Poliitikko, joka vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä, on Venäjän vaikku

Hallitus selvitytti selvää asiaa ja antoi puolustuspoliittisen selontekonsa eduskunnalle. Ensimmäistä kertaa parlamentaarisessa turvallisuusselonteossa puhuttiin Venäjästä uhkana, mikä tarkoittaa vihonviimeistä loppua Kekkoslovakialle.

Selvityksessä suositettiin Natoon liittymistä suosittamatta Natoon liittymistä. Asia jätettiin kohteliaasti hallituksen ja tasavallan presidentin eduskunnalle esiteltäväksi, niin kuin tietysti kuuluukin.

Vielä huvittavampi oli Venäjän vastaus, jolla eräs aikamme Alexandra Kollontai uhkasi Suomea väittämällä, ettei mitään uhkaa ole (after all these events).

Kukaan ei ole varmaan yllättynyt näkemyksestä, että Suomen kannattaa hakea jäseneksi Natoon. 

Selvitystyötä on tarvittu vain siihen, että sen kautta poliittiset päätöksentekijät voivat siirtää osan vastuustaan asiantuntijoille.

Selonteon merkitys on siis vain tekninen ja retorinen. Kun on laadittu perusteellinen selvitys, niin ei tarvitse enää jaaritella, keskustella eikä jankuttaa. Tämä keskustelun aloitus oli siis käytännössä lopetus.

Selvittäminen sinänsä oli aivan samanlaista kuin hallitus olisi alkanut kevätkarhun kohdatessaan pohtia, pitäisikö tuota nyt jotenkin rauhoittaa. Vaihtoehtojahan ei ole ollut pitkään aikaan kuin yksi.

Totta kai Suomen pitää hakeutua Natoon. Olisi pitänyt jo kauan sitten. Esteitä ei ole nykyisin entistä vähempää, mutta tulevaisuudessa niitä voi ilmaantua entistä enemmän.

Tällaisessa tilanteessa on Nato-jäsenyyden poliittiset puolustajat ja vastustajat pystyttävä erottamaan ja arvottamaan analyyttisesti, eikä pidä syyllistyä iltapäivälehtijournalismille tyypilliseen pikkusieluiseen, näennäisterävään ja sakeaan vuodatteluun ja viivyttelyyn.

Maailmassa, jossa Venäjä harjoittaa kansanmurhaa Ukrainassa, jokainen Nato-vastainen kannanotto sataa sotarikollisten laariin. Siksi Suomen Nato-vastaisten näkemyksiä ei pidä puolustella millään kansallisten mielipiteiden kirjoa ihannoivalla retoriikalla.

Kovin uskottava ei ole väite, että Nato-vastaisuuden viljely julkisessa sanassa antaisi puolustajille enemmän kaikupohjaa ja tasoittaisi tietä ”kansalliselle konsensukselle”, jotta ”erimielisetkin voisivat liittymisen hyväksyä”.

Eivätköhän nämä vasta-argumentit ole tulleet 30 vuotta kestäneen jankuttelun tuloksena selviksi jo?

Mielipiteiden moninaisuuden tavoittelu on kansallisen yhtenäisyyden keppihevosena mitätöntä. Se on paljon huonompi argumentti kuin yksimielisyyden voima on todellisen kansallisen yhtenäisyyden takeena.

Mitä merkitystä selonteolla on?

Selonteko avaa eduskunnalle tien Nato-hakemuksen tekemiseen, mikäli pylvästalon kaltereiden takaa löytyy vähintään kaksi kolmasosaa viisaita valtiaita. Puoletkin voi riittää riippuen siitä, mitä mieltä valtiosääntötalebanit asiasta ovat. 

Nyt kun selvitystyöryhmä ja TP-utva ovat antaneet asian eduskunnalle, se on joka tapauksessa parlamentaarisessa prosessissa.

Prosessi on mutkikas kuin sukupuolenvaihto, sillä ensi keskiviikon lähetekeskustelun jälkeen selonteko kulkeutuu ulkoasianvaliokuntaan, joka täydentää selontekoa muiden valiokuntien lausuntojen perusteella.

Kun eduskunta on päätynyt asiassa konsensukseen (jota hallitukselle ja tasavallan presidentille signaloi varta vasten perustettu koordinaatiotyöryhmä), antaa valtioneuvosto yhdessä tasavallan presidentin kanssa eduskunnalle toisen selonteon mahdollisesta Nato-jäsenyyden hakemisesta.

Oikoteitäkin on, sillä periaatteessa hallitus voi lähettää Nato-hakemuksen matkaan vaikka heti, jolloin se palaisi käsittelyn jälkeen ratifioitavaksi Suomen eduskuntaan; tosin näyttö kansallisesta kannatuksesta jäisi hakuvaiheessa osoittamatta.

Hihat ovat liekeissä muuallakin kuin Suomessa, sillä Svenska Dagbladet kertoi huomisen uutiset jo tänään ilmoittaessaan, että Ruotsin demarit ovat päättäneet hakea Naton jäsenyyttä ensi kesäkuussa – asia, josta Magdalena Andersson (sd.) vaikutti kuulleen ensimmäistä kertaa toimittajilta.

Asiasta näyttää tulevan Suomen ja Ruotsin kilpajuoksu Natoon, jossa Sanna Marin varmaan pinkoo jälleen parhaansa mukaan. 

Edustajien kannat selvästi esiin 

Koska asia on nyt eduskunnan käsissä, huomio kiinnittyy jatkossa puolueisiin.

Kokoomuksella on ollut myönteinen Nato-kanta jo vuodesta 2004 asti. Ratkaisijan roolissa ovat Kepu, Perussuomalaiset ja Sdp.

Keskustassa tultiin järkiin Vaasan puoluekokouksessa, eikä hetkeäkään liian myöhään. Annika Saarikko vastusti Natoon hakeutumista vielä tämän vuoden tammikuussa ilmoittaen, että ”Keskusta ei kannata Suomen Nato-jäsenyyttä”. Lehmänkäännöksensä jälkeen hän julisti viime viikonloppuna Nato-hakemuksen tarpeellisuutta kirkkain silmin!

Perussuomalaisia Nato on hiertänyt kivenä kengässä puolueeseen pesiytyneiden Nato-vastaisten vuoksi, joista suuri osa on myös velvoiterokotuksia vastustaneita anti-vaxxereita.

Puheenjohtaja Purra ja humanisti Halla-aho linjasivat pari viikkoa sitten Natoon liittymisen puolesta ja vetivät varmaankin osan puoluelaisista taakseen. Purra korjasi siten aiemman virheensä, sillä Sanna Ukkolan haastattelussa hän sanoi vielä elokuussa 2021 Natolle selvästi ”ei”.

Virheitään korjasi blogissaan myös Tom Packalén, joka vielä Ylen vaalikoneessa 2019 oli ”täysin eri mieltä” väitteestä, että Suomen pitäisi liittyä Natoon.

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän linjaus Nato-jäsenyyden edistämisestä on oikea, mutta vapaiden käsien antaminen ilman ryhmäkuria on väärä, sillä Nato-asia ei ole mikään henkilökohtainen omantunnon kysymys vaan valtiosopimusta koskeva periaatteellinen asia.

Periaatteellisena puolue ilmeisesti piti rokotusasiaa, sillä koko eduskuntaryhmä äänesti velvoiterokotuksia vastaan, vaikka tuo kysymys oli enemmänkin henkilökohtainen.

Jopa minulle on puoluepolitiikan ulkopuoliseksi tuomittuna kantautunut paljon kielteistä palautetta Perussuomalaisten rokote- ja Nato-vastaisuudesta. Onnekseni olen voinut ilmoittaa, ettei minulla ole asian kanssa mitään tekemistä, vaan puoluekantojen julistaminen kuuluu puoluehallitukselle ja puoluevaltuustolle.

Kokoomuksen kannatus on kaikkien aikojen gallupkatossa (26,1 %) ja Perussuomalaisten lukemat putosivat 13,6 prosentin tasolle juuri siksi, että Kokoomus on hoitanut opposition hommat selkeämmin ja suoremmin kuin PS.

Demarien Sanna Marin on paljastanut paljastavansa Nato-kantansa synkronisesti eduskuntaprosessin eri vaiheissa. Ylen Ykkösaamussa hän sanoi 9.4.2022, ettei kerro kantaansa vielä, mutta kertoi sen eleillään ja ilmeillään selvästi muutoin, niin kuin kaiken muunkin. Hänen ongelmanaan on saada tuomiojalaiset ja muut krooniset USA-traumaiset Nato-jäsenyyden taakse. 

Protestipuolue Vasemmistoliitto ottaa jälleen kannatusvakuutuksen vastustamalla Natoa, ja puolue on edelleen itään päin kallellaan. Idänkortin käyttäminen on perin hullua, sillä siellä suunnalla vallitsee nyt kommunismin ikiaikainen vihollinen, anarkokapitalismi, jota pyörittää oligarkiaksi organisoitunut korruptio. 

Kansanedustajien Nato-kannat julkaisi Ilta-Sanomat STT:n tiedustelun pohjalta 29.3.2022.

Ympäristöpopulistisessa Vihreässä Liitossa Naton kannatus ja vastustus jakautuu edistyksellisten ja taantumuksellisten kesken. Vihreiden sivarien Nato-kannatus on toki ymmärrettävää, mutta se ei tee tyhjäksi Nietzschen lausetta: ”Katalin tapa vahingoittaa jotakin asiaa on puolustaa sitä väärin perustein”.

Vihreät idealistit puolustavat Naton jäsenyyttä ajaakseen yleisestä asevelvollisuudesta luopumista, ja se taas on kuin haluaisi suklaata ilman läskiä.

Siksi Vihreiden ääni Naton puolesta ei ole yhtä arvokas kuin niiden ääni, jotka haluavat säilyttää yleisen asevelvollisuuden puolustuspolitiikkamme selkärankana.

 

Yhdestä olen varma

Sellainen kansanedustaja, joka tässä tilanteessa vastustaa Suomen liittymistä Natoon, on Kremlin kaiutin ja Venäjän vaikku (vaikutuspiirissä oleva henkilö).

On vaikea sanoa, mikä heidän motiivinsa on. Onko saatu vaalirahaa Moskovasta? Onko luvattu kenraalikuvernöörin virka Helsingistä siinä tapauksessa, että Venäjä valloittaa Suomen? Onko tarkoitus näytellä pelottavaa, kuten Kremlin kellokkaat Kekkosen aikana? Kiihottaako kansallisten vähemmistöjen polkeminen Venäjällä?

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että sellainen on tämän pääsiäisen edustalla pelkkää pashaa.

Entä peruskysymys: kutsutaanko Suomi Natoon, jos maa sinne pyrkii?

Kantona kaskessa voivat olla Turkki ja Unkari. Mikäli ne panevat hanttiin, se olisi Naton tuho. Sellaisella puolustusliitolla ei nimittäin tekisi mitään, joka ei voisi ottaa jäseneksi uhan alaisena olevia valtioita. Arvovaltatappion välttääkseen Natolla ei ole käytännössä muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä Suomi jäseneksi yksimielisesti.

Jos taas Venäjä alkaisi painostaa joitakin Nato-maita torpatakseen Suomen jäsenyyden, sekin auttaisi Natoa kokoamaan rivinsä ja osoittaisi, miksi yksimielisyyttä tarvitaan.

Vastustaminen olisi kohtalokasta myös kangertelijoiden omalta kannalta. Mikäli Unkari, jossa Viktor Orbán sai jälleen avaimet käteen, erehtyisi estämään Suomen liittymiseen Natoon, ei Unkarin kulttuurikeskuksen toiminnalle Kaisaniemessä olisi jatkossa mitään katetta, ja lirkuttelut sukulaiskielistä valuisivat viemäristä alas.

On syytä muistaa, että Unkari ei ole yksinvaltainen eikä kansallismielinen siksi, että kansa rakastaisi rautaista johtajuutta. EU-kriittisyys on seuraus Unkariin tulvineesta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden invaasiosta, josta maa on joutunut kärsimään.

Unkarissa esiintyvä muukalais- ja vähemmistövastaisuus on EU:n pakottaman haittamaahanmuuton ja väkipakolla ajetun monikulttuuri-ideologian syytä. Se muistuttaa, että maahanmuutto on ongelma miltei kaikkialla, missä sitä esiintyy.

Jos maahanmuutto ei ole ongelma heti, se on ongelma myöhemmin.

Myös suuri venäläisvähemmistö on Suomelle ennen pitkää ongelma, kun kaikki siihen liittyvät kielteiset potentiaalit alkavat aktualisoitua. Pakolaisuus on ongelma aina, onpa tulosuuntana sitten Venäjä, Ukraina, Syyria tai Irak.

Vähintä, mitä Suomi voisi ilman Natoakin turvallisuutensa hyväksi tehdä, olisi lopettaa Venäjän kaksoiskansalaisuudet, takavarikoida venäläisten salamyhkäiset kiinteistöomistukset ja karkottaa täällä rötöstelleet venäläiset niin pitkälti kuin laki sallii.

Suomen lopettaminen

Suomen lähes kaikki puolustusmäärärahat hupenivat 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa kahden suuren panssarilaivan rakentamiseen. Kalliin ja tuohon aikaan edistyksellisen asevarustelun vuoksi Suomen armeijan kehittäminen jäi pitkäksi ajaksi retuperälle. Toinen laivoista upposi Hankoniemen edustalle ajettuaan peiteoperaatiossa miinaan 13.9.1941, minkä jälkeen toinen ajettiin piiloon Kotkan edustalle, kunnes se sodan jälkeen jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliittoon.

Korkeasti kehittyneet ja kalliit aseet eivät sovi kovin hyvin pinta-alaltaan laajan ja harvaan asutun maan puolustamiseen. Ne on pian ammuttu ilmaan tai sieltä alas. Myöskään suppeat nopean toiminnan joukot ja ammattiarmeija eivät riitä Suomelle. Sodankäynnin teknistyminen ei poista tavanomaisen armeijan tarpeellisuutta, mutta se luo kyllä lisävaatimuksia puolustukselle. Siksi on perusteetonta ajaa alas reserviläisjoukkoja ja luopua vaivihkaa yleisestä asevelvollisuudesta. Mitä enemmän luotetaan siihen, että tulevaisuudessa käydään vain taloudellista tai informaatiosotaa, sitä korkeammaksi perinteisen sodan riski kasvaa.

Eräs toinen historiallinen virhe 1930-luvun määrärahasupistusten ja hienojen hankintojen lisäksi oli sodanjohdon päätös kutsua suuri osa rintamamiehistä kylvötöihin kevätkesällä 1944, juuri ennen Kannaksen suurhyökkäyksen alkamista. Vastaavia virheitä edustavat nykypäivänä päätös liittyä Ottawan miinakieltosopimukseen ja Puolustusvoimien vahvuuksien ja resurssien heikennykset.

On kenties oikein lähteä oletuksesta, että tulevaisuudessa ei käydä niin sanottua rintamasotaa. Nykyaikaisessa sodankäynnissä ei ole tarkoitus tuhota sen enempää siviilejä kuin sotilaitakaan vaan lamauttaa yhteiskunnan toimintoja. Mutta on myös väärin kuvitella, että sodankäynti koostuisi pelkästä strategisesti tärkeiden kohteiden suojelusta, jota toteuttavat hämähäkkimiesten tavoin seinänvierustoja kiipeilevät trikoosukkasotilaat. Sen sijaan tulevaisuuden sodankäynnissä jokaisen on puolustettava itseään. Tämän vuoksi sotilaskoulutus pitäisi antaa jokaiselle kansalaiselle eikä vähentää reserviläisten määrää.


Sota on korkein laki

Kansanedustajat saivat viime viikolla eteensä valtion uuden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon. Aina kun eduskunnassa käsitellään Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, kenraalit saavat lisää harmaita hiuksia. Mistä tämä johtuu?

Politiikka on erilaista kuin sodankäynti siksi, että politiikka perustuu vapaisiin valintoihin – sodankäynti ei. Eduskunnassa voidaan tehdä esimerkiksi sosiaali- ja työvoimapolitiikkaa, jonka perustana ovat suhteellisen vapaat poliittiset valinnat. Sen sijaan puolustuspolitiikan tarve ei perustu vapauteen vaan äärimmäisiin pakkotilanteisiin ja niiden uhkaan. Tämä merkitsee, että puolustuspolitiikkaa tehdään väistämättömien syiden vuoksi, joissa valinnanvaraa ei ole – muuta politiikkaa taas vapauden ilmentämiseksi ja joskus jopa huvin tai hauskuuden vuoksi.

Politikoimaan tottuneet edustajat voivat erehtyä luulemaan, että sodan ja rauhan kysymykset ovat heidän päätettävissään. Myös perustuslaki (11.6.1999/731) erehtyy siinä suhteessa, että sen mukaan sodasta ja rauhasta päättää tasavallan presidentti eduskunnan suostumuksella (93 §). Todellisuudessa poliitikot eivät päätä siitä. Vihollinen päättää, milloin sota alkaa. Poliitikot päättävät vain sotatilan tai rauhantilan julistamisesta. Tämän vuoksi näkemys, että poliitikot voivat ratkaista aseellisen maanpuolustuksen tarpeen, on väistämättä virheellinen.

Eduskunta ei siis voi paljoa politikoida puolustusmäärärahojen tarpeellisuudella, mikäli itsenäisestä Suomesta ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta halutaan pitää kiinni. Sota on ylin laki. Eduskunta voi vain miettiä, minkä verran puolustusresursseja lisätään tai vähennetään.


Oi kaunis Johanna, älä usko marsuihin

Eduskunnan asennoituminen Suomen aseelliseen puolustamiseen näyttää surkealta. Tuhopuolue vihreiden sirkeäsilmäinen helsinkiläisedustaja Johanna Sumuvuori sumutorvesi puheenvuorossaan, että ”tilanteessa, jossa maa on syvässä taantumassa, on puolustusmenojen pysyvään kasvuun sitoutuminen kestämätöntä”. Paljon kestämättömämpää lienee kuitenkin se, jos puolustus ei kriisitilanteessa kestäisi.

On kummallista, että hallituksessa voi istua puolue, joka noin selvästi asettuu puolustusministeri Häkämiehen esittämiä indeksikorotuksiakin vastaan. Häkämiehen mukaan ilman korotuksia yksi varuskunta joudutaan jälleen sulkemaan, ja hänen ehdotuksensa myös naisten kutsumiseksi vapaaehtoisesti aseisiin väestökadon paikkaamiseksi on täysin perusteltu. Kun vihreät todennäköisesti asettuvat vastustamaan myös kuudennen ydinvoimalan rakentamista, on lähtöpassit hallituksesta jaettu.

Perussuomalaiset sopisivat paljon paremmin hallitusvastuuseen, aivan kuten Timo Soinin kanta osoittaa. Soinin mukaan puolustusmenojen leikkaukset pakottavat Suomea Natoon. Suunta voi olla oikea mutta määrärahaleikkauksilla pakottava menetelmä väärä. Omasta mielestäni Suomen olisi hyvä liittyä Natoon, mutta vain jos se ohjaisi lisäämään valtakunnan puolustamiseen ohjattavia menoja. Tämä on linjassa sen kanssa, mitä tuleva komentaja Ari Puheloinen on asiasta viime aikoina puhellut.

Vihreiden ohella myös demarit tekevät päätöntä politiikkaa pitäessään tavanomaisia puolustusmenojen indeksitarkistuksia ”käsittämättömänä arvovalintana”, kuten Jutta Urpilainen expressis verbis lausui. Ymmärrän tämän epätoivoiseksi yritykseksi tehdä oppositiopolitiikkaa, johon kuuluu se, että vastustaa täytyy. Laittakaa nyt toki kaikki Puolustusvoimien heikentämisen kannalla olevat pölvästit nimenne selvästi näkyviin, jotta ansionne pääsevät esiin, kun Suomi seuraavan kerran joutuu sotaan ja ihmisiä kuolee lumihankeen kouluttamattomuuden vuoksi.


Naisten Suomi

Oletteko muuten huomanneet, että politiikan järkevyys ja järjettömyys eivät riipu niinkään puoluekannasta kuin sukupuolesta. Esimerkiksi vihreissä absurdeja näkökantoja ovat esittäneet lähinnä naiset (Tuija Brax Lex Nokiaa, sähköistä äänestystä ja kansalaisten nettitarkkailua edistävillä toimillaan, Sirpa Hertell perussuomalaisten ajojahdillaan ja Johanna Sumuvuori tässä kirjoituksessa kerrotuilla mielipiteillään).

Miehet ovat olleet paljon järkevämpiä, esimerkiksi vihreissä Jyrki J. Kasvi ja Osmo Soininvaara nettisensuuria arvostellessaan. Demareissa monilla miehillä, kuten Kari Rajamäellä, on järkevän kriittinen maahanmuuttokanta, kun taas puolueen naiset juoksevat päätä pahkaa sen tapaisten tasa-arvohankkeiden perässä, joilla poljetaan kantaväestön etuja. Samoin kokoomuksessa älyttömyyksiin ovat langenneet lähinnä naiset, esimerkiksi Suvi Lindén nettisensuurin ja Lex Nokian edistämisellään ja Anne Holmlund laiminlyömällä aselain tarkennukset. Sen sijaan miesten otteet ovat olleet paljon vastuullisempia, kuten Jyrki Kataisen ja Jyri Häkämiehen toimista nähdään.

Naiset eivät juuri koskaan myöskään hyökkää, puolusta eivätkä laadi valtaussuunnitelmia tai strategioita (paitsi ollessaan feministejä, jolloin he puolustavat itseään), vaan he yleensä vain myöntyvät, sovittelevat ja antavat periksi. Lyhyesti sanoen: naispoliitikot ovat miehiä huonompia johtajia ja neuvottelijoita.