan toteavat koko maailmaa rauhoittavasti, että ”suurikaan päästö Japanissa ei aiheuttaisi riskiä Suomessa”. Eli vaikka Harrisburgissa täytyy ikkunat sulkea, voi täällä Suomessa aivan huoletta kulkea. Nil novi sub sole.

Kuinka hyvin asiat olisivatkaan, jos joku onnistuisi kehittämään sellaisen aaltoenergian talteenottojärjestelmän, jolla myös tsunameissa oleva energia saataisiin hyötykäyttöön! Tai jos kaikille toimittajille, mielipidekirjoittajille ja muille dataajille asennettaisiin pöytänsä ääreen pieni polkugeneraattori, jolla he voisivat tuottaa sähköenergiaa valtakunnanverkkoon.

Ilmastonmuutos vastatuulessa

Tieteellinen filosofia ei ole kovin vanha keksintö. Siitä, että filosofiastakin tehtiin tiedettä, voi syyttää tai kiittää loogisia positivisteja, jotka järjestivät innokkaasti erilaisia kongresseja ympäri Eurooppaa 1920- ja 1930-luvuilla. Esimerkiksi niin sanottu Kööpenhaminan kongressi omistettiin kvanttifysiikalle ja kausaliteetille vuonna 1936. Näinä pandemian aikoina tulee myös mieleen, että ”kööpenhaminalaiseksi” sanottiin takavuosina erästä laajalle levinnyttä flunssavirusta.

Kööpenhaminassa tällä viikolla järjestettävä kansainvälinen ilmastokokous houkuttelee jälleen testaamaan tuota kausaalisen järjen (eli syyn ja seurauksen) ketjua – asiaa, jota pohdittiin Kööpenhaminan kongressin näyttämöllä vuonna 1936.

Hiilidioksidin vaikutuksista ilmaston lämpenemiseen saadaan jatkuvasti tietoa, joka on ristiriidassa edeltävän kanssa. Ei siis ihme, jos poliittiset neuvonpitäjät eivät pääse sopimukseen edes kokouksensa lähtökohdista. Erään kiintoisimmista poikkeavan tiedon lähteistä tarjosi ajankohtaisohjelma MOT:in 9.11.2009 lähettämä jakso ”Ilmastokatastrofi peruutettu”, jossa toimittaja Martti Backman haastatteli Massaschusetts Institute of Technologyssa toimivaa meteorologian professori Richard Lindzeniä.

Lindzen ei tutki ilmakehää jäljittelemällä ilmastoa tietokonemalleilla ja laatimalla siltä pohjalta ennusteita, kuten tutkijoiden valtaosa. Sen sijaan hän toimii aidon positivistin tavoin: tehden havaintoja suoraan todellisuudesta. En tosin itse kannata positivismin mukaista mittaavaa ja määrällistä tarkasteluotetta filosofisen ihmistutkimuksen yhteydessä, mutta tämäntapaisiin luonnontieteellisiin yhteyksiin se sopii.


Ilmakehän iirisilmiö

Lindzen on mitannut satelliittien avulla sen lämmön määrää, jonka ilmakehä päästää lävitseen avaruuteen, ja havainnut, että hiilidioksidin kuormittama kaasukerros ei patoakaan maa- ja merialueiden pinnasta heijastuvaa auringon lämpöenergiaa ilmakehään niin kuin on luultu vaan päästää sitä entistä enemmän lävitseen. Tämän mukaan ilmakehä reagoisi kuin silmäterä valoon, joten Lindzen kutsuu löydöstään ”iirisilmiöksi”. Luonto näyttäisi siis ikään kuin viilentävän planeettaa ylikuumenemiselta.

Sen sijaan tietokonemalleissa oletetaan, että hiilidioksidin lisääntyminen varastoi lämpöenergiaa ilmakehään. Tällaisen tutkimuksen menetelmällinen virhe on siinä, että aineisto taivutetaan sopimaan malleihin, ja siksi nämä mallit toimivat todellisuuteen verrattuina väärin. Lindzenin mukaan hiilidioksidin kaksinkertaistuminen nostaisi lämpötilaa 0,5 – 1 Celsius-astetta tietokonemallien ennustaman 2,5 – 6,0 asteen sijasta. Tämän erehdyksen vuoksi hän kutsuu mallintamiseen perustuvaa tutkimusta Play Station -tieteeksi.

Myöskään maan pinnalta saadut mittaukset eivät osoita ilmaston lämpiävän, joten ilmaston lämpenemistä kuvaava jääkiekkomailadiagrammi, jossa kuumuus nousee käyristyvän lapaosan tavoin, olisi syytä hylätä. Backmanin toimittama ohjelma oli varsin kelvollista katsottavaa, sillä se keskittyi kyseenalaistamaan uskonkappaleeksi muodostuneen normaalitieteen perusaksioomat. Toisaalta ohjelmasta puuttui haastateltujen ilmastotieteen toisinajattelijoiden puheisiin vastaava kritiikki.

Lindzenin tapaisissa vastavirrankulkijoissa on ilahduttavaa se, että he estävät tieteenaloja muuttumasta uskonnoiksi. Nythän ilmastoa tutkivat tieteet ovat tarjonneet tuomiopäivän visioita ja esiintymislavoja niin sanotuille alarmisteille eli vihreää anekauppaa harjoittaville hälytyskellojen soittelijoille. Vaikka Lindzen ei olisi itsekään ehdottomasti oikeassa, hän pakottaa tutkijoiden valtavirtaa korjaamaan virheitään ja perustelemaan kantojaan paremmin.

Joka tapauksessa Lindzenin tutkimustulokset ovat muodostaneet normaalitieteelle niin kovan palan, että hänen ajatuksistaan on pyritty vaikenemaan tiedeyhteisössä. Filosofisesti kiintoisaa on, että tieteellisten teorioiden merkitys ja arvo voidaan nykyaikana päätellä juuri siitä, kuinka aktiivisesti tiedeyhteisö pyrkii hiljentämään toisinajattelijansa ja vaikenemaan heistä. Kenties tämä punnitsee myös median omaa arvoa. Julkisuus koetaan niin tärkeäksi, että sitä ei kerta kaikkiaan haluttaisi antaa kilpailevan kannan edustajille. Ja onhan median myöntämällä julkisuudella tietenkin huomattava vaikutus. Juuri tiedotusvälineiden toiminnan vuoksi kansi ei pysy kattilan päällä myöskään työyhteisöistä kaikkien brezhneviläisimmässä: tiedeyhteisössä.


Tutkimus puhdistaa ilmaa

Tieteiden piirissä on velmuiltu ilmastonmuutosta koskevilla tiedoilla ja luuloilla jo aiemminkin tavalla, joka ei ole tosin mitenkään ennenkuulumatonta ainakaan tieteenfilosofiasta ja -historiasta perillä oleville. Vuosikymmeniä jatkunut kiistely ilmastonmuutoksen vaikutuksista sai uuden käänteen, kun alan arvovaltaisimman tutkimuskeskuksen, brittiläisen East Anglian yliopiston yhteydessä toimivan Hadley Climate Research Unitin, sähköpostipalvelimelta kaapatut viestit vuotivat julkisuuteen.

Sähköpostien ja dokumenttien sisällöt paljastivat, että yksikön ilmastotutkijat olivat täysin tietoisesti vääristelleet aiempia tutkimustuloksia poliittisia tavoitteita vastaaviksi ja suunnitelleet todellisten tulosten pimittämistä niin yleisöltä kuin tiedeyhteisöltäkin muun muassa tekijänoikeuksiin vedoten. Asiasta kärkipäässä uutisoinut ”Examiner.com”-verkkolehti siteerasi yksikön johtajan Phil Jonesin muille tutkijoille eli Ray Bratleylle, Michael Mannille ja Malcom Hughesille lähettämää sähköpostiviestiä muun muassa näin:

”Olen juuri saanut valmiiksi Miken Nature-tempun ja lisännyt todellisia lämpötiloja jokaiseen sarjaan viimeisen 20 vuoden kohdalle (eli vuodesta 1981 eteenpäin) ja vuodesta 1961 eteenpäin Keithin sarjaan [lämpötilojen] laskun piilottamiseksi. [I’ve just completed Mike’s Nature trick of adding in the real temps to each series for the last 20 years (i.e. from 1981 onwards) and from 1961 for Keith’s to hide the decline.]”

Voitonriemun merkittävyyttä korostaa, että tekstissä mainittu ”Mike” eli Michael Mann on toinen ilmaston ylikuumenemista ennustavan lätkämailadiagrammin kehittelijöistä. Ehkä kaikkein inhimillisimmän pilkahduksen tieteen olemukseen luo kuitenkin tapa, jolla laitoksen johtaja eräässä viestissään avoimesti iloitsi eri näkökantaa edustaneen kollegansa, ilmastoskeptikkona tunnetun John Dalyn, kuolemasta.

Kyseisten ilmastotieteilijöiden metodologia ohittaa omassa luotettavuudessaan jopa feministien, maahanmuuton suosijoiden, monikultturistien ja työvoimapulaa ennustavien taloustieteilijöidenkin argumentit. Sitä kautta se vaikuttaa yleisölle syntyvään kuvaan tieteiden yleisestä uskottavuudesta. Luottamuksen väheneminen taas voi olla hyväkin asia, sillä tieteelliset totuudet ovat kovin relatiivisia. Tiedonmuodostuksen suhteellisuus pitäisi ottaa huomioon, kun edetään poliittisiin päätöksiin, sillä poliittisista ympyröistä ”tieto” näyttää olevan usein myös lähtöisin.

Hadley Climate Research Unitissa toimivat tiedemiehet ovat vaikuttaneet osaltaan YK:n alaisuudessa toimivan hallitustenvälisen ilmastopaneelin eli IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change) kokoaman ilmastoraportin sisältöön, joka toimii aineistona ilmastonmuutosta hillitsemään pyrkiviä päätöksiä suunnitellessa. Niinpä päästövähennyksistä päättävä Kööpenhaminan kokous joutuu nyt tekemään päätöksensä sellaisen raportin pohjalta, jonka tieteellinen perusta on murentunut.

Hadleyn tutkijat ovat myöntäneet vuodetut viestit aidoiksi, samoin yksikön johtaja. Filosofisesti katsoen on tietenkin lapsellista kiistellä totuudesta, jota kukaan ei tiedä ja joka aina jää ennusteiden tavoin mielipiteidenvaraiseksi. Mutta poliittiselta kannalta tämä merkitsee, että Kööpenhaminassa ei pitäisi tehdä sellaisia ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtääviä päätöksiä, joilla olisi raunioittava vaikutus talouden ja teollisuuden rakenteisiin, kuluttajahintoihin, verotukseen tai energiantuotantoon.

Ympäristöliikkeen motiiveista

Helsingin Sanomat referoi äskettäin tieteellistä Nature-lehteä ja sen erästä artikkelia, jossa todettiin, että taannoiset jääkaudet ovatkin alkaneet luultua nopeammin, siis vähän niin kuin ilmastonmuutos megasuositussa elokuvassa The Day After Tomorrow.

Kyseisen tutkimuksen perusteella myös nykyiset ympäristönmuutokset saattavat tapahtua ennustettua nopeammassa ajassa. Erityistä mielenkiintoa herättää tietysti merenpinnan nousu. Tämä näyttääkin olevan rajuilmojen ja yleisen paahtumisen ohella juuri sellainen konkreettinen syy, joka ihmisiä eniten pelottaa.

Pelotteen vaikuttavuuden kannalta ratkaisevaksi on osoittautunut kysymys, voiko dramaattisia muutoksia tapahtua tätä nykyä elävien ihmisten elinaikana. Ihmislajin itsekeskeisyyden vuoksi huolestuminen on juuri nyt ymmärrettävää. Kun merenpinta voi Nature-lehden mukaan nousta jopa useita metrejä viidessäkymmenessä vuodessa, on selvää, että lähestyvä uhka panee hälytyskellot kilkattamaan kaikkien työkseen perheautoilevien äitien ja isien tajunnassa.

Toisaalta maapallon tuhoutumisen prosessia vastaan taistelee moni tosiasia. Suomessa maannousema saattaa kompensoida merenpinnan nousun, sillä maa kohoaa rannikoilla noin metrin sadassa vuodessa. Auringon aktiivisuuden muutokset puolestaan vaikuttavat maan ilmastoon jopa enemmän kuin ihmisen toiminta, joten luonnontapahtuman vääjäämättömyys ikään kuin vapauttaa ihmiskunnan syyllisyydestä. Merten levätilanne ja pohjasta nousevat leväkannat puolestaan tasapainottavat hiilidioksiditilannetta kuluttamalla pois osan päästöistä. Merialueiden jäätiköiden sulaminen taas ei nosta merenpintaa lainkaan. Mantereillakin napajäitä on juuri nyt enemmän kuin pitkään aikaan, vaikka jäätiköitä luonnollisesti kuoriutuu reunoilta pois kuin hilsettä päästä.

Kiintoisaa tässä pelottelun ja tyynnyttelyn politiikassa sekä sen ympärille rakentuvassa viestinnässä ovat ne itse. Muutama vuosisata sitten ihmiskuntaa peloteltiin maailmanlopulla ja viimeisellä tuomiolla. Viisi vuosikymmentä sitten kirkon paikan ottivat suurvallat, jotka uhkasivat ihmisiä ydinsodalla. Totaalista tuhoa lietsovien suurvaltojen roolin perivät lopulta erilaiset ympäristöjärjestöt ja niiden pehmouhat, kuten happosateet ja kasvihuoneilmiö (ajatelkaa, kuinka pehmeää ja lämpöistä on kasvihuoneessa). Tämän skenaarion mukaan ihmiskunta ei menehdykään ihan kokonaan. – Kuinka lohdullista!

Entä mitä merkitystä tällä kaikella on? Kun ihmisiä ei pelotella enää totaalisella suurtuholla, ei kasva moraalisia aikuisia. Tämä näkyy nuorison huolettomuutena, epäpoliittisuutena ja kiinnostumisena kaikenlaisista new age -ajatuksista tiedostavan poliittisen toiminnan sijaan. Siksi olisi kenties tarpeellista alkaa taas pelotella ihmisiä mörssärimäisillä vaaroilla.

Ihmiskunta ei pysy herran nuhteessa ilman pelottelua, ja sen vuoksi pelkoja ja uhkia tarvitaan. Sosiaalisen hallintasuhteen varmistamiseksi niitä myös keksitään kaikkina aikoina. Osittain kyse on pelkästä anekaupasta: tiettyjen poliittisten piirien ohjailemasta ja niiden oman edun mukaisesta toiminnasta, jonka kautta sovitetaan syntejä. Tämän vaihtokaupan keskellä ääni vihreille on ane kirstuun, vaikka ympäristöä pilaava elämäntapa muutoin jatkuukin. Sillä elämä ei tunne mitään rajoja, paitsi oman tuhoutumisensa – joko kilpailijoiden tai omasta toimesta.

Epäilemättä Nature-lehden jutulla on oma tosiasiapohjansa. Niin Eira kuin Westendkin saattavat olla tulevaa merenpohjaa, josta löytyy tilaa kaloille. Kaikkien ekologisten ylikuormitusongelmien syynä on ihmiskunnan hallitsematon lisääntyminen kehitysmaissa. Ne tuottavat jo yli puolet maailman kasvihuonekaasuista Euroopan unionin osuuden ollessa vain 14 prosenttia ja Suomen yltäessä häviävän pieneen osaan siitä.

Oma ympäristöpoliittinen viestini on yhtä kyyninen ja ilmastoa viilentävä kuin ympäristöaktivistien angstinen panos maailman onnellistuttamiseksi: Paras lahja tulevaisuuden lapsille on jättää heidät tekemättä – varsinkin elinolosuhteiltaan ankeimmissa maissa.

Vuosi bloginpitoa

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloitin tekstieni julkaisemisen tällä palstalla. Kirjoituksia on kertynyt lähes sata. Kokemusteni mukaan blogin pitäminen on erinomainen tapa tehdä ajatuksiaan tunnetuiksi. Lupaukseni mukaisesti olen keskittynyt kommentoimaan politiikan ja kulttuurin ajankohtaisilmiöitä, ja perusteellisemmat analyysit säästän edelleenkin kirjoihini.


Pirates of Arabian

Vuoden 2004 tsunamikatastrofissa kuoli lähes sata kertaa enemmän ihmisiä kuin New Yorkin terrori-iskussa vuonna 2001, mutta tapauksen ympärillä ei vietetä yhtä näyttäviä rituaalisia muistojuhlia, sillä asiat sattuivat maailman takapihalla, Kaukoidässä, eikä niihin liittynyt poliittista merkitystä. Vaikka Amerikan pahuus on myös arvostelunsa ansainnut, säälin silti terrori-iskun uhreja ja tuomitsen teon täysin. Pidän sitä hälyttävänä merkkinä islamin irrationaalisuudesta ja despotiasta, ja katson, että liberaalin demokratian tukema länsimainen elämäntapa on edelleenkin se paras yhteiskunnallisen elämän malli.

New Yorkin World Trade Center oli omassa rationalistisessa selkeydessään ja puhdaslinjaisuudessaan kaunis rakennus. Sen sisääntuloaulan suippokaaret hyödynsivät arabialaisen arkkitehtuurin piirteitä. Islamistien pakkomielteinen viha kyseistä rakennusta kohtaan saattoi siten heijastella aggressiota, jota he tunsivat amerikkalaisia kohtaan havaittuaan omien symboliaiheidensa päätyneen kapitalismin ja vapaakaupan ornamenteiksi. Tosin vain jonkun sairaan terroristin mielessä voi syntyä sen tapaista vihamielisyyttä, ja vapaa maailmankauppa onkin perimmältään hyvä ja kaunis ajatus, joka tukee myös Lähi-idän maiden toimintaedellytyksiä.

Monissa arabimaissa al-Qaidan kannatus on useiden kymmenien prosenttien luokkaa, ja siksi syyskuun yhdestoista on todellinen häpeän päivä islamia väkivallan välineenä käyttäville. Minulle on tosin samantekevää, vaikka joku selittäisi, ettei väkivalta ei ole ”islamin olemuksen mukaista”, sillä itse en tarkastele uskontoa sisältä päin.

Filosofian näkökulmasta islam on poliittinen joukkoliike, jonka kautta käytetään valtaa. Ja se valta ei ole demokraattista vaan autoritaarista, ylhäältä johdettua valtaa, jolla ihmisoikeuksia poljetaan ja kansalaisia pidetään yksinkertaisuudessa. Niinpä islamin luonnetta pitää arvioida sen aikaansaamien käytännön seurausten perusteella. Ne seuraukset ovat olleet lohduttomia niin länsimaissa kuin Lähi-idässäkin.

Islamin ajatussisältöjen tulkinnat vaihtelevat vallitsevien poliittisten suhteiden mukaan muslimien omassa keskuudessa. Siten islam on politiikan väline siinä, missä kansalaismielipiteet yleensäkin.


Herätyskellot soimaan

Islam pyrkii järjestäytymään poliittiseksi liikkeeksi myös Suomessa. Järjestö kerää puolueen perustamiseen vaadittavia 5000 kannattajakorttia suomalaisen, muslimiksi kääntyneen puheenjohtajansa johdolla. Järjestön puuhamiehenä toimiva Abdullah Tammi on entiseltä ammatiltaan palomies, ja hänellä on vasemmistolainen ay-tausta. Psykologisesti tulkiten hän lienee joutunut niin sanotun Tukholma-syndrooman vangiksi ja samastunut islamisteihin. Palomiesten ammattikunnalle New Yorkin terrori-isku oli luonnollisesti suuri trauma.

Tukholma-syndroomalla tarkoitetaan uhrin hakeutumista puolustamaan alistajiaan suojellakseen itseään. Niin voi käydä esimerkiksi panttivanki- tai kaappaustilanteissa. Ehkäpä kyseisen suomalaisen kääntymys selittyy näin. Ainakin hän tulee noudattaneeksi Osama bin Ladenin kehotusta, jonka tämä suuntasi videoviestissään Yhdysvaltojen kansalaisille: ainoa keino lopettaa terrori on kääntyminen islaminuskoon.

Demokratiassa kuka tahansa voi tietenkin perustaa demokratian lopettamista ajavan puolueen. Aivan samaan tapaan monikulttuurista Suomea edistävät henkilöt tulevat sitoutuneiksi islamiin, joka ei itse hyväksy muita kulttuureita. Paradoksaalista on sekin, että Suomessa oleskelevat islamistit ovat paenneet lähtömaistaan juuri sitä kurjuutta, joka johtuu islamista, ja nyt he haluaisivat perustaa saman järjestelmän myös meidän oloihimme. Ainoa kannatettava piirre islamilaisen puolueen ohjelmassa on hanke vetää alkoholijuomat pois ruokakaupoista, vaikka se islamin omat käytännöt huomioon ottaen onkin kaksinaismoralistista. Suomessa puolue, joka ajaa alkoholin myynnin vähentämistä, on joka tapauksessa varma menestys.

Länsimaiden pahin vihollinen ei ole terrorismi sinänsä vaan hyväuskoisuus. Tämä on syytä pitää mielessä tehtäessä monikulttuurisuutta ja ulkomaalaispolitiikkaa koskevia ratkaisuja. Islamilaiset terroristit tappoivat ihmisiä paitsi Yhdysvalloissa, myös Espanjassa ja Britanniassa ja suunnittelivat sitä myös Saksassa. Myöskään muut sivistysmaat eivät ole tämän barbarian ulkopuolella. Terroristien lonkerot ulottuvat todennäköisesti myös Suomeen, jonka syrjäinen sijainti tarjoaa erinomaisen paikan piiloutumiseen. Se, että Mohammed Attan kuolemanilmoitus julkaistiin aikoinaan Helsingin Sanomissa, on tosiasia, jonka luulisi laittavan herätyskellot soimaan.

Katastrofin jälkeen kerrotut selviytymistarinat paljastavat, kuinka tärkeäksi ihmiset kokevat pelastuksen. Sillä puolestaan on metafyysistä ja vertauskuvallista merkitystä tässä matoisessa maailmassamme.

Tsunamista kaksi vuotta

Kaakkois-Aasian tsunamista tuli tänään kuluneeksi kaksi vuotta. Osa avustusrahoista on kateissa, turismi on ennallaan, Thaimaassa on tapahtunut vallankaappaus, Acehissa mellastavat maanvyörymät ja tulvat, ja sisällissota kiihtyy. Siinä sosiaalista katastrofia luonnonkatastrofin jatkoksi. Televisiossa puolestaan pyörii tuhoa käsittelevä draamasarja, jota rahoittaa muun muassa eteläkorealainen Samsung oman product placementinsa katteeksi.

Luonnonmullistuksen tapahduttua paikalle riensi muiden muassa suomalainen piispa Eero Huovinen, joka paljasti epäuskoisuutensa siunailemalla, kuinka taivaallinen herra voi sallia kyseisen katastrofin. Häneltä näytti unohtuneen Jobin kirjan toteamus siitä, että kun otamme herralta vastaan hyvää, miksi emme ottaisi pahaakin. Maailmassa vallitsevan kurjuuden sovittaminen yhteen Jumalan hyvyyden kanssa onkin aiheuttanut teologeille paljon päänvaivaa.


Kurjuus, kärsimys ja teodikea-ongelma

Rationalistisen filosofian näkökulmasta maailmassa vallitseva kurjuus on seuraus aristoteelisen substanssin eli ”liikkumattoman liikuttajan” (tai luojajumalan) epätäydellistymisestä luomistyössä. Ihmisen erkaantuessa jumaluudesta maailmaan syntyi puutteellisuutta ja ihmiselle epätäydellisyyden kokemus. Vaikka voimmekin katsoa elävämme ”parhaassa mahdollisessa maailmassa”, siinä joudutaan sovittamaan yhteen mahdollisimman monia ristiriitaisiakin asioita. Tämän mukaan Jumala ei olekaan enää kaikkivaltias, vaan asialla on myös Tuhattaituri. Täydellisen olennon oli kuitenkin alun perin luotava maailma toteuttaakseen oman olemuksensa, johon sisältyi luomisen potentiaali. Niinpä elämme nyt kompromissin tuloksena luodussa maailmassa, kaukana jumaluuden sydämestä, hädän ja vaillinaisuuden alaisina.

Tämä on kristillisen rationalismin näkökulma asiaan, ja vastaava ajattelutapa näyttäytyy myös tieteen ja arkiajattelun piirissä eräänlaisena ideologiana: maailma on mätä. Mutta asiasta on voitu ajatella myös toisin ja kieltää maailman olevan paha. Tällöin on ajateltu, että kaikki koituu lopulta hyväksi, kuten useimmissa ykseysfilosofioissa uusplatonismista alkaen.

Jos haluaisin olla kyyninen, voisin auttaa piispaa ja alkaa syyllistää ihmisiä katsomalla, että tsunamissa oli kyse eräänlaisesta luonnon kostosta ja vedenpaisumuksesta, jolla pyhä Jumala pyyhkäisi tieltään etelän aurinkorannoilla kellottelevat hyvinvointikansalaiset. He olivat ylimielisyydessään ja syntisyydessään paenneet materialistista jouluryysistä Aasian lomakeskuksiin, mitä voidaan pitää jouluryysiksenä toiseen potenssiin korotettuna. Vakaumukselliselle kristitylle sattumaa ei voi olla olemassa, joten tuhon täytyi olla merkki johdatuksesta. Siksi johtopäätöksenkin on oltava se, että Jumala sallii pahan, mikä on tietenkin teologisesti valitettavaa.


Yhdentekevyyden ahdistus

Sen sijaan tieteellisen naturalistin ja materialistin mielestä kyse oli vain sattumasta, joka kuuluu luontoon. Luonnon ilmiöt tieteellinen naturalisti puolestaan ymmärtää joko ihmisen pysyviksi vihollisiksi tai suojelun kohteiksi, joten naturalistisesti ajattelevalla henkilöllä on hyvät mahdollisuudet itse päättää, miten hän katastrofiin suhtautuu: arvottaako hän sen kielteisesti vai myönteisesti vai – kuten yleensä – täysin välinpitämättömästi ja neutraalisti? Kyseinen kyynisyys tuottaa tietenkin myös naturalistille äänetöntä ahdistusta, joka näkyy lisäksi eräissä uskontomuodoissa.

Tsunamin jälkeen monet länsimaiset ihmiset kummastelivat, miten nopeasti tuhoista kärsineet maat nousivat jaloilleen. Hindulaiset ja buddhalaiset suhtautuivat asiaan tavalla, jota ulkoa päin voidaan sanoa ”luontevaksi”. Tosiasiassa kyse oli huomattavasta elämänkatsomuksellisesta erosta. Se paljastui katastrofiin asennoitumisen kautta myös länsimaisille ihmisille. Selitys näennäiseen ”luontevuuteen” löytyy siitä, että tuhoutuminen ja olosuhteiden vaihtelu sisältyvät hindulaisen ja buddhalaisen ihmisen maailmankuvaan. Siinä kaikki on kaaoksenkin hetkellä tasapainossa. Ruumis on heille vain sielun kulkuväline yhdestä elämästä toiseen.

Ajatus voi olla ainakin näennäisesti helpottava, mutta sitä ei voida sanoa kovin lohdulliseksi. Buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen ei kuulu ahdistus eikä suru kuoleman johdosta. Buddhalaisille ja hindulaisille kuolemaa ei itse asiassa ole; on vain elämän ikuinen kiertokulku, siirtyminen elämästä toiseen sekä siihen mahdollisesti liittyvää kaipauksen ja ikävän tunnetta. Heidän näkemyksensä elämästä muistuttaa siis tyypillisen naturalistin käsitystä.

Me eurooppalaiset voisimme sanoa kyseistä ajattelua tunteettomaksi ja kylmäksi, ja ainakin etiikan teorioiden kannalta siihen liittyy myös moraalinen kyynisyys: jos ihminen ei ahdistu eikä tunne syyllisyyttä, hänellä ei ole länsimaisen käsityksen mukaan myöskään vastuuta eikä moraalia. Ja kyllähän asian tämä puoli näkyy kurjuutena Intian kaduilla ja kujilla, kun millään ei näytä olevan mitään väliä.

Ajattelutapa muistuttaa myös eräänlaista villiä ajattelua, jossa ei ole lainkaan normeja eikä kieltoja saati sellaisia estoja tai rajoitteita, joita länsimaalaisittain pidettäisiin moraalin tunnusmerkkeinä. Vai onko? Ehkä ne ovat niin sisäistyneinä kyseiseen elämänmenoon, että buddhalaisten ja hindulaisten koko elämä koostuu tuosta ahdistuksesta ja toivottomuudesta sekä niiden ritualisoituneista seurauksista. Joka tapauksessa maailmalla matkustavan kannattaa avata silmänsä muulloinkin kuin vain silloin, kun jokin konflikti tai katastrofi pakottaa havaitsemaan ihmisten ja kulttuurien todelliset erot. Niitä on nimittäin paljon. Pintaa tarvitsee yleensä vain hieman raaputtaa, jotta ihmisten elämänkatsomukselliset ja filosofiset eroavuudet tulevat esiin kuin ketut koloistaan – tai sudet luolistaan.