Nokian kaappaus – Mitä hyvää ja huonoa?

Tietokoneiden ja matkapuhelinten suunnittelijoita pidetään yleensä älykkäinä, koska he rakentavat älyluurejakin. Siksi on hämmentävää, että Nokian matkapuhelinvalmistuksen myynti Microsoftille tuli monille yllätyksenä. Ei tarvitse olla Juhani Tamminen piirtääkseen pelikarttaa siitä, millaisten kuvioiden tuloksena kaikki alkoi.

Historia on jo tuttua. Optioilla palkitut pomot olivat turtuneet ja keskittyneet oman napansa kaiveluun. Omahyväisyys johti ylimielisyyteen, ja kilpailijat ajoivat aikaa myöten Nokian ohi.

Näin osoittautui, että palkitsemisjärjestelmät johtavat vain lyhyaikaiseen voitontavoitteluun osakekursseilla, ja optioiden lauettua kurssi saa johdon puolesta romahtaa, jolloin yrityksiin syntyy pelkkää tuhoa.

Stephen Elop puolestaan lähetettiin Nokiaan suunnittelemaan yrityskaappausta, joka onnistuisi aina paremmin, mitä surkeammin firman johtaja epäonnistuisi varsinaisessa johtamistehtävässään. Hintaa halventaisi sopivasti pomon oma epäluottamus, joka kävi ilmi esimerkiksi puheena ”paosta palavalta öljynporauslautalta”.

Myös minä olen puhunut asioita, jotka saattavat halventaa jotakin, mutta aina perustellusti. Sen sijaan suuren yrityksen johtajalta ei odoteta tieteellistä lausuntoa vaan puhetta, jonka arvo mitataan pörssissä.

Elopin sanottiin tulevan pelastamaan Nokiaa, mutta hän poistui firmasta puhelimet mukanaan, irtisanottuaan ennen näkemättömän määrän suomalaisia ja kuitaten noin 19 miljoonan palkkiot. Palkinnoksi hän saanee nimityksen Microsoftin toimitusjohtajaksi.

On selvää, että Nokian matkapuhelinten myynti oli Suomelle ja suomalaisille kielteinen uutinen. Kansainvälinen kapitalismi saa aikaan juuri tällaista jälkeä. Onnekkain olisi tilanne, jossa suomalaiset yritykset olisivat suomalaisten omissa käsissä, jolloin niissä voitaisiin tehdä kansallisen edun mukaisia ratkaisuja. Siksi suomalainen omistajuus on erittäin tärkeä asia.

Nokiasta tuli kasvun vuosina liian kallis omistettavaksi. Sen myynti pala palalta loi Suomeen useita miljonäärejä, kun kiusaus luopua omistuksesta kasvoi liian suureksi.

Nyky-Suomen ongelma on, että uusia yrityksiä ei juuri synny, eikä ole odotettavissa ”uutta Nokiaa”. Tekes suuntaa suuria rahamääriä perustutkimukseen, vaikka innovaatioita on Suomessa ja maailmalla pilvin pimein. Pullonkaula on siinä, miten saada ne hyödynnetyiksi: tuotantoon ja markkinoille. Juuri tähän Suomessa pitäisi panostaa.

Katsotaanpa, mitä varjopuolia ja etuja Nokian matkapuhelinten myyntiin liittyy.


Haittoja:

1) Matkapuhelinten mukana meni ydinliiketoiminta, eikä jäljelle jääneistä palasista saa toimivaa kokonaisuutta. Kyse ei siis ollut kumisaappaiden riisumisesta eikä taannoisesta TV-tuotannon lopettamisesta.

2) Työpaikat ovat vaarassa.

3) Kauppahinta oli surkean pieni (5,44 miljardia). Jopa Skypestä Microsoft pulitti enemmän: 8,6 miljardia dollaria.

4) Nokian brändi ei välttämättä elä Microsoftin kainalossa, joten kauppa oli huono myös ostajalle. Nykyaikana, jolloin kuluttajien tietoisuus on ajanut brändimarkkinoinnin ohi, ihmiset eivät muutenkaan tee valintojaan merkkien perustella vaan pohtimalla, mitä rahalla todella saa. Juuri tämä on nostanut mukaan uusia toimijoita.

5) Pääkonttorikin voi kadota maailmalle verotuloineen.

6) Kaupan ajoitus oli kehno, sillä Lumiat olivat nousukiidossa ja vallanneet menetettyjä markkinoita siitä huolimatta, että Windowsin kelkkaan hyppääminen olikin alun perin huono ratkaisu.

7) Jäljelle jäänyt verkkojen myynti on varjoliiketoimintaa verrattuna kuluttajalaitteiden myyntiin, ja patenteilla olisi ollut enemmän arvoa yhdessä puhelinvalmistuksen kanssa.

8) Yrityksen osakkailta ei jouduttu kysymään oikeutusta kaupalle, kun myytiin vain osa. Osakkaiden saadessa äänestää tulos olisi voinut olla toisenlainen.

9) Microsoftilla, Amerikassa ja Ruotsissa saadaan nauraa.


Etuja:

1) Nokian olisi saattanut kaapata jokin matkapuhelinvalmistaja, kuten Samsung, Huawei tai jokin muu kiinalaismerkki, jolloin tilanne olisi ollut suomalaisten kannalta tukalampi. Nyt Nokia jäi henkiin Andoridia ja Applea vastaan kilpailevan yrityksen sisälle, jolloin sillä voi olla paremmat jatkonäkymät.

2) Ne suomalaisomistajat, jotka ostivat Nokiaa kolmisen vuotta sitten olettaen, ettei kurssi enää putoa, saavat nyt hyvitystä viime vuosien laskukurssille, kun kurssi ponkaisi kaupan tuloksena kolmisenkymmentä prosenttia.

3) Firma pääsee eroon epäpätevistä pomoista, kuten Marko Ahtisaaresta, joka toimi yrityksen brändiasiantuntijana ja lopulta muotoilujohtajana ilman mitään pätevyyttä (suomalainen piirre yleensäkin on nimittää epäpäteviä ja ei-asiantuntijoita joka paikkaan).

4) Hätätila ohjaa taas nopeuttamaan ja rationalisoimaan hallitustyöskentelyä, kehittelemään jotakin uutta ja virtaviivaistamaan aivan kaikkea.

5) Työpaikkojen väheneminen Suomesta ei ole itsestään selvää, sillä Microsoft voi myös investoida Suomeen. Eihän puhelimia keksittykään alun perin Suomessa, vaan ne tuotiin Amerikasta, kun vuonna 1882 perustettu Helsingin Telefoniyhdistys otti Bellin luurit käyttöön verkossaan.

6) Nokia pääsi eroon 700 miljoonan vuositappiot aiheuttavasta puhelintuotannostaan ja voi ruotsalaisen Ericssonin tavoin keskittyä verkkoliiketoimintaan, joka tuotti viime vuonna lähes miljardin voittoa! Maailman kaikki operaattorit joutuvat investoimaan esimerkiksi 4G-verkkoihin, joten ala on kasvussa ja marginaalit hurjia verrattuna kännyköiden myyntiin.

7) Matkapuhelinbrändistä maksaneen suuryrityksen ei kannata hukata kallista pääomaa vaan hyödyntää Nokian hyvä maine sekä tuotannossa että markkinoinnissa, jolloin laitekehittely ja merkki jäävät henkiin ja jopa voimistuvat. Varsinkin ohjelmistokehittelylle kauppa voi luvata hyvää.

Mihinkään maansuruun Nokia-kauppojen tuloksena ei siis ole syytä, vaikka Suomessa alkaakin usein mustamaalaus yrityskauppojen seurauksena. Nokiaakin kehnompi on valtiontalouden tila, josta pääministeri lausuu, että ”Suomi on vahvojen muutosten kourissa”. Tämähän tarkoittaa tietenkin ”kaulaansa myöten keltaisessa”.

Työmarkkinasopu ei siis tyydytä, kun jäljelle jäi monta EU:n tuottamaa ongelmaa: kansainvälisen suurpääoman vaellus, ihmisten massamuutot, suomalaisten työttömyys, ulkomaisen halpatyövoiman tuonti, verokertymän heikentyminen ja valtioiden ja kuntien velkaantuminen, jota ei saada hoidetuksi paitsi jättiläisinflaatiolla tai julkisen omaisuuden myynnillä. Nokian kaappaus on vain osa tätä kansallisvaltioiden riistoa ja itsemääräämisoikeuden menetystä.

Johtajien moraali ja moraalittomuus

Viime viikon lööppejä hallitsivat vapaamuurarit ja toimitusjohtaja Mika Vehviläisen lähtö Finnairista. Hän kuulemma siirtyy maallisempaan hommaan: johtamaan ”lastinkäsittelylaitteita” valmistavaa Cargoteciä, joka puolestaan muodostaa Koneesta erillisen toimialayhtiön. Ihme, ettei siirtynyt herrahissejä valmistamaan!

Vapaamuurareilla ja Vehviläisen tapauksella on yhteinen teema: yritysten moraali ja johtajien moraalittomuus. Vuosi sitten julkisessa sanassa kirjoitettiin, miten Vehviläinen myi asuntonsa työeläkeyhtiö Ilmariselle, joka osti sen vuonna 2011 toimitusjohtaja Harri Sailaksen suostumuksella 1,8 miljoonan euron kauppahintaan. ”Raimon veli” Sailas oli silloin myös Finnairin hallituksen varapuheenjohtaja ja Vehviläinen puolestaan Ilmarisen hallintoneuvoston jäsen. Vehviläinen jäi sittemmin luksuskämppäänsä asumaan Finnairin maksaessa asunnon 6 800 euron (!) vuokran. Lehtitietojen mukaan hän korjasi kaupasta 650 000 euron voiton saaden myös mahdollisuuden takaisinostoon Ilmariselta.

Asiassa tehtiin Finanssivalvonnan selvitys, poliisin esitutkinta ja eduskuntakysely. Lisäksi Vehviläinen oli valtion omistajaohjauksesta vastaavan ministeri Heidi Hautalan kuultavana (eli käytännössä kuulusteltavana).

Tapaus voidaan nähdä herrakerhoille tyypillisenä puliveivauksena. Vaikka lain kirjainta ei muodollisesti rikottaisi, asioita hoidetaan tyyliin ”manus manum lavat” (suom. ”käsi kättä pesee”). Firmojen hallintoelimissä ristiin istuvat johtajat tekevät itselleen edullisia kauppoja ja laittavat rahat taskuhinsa. Tuloksena on, että yritykset kärsivät taloudellisia tappioita. Lisäksi firmojen maine kärsii, ja vahinkoja tulee myös yrityskuvan ja kuluttajien luottamuksen heikentymisestä.

Suomessa korruptio ei ole ensisijaisesti taloudellista vaan sosiaalista. Juuri se on korruption pahin muoto. Sitä ei voida mitata euroina eikä sentteinä, ja siksi se jää myös kansainvälisiltä korruptiotutkijoilta huomaamatta.

Myös vapaamuurarius on eräänlaista korruptiota. Senkään piirissä ei ehkä livautella setelitukkoja, mutta asioista päätetään yhteisissä rituaaleissa, saunaseuroissa ja muussa kanssakäymisessä. Eräs loosien suosima pelikenttä on asunto- ja rakentamispolitiikka – vapaamuurarien alkuperäisen toimintayhteyden mukaisesti. Poliitikot ja virkamiehet ovat vapaamuurarien toiminnassa kiinteästi mukana, sillä puolueille tonttipolitiikka on jo pitkään muodostanut hyvän tulojenlähteen.


Ahneuden perikuvat

Minua ei järkytä eikä yllätä se, että pomomiehet joutuvat silloin tällöin pinteeseen, kun heidän rötöksensä paljastuvat. Sen sijaan minua järkyttää se, että kukaan ei tunnu voivan mitään tälle käytännölle. Luultavasti rötöstelyä on vielä paljon enemmän kuin päälle näkyy.

Mikäpä Vehviläinenkään on muu kuin suuremman kokonaisilmiön eksponentti: sen yksi osatekijä ja ilmentymä? Hänen tapauksensa osoittaa, millä tavoin moraaliltaan kyseenalaistunut johtajisto pääsee kuin koira veräjästä, vaikka ei pitäisi. Yhdessä firmassa luottamuksensa menettänyt palkataan toisessa valmiiseen kaviaaripöytään noin 50 000 euron kuukausiliksalla, joka voi bonusohjelman vuoksi vielä kaksinkertaistua!

Kultaiset kädenpuristukset ja erorahaedut säilytetään useimmiten silloinkin, kun johtaja on tunaroinut tai epäonnistunut tehtävissään. Myös Finnair maksoi Vehviläiselle 180 000 euron korvauksen kannustinpalkkioiden menetyksistä jo hänen siirtyessään Nokia Siemens Networksista lentoyhtiön palvelukseen. Finnairissa hän jatkoi kevään 2012 jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut, kunnes siirtyi toiseen yhtiöön.

Useimpien mielestä 50 000 euron kuukausipalkka on varsin korkea, eikä sellaisia tuloja nauttivien moraalissa pitäisi olla moitteen sijaa. Ihmiset kokevat epäoikeudenmukaisena ja röyhkeänä sen, että piällysmiehet eivät maksa itse edes asumiskulujaan, vaikka tulonsa riittäisivät mainiosti. Sananlasku ”paha saa palkkansa” näyttää pitävän paikkaansa.

Imagonrakentajien kannattaisi ymmärtää, kuinka huonoa mainosta johtajien pröystäilevä elämä on firmoille. Minä ainakin ostaisin heti sellaisen firman tuotteita, jonka pääjohtaja ilmoittaisi elävänsä toimeentulotukea vastaavalla palkalla.

Todelliset suurjohtajat menettelevätkin Ingvar Kampradin (IKEA) mallin mukaan, elävät kitsaasti, ajavat japanilaisella perheautolla ja lentävät turistiluokassa ihan vain siksi, että kuluttajien olisi helppo identifioitua yhtiöön ja tuntea olonsa kodikkaaksi ja tervetulleeksi sen asiakkaina. Massakulttuurin markkinoilla tämä on välttämätöntä, vaikka jokainen asiakas ei olisikaan Kontulan sossuäiti.


Optiojärjestelmän moraalittomuus

Tiedän kyllä, että johtajuuden taakka on raskas. Sen tuloksena monet johtajat ovat jatkuvien syytösten ja epäilyjen kohteena. Mutta nyt ei olekaan kyse vain siitä.

Kaikki muistavat, kuinka vääränä ihmiset kokivat myös sen, että Fortumin toimitusjohtaja Mikael Lilius veti vuonna 2006 yli kymmenen miljoonan optiotulot valtionyhtiöstä. Firmaa saneerattiin, työntekijöitä hiillostettiin ja tuotantoa tehostettiin, ja lisäksi sähkön hintaa nostettiin käyttäen perusteena sähköpulaa. Jokainen osallistui tähän keräykseen sähkölaskullaan.

Optiojärjestelmän kirous on siinä, että systeemi ohjaa johtajia pumppaamaan osakkeen arvoa mahdollisimman korkealle aina siihen hetkeen asti, jolloin optiot laukevat. Kun optiot on vaihdettu osakkeiksi ja osakkeet rahaksi, yrityksen pörssiarvo saa johdon omasta puolesta romahtaa, sillä siihen mennessä pomot ovat jo pelaamassa golfia Meksikossa. Myös Lilius väistyi mielellään löytäen uskottavan syyn itse aiheuttamastaan kohusta.

Optiojärjestelmän kautta yrityksiin koetettiin ajaa vanhaa patruunahenkeä, kun johtajista yritettiin tehdä omistajia. Heidän tehtävänsä olisi palvella omistajia jo pelkän palkkansa vastikkeeksi, mutta laiskoiksi osoittauduttuaan heidät haluttiin laittaa kuriin tarjoamalla omistajuutta.

Sitouttava tarkoitus ei ole kuitenkaan toteutunut, sillä tutkimukset osoittavat, että pomot myyvät optiojärjestelmien kautta saavutetut osakkeensa niin pian kuin pääsevät niihin käsiksi. Lisäksi yrityksiin on syntynyt tuhoa ihmissuhteiden ja yhteiskuntasuhteiden heikkenemisen myötä. Optiotuotot maksatetaan antien yhteydessä vanhoilla osakkailla, joiden omistus yrityksestä pienenee.

Ja kukaan ei tunnu voivan mitään. Tarja Halonenkin totesi kyynisesti, että yhteiskunnassa tehdään parempia ja huonompia sopimuksia. Juristina hän ehkä ajatteli (Suomessa suositun kantilaisen lakimoraalin mukaisesti), että sopimusinstituution täytyy pitää (ikään kuin tärkeintä olisi instituutio eikä oikeudenmukaisuus).

Outoa on, että johtajien sitouttamista pidetään tärkeämpänä kuin asiakkaiden luottamusta tai työntekijöiden sitoutumista tehtäviinsä. Luulisi, ettei lisärahalla olisi paljoakaan arvoa sellaisille, joiden varallisuus ei kuluttamalla lopu. Mutta lisää pitää saada ja annetaan, loputtomasti. Ilmeisesti siksi, että kunnian ja maineen menetystä mikään raha ei riitä korvaamaan, eikä siitä ole apua myöskään eksistentiaaliseen ahdistukseen, jonka takana vaanii aavistus siitä, että jonakin päivänä kaikki lähtee alta.

Politiikan piiristä tunnetun esimerkin ovat tarjonneet Matti Vanhanen, Suomen Keskusta ja Kehittyvien maakuntien Suomi ry. Sosiaalinen koheesio oli vahvaa. Yhdistyksen käsikassarana toimineen Nova Groupin johdolle ostettiin jopa samanlainen BMW kuin pääministerillä oli virka-autonaan. Oikeustieteen professori Esko Riepula ja tutkija Petri Koikkalainen kirjoittivat tapauksesta teoksessaan Näin valta ostetaan (WSOY 2010), että kyseessä oli yritys rakentaa Suomeen systemaattisen korruption järjestelmä, jossa poliittisia päätöksiä ostettaisiin vaalirahoituksella.

Tämä tapaus ei saa koskaan unohtua, vaikka psykologisten tutkimusten mukaan ihmisen poliittinen muisti onkin vain kolmen kuukauden mittainen. Mitä merkitystä tällä märehdinnällä sitten on?


Moraali on yrityksen pääomaa

Suomessa ei ole vielä oivallettu, kuinka tärkeää yrityksen moraali on sen taloudelliselle menestykselle. Monet kansainväliset suuryritykset ovat joutuneet muuttamaan strategoitaan ja toiminta-ajatuksiaan ekologisilla tai ihmisoikeudellisilla perusteilla.

Nyt on aika oivaltaa, että mikään yhtiö ei voi menestyä, jos sen keulakuvilla on tummat silmänympärykset kuin Karhukoplalla. Yrityksen johdon moraali on firman menestystekijä, jonka varassa yhtiöt joko pärjäävät tai kaatuvat. Moraali on sekä operatiivista tuotannollista pääomaa että sijoituspääomaa, sillä etiikalla on taipumus reifioitua eli esineistyä mainetekijöiksi, jotka ovat pysyviä sekä hyvässä että pahassa.

Kuluttaminen on demokratian muoto. On väärin olettaa, että ihmisjoukot eivät muka voi mitään firmoissa tapahtuvalle rötöstelylle. Kansalaiset voivat äänestää ostopäätöksillään ja asettaa huonosta maineesta kärsivien pomojen johtamat firmat boikottiin. Kyse ei siis ole höyryraudasta, jolla vain silitetään kostyymeihin syntyneitä ryppyjä, vaan todella vaikuttavasta toiminnasta.

Valitan, mutta minä en keksi tätä. Tämä on keksitty jo aikoja sitten muualla. Älkää siis repikö myöskään peliverkkareitanne, sillä ne on voitu valmistaa lapsityövoimalla!


Mikä Finskissä mättää?

En ihmettelisi, vaikka ihmiset kypsähtäisivät Finnairiin lopullisesti, sillä yritystä on johdettu kehnosti. Kyse ei ole vain mainetekijöistä vaan yrityksen tuotteista ja strategiasta. Lentokoneiden maalaukset ja logot on uudistettu toistuvasti, mikä on lisännyt kustannuksia (brändimarkkinoinnin tehottomuudesta tarkemmin tässä). Lentolippujen hinnat ovat korkeat, eikä yritys pärjää halpalentoyhtiöille Euroopan- eikä kotimaanreiteillä. Yhtä kalliit KLM ja Air France tarjoavat huomattavasti paremmat ateriat jenkkeihin matkustaville.

Niinpä Finnair on laittanut kaikki munat samaan koriin ja panostanut Aasian-liikenteeseen pyrkien ottamaan kaiken irti Helsinki-Vantaan sijainnista. Kenttä kun on lähes ainoa, jolta Euroopan ja Kaukoidän liikenne pystytään hoitamaan 24 tunnin rotaatiolla. Pääoma on tehokkaassa käytössä, kun koneille jää kääntöaikaa kummassakin päässä juuri ja juuri tarvittavat kaksi tuntia.

Euroopan-liikennettä Finnair pitäneekin yllä vain taatakseen sujuvan syöttöliikenteen Keski-Euroopan kaupunkehin ja kaupungeista. Kotimaanliikenteestä Finnair on pyrkinyt suorastaan eroon. Tätä osoittavat useat konekaupat ja yritysjärjestelyt, joissa ovat olleet osapuolina halpalentoja tarjonnut Finnairin ruotsalainen tytäryhtiö FlyNordic, alun perin suomalainen FinnComm, brittiläinen FlyBe (joka jakoi FinnCommin yhdessä Finnairin kanssa), sekä Finnairin noin 5-prosenttisesti omistama Norwegian.

FlyNordicin myynnistä saatujen Norwegianin osakkeiden arvo on kuitenkin laskenut kaupantekohetkestä ja seilannut pörssissä suhdanteiden mukaan. Ironista on, että pienellä rippeellä omistamastaan Norwegianista Finnair saanee vakavimman uhan sekä Euroopan että Pohjoismaiden markkinoille, sillä halpalentoyhtiö on päättänyt nelinkertaistaa laivastonsa tilaamalla koneita suuremmalla summalla kuin ovat Norjan yhteenlasketut investoinnit öljynjalostusteollisuuteen.

Toisaalta myös Aasian-liikenteeseen keskittävä strategia on Finnairille kohtalokas. Katastrofi Aasian taloudessa tai esimerkiksi Kiinan politiikassa töytäisee vuodesta toiseen tappiollisen Finnairin yhdellä iskulla konkurssiin.

Vikaa on lisäksi lentäjien ja lentoemojen muodostamien ay-liikkeiden tinkimättömyydessä ja penäämisen ilmapiirissä. Finnairin kannattavuus on kroonisesti huono, sillä palkat, edut ja työehdot on mitoitettu kilpailuttamattomalle entisajalle. Henkilökunnan ja hallinnon lompakko levenee tilipäivinä liikaa, ja yhtiön kannalta Vehviläisen ansiona voidaankin pitää sitä, että matkustamohenkilökunnan lakon yhteydessä 2010 hän sai työntekijät tinkimään jonkin verran eduistaan.

Sauli Niinistön ja Jyri Häkämiehen edustamien palkka-ale-esimerkkien mukaan hän olisi kuitenkin voinut johtaa porukkaansa edestä ja tinkiä eduistaan myös itse. Onkin varmasti helppo tinkiä palkkansa vaikka puoleen, kun ensin saa noin 15 000 euron korotuksen, aivan kuten Ilmarisen hallituksessa nykyisin istuva Häkämies, joka loikkasi hihat palaen Elinkeinoelämän keskusliittoon suoraan ministerinpallilta ilman karenssia tai vaadittua jäähyä. – Pukit kaalimaan vartijoina!

Kansallinen lentoyhtiömme olisi ansainnut tulla paremmin johdetuksi. Vaikka yhtiö on välttänyt SAS:in huonon kohtalon, alan suhdanneherkkyys merkitsee, että yksipuolisen strategiansa vuoksi Finnair on koko ajan kuilun partaalla. Sen ainoa ylivoimainen etu kilpailijoihinsa verrattuna on ollut se, että koneet ovat pysyneet ilmassa ja lähteneet sekä saapuneet täsmällisesti. Kiitos siitä lankeaa Ilmavoimien lentäjäkoulutukselle, jossa opitaan ajamaan lentokonetta pää alaspäin toisin kuin Porin ilmailuopistossa.


Vihreät Finnairin herhiläisinä

Heidi Hautala puolestaan on epäonnistunut valtion omistajaohjauksen toteuttamisessa. Vehviläisen hän päästi viime keväänä pelkällä ripityksellä ja tyytyi hänen luopumiseensa Ilmarisen hallintoneuvostopaikasta.

Vuotta myöhemmin Hautala vaati valtion omistuksen pudottamista Finnairissa 50 prosentin alapuolelle. Niin ei pidä tehdä. Totuus on, että Finnairin huono kannattavuus ei johdu omistajapohjasta vaan johdon ratkaisuista ja hirmuisista kuluista. Omistajapohjan laajentaminen voisi ohjata toiminnan tehostamiseen mutta samalla myös aktiiviseen omistajuuteen, jonka tuloksena Finnairin asema suomalaisia palvelevana yhtiönä raunioitettaisiin täysin.

Totuus on myös se, että Suomi on saari, jolta ei pääse pois kuin lentokoneella tai laivalla, paitsi entiseen Neuvostoliittoon, jossa homoseksuaalisuuskin on esityskiellossa. Siksi Finnair määriteltiin strategisesti tärkeiden valtionyhtiöiden joukkoon jo edellisen hallituksen aikana.

Sitä se on yhä. Venäläinen pääoma yritti Finnairin nurkanvaltausta jo viime vuosikymmenellä islantilaisten pankkien kautta. Kuinka hyvin sinivalkoinen yhtiömme kelpaisikaan venäläisille nyt, kun lentoliikenne pakotettiin liittymään Euroopan unionin päästökauppaan? Se koskee kaikkia Euroopan unionin sisäisiä sekä kaikkia EU:n alueelta lähteviä ja sinne saapuvia lentoja.

Finnairille tämä oli huono uutinen. Yhtiön pätäkkä tulee pitkistä Aasian ja Kaukoidän lennoista. Päästökauppa ottaa huomioon yhteenlasketut kokonaispäästöt mutta ei päästöjä tuotantoyksikköä (esimerkiksi lennettyä kilometriä) kohti. Pitkillä lennoilla kokonaispäästöt ovat suuria, vaikka kilometriä ja matkustajaa kohti ne ovatkin pieniä.

Niinpä päästökauppa tuottaa kuluja Finnairille ja kohtelee sitä epäoikeudenmukaisesti heikentäen yhtiön kilpailukykyä, vaikka hiili-intensiteetti eli tehokkuus onkin hyvä. Tämän kaiken on saanut aikaan vihreä ilmastopolitiikka, jonka edustaja Heidi Hautala saa nyt Finnairin huolet konkreettisina työpöydälleen.

Tuloksena huonosti harkitusta ympäristöpolitiikasta on ollut se, että EU:n päästökauppa on avannut markkinat venäläisille toimijoille. Jos Finnairin valtionomistus tulee myyntiin ja ostaja ilmaantuu idästä, Euroopasta Aasiaan suuntautuvat lennot alettaisiin tehdä Pietarin eikä Helsinki-Vantaan kautta.

Jotta päästökauppajärjestelmässä olisi järkeä, se pitäisi panna toimeen maailmanlaajuisena. Muutoin syntyy hiilivuotoa, ja toiminta siirtyy aina sinne, missä ympäristönormit ovat lepsuimmat. Päästökaupasta pitäisikin siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jollainen on käytössä jo autoilun maailmassa ja jota käsittelin tässä. Vihreä ympäristöpolitiikka on yksi Finnairin tulevaisuudenmurheiden syy.


Jos yritysjohtajat tekevät itsestään korvaamattomia, sitä huonompi firmoille

Pahimmassa tapauksessa Finnairista tulee suomalaisen yritysmaailman Kodak. Pääasiassa filmejä ja valokuvauspaperia valmistava yritys joutui konkurssitilaan ja velkasaneeraukseen heti kun digitaalinen kuvaaminen oli yleistynyt. Samoin on käymässä mammuttiyhtiö Nokialle.

Minä ihmettelen, miksi yrityksiin palkataan filosofiattomia ja näköalattomia johtajia. Jo Vehviläisen edeltäjä Jukka Hienonen oli kauppamies ja tuli Finnairiin hienosta liikkeestä, Stockmannilta. Hän poistui rakennusliike SRV:n suuntaan. Ekonomit pyyhältävät firmasta toiseen ja pyyhkivät pöydän kaikkialla tuntematta edes sitä alaa, jolla toimitaan. Tärkeintä tuntuu olevan oma hyötyminen, ei yrityksen menestys. Aito commitment puuttuu.

Ihmettelen myös yritysjohtajien ja omistajien halua palkata tehtäviinsä konsultteja, sellaisia ”Hikka Pemasia”, jotka laativat todellisuutta ja sen realiteetteja ymmärtämättömiä visioita riehuessaan kalsarikännissä Eino Leinon patsaalla.

Heidän laskunsa yhteiskunnalle ovat järkyttäviä samalla kun kansalaiset kysyvät, kuinka kenenkään työpanos voi olla 50 000 euron kuukausipalkan arvoinen. – Ei se olekaan. Kyseessä on kansalaisille uskoteltu trikki, eräänlainen huijaus, jonka perusteeksi esitetään vain se, että ”kansainvälisissä yhtiöissä johdon palkkaus on kansainvälistä tasoa”. – Taitavat luokkayhteiskunta ja sosiaalinen vääryyskin olla kansainvälistä tasoa.

Siteeraankin lopuksi perheyrittäjä Peter Fazerin lausahdusta, joka löytyy Jörn Donnerin uudesta kirjasta:

”Helsingin hautausmaat ovat täynnä korvaamattomia yritysjohtajia.”

(Jörn Donner, Mammutti, Helsinki: Otava, 2013, s. 88).

Suomalaisen työn juhlaa Nokiassa

Vappua voisi nykyään viettää pikemminkin suomalaisen työttömyyden kuin työn juhlistamiseksi, sillä enemmistö kansalaisista alkaa olla toimettomia. Stephen Elopin toiminta Nokian johdossa puolestaan kantaa hedelmää, kun yhtiö ilmoitti juuri vapun edellä irtisanovansa noin 4000 työntekijää, joista 1400 on Suomesta.

Nokian Symbian-käyttöjärjestelmän päivitys- ja kehittelyominaisuudet ovat kieltämättä olleet hankalia verrattuna esimerkiksi Googlen Androidiin. Kaikesta ei kuitenkaan sovi syyttää teknistä suunnittelua, kun yhtiön strateginen linjanveto on ollut hakoteillä. Se, että Nokia kytkeytyi Microsoftin Windowsiin, saattaa olla yhtä paha virhe kuin olisi ollut jatkaa umpikujaan joutuneen Symbianin kehittelyä.

On mahdollista, että älypuhelimien sarjassa Nokia jää tuotemerkkinä pysyvästi sijalle kolme tai neljä. Myös halpojen puhelimien sektorilla kiinalaiset Android-älypuhelimet valloittavat markkinoita Nokian perinteisiltä luureilta. Monet analyytikot ovat pitäneet Nokian uutuusmallien julkaisua pelkkänä ”Titanicin kansituolien järjestelynä”, ja yhtiön arvellaan ”kulkevan tuhon tietä”.


Onko työttömyys häpeä?

Nokia on leiponut maahamme muutamia omistajamiljonäärejä osakekurssinsa nousukiidon aikana. Lisäksi Nokia on rikastuttanut työntekijöitään optioilla. Avainasemassa olevia tuskin potkitaan nytkään. Lähtöpassit saa useimmiten lattiatason duunari.

Tämänkeväiset lopettajaiset koskevat joka tapauksessa kokonaista tuotannonhaaraa suuryhtiön sisällä. Kyse on kaikkien aikojen suurimmasta muutoksesta, joka koskaan on kohdistunut uuteen teknologiaan Suomessa. Niinpä omat symbatiani ovat potkittujen puolella.

Ajatelkaapa seuraavaa kuvitteellista keskustelua.

Kysymys: ”Mitä teette työksenne?”
Vastaus: ”En mitään.”
Kysymys: ”Ettekö mitään?”
Vastaus: ”En kerrassaan mitään.”

Mitä eroa on sillä, että työtön sanoo näin, verrattuna siihen, että samat vastaukset antaa monimiljonääri? Mikä tekee työttömän vastauksista moraalisesti paheksuttavia ja miljonäärin vastauksista hyväksyttyjä, jopa ihailtuja?

Rikas saa anteeksi paljon, koska hänen arvellaan ansainneen varallisuutensa ja oman toimettomuutensa. Tosiasiassa syy–seuraus-suhde voi olla käänteinen, ja rikas on saattanut rikastua työttömäksi potkitun kustannuksella. Näyttöä tästä antaa se, että Nokian ilmoitettua irtisanomisista osakkeen kurssi nousi tuotannon tehostumisen vuoksi, ja analyytikot (eli pörssiporvarit) kiittivät.

Näin siis vaikutti Nokian johtajien puhe tällä kertaa talouselämän retorisilla vainioilla. Niillä puheen hyvyys tai huonous mitataan kiinnittäen huomiota vain siihen, miten yrityksen kurssi viestin johdosta nousee tai laskee. Tämäntapainen tuotannon tehostuminen ei ole silti välttämättä koko kansantalouden edun mukaista, sillä huoltosuhde sen kun huononee ja yhteiskunnallinen tehokkuus kärsii.

Ei pidä syyllistää ihmisiä työttömyydestä, kun se ei ole heidän omaa syytään. Talousjärjestelmä on suhde ja perustuu vaihtoon. Niinpä myös työttömiä arvosteltaessa olisi peiliin katsomista koko yhteiskunnalla.

Veroprogression poistaminen rahoitetaan valtionvelalla

TV1:n tutkivan journalismin MOT-ryhmä teki jälleen loistavaa työtä paljastaessaan, kuinka Suomessa on vaivihkaa siirrytty progressiivisen verotuksen järjestelmästä tasaverokäytäntöön. Ohjelman nimeltä ”Verovapaa vyöhyke” voi katsella tästä.

Progressiivista verotusta voidaan puolustaa katsomalla, että hyvätuloisten on osallistuttava yhteiskunnan menoihin pienituloisia suuremmalla osuudella, sillä he myös hyötyvät yhteiskunnan fasiliteeteista muita enemmän. Koska rikkaat kuluttavat valtateitä loistoautoillaan ja purjevenesatamia huvijahdeillaan, on oikein, että heitä laskutetaan infrastruktuurin rakentamisesta ja ylläpidosta.

Korkeiden tulojen tai varallisuuden voidaan katsoa perustuvan lisäksi siihen, että muutamat ihmiset käyttävät hyväkseen toisten ihmisten perustarpeita tai huonoa asemaa esimerkiksi vuokra-asuntomarkkinoilla. Siksi progressiivisen verotuksen on tasapainotettava tilannetta.

Nyky-yhteiskunnassa myös työn ja ansion välinen syy–seuraus-ketju on monesta kohdasta poikki. Joku optio-oikeutettu voi rikastua toisten ihmisten työllä pelkästään saneeratessaan, nostaessaan kuluttajahintoja tai toimimalla muulla tavoin kansalaisten enemmistön haitaksi, kuten kävi esimerkiksi Fortumissa. Siksi on oikein, että valtio balanssoi tilannetta mahdollistettuaan ensin tiettyjen tahojen rikastumisen. Talous on suhde, jossa ketään ei voida liioin moittia eikä kiittää asemastaan, sillä ratkaisevia ovat ne poliittiset ehdot, joiden puitteissa toimitaan. Niinpä nuo ehdot eivät saisi olla epäoikeudenmukaisia.

Valtion tuloverotuksessa sovellettavan progression merkitys on vähentynyt huomattavasti, sillä tuloverojen osuus valtion verokertymästä on pienentynyt samalla kun verottamisen painoa on siirretty tasaveroluonteisten kulutusverojen suuntaan. Progressio on edelleen voimassa, eli tulojen noustessa myös veroprosentti nousee. Mutta kaikkein suurituloisimpia suomalaisia veroprogressio ei koske. Ankarimmin verotettuja ovat ne tulonsaajat, joiden bruttotulot ovat keskimäärin 200 000 euroa vuodessa.

Tämän tulotason yli veroprosentti nousee vielä yksittäisissä tapauksissa, mutta keskimääräinen veroprosentti ei enää nouse, vaan laskee. Kaikkein suurituloisimmat, eli miljoonan tai yli saavat suomalaiset maksavat veroja keskimäärin vain noin 29 prosenttia, eli saman verran kuin ne suomalaiset, joiden keskimääräinen tulo on noin 45 000 euroa vuodessa!

Vääristymän takana on Esko Ahon hallituksen vuonna 1993 tekemä päätös tuloverotuksen eriyttämisestä. Sen mukaan pääomatuloja verotetaan lievemmin kuin ansiotuloja. Matti Vanhasen hallitus jatkoi linjaa vuonna 2005 vapauttamalla listaamattomien yhtiöiden osingot veroista. Pörssin ulkopuolisten firmojen osinkotulot ovat lisäksi verovapaita 90 000 euroon asti, eli omistaja-johtajat voivat nostaa yrityksistään tuloa tuohon rajaan asti maksamatta veroa käytännössä lainkaan. Tällaista verotukseen tietoisesti rakennettua porsaanreikää ei tunneta missään muualla maailmassa.

Voidaankin sanoa, että suomalainen verotus on nykyään käänteisesti progressiivista eli regressiivistä, ja pienituloista palkansaajaa verotetaan suhteellisesti enemmän kuin hyvätuloista tai varakasta yrittäjää. Tämä on tietenkin porvarihallituksen ja sen kannattajien etujen mukaista, eli määrätietoisten poliittisten päätösten tulos. Esimerkiksi Matti Vanhasen suojaisana satamana toimiva Perheyritysten liitto lobbaa osinkotulojen verovapauden puolesta edelleen vähintään yhtä ahkerasti kuin Vanhasen istuessa pääministerinä.

Jokaisen kukkarollaan äänestäjän kannattaakin tarkistaa, kuinka järkevää on antaa äänensä esimerkiksi Kokoomukselle tai Kepulle. Nämä puolueet aikoivat vapauttaa myös perintöverosta vain omat äänestäjänsä eli yrittäjät ja maatilatalouden harjoittajat, kun taas palkansaajat aiottiin jättää maksamaan veroa huomattavasti pienemmistä perinnöistään.

Progressiivisesta verotuksesta luopuminen on tekemässä Suomesta Viron kaltaista Meksikoa, jossa tasaverotus otettiin käyttöön talouden liberalisoimiseksi ja yritteliäisyyden elvyttämiseksi sosialismin tuhojen alta. Suomen taloudellinen ja sosiaalinen rakenne on kuitenkin täysin erilainen kuin Viron, eikä maastamme toivottavasti koskaan tehdä sellaista prostituoitujen ja sutenöörien paratiisia, jossa jokainen ihminen ajetaan itseään ja palveluksiaan kaupittelevan parturin, pullakuskin tai puotipuksun asemaan.

Pahinta negatiivisessa kokonaisveroprogressiossa on se, että rikkaat pääsevät nyt erittäin pienellä verorasituksella samanaikaisesti, kun valtion menoja rahoitetaan valtionvelkaa lisäämällä. Tämä merkitsee, että rikkaiden rikastuminen siirretään kaikkien ihmisten ja myös sinun jälkeläistesi maksettavaksi.

Optio- ja pääomatulomiljonäärien sekä heidän perillistensä kautta Suomeen on syntymässä kokonaan uusi rälssisääty, jonka ei ole tarvinnut tehdä lainkaan työtä. Riittää, kun on keinotellut optioilla eli ryöstöviljellyt jotakin pörssiyritystä sen kurssiarvoa keinotekoisesti pumppaamalla, tai myötäillyt jotakin Euroopan unionille ja maahanmuutolle suotuisaa tarkoitusperää sekä istunut kovapalkkaisessa virassa tai toimessa.

Pienten perintöjen veron voisi mielestäni poistaa kokonaan, ja tuloverotuksen progressiota olisi lisättävä. Myös pääomatuloverotus pitäisi tehdä progressiiviseksi. Veropolitiikasta lisää tässä.

Nokian saapas kuluu – Maahanmuutto-ongelma yrityksissä

Nokian alkuperäistuote, aito kumisaapas, sai käyttöä, kun yritys potkaisi operatiiviset suomalaisjohtajansa pellolle. Ensin pihalle pistettiin toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuo, jota arvosteltiin virheistä. Seuraajana pidetty Anssi Vanjoki puolestaan lähti lehtitietojen mukaan itsenäisesti, osana samaa puhuria. Ja hallituksen puheenjohtajaksi jäänyt Jorma Ollila on luvannut jättää lähiaikoina paikkansa Nokian hallituksessa. Heidän edelläkävijöitään olivat Matti Alahuhta, Pekka Ala-Pietilä ja Sari Baldauf.

Minä en sure suomalaisjohtajien lähtöä heidän henkilökohtaisten kärsimystensä vuoksi. Kun virheistä arvosteltunakin saa 4,6 miljoonan euron erorahan, siinä häntä heiluttaa koiraa. Minusta johtajien suuret palkat, optiot ja erorahat ovat niin huonoa mainosta mille tahansa firmalle, että kyseisen politiikan takia yrityksen voisi laittaa ostoboikottiin. Muu antaa kuvan, että kuluttaja vie killinkinsä johtajalle kuin koira kalikan.


Ulkomaalaiset syövät johtajienkin työpaikat

Jotain murehtimistakin Nokian veturinvaihtoon liittyy. Nokia on tähän asti ylpeillyt sillä, että vaikka firman omistavatkin pääosin pohjoisamerikkalaiset sijoittajat, yrityksellä on ollut suomalainen johto. Se on pitänyt pääkonttorin, osan työpaikoista ja verotulot maassa. Kun uusi pomo tulee Kanadasta, tämä kertoo, mistä yritystä halutaan ohjata. Kurjaa on, että johtajiston ulkomaalaistuessa optiotkin menevät ulkomaille, samoin palkat ja verotulot.

Ilta-Sanomat julkaisi eilen uuden toimitusjohtajan, Stephen Elopin, entréetä pehmentämään tarkoitetun lööppijutun, jossa ”uuden Nokia-pomon äiti kertoo pojastaan”. Jos lehtien toimittajat eivät olisi niin naiiveja kuin ovat, he olisivat voineet tehdä jutun siitä, millaisia verohelpotuksia kovapalkkaiset ulkomaalaiset saavat Suomessa toimiessaan. Arvostelin jo vuonna 2006 (tämän kirjoituksen lopussa) tapaa, jolla eduskunta myönsi ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta rikkovan verohelpotuksen suurituloisille ulkomaalaisille. Yli 5 800 euroa kuukaudessa tienaavien palkkatuloihin sovelletaan 35 prosentin lähdeveroa eikä tuloveroa, joka olisi kyseisellä ansiotasolla korkeampi. Kevennyksen ovat saaneet niin Nokian työntekijät kuin Euroopan unionin virkamiehetkin, eikä kukaan poliitikko ole valittanut suomalaisten ihmisten syrjimisestä tai tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden rikkomisesta!

Nokian perustelut sille, miksi uusi pomo valittiin rapakon takaa, eivät vaikuta uskottavilta. Matkapuhelinalalla on mennyt pohjoisamerikkalaisilla markkinoilla huonosti muista syistä kuin Nokian pääkonttorissa tehtyjen ratkaisujen takia. Amerikan lamaa ei ole voinut lopettaa Suomesta, vaikka Kallasvuo, Ollila ja Vanjoki olisivat hautoneet kultamuniaan kuin hanhiemot.

Siksi on nurinkurista, että yhtiöjohdon amerikkalaistamiseen käytetään perustelua, jonka mukaan ”Pohjois-Amerikka on firmalle tulevaisuudessa ratkaisevan tärkeä”. Tämähän tiedetään. Apple ja Motorola tekivät elektroniikkaa jo aikana, jolloin Nokiassa valmistettiin jotakin aivan muuta, eli kilpailua on. Mutta kovin tekaistulta vaikuttaa ajatus, että amerikkalaiset, jotka ovat itse töhrineet oman taloutensa, voisivat nyt parantaa suomalaisyrityksen tilan. Asiassa ei taida auttaa myöskään se, että Elop palkataan saarnaamaan amerikkalaisille Nokian olevan amerikkalainen.


Tyhjää toimistotilaa Keilaniemeen?

Pidän mahdollisena, että parin vuoden päästä Nokia on siirtänyt pääkonttorinsa muualle ja Keilaniemessä on myytävänä jokunen hehtaari tyhjää toimistotilaa. Suomessa Nokian suunnitteluporrasta on tähän asti pitänyt se, että suomalainen insinööri on kansainvälisesti vertaillen edullinen eikä korkeaa osaamista löydy halvan työvoiman maista lainkaan.

Parasta olisi, jos suomalaisyritysten omistajuus pysyisi suomalaisten käsissä. Kun ovella on vieras isäntä, ei tulevaisuudelta voi paljoa toivoa.

Ennen pääkonttorinsa poismuuttoa Nokia varmasti puristaa valtiolta vielä muutamia erityisetuja, kuten se Helsingin Sanomien mukaan teki jo ”Lex Nokiana” tunnettua viestinnän tietosuojalakia säädettäessä. Motiivit siihenkin saattoivat tulla ulkomaalaisomistajilta. Tekes on tukenut Nokiaa useilla miljoonilla vuosittain, mutta poliitikot ja julkinen mielipide eivät ole elämöineet Nokiaa vastaan sen siirtäessä alihankintojaan ulkomaille. Saksassa Nokian tuotantoyksikön lopettamisesta nousi suunnaton kohu, ja yritys joutui maksamaan sadantuhannen euron erorahoja myös lattiatason työntekijöilleen.

Suomessa valtio, kunnat ja ihmiset ovat palvelleet Nokiaa kuuliaisesti. Tavallaan se on oikeinkin, mutta jää kovin yksipuoliseksi, jos yritys menettelee suomalaista yhteiskuntaa kohtaan despoottimaisesti. Se taas johtuu omistajuuden ja päätösvallan katoamisesta ulkomaille, jolloin yrityksessä ei voida tehdä suomalaista yhteiskuntaa hyödyttäviä päätöksiä edes niin haluttaessa.


Sinivalkoinen omistajuus kannattaa

Olen asettanut poliittisen ohjelmani yrityspoliittisessa osiossa tavoitteeksi sen, että suomalaisyritysten omistajuus pysyisi Suomessa. Tällä tavoin esimerkiksi Nokia voitaisiin pelastaa pahimmalta mahdolliselta skenaariolta eli fuusiolta johonkin markkina-arvoltaan suurempaan yritykseen, kuten Microsoftiin.

Tämä edellyttää yrityksiltä, omistajilta ja poliittiselta vallalta tietysti konsensusta, malttia ja määrätietoista yhteistyötä. Pitkällä tähtäimellä se varmasti kannattaa ”Suomen kansantalous”-nimiselle yritykselle, vaikka firmat eivät saisikaan valtiolta aivan kaikkea eivätkä valtio ja kunnat voisi tappaa yrityksiä omilla vaatimuksillaan. Yhteistyön on oltava joka tapauksessa sekä yrityksiä että yhteiskuntaa yhtäaikaisesti hyödyttävää.

Tiedän kyllä, etteivät suomalainen johtajuus ja omistajuus ole välttämättä itseisarvoja. Joskus voi olla hyväkin, että arvoltaan paisuneisiin suomalaisfirmoihin virtaa ulkomaista pääomaa ja suomalaisomistajat pääsevät realisoimaan yrityksissä olevaa varallisuutta. Kun yritysten arvot (hetkellisesti) notkahtavat, voi olla jälleen edullista ostaa menetettyjä firmoja takaisin.

Mutta yrityksiä ei pidä nähdä myöskään pelkkinä sijoituskohteina eikä pelimerkkeinä vaan myös talouspolitiikan instrumentteina. Aktiivisten omistajien tahtotila vaikuttaa siihen, mitä yrityksissä lopulta tehdään ja mitä kansantaloudellisia seurauksia kaikella on. Siksi on parempi, että omistajuus ja päätösvalta pysyvät Suomessa. Mitäpä syytä armeijan joukoilla muuten olisi ryhmittyä puolustukseen Nokian pääkonttorin ympärille (kuten vuoden 2004 sotaharjoituksessa), jos sota on hävitty jo kansainvälisissä pörsseissä?

Optioiden kirous

Kaikki tietävät, että Mikael Lilius on paha mies, sillä hän kiskoi valtionyhtiö Fortumista miljoonien optiot. Lisäksi hän on Hankenin käynyt diplomiekonomi ja näyttää, millaista on suomenruotsalaisen porvariston hillitty charmi.

Mutta Liliuksen optiorahastuksesta ei sovi syyttää pelkästään häntä itseään. Miesparkahan on olosuhteiden uhri. Kukapa kieltäytyisi tuottoisasta optio-ohjelmasta, jos sitä kultalusikalla tarjottaisiin?

Monia kenties hämmästytti presidentti Tarja Halosen pidättyväinen lausunto, kun häneltä tiedusteltiin mielipidettä valtionyhtiöiden optio-ohjelmista lokakuussa 2005. Presidentti vastasi tuolloin, että ”demokratiassa tehdään viisaita ja vähemmän viisaita päätöksiä” ja että sopimusten täytyy joka tapauksessa pitää (kaiketi sopimusinstituution oman säilymisen vuoksi).

Miksi sosiaalidemokraattisesta puolueesta valittu presidentti ei kritisoinut vaan ikään kuin puolusteli optiojärjestelmää – tai ainakin pidättäytyi arvostelemasta systeemiä, vaikka siihen olisi ollut erinomainen tilaisuus? Vastaus saattaa löytyä Halosen omasta taustasta.

Tarja Halonen ei oikeusministerinä toimiessaan esitellyt silloiselle presidentille lakia, joka olisi kieltänyt optio-ohjelmien käytön valtionyrityksissä. En tosin muista, minkä poliittisen kaupan välineenä kyseinen ratkaisu syntyi, mutta oletan, että näyttämällä vihreää valoa optio-ohjelmille Sdp sai läpi jonkin tärkeäksi kokemansa hankkeen silloisten hallituskumppaniensa kanssa.

Kun Halonen on myöhemmin arvostellut optio-ohjelmia, hän on ollut tietenkin oikeassa. Virhe kannattaa aina tunnustaa - varsinkin silloin, kun kyseessä virhe, jota kritisoi jo oikeistolainen työväenpuolue kokoomuskin. Kokoomuksen taholla optiojärjestelmää ovat tosin antautuneet puolustamaan ainakin Jyrki Katainen ja Jyri Häkämies viime päivien kannanotoissaan. Tämä ei ole kenties ihme, sillä Häkämies vastaa ministerinä valtionyhtiöiden omistajaohjauksesta ja sitä kautta myös Mikael Liliuksen muhkeista tuloista.


Mikä optiojärjestelmässä mättää?

Mikä optiojärjestelmässä sitten mättää, ellei huomioon oteta sitä sivuseikkaa, että järjestelmä leipoo yritysten johtajille suunnattomasti rahaa sekä siirtää tuloja niin sanotusti köyhiltä rikkaille? Optiojärjestelmän eräs vika on, että tutkimusten mukaan edes sen nimeltä mainittu perustavoite ei toteudu. Optioiden väitetään sitovan johtoa yrityksiin, mutta todellisuudessa suurin osa johtajista vaihtaa osakkeensa mahdollisimman pian rahaksi.

Toinen vika liittyy siihen, että järjestelmä ohjaa vedättämään osakkeiden kurssia mahdollisimman korkealle keinoilla millä hyvänsä, jolloin firmoihin saattaa syntyä tuhoja. Optioiden lauettua johto voikin kääntää firmalle selkänsä ja poistua paikalta seurauksista välittämättä. Järjestelmästä tulee pelkkä rahastusautomaatti.

Kolmas ongelma on, että optiot lankeavat yrityksen entisten omistajien, asiakkaiden ja työntekijöiden maksettaviksi. Koska optiot vaihdetaan osakkeiksi osakeanneissa, entisten omistajien suhteellinen omistusosuus yhtiöissä pienenee. Tuottavuuden tavoittelu puolestaan ohjaa kuluttajahintojen nousuun, aivan kuten jokainen sähkönsiirron asiakas voi lukea laskustaan. Ja tehokkuuden kiskomisesta kärsivät saneeratut tai muutoin hiillostetut työntekijät.

Neljäs ongelma on optiojärjestelmän oma idea: patruunahengen lietsominen. Se, että isäntä on samalla omistaja, ei välttämättä motivoi työntekijöitä eikä ohjaa myöskään johtoa yrityksen parempaan johtamiseen vaan pelkkään henkilökohtaisten voittojen saalistamiseen. Isopalkkaisten pomojen pitäisi hoitaa hommansa jo pelkkien palkkatulojensa vastineeksi.


Ahneuden palkka

Percy Henrik Mikael Liliuksen ansiotulot olivat optio-ohjelman vuoksi vuonna 2006 peräti 11,6 miljoonaa ja hänen verotettava varallisuutensa vuonna 2005 5,3 miljoonaa euroa. Tämä tekee jo kansanedustajatkin kateellisiksi, ja poliittista oikeudenmukaisuutta alkaa löytyä.

Mutta mikä asiassa auttaa? Jos optiosopimuksia ei voida purkaa, voi tietenkin purkaa työsuhteen. Siinäkin tapauksessa Liliusta odottaa 24 kuukauden eroraha, joka tekisi noin 1,7 miljoonaa euroa. Mikäli Lilius istuu tehtävässä eläkeikään asti, hänelle lankeaa pelkkien palkkatulojensa perusteella noin 40 000 euron kuukausieläke! Tällaiseen summaan päästään, sillä Fortumissa on käytössä periaate, jonka mukaan toimitusjohtajan eläke on 60 prosenttia palkasta ja palkkioista, ja täydelle eläkkeelle pääsee 60-vuotiaana. Ei siis ihme, että Lilius päätti itse kiehahtaa häntä arvostelleelle Fortumin hallitukselle ja sinetöi potkunsa viime torstaina järjestetyssä tiedotustilaisuudessa, jossa hän arvosteli valtio-omistajaa ja poliitikkoja. Hän siis vetäytyi lokoisiin oloihin eläkepäiviä odottelemaan.

Mutta mitä iloa ihmiselle on paljosta omaisuudesta, jos siitä ei ehdi täysin siemauksin nauttia – esimerkiksi juomalla järvikaupalla leijonapulloja tai ahmimalla koko rahan edestä kermakakkuja hienostokahviloissa? Epäoikeudenmukaisesti hankittu varallisuus ei ole edes yleisen kateuden kohde vaan halveksunnan aihe, joka ei tuo haltijalleen kunniaa vaan jota moni pitää pilkkanaan. Sitä ei voi siis käyttää edes sosiaalisen arvostuksen tavoitteluun.

Helposti hankitun ja niin sanotun ”epäpyhän rahan” ominaisuus on myös se, että se ohjaa ihmisiä tragedian tielle ja katoaa taivaan tuuliin. Lisäksi Jukka Kemppisen blogikirjoituksen mukaan Mikael Lilius ei pääse Taivaaseen.