11. helmikuuta 2016

Yhdet vielä...


Ilta-Sanomat raportoi tänään, että Suomen valtion velka ylitti 100 miljardin euron synkeän rajan. Lehdistö iloitsi asiasta laajemmin jo viime marraskuussa Keskuskauppakamarin velkakellon lähestyessä maagista rajaa. Uuden lainanoton ja vanhojen velkojen samanaikaisten erääntymisten vuoksi velka ei kasva tasaisesti, ja siksi velkapääoman pinnalla esiintyy muutaman miljardin väreilyä.

Taloustieteen vuoden 2008 Nobel-voittaja ja Princetonin yliopiston professori Paul Krugman kirjoitti vuonna 2012 The New York Timesiin kolumnin ”Kukaan ei ymmärrä velkaa”, jossa hän neuvoi olemaan huolestumatta valtioiden velan absoluuttisesta määrästä. Hänen mukaansa valtion ei tarvitse periaatteessa koskaan maksaa velkojaan pois. Valtiot ovat ikuisiksi tarkoitettuja instituutioita, joten velan määrällä ei ole suurta merkitystä, vaan ainoastaan sillä, ettei velka kasva verokertymää nopeammin ja hukuta alleen bruttokansantuotetta tai kansantuloa. Tärkeintä Krugmanin mukaan on, että velkojen maksu rullaa ajasta aikaan.

Velkaantuminen on kuitenkin tehnyt valtiot riippuvaisiksi pankeista. Päätösvaltaa on siirtynyt kansalaisilta kansainvälisille pankkiireille. Tämä on ollut demokratian tappio. Jos korot nousevat, velkojen maksu vaikeutuu. Näin on käynyt Kreikalle, jolle myönnetään lainaa 800 prosentin korolla. Pankit ovat myös riistäneet euroalueen vaatimuksista selviytymättömien valtioiden kansallisvarallisuuden haltuunsa. Krugmanin peittelemä totuus on, että velkaantuessaan valtiot köyhtyvät.

Kestämätön on myös Krugmanin argumentti, että valtioita ja yksityishenkilöitä ei pitäisi verrata keskenään, koska valtiot ovat ”ikuisia” toisin kuin ihmiset. Tämä näkemys pitää paikkaansa vain, jos perusoletus on tosi ja valtiot todellakin ovat ikuisia. Historia ei anna kovin rohkaisevaa näyttöä tästä. Velkojat voivat lähteä hakemaan saataviaan myös aseellisesti, jolloin syttyy sotia ja velkoja aletaan kuitata väkivaltaisesti. Taloudellinen painostus voidaan jo sinänsä nähdä aseettoman väkivallan muotona. Krugmanin argumentti lieneekin ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että hän puhui Yhdysvaltain oloista, ei Euroopan.

Talousneron mielipide antaa näyttöä siitä, että talouden ilmiöitä ei pitäisi tarkastella vain kapealla kauppiaan järjellä. Talous on perimmältään vallan käytön muoto ja ilmaus. Talous sikiää ihmisten käyttäytymisestä, ja siinä realisoituvat arvostukset, mielipiteet, järkiperäiset valinnat ja tunteet. Taloudelliset valtasuhteet myös vaikuttavat syvälle ihmisten elämään: käyttäytymiseen, elintasoon ja elämänlaatuun. Sen vuoksi olisi tärkeää, että taloutta arvioitaisiin filosofisesti, niiden arvojen näkökulmasta, jotka vallitsevat talouden pintailmiöiden takana.

Suomi velkaantui viime vuoden tammikuusta 8,5 miljardia euroa. Nyt on kansallinen hätätila, sillä velan paisuminen tarkoittaa, että kansallista omaisuutta tuhoutuu koko ajan vastaavalla vuosivauhdilla. Tämä vastaa kevyttä sodankäyntiä.

Taloutemme tuhoajat toimivat kuin Turmiolan Tommi, joka ottaa kotitalouteen velkaa voidakseen maksaa vielä yhden juopottelukierroksensa. Hallitukset toimivat kuin korviaan veloissa oleva Valhe-Vallu, joka koettaa saada vielä yhden pikavipin tai kulutusluoton kustantaakseen rapakuntoisen elämäntapansa. Viime vuonna tehty 2,5 miljardin leikkaus budjettiin oli liian pieni, ja menoja olisi pitänyt supistaa 8 miljardin euron verran, esimerkiksi säästämällä 4 miljardia ja korottamalla veroja toisen mokoman.

7. helmikuuta 2016

Digitaalisesta taantumasta


Digitaalisessa maailmassa ei näytä tapahtuneen mitään uutta kymmeneen vuoteen. Internet keksittiin jo 1990-luvulla. Taulutelevisiot, digitaalikamerat ja älypuhelimet yleistyivät viime vuosina niin, että niitä kaupitellaan tätä nykyä supermarketeista kuin makkaraa. Markkinoita on jäljellä enää tuotteille, joiden toivotaan itse luovan oman kysyntänsä. Eräs asiaan liittyvä turhake on älykello.

Kun kehityksen lakipiste on saavutettu, alkaa taantuminen: kaiken tavaran huonontuminen tai tahallinen huonontaminen. Kutsun digitaaliseksi taantumaksi tapaa, jolla tietokonealan teollisuus on systemaattisesti heikentänyt digitaalisia tuotteita, käyttöjärjestelmiä ja ohjelmia sekä niiden käytettävyyttä ja laatua.

Nyt, kun suurikokoiset 2427 tuuman näytöt saatiin lopultakin ihmisten työpöydille kohtuulliseen 200300 euron hintaan, ATK-alan teollisuus päätti alkaa suunnitella käyttöjärjestelmät ja kotisivut kannettavien matkaviestimien ehdoilla. En tarkoita vain Microsoftin kaikkien aikojen mokaa. Microsofthan yritti pakottaa ihmiset hankkimaan tietokoneisiinsa matkapuhelinten käyttöjärjestelmän ja tuputti meille pahamaineista Windows 8:aa, kunnes markkinat ratkaisivat toisin. Ensisijaisesti tarkoitan, että nykyaikana matkaviestinten laaja käyttö on houkutellut kaikkia Internet-toimijoita suunnittelemaan kotisivunsa pienille kannettavien laitteiden näytöille.

Tämä on ohjannut Internet-sisältöjä ja palveluita digitaaliseen taantumaan. Vielä muutama vuosi sitten sanomalehden saattoi avata pöytäkoneen ruudun kokoisena tietokonenäytölleen. Nykyisin lehtien sivut tehdään 45 tuumaisten tirkistysreikien ehdoilla, eikä tekstistä näe juuri mitään. Tällä tavalla lehtiä ei ole ilo lukea. Mikäli saman sivun avaa sitten kunnolliselle tietokoneen näytölle, pienten sivujen fontit näyttävät suhteettoman suurilta, ja sivujen graafinen ilme on pilalla.

Matkaviestinten käyttöönotto taannutti alaa siksikin, että puhelimien ja tablettien prosessorit ovat heikkotehoisia. Kun tabletteja ja kännyköitä on kuitenkin erehdytty pitämään standardin asettajina koko alalle, on samalla pysäytetty kehitys kymmenen vuoden takaiselle tasolle.

Tietokonealan digitaaliseen taantumaan kuuluvat myös laitteiden laadun huononnukset. Esimerkiksi Applen raportoitiin muutama vuosi sitten suunnitelleen puhelimiensa akut kestämään vain noin 500 latausta. Sen jälkeen kuluttajille markkinoidaan uutta puhelinta akun vaihdon sijaan. Akkua noihin laitteisiin ei voi tietenkään itse vaihtaa ilman hitsauslaitteita.

Microsoft puolestaan korvasi tietokoneissa hyvin toimivan Messenger-pikaviestiohjelmansa Skypellä, koska se muka toimii paremmin puhelimissa. Tätä nykyä Microsoft yrittää pakottaa Office-paketin käyttäjiä vaihtamaan kertamaksullisen lisenssinsä vuosimaksulliseen Office 365-ohjelmistoon. Microsoft pyrkii siis tekemään Office-paketistaan lypsykoneen. Sillä voidaan riistää niitä, joille Word-tekstinkäsittelyohjelmasta on tullut yhteiskunnallinen välttämättömyys.

Piraatit ovat aivan oikeassa näkemyksessään, että tekijänoikeuksien verukkeella tapahtuva rahanriisto pitäisi saada loppumaan tapauksissa, joissa jonkin ohjelman päätyminen monopoliasemaan ei ole ollut tekijöiden omaa ansiota vaan historian kulun määräämä sattuma tai markkinoiden tahaton valinta.

Järjestelmien ja ohjelmistojen käyttäjät voivat onneksi valita käyttöjärjestelmäkseen ilmaisen Ubuntun tai Lubuntun ja toimistoon vaikkapa Open Officen sekä kuvankäsittelyyn esimerkiksi Gimpin. Ongelmia voi tosin tulla yhteensopimattomuudesta, joka on väistämätöntä suhteessa markkinoiden valtavirtaan.

Kurjinta digitaalisessa taantumassa on kuitenkin kannettavien laitteiden aiheuttama taantumus. Tekniikan kehitys mahdollistaisi pöytäkoneisiin avautuvat loisteliaat palvelut, mutta suuri osa kansasta haluaa netin taskuunsa ja kokee kannettavuuden jotenkin edistyksellisenä. Eikö ihmisillä ole kotia, jossa datailla ja katsella televisiota?

Itse kuulun siihen edistykselliseen ihmisryhmään, joka käyttää vain kotitietokonetta ja vihaa kannettavia laitteita. Enkä tarkoita nyt vain kannettavia matkapuhelimia vaan myös kannettavia ghettoblastereita ja melkein kaikkea aina alkaen kynnyksen yli kannettavista morsiamista päätyen mukaan otettaviin jääkaappeihin, grilleihin ja hiuskihartimiin. Kun itse matkustan, en ota mukaani mitään. En mitään, sillä vain silloin olen oikeasti matkalla.

Sen sijaan suuri osa ihmisistä haluaa mukaansa kaiken. Digitaalinen taantuma liittyy nimenomaan kannettaviin laitteisiin. Ajatellaanpa kahta muuta digitaalisen tietokonetaantuman lähialaa: valokuvausta ja äänentoistoa.

Aikana, jolloin ihmisten käsiin saatiin kohtalaisen hyvät digitaaliset järjestelmäkamerat kohtuullisen hyvillä linsseillä ja kohtuulliseen hintaan, valokuvausala alkoi kärsiä digitaalisesta taantumasta siksi, että valtaosa valokuvista alettiin ottaa kännyköiden VGA-kameroilla. Myönnän toki, että nykyiset kännykkäkamerat ovat kuvanlaadultaan parempia, mutta vain näennäisesti, sillä niissä hyvän kuvanlaadun illuusio luodaan parantamalla kuvaa kontrastin lisäyksillä. Selvä digitaalisen taantuman tunnusmerkki siis! Ihmiset eivät valokuvaa niin hyvillä kameroilla kuin voisivat vaan näppäilevät satunnaisotoksia kehnoilla kännykkäkameroillaan ja tuottavat lähes yhtä huonoa kuvanlaatua kuin 1800-luvun lopulla saatiin filmikameroita käyttäen.

Eräs digitaalisen taantuman piirre löytyy äänentoiston piiristä. Monet muistavat varmasti, millaista taistelua C-kasettien kanssa jouduttiin käymään, jotta ne saatiin soimaan edes jokseenkin tyydyttävästi. Tarvittiin Dolby-B- ja -C-kohinanvaimennusta, käytettiin kromi- ja metallinauhoja ja niin edelleen, ja silti äänenlaatu oli kurjinta kuraa.

CD-levyjen puhdas ja pakkaamaton äänentoisto ratkaisi kaikki ongelmat, mutta vain hetkeksi. Silloin elettiin hifi-maailman huippuhetkeä ja kukoistuksen kautta, jonka jälkeen tilanne on huonontunut. Nörtit menivät nimittäin keksimään pakatun äänentoiston ja ottivat käyttöön MP3:et, joiden myötä palattiin takaisin C-kasettien aikaan.

Äänilevyteollisuus tietenkin iloitsee pakatuista tiedostoista, sillä tuottajat toivovat ihmisten ostavan alkuperäisiä tallenteita. Mutta niitä ei saa enää juuri mistään CD-levyjen muodossa! Netistä tulee vain latauslistojen MP3:sia.

Ai että eivät ne niin huonoja ole? On totta, että MP3:t soivat paremmin kuin C-kasetit, mutta tosiasiassa korkeat äänet leikkautuvat pois, ja tilavaikutelmat kutistuvat surkeiksi. Kunnollisilla stereoilla eron kuulee selvästi, ja se on häkellyttävä. Mutta eihän ihmisillä olekaan enää mitään muita kuin kannettavia laitteita ja korvanappeja, joista ei kuule kuin rahinaa. Yhtä kaikki, kyse on digitaalisesta taantumasta, josta syytän tietokonealan nörttejä. He sössivät pelin.

Olen siis täysin samaa mieltä kuin Kenny Everettin komediahahmo Angry of Mayfair oheisella suoraan 1980-luvulta periytyvällä videolla, jonka linkkaan tähän loppuun muistuttamaan taantumuksen ikävästä kurjuudesta. Tuolloin ei digitaalista taantumaa tunnettu.


2. helmikuuta 2016

Miksi en kansainvälisty?


Aleksis Kivi oli ensimmäinen kirjailija, joka kirjoitti suomeksi. Kriitikkona toiminut Helsingin yliopiston professori August Ahlqvist haukkui hänet niin pahoin, että kirjailija sen vuoksi ajautui loukattuna sairaalakuntoon. Nykyään tuon tapaista asennoitumista voitaisiin sanoa, paitsi henkiseksi vainoamiseksi, myös suomalaiseen ihmiseen kohdistuvaksi rasismiksi. Huvittavaa on, että ilman Kiven kurjaa kohtaloa Ahlqvistista itsestään muistettaisiin tuskin mitään.

Nykyaikana, jolloin suomen kieli on valtakunnan toinen virallinen kieli ja enemmistön pääkieli, suomenkielisyydelle esitetään jälleen vakavia haasteita. Pahiten ne näkyvät tiedemaailmassa. Maassamme tehtävää tutkimusta rajoitetaan ankarilla kielipoliittisilla linjauksilla, joilla tieteentekijöitä painostetaan luopumaan suomenkielisestä julkaisutoiminnasta ja kirjoittamaan englanniksi.

Näkemys maamme ja kansakuntamme lähes sataprosenttisesta suomenkielisyydestä ei pidä lainkaan paikkaansa, sillä tieteissä suomalaisilta vaaditaan lähes sataprosenttista englanninkielisyyttä. Suomenkielisyyttä vastaan suunnatut luopumishaasteet ovat painostuskeinoja, jotka vaikuttavat oloissamme totalitaarisina.

Samalla kun niin sanottu tiedeyhteisö kiistää yliopistovirkoja minulta ja myöntää ne vihervasemmistolaisille, ulkomaalaisille ja feministeille, se pyrkii selittelemään puolueellisuuttaan ilkeämielisellä kysymyksellä, mikset julkaise englanniksi ja kansainvälisty. Tämä on samanlaista kuin hiiri kysyisi kissalta, mikset tule kanssani koloon.

Vihamielisten kollegojeni tavoitteena on säätää filosofian alkuehdot sellaisiksi, että suomen kielellä harjoitettava filosofia ei olisikaan minkään arvoista ja että filosofisen toiminnan ihanteista päättävät joka tapauksessa muut kuin suomalaiset ihmiset tai kirjoittaja itse. Heidän koko asenteensa on pöyristyttävällä tavalla filosofian olemuksen vastainen. Outoa onkin, miksi he toivovat filosofian saattamista kansainväliseen kontrolliin, vaikka siitä on haittaa filosofialle, filosofiselle julkaisutoiminnalle ja filosofeille itselleen.

Seuraavassa pyrin vastaamaan siihen, miksi en antaudu vaihtamaan suomen kieltä vieraaseen ja sitä kautta kansainvälisty. Jaan vastaukseni kahteen osaan koskien (A) vieraalla kielellä julkaisemisen epäfilosofisuutta ja (B) kansainvälisen tiedeyhteisön harjoittamaa vallankäyttöä.

A) Kansainvälisen tiedeyhteisön kielivaatimukset

1) Kansainvälinen tiedeyhteisö taivuttelee julkaisemaan suurten kielialueiden kielillä, yleensä englanniksi. Se puolestaan on osa angloamerikkalaista kieli-imperialismia, jonka mukaisesti meitä pakotetaan omaksumaan englantilais-amerikkalainen ajatusmaailma ja sanasto. Tämä puolestaan merkitsee, että ajattelumme pyritään alistamaan meille vieraille diskursseille. Koska kieli kantaa mukanaan ideologiaa, vieraan kielen tuputtaminen on poliittista painostusta.

2) Merkitykset ovat paikallisia ja sitoutuvat luonnollisiin kieliin. Kielifilosofiassa tunnetaan muutamia, jotka yrittävät kiistää merkitysten lokaalisuuden, mutta heidän väitteensä ovat jääneet lähinnä teoriointien tasolle, eikä niihin usko kukaan. Kaikki tietävät käytännön kokemuksista, että merkitykset ovat sidoksissa luonnollisiin kieliin ja että ne opitaan yhteiskunnallisessa vuorovaikutusprosessissa, jolloin ne myös vaihtelevat kulttuurisidonnaisesti. Näyttöä tästä antaa vaikkapa symbolisen interaktionismin merkityksenteoria, josta olen kirjoittanut väitöskirjan. Sen johtopäätökset suosittavat luopumista semanttisesta universalismista.

3) Vaatimus julkaista englanniksi tai jonkin muun valtakulttuurin kielellä sotii myös moniarvoisuuden ihannetta vastaan. Siten yritetään tappaa kansalliset pienet kielet ja niissä asuva merkitysopillinen rikkaus. Jos kansainvälisyys mielletään englannin kielen omaksumiseksi, se kuolettaa kansainvälisyyteen usein liitetyn kulttuurisen moniarvoisuuden ihanteen johtaen kulttuuriseen yksiulotteisuuteen.
Euroopan unionin periaatteissa pieniä kieliä on pyritty arvostamaan, sillä niihin voidaan katsoa liittyvän ajattelemisen rikkautta ja alkuperäisyyttä, jota aina sisältyy erilaisiin tapoihin ajatella. Vähemmistökielten kunnioittaminen on tosin ollut EU-yhteyksissä täysin kaksinaamaista, vaikutuksetonta ja tekopyhää, ja tosiasiassa on edistetty vain kulttuurimonoliitin syntymistä.
Kielellistä yksiaineksisuutta vaativa monikulttuurisuuden tavoittelu paljastuu tässäkin yhteydessä aitoa kulttuurista moniarvoisuutta vastustavaksi tarkoitusperäksi, sillä monikulttuurisuus johtaa erilaisuuden karsimiseen ja valtakulttuureihin sopeuttamiseen. Angloamerikkalainen kansainvälisyyden ideologia pyrkii tukahduttamaan kulttuurien moninaisuutta, kansallista omaleimaisuutta ja ihmisten itsemääräämisoikeutta.

4) Koska tiedeyhteisö on ”fiksu” (engl. smart) se tietää kaiken yllä sanotun, ja siksi sen esittämät kielivaatimukset ovatkin täysin tietoista ja tavoitteellista poliittista taivuttelua. Niinpä kansainvälisessä tiedeyhteisössä ei suostuta ymmärtämään internatsismia kohtaan suunnattua arvostelua.
Kansainvälinen tiedeyhteisö toimii kuin kassajonossa etuileva maahanmuuttaja, joka kiilaa edellesi, nostaa ylpeästi nokkaa ja tiuskaisee protesteihin, että ”I don’t understand!” Sitten hän pyrkii suojautumaan englanninkielisyyden taakse toivoen, että joko olet perussuomalainen, joka ei ymmärrä englantia, tai antaudut kinastelemaan hänen kanssaan hänen sanelemillaan ehdoilla.
Hän siis vaatii, että sinun pitää puolustaa itseäsi Suomen maaperällä sellaisin keinoin, jotka hän määrää, eli englanniksi. Kansainvälinen tiedeyhteisö on yhtä pahanilkinen. Muutamilla Suomen paikkakunnilla kauppojen jonoissa etuilevat ryssälaumat tosin palautetaan suomalaisten toimesta suoraan jonon perälle.

5) Angloamerikkalainen kieli-imperialismi johtaa siihen, että sanoakseen asioita englannin kielellä pitää omaksua englannin kieleen sisältyvä ideologia. Englannin kieli on voimakkaan ideologinen kieli, jonka merkitykset riippuvat sanonnoista ja konteksteista, ja sanoilla on useita merkityksiä. Latina kuoli aikoinaan pois, koska laajassa käytössä sanat muuttuivat musiikiksi alkaen merkitä mitä tahansa. Samoin on käymässä ”aikamme latinalle”, englannille.
Englannin kielessä tavarat (goods) ja jumalat (gods) ovat lähellä toisiaan. Homot ovat iloisia (gay) ja heterot suoria (straight). Tosin kummastakaan asiaintilasta ei ole näyttöä. Kaksiarvoista sukupuolieroa kiistävien queer-teoreetikoiden käsitteelliset sekavuudet ja ajatussolmut johtuvat sitoutumisesta englanninkieliseen diskurssiin, jossa sukupuolesta ja sukupuolisesta käyttäytymisestä käytetään samaa sanaa (sex). Genderistien jako sosiaaliseen ja keholliseen sukupuoleen ei puolestaan valaise asiaa. Se on johtanut pitämään sosiaalista sukupuolta (gender) todellisena, vaikka kyseessä ei ole ontologinen ominaisuus vaan pelkkä muotitaiteen tai pukeutumisen osa.
Sama sekavuus koskee angloamerikkalaista keskustelua laajemminkin. Olen muutaman kerran yrittänyt sanoa kriittisen mielipiteeni esimerkiksi pragmatismista englanniksi, mutta se ei onnistu englanninkielisissä lehdissä, sillä angloamerikkalaiseen julkaisuun kelvatakseen kirjoittajan pitäisi omaksua angloamerikkalainen diskurssi, mikä merkitsisi myönnytystä pragmatismin ideologialle. Lyhyesti sanoen: angloamerikkalaisen ajattelutavan kritiikkiä ei voi esittää kansainvälisessä tiedeyhteisössä, sillä se vaatii kyseisen ideologian omaksumista julkaisemisen ehtona, mikä puolestaan on filosofian vastainen asenne.

6) On tieteen etiikan vastaista, että suomenkielisiä julkaisuja mitätöidään vain siksi, että ne eivät ole englanninkielisiä ja kansainvälisen tiedeyhteisön ennakkosensuroimia tai hyväksymiä. Loogisesti ajatellen vain sillä, mitä sanotaan, tulisi olla merkitystä, ei sillä, millä kielellä julkaisu on tuotettu eikä sillä muotoseikalla, missä yhteydessä se on julkaistu tai kenen paperille painettu. Se on pelkkää koreografiaa.

7) Mikäli Suomen Akatemian ja yliopistojen edustamat kielipoliittiset julkaisunormit koskisivat kaikkia ihmisiä, tässä maassa ei ilmestyisi suomenkielistä tutkimusta lainkaan. Sillä tavoin kansalliset tieteen toimielimet tappaisivat pois suomenkielisen tieteen ja julkaisutoiminnan. Maassamme julkaistaan kuitenkin väestömäärään suhteutettuna eniten filosofista kirjallisuutta koko maailmassa. Kunnia siitä kuuluu niille, jotka toimivat Suomen Akatemian ja yliopistojen julkaisuperiaatteiden vastaisesti tai niiden ulkopuolella ja tekevät kaiken ilman julkista rahoitusta, omalla kustannuksellaan.
Kotimainen suomenkielinen julkaisutoiminta on nähdäkseni paras tulos, jonka suomalaiset filosofit ovat saaneet aikaan, sillä suomeksi eivät julkaise ketkään muut kuin suomalaiset itse, mutta englanniksi suollettavaa höttöä riittää maailmalla pilvin pimein. Suomenkielinen filosofia on maamme filosofiyhteisön arvokkain saavutus, eikä kansainvälisille julkaisuille pitäisi asettaa kovin suurta painoa akateemisissa arvioinneissa. Kansainvälisten julkaisujen asema on jäänyt sekä kotimaassa että englanninkielisen kirjallisuuden valtavirrassa mitättömäksi.

8) Kun kieli ja julkaisutoiminta on invalidisoitu pakottamalla meitä julkaisemaan kilpailijoiden kielellä, kansainvälisille ihanteille antautuneista filosofian harjoittajista on tehty defensiivisiä ja säälittäviä itsensä puolustelijoita. Kansainvälisyyden riippuvuussuhteisiin ripustauduttuaan he menettävät henkisen itsenäisyyteensä, sillä jatkuvat itsensä oikeuttamispyrkimykset antavat huonon pohjan oman filosofian luomiselle ja johtavat ajatusten valamiseen samaan muottiin.

9) Kansainvälisen etnohelvetin tutkintavankeudessa kielitaidottomuus alkaa hallita informaatiosisältöjen esittämistä, jolloin filosofian sijasta syntyy anteeksi pyytelevää imartelua ja englantilais-naisellista kaakatusta, joka on lipevyydessään aivan sietämätöntä. Tieteellisiin opintoihin piilovaatimuksina sisällytetyt englannin kielen taitovaatimukset ovat epä-älyllisiä. Vieraiden kielten opiskeleminen perustuu sanojen ja kieliopin tankkaamiseen ja siten pelkkään tottelemiseen ja normatiiviseen oppimiskäsitykseen. Tuloksena syntyy ”I like ice cream” -englantia, jota puhutaan kansainvälisten seminaarien sight seeing -kierroksilla pelkän tunnelmasivistyksen ja myötämielisen hyrinän ilmaisemiseksi.

10) Englanninkielisyyden vaatijat ja vieraiden kielten käyttövaatimuksille periksi antajat menettelevät tuhoisasti maamme tieteen kannalta. Samalla kun suomen kielen käyttö tieteissä vähenee, suomen kielen asema tieteen kielenä kuihtuu. Tämä merkitsee kulttuurimme köyhtymistä eikä ole hyväksi filosofialle. Englannin kielen leviäminen saa maamme näyttämään kehitysmaalta, jota se ei todellisuudessa ole. Englannin kielen käyttövaatimukset edustavat pahinta nykymuotoista kulttuuri-imperialismia ja kansallisten kulttuurien riistoa.

B) Kansainvälisen tiedeyhteisön vallankäyttö

1) Tieteenharjoittajat voivat olla elämäntapaporvareita, aivan niin kuin kaikenkarvaiset demariprofessorit yleensä ovat, mutta heidän sielunsa on kansainvälisyyden, monikulttuurisuuden ja internatsismin niin pitkälle mädättämä, että mieleltään ja elämänasenteeltaan he ovat täysiä kommunisteja.
Se, että tiedeyhteisö koostuu vihervasemmistolaisista, feministeistä ja pragmatistis-opportunistisista oman etunsa kyttääjistä, ei merkitse, että juuri heidän kaltaisensa olisivat päteviä ansaitakseen asemansa. Yliopistoviroissa vallitsevaa vasemmiston värisuoraa käytetään yleensä todisteena ”vasemmistolaisten pätevyydestä”, aivan niin kuin ikävää todellisuutta pyritään usein käyttämään oikeassa olemisen todisteena. Koska ”fact is not the prove of right”, on kysyttävä, miksi he oikeastaan ovat tehtävissään.
Vastaus: kansainvälinen yhteisö on niin vasemmistolainen, että itseään täydentäessään se tukee vain vasemmistolaisella tavoin ajattelevien rekrytoitumista yliopistoihin. Mitä luulette ihmisen saavan aikaan kirkossa, mikäli hän ei usko sen opetuksiin? Yliopistoyhteisö on samanlainen: se vaatii ideologista sitoutumista kansainvälisyyden tiedepoliittisiin normeihin. Niiden mukaan vapaus on orjuutta ja yksimielisyys on voimaa.

2) Edellä sanotusta seuraa konflikti: ituhipit pyrkivät määräämään, mitä me muut saamme ajatella ja sanoa tai mihin tehtäviin meitä voi tai ei voi nimittää. Asenteellinen ripitys vaatii myöntymistä heidän mielipiteisiinsä ja perusnäkemyksiinsä. Samaa mieltä olemisen vaatimus on vahvaa kuin hollywoodilaisissa natsisminvastaisissa elokuvissa, jotka ovatkin yhtä puolueettomia kuin voittajien kirjoittama historia aina on. Tämä koskee sekä virkanimityksiä että julkaisukäytäntöjä. Kyseinen ahdistelu on tieteen etiikan ja filosofian vastaista mielipiteiden manipulointia ja asenteiden muokkausta.

3) Kansainvälisyyttä palvovat yliopistot muodostavat puoluetoimistojen verkon. Ulkomaalaisilta tovereilta tilatut virantäyttöarviot ja referée-lausunnot muodostavat itsepetoksen ja teennäisyyden punoksen. Valheellisuus on samanlaista kuin jos kokoomuslaiset pakotettaisiin hyväksyttämään ohjelmansa kommunisteilla ja kääntäen. Vaikka näin voisikin syntyä ihastuttavia kompromisseja, kukaan ei voisi edustaa itseään ja ajatuksiaan vilpittömästi. Tämä puolestaan johtaisi kiertelyyn ja kaarteluun sekä persoonan riistoon.

4) Vieraiden kielten käyttövaatimukset nujertavat kotimaisen yhteiskuntakritiikin, jonka toteutumisyhteys on oma maamme. EU-vetoinen tiedeyhteisö pyrkii tietoisesti ja tarkoituksellisesti siirtämään yhteiskuntatieteiden huomion pois kansallisvaltioista ja niiden oloista Euroopan unioniin ja kansainvälisyyteen vaimentaakseen EU:ta vastaan kumpuilevan kritiikin. Tämä johtaa yhteiskuntatieteilijöiden pahimpaan helmasyntiin: kontekstualisoinnin laiminlyömiseen. Kansainvälisessä tiedeyhteisössä ei kiinnostusta mistään sellaisesta, mikä on tärkeää kansallisvaltiossa, eikä kansallisesti tärkeitä tutkimuksia julkaista.

5) Ennakkosensuurin ja referée-menettelyn muodoissa harjoitettava vallankäyttö on vailla perusteluja. Joillakin luonnontieteellisillä aloilla, kuten faktapainotteisessa lääketieteessä, maailmanlaajuinen kontrolli voi olla paikallaan, sillä muutoin on vaara, että joku kuolee. Mutta mielipiteiden ja tulkintojen varaisilla aloilla, kuten filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä, pitäisi voida sanoa, mitä haluaa. Argumentti on perusteltu jo siksi, että se sanotaan, koska muutenhan sitä ei sanottaisi lainkaan. Keskusteltakoon julkaisuista jälkikäteen eikä kujilla ja käytävillä etukäteen.

6) Vertaisarvioinnin käsite on harhaanjohtava, sillä mitään vertaisarviointeja ei ole. Referéet eivät nimittäin ole vertaisasemassa vaan valta-asemassa. Niinpä he voivat läimäyttää salusiinien, säleverhojen ja rullakardiiniensa takaa niin kovaa kuin haluavat, mikä tekee julkaisupolitiikasta pelkkää mielivaltaa.

7) Referéet voivat ahdistella ihmistä ihan pelkkää ilkeyttään tiedustelemalla, miksi et julkaise kansainvälisessä yhteisössä, kun ovat itse ensin kieltäneet julkaisemisen salaisen referéen ominaisuudessa! Tilanne on aivan samanlainen kuin kansainvälisissä seminaareissa, joissa ei-natiivit englannin puhujat yritetään saattaa puolustelukannalle. Sitä kautta natiivit englannin kielen käyttäjät toivovat saavansa keskusteluista yliotteen, ja vierasta kieltä sopertelevat yritetään taivutella anelemaan ymmärrystä sekä ryömimään siirtomaalordien edessä. Miksi meidän pitäisi puhua heidän kieltään? Opetelkoon fanaattiset anglofiilit itse suomen kielen.

8) On rikos kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan, että suomalaisten yliopistojen rekrytoinnit alistetaan ulkomaalaisten päätettäviksi. Pahimmassa tapauksessa he täyttävät verovaroin rahoitetut yliopistotoimemme itsellään. Kun asiat päätetään Amerikassa tai Australiassa, voidaan olla varmoja, että asiantuntijat eivät tunne asioita. Asiantuntijoiden pitäisi kuitenkin tuntea sekä asiat että ihmiset.
Henkilöstövalinnan ammattilaisille olisi kauhun hetki joutua suosittamaan tai epäsuosittamaan jotakin henkilöä tapaamatta häntä ja tuntematta hänen persoonallisia ominaisuuksiaan. Jos ihmiset valitaan pelkkien paperien perusteella, tehtäviin voi päätyä opetus- ja ihmissuhdetaidottomia tyyppejä. Toisaalta myös kaukaiset asiantuntijat voivat ”tuntea asiat”, sillä puhelinlangat laulavat, ja maasta toiseen kiirivät juorut varmistavat poliittisesti sopivien nimityksen.

9) Suuri arvoitus on, miksi tieteellisyys yhdistetään matkustamiseen. Millä tavalla ulkomailla oleskelu tekee tieteestä tieteellisempää? Miksi filosofia olisi arvokkaampaa sen vuoksi, että filosofi on pyyhältänyt ulkomailla tai pärpättänyt kansainvälisissä seminaareissa? Sen sijaan filosofien kannattaisi matkustaa itseensä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka nopeasti tuo kansainvälistymisen into katoaisi, jos akateemisen maailman kultapossukerholaiset pantaisiin maksamaan huvireissunsa, sirkusmatkansa ja maasta toiseen tapahtuvat pellehyppelynsä omasta kukkarostaan.

10) Tieteen kansainväliset normit muodostavat internatsistisen hegemonian, johon sisältyy ehdollistamista, pakottamista ja suoraa vallan käyttöä. Ne puolestaan ovat filosofian vastaisia asenteita. Kansainvälisyyden vaatiminen on kirveen tuomista sen puun juurelle, jossa kasvavat kotimainen kulttuurielämä, yhteiskuntakritiikki ja tieteellinen totuus.


Internatsismin arvostelussani en ole kenellekään sanonut pahasti, joillekin ihan vaan hyvästi. Koska kukaan ei maksa minulle vaikenemisesta, niin kuin Suomen Akatemian tutkijoille maksetaan, on siltä kannalta samantekevää, mitä loppujen lopuksi sanon.

En kansainvälisty samasta syystä kuin 43 numeron kenkä ei mene 39 numeron jalkaan. En kirjoita englanniksi samasta syystä kuin Cheek ei laula englanniksi: saadakseni olla edes ulkomailla rauhassa. Ja tiedeyhteisön nimeä kantavalle kusiaispesälle sanon: Take this from me: You are always better with a very good lie.

1. helmikuuta 2016

”Kaikki on yhteiskunnan syytä” -teoria


Ihmisen toiminnan selittämiseksi näyttää vallitsevan kaksi paradigmaa. Toinen on ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -teoria ja toinen ”kaikki on omaa syytä” -teoria.

Poliittinen vihervasemmisto kannattaa luonnollisesti ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -näkemystä. Myös suuri osa yhteiskuntatieteellisestä selittämisestä nojaa tähän oppilauseeseen; perustuuhan tieteellinen sosiologia olennaisilta osin oletukseen, jonka mukaan yliyksilölliset selitysperusteet hallitsevat ihmisen toimintaa. Tämän mukaan ihminen on riippuvainen sosiaalisista sitoumuksistaan ja suorastaan niiden orja.

Yliyksilöllinen selittäminen on kotoisin marxilaisesta ajatteluperinteestä, jossa nojataan käsitykseen, että ihmisen toiminta on alistettua yhteiskunnalle. Tiedättehän ne sosiologit, jotka hätäisesti ja hermostuneilla käsieleillä ilmaisuaan tehostaen selittävät tutkivansa ”niitä rakenteita, jotka luovat niitä ehtoja, jotka määräävät mahdollisuutemme toimia...”

Käsitys, että yhteiskunnalliset ehdot ovat ratkaisijan roolissa ihmisen toiminnan motiiveja arvioitaessa, on kuitenkin outo, koska yhteiskunnallisia ilmiöitä ei olisi ensinkään olemassa, elleivät ihmiset olisi itse niitä luoneet vapaan tahtonsa perustalta. Ilman yksilöiden vaikutusta ei olisi yhteiskuntaa lainkaan.

Erityisen outoa yhteiskunnallisuuden korostaminen on vasemmistolaisilta yhteiskuntatieteilijöiltä, sillä vasemmisto on poliittisessa ohjelmassaan vastustanut noita ”alistaviksi koettuja rakenteita”, mutta ihmiskuvassaan ja tietoteoriassaan marxilais-leniniläiset yhteiskuntatieteilijät pitävät ihmisten toiminnan tärkeimpänä perusteena juuri heidän yhteiskunnallisia riippuvuussuhteitaan. Tällä oletuksellaan he tulevat antaneiksi vallan ihmisten yhteiskunnalliselle ohjailulle.

Yliyksilölliset selitysperusteet muodostavat itseään vahvistavan uskomusjärjestelmän, jonka tehtävä on vakuutella yksilöiden merkityksettömyyttä ja mitättömyyttä sekä ylläpitää näkemystä ihmisten kaiken kattavasta alisteisuudesta järjestelmille ja rakenteille. Suuri osa sosiaalitieteistä takoo ihmisten päähän tätä uskontoa.

Toinen paradigma nojaa näkemykseen, että ihminen on yksin vastuussa kaikesta. Tätä näkökantaa ovat suosineet vulgaarikapitalistiset ja libertaristiset ajatussuunnat. Myös Suomen nykyhallitus näyttää olevan innoissaan vastuun näkemisestä vain yksilön vastuuna itsestään ja yhteiskunnasta, mutta ei yhteisvastuuna mistään. Tätä voidaan luonnehtia ”kaikki on omaa syytä” -teoriaksi.

Kyseisenlaiset ajattelutavat muodostavat eräänlaisen ääriajattelun malliston. Totuus lienee jossakin näiden ajatusmallien välillä. Sosiaalipsykologian väitöskirjassani loin ihmisen toiminnan selittämiseksi ja ymmärtämiseksi teoriaa, joka myöntää ihmisen toiminnan ulkoiset ehdot mutta ei pidä niitä määräävinä sen enempää yksilön kehityksen kannalta kuin hänen päämääriensä ja tavoitteidensa kannaltakaan vaan katsoo ihmisten toimivan pitkälti omaehtoisesti ja luovasti omassa viitekehyksessään. Yhteiskunta luo enintään puitteet, jotka ovat yksilöiden muokattavissa.

Tämän ajattelutavan perusidea on yksinkertainen, mutta se ratkaisee yhteiskuntatieteellisiksi pulmiksi koettuja ongelmia, joten sikäli se on tarpeellinen. Kyseessä on ihmisen olemusta ja toimintaa koskeva selitysmalli, jossa tunnustetaan ihmisen biologinen, yksilötajunnallinen ja sosiaalinen olemus ilman, että mitään ihmisen todellistumistasoa sekoitettaisiin toiseen, johdeltaisiin virheellisesti toisesta tai velkaannutettaisiin jollekin toiselle tasolle.

Kirjani onkin vasta-argumentti sen tapaisille teorioille, joissa ihmisen toiminta palautetaan johonkin yhteen selitysperustaan tai johdellaan sellaisesta, kuten ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -ideologiassa tai ”kaikki on omaa syytä” -oletuksessa. Se on argumentti myös sellaista ihmiskuvaa vastaan, joka pitää ihmisen olemuksena hänen materiaalista toteutumisyhteyttään tai yhteiskunnallisuuttaan.

Marxilais-leniniläinen näkökanta onkin sikäli ristiriitainen, että se pitää ihmisen olemuksena hänen materiaalista olemassaoloaan, jolloin sen pitäisi tunnustaa vain materiaalisesti olemassa olevat yksilöt. Toisaalta kyseinen tietoteoria johtelee ihmisen tajunnan ja tietoisuuden kehityksen ihmisen yhteiskunnallisuudesta tunnustaen esimerkiksi sosiaaliluokan erääksi selitysperusteeksi. Samalla tämä tieteenä esiintymään pyrkinyt poliittinen teoria vastustaa raivokkaasti esimerkiksi rodun käsitteen käyttämistä selitysperusteena, vaikka rotu on materiaalinen ja biologinen selitystekijä ja toisaalta nähtävissä myös sosiaaliluokan kaltaisena yhteiskunnallisena rakenteena.

Erääksi esimerkiksi tämän ristiriitaisen ajatusmallin hedelmistä käyvät ne kaduilla riehuvat vasemmistolaiset rabulistit, jotka repivät tieltään kaiken, rikkovat paikat ja syyttävät kaikesta yhteiskuntaa. Heidän mukaansa ”rasismista” johtuu se, että heidän on aivan pakko särkeä ikkunat, tuhota irtain omaisuus, töhriä seinät ja turmella kunniallisten tieteenharjoittajien maine. Heidän mukaansa kaikki on yhteiskunnan syytä eikä mikään voi johtua biologisperäisistä eroista yksilöiden omassa olemuksessa.

Luokkayhteiskunnan he kyllä myöntävät sosiaaliseksi kategoriaksi, mutta eivät rotujen, kansojen ja kansakuntien eroihin perustuvaa sosiaalista valikoituneisuutta, kuten kansallisvaltioita, vaikka kansallisvaltioiden järjestelmä on syntynyt spontaanisti itsejärjestymisen pohjalta vuosisataisen kehityksen tuloksena. Ihmistä he pitävät ensisijaisesti materiaalisena olentona vaikka eivät myönnäkään materiaalisten olentojen olevan väistämättä yksilöitä, joita leimaa vahvasti myös biologia.

Näkemyksen ihmisen yhteiskunnallisuudesta ja sosiaalisista rakenteista he hyväksyvät silloin, kun sillä on tarkoitus perustella teoriaa luokkayhteiskunnasta, yhteiskuntaluokista ja proletariaatin vallankumouksesta sekä osoittaa vihamielisyyttä kapitalistiseksi sanottua valtiota vastaan.

Mutta he eivät hyväksy näkemystä ihmisen yhteiskunnallisuudesta ja sosiaalisista rakenteista silloin, kun sillä on tarkoitus perustella ajatusta rotujen olemassaolosta, ihmisryhmien erilaisuudesta tai kansallisvaltioiden välttämättömyydestä ja hyödyllisyydestä.

He puolustavat näkemystä, että ihminen on materiaalinen olento, mutta eivät haluaisi hyväksyä sitä, että materiaaliset ihmiset ovat väistämättä yksilöitä. Yksilöiden valinnanvapauteen ja vastuuseen nojaavia selitysperusteita he vastustavat kaikkialla, paitsi omissa valinnoissaan.

Kommunistisen yhteiskuntateorian ristiriitaisuus on ollut vuosikymmenten ajan selvää useimmille kriittisille filosofeille ja tietoteoreetikoille, mutta yhteiskuntatieteiden piirissä sillä näyttää olevan edelleen laaja kannatus sosiaaliseksi konstruktionismiksi, postmodernismiksi, jälkistrukturalismiksi, feminismiksi ja queer-teoriaksi muuntuneena tai naamioituneena.

Ne kaikki nojaavat käsitykseen, että sosiaaliset rakenteet ovat ensisijaisia ihmisen olemusta ja toimintaa arvioitaessa. Ihmisyksilön ontologinen olemassaolo pyritään sulkemaan pois, ja ihmisen olemus sekä toiminnan selitysperusteet redusoidaan sosiaalisiin rakenteisiin. Ääriesimerkiksi tästä sopii queer-teoria, joka kiistää biologisen sukupuolieron kaksiarvoisuuden ja pitää sukupuolta riippuvaisena sosiaalisista rakenteista, eleistä, tyyleistä, vaatetuksesta ja puhetavoista. Tämä tekee siitä valheellista ja uskomustenvaraista pseudotiedettä.

Ihmisen toimintaa ei voida selittää myöskään viittaamalla pelkästään hänen asemaansa yksilönä, vaan totuus on näiden paradigmojen välillä. Yksilöllisyyden tunnustamisen hyvä puoli on, että se myöntää vastuullisuuden. Yksilöä ei pidä vapauttaa vastuusta vetoamalla yhteiskunnan hallitsevuuteen, kuten ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -teorioissa. Toisaalta yksilöä ei pidä myöskään saattaa vastuuseen kaikesta, kuten ”kaikki on omaa syytä” -ajatusmalleissa.