Feministi lyttäsi ”takarivin koulupojat” ja teki sen naisten hallitsemassa koulumaailmassa

Lehdistötiedotetieteellä tarkoitetaan sitä, kun tieteilijä tai sellaisena esiintyvä markkinoi itseään medioissa laatimalla tekosistaan mainoksia. Onlyfans-sivustoa tutkijan ei sentään tarvitse nykyisinkään perustaa, vaikka yliopistot kannustavatkin portfolioiden laadintaan.

Lehdistöreportaasitiede puolestaan on kirjassa Pavlovin koirat antamani määritelmän (s. 30) mukaan sitä, että toimittaja tulee avuksi (tai kiusaksi) ja joko selittää tutkijan tulokset omasta näkökulmastaan parhain päin tai naulaa ne haukkujen kera lattiaan kiinni korkokengillä poljettaviksi.

Kun väitöskirjatutkija (eli jatko-opiskelija) nimeltä Leea Lakka julkaisi teoksensa Takarivin tekstikäytänteet (Dissertationes universitatis Helsingiensis 52/2024), jossa moitittiin ”takarivin oppilaita”, kyse oli poikien haukkumisesta ja heidän koulukiinnostumattomuutensa paheksunnasta.

Yleisradio ja muu media riensivät heti apuun myöntäen Lakalle laajasti myönteistä julkisuutta. 

Naistoimittaja Laura Kangas kirjoitti Ylen verkkosivujen jutussa ”Tutkija vietti vuoden ysiluokan takapenkissä ja sanoo nyt, että koulun pitää vaatia oppilailta enemmän” Leea Lakan väitöksestä 12.3.2024 näin:

”Monet hänen tapaamistaan takarivin pojista eivät nähneet lukemista tai oppimista kovin tärkeinä. Heille oli selvää, että he menevät peruskoulun jälkeen ammattioppilaitokseen. Asiat, joista ei ollut selvää hyötyä tulevassa ammatissa, eivät kiinnostaneet.”

Tärkein jätettiin kuitenkin kysymättä ja vastaamatta: miksi eivät kiinnostaneet? Vastaukseni on sama kuin jo toista kymmentä vuotta sitten.

Siksi, että opettajakunta on naisistunut ja kouluissa suositaan naisellisia työskentelytapoja. Tytöille tyypilliset toimintatavat (kuten viittaaminen, nöyrtyminen ja alistuminen) arvotetaan opettajattarien piirissä älyllisyydeksi, kun taas pojille tyypitellyt toimintatavat (reippaus, kovaäänisyys ja kyseenalaistaminen) arvotetaan naisopettajien keskuudessa epä-älyllisyydeksi, ja se tuomitaan.

Aivan niin kuin Leea Lakan epä-älyllisessä tutkimuksessa.

Moralisoiva eetos on alhaisin, koska se ei selitä eikä vaivaudu kyseenalaistamaan ja pohtimaan asioita erilaisista kulmista. Siksi Lakan väitös on mitätön.

Ylen jutussa selvennetään, että ”[n]uorilta pitää vaatia vastuunottamista, Lakka toteaa.”

”Koulujen pitäisi pitää kiinni siitä sivistyksen ihanteesta, että koulun tehtävä on opettaa myös asioita, jotka eivät kiinnosta,” Lakka maalaa.

Mutta entäpä, jos siellä ei opeteta pojille juuri muuta kuin sellaista, mikä ei kiinnosta? Eikä opeteta sitä, mikä kiinnostaisi poikia heidän maailmassaan ja muutenkin nykyisessä todellisuudessa?

Ratkaisuksi Lakka tarjoaa patistelua.

Taaskaan ei vaivauduttu kysymään, miksi asiat eivät kiinnosta. Vastaukseni on: muun muassa siksi, että kielten oppikirjojen kehyskertomukset koostuvat tyttöjen maailmaan liittyvistä aiheista. Jos niissä puhuttaisiin mopoista, autoista, moottoripyöristä, peleistä, tietokoneista ja pornosta, ne voisivat kiinnostaa myös poikia.

Naiset tukevat solidaarisesti naisia opettajien suosiessa tyttöjä ja toimittajien suosiessa Lakan tapaista yliopistofeministiä. He kaikki yhdessä syyttelevät poikia ja miehiä. Tämä on pahinta henkistä pahoinpitelyä. Ja sen tuloksena seppelöidään tohtoriksi.

Onko liikaa sanottu minulta? Ei ole. Väitöskirjatutkijan (eli jatko-opiskelijan) metodi ja ratkaisuesitykset eivät poikkea entisaikojen näpeille lyömisestä tai siitä, kun oppilaita vietiin kuin sikoja korvista luokkien nurkkiin. Lakan vaihtoehdot ovat nimittäin pelkästään normatiivisia.

Oppilaita pitäisi hänen mukaansa pakottaa kiinnostumaan. Opettajakunnan naisistuminen käännetään kotien ja politiikan ongelmaksi: ”poliitikkojen pitäisi puuttua siihen, miten perheillä menee: kuinka paljon kotona arvostetaan ja tuetaan oppimista”, sanotaan Lakan haastattelussa Ylellä.

Näin tuomitaan jälleen ”toksinen maskuliinisuus”. Punavihreät feministit saavat lisää aiheita tuomita oppilaat isiensä tyhminä poikina, kun he eivät viitsi opiskella jotain niin turhaa kuin pakkoruotsia. Ei huomata, että äiditkin voisi altistaa koulukritiikille.

Väitöskirjassa väittelijän suosittelema pakottaminen perustellaan näin:

”Pakko on perustavanlaatuinen osa oppivelvollisuuskoulua. Kunta on velvollinen järjestämään oppivelvollisuusikäisille asukkailleen esi- ja perusopetusta ja oppivelvollisen on osallistuttava siihen tai saatava muutoin perusopetuksen oppimäärää vastaavat tiedot (perusopetuslaki 1998/628 4 §; 26 §). Oppilaan huoltajalla on sakkorangaistuksen uhalla velvollisuus valvoa oppivelvollisuuden toteutumista (oppivelvollisuuslaki 2020/1214 22 §).”

Tutkija astuu siis pykäläkoreografian piiriin ja puhuu omassa psykologisessa ymmärtämättömyydessään ”pakkopääomasta”. Hänen väitöskirjansa mukaan pakkopääomaa on ”eniten niillä opettajilla, jotka onnistuvat luomaan oppilaisiin lämpimän suhteen ja edellyttävät näiltä työskentelyä”.

Miten kummassa sellainen opettaja voi luoda lämpöisen suhteen mihinkään, jolla on pykälien näköiset kidutusvälineet mukanaan?

Pakkoruotsilla ei ole tässä asiayhteydessä muuta merkitystä kuin klassinen asema alistumisen, nöyristelyn ja kyyristelyn kansallismasokistisena vertauskuvana.

Nykyisyyteen tullaan, kun huomautetaan, että matkapuhelin ei olekaan ainoa syy koulukiinnostuksen kääntymiseen muuhun maailmaan, vaan syy on kaveriporukkaan kuuluminen. Tutkijattaret ja toimittajattaret ovat näköjään oivaltaneet, ettei mikään väline ole koskaan syy siihen, miten sitä käytetään. 

Matkapuhelinta ei tietenkään voi uskottavasti syyttää väitöksessä, koska poikaongelmaksi koettu mielenosoitus oli koululuokissa meneillään jo ennen TikTokia.

Omassa matalamielisyydessään naisopettajat rankaisevat poikia henkisesti siitä, että he hakeutuvat omiin kaveripiireihinsä, sikäli kuin heillä kavereita on. 

Feministit ovat aina paheksuneet sitä, että miehet muodostavat omia porukoitaan ja tekevät naisten ja miesten välille muureja (joihin on syynsä).

Tutkijalta jää huomaamatta, että monet pojat kärsivät kaverittomuudesta ja masentuvat siksi. He eivät ymmärrä, että poikien linnoittatuminen kaveripiireihinsä ja takariveihin on passiivis-aggressiivinen reaktio koulumaailman naisistumista ja epä-älyllistymistä vastaan. Siihen voi olla useita selityksiä ja syitä.

Jatko-opiskelija Lakka löytää kuitenkin syyt liian helposti ja korostaa, että vikaa onkin tasa-arvopolitiikassa, ”sillä kaikilla ei ole tasa-arvoista mahdollisuutta kiinnostua asioista.”

Pitäisikö pojat jättää jälki-istuntoon ja paukuttaa heidän päähänsä lisää feminististä tasa-arvopolitiikkaa, jolla heitä pakotettaisiin muuttumaan tytöiksi? Juuri näin opetushallinto toimii.

Feministi Chimamanda Ngozi Adichien kirja Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä? jaeltiin kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille aivan äskettäin, ja lahjoituksen taakse oli saatu opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja feministinen ajatushautomo Hattu. 

”Ruskeiden tyttöjen” etevyyttä ja tuen tarvetta korostetaan kyllä, mutta kun on kyse ongelmista, Lakka ei ”etnografista” lähestymistapaa soveltavassa väitöskirjassaan selvitä, kuinka suuri osa takarivin ongelmallisista häirikköpojista, muotivaatteiden ryöstäjistä, katujengiläisistä ja alaikäisistä puukkojunkkareista on maahanmuuttajataustaisia.

Tästä ongelmasta valtamedia vaikenee viitaten näkemykseensä, ettei asialla ole merkitystä rikosten selvittämisen kannalta. Tosiasiassa sillä voisi olla merkitystä koko ongelmakokonaisuuden selvittämisen kannalta.

Yleisradion ja Sanomien mediat kaiuttivat Leea Lakan väitöstä kautta maan useissa julkaisuissa ja Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa sekä suuressa henkilöjutussa. Se oli myös Ylen TV-uutislähetyksessä ja MTV3:n sivuilla sekä herätti paljon julkista keskustelua. Väittelijän oma referaatti (lehdistötiedote) ”Takarivi kirjoittaa porukalla, helpolla, läpällä ja pakolla” on täällä.

Väitös on innostanut feministien lisäksi myös niitä vanhoillisia moraalinvartijoita, jotka ovat aina halunneet takoa kuria oppilaiden tajuntaan. Opettajattaret saivat komentelun ja kurinpidon vaatimuksista lisää vettä myllyynsä ja käyttivät väitöstä ahmiakseen lisää määräysvaltaa opettajille.

Eräs opettaja nimeltä Aili Kämäräinen Lohjalta huomautti (ehkä ironisesti), että aiemmin opettaja laittoi välkyimmät ja vähiten ohjausta tarvitsevat takariviin, kun taas nykyisin oppilaat saavat valita paikkansa itse, ja ongelma on muka siinä.

Tosiasiassa kouluissa tarvittaisiin miesopettajia, miehistä otetta ja maskuliinisia työskentelytapoja: miesten maailmaa. Ongelma on, että suomalaisia miehiä kehutaan aivan liian vähän.

Sen sijaan kehutaan tyttöjä, kuten professori Kirsi Tiiran taannoisessa selvityksessä, jonka mukaan tytöt [muka] piilottavat lahjakkuutensa koulussa ja ovat siksi jatkuvan kannustuksen tarpeessa!

Väitöskirja Takarivin tekstikäytänteet on puolivillaista sosiologista sanakohinaa, eikä siinä ole tutkittujen oppilaiden (poikien) omaa ääntä juuri ollenkaan. Heiltä itseltään ei kysytty, miksi sä toimit noin. Suurimmaksi osaksi väitös on tutkijan itsensä päälle puhumaa ”etnografista” ja ”sosiokulttuurista” jargonia, jotta se vaikuttaisi metodologisesti edistykselliseltä.

Voitte tietenkin pitää tätä kirjoitustani äänenä takarivistä, josta se tulee nyt feministien hallitsemiin luentosaleihin.

Keskeinen kysymys onkin sitten se, miksi takarivin pojista tulee kuitenkin eturivin miehiä, vaikka feministien mielestä ei pitäisi, kun he ovat koulussakin niin huonoja.

Vastaus on: pojat osoittavat älyllisyytensä kapinoimalla. He eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille yritetään opettaa tai tuputtaa.

Tämä mieshormonien aiheuttama piirre vaikuttaa niin, että takarivistä tullaan eturiviin kaikkialla, missä tarvitaan järkiperäistä otetta eikä vihervasemmistolaista feminismiä.

Tutkija olisi voinut vähemmälläkin sivumäärällä salata peitellyn miesvihansa.

Niin kaunis on Kokoomus – ja vihervasemmiston varjoisat veet

Keneltäkään ei varmasti jäänyt huomaamatta tapa, jonka mukaisesti pääministeri Sanna Marin (sd.) katosi esittelemään toimintavalmiuttaan Instagram-videolla samaan aikaan, kun Uniperin miljardirahoituksesta päätettiin Saksassa Fortumin ja suomalaisten ihmisten suureksi tappioksi (kirjoitin aiheesta täällä ja täällä).

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue asettui kuitenkin horjumatta Marinin taakse, vaikka rahojen mukana meni myös maine, ja hallitus nuolee haavojaan pikavippaamalla Fortumille 2,35 miljardia lisää veronmaksajien killinkejä. Tosiasiassahan Suomella olisivat olleet kaikki neuvotteluvaltit käsissään, sillä Uniperin konkurssi olisi ajanut kaasusta riippuvaisen Saksan teollisuuden hetkessä perikatoon.

Mutta demaridiletantit luovuttivat päätösvallan Uniperissä saksalaisille, jatkoivat kaasun alennusmyyntiä ja ottivat tappiot Fortumin takkiin, jottei ”Putin” voisi laittaa Fortumia polvilleen. Polvilleen olikin mennyt Sanna, ihan vain yleiseurooppalaisen solidaarisuuden merkiksi.

Hämmentävää on vihervasemmistolaisten puolueiden tapa puolustella poliitikkojensa tekemiä kakaramaisia virheitä.

Myös Pekka Haavisto (vihr.) on voinut jatkaa puolueelleen läänitetyissä tehtävissä huolimatta toistuvista kähminnöistään, joihin kuuluu suurempia ja pienempiä virheitä alkaen Suomen sähköverkkojen myynnistä ja päätyen tohtorintutkinnon tavoitteluun ilman akateemisia perusopintoja. Asioiden esilletuonti ei ole loanheittoa, kuten lehdistö puolustelee, vaan totuuden paljastamista, johon median faktantarkistus ei yllä.

Tehdäänpä vertailua, sillä vertailut usein paljastavat asioiden tilan. Oikeistopuolueissa ei ole nähty vastaavanlaisia valtavan suuruusluokan poliittisia tai taloudellisia asiavirheitä. Kohujen aiheet ovat liittyneet esitettyihin mielipiteisiin, joita muutamat ovat pitäneet epäsopivina ja joiden vuoksi puolueet ovat harjanneet piiristään edustajia tai ehdokkaita.

Viimeksi näyttöä saatiin, kun Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen torjui Wille Rydmanin paluun eduskuntaryhmään, ja Rydman perusti oman ryhmän. Median tietojen mukaan järjestely on Rydmanille ”epämieluisa”, ja vähintään yhtä epämieluisaa on ollut syyttömyysolettaman laiminlyönti.

Helsingin Sanomathan tuomitsi kansallismieliseksi ja maahanmuuttokriittiseksi tiedetyn Rydmanin poliittiseen ulkopuolisuuteen kohdistamalla häneen feministisiä syytöksiä ”epäasiallisesta käytöksestä” ja muuta seksuaalista ahdistelua.

Nykyään melkein mikä tahansa seksuaalinen kontaktinhaku ja muu ihmisille luonteenomainen käytös voidaan lavastaa feministien hallitsemassa mediassa ”epäasialliseksi käytökseksi”, josta jaellaan korvapuusteja. Kirjoitin aiheesta täällä.

Suurten poliittisten virheiden puuttuminen ja lillukanvarsiin takertuminen ei oikeistossa kerro kuitenkaan korkeammasta moraalista vaan siitä, että julkinen sana on oikeistoa kohtaan ankarampi. Kyse on Jeremy Clarkson -ilmiöstä, josta olen myös itse joutunut kärsimään.

Taustalla on myös vääntö kansallisen edun ja universaalin maailmanhalailun välillä.

Puoliksi venäläistaustainen Kai ”Marrakech” Mykkänen tunnetaan yhtenä Kokoomuksen pahimmista internationalisteista Alexander Stubbin, Petteri Orpon, Jyrki Käteisen ja pirtu-Sirpan rinnalla, joten ei ole ihme, että Rydmanin paluu eduskuntaryhmään viipyy. Lopulta siitä ei tule mitään.

Rydmanin pois harjaamisessa ei olekaan kyse vain siitä, että hän on saattanut tehdä seksuaalisia aloitteita, kuten kuka tahansa ihminen.

Kyse on Kokoomuksen omasta jakautuneisuudesta yhtäältä äärimmäisiin internationalisteihin, jotka kannattavat maahanmuuttoa, pääomien maastavientiä, kansainvälistä kapitalismia, työvoiman tuontia, hallintarekistereitä ja julkisen omaisuuden myyntejä – sekä toisaalta konservatiiveihin, jotka kokemukseen nojaten ajavat kansallista etua talouskysymyksissä.

Samantyyppisten erimielisyyksien vuoksi Kokoomuksesta irtautui jo tuo Harry Harkimokin perustaen Nyt-liikkeen.

Rydmanin tapauksessa ei ole siis kyse ainoastaan feministien harjoittamasta seksuaalisesta ahdasmielisyydestä ja syyttelystä. Kyse on halusta savustaa politiikasta pois lupaavilta näyttävät oikeistopoliitikot, joilla on munaa sanoa internatsismille ”ei kiitos”.

Annankin Rydmanille yhden ohjeen: Älä tavoittele paluuta Kokoomuksen ryhmään! Siten vain nolaat itsesi. Älä siis ano mitään. Ei Ano Turtiainenkaan ano.

En ole samaa mieltä Ano Turtiaisen kanssa juuri mistään – en varsinkaan koronakriisin hoidosta enkä Venäjästä – mutta yhdessä asiassa hän tekee oikein. Tultuaan erotetuksi Perussuomalaisten ryhmästä hän on oivaltanut, että puolue voi pettää luottamuksen omaa kansanedustajaansa kohtaan vain kerran.

Ehkä oikeistopuolueissa kannattaisi asettua jäsentensä tueksi samaan tapaan kuin vihervasemmistossa tehdään.

Oikeistossa nähdyt kohut ovat joka tapauksessa mitättömiä mielipide- ja arvostuskiistoja verrattuina siihen, mitä heppatyttöhallitus on saanut toimillaan aikaan.

Ilmeisesti kohun täytyy olla todenperäinen, kuten Sanna Marinin itsensä järjestämä kohu on ollut. Tulos: SDP tukee täysin palkein, media silottelee ja pääministeri saa jatkaa. Onhan kyseessä nuorehko nainen. Ja iltapäivälehdistö hehkuttaa otsikolla ”Sanna Marinin Instagram-suosio kasvaa räjähdysmäisesti – lähes miljoona seuraajaa”.

Kansalaisten uteliaisuus ei kuitenkaan kerro välttämättä suosiosta vaan sensaatioiden janosta, vasemmistopopulismista, voyerismista, itsensäpaljastamisen halusta ja politiikan sietämättömästä epä-älyllistymisestä.

Ongelmana on, että puolueet eivät päästä ehdokkaikseen toimintakykyisiä ja asiantuntevia ihmisiä. Todennäköisesti seuraavakin hallitus kootaan moppitukkaisista bimboista. Hyvää siinä on vain se, että silloin virkamieskunnan vaikutusvalta kasvaa.

Annan fatwan (ohjeen) myös Kokoomukselle ja Perussuomalaisille: Älkää pyrkikö hallitusvastuuseen, vaan antakaa vihervasemmistolaisten korjata virheensä ihan itse!

Sääliksi käy suomalaisia, kun seuraava hallitus joutuu rämpimään suossa laittaen Suomen taloutta kuntoon.

Tässä maassa tarvittaisiin poliittisesta kannatusvastuusta riippumaton hätätilahallitus, joka pitäisi koota parhaista yhteiskuntapolitiikan ja taloustieteen asiantuntijoista.

Kuinka ’tasa-arvolla’ diskriminoidaan?

Kansainvälisen naisten päivän (8.3.) ja tasa-arvon päivän (19.3.) aikoihin on jälleen hyvä pohtia, kuinka vaarallista tasa-arvoargumentin käytöstä on tullut feminismin piirissä – etenkin mediassa, julkisessa hallinnossa ja yliopistoissa, joissa vihervasemmistolaisen manipulaation mankeli pyörii ylikierroksilla.

Oireellista on, että tasa-arvon päivää vietetään naiseutta korostaen Minna Cuntin kunniaksi, ikään kuin tasa-arvo ja arvon ilmiöt yleensäkin olisivat vain naisten reviiriä. Pian myös uutta ”kansalaisvaikuttamisen päivää” liputetaan Miina Sillanpään päivänä, aivan kuin naiset omistaisivat demokratian. Melkoinen miina on tuokin ollut.

Sukupuolten tasa-arvolla ratsastamisesta on tullut feministien omahyväistä eturyhmäpolitiikkaa, jolla porhalletaan ohituskaistoja pitkin naisten ”etujen” ja ”oikeuksien” loppumattomaksi edistämiseksi, kehittämiseksi ja lujittamiseksi.

Tasa-arvo ei ole oikeudenmukaisuutta

Muutama filosofinen huomautus tasa-arvosta on tarpeen. Tasa-arvo ei ole itseisarvo lainkaan vaan epäarvo. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä arvon käsite on perusrakenteeltaan hierarkkinen. Tasa-arvon vallitessa arvojen välille ei tunnusteta eroja, ja siten ajaudutaan helposti yksiarvoisuuteen, eli totalitarismiin. 

Sen sijaan etiikan ideana on erottaa hyvät asiat huonoista ja arvokkaat vähemmän arvokkaista. Tasa-arvo on siis perimmältään epäeettistä.

Niin on varsinkin silloin, kun tasa-arvoa luodaan etuoikeuttamalla tai ansioita kiistämällä. Etuoikeuttaminen on esimerkiksi yhdenvertaisuuslain tuella tapahtuvaa positiivista erityiskohtelua, joka on kaiken oikeudenmukaisuuden vastaista. Ansioiden kiistäminen taas on meritokraattisen moraaliperiaatteen kieltämistä. Sen mukaan ihmisillä on oikeus ansioidensa mukaisiin asioihin. 

Tasa-arvo ei siis ole oikeudenmukaisuutta. Yhtä vähän arvoarvostelemien tekeminen on syrjintää. Itse asiassa moraali edellyttää, että erotamme hyvät asiat huonoista ja asetamme ne arvojärjestykseen.

Oikeudenmukaista ei ole myöskään tasa-arvon asettaminen päämääräksi. Se jos mikä vaatii keinotekoista tasa-arvon tavoittelua, jota luodaan rakentelemalla ansioita vastaamattomia ohituskaistoja esimerkiksi maahanmuuttajille ja muille ”erityisryhminä” pidetyille. Myöskään mahdollisuuksien tasa-arvo, eli samalle lähtöviivalle asettaminen, ei ole oikeudenmukaista silloin kun sitä luodaan keinotekoisesti.

Sukupuolten keskinäistä oikeudenmukaisuutta ei ole mikään tasa-arvo sinänsä vaan se, että ansiot ratkaisevat ja sukupuoli ei vaikuta. Suosiminen puolestaan on vääryyden ja katkeroitumisen syy. Aina voidaan väittää, että jotakuta saa suosia, jos se ei tapahdu muiden kustannuksella, mutta sellaisia tilanteita ei ole olemassa niin kauan kuin rahat ja resurssit, joita tavoitellaan ja joita jaetaan, ovat samoja.

Suhteellisuusperiaatteen mukaista tasa-arvoa?

Edustavan esimerkin järjestelmän sisään rakennetusta suosimisesta tarjoaa Suomen omistamis-, kouluttautumis- ja yritteliäisyysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka on luotu vasemmistolaisen ay-liikkeen ja porvarien tuella. Toimeentulotuen saantia koskevat varattomuusvaatimukset ovat johtaneet siihen, että Kela myöntää avokätisesti toimeentulotukea maassamme oleskeleville pakolaisille ja turvapaikanhakijoille, sillä he ovat lähtökohtaisesti vailla varallisuutta.

Sen sijaan kantasuomalainen, jolla on vähäistäkin omaisuutta esimerkiksi moottoriajoneuvon, veneen tai kesämökin muodossa, ei ole oikeutettu toimeentulotukeen, vaan hänen täytyy ensin myydä ”helposti rahaksi muunnettava” omaisuutensa. Tätä kautta ulkomaalaisille luodaan erinomaiset olosuhteet lisääntymiseen ja perheiden perustamiseen Suomessa, kun taas suomalaisia ohjataan hankkiutumaan köyhiksi ja varattomiksi ihan vain voidakseen turvata tulojen saannin jokapäiväisiin menoihinsa. Ulkomaalainen rikastuu ja hyötyy, suomalainen köyhtyy ja maksaa.

Tämä on vihervasemmiston mielestä oikeasuhtaista samalle viivalle asettamista ja suhteellisuusperiaatteen mukaista. Näin sosiaaliturvalainsäädäntö tukee ja vauhdittaa suomalaisten suhteellista kurjistumista, ja kaikki muut puolueet Perussuomalaisia lukuun ottamatta suorastaan taistelevat ohituskaistojen rakentamiseksi pakolaisille ja turvapaikanhakijoille niin sosiaalipalveluihin, terveydenhuoltoon kuin asuntojonoihinkin.

Miksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspolitiikka edustavat käytännön sosialismia?

Tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella ratsastamisesta on tullut poliittiselle vihervasemmistolle ja sitä tukevalle huvitteluliberaalille porvaristolle keino bernsteinilaisen sosialismin läpiajamiseen yhteiskunnassamme. Vielä jokin aika sitten puhuttiin pelkästään tasa-arvosta (engl. equality), mutta käsitteeseen liittyvän orwellilaisen vivahteen vuoksi vasemmisto on alkanut hämärtää tasapäistämispolitiikkaansa puhumalla viime aikoina myös oikeudenmukaisuudesta ja siihen liittämästään yhdenvertaisuudesta (engl. equity). 

Suomessa tuli vuoden 2015 alussa voimaan yhdenvertaisuuslain nimeä kantava laki, jolla legitimoitiin suosimisen kautta tapahtuva syrjiminen ja etuoikeuttaminen. Positiivinen erityiskohtelu perustuu lain (30.12.2014/1325) pykälään 9, jonka Alexander Stubbin (kok.) hallitus nosti lainvalmistelussa pelkästä momentista omaksi pykäläkseen Anna-Maja Henrikssonin (r.) toimiessa oikeusministerinä.

Kuten totesin kirjassani Totuus kiihottaa (2020, s. 183), kyseinen säädös on selvästi perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastainen, mutta mahdollisuuden sen voimaansaattamiseen antoi Euroopan neuvoston direktiivi 2000/43/EY (29.6.2000), jonka mukaan ”erityistoimenpiteiden” käyttö rotuun tai etniseen alkuperään liittyvien haittojen korvaamiseksi ei ole kielletty. EU:kaan ei tosin katsonut voivansa velvoittaa positiiviseen erityiskohteluun. Silti laki huudettiin Suomessa läpi.

Sosiaalipsykologisesti ajatellen etuoikeuttaminen on sangen tyhmää, koska suosiminen nolaa myös suosittavia ryhmiä. Asiasta annettu laki on oloihimme soveltumaton, sillä maassamme ei ole ollut rasistista historiaa, kuten Yhdysvalloissa, jonka vasemmistolaisista koripalloylipistoista kyseinen affirmation action -politiikka on lähtöisin. Siinä vain tuotiin museorasistinen rodulla politikoimisen ajatus nykypäivään ja siten terävöitettiin rotupoliittisia eroja ja kylvettiin eripuraa, jota maassamme ei aiemmin ollut.

Tämäntyyppisellä politiikalla valtavirtavasemmistoa edustavat sosiaalidemokraatit, kansandemokraatit ja akateemiset taistolaiset ovat pystyneet kärsivällisesti ja vähin äänin sisällyttämään lakiin ja sen tulkintaan universaalikommunistisia periaatteita, kuten rajattoman maailman utopian, vapaan matkustus- ja oleskeluoikeuden sekä suuren määrän erilaisia kansallisvaltioille langetettuja ja tuhoisia velvoitteita. Niiden turvin kehitysmaiden kansakunnat voivat nyt heittäytyä rasismisyytöksillä pehmitettyjen eurooppalaisten käsivarsille voimaantumaan.

Maahanmuutosta puhutaan ”tasa-arvoon” ja ”yhdenvertaisuuteen” viitaten aivan kuin oikeus asettua laittomasti Suomeen asumaan olisi ihmisoikeus tai subjektiivinen oikeus. Kaikki puolueet yhtä lukuunottamatta vetoavat tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen ikään kuin ne olisivat joitakin Jumalan käskyjä tai ässäkorttien lyömisiä pöytään. Tosiasiassa nämä käsitteet ja niiden takana olevat ilmiöt ovat erittäin kompleksisia ja vaativat filosofista kyseenalaistamista. Sen sijaan valtiollisessa tasa-arvon julistamisessa kumisevat tyhjät tynnyrit.

Feminismin kautta myös naiset on poliittisesta suuntautumisestaan riippumatta saatu mukaan kyseiseen eturyhmäpolitikointiin, jossa järjelliset argumentit syrjäytetään identiteettipoliittisella mehustuksella. Sanotaan, että et voi olla nainen, jos et kannata tasa-arvoa ja samalla myös vihervasemmiston tavoittelemaa väestöjen vaihtoa. Julistetaan, että et voi olla rehellisesti homokaan, jos et kannata kaikkien oikeutta asettua vapaasti Suomeen asumaan. ”Koska kuulut ryhmään X, ajattelet siis asiasta Y tavalla Z.”

Identiteettipolitiikan kierous

Myös identiteettipolitiikan käsite on filosofisesti hullunkurinen, ja sitä käyttämällä vasemmisto on onnistunut kääntämään koko identiteetin ajatuksen nurin. Aristoteelisessa filosofiassa identiteetin käsitteellä tarkoitettiin nimenomaan olemista itsensä kanssa yhtä, siis hyvää itsetuntoa, kykyä tuntea itsensä ja identifioitua itseensä eikä mihinkään muuhun.

Sen sijaan vasemmiston vääristelemässä filosofoinnissa identiteetillä on alettu tarkoittaa ihmisen samastumista viiteryhmiin, siis ottaa muiden rooleja ja asenteita koskemaan itseään ja asennoitumaan omiin tekoihinsa ja toimiinsa toisten odotusten ja toiveiden mukaan.

Osoitin toisessa väitöskirjassani (2015, s. 147–149, 154–156), että sellainen ajattelu voi olla persoonallisuuspsykologisesti vaarallista, sillä se ajaa ihmiset arvioimaan itseään muiden silmin ja siten tekee yksilöt riippuvaisiksi toisten ihmisten vallasta. Se sitouttaa massakulttuuriin ja pahimmillaan sakinhivutukseen. Niin monille nuorille on tehty sukupuolipoliittisessa ja ilmastopoliittisessa propagandassa, kuten viittasin kirjani Totuus kiihottaa 11. ja 12. luvussa. Siinä mielessä identiteettipolitiikka ei ole muuta kuin uusi lelu itsestään epävarmojen ihmisten leikkikehään.

Identiteettipolitiikan kautta yhteiskuntaan syntyy keskenään riiteleviä ryhmittymiä. Ensin yksilöt painostetaan tiettyjen viiteryhmien jäseniksi, ja sitten nämä ryhmät alkavat kiistellä keskenään. Tämä näkyi myös mediatutkimukseni vastaanotossa, kun vihastuneet toimittajat ja poliitikot eivät ymmärtäneet siitä mitään vaan alkoivat kivittää viestin tuojaa.

Kun identiteetillä tehdään politiikkaa, on myös naiset voitu sitoa viiteryhmänsä perusteella milloin mihinkin vihervasemmiston tavoitteeseen, ikään kuin vihervasemmisto omistaisi naiset. Identifikaatio- eli samastumisvaatimuksen kautta tasa-arvo on nähty samanlaisuutena. Tulos on kuin Kurt Vonnegutin romaanista Harrison Bergeron, jossa nopeaa pakotettiin juoksemaan hitaammin, ”jotta tasa-arvo toteutuisi”.

Tasa-arvosta erillään on ihmisarvo, mutta sepä onkin täysin riippumatonta partikulaareista ominaisuuksista, kuten sukupuolesta. Tosin myös ihmisarvon käsite on sisältä ontto, ja ongelmat alkavat heti, kun joudutaan pohtimaan, kenen pitäisi maksaa vieraiden kansakuntien ihmisarvon totetuminen omassa maassamme, saati maapallon muissa osissa.

Oletteko muuten huomanneet, että tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta peräävät äänekkäimmin ne, jotka katsovat olevansa (mahdollisesti omasta syystään) pahiten alakynnessä? Ihmisarvon perään huutavat puolestaan ne, joilla muuta arvoa ei ole. Sitten he vaativat tuota ”tasa-arvoa” pudottaakseen kaikki toisetkin ihmiset omalle tasolleen.

Samaan tapaan yksityisomaisuuden pahuuden ja kaiken sosialisoimisen puolesta puhuvat ne, joilta yksityisomaisuutta eniten puuttuu. Väitteet motiiviensa pimeydestä ja ajattelunsa sakeudesta he torjuvat samalla ehdottomuudella kuin alkoholisti, joka kieltää juovansa.

Feministit luovat eripuraa sukupuolten välille tasa-arvopolitiikallaan

Jos ihmisarvo on yleinen, sen ei nimenomaan pidä riippua mistään ominaisuuksista, kuten sukupuolesta. Kuitenkin ihmisarvon nimissä huudetaan jatkuvasti ja kovaäänisesti erilaisten identiteettipoliittisten eturyhmien (eikä vähiten juuri naisten) hyväksi.

Feministit vetoavat sukupuolieroon aina kun he haluavat edistää naisten etuja. Feministit myös kiistävät sukupuolieron aina kun kaksiarvoisen sukupuolieron kieltämisestä voi olla jotakin hyötyä naisille itselleen. He siis vetoavat naisten naiseuteen saadakseen erityisetuja mutta kieltävät jaon kahteen sukupuoleen, kun sukupuolieron queer-teoreettinen kiistäminen näyttää oikotieltä sukupuolten välisten erojen liudentamiseen ja sitä kautta näennäiseen tasa-arvoon.

Feministit eivät oikeasti pyrikään tasa-arvoon vaan ylivaltaan. Intersektionaalisella identiteettipolitiikallaan he koettavat luoda mielikuvaa naisista sorrettuna ryhmänä, jonka asema oikeuttaa jatkuvan taistelun ja kapinan. Näin he eivät tavoittele myöskään yhdenvertaisuutta vaan luovat eripuraa sukupuolten välille.

Feminismi on yksi tuhoisimpia ideologioita järjellisen ja loogisen ajattelun kannalta, ja sen vaikutukset tieteelliseen filosofiaan ovat olleet pelkästään kielteiset. Se on edustanut henkilöön viittaavaa ad hominem -virhepäätelmää pahimmillaan. Otetaanpa muutama esimerkki.

Ennen vanhaan yliopistoihin haettiin. Tieteen rappiota edustaa se, että nykyään yliopistot hakevat opiskelijoita.

Oulun yliopisto haali äskettäin naisopiskelijoita mainoksella, jossa sanottiin, että ”esimerkiksi Nika Nour tekee töitä pelialalla sen eteen, että alalle pääsevät ja alalla menestyvät myös aliedustetut ryhmät”. – Siis mitkä ”aliedustetut ryhmät” ja millä perusteella? Myös kadunvarsimainoksiin tiensä löytäneessä värväysjulisteessa hymyili maahanmuuttajataustainen niin sanottu ”ruskea tyttö”.

Oulun yliopisto poisti myöhemmin maininnat naisten ”aliedustuksesta” ja sukupuoliedustuksen ”vääristymästä”, mutta muu identiteettipoliittinen mainonta jäi syyllistämään valkoisia miehiä.

”Aliedustusta” voi olla vain, jos katsotaan, että tietylle ryhmittymälle automaattisesti kuuluu tai on määritelty jokin osuus opiskelupaikoista. Mainoksessa suorin sanoin julistettiin, että ATK-alalle ”tarvittaisiin enemmän tyttöjä”. – Millähän perusteella, kun kyseessä ei ole mitenkään sukupuolesta riippuvainen ala?

Mainos vihjaa, ikään kuin tietojenkäsittelytieteiden alalla olisivat voimassa tai pitäisi vallita jonkinlaiset sukupuolikiintiöt, joihin nähden naiset ovat nyt ”aliedustettuina”. Näin ei ole. Kyseessä on läimäytys päin järkiperäisen ajattelun päättelysääntöjä. Jo tämän rikkomuksen vuoksi mainoksen takana poseeraajat eivät ilmeisesti sovi loogista ajattelua vaativalle alalle.

Todennäköisesti mainoksen ovat laatineet tietojenkäsittelytieteiden ulkopuoliset HR-sihteerit, jotka nykyään muutenkin tanssivat tiedekuntien pöydillä rasismikorttia heilutellen, tasa-arvopoliittista vallankumouspuhetta julistaen ja oikeusvaltioperiaatteista paasaten. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä yliopisto aikoo tehdä ”korjatakseen” yhden tieteenalan sukupuoliedustuksessa näkemäänsä ”vääristymää”, eli naisten ”aliedustusta”.

Aikooko se laatia alalle sukupuolikiintiöt, tai antaako se naisille helpotusta valintakokeissa, vai riittääkö vain naisten suostuttelu kansoittamaan hakemuksillaan myös ATK-alan opiskelupaikat? Aikooko yliopisto luoda opiskelijavalintaan positiivista erityiskohtelua eli tosiasiallista syrjintää etuoikeuttamalla tiettyjä ryhmiä, vaikka syrjintä ei ole lain mukaista?

Hulluinta positiivisen erityiskohtelun sallivassa laissa on ristiriita, jonka se muodostaa perustuslaillisen yhdenvertaisuuden ja kaikkien muidenkin syrjintäkieltojen kanssa. Derogaatio-ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista perustuslain mukaisesti, koska se olisi feministisen korkkaripolkan vastaista.

Yliopistomaailmassa enää vain tekninen ja luonnontieteellinen ala ovat opiskelijoiden määrän suhteen miesenemmistöisiä, ja nekin vain niukasti. 

Yliopistoissa ei olla huolissaan niiden alojen naisistumisesta, joilla sukupuoli todella on merkitsevä tekijä. Kun mieskiintiöt poistettiin kasvatustieteistä Helsingin yliopistossa, nousi uusien naisopiskelijoiden osuus heti noin 86 prosenttiin luokanopettajakoulutukseen valituista.

Kyseessä on ala, jolla sukupuoleen identifioitumisella on merkitystä, mutta yliopistofeminisit ummistivat korvansa asialle ja haukkuivat ongelmasta huomauttajat sukupuolirasisteiksi ja sovinisteiksi polttaen miesten tutkimukset ja akateemisen uran roviolla.

Kieroa on jo sekin, että yliopistojen pitää alentua markkinoimaan opiskelupaikkoja. Mutta miten onkin aina niin, että ”aliedustuksesta” valittavat ryhmittymät ovat melkein aina etuoikeuksien perääjiä ja ohituskaistojen vaatijoita ja julkinen valta (toisin sanoen yksipuoluejärjestelmää edustava vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo) on asettanut pelimerkkinsä heidän puolelleen? 

 

Tasa-arvon takomisen ja yhdenvertaisuusongelmien todelliset syyt

Miksi sitten naisten tasa-arvoa hoetaan länsimaissa? Siksi, että normit tulevat meille ulkopuoleltamme, toisin sanoen EU:sta ja YK:sta, joista ne ovat tarkoitetut lähinnä afrikkalaisten, lähi-itäläisten ja muiden kehitysmaissa ja islamilaisissa maissa asuvien naisten aseman korjailuun. Myöskään siellä ei huomata, että sodista kärsivät eniten miehet. Sekä naisten alisteinen asema että miesten kuoleminen ja vammautuminen sodissa johtuvat islamista, joka on naisten alistamisen ja uskonsotien keskeinen syy.

Kehitysmaita varten sorvatut tasa-arvon tavoitteet eivät sovi Eurooppaan, vaan jatkuvasti toisteltuina ne johtavat tasa-arvopoliittiseen kallistumaan ja vääristymään naisten eduksi. Kun samaa sanomaa taotaan täällä, menee pohja sekä rehelliseltä tasa-arvon tavoittelulta että feministiseltä kumousliikkeeltä, niin kuin on jo mennytkin.

Feministit eivät näytä ymmärtävän, että naisten asioita ei voida edistää kehitysmaissakaan erilliskysymyksenä, toisin sanoen kumoamatta islamia, joka on syynä moneen kurjuuteen ja olojen kehittymättömyyteen. Feministit jaksavat kyllä länkyttää tyttöjen sukupuolielinten silpomisen kieltämistä vastaan, mutta he torjuvat mahdollisuuden, että myös poikien ympärileikkaaminen kiellettäisiin Suomessa.

Samanaikaisesti feministinen liike taistelee sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton lisäämiseksi etenkin islamistisista maista. Sen merkiksi ISIS-äidit kävelevät nyt Suomeen palautettuina vapaalla jalalla ilman, että heidän terrorismista kärsineitä lapsiaan olisi otettu huostaan, ja valtamedia on asian aktiivisesti unohtanut.

Sukupuolisen ja seksuaalisen vapauden vuoksi kamppaileva mutta islamin puolesta liputtava feministi on samanlainen kävelevä paradoksi kuin islamin vuoksi hunnutettu nainen, joka sanoo pukeutuvansa kaapuun vapaaehtoisesti ja tasa-arvon nimissä!

On tärkeää, että poliittinen vihervasemmisto tukee tätä toimintaa, jotta kaikki ymmärtäisivät naisten olevan vihervasemmistolle pelkkää vaalikarjaa ja ettei ole muuta mahdollisuutta olla nainen kuin äänestää vihreitä, vasemmistoa tai feminististä puoluetta.

 

Kuinka ”tasa-arvolla” diskriminoidaan?

Vielä 1960-luvulla naisten pyrkimyksillä tasa-arvoon työelämässä saattoi olla jotakin merkitystä Suomessa, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä naiset valloittivat suuren määrän turvallisia ja hyväpalkkaisia suojatyöpaikkoja, joita luotiin yhteiskunnan byrokratisoituessa Kelaan, kuntien sosiaalihallintoon ja muihin virastoihin.

Tasa-arvolla ratsastava feminismi ei ole nykyisin muuta kuin vihervasemmiston yritystä sitouttaa naisia identiteettipoliittisesti ja sitten ajaa yleissosialistisia ja kommunistisia päämääriä ”naiseuden” verukkeella.

Yliopistoissa feminismistä on tullut identiteettipoliittista vyörytystä, ja siitä tehty eräänlainen pseudotieteellinen metodi, kuten todistelin kirjassani Totuus kiihottaa. Kirjaani vastaan hyökänneet puolestaan valehtelivat, että en käyttäisi vakiintuneita tieteellisiä menetelmiä tutkimuksessani.

En todellakaan käyttänyt feministien metodeja vaan parempaa, filosofiassa jo 400 vuoden ajan hyväksi havaittua epäilyn menetelmää, joka on ollut viime vuosikymmenet vihervasemmiston ja feministien jatkuvan sättimisen kohteena.

Pahimman virheen tekivät yliopistonlehtori Liisa Nieminen ja opetusministeriön Erja Heikkinen, jotka menivät lausumaan, että kirjani edustaa ”selvää syrjintää”. Minunko tässä nyt pitää moninkertaisesti syrjittynä ja kaikki akateemiset toimintaresurssit kiistettynä tuplatohtorina ryhtyä heille opettamaan, mikä on syrjintää? 

 

Tasa-arvoa on, kun puolikoulutettu opetus- ja kulttuuriministeri kutoo sukkaa virka-auton peräpenkillä ja filosofi hölkkää?

Tasa-arvoa on, kun Vihreiden Oula Silvennoiselle myönnetään Suomen Akatemiasta 434 000 euron tutkimusmääräraha ja Vasemmistoliiton Veronika Honkasalolle 280 000 euroa ”monikulttuurisen seksuaalipolitiikan” propagoimiseen samalla, kun ministeriö ottaa ex-työnantajaltani Suomen Perustalta kirjani tuottamiseen käytetyt 10 000 euroa sadistisesti pois?

 

Tasa-arvoa on, kun Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvosto suuntaa 55 miljoonaa euroa ”hallitusta tukevaan” tendenssitutkimukseen joka vuosi samalla, kun opetus- ja kulttuuriministeriö harjoittaa tiedepoliittista väkivaltaa syyllistyen karkeimpaan mahdolliseen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden raiskaukseen?

 

Tasa-arvoa on filosofin kohtelu samoin Suomessa kuin toimittajia kohdellaan entisessä ja nykyisessä Neuvostoliitossa?

Tasa-arvoa on, kun minä suoritan asevelvollisuuden, jotta feministit, sivarinretaleet ja cuck-miesten ketaleet voivat istua turvallisissa tiloissaan tietäen, että joku pitää heidän palkanmaksustaan huolen?

 

Tasa-arvoa on pitää roosanauhaa, vaikka naisille tehdään rintasyöpäseulonnat mutta miehille ei tehdä eturauhassyövän seulontoja – ja vaikka molemmat ovat yhtä yleisiä ja levitessään tappavia?

Ja tasa-arvoa on se, kun yliopisto asettaa tavoitteeksi täyttää 40 prosenttia verovaroilla ylläpidetyistä opiskelupaikoista ulkomaalaisilla, sillä onhan se ”aliedustettuina” olevien ryhmien etujen mukaista?

Feministien nymfopossumainen omahyväisyys näyttää olevan islamiakin pyhempi arvo. Vaarallista siinä ei ole vain nirppanokkanaisten henkilökohtainen ynseys vaan heidän ”oikeassa” olemisen oletuksensa ja koppava kuuroutumisensa, josta on tehty naisten hallitsemien tieteenalojen suoranaisia menetelmiä. Pahinta on, että tämä ei ole mitään uutta vaan pitkään jatkuneen bastardisoinnin tulos, jota sosialistit sanovat ”kehitykseksi” ja ”edistykseksi”.

 

Etsimättä mieleeni tulee tapa, jolla myös ansioitunut homoseksuaalinen filosofi Juha Varto karkotettiin Tampereen yliopistosta 1990-luvulla käyttäen vipuna hänen esittämäänsä feminismin kritiikkiä.

Hän oli mennyt käyttämään sanaa ”naisihminen” eräässä paikalliseen yliopistolehteen kirjoittamassaan jutussa, jossa hän vastusti erään hallintovirastossa toimivan viranhaltijan mielivaltaa. Istuva ja iäkkääksi käynyt miesprofessori puolestaan tarttui tähän yhteen ilmaisuun ja alkoi kammeta nuorempaa kollegaansa pois yliopistosta voidakseen junailla virkaistuimelleen naistuttavansa.

 

Eläköityessään hän järjesti virkansa täyttämiseksi kutsumismenettelyn ja käytti perusteena yliopiston tasa-arvosuunnitelmaa sekä oivallustaan, että näin virkaan saadaan nainen, kun taas pois potkittava mies oli professorin mielestä paha, sillä hän ”suosii miehiä”. Tilalle kiilattiin siis kyseisessä yliopistossa mitään ansioita saavuttamaton nainen, joka kuoletti muiden toiminnan eikä itse saanut aikaan neljännesvuosisadan kestäneen oppituolilla oleskelunsa kuluessa mitään. Kirjoitin Juha Varton tapauksesta Suomalaisen nykyfilosofian historiassani (2009, luku 2, s. 69–71).

 

Korostan, että naisviha on useimmiten naisten itsensä meitä miehiä kohtaan osoittamaa vihaa: naisten omaa vihaisuutta. Minä puolestani olen ainoastaan kirjoitustaitoinen ja hyvämuistinen, ja olen nähnyt kyseistä menoa noin 35 vuotta, eli juuri sen ajan, jonka identiteettipoliittisen ja järjettömyydessään epäoikeudenmukaisen feministisen sortorakenteen luominen suomalaiseen yhteiskuntaan on kestänyt.

Naisargumentti on osoittautunut vaaralliseksi nimenomaan heteroiden omalta kannalta. Koska feministit ovat seksuaalista käyttäytymistä säätelemällä pidättäneet suuren määrän valtaa naisten käsilaukkuihin, feminismistä on tullut – hallintodiskursiivista ilmaisua käyttääkseni – halki koko yhteiskunnan ”läpäisyperiaatteella” toteutettu ideologia, joka penetroi kaikkea poliittista ja tiedepoliittista vallankäyttöä. Feminismistä on tullut riippuvuuden hirsipuu.

 

Vitsiksi muuttuneen tasavaltamme presidentti puolestaan armahti tapon yrityksestä tuomitun maahanmuuttajanaisen äskettäin ikään kuin ”tasa-arvon” merkiksi. Mutta presidentti ei ole tehnyt elettäkään osoittaakseen armeliaisuutta tai ymmärtämystä niitä suomalaisia ihmisiä kohtaan, jotka on tuomittu poliittisten mielipiteidensä esittämisestä ja muista näennäisrikoksista poliittiseksi teatteriksi muuttuneissa tuomioistuimissa ja oikeudenkäynneissä. 

 

Näin kansalaisille annetaan viesti, että perheväkivaltaakin saa harjoittaa itsepuolustukseksi, kunhan sukupuoli on oikein ja pakolaistausta kunnossa sekä muu tausta tarpeeksi risainen. Tukena on vihervasemmistolainen oikeuslaitos ja feministinen media naistoimittajineen, jotka levittävät toosantuoksuista ja silakankatkuisilla sormillaan kokoon nypläilemäänsä agendaa.

 

 

Miehet syrjittyinä

Feminismi on kannatuspotentiaalinsa vuoksi islamiakin vaikutusvaltaisempi uskonto, jota ei saisi kyseenalaistaa ja jonka epäilemisestä jaetaan ankaria sosiaalisia rangaistuksia. Kaikki muu on siihen nähden kaatuvaa kauraa, ja naiseuden palvonta on tehnyt heteromiehistä kontallaan anelevia kuhnureita. Vielä syvempää polvistumista vaaditaan homomiehiltä, joiden seksuaalinen kauppa-arvo on feministien näkökulmasta aivan mitätön.

 

Ihonvärinsä vuoksi syrjityt valkoiset miehet ovat voineet valita aseman joko profeministisinä mekkoeinareina tai rasismi-, fasismi-, natsismi- ja misogyniaväitteillä syyllistettyinä oman maansa pakolaisina, joita diskriminoidaan avoimesti rotunsa ja sukupuolensa tähden.

Olenko sitten miesasiamies? En ole. Miksi? Siksi, että miesasiamiehuus on vain käänteistä feminismiä. Miesasiamiehet ovat omaksuneet feministeiltä käsityksen, että sukupuoli on sosiaalinen rakenne eikä kehollinen biologinen tosiasia, joka perustuu geeneihin, kromosomeihin, hormoneihin ja sukupuolielimiin sekä siihen, kumpia sukusoluja yksilö tuottaa.

 

Miesasiamiehet alistuvat purkamaan feministien kanssa ”niitä rakenteita”, jotka ovat muka päävastuussa sukupuolten oletetuista valtarooleista. Sekä feministit että miesasiamiehet pitävät kaksiarvoisen sukupuolieron pois liudentamista ehtona ”tasa-arvon” toteutumiselle.

 

He kuvittelevat sukupuolet ammatillisissa yhteyksissä yhdenvertaisiksi tai jopa samanlaisiksi. Kokonaan olemattomaksi he jynssäävät sukupuolieron kieltäessään puhumasta naisista ja miehistä ja vaatiessaan tyttöjen ja poikien nujertamista persoonattomien das Man -kamaluuksien mukaisiksi ”henkilöiksi”.

Tosiasiassa miesasiamiehillä ei ole toivoa, sillä heidän politiikkansa johtaa miehet kiistelemään keskenään. Ja asiamiehiksi ryhtyjät häviävät aina, sillä heitä motivoi agenda eikä järki, joka puolestaan ohjaa minua: ilmeisestikin ”normaalia heteronationalistista rasistimiestä”.

 

Tasa-arvotykityksen tärähtäneisyys

Ilta-Sanomat ja Taloussanomat julkaisivat muutama päivä sitten tasa-arvopoliittisen tendenssijutun, jonka mukaan naisten ja miesten ansiotuloissa on huomattava ero miesten eduksi ja naisten tappioksi. Vertailussa tarkasteltiin työeläkettä kerryttävien palkkatulojen keskiarvoja eri ikäkausina, ja uutinen perustui Eläketurvakeskuksen selvityksiin.

Sanomien kirjoitus antoi jälleen näyttöä siitä, kuinka tasa-arvopoliittisella tarkoitushakuisuudella johdetaan lukijoita harhaan sekä vääristellään tutkimustuloksia.

Tasa-arvopoliittisen vertailun kohteena eivät pitäisi olla sukupuolten keskimääräiset ansiot eri ammattiryhmissä vaan sukupuolten eri ammattiryhmissä saamat tulot suhteutettuina tehtyihin työtunteihin. Miehet tekevät enemmän työtunteja kun naiset, joten heidän suuremmat tulonsa ovat oikeutettuja tasa-arvopolitiikan näkökulmasta.

Kun tutkimusta tehdään näin, havaitaan, että naiset ja miehet ovat saaneet pitkään Suomessa hyvin tarkalleen samaa palkkaa. Tällä tavoin asiaa selvitti tilastotutkija Pauli Sumanen jo vuonna 2009 julkaisemassaan kirjassa Valhe, emävalhe, naisen euro on 80 senttiä.

Hän on tänä vuonna julkaissut myös kaksi aihetta käsittelevää jatkotutkimusta, joissa hän ajantasaistaa tuloksiaan. Pääotsikkona on ”Kun naisen euro on 76 senttiä, niin miehen euro on 75 senttiä”. Osan yksi (1) alaotsikkona on ”Tasa-arvoinen palkkaerotutkimus” ja osan kaksi (2) otsakkeena ”Palkkaeropolitiikkaa”. Julkaisut voi ladata täältä.

 

Ansiotason ja palkkatason ero: kriteerinä tulojen suhde työtunteihin

Sumasen mukaan virheellinen käsitys naisten heikommasta palkkauksesta johtuu siitä, että ei ole eritelty ansiotason ja palkkatason eroa. Mediassa vertaillaan paljon sukupuolten keskiansioita mutta unohdetaan tulojen suhde työsuoritteisiin, muun muassa tehtyihin työtunteihin. Tilanne on nykyisin miehille tappiollinen, mikäli otetaan huomioon tehdyt työtunnit.

Ensimmäisen osan johtopäätöksissä sivulla 112 Sumanen sanoo näin:

”Palkansaajanaisten ansiotaso on noin 76 % palkansaajamiesten ansiotasosta. Palkansaajamiehet saavat normaalina työaikana normaaliolosuhteissa tehdystä samansuuruisesta tunnin työpanoksesta 75 senttiä bruttona ennen verotusta ja 68 senttiä nettona pankkitililleen palkkaa ja eläkettä, aina kun naiset saavat euron. Palkansaajamiesten palkkataso on 75 % palkansaajanaisten palkkatasosta. Tämä palkkavertailu on tehty koko elämänkaaren ajalta, asevelvollisuusaikana tehdyt maanpuolustustyötunnit huomioituina, palkkana ja eläkkeenä samansuuruista tasa-arvoista tunnin työpanosta kohden.”

Tutkimuksesta selviää, että naisilla ei pitäisi olla valittamista koskien palkkaustaan työelämässä. Median toistama jatkuva narina ”naisten heikommasta palkkauksesta” onkin tuettu vain sen varaan, että ei ole huomioitu tulojen riippuvuutta tehdyistä tunneista. Ei ole myöskään huomattu palkkauksen riippuvuutta työtehtävien vaativuudesta, tuottavuudesta ja koulutuksesta.

Valtamediassa on tendenssitutkimuksiin tukeutuen annettu täysin harhaanjohtava kuva palkkapolitiikan tilasta. Taustalla on feministien jatkuva läksytys ja miehiin kohdistama syyllistäminen, jonka tavoite lienee kerjätä aina vain parempaa asemaa naisille.

Sumasen tutkimukset ovat erinomaisia samasta syystä kuin Pauli Vahteran ja Samuli Salmisen selvitykset maahanmuuton kustannuksista, toisin sanoen argumentaation vastaansanomattomuuden vuoksi. Ehkä juuri siksi ne eivät kelpaa valtamedialle eivätkä kustantamoille, jotka ovat vihervasemmistolaisten feministien hallussa.

 

Tulojen suhde työmarkkinatilanteeseen, työn tuottavuuteen ja vaativuuteen

Sumasen laskelmien ohella voidaan huomauttaa, että juridiikan näkökulmasta palkkasyrjintä on käynyt mahdottomaksi, sillä se on ollut jo pitkään laissa kriminalisoitua. Näin ollen työnantajilla ei liene mahdollisuutta harjoittaa palkkasyrjintää sukupuolen perusteella. Suomessa samapalkkaisuus on yhteiskunnalliseksi käytännöksi vakiintunut pääsääntö.

Edelleen: jos palkkasyrjintä olisi mahdollista ja naiset (tai miehet) voisivat myydä työvoimansa halvemmalla, siitä seuraisi, että edullisemman tarjouksen työnantajalle tekevä sukupuoli voisi valloittaa enemmän työpaikkoja. Näin työvoimansa halvemmalla vapaaehtoisesti myyvä sukupuoli tulisi käyttäneeksi valtaa työmarkkinoilla, eikä asiaa voitaisi nähdä vain työnantajan harjoittamana syrjintänä; mahdollisesti vain työntekijän omana itsesyrjintänä.

Ja edelleen: vaikka miesenemmistöisillä aloilla maksetaankin korkeampaa palkkaa kuin naisten hallitsemilla aloilla, tämä ei ole välttämättä seuraus syrjinnästä vaan työn erilaisesta tuottavuudesta tai vaadittavasta koulutuksesta.

Niinpä se, että tyypillisellä miesenemmistöisellä alalla, kuten rakennusten suunnittelussa, maksetaan insinööreille ja arkkitehdeille korkeampia palkkoja kuin naisenemmistöisellä alalla (esimerkiksi kirjastonhoitajille), on seuraus siitä, että rakennusteollisuudessa työ tuottaa enemmän taloudellisesti vaihtokelpoisia arvoja markkinoille. Näin ollen erilainen palkkaus on mahdollista ja oikeudenmukaista. Lentäjille (miesenemmistöinen ala) taas maksetaan enemmän kuin lentoemännille ja stuerteille (naisenemmistöinen ala), koska ohjaamossa vaadittava koulutus on pitempi ja vaativampi, ja vastuu painaa eri lailla.

Kaikki ihmiset voivat kuitenkin hakeutua haluamilleen ammattialoille ja koulutukseen vapaasti, joten asiaan ei liity syrjintää, eikä valittamista pitäisi olla.

Kertomuksilla naisten palkkasyrjinnästä pyritään peräämään naisille aina vain suojatumpaa asemaa työelämässä ja luomaan mielikuvaa miehistä syrjinnän aiheuttajina. Naiset toimivat jo nyt paljon useammin turvallisissa toimistotehtävissä kuin vaaroja sisältävissä ammateissa, kuten rakennuksilla.

Sanomien juttu ja sen takana oleva tutkimustoiminta antavat näyttöä siitä, että jatkuva ruikutus naisten syrjinnästä ja tasa-arvon puutteesta on nykyisessä yhdenvertaiseksi höylätyssä yhteiskunnassamme pelkkää poliittista harhautusta, jonka takana ei ole mitään objektiivisesti osoitettua. Korostan, että tämäkään argumentaationi ei edusta minkäänlaista naisvihaa vaan paljastaa tosiasioita, joita peittelemällä on saatettu edustaa eräänlaista miesvihaa.

Vallitsevassa normatiivissa miesten ei pitäisi kuitenkaan mainita asiasta, sillä muuten saa median vesikauhuiset vaahdot naamalleen, vaan jokaisen pitää vain partaansa purren hyväksyä se, että keskiajan historia inkvisitioineen ja index librorum prohibitorumeineen tulee hänelle tutuksi. Myöskään uskonpuhdistus miesasiamieheksi ryhtymällä ei auttaisi mitään, sillä siitä tulisi vain käänteistä feminismiä, eli vallan käyttöä, josta tosin syyllistetään nytkin vain miehiä.

Tasa-arvo ei ole filosofiassa itseisarvo

Poliitikkojen jankutuksessa tasa-arvosta jonkinlaisena supernormina tihentyy vihervasemmistolaisen vallankäytön pimeä ydin. Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta hoetaan kaikkialla, ja syrjinnästä jaksetaan keuhkota, mutta sitä, mitä nämä ilmiöt ovat, eivät pohdi juuri muut kuin me filosofit. Ja kun me niin toimimme, tulee joku poliitikko ja julistaa tyhjät tynnyrit kumisten, että niin ei saisi tehdä ja ottaa rahoituksen pois, kuten kirjani Totuus kiihottaa julkaisijalta, Suomen Perustalta. 

Kyseinen tutkainta vastaan potkiminen sinänsä on tieteellisen vapauden ja sananvapauden pahoinpitelyä ja edustaa tiedepoliittista syrjintää sekä tutkimustoiminnan häirintää. Hullunkurista on, että vihervasemmisto vetoaa kaksiarvoiseen sukupuolieroon aina kun on tarkoitus puolustaa naisten etuja, mutta muissa yhteyksissä feministit kiistävät kaksiarvoisen sukupuolieron ja väittävät sukupuolia olevan toistakymmentä.

Kuriositeettina voidaan lisäksi huomauttaa, että nykyhallituksen oma kokoonpano on tasa-arvolain vastainen, sillä sukupuolten edustussuhteet eivät noudattele laissa määrättyä vähemmistökiintiötä vaan ovat naisille voitolliset. Miesten tappioksi.

Kiintiöinti sinänsä on moraalifilosofian vastaista, sillä sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden (erotuksena pelkästä tasa-arvosta) pitäisi olla sitä, että ansiot ratkaisevat ja sukupuoli ei vaikuta. Tosin tämä perustuu todistamattomaan oletukseen, että sukupuolten ominaisuudet ovat kaikkiin tehtäviin yhdenvertaisia ja samanlaisia.

Niinpä voidaan huomauttaa, että tasa-arvo ei ole itseisarvo, sillä yksilöiden ominaisuuksilla on väistämättä erilainen arvo yhteiskunnassa. Samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvo johtaisi arvoerojen kieltämiseen ja sitä kautta yksiarvoisuuteen, eli totalitarismiin. Mikäli tasa-arvon hokeminen olisi tieteellinen ansio, kuten ministerit näyttävät ajattelevan, pitäisi Tuure Boeliuksen olla filosofian professori, mutta aivan näin ei asia vielä ole.

Arvon käsite sinänsä on hierarkkinen, ja etiikka nimenomaan vaatii arvoerojen tekemistä, toisin sanoen kykyä erottaa paremmat asiat huonommista. Ihmisarvoa puolestaan voidaan pitää itseisarvona, mutta se on sisältä ontto, ja ongelmat alkavat määrittelykysymyksestä, kenen pitäisi maksaa ihmisarvon takeet eri puolilla maailmaa. Kantilainen välineellisen kohtelun kielto sisältää myös sen, että jokainen on vastuussa ensisijaisesti omasta ihmisarvostaan, jota ei pitäisi kohdella välineenä.

Sukupuolten tasa-arvosta valittamalla peitellään muuta epäoikeudenmukaisuutta

Tasa-arvolla tykittämisen tarkoituksena voi olla tahallista huomion kiinnittämistä mikroskooppisen pieniin ja vähäpätöisiin ongelmiin, jotta ei huomattaisi suurempia vääryyksiä.

Suomen ongelmahan ei ole naisten palkkatasa-arvo lainkaan vaan tulorepeämä, joka koskee huono- ja hyvätuloisia aivan riippumatta heidän sukupuolestaan. Monessa Euroopan maassa ei ole enää jäljellä juuri muita kuin 1000 euron kuukausipalkkaisia ja toisaalta noin 10 000 euroa tai enemmän kuukaudessa ansaitsevia maria ohisaloja ja muita kaukovarjostinten aaveita.

Nämä maat ovat köyhiä, ja sen merkiksi keskiluokka puuttuu kokonaan. 

Oikeasti keskiluokka ei puutu, sillä ihmiset ovat jäljellä. Mutta heidän työpaikkansa ja asuntonsa ovat entistä useammin kansainvälisten kapitalistien ja suuryritysten hallussa. Heille maksetaan entistä vähemmän, ja heiltä kiskotaan entistä enemmän. Myös Suomesta on tulossa riiston kohde ja globalisaation ambomaa.

Tämä osoittaa, miten tärkeää on kotimainen omistajuus ja se, että pääomat ja työpaikat pysyvät Suomessa. Kotimaisen omistajuuden pitäisi koskea myös julkista omaisuutta ja infrastruktuuria, etenkin luonnollisten monopolien kaltaisia sähköverkkoja, joista on kansainvälisessä omistuksessa tullut uudenlaisen siirtomaapolitiikan rahasuonia.

Tilapäisillä tuloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja, ja siksi vastustan myös julkisen omaisuuden myyntejä. Yritykset ovat tuottaneet viime aikoina niin hyvin, että valtion kannattaisi esiintyä entistä enemmän myös pääomasijoittajana, jopa velaksi.

Osta jouluna suomalainen.

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Filosofian ja sovinnaisen ajattelun ero on siinä, että aina kun filosofi sanoo jotakin filosofista, poliitikot, media ja punavihreään kuplaan uskova osa tieteilijöistä syväpöyristyvät sekä aloittavat tutkimusten repimisen ja tekijän teurastamisen.

Kun kevätkesällä julkaisin teoksen Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (Helsinki: Suomen Perusta, 2020), median reagoiminen oli varmaa. Arvoitukseksi jäi vain se, mistä aiheesta kohu nostettaisiin ja millä kirjaa skandalisoitaisiin.

Peittääkseen itseensä kohdistuvan mediakritiikin valheellinen valtamedia alkoi ajaa asiaa sivuraiteelle ja lavastaa kirjastani ”naisvihamielistä”. Taktiikan arveltiin ilmeisesti toimivan, sillä totta kai homomiehestä voitiin helposti luoda kuvaa paternalistisena ”naisten vihaajana”. Siis: mikäli kirjoittaja ei ole välittömästi hakeutumassa naisten hameenhelmojen alle, niin kyseessä on ehdottomasti naisten vihaaja!

Tähän peite- ja vastauutisoinnin miinaan myös perussuomalaisten toivottiin kävelevän. Kohun syy oli kuitenkin tiede- ja kulttuuriministerinä toimineen Hanna Kososen (kesk.), joka alkoi kiristää Suomen Perustaa yleisrahoituksen takaisinperinnällä käyttäen verukkeena väitettä, ettei kirja edistä ”tasa-arvoa” ja ”yhdenvertaisuutta”. Väite oli asiaa tuntematon, sillä olen ikäni kaiken ollut kuin pimeyteen fosforoitu liikennemerkki, joka edustaa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Lopulta ministeriön paukapäät päättivät rangaista kirjani julkaisijaa ja tutkimustyönantajaa kymmenen tuhannen euron takaisinperinnällä, mikä oli isku vyön alle. Niin he toimivat ilmeisesti vain siksi, että kurittamiseen oli ”poliittisia paineita”. Hallituksen mielestä oli ilmeisesti sietämätöntä, että osoitin maahanmuuttopolitiikan virheet ja EU-politiikan mädät hedelmät tieteellisillä ja tutkimuksellisilla argumenteilla sekä paljastin, mikä rooli medialla on ollut näiden asioiden orkestroimisessa.

Koska ministeriön byrokraattien täytyy olla virkatutkintojensa puolesta ilmeisen älykkäitä, mutta silti he eivät ymmärrä kurinpidollisen partiointinsa tuhoisuutta tieteen vapaudelle, juuri se tekee heistä tyhmiä kuin saapas: suhteellisesti paljon tyhmempiä kuin normipulliaisista, sillä heiltä puolestaan ei vaadita erityistä älykkyyttä.

Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön näkemys tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta on peräisin KGB-museosta. Kuvassa Tallinnan kulttuuripalatsi.

Jokaisen ihmisen pitäisi ymmärtää, etteivät tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ole määriteltävissä yksiselitteisesti tai hallintodiskursiivisesti. Näin ollen niitä ei voitaisi käyttää myöskään poliittisen painostuksen välineinä! Arvovapaalla tutkimuksella ei ole myöskään velvoitetta edistää mitään tarkoitusperiä. Ministeriön puuttuminen tutkimusten sisältöihin on kauniisti sanoen toimivallan ylitys ja rehellisesti sanottuna näyttö viranomaisvallan pölvästimäisyydestä.


Perussuomalaisuuteni syytäkö on tää?

Tutkimukseni on edelleen käynnissä ja koskee nyt teokseni vastaanottoa. Olen huvittunut mediassa havaitsemastani sekopäisyydestä, jonka mukaisesti palavat seipäät on käännetty minua kohti, ja niillä osoitetaan kirjoittajaa kuin saarroksiin saatua saaliseläintä.

Mitään uutta tässä ei tietenkään ole. Mikäli kirjani olisi kirjoittanut joku vihervasemmistolainen, sitä kiitettäisiin valtamediassa ”menetelmiltään eleganttina”, ”perusteellisena”, ”vastaansanomattomana” ja ”lennokkaasti kirjoitettuna” sekä ennen kaikkea rehellisenä valtamedian itsekritiikkinä, jossa vihervasemmistolainen tutkija lopultakin myöntää valtavirtamedian ongelmat. Teos laakeroitaisiin kirjallisuuspalkinnoilla, ja tekijä toimitettaisiin pikavauhtia professorinvirkaan jonkin punavihreän yliopiston räystään alle.

Kun teoksen kirjoitin minä, sitä haukutaan vain siksi, että persuaura loistaa kulman takaa, olin Perussuomalaisten ehdokkaana eduskuntavaaleissa ja kirjan julkaisi Suomen Perusta, jossa tosin työskentelin niin kelvottomalla palkalla, että itsensä työväen presidentin pitäisi sellaista asiaintilaa hävetä. Punavihreä hallitus onkin voittamassa Kiinan kulttuurivallankumouksen sikäli, että sielläkin maksettiin käymälöitä siivoamaan komennetuille tohtoreille suhteellisesti parempaa palkkaa.

Nyt ministeriö kehtaa vieläpä periä osan valtionavuista takaisin Suomen Perustalta ikään kuin vihonviimeisenä vihamielisyyden osoituksena minua kohtaan, jotta kaikille tulisi selväksi ministeriön pyrkimys täydelliseen nujertamiseen ja tasa-arvototalitarismilla tallomiseen.

Minua vastaan suunnattu hyökkäily todistaa jälleen oikeaksi sen, mitä teoksessani sanoin: punavihreän kuplan puhkaisijat saavat joka kerta naamalleen vihervasemmiston vesikauhuiset vaahdot. Olen edelleen täsmälleen samaa mieltä feminismistä kuin sanoin kirjassani: helpompi on rabies-hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa kuin on feministien antaa totuudenmukainen arvio toiminnastani. Tämä on tullut todistetuksi monin tavoin mediassa. – Otetaanpa pari näyttöä.


Repivää reseptiota

Suomen Kuvalehteen kirjoittava Pasi Kivioja käytti lehden alustaa nälviäkseen kirjaani vastaan blogitekstissään, jossa hän väitti kirjaani sisältyvän jopa ”suoranaisia virheitä”. Pahoittelenkin virhettä, joka syntyi siitä, että jätin Kiviojan kokonaan vaille huomiota kirjani henkilögalleriassa, mutta korjaan puutteen tässä.

Kivioja tietenkin myös vähätteli Uuden Suomen minua kohtaan julistamaa sensuuria kirjoittamalla asiasta lainausmerkeissä. En puutu aiheeseen enempää, mutta sanon kyllä sen, että polvensa saavat siellä Uudessa Suomessa ruvelle rukoilla ja Islannin vastaiseen ilmansuuntaan pyllistää, jotta lehdelle enää mitään sanoisin, edes maksusta.

Mitä sitten ovat ne pilkkuvirheet, joita Kivioja etsii kuin heiniä neulasuovasta? Hän löytää kourallisen vakavaa moitittavaa:

”Viestintätutkijoita arvostellessaan Hankamäki viittaa Ylen ohjelmissa esiintyneisiin Anu Koivuseen, Kaarina Hazardiin ja Maria Petterssoniin. Näistä vain Koivunen on tutkija.”

Jos näin todellakin on, miksi Hazard ja Pettersson esiintyvät jatkuvasti Ylen ohjelmissa mediaa kommentoivina viestinnän asiantuntijoina, ikään kuin he olisivat tutkijoita?

Varmaankin siksi, että heidät kutsutaan studioon, koska he ovat feministejä ja heillä on juuri tuo vihervasemmistolainen ja persuvihamielinen maailmankuva.

Minulle ja useimmille muillekin on loppujen lopuksi samantekevää, minkä alan edustaja kukin on tai ei ole, sillä viestintätutkimus ja median analysoiminen eivät ole mitään disipliinejä, eli ahtaasti rajattuja tieteenaloja.

Kiviojan käsitys näyttää olevan, että mediatutkimus on kuin media itsekin: pyhä alue, josta vain median omat ylipapit saavat ja voivat esittää arvionsa. Tämä vahvistaa näkemykseni siitä, että media-ala kokonaisuudessaan on ottanut paikan, joka kirkolla ennen oli totuuden julistajana.

Kiviojan poseeraus edustamiensa viestintätieteiden puolesta on ristiriitaista. Hänen mukaansa ”mediatutkimuksesta puhuminen on siinäkin mielessä virheellistä, ettei kirjoittaja ole korkeista oppiarvoistaan huolimatta mediatutkija”. Tämän mukaan mediatutkimuksen voisi tehdä vain joku, joka on nimenomaisesti mediatutkija.

Näkemys on vailla pohjaa, sillä tiedonvälityksen peruskysymyksiä ovat tietämisen ja totuuden ongelmat, jotka kuuluvat filosofian alaan. Meillä filosofiassa taas ovat seinät leveällä ja katto korkealla. Sitä paitsi kirjani kannessa lukee selvästi: filosofinen tutkimus. Niinpä ”kritiikin esittäminen on siinäkin mielessä virheellistä”, ettei Kivioja itse ole minkään tason filosofi.

Kivioja on Julkisen sanan neuvoston entinen jäsen ja takoo siksi sen fiktiivistä puolueettomuutta kuin rautaa. Niinpä hän pitää esittämääni arvostelua tietenkin huonona ja lausuu hopeinen sädekehä päänsä päällä kimaltaen: ”tärkein ismi JSN:n päätöskokouksissa on journalismi. Kun tulkitaan Journalistin ohjeiden noudattamista tai noudattamatta jättämistä, siinä ei ole politiikalla mitään roolia. Kriittiset jäsenet myös torppaisivat puoluepolitikoinnin alkuunsa.”

Se, joka kiistää kaiken, myöntää kaiken, ja syyllinen tekee kaikkensa paljastaakseen itsensä. Usein tämä tapahtuu defensiivisyyden eli suomeksi sanottuna puolustelun kautta. – Niin nytkin. Luvussa 13.4. luettelemani tosiasiat JSN:n ikävästä politisoituneisuudesta ovat faktoja. Ne vain ovat asianosaisille vaikeita niellä.

Vale on sekin, että Hankamäki ei tee ”kriittistä itsearviointia lainkaan”. Tosiasiassa kerron oman taustani ja lähtökohtani kirjani sivulla 64. Olen sanonut niinkin (s. 394), että ”olen tehnyt kaikkeni, etteivät näkemysteni puolesta tai vastaan esitetyt mielipiteet olisi vaikuttaneet mitenkään analyysieni puolueettomuuteen.” Tätä voisi pitää riittävänä myönnytyksenä niille vihervasemmiston sisseille, jotka esiintyvät hurskaina puolueettomuuden puolustajina punainen tai vihreä jäsenkirja takataskustaan pilkottaen.

En tosin luettele heitä tässä. Teoksessa esittämäni näytön pitäisi riittää etenkin, kun Kivioja sanoo katselevansa sitä ”lasittunein silmin”, mitä hän sitten tarkoittaakin.

Kiviojan näkemyksistä poiketen tutkimukseni on myös metodologinen huipputuote, sillä selitän mediassa tapahtunutta jakautumista yhteiskuntarakenteessa vallitsevan halkeaman ja kerrostuneisuuden kautta sekä yhdistän viestinnällisen muutoksen sosiodynaamisen ja luokkastrategisen muutoksen tarkasteluun.

Osoitin kirjassani, millä tavoin vasemmistolainen viestintähegemonia ajaa nykyisin globaali-kapitalistisen eliitin asioita pyrkien lavastamaan kansallismielisyyden imperialismiksi, vaikka tosiasiassa kansallisen edun edistäminen takaa poliittisen itsemääräämisoikeuden ja sitä kautta kulttuurisen moniarvoisuuden.

Väite menetelmien puuttumisesta on törkeä vale, sillä sovellan diskurssianalyysia, teoksessani Dialoginen filosofia kehittelemääni keskustelunanalyysia sekä sosiaalipsykologian väitöskirjani vuorovaikutusteorioita.

Tuloksena on eräänlainen uusi suuri kertomus yhteiskuntaperustan legitimaatiokriisistä, ja se sopii vaikka oppikirjaksi. Kyse ei ole empiirisestä tai eritystieteellisestä kertakäyttötutkimuksesta vaan edifioivasta filosofiasta, jossa puntarissa ovat myös päämäärät ja arvot. Jos tämä ei jonkun tajuntaan mahdu tai lipan yli liitää, olkoon levittelemättä perättömiä arvioita.

Kiviojan oma tapaus antaa näyttöä siitä, millä tavoin media elättää ohessaan sen omasta orvaskedestä ravintonsa saavia punkeroita, jotka esiintyvät kaikenlaisina viestinnän konsultteina mutta joiden asiantuntemus katkeaa kuin kanan lento heti kun tullaan vaativampien poliittisten sfäärien ja tietoteorian alueelle.

Antaisin myös toimittajille yhden neuvon. Älkää kommentoiko mitään, mitä ette ole lukeneet ja ymmärtäneet. Yleisöille taas sanoisin, että älkää uskoko mitään, mitä valtamedia väittää kirjastani, vaan lukekaa vain ja ainoastaan tekstiäni ja tehkää johtopäätöksenne itse.

Lopuksi Kivioja hekumoi sillä, että ”kirjassaan median ja sosiaalisen median sensuurista valittavalta tekijältä petti perusta alta ja omat tukijoukot poistivat jälkikäteen tämän tuotoksen julkisuudesta.”

Sitä hän ei tosin kerro, että julkaisija pakotettiin tekemään niin opetusministeriön alettua kiristää ajatuspajaa rahoituksen takaisinperinnällä. Kun hallitus pitää Colttia Suomen Perustan ohimolla, ihmekös tuo, että ministerinplanttu saa sillä keinoin filosofin kaverit kaikkoamaan? Feminismillä iskettiin taas (aivan niin kuin väitin tutkimuksessani), ja lyönti osui.

Mutta kohde ei uponnut. Sanottakoon, etten välitä. Olen mieluummin yksin oikeassa kuin lauman kanssa väärässä, ja teokseni argumentaatio kestää joka tapauksessa. Se on jo nyt kuin Barbra Streisandin patsas ihan siinä Eino Leinon ja J. L. Runebergin välimaastossa. Kirja on kunnolla julkaistu vasta kun se on sensuroitu.

Mutta sen voisi Perussuomalainen puoluekin oppia, ettei aina kannattaisi korventaa omia jäseniä, ja potkittava loppuu potkimalla. Muissa puolueissa tämä tiedetään, kun kaikenlaiset demarivilhot viilettävät kuin viitasudet omiensa tueksi.

Erityisen tyytyväinen olen siihen, että otin lähes orjallisesti kaikki kirjoitustani esilukeneiden Yoda-tietäjien editointiehdotukset huomioon ja vein muutaman lisäyksenkin tekstidokumenttiin, eikä minun tarvitse pyörtää puheitani myöskään muiden puolesta. Vikana susille viskaamisessani on vain se, että sillä tavoin ruokitaan omia vihollisia – ellei sitten ajatella, että tarkoitus onkin tarjota Vihreille huonosti maistuvaa liharuokaa.

Sanotaan, että huipulla tuulee. En kavahda sitäkään. Kun tuulee yhtä kovaa joka suunnalta, pystyssä pysyminen helpottuu!

Mikään kirja-arvio Kiviojan läimäytys ei ollut, vaan mustamaalaileva vihan purkaus, jossa tikun nokkaan nostettiin joitakin lillukanvarsia. Työnsä tehtyään hän toki moittii kirjoittajaa laiskaksi mutta toteaa, että kirjani on ”sivumäärältään reippaasti ylimitoitettu”. Miten muutoin voisi ollakaan, sillä kritiikkini kohde – median ja tieteen punavihreä pöhöttyneisyys – on reippaasti ylimitoitettua?

Kirjassani on todellakin 420 sivua ja 821 viitettä, eli kiviä on käännelty enemmän kuin Kivioja koko ikänään. Koska sisältö on aivan muuta kuin valtamedia toivoi, kirjani on ymmärrettävästi ”ylimitoitettu”. Less is more, but more is even better!

Suomen Kuvalehden julkaisema blogikirjoitus antoi näytön siitä, millaista kirjani mediakohtelu on ollut kautta linjan: pelkkää haukkumista ja parjaamista sekä vääristelyä, jossa lukijoille pyrittiin antamaan teoksestani täysin virheellinen kuva.

Toimitusten valopäät eivät ole vieläkään ymmärtäneet, että heidän reaktionsa ovat osa tutkimusprosessiani, nyt sen kohteina. Kun Helsingin Sanomat jälleen kerran käytti erästä kommunistisen sirpalepuolueen aktivistia tieteen jumalattarena pyyhkien Emilian antamilla perättömillä arvioilla pöytää, tuli varmistetuksi professori Timo Vihavaisen kanta tutkimuksestani: Nämä sabotöörit ”eivät tunne vähäisintäkään halua ymmärtää sitä.” Ja näin on, sillä ”se tarina on kaikessa alastomuudessaan niin karu, että tavallaan ymmärtää sen hyvin voimakkaan hylkimisreaktion, jonka se on aiheuttanut.”

Älkää siis ampuko viestintuojaa vaan kiinnittäkää huomiota valtamediassa vallitsevan kataluuden kuvaukseen, jonka tilitän kirjassani. Sillä todellisuudesta ei saa kauniimpaa kuvaa kuin on malli.

Kun tähän lisätään viestinnän oppituolia yliopistolla hallitsevan Esa Väliverrosen tviitti, jossa varoitellaan mediaa menemästä enempää osaksi käsikirjoitusta, voidaan toistaa myös parodiapoliisi Keijo Kaarisateen lohduton toteamus: ”Te ette tiedä, kuka teillä on vastassanne.” – Viime kädessä tietenkin he itse.

Niinpä myös Kiviojan kirjoitukseen sopivat hänen omat sanansa: ”Todellisesta mediatutkimuksesta ei ole millään muotoa kysymys vaan mielipiteellisestä ja kantaa ottavasta pamfletista, joka on noloimmissa kohdissa ennemminkin pefletti. Teksti vilisee asiantuntemattomuutta, laiskaa tiedonhankintaa ja suoranaisia virheitä.”

Tämä on totuus Kiviojan omasta tekstistä ja hänen perehtymättömyydestään siihen, mitä mediassa on viime aikoina tapahtunut. Huomaatte kai, että hänen oma raihnainen lehtikirjoituksensa ei ole mitään muuta kuin pamfletti.

En ole viitsinyt laskea enkä luetella niitä virheitä, joita sisältyy valtamedian valehteluun kirjastani, sillä ollessaan tarkoitettuja ne eivät ole virheitä eivätkä epätarkkuuksia vaan tahallista disinformaatiota. Esimerkillisenä virheenä pidän Ylen väitettä, että kirjani oli kirjoittanut kansanedustaja Ano Turtiainen! – Näin tuli vastinetta verovaroille, vaikka Perustalle kuuluvia rahapelien voittovaroja uhataankin.

Laatujournalistit osoittavat tasonsa rämpimällä virheissään.

Minä muuten rakastan virheitä, sillä ne osoittavat ihmisten inhimillisyyttä. Ja ymmärrän toki sen, että perussuomalaisilta vaaditaan Jumalan viisautta, sillä sitä meidän halutaan edustavan maan päällä, vaikka emme siihen kykene. – Mikä pettymys vihervasemmistolle!

On joka tapauksessa eri asia erehtyä joissakin vähäpätöisissä yksityiskohdissa kuin olla väärässä koko maailmankatsomuksessaan, kuten vihervasemmistolais-feministinen klusteri ja huvitteluliberaali porvarillinen eliitti.

Kiviojan tekstin lopussa oli Suomen Kuvalehden päätoimittajan ja Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan Matti Kalliokosken kuva ja mainos, jonka mukaan ”laadukkaan tiedon ja punnittujen näkemysten tarve on nyt suuri. Suomen Kuvalehden tehtävä on kertoa asiantuntevasti ja ymmärrettävästi, mitä maailmassa tapahtuu. Näinä aikoina tällaisen työn arvo vain kasvaa.”

Niin kasvaa, ja juuri sitä teemme me, ette te. – Kovaa oli valtamedian kipuilu. Totuudessa pysymiseen vaaditaan todellinen mediasetä, joka vakuuttaa: ”Me emme petä!”


Mitättömyyksiä ei moitita

Valtamedian raivokkuudesta on yleisölle ollut vain yksi etu. Se oppi uuden nimen: Hankamäki. Se tosin kytkettiin ”naisvihaan” tavalla, jonka tehtävä oli hyökätä sekä perussuomalaisen puolueen kannatuksen että oman kannatukseni kimppuun ja torpedoida poliittiset toimintamahdollisuuteni. Tämä puolestaan kävi ilmi toimittaja Katri Makkosen Ylelle tekemästä TV-haastattelusta.

Kun kirjaani käsiteltiin A-studiossa, vastaamaan kutsuttiin Jussi Halla-aho ja Riikka Purra, mutta yksi tuoli oli jätetty tyhjäksi. Monet sanoivat, että siinä olisi minun pitänyt olla.

Minulle ei suotu vähäistäkään tilaisuutta vastata televisiossa, sillä toimittajat ilmeisesti arvasivat, kuinka olisi käynyt, jos minulle olisi annettu kymmenenkin minuuttia TV-aikaa kenenkään keskeyttämättä: olisin puhunut toimittajien valheet hetkessä kumoon.

On journalismin etiikan vastaista laatia asioista arvioita ja juttuja kysymättä asiaa puheena olevalta ihmiseltä itseltään. Epäoikeudenmukaista ja valheellista on ohittaa kirjan tekijä kokonaan ja laittaa teosta lukemattomat henkilöt vastaamaan siitä. – Miten Ylelle saattoikaan käydä sellainen kämmi?

Makkonen pohjusti Halla-ahon ja Purran hiillostuksen lavastamalla etiikan ja sosiaalipsykologian tuplatohtorista ihmishirviötä. Tavoitteena oli, että Hankamäki on eliminoitava – ei vain mediasta vaan myös poliittisesta todellisuudesta.

Makkonen kysyi haastattelun puolivälin jälkeen: ”Voiko tämmöinen ihminen jatkossa olla teillä ehdokkaana?” Siis ikään kuin Hankamäki olisi Frankensteinin monsteri, jonka tutkimus on poltettava siksi, että hän on läpeensä paha, hakkaa muiden vaimoja ja syö pikkulapsia pakastimesta? Toimittaja yritti ilmeisesti kiistää poliittisen vaalikelpoisuuteni ja mahdollisuuteni edustaa näkemyksiäni vapaissa vaaleissa.

Halla-aho vastasi henkiset pellekengät jalassaan, ettei puolue tee tällaisia päätöksiä tässä, ja oli tietenkin oikeassa. Kiitokset itsehillinnästä. Ehdokkuus Perussuomalaisissa on kai viharikos, paitsi ettei myöskään vihaaminen ole rikos, kunhan erottaa hyvän pahasta.

Kyse oli taaskin vain niin ilmiselvästä asiasta kuin väitteestäni, että avioliitossa tapahtuva raiskaus on ympyrän neliöimistä, sillä se todellakin sisältää suuren ristiriidan, kun suostumuksen seksiin voidaan katsoa myönnetyn jo ”rengastuksen yhteydessä”. Kannattaa katsoa tarkemmat perusteluni kirjan luvusta 11.3. Jo asiasta huomauttaminen oli kuitenkin Katri Makkosen mielestä ihan hirveän radikaalia ja täysin torjuttavaa ääneen ajattelua, jonka toistaminenkin tapahtui inhon väänteet toimittajan naamalla.

Viestit eivät aina mene perille toimittajien kognitiivisen rajoittueisuuden vuoksi.

Millaisia prinsessoja aikuisten ihmisten pitäisi olla? Ja minkälaista lasia ovat nämä toimittajat, jotka menevät pirstaleiksi pienestä poleemisuudesta? Vastaus on, että  he eivät ole mitään hauraita fairy tale -keijuja vaan kovapintaisia demoneja, jotka tietävät, että Piru asuu pikkuasioissa.

Juuri tämän peittääkseen toimittajat laittautuvat täysin naiiveiksi ja infantiileiksi selkärangattomiksi, joiden yksinkertainen tikapuuhermosto pelkästään reagoi ja saa shokkeja aina, kun joku ei mielläkään esimerkiksi tasa-arvon käsitettä täysin sosiaalidemokraattisesti tai muulla tavoin porvarillisesti. Siitä siis puheeni valtamedian tylsistyttämistä yleisöistä maksalaatikkoa mussuttavina ”retardeina”. Tosin tuossa turtumuksessa niin sanottu akateeminen feminismi on vetänyt kaikista voiton uuvuttamalla myös nuoret kuulolaitteen beigeen tasa-arvotodellisuuteen.

Analogialle löytyy myös empiirisiä perusteluja. Tutkimukseni sivuilla 117–118 osoitin Leslie Cameronin tieteelliseen tutkimukseen (2010) viitaten, miksi median, poliitikkojen ja oikeuslaitoksen kyvyttömyys ymmärtää ironiaa, parodiaa ja sarkasmia vastaa nyt keskivaikeaa aivovammaa. Alleviivasin lisäksi, ettei tämä ole minkäänlaista ”vammaisuuden pilkkaa”, mutta ei myöskään vihervasemmiston eikä oikeuslaitoksen ylistystä. 

”Vammaisuuden pilkasta” valittajat ovat näköjään itse juuri niitä, jotka eivät osaa tulkita viestien sisältöjä niiden asiayhteyden valossa, ja täyttävät siten juuri tuon professori Cameronin määritelmän. Kukaan ei muuten vaivaudu kysymään, kuinka vihamielisesti media on pyrkinyt invalidisoimaan minua sosiaalisesti omalla henkisellä pahoinpitelyllään.


Tyrmätkää minut tasa-arvolla

Millainen minä sitten oikein olen? Se tiedetään ilmeisesti MTV3:ssa, josta ei tosin koskaan ole oltu missään yhteydessä minuun. Silti MTV3:n uutiset julkaisi minua koskevan jutun ”Tällainen on mies, joka kirjoitti kohutun naisvihamielisen kirjan”.

Jo otsikon sananvalinta oli häikäilemättömän vääristelevä ja panetteleva (”viha”), ikään kuin syrjäytymisestä ja eriarvoisuudesta jo vuonna 2003 Suomen Akatemian projektissa kokonaisen kirjan (Dialoginen filosofia) julkaissut filosofi voitaisiin huutoäänestää mediassa ihmisvihaa puhkuvaksi uhkatekijäksi, joka on pysäytettävä, tai muuten! Median harjoittama mielikuvaterrori vahvisti teoriaani siitä, millä tavoin valtavirtamedia projisoi oman raivonsa meidän eri mieltä olevien ominaisuudeksi. 

Ja kaikki tämä tilanteessa, jossa olin tarkoittanut kirjani asiantuntijakannanotoksi koskien median puolueellisuutta ja sitä, kuinka myös tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta koskevia lakeja pitäisi säätää ja soveltaa, jottei tuo nyt jo auki revennyt legitimaation ristiriita repeäisi aivan ammottavaksi. Sen sijaan naisvihan käsitteelle annettiin täysin operationaalinen asema valhemedian omassa propagandassa, jossa pidettiin itsestäänselvyytenä, että Hankamäen osoittamat mätäpaiseet valtamedian toiminnassa ovat ”raiskausten puolustelua”. – Median tekemä persoonan raiskaus se oli sinänsä.
 
MTV3:n toimitus iski kätensä mämmiin, sillä ei sielläkään minusta mitään voitu tietää. Sellainen media on oikeasti meedio, ja niin syntyy silkkaa valetta ja irvikuvia ihmisistä.

Omituista muuten on, miksi ylipäänsä vihaisin naisia, kun en tunne heitä kohtaan mitään muutakaan, ja tämä median pitäisi nyt selittää. Ja entäpä vaikka nyt sitten vihaisinkin? Ei sitäkään ole missään kielletty saati tehty rangaistavaksi, paitsi tietysti virantäyttömenettelyissä, kun julkiset virat ja akateemiset tehtävät täytetään naiskuningattarilla ja heitä palvovilla kuhnurimiehillä. Juuri omalla tuittupäisyydellään feministit ovat saaneet aikaan sen, että lopulta heitä aletaan myös tosissaan vihata, vaikka alun perin mitään vihaa ei olisi ilmennyt lainkaan.

Jostakin syystä minä en ole tuntenut kritiikin vuoksi vähäisintäkään tappiomielialaa. Olen vain kiitellyt itseäni siitä, kuinka täydellisesti valtavirtamedia on osoittanut kaikki väitteeni sen toiminnasta tosiksi.

Oletus, että säikkyisin myöskään opetusministeriön nilkkivirkamiehiä heidän saivarrellessaan pykäläkoreografialla, on harhauskomus, sillä se perustuu oletukseen, että filosofin pitää perääntyä huomatessaan kepulikonnien kuristusotteen kaulansa ympärillä. 

Kirjoitin jo teokseni luvussa 8 ”Diskurssin oikeustieteellistyminen ja ihmisoikeuskultti” filosofisen ja psykologisen ajattelun alistamisesta juristinnuijien paimennukselle, joka kiistää älylliset yhteiskunnanselitykset ja merkitsee hiljaista aivokuolemaa.

Hallituksen harjoittaman ihmisoikeusretoriikan kyseenalaistaminen on tutkimukseni nimenomaisena sisältönä, eikä hallituksen pidä sen vuoksi pyrkiä kieltämään esittämääni arvostelua omaan ihmisoikeusfundamentalismiinsa vedoten. Tilannehan olisi samanlainen kuin jotakin uskonnollista opinkappaletta pidettäisiin totena sillä perusteella, että niin sanotaan uskonnollisessa opinkappaleessa. Tämä lopettaisi nopeasti myös kaiken politiikan, mikä ilmeisesti on vihervasemmiston tavoitekin.

Ministeriöissä vaikutetaan ajateltavan, että asiat ovat hyvin, kun ministeri ja virkamiesplebeijit ovat tyytyväisiä. Nimenomaan niin päin asioiden ei pitäisi olla. Asiat ovat kunnossa silloin, kun kansalaiset ovat tyytyväisiä, mutta juuri näin asia ei nyt ole. Ja kun olen selittänyt, mistä eripura johtuu (maahanmuutosta ja monikulttuuri-ideologiasta), ovat valtaapitävät raivoissaan, sillä olen osoittanut heidän harjoittamansa politiikan hedelmät ja riitojen todelliset syyt.


Kyllähän tämä pohdituttaa

Olen kyllä viime aikoina pohtinut vetäytymistä politiikan sektorilta, sillä poliittinen todellisuus ja sen arkiharmaa kompromissiluomuksista täyttyvä banaliteetti eivät ansaitse minua ja sitä syväpöyristymisten myönteistä vaikutusta, jolla haluan parantaa maailmaa.

Jos vetäydyn, en tee sitä kuitenkaan siksi, että jokin toimittaja toivoo, puoluetoimisto vihjaa tai muuten ”auttaa”, ei myönnä ehdokkuuksia tai että eroni olisi kaikkien kilpailevien puolueiden edun mukaista. Niiden toiveita kaikkein viimeiseksi ryhtyisin toteuttamaan, joten en ole matkalla mihinkään.

A) Mikäli vetäytyisin, tekisin sen vain kahdesta syystä. Ensinnäkin (1) suojellakseni puoluetta enemmältä räksytykseltä. Ja toiseksi (2) henkilökohtaisista mukavuussyistä, toisin sanoen siksi, että median ja vihervasemmiston pioneereja vastaan vänkäämisessä menee aikaa ja elämää hukkaan, eikä asiassa auta se, että puitteet pylvästalossa tai valtuustossa olisivat mahtavat. 

Olen ajatellut aina etupäässä puolueen etua enkä omaa etuani, niin kuin jokaisen kynnelle kykenevän poliitikon ilmeisesti pitäisi.

Vetäytymiseni jälkeen olisin toki kuin ahvenanmaalainen sisävesilaivan kapteeni ilman laivaa: pätevyyttä on muttei sisävesiä, joilla seilata. Ja onhan sekin yksi tosiasia, että persoonalliset ominaisuuteni eivät tue puolueen imagoa täydellisesti, sillä en ole puolueeni symbolinen kuva. Juuri tähän, eli rehellisesti sanottuna homouteen, media tarttui naisvihaväitettä vipuna käyttäen, ja kielteinen mielikuva vahvistui kaikkialla.

B) Mikäli taas pyrin jatkamaan politiikassa, teen sen vain, koska juuri sitä vastustajani pelkäävät, ja heidän nitistämisensä tuottaa minulle iloa kuin paluu Troijan sodasta kotiin Ithakaan.


Kansallismielinen filosofia ja puoluetoiminta yhdistyvät vain aika ajoin

Median säestämät poliittisen hallinnon kellokkaat todistivat oikeaksi sen, mitä olen koko ajan väittänyt: Jokainen älylliseen keskusteluun antautuva saa nopeasti peräänsä hyvin palkatun tätiarmeijan, jonka ainoa tavoite on pitää kiinni oman älylliselle kulttuurille pyllistävän vallankäyttönsä riekaleista.

Suurin järkytys minulle onkin politiikassa ollut se, kuinka honteloissa käsissä poliittinen ja julkista taloutta koskeva päätöksenteko on – ja millainen mielivalta vallitsee niin hallinnossa, mediassa kuin tiedeyhteisössäkin.

Olen jo pitkään nähnyt ajattelussani erikseen kansallismielisen filosofian ja puoluetoiminnan. Kansallisen edun edistäminen on asiakokonaisuus, jota voidaan edistää aika ajoin erilaisten puoluemuodostelmien kautta.

Joskus asialla oli Kansallinen Kokoomus, kunnes se hukkasi kansallisen edun kokonaan ja myi Suomen ulkomaille tehdaspatruunoiden kanssa ja patruunatehtaita myöten. Sitten seurasi Nuorsuomalaisten uusi tuleminen. Viime aikoina kansallista etua ovat edistäneet Perussuomalaiset, ja onpa Nyt-liikkeessäkin joitain isänmaallisen ajattelun ituja.

Puoluetoiminta voi kuitenkin myös vesittyä ilman, että kansallismielisessä aatteessa itsessään tapahtuisi mitään muutoksia. Se pysyy, niin kuin filosofiakin pysyy ja on riippumatonta puoluetoiminnasta. Filosofialle ja itsenäiselle ajattelulle sekä sanankäytölle ei kukaan mitään voi. Historia antaa siitä oman kyynisen todistuksensa.

Voin vain toivoa, että Perussuomalainen puolue ei korruptoidu muiden puolueiden näkemyksiä myötäileväksi, sillä puolueen muututtua SDP:ksi ihmisten ei enää kannattaisi äänestää sitä vaan Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta ja sen sisällönmäärittelyjä tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden käsitteille, jotka kuuluvat kelluvien merkitsijöiden lampeen.

Pelkään pahoin, että eduskuntatalon kaltereiden taakse päätyneistä tulee parissa vuodessa uusia hanna mäntylöitä ja maria loheloita, jotka alkavat viihtyä vallan salongeissa ja joiden alkuperäisistä aatteista ei ole hetken kuluttua jäljellä mitään.

Juuri sen vuoksi tarvitaan filosofiaa. Nimittäin filosofian olemus on se, että tarkoin perusteltuna se pätee ajasta aikaan, niin kuin nyt tämä hegeliläis-snellmanilainen valtiofilosofia omine itsenäisyysajatuksineen. Filosofia todellakin häiritsee. Niin kauan kuin perussuomalaiset eivät viihdy politiikassa ja muut perussuomalaisten seurassa, asiat ovat hyvin.

”Olen itse tehnyt oman pääni, ja siksi olen niin omapäinen”, sanoi jo J. V. Snellman vanhempi roolistaan tietoisena.

Mainittakoon, että myös Snellmanin teos Läran om staten (suom. Valtio-oppi) aiheutti ilmestyessään vuonna 1842 pääkaupungissa sellaisen kohun, että sen kirjoittaja joutui pakenemaan susirajan tuolle puolen Kuopioon, jossa hän toimi yläalkeiskoulun rehtorina. – Ei huonompi virka sekään. Senaattorin toimi ja professorin virka tulivat hänelle myöhässä, eikä hän pitänyt kumpaakaan suuressa arvossa.

Saaristossa kesäretkellä.

Snellmanista poiketen minä puolestani matkustin pyöräilemään eräälle saarelle, jossa muun muassa ruokin lehmiä (kuvassa laitumella). Ne ovatkin toimittajiin verrattuina sangen lauhkeita olentoja ja myös paljon fiksumman oloisia timanttisessa älyllisyydessään.


Miksi minua pelätään?

Media onnistui kieltämättä nykäisemään vaikuttavasta narusta, sillä puolueen naisväen yliherkkyys tiedetään, ja tuloksena oli sovinnaisuusnormeilla ja korrektiuden vaatimuksilla varustettu puritaanisuusmyrsky, jota toimittajat pystyivät käyttämään eripuran lietsomiseen Perussuomalaisten sisällä.

Totuushan on, että olen pitkälti arvo- ja sosiaaliliberaali, mutta talouspolitiikassa kokemukseen luottava konservatiivi. Liberaali olen vain välttääkseni viktoriaanista kurmotusta, jonka vallitessa pöydänjalatkin verhoiltiin liinoilla, jotta ne eivät näyttäisi ”liian eroottisilta”.

Mitä hallituspuolueet ja media sitten oikein minussa pelkäävät? Vastaan kuten lempihahmoni Tarussa sormusten herrasta. Kun muuan hobitti ehdotti, että valtasormus jäisi Gandal the Grayestin haltuun, velho kieltäytyi sanoen, että hänen hallussaan sormuksen valta olisi ”liian suuri”.

© New Line Cinema. Limited use for scientific purpose.

Osaavien, taitavien ja asioita tuntevien ihmisten hallussa vallalla on nimittäin taipumus kasvaa. Siksi ministereiksi nimitetään keskinkertaisuuksia. Heidän suorastaan pitääkin olla sopivan taitamattomia, jotta he pysyisivät ohjauksessa ja jottei heidän valtansa kasvaisi liian suureksi.

© New Line Cinema. Limited use for scientific purpose.

Sen sijaan omissa käsissäni poliittisella vallalla olisi mahdollisuus muuttua oikeasti vaikuttavaksi koskien talouspolitiikkaa, EU-politiikkaa, maahanmuuttopolitiikkaa, koulutuspolitiikkaa, työvoimapolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa ja ympäristöpolitiikan hullutuksia.

Poliitikot siis pelkäävät, mitä saisin aikaan valtion- tai kunnallispolitiikan sektoreilla, kun jo pelkästään sukupuolta koskevissa mitättömissä sivuasioissa näkemykseni poikkeavat muiden puolueiden truuttaamasta linjasta.

Siksi kaltaistani henkilöä ei haluta lähellekään poliittista valtaa, vaan minut yritetään pitää loitolla. Muodostan ilmeisesti uhan poliittisille valtarakenteille. Muutoin tämä vyörytys ja sensuroinnin jyrkkyys eivät liene ymmärrettävissä.

Toimittajat puolestaan pelkäävät kalossinkuvaa, joka kukoistaa heidän takapuolessaan heti, kun median omistajat nousevat ähkäisten divaaneiltaan ja huomaavat, että ”hei, tuo Hankamäkihän on ihan oikeassa toimituspolitiikkaa koskevassa kritiikissään!”

Minua pelättäneen toimituksissa myös siksi, että ollessani homo minun ajatellaan olevan lähellä feminismiä ja muita liberaaleja ajatussuuntia. Sen vuoksi toimittajien keskuudessa on paljon minua itseäni. Muodostan siis heille uhan, joka heidän on torjuttava, sillä olen jo heidän ihonsa alla eräänlaisena ”sisäisenä vasta-Hankamäkenä”, joka esittää kiusallisia väitteitä heidän maailmankuvaansa yksipuolisuutta kohtaan. Juuri siksi punavihreiden puusilmät näkevät minussa eräänlaisen Antikristuksen.

Sensuurissa – myös Suomen Perustan omatoimisessa – taas on se hyvä puoli, että mitä vaikeammaksi kirjani saatavuus tehdään, sitä harvinaisemmaksi ja arvokkaammaksi se käy. – Kysynnän ja tarjonnan laki.

Epäilen kuitenkin, kannattaako julkaisijankaan hautoa kirjaani kuin hanhiemo, sillä siten vain peitellään totuutta ja tunnustetaan sitä kohtaan esitetty perusteeton ja tahallisen tuhoisa kritiikki muka-oikeutetuksi. Sitä paitsi kirjaa tiedustellaan minulta koko ajan, ja painoksen hävittäminen olisi valheiden vale.

Tiedän tarkalleen myös oman roolini ja paikkani filosofian ja yliopistotoiminnan piirissä, jossa minua rakastetaan juuri siksi, että vertaisvartioinnista koostuva tekopyhä järjestelmä vihaa minua.

Nimittäin myös tiede muodostuu järjestyksenvalvonnallisesta ja normatiivisesta punaporvarillisuudesta: kaviaarikommunistien ja samppanjasosialistien sekä muiden kulttuurikanojen elitistisyydestä ollen täysin kaksinaismoralistinen. Minä taas olen rehellisen kansanomainen mutta rehellisyydessäni totuudellinen. Tästä syystä olen nyt ”filosofian Jimmy Connors”, joka haastaa linjatuomarit ja saa raivoisat suosionosoitukset yleisöltä.

Koetan toki muutenkin säilyttää tyylini. Tennislegenda Fred Perryä puolestaan brändättiin aikoinaan sloganilla ”Don’t shoot that man.” – Olemme samaa maata. Minuakaan ei kannattaisi kenenkään tulittaa, sillä noudatan kaikessa niin sanottua tennisetikettiä ja tutkitutan tarkoin jokaisen kohdan, johon pallo osuu.


Salonkikelpoisuuden tavoittelu ei kannata

Varmaan myös Perussuomalaisissa laskelmoidaan, onko minusta enemmän hyötyä tai haittaa puolueen ulkopuolella vai sisäpuolella. Muutamat kysyvät oikeutetusti, ”mitä se sodomiitti puolueessa tekee?” Ja toiset vastaavat, ”no kun se opetti meille nämä Hegelit, Snellmanit ja muut kansallismielisen filosofian perusperiaatteet.”

En tosin ihmettelisi, vaikka perussuomalainen puolue langettaisi minulle porttikiellon, sillä puolueesta on erotettu tärkeämpiäkin tyyppejä, kuten Sebastian Tynkkynen, jolta jo kerran vietiin narikkalappu porstuassa ja joka sen vuoksi oli on the edge. Ja kun eräät perussuomalaiset nuoret pakotettiin vetämään lelukuormurinsa hiekkalaatikolta, ei ymmärretty nuorten huolta tulevaisuudesta, ja kansalaiset kyselivät kaduilla, onko puolueen puoliintumisaika kolme vuotta. Noiden parikymppisten kanssa olisi vain pitänyt olla isällisempi.

Muiden puolueiden mielistely ei todennäköisesti tuo sitä toivottua salonkikelpoisuutta vaan luo himmeää moraalisäteilyä, kun kaikki luulevat sen johtuvan janosta hallitusvaltaan. Totuus on, että perussuomalaisia ei äänestetä siksi, että he mukailevat muita, vaan siksi, että kauttamme valottuu yhteiskunnallinen todellisuus ja mielipiteiden monenlaisuus.

Tämän kansanvaltaisuuden johdosta perussuomalainen on aina päälinjoissaan oikeassa, vaikka hän erehtyisi pikkiriikkisen joissakin marginaalisissa yksityiskohdissa. Tämä on nähty miljoona kertaa ennenkin, kun joku perussuomalainen on päästänyt totuuden irti.

Politiikan ja filosofian yhdistäminen vain on tavattoman vaikeaa ja lähtökohtaisesti mahdotonta, sillä politiikassa on suuri paine kaikkien miellyttämiseen, ja näin syntyy mitään sanomatonta paketointia tai tuulesta turvoksissa olevaa julistamista, joka on filosofialle vierasta. Siksi filosofeja ei ole politiikassa paljon nähtykään, ellei sitten jossain kulisseissa.

Huvittavaa on, että kirjaani skandalisoidessaan media uskotteli puoluejohdon julkaisseen kirjan, koska se ei ollut sitä lukenut. Ajatus oli, että jos olisivat lukeneet, sitä ei olisi painettu. Nyt kun sen ovat lähes kaikki jo lukeneet, narina on loppunut, ja asia on kääntynyt niin päin, että he poistivat sen saatavilta nimenomaan siksi, että he eivät olleet sitä lukeneet.

Näitä on nähty, mutta en silti moiti puoluetta, sillä tekivät sen pakotettuina.

Minua on muuten politiikassa kenenkään mahdotonta pettää, sillä olen oppinut roomalaiselta kivikasvolta, että miltä tahansa suunnalta voi tulla tikaria selkään. Pettyisin, jos ei tulisi. Mutta pyrin osoittamaan oman kunniallisuuteni olemalla itse jymäyttämättä ketään.

Ymmärrän kyllä myös sen, että monet epäilevät sopivuuttani poliitikoksi. Poliitikon täytyy olla kuin kepulainen niittosilppuri, joka ravitsee kansalaiset aina-kohtuullisen kompromissipolitiikan rehulla, eikä tällaisessa pragmatiikassa voi olla sijaa millekään periaatteille.

Siksi systeemipuolueet ovat eteenpäin hökeltäviä koneita, jotka vain instrumentalisoivat kannatuksensa jokapäiväiseksi suoriutumiskyvyksi, ja taas on yksi päivä voitettu. Montako vielä täytyy kaataa hautaan, ennen kuin hyvä eläke poliitikon vapauttaa? Tämä on Marbella-golffarin märkä uni, ei filosofiaa, josta ei voi jäädä eläkkeelle.

Juuri demaritelevisionkatsojan tyypillinen mentaliteetti tekee poliitikoista pelkkiä ylhäältä annettujen ohjelmien toteuttajia ja koneiston voitelijoita, kun pitäisi olla periaatteiden ja päämäärien asettajia sekä kurssien kääntäjiä. Sen sijaan ’you can’t beat the market’ -funktionalismi on johtanut juuri sellaiseen kannatuksen kalasteluun, jossa politiikan kuluttaja on aina oikeassa, vaikka ei olisikaan, ja puolue on asukkaitaan avuttomampi palvelutalo.

En tosin antaudu arvostelemaan perussuomalaista puoluetta. Päinvastoin kiitän vain. Kaikki tietävät, että päämääräänsä pääsivät vihervasemmisto ja media, joiden tehtävänä oli viritellä dissonanssinen kolmiodraama minun, puolueen ja median välille sekä vivuta minua sitä kautta irti puolueesta. Puheenjohtajisto ei olisi kaiken logiikan mukaan voinut menetellä toisin kuin teki todetessaan, ettei puolueella ole tekemistä kirjani kanssa. Sen oli valittava: joko totuusteoreetikko Hankamäki tai median manipuloima naiskannatus.

Kyllä myös medialle tunnustusta annettava on. Toimittajat onnistuivat valejournalismillaan sahaamaan silmään yleisöjä ja puoluejohtoa, joka reagoi hädissään kalevalaisesta mytologiasta tutulla tavalla.

Feministiset naiset (Louhi) tulivat nimittäin toimineiksi niin kuin Pohjan Akka, jonka riidellessä Sammosta putosi tuo ajatuspajassa takomani härveli Ahdin valtakuntaan. Näin kävi, kun Väinämöinen (Halla-aho) aluksi soitteli kanteleellaan Pohjolan väen uneen, ja Sammon haltuunotto onnistui minulta (Ilmariselta). Lemminkäinen (vihervasemmisto) ryhtyi kuitenkin paluumatkalla laulamaan ”äreällä äänellänsä, käheällä kurkullansa” ja herätti Pohjolan väen (median), joka varusti Väinämöisen saattueen perään sotajoukon ja kotkaksi tekeytyen särki Sammon.

Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, sillä Sammon palaset ajautuivat rantaan, jossa niistä kasvoi viljaa, ja Väinämöinen iski melallaan kotkan kynnet kappaleiksi. – Siisti legenda, eikä mitään uutta auringon alla.


Rationaalinen argumentaatio häiritsee feministejä

Tukea on tullut minulle yllättävän paljon, vaikka kirjaani on ymmärtänyt vain kourallinen ihmisiä. Mutta he ovatkin olleet älymystön terävintä kärkeä, eli vihervasemmiston mielestä yhteiskunnan alinta pohjasakkaa. Kun puolue on sanoutunut kirjastani irti, on mahdollista, että median mielipide vielä muuttuu ja sitä aletaan rakastaa!

Tosin eipä puolueella ollut kirjani kirjoittamiseenkaan osaa eikä arpaa, vaan se on vapaan tutkimustoiminnan hedelmä. Kun vastustus kasvaa, niin kannatuskin kasvaa. Itseltään Jussi Halla-aholta kului vastaavan epäsuosion hankkimiseen huomattavasti enemmän aikaa. Mutta olihan se kieltämättä hieno tunne, kun kaikki puhuivat Halla-ahosta ja Halla-aho minusta.

Mitä sitten on se muka-edustamani naisviha? Sukupuolen korjausten ja silpomisten kyseenalaistamistako? ”Me too” -propagandan vastustusta ja kamppailua ”Suostumus”-hankketta vastaan, jolla pornokuvan lähettämisestä tehtäisiin ahdistelurikos ja seksuaalinen aloitteellisuus tulkittaisiin raiskaukseksi? – Käsittääkseni näitä kaiken alleen murskaavia typeryyksiä pitääkin vastustaa.

Seksuaaliselle pienipäisyydelle on maassamme ollut yllin kyllin tilaa, ja se on luultavasti suurena syynä ihmisten kurjuuteen ja pahoinvointiin. Pohjois-Korea ja Orwellin opaskirja jäisivät kaukaisiksi kakkosiksi, jos kaikesta sellaisesta tehtäisiin rikos, josta joku ihminen voi pahastua ja jossa hän ei ole aivan mukavuusalueellaan.

Sovinnaisen käsityksen mukaan jokaisen puolueen pitää olla nyt näyteikkuna, jossa poliitikot larppaavat ja strippaavat kaiken hölmön ja nukkavierun demari-ideologian miellyttämiseksi ja tyynnyttelemiseksi, kuten nyt esimerkiksi monikulttuuri-ideologian, ”tasa-arvon” ja naisten (muttei koskaan miesten) oikeuksien peräämiseksi sekä tietysti kaikkien mahdollisten vähemmistöjen (paitsi suomalaisten itsensä) etujen ajamiseksi ja palvelemiseksi!

Juuri sitä on identiteettipoliittinen klusteroituminen. Muiden puolueiden pitää olla maahanmuuttajien panttivankeina ja perussuomalaisten nauttia feministien spankkauksesta lattiaan kahlehdittuina. – Niinkö?

Ministeriön 8.9.2020 tekemän karkean ja brutaalin perintäpäätöksen mukaan kirjani ei edistä ”tasa-arvoisuutta” eikä ”yhdenvertaisuutta” mutta edustaa muka ”häirintää” ja ”syrjintää”. Vastaan, että tutkimuksen ei pidäkään edustaa mitään tarkoitusperiä vaan olla arvovapaata ja kriittistä. Syytökset ”häirinnästä” ja ”syrjinnästä” ovat perättömiä, sillä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslain vaatimuksia ei pidä ulottaa tutkimustoiminnan johtopäätöksiin tai ajatussisältöihin, eikä niin voida tehdä vaarantamatta sananvapautta ja tutkimustoiminnan vapautta. 

Sitä paitsi ministeriön rahoituspäätökseen liitetyssä ripityksessä ei ollut eritelty eikä yksilöity, millä tavoilla tai menetelmillä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta pitäisi edistää, joten käskytystä oli edes periaatteessa mahdotonta noudattaa. Asiaa ei ollut osoitettu myöskään perintäpäätöksessä.

Viranomaismielipiteen asiasta esitti ministeriön virkanainen Erja Heikkinen, joka Helsingin Sanomien 8.9.2020 julkaiseman jutun mukaan sanoi ylimalkaisesti, että ”Suomen Perustan julkaisema teos syyllistyy häirintään, ja sitä on teoksessa eri muodoissaan niin laajasti, että kaikilta osin ei pystytty erottelemaan tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain kanssa ristiriidassa olevien kohtien muita ulottuvuuksia”. – Jos kerran asia oli näin selvää, niin miksi väitteen tueksi ei esitetty yhtään asiakohtaa?

Ministeriön asennoituminen on kääntämässä tutkimustoiminnan ja viranomaisvallan välisen kontrollitehtävän nurin. Tosiasiassa meidän tutkijoiden pitäisi valvoa ja kritisoida byrokraattien tapaa määritellä asioita, eikä hallituksen tulisi paimentaa tutkijoita!

Yksinkertaisimpienkin ihmisten pitäisi ymmärtää, että tutkimustoiminnassa ilmaistut erilaiset näkemykset tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitesisällöistä, olemuksesta ja toteutumistavoista eivät ole tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden juridista loukkaamista vaan tieteellisiä, filosofisia tai poliittisia näkemyseroja. Ministeriön perintäpäätökseen päätyneen katsomuksen mukaan tiede- ja yhteiskuntakritiikin esittäminen olisi kuitenkin ”syrjintää” niin kuin palohälytyksen tekeminen on ”häirintää” (alarmismin olemuksesta, tarpeellisuudesta, tarpeettomuudesta ja kriteerittömyydestä tarkemmin täällä).


Puolueelliset arviot

Ministeriö tilasi lausunnot tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusvaltuutetuilta sekä yliopistonlehtori Liisa Niemiseltä, joilla on ollut asiasta valmiit mielipiteet. Valtuutetut kiusaavat ihmisiä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vaatimuksillaan järjestelmällisesti sekä etsivät ammatikseen jotain moitittavaa. Nieminen puolestaan tunnetaan aktiivisena feministinä ja persuvihaajana, joka Tuula Haataisen (sd.) mielipiteitä tukien vaati vuonna 2019 eräiden perussuomalaisten kansanedustajien eristämistä pariksi viikoksi pois eduskunnan täysistunnosta ymmärtämättä, millä tavoin hänen ehdotuksensa on demokratian, sosiaalidemokratian ja jopa kansandemokratian vastainen (käsittelin asiaa täällä).

Tasa-arvolautakunta pidättäytyi puheenjohtajansa Tuomas Ojasen allekirjoituksella kirjaani koskevasta kannanotosta kokonaan ”sananvapausnäkökohtiin” viitaten ja todeten, ettei tasa-arvovaltuutetun tehtäviin kuulu valvoa julkaisujen sisältöjä. Robin Harms yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta puolestaan epäili muutaman rivin lausunnossaan, voisiko kirjani loukata ihmisarvoa niin, että kyse olisi häirinnästä, on kuitenkin kyseenalaista. – Eivät siis loukkaa ihmisarvoani ja eivätkä häiritse tutkimustoimintaa tämän enempää. Hienoja miehiä!

Perättömimmän arvion kirjastani esitti yliopistonlehtori Nieminen, joka sanoi ministeriön tilaamassa lausunnossa, että ”on jopa vaikea nimetä yksittäisiä kohtia, koska kirja kauttaaltaan sisältää niin selvää syrjintää”. – Näkemys syrjinnän ”selvyydestä” osoittaa ylimalkaisuudessaan selvänäkijän oman argumentin hämäryyttä.

Vasemmiston äänitorvi ei pystynyt ymmärtämään, mikä ero on syrjinnällä ja arvoarvostelmien tekemisellä. Kaiken etiikan ydin on erottaa huonot asiat hyvistä. Se ei ole syrjintää vaan arvostelukyvyn toteuttamista, kun taas tasa-arvon peräämisestä on tullut tyhjää demariretoriikkaa, jolla kiistetään arvon käsitteen olemus.

Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä arvon käsitteen analyyttis-apriorinen olemus on hierarkkinen. Telaketjufeministien tasa-arvollaan talloma tie vie tasa-arvototalitarismiin, jossa jonkin asian kielteistä kuvaamistakin pidetään rasismina tai syrjintänä. Näin siis, vaikka kohteet voisivat olla kritiikinsä ansainneet, ja vapaassa tieteessä on mahdotonta, että kritikin kohdetta ei lainkaan mainittaisi. Näyttö juristien dynamiittityhmyydestä on sen sijaan ehtymätön luonnonvara.

Lisäksi Nieminen väitti ristiriitaisesti, että ”kirjaa kohtaan esitetyssä kritiikissä ei kuitenkaan ole kyse sananvapauden rajoittamisesta”, mutta ”teoksen julkaisemiselle sinällään ei mielestäni ole estettä”. Jos ministeriön harjoittama taloudellinen uhkailu, kiristäminen ja ehdollistaminen eivät loukkaa sananvapautta tai edusta sensuuria, niin mikä voisi vahingoittaa tutkimustoiminnan vapautta enemmän kuin juuri kyseisenlainen painostus?

Suomen kielessä ei muuten ole sanaa ”sinällään”, vaan Niemisenkin pitäisi oppia sanomaan ”sinänsä”. Lisäksi hän oli kirjoittanut nimeni lausuntoon väärin, mikä omalta osaltaan ilmaisi tiettyä holtittomuutta ja paljasti, ettei Nieminen tunne minua eikä tutkimustoimintani moraalifilosofisia tarkoitusperiä lainkaan. Niemisen mielipide kertoi vain siitä, että puheena olevissa asioissa vallitsee sovittamaton erimielisyys.

 

Niin hyvää, ettei sanotuksi saa. Liisa Nieminen torjui minut Twitteristä ennen kuin edes aioin sanoa mitään. Jälleen näyttö feministien keskustelukyvystä. Kuva peitetty yksityisyydensuojaan liittyvistä syistä.

Yksinkertaisimpienkin pitäisi ymmärtää, että filosofinen kyseenalaistaminen ei ole häirintää, syrjintää eikä ahdistelua, eikä myöskään niiden kokeminen osoita, että mitään niistä olisi olemassa objektiivisesti. Käyttäessään häirintään, syrjintään ja ahdisteluun liittyviä väitteitä rahainperinnän verukkeina ministeriö nähtävästi pyrki laajentamaan häirinnän, syrjinnän ja ahdistelun käsitteitä koskemaan tutkimustoiminnassa esitettyä erimielisyyttä, toisin sanoen levittämään yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolakeja alueelle, jolla niillä ei pitäisi olla relevanssia.

Lausunnon laatijaksi päätyneen Niemisen pitäisi tuntea KKO:n ratkaisu 2004/109, jonka mukaan ”lainsäädännössä käytetyt käsitteet on yleensä, ellei niitä erikseen ole laissa määritelty, ymmärrettävä siinä merkityksessä, mikä niillä on yleisessä kielenkäytössä.” Tämä tarkoittaa selkokielellä, että filosofia ei ole mitään perseestä puristelua eikä 821 viitettä sisältävä tutkimus ole huutelua, joka voitaisiin leimata vasemmistolaisen feministin toimesta häirinnäksi, syrjinnäksi tai ahdisteluksi. Sitä paitsi häiriöiden aiheuttamista systeemeihin voidaan pitää filosofian ihanteena, josta Nieminen ei näköjään ymmärrä mitään. Joten pysyisi lestissään eikä ryhtyisi opettamaan filosofiaa filosofeille.

Tällä tavoin ministeriö tuli rikkoneiksi hallintolain 45 §:ää, jonka mukaan päätökset on yksilöitävä ja perusteltava, ja ministeriön lausunnonlaatijat ovat saattaneet antaa asiassa perättömiä lausuntoja. Lausunnot puolestaan tulee antaa virkavastuulla, eli niitä sitovat samat sanktiot kuin valaehtoisessa todistelussa annettuja valheellisia lausumia. Olen pahoillani, mutta kukaan ei ole lain yläpuolella, ja näin asia vain on.

Kun perinnän kohteeksi on asetettu nimenomaan kirjani tuotantokuluja vastaavaksi arvioitu summa, kyse on ministeriön henkilökohtaisesta aggressiosta nimenomaan minua ja tutkimustoimintaani kohtaan. Siten ministeriön toiminta edustaa pahinta mahdollista tiedepoliittista häirintää, syrjintää, ahdistelua ja ihmisarvon loukkausta, jonka objektiivisena näyttönä on tutkimustyönantajaani ja toimeksiantajaani kohdistettu taloudellinen kiristys.

Miesvihaa ja filosofian vihaa

Kuinka ollakaan, olin juuri ehtinyt sanomaan kirjani sivulla 72, että ”vihervasemmistolainen ajatusklusteri turvautuu usein mustamaalauskampanjoihin, joilla koetetaan pilata arvollisten tieteenharjoittajien maine”, ja he juoksivat päätä pahkaa osoittamaan väitteeni todeksi. Sen lisäksi, että yliopiston ja hallinnon palkkapiiat levittävät perättömiä arvioita, he ottavat ilkeilystään veronmaksajilta kiskottua rahaakin, joka oikeasti kuuluisi työpalkkana minulle. 

Perussuomalainen puolue ja Suomen Perusta tekivät kyllä oikein toimittaessaan ministeriöön oikaisupyynnön, mutta väärin, kun esittivät erääksi perusteekseen ajatuspajan irtisanoutumisen kirjastani. Ministeriötä myötäilemällä liekanaru vain lyhenee, eikä asia muutenkaan oikene vihollisia rukoilemalla, sillä kyse on periaatteellisesta erimielisyydestä koskien tieteen, filosofian ja politiikan sisältöjä.

Niinpä koko viitekehys asian käsittelylle on väärä, kun aihetta puidaan byrokratian katakombeissa, hallinnollisten normien puitteissa ja taloudellisten uhkausten saattelemana. Totuuden tavoittelu vääristyy uhattujen pyrkiessä välttelemään sanktioita ja muita seuraamuksia.

Median lietsoman ja ministeriön aloittaman punikkifasistisen ajojahdin tuloksena myös filosofiset teoriat vuorovaikutuksen olemuksesta kituvat kuin kumolleen käännetty kilpikonna. Tämäkin vahvistaa sen, mitä sanoin mediassa vallitsevan infosodan vaikutuksista ja kritisoitujen yrityksistä projisoida ansaitsemansa arvostelu ja oma pahastumisensa perussuomalaisten edustamaksi ”vihaksi”. 

Totuushan on, että viestien merkityksistä päättävät lähettäjät eivätkä niiden vastaanottajat. Kritisoitujen vastaanottajien – kuten nyt esimerkiksi ministerien, median tai virkamiesten – mahdollisuus päättää siitä, mikä on häirintää, tarkoittaisi avointa valtakirjaa mielivallalle. Se kumoaisi myös oikeudellisen todistelun idean, jonka mukaan toimintaa pitää tarkastella tekijöiden näkökulmasta tekoihin liittyvien intentioiden esiin saamiseksi. – Kysyisivät siis meiltä asiantuntijoilta, mitä tarkoitamme ja mihin pyrimme, mutta sen asemasta he pistelevät neuloja itse kutomaansa voodoo-nukkeen, ja median suu tutkimukseni mediakriittisestä sisällöstä on pysynyt kiinni kuin sammakon pimppi.

Filosofian näkökulmasta feministit eivät näköjään kykene ymmärtämään kognitiivista moniselitteisyyttä lainkaan, sillä ideologiset rajoitteet estävät järjen valoa säteilemästä heidän panic roomeihinsa ja bunkkereihinsa. Voin edelleen kysyä, kuten tutkimuksessani: Valvontakomissioko vielä pitäisi vielä perustaa sukupuoliedustuksen tasapuolisuutta mittailemaan?

Loogisesti on sitä paitsi mahdotonta ajatella, että yhteiskuntakritiikki ei häiritsisi ketään tai että joku ei voisi kokea itseään sen vuoksi syrjityksi tai ahdistuneeksi. Sananvapaus on laadittu nimenomaan häiritseviksi koettujen näkemysten tueksi ja turvaksi, sillä ongelmattomien asioiden esittämiseksi sananvapauden suoja olisi tarpeeton. Normiristiriitaan liittyvä derogaatio-ongelma pitäisi puolestaan ratkaista perusoikeusmyönteisesti, ts. perustuslaillista sananvapautta seuraten, jolloin alemmanasteisten tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien tulisi väistyä. 

Sananvapaus on laadittu nimenomaan kansalaisten suojaksi esivaltaa vastaan, eikä viranomaisvallan pitäisi interventoitua puolustamaan yksilöitä heidän välisissä suhteissa esiintyviä kuvitteellisia vastustajia vastaan, sillä se johtaisi yhdenvertaisuuden vaarantumiseen. Feministit puolestaan ovat osoittaneet valtaansa julkaisutoimen piirissä juuri sillä raivokkuudella, jolla he hyökkäävät kaikkia niitä vastaan, jotka eivät ulvo samaa kuuta, ja näin tämäkin tuli jälleen toteen näytetyksi.

Kierointa ja katalinta ministeriön ja sen käyttämien lausunnonlaatijoiden toiminnassa on ollut pyrkimys kääntää asiantuntija-asemassa laatimani tutkimus ”häirinnäksi” ja ”syrjinnäksi”. Tosiasiassa tiedeyhteisön ja julkisen hallinnon tulisi ottaa kirjani vastaan asiantuntijatuloksena ja ohjenuorana myös tasa-arvolainsäädännön ja -periaatteiden soveltamiselle, jollaiseksi olen sen tarkoittanut.

Koska byrokraateilla ei ollut mahdollisuutta menestyä argumentaatiossa filosofille, he hälyttivät avukseen kuorma-autolastillisen sossuviranomaisia, jotka käyttävät poliittista valtaa virkamiehen tai -naisen asemassa. Niin käy aina, kun hormonitoiminta korvaa älyllisen ajattelun. Ja niin käy aina, kun feministit päästetään ääneen.


Feminismi pesee nuorisosta nukkavierua

Ministeriön koulukiusatessa ja pahoinpidellessä meitä oman aikamme kerettiläisiä, oppii takapihojen akatemioissa sosiaaliseksi. Oivallisesti tilannetta kuvasi Perussuomalaisten Laura Korpinen Twitterissään: Hankamäkeä ei ymmärretä, koska hän on homo! – Tosi. Naisargumenttia käyttämällä feministit heittivät pyyhkeen naamalleni ja osoittivat siten, että mediassa ja hallinnossa ollaan paljon suvaitsemattomampia kuin Perussuomalaisissa koskaan.

Näkemyksiäni maahanmuuton aiheuttamasta sukupuoliedustuksen epätasapainosta ei siedetty, sillä en tarkastele naisten ja miesten välisiä kiistoja ja valta-asetelmia osapuolena sisältäpäin vaan ulkopuolelta, mikä tarjoaa sylipainien arvioimiseen puolueettoman näkökulman. Mutta agraarista homovastaisuutta oli ilmeisesti sen verran jäljellä, että harjaaminen alkoi heti pienimmänkin näkökulmaeron ponnahdettua esiin.

Mitä sitten on tuo feminismi? Sillä ei ole ollut pitkään aikaan mitään tehtävää Suomessa, vaan siitä on tullut pelkkä retorinen ase, jolla naisia taivutellaan vaalikarjaksi tukemaan ja vahvistamaan feminismin nimissä julistettavia yleissosialistisia päämääriä, kuten maahanmuuttoa, joka on johtanut muun muassa normien kiristämistä vaativiin seksuaalirikoksiin.

Kahle on siis kääntynyt vapauden ja liberalismin nimissä toimivien feministien ja kaikkien muidenkin suomalaisten ihmisten omaan nilkkaan, kun normien kiristykset ovat vieneet kantaväestön seksuaalielämän huurteeseen.

Siltä osin kuin arvostelin ”lutkanarsistisia pissiksiä”, olen tuostakin vain ylpeä ja katson osuneeni naulan kantaan. Sen osoittaa myös median raivo. Sitä ei kuitenkaan ymmärretty, että argumenttini mukaan syy nuorten dysforiseen pahoinvointiin ei ole heidän itsensä, vaan feministisen propagandan, joka kauppaa heille Lady Gagan ja Madonnan kaltaiset pyhimyskuvat yhtäaikaisessa pöyhkeydessä piehtaroinnin ja kärsimyksessä riutumisen esikuviksi.

En siis kritisoinut nuoria vaan julkisen vallan ja median tapaa hämmentää heidän identiteettiään manipulaatiolla ja aivopesulla! En myöskään halveksu nuoria, kuten Helsingin Sanomissa väitettiin, vaan minä säälin heitä, sillä Hesarin, Ylen ja muun valtamedian jokapäiväinen propaganda indoktrinoi kunnollisista nuorista selittämätöntä kipuilua potevia resupettereitä, joiden identiteetti on yhtä risainen kuin heidän rupiset riiminsä ja revityt pöksynsä. Siinä on sitten Li Anderssonin (vas.) turha vuodattaa krokotiilinkyyneleitä myöskään poikien syrjäytymisen vuoksi.

Tätä ei haluttu ymmärtää etenkään opetusministeriössä, jossa asiasta luotiin harhainen kuva. On syytä muistaa, että kohun käynnisti tältä osin Helsingin Sanomien Juho Typpö, joka typerillä typografioillaan pyrki peittämään kritiikkini ytimen. Olinhan arvostellut nimenomaan Helsingin Sanomien tapaa kaivaa eräs toista kymmentä vuotta vanha koulukonflikti ”Me too” -hankkeen ja ”Suostumus2018”-hankkeen pönkittämiseksi. Hesari yritti tuolloin käyttää erään katkeran feministikirjailijan ja uransa jo lopettaneen protestilaulajan vuodatuksia miesvastaisen ajojahtinsa lyömäaseena. Oulun seksuaalirikoksista en puhunut tuossa yhteydessä mitään, vaan niistä olen laulanut kuin satakieli toisissa kirjoituksissani.

Ja aina kun väitetään, että ”Hankamäki haukkui nuoret”, olisi vastattava kysymykseen, ”ketkä nuoret?” Kaikkiko? – Ei, vaan olen arvostellut niitä vihervasemmistolaisia typeryksiä, jotka eivät pysty minkäänlaiseen älylliseen argumentaatioon ideologisten rajoitteidensa vuoksi. Vihervasemmisto kun on hypnotisoinut heidät identiteettipoliittiseen ”muita parempana olemisen” psykoosiin varsinkin ilmastopoliitiikassa. 

Kun ajattelemisesta on siirrytty olemiseen, tuolta tieltä ei ole paluuta, sillä identiteettipoliittinen klusteri vangitsee nuoret vetoamalla heidän narsismiinsa ja ympäristöahdistukseensa, ja moraaliseen poseeraukseen tarkoitettujen korkeiden ihanteiden toteuttaminen jätetään Perussuomalaisten tehtäväksi. Vihervasemmiston Nuorten Kotkien tavoitteet ovat hienot, mutta keinot täysin väärät, ja tuosta virheestä kirjoitin ja puhuin laajemmin täällä ja täällä.

Mitä nuoriin yleisesti tulee, minusta on irvokasta, että valtamedia käyttää sanaa ”nuoret” vierasperäisten maahantulijoiden merkitysvastineena ja kiertoilmaisuna aina, kun on tarpeen peitellä heidän rikoksiaan. Se osoittaa, että maahanmuuttajat halutaan nähdä tulevaisuuden sukupolvena, joka korvaa kantaväestön ja edistää siten median toivomaa väestönvaihtoa.

Olen siis niiden vastuullisten nuorten puolella, jotka haluavat pitää Suomen Suomena. Seksuaalipolitiikassakaan en oikeastaan arvostellut nuoria vaan huoria.

Minä muuten sanon edelleenkin huoria huoriksi, vaikka se puutteesta kärsivien mielestä onkin arvokas ammatti. En ryhtyisi myöskään suojelemaan seksin kaupustelijoita enempää kuin ostajia, joita syyllistetään turhaan, sillä ostaminen ei ole välttämättä merkki vallasta, mutta myyminen voi olla. Niinpä on pedagogista sanoa, ettei siitä ammatiksi ole, joten menisivät ammattikouluun. Vapaamielisellä 1960-luvulla sosialistit muuten halveksivat työläisiä, jotka myivät itsensä kapitalisteille kokonaan, kun taas prostituoidut myivät tai vuokrasivat vain yhden ruumiinosansa.

Ja mitäpä tuosta, vaikka sanoisin ansioidensa mukaisesti myös pissiksille? Itsehän he nälvivät jatkuvasti meille, joten tasapeli. Uhraudun siis totuuden vuoksi, vaikka se ei sopisikaan demarinaisten, tasa-arvotanttojen ja kaikenlaisten itsellisten naisten vastaiskua pelkääville. Joskushan myös vapaasta kasvatuksestaan kärsivien vihervasemmistolaisten täytyy oppia, missä rajat kulkevat, millainen maailma on ja kuinka se toimii. Ja myös tämä on pedagogisesti pätevää.


Myönteistä palautetta seksuaalivähemmistöiltä

Se, että joku kauhuleffakabinettien galleriakakara vetää mielipiteistäni kilarit ja opetusministeriön solkikenkätädit huolestuvat käsi poskellaan ”syrjinnästä”, kun näkökantani ei noudattelekaan queer- ja transsukupuolisuuden ideologioihin liittyvää kukkaisretoriikkaa, ei ole mitään sellaista, minkä pitäisi tehdä filosofiasta poliittisen korrektiuden palvontaa. Sellainen tiedepolitiikka ei ole vain häirintää, syrjintää ja ahdistelua, vaan se on törkeä henkinen pahoinpitely, jonka uhrina on älyllinen ääneen ajattelu.

Ihmettelen, millä merkillisellä metodein ministeriön virkamiehet ja -naiset pystyvät katsomaan itseään peilistä ja jatkamaan elämäänsä sen jälkeen, kun he ovat julkisesti ja kaiken kansan edessä tehneet sadistisen perintäpäätöksen, jolla puhdasta ilkeyttä säteillen vietiin Hankamäen tutkimustyönantajalta sekin vähäinen toiminta-avustus, joka vastasi nimenomaan kirjani tuotantokuluja.

Tämä ”tuhkatkin pesästä” -periaate ei ole mitään muuta kuin puoliksi oppineiden harjoittamaa gulagia. Samanaikaisesti kyseiset kunniattomat paskiaiset ovat myöntäneet vihervasemmiston kellokkaille satojen tuhansien eurojen henkilökohtaisia avustuksia poliittisen propagandansa levittämiseen yliopistoissa.

Eipä siis ihme, että kansalaisten sanastossa veri tirskuu ja luunkappaleet lentävät nyt, kun filosofi on täysin raadeltu ja ministeriön feministit ovat tyytyväisiä. Ministeriön harjoittama kiristys on räikeintä ja röyhkeintä tiedepoliittista diskriminaatiota, jota olen ikänäni kaikkena nähnyt, ja objektiivisena näyttönä siitä on taloudellinen perintäpäätös.

Näkemykseni narsistien despoottimaisuudesta ja rokonarpisten diktaattorien itsetunto-ongelmista puolestaan oli seuraus erään valistusfilosofin lauselmasta, että ”rumien naisten diktatuuri on pahin kuviteltavissa oleva yhteiskuntamalli”. Ajatukseni alkuperää ei tietenkään tunnistettu yleissivistyksen puuttuessa täysin, mutta se ilmeisesti paikannettiin jonkinlaiseksi vähemmistöjen paratiisiksi.

Homoja sanotaan haikalojen delfiineiksi, sillä homot ovat yleensä melko älykkäitä, hymyilevät koko ajan, ääntelevät silleen jännästi ja viihdyttävät yleisöjä. Koska homot ovat välkkyjä, he ottivat kirjani vastaan yllättävän myönteisesti, mitä osoittaa omalta viiteryhmältäni sadellut palaute.

Gay-kansa kiitti postikortilla feminismin kritiikistä.

 

Olen saanut paljon kannustusta homoilta.

Myös muutamat transsukupuoliset ovat tulleet sanomaan, että jotain liikahti heissä ja ”nyt vasta tajusin, kuinka mua on kusetettu koko ikä”. – Totuusterapiani siis auttoi. Sateenkaarella ratsastamisen ja maahanmuuton yhteen kytkemisen ovat monet homot ja lesbot tuominneet epäonnistuneeksi jo aiemmin minulle osoittamissaan ja suudelmin sulkemissaan kiitoskirjeissä. Ovat sanoneet vastustavansa maahanmuuton lisäämää seksuaalista ahdistelua ja häirintää!

Sen sijaan Seta-porukan järjestämästä Pridestä ja sateenkaari-ideologiasta on tullut eräänlainen etnofeministinen sortokisa, jossa kilpaillaan intersektionaalisuuden syövereihin pahiten väliinpudonneen palkinnosta samalla, kun liike-elämä valkaisee itseään mairealla pinkkipesulla.

Kaikkein huvittavinta tuossa identiteettipoliittisessa tasa-arvon takomisessa on sen yhdenmukaistavan ja karsinoivan vaikutuksen lisäksi itkuinen kostonhimo ja uhriutuminen, joiden kautta käytetään puhdasta valtaa. Olinhan juuri päässyt sanomasta (Totuus kiihottaa, s. 117), että edes Speden kaskuja ”naisen logiikasta” ei enää sulateta, ja nyt feministit osoittivat ne täysin asiallisiksi aloittamalla ”myrskyisät suosionosoituksensa”.



Käsitykseni mukaan yhteiskuntamme oli nykyistä vapaamielisempi Simo Salmisen Pornolaulun ilmestyessä vuonna 1968, jolloin Jukka Virtanen sanaili tekstissään seuraavasti: ”Samperi kun meikäläinen vetää kovan rallin, niin heikommat ne pyörtyy ja kirjottelee lehtiin. Ne on musta naiiveja ihmisiä.” – Ajatus sopii varauksetta myös tähän.

Enää edes minkään kansallisen vähemmistön piirteistä ei saisi vääntää vitsejä ilman, että saa peräänsä jonkin rekisteröidyn yhdistyksen, joka nostaa aiheesta ”saamelaiskäräjät”. Sietokyvyn aleneminen osoittaa juuri sitä kansalaisluottamuksen ja sosiaalisen pääoman pois murenemista, joka on väitteeni mukaan seurannut  monikulttuurisuuden vaatimuksista, ja nimitänkin identiteettipoliittista älyn inflaatiota tästä pitäen idioottipolitiikaksi.

Kriisiajan johtajat: feminismiä, sosialismia ja vihreää vastarintaliikettä.

Tämä ei tarkoita, että vähättelisin nuoria naisia. Päinvastoin: säälin myös Sanna Marinia (sd.) ja muita hallituksen nuoria neitoja, kun meni nuoruus pilalle raskaan virkavastuun vuoksi. Käytännössä maassamme istuukin valtionhoitajahallitus, jonka langoista vetelevät Antti Rinteen (sd.) ja Juha Sipilän (kesk.) tapaiset nestorit ja nukkemestarit. Teatteriksi tehtynä tilanne ei ole kuitenkaan yhtään sen parempi kuin setäkuiskaajien astuessa itse näyttämölle ja puhuessa omat vuorosanansa omasta suustaan. – Myös valheellisuudella on syytä olla selvät rajat.


Meitä ei voi käännytellä

Oman aikansa suorasuuna pidetty Esa Saarinen vältti median giljotiinin ja sai pitää tukkansa, sillä hän heittäytyi kontalleen aina, kun korkokengillä poljettiin miesten kulkusia. Tunnustuksellinen feministi siis. Niin hänestä tehtiin naistenlehtien maskotti, mistä kriittiset ja kateelliset kollegat sättivät häntä oidipaalisesti. Saarisen mielestä hänen arvostelijansa olivat ”nälviäiskriitikoita”. Hän puolestaan tunnusti ”vittuilevansa” avoimesti – jota minä taas en tekisi asian alatyylisyyden vuoksi – mutta hän sanoo sen yhä (katso Ylen haastattelua vuodelta 2017).

Saarinen ei kuitenkaan rohjennut kyseenalaistaa feminismiä (jolla tosin oli tuohon aikaan erilainen rooli). Siksi hän päätyi ”Me naiset” -lehteen, johon hän sai kuvansa monta kertaa. Nyt ”Me naiset” haki kaksi naista vannomaan epäluottamusta perussuomalaiselle puolueelle, kun se sallii kaltaiseni ihmisen olla olemassa. Voiko saada selvempää näyttöä feministien poliittisesta vallankäytöstä toimituksissa? ”Me naiset” -lehden mukaan kirjan kirjoittaja oli muuten Honkasalo, kunnes toimittaja korjasi sukunimeni, ei kuitenkaan sukupuolta, joka kuulunee Veronikalle tai Pirjolle.

Me naiset -lehti korjasi sukunimen mutta ei sukupuolta.

Jutun älyllinen pieru oli sen naisia itseään ylenkatsovassa halveksinnassa, kun haastateltuja naisia vietiin kuin litran mittaa. Samalla tavoin kuin kirjastani tehtiin lyömäase naisten ja miesten välisten kiistojen kärpäslätkäsotaan, myös lehden esille nostamista naishahmoista tehtiin välineitä perussuomalaisen puolueen painostamiselle.

Se on todellista naisten hyväksikäyttöä ja koko sukupuolen mentaalinen raiskaus. Jutun mukaan naiset muodostavat siis jonkin lahkon, jonka pitää olla valmis kääntymään tuuliviirin mukaan aina sinne, missä ”suvaitsevuuden” tuulet rantoja hyväilevät.

Käsittääkseni juuri sellainen ”erityiskohtelu” jos mikä on peittelemätön naisiin kohdistuva piiloloukkaus. Ajatus on ollut, että mikään älyllinen ei voisi säteillä sukupuolella identiteettipolitiikkaa tekevän turvamuurin ohi.

Mutta minä olen erilainen tapaus. Tämä ei uppoa minuun. Nähdäkseni feminismin mukana naisille tuputetaan väittämää, että poliittinen vihervasemmistolaisuus tai huvitteluliberaali porvarillisuus ovat heidän ainoat vaihtoehtonsa. Käsitykseni mukaan vihervasemmisto ja porvaristo eivät kuitenkaan omista naisia.

Opettaa feminismiä Tomin miehelle taas on kuin syöttää kalanmaksaöljyä porsaalle ja taluttaa häntä sen jälkeen teurasautoon. Suolistamiseni ei vain onnistu, sillä minussa on sen verran myös salamanterin väriä, että minua suojaa siihen liittyvä pressure proof.

Olen nähkääs elävältä tapettu, sillä yliopiston heikkolahjaiset tempaisivat minun altani jo aiemmin oppituolit, virat ja varat sekä toimeentulon omaa ”tasa-arvoaan” puolustaakseen. Ja koska olen jo kuolemaantuomittu, en välitä mistään muusta kuin siitä, että tästä jätkästä jää seinälle muutakin kuin listityn paarmakärpäsen raato.

Vihollisikseni ilmoittautuneet eivät siis voi voittaa, sillä minut teurastaessaan he saavat ehkä nimensä historiaan, mutta samalla he tuomitsevat itsensä ikuiseen häpeään ja rangaistukseen, joka ei ajan kuluessa vähene vaan kasvaa, sillä todellisuus taistelee puolestani osoittaessaan arvaukseni yhteiskuntamme kurjasta kohtalosta oikeiksi.

Valtiontaloutta hoidetaan kuin juopon torppaa, ja kansallinen yhtenäisyytemme ja sen mukainen sosiaalinen pääomamme hajoavat käsiin kuin pussillinen talkkunaa. Kansallisen subjektiviteetin mukana katoaa myös valtio, mikä on EU-arkkitehtien tarkoituskin. Tästä varsinaisesta asiastani media ei puhu mitään, sillä sen estää kognitiivisen estyneisyyden palomuuri.

Tämän casen johtopäätös on, että kastraatiokoneisto käynnistyy heti, kun joku vähän näyttää munaa. Siis korostan: vähän. Ei tässä paljon mitään ollut. Enemmänkin voisin sanoa, ja olen sanonutkin. Mitattu älykkyysosamääräni on kyllä enemmän kuin eräs toinen mittani millimetreinä, mutta kummastakaan minun ei tarvitse olla häpeissäni.

Olkoon tämä vaatimattomana näyttönä siitä, mitä on filosofia. Onneksi monet älykkäät perussuomalaiset naiset ovat asian ymmärtäneet ja kirjoittaneetkin siitä, kuten Johanna Sirén-Kaplas. Heidän tukensa on näinä aikoina kullan arvoinen asia, sillä ratkaisijan roolissa ovat tulevaisuuden kannalta nimenomaan naiset. Tätä tarkoitan, jos ymmärrätte.

---

P. S.

Olen 9.10.2020 täydentänyt oikeuskanslerille 18.8.2020 tekemääni selvityspyyntöä asiakirjalla, jossa perustelen, miksi opetus- ja kulttuuriministeriön Suomen Perustalle 8.9.2020 tekemä valtionavustuksen takaisinperintäpäätös on oikeudeton.

Oikeuskanslerille tekemäni kantelun kopio löytyy täältä.

Ilmoitan samalla jääviydestä. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen saattaa olla esteellinen käsittelemään asiaa, sillä hänellä on tutkimustoiminnan vapaudesta kokonaan toisenlainen tiedepoliittinen näkemys. Näyttönä on hänen toimintansa vähemmistövaltuutettuna, jolloin hän käynnistytti rikostutkinnan professori Tatu Vanhasen tieteellisistä tutkimuksista. Tutkinta ei kuitenkaan johtanut tulokseen. Arvostelin oikeustieteen lisensiaatti Puumalaisen toimintaa useissa kirjoituksissani, joiden riitaisuus suhteessa Puumalaisen mielipiteisiin voi vaarantaa hänen puolueettomuutensa. Nähdäkseni Puumalaisen tulisi jäävätä itsensä käsittelemästä asiaa.

Lisäksi voidaan huomauttaa, että tuolloinen lisensiaatti Puumalainen nimitettiin vähemmistövaltuutetuksi vuonna 2007 kahden naispuolisen oikeustieteen tohtorin ohi, joten nimityspäätös oli muutoksenhakukelpoinen tasa-arvolain nojalla. Tasa-arvo ei ole toteutunut Puumalaisen oman virkauran luomisessa kovin hyvin. Mainitsin asiasta tämän kirjoitukseni lopulla.

Myös eräs hänen seuraajansa yhdenvertaisuusvaltuutetun virassa, ylioppilas Eva Biaudet, nimitettiin tehtävään vuonna 2010 laissa vaadittuja kelpoisuusehtoja täyttämättömänä noin kolmenkymmenen pätevän hakijan ohitse, myös minun ohitseni. Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

Kyseisenlaiset päätökset osoittavat viranomaisten ja oikeuslaitoksen politisoituneisuutta ja rapauttavat esivaltaa kohtaan tunnettavaa luottamusta. Siksi ne eivät ole julkisen edun eivätkä yksilöiden edun mukaisia. Sen sijaan niiden kautta osoittautuu, ettei Suomi ole oikeusvaltio vaan punavihreän Demla-juridiikan läpäisemä.