31. joulukuuta 2010

Kaiken katoavuudesta


Vuoden lähestyessä loppuaan on jälleen oikea hetki pohtia elämän ja ajallisuuden luonnetta. Monet nuoret ivaavat keski-ikäisiä, koska he aavistavat, mitä katselee peilistä parinkymmenen vuoden päästä takaisin. Kyyninen keski-ikäinen taas pelkää vain lakimiehiä ja pahoja akkoja. Varttunut väki puolestaan keskittyy keräämään omaisuutta puskuriksi kuolemaa vastaan.

Sukupolvien vaellus on kiintoisa asia, varsinkin jos asettuu edes hetkeksi ulkopuolisen asemaan ja hyppää pois ajan pyörästä havainnoimaan asioiden kulkua sivusta. Tänään syntyvät ihmiset kaatuvat hautaan noin sadan vuoden kuluessa. Nykyisin ei ole hengissä yhtäkään ihmistä, joka olisi elänyt keskiajalla tai 1700-luvulla. Ihmislajin noin 6,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta kehityksestä on jäljellä vain ja ainoastaan tällä hetkellä elävien ihmisten sukupolvi. Ei mitään muuta. Jos se on viisi minuuttia hengittämättä, todellisuudelta poistuu havaitsija.

Elossa oleva ihmiskunta on elinkaareltaan sekä evoluutioon että kulttuuriin verrattuna lyhyt: kuin tsunamin kaltainen pinta-aalto, joka etenee eräänlaisena väestöpyramidin muotoisena diagrammina aikajatkumon päällä. Tähän sisältyy koko ihmiskunta, ja voidaankin puhua evoluutioilmiön jatkuvasta reaaliaikaisuudesta.

Inhimillinen elämä on yhtä ohut kuin koko biosfääri. Jos elinkelpoinen kerros kuorittaisiin planeettamme pinnalta irti ja levitettäisiin mattona avaruuteen, huomaisimme, kuinka rajallinen se on. Sen sijaan kivisen järkäleen päällä ollessaan pallopinnan muotoinen biosfääri luo vaikutelman rajattomuudesta, vaikka se ei olekaan pinta-alaltaan ääretön.

Myös ihmisen olemus on häviävä ja hauras. Lopulta koko planeettamme kiertyy kohti aurinkoa, ellei sitten laajeneva aurinko nielaise kiertolaistaan jo sitä ennen. Tieteistä runollisin on tähtitiede, jonka tuloksia tosin ei pelasta siinä vaiheessa mikään – ei myöskään Raamattua eikä Koraania. Juuri tästä syystä on parasta, kun ei suunnittele eikä rakenna mitään pysyväksi tarkoitettua vaan keskittyy nauttimaan elämästä eli rakastamaan ja harrastamaan seksiä.

Filosofisesti kiinnostavaa on, kuinka paljon ajattelua on kadonnut historian hämäriin. Muutamat ajatukset tosin elävät joidenkin ihmisten tajunnassa, tai ne ovat säilöttyinä kirjastojen kellareihin, joita hilpeämpiä hautausmaita ei ole. Esimerkiksi Nietzsche oli kuollessaan täysin tuntematon ja olisi sellaiseksi jäänytkin, ellei eräs poliittinen liike olisi nostanut häntä keulakuvakseen.

Yleensäkin historiaan jäävät kellumaan vain sellaiset ajatukset, jotka jollakin tavoin sopivat jälkeen tulevien sukupolvien omiin käsityksiin tai tyydyttävät niitä. Kauhistellen voidaan katsella, kuinka väärin ne myös usein ymmärretään. Aatteiden suuruudesta tai totuudesta huolimatta ihminen on joka tapauksessa pelkkä rimpuilija, joka kiistelee, nauttii ja kärsii hetken ja katoaa ajan myötä.

29. joulukuuta 2010

Uuden tiedon luonteesta


Niin sanottu ilmastonmuutos on ilmiö, joka ohjaa pohtimaan uuden tiedon luonnetta. Monille tieteenharjoittajille näyttää olevan tärkeää väittää kaikkea ilmeisyyttä ja kokemusperäistä tiedonmuodostusta vastaan. Tämä näkyy selvästi juuri ilmastonmuutosta koskevassa argumentaatiossa.

Suomessa on koko talven nautittu Siperiasta puhaltavista tuulista ja huippupakkasista, ja pääkaupungissa on lyöty joulukuun lumentuloennätys. Pakkanen ilmeisesti lopetti ilmaston lämpenemisen.

Ilmasto voi tietenkin kokonaisuudessaan kuumeta, vaikka paikallisesti muutos ilmeneekin paukkupakkasina ja uutena jääkautena. Kuitenkin myös Ilmatieteen laitos on korjaamassa ennusteitaan ilmaston lämpenemisen luonteesta. Uusien laskelmien mukaan napaseudun jäätikön väheneminen saattaa kääntää ilmavirtauksia niin, että arktiset tuulet viilentävät Suomea talvisin.

Kiintoisaa on, miksi tieteenharjoittajien näkemykset ovat sotineet arkielämästä saatuja näyttöjä vastaan myös monissa muissa yhteyksissä. Esimerkiksi maahanmuuttoa koskevissa keskusteluissa tieteenharjoittajien arviot ovat poikenneet lähes kaikista kokemuksen tuottamista faktoista. Sosiologit ja tilastonikkarit ennustavat työvoimapulaa ja tähystävät tulevaisuuteen kuin Stevie Wonder.

Syynä siihen, miksi tieteenharjoittajat ovat usein arkiajattelijoiden kanssa eri mieltä myös sellaisista asioista, joissa kokemuksen antamat todistukset ovat kiistattomia, ei ole välttämättä maallikoiden ymmärtämättömyys vaan teoreetikoiden oma kunnianhimo.

Informaatiotutkimuksen näkökulmasta teoria on sitä informatiivisempi mitä epätodennäköisempi se on. Jos siis teoria väittää jotakin sellaista, mikä näyttää hyvin epäilmeiseltä ja vaikeasti uskottavalta, se synnyttää vaikutelman suuresta informaatioarvosta. Teorian ajatellaan lisäävän tietoa, jos sen väitteet poikkeavat huomattavasti muista teorioista tai arkikokemuksesta.

En tarkoita vain suhteellisuusteorioita. Myös feministinen tutkimus on tuottanut ”tärkeää ja suuriarvoista tietoa” juuri näin. Väitettäessä, ettei sukupuoliero olekaan kaksiarvoinen biologinen tosiasia vaan että sukupuolia on paljon enemmän, on onnistuttu repäisemään tiedeyleisön silmät hämmästyksestä lautasen kokoisiksi. Tällä tavoin saavutettua tutkimustulosta pidetään informatiivisena ja tieteellisesti merkittävänä juuri sen epätodennäköisyyden takia.

Epäennustettavilla ja epäilmeisillä väitteillä saa paljon huomiota. Vaikka ne osoitettaisiinkin myöhemmin vääriksi, tekijän sitaatti-indeksi kansainvälisissä aikakausjulkaisuissa on jo ehtinyt kasvaa ja nostaa tieteenharjoittajan markkina-arvoa. Epätodennäköistä ja epäuskottavaa tietoa tuottaneet tieteenharjoittajat ehtivät kääntää kassan akatemioissa, yliopistoissa ja tutkimustukea jakavissa säätiöissä, koska kumoamiseen kuluu aina jonkin verran aikaa.

Ilmastonmuutosta koskeva tutkimus on ollut hieman samanlaista. Esimerkiksi Massachusetts Institute of Technologyssa toimiva meteorologian professori Richard Lindzen on argumentoinut kokeellisiin satelliittimittauksiin nojaten, että tosiasiassa maapallon ilmasto ei lämpene hiilidioksidin tuotannon vuoksi lainkaan, vaan ilmakehä läpäisee lämpöä sulkeutumalla ja avautumalla kuin silmän iiris. Empirismiin uskova Lindzen ja mallinnusta sekä ennusteita suosiva tiedeyhteisö voivat tietenkin kilpailla keskenään siitä, kuka epätodennäköisimmän väitteen esittää – ja parannella sitä kautta asemiaan ja mainettaan tiedeyhteisössä. Mutta pupillien laajenemista riittäisi myös muualla.

Laitankin tähän loppuun vielä linkkejä juttuihin, joissa käsittelin ilmastonmuutosta koskevan tiedon suhteellisuutta noin vuosi sitten, juuri ennen kansainvälisen ilmastokonferenssin alkua.

Miten ilmastosota voitetaan?

Ilmastonmuutos vastatuulessa

Ilmastokokous konkurssilinjalla

25. joulukuuta 2010

Antijoulun sanoma


Joulu on arvioni mukaan noin puolelle suomalaista perin ankea juhlapäivä. Pahiten joulusta kärsivät nuoret, jotka pakotetaan tapaamaan sukulaisiaan. Esimerkiksi homopojilta ilkeät sukulaiset kyselevät ikuisia ja piinallisia kysymyksiään tyttöystävistä ja lesboilta poikaystävistä.

Monet vanhemmat ihmiset käyttävät hyväkseen näennäistä ”tietämättömyyttään” ja nuorten haluttomuutta kertoa asioistaan, vaikka he aavistavatkin läheistensä olevan homoja tai lesboja. Siten he vahvistavat niin sanottua heteroseksuaalista oletusta, jonka mukaan jokaisen ihmisen pitää olla hetero. Myös seurusteleville homopareille omien tai kumppanin vanhempien tapaaminen tuottaa usein ikävää draamaa. Jouluun liittyvä lahjomisen ja näennäisen ystävällisyyden ilmapiiri ehdollistaa nuoret tukahduttamaan omat aggressionsa heitä alistavia vanhempia kohtaan.

Kuinka paljon mukavampaa joulu olisikaan kaikille homoille ja lesboille, jos maailmassa vallitsisi heteroseksuaalisen oletuksen sijasta homoseksuaalinen oletus. Sen mukaan jokaista ihmistä pidettäisiin lähtökohtaisesti homona, ellei mikään osoita toisin tai ihminen itse kerro nolona olevansa hetero.

Itse vietin jälleen täysin homoseksuaalista joulua. Heterojoulu onkin homoille yhtä kurja tapahtuma kuin heterohäät. Vanha vitsi kertoo heterohäihin joutuneesta homosta, jota vanhat tädit tökkivät kylkeen ja sanoivat ”seuraavaksi on sinun vuorosi”. Lopettivat, kun homo alkoi tehdä heille samaa hautajaisissa.

Joulu on riistetty ikävällä tavalla perhekeskeiseksi juhlaksi. Sen vuoksi joulu on kurjaa aikaa myös kaikille niille yksineläjille, joille Suomi sulkeutuu ja vaipuu epätodelliseen tilaan. Joulu saa nämä ihmiset tuntemaan itsensä entistäkin yksinäisemmiksi. Joulu on häiriötila, joka tekee ihmisistä onnellisia kristillisen ajattelun perussanoman mukaisesti: kärsimyshän se vasta todellista onnea on!

Joulusta kärsivät myös lapsettomat heteropariskunnat, joille on uskoteltu, että oikeaa joulua voidaan viettää vain lapsiperheissä. Joulu on kurjaa kaikille ylensyöneille ja niille, joille on opetettu, että jouluna pitäisi olla hauskaa, vaikka ei olekaan. Työssä oleminen tuntuu jouluna varmaan tavallistakin raskaammalta, paitsi jos luulee tekevänsä jotain tärkeää tai onnistuu hukuttamaan jouluahdistuksensa työn tuoksinaan. Jouluna koetaan paljon pettymyksiä mutta vain vähän iloisia yllätyksiä, sillä useimmat odottavat jotakin ja tietävät mitä. Ei ihme, että jouluna kärsitään myös konkreettisesta eikä vain henkisestä perheväkivallasta, ja erilaiset kriisikeskukset pitävät ovensa auki nimenomaan jouluisin.

Kun itse toivon, että maailmassa vallitsisi hyvä tahto, tarkoitan sitä, että ihmiset olisivat toisiaan kohtaan vähemmän kristillisiä ja sikäli parempia, eettisempiä ja ymmärtäväisempiä ihmisiä. Minulle joulun vapauttava sanoma merkitsee vapautta sosiaalisista rajoitteista ja kykyä nauttia jokaisesta päivästä ilman tapojen ja tottumusten kahleita. Antijouluni merkiksi olen myös dieetillä, ja painoni putoaa ihanteellisesti. Mikä nautinto!

24. joulukuuta 2010

Joulu on lauluissa


Parasta joulussa ovat minun mielestäni joululaulut. Niinpä kokosin seuraavaan kolme joululaulusuosikkiani.

1. Kalervo Halosen säveltämä ja Vexi Salmen sanoittama ”Sydämeeni joulun teen” oli täysosuma heti ilmestyessään 1980-luvulla. Se myös syntyi kertomuksen mukaan vaivattomasti ja mestarillisesti, Halosen istuttua pianon ääreen ja laulettua Salmen sepittämät sanat kerralla läpi. Vesa-Matti Loirin tulkita tästä balladimaisesta joululaulusta on ylittämätön – aivan niin kuin kevyen musiikin tekijöinä tunnettujen Halosen ja Salmen kynästä lähtenyt hengentuote oli joidenkin mielestä yllättävä. Tämä laulu on joulun sydän ja muistuttaa, ettei kenenkään pitäisi koskaan haavoittaa toisen ihmisen sydäntä, sillä hän saattaa itse olla siellä.

2. Toiselle sijalle selviää perinteisempi ”made in Finland”-valmiste, ”Sylvian joululaulu”, joka on ollut halki aikojen yksi rakastetuimmista joululauluistamme. Kaihoisan sanoituksen takana on oman aikansa sanoittajasuuruus Zacharias Topelius, jonka kokoelmasta Sylvian laulut teksti on peräisin. Sävellyksen alun perin vuonna 1853 ruotsiksi ilmestyneeseen ja Martti Korpilahden suomentamaan sanoitukseen laati Karl Collan. Laulussa viitattu sylvia eli mustapääkerttu (sylvia atricapilla) on muuttolintu, joka talvehtii Sisiliassa. Niinpä klassisesti sivistyneen sanoittajan runossa kerrotaankin sypresseistä ja Etnasta, mutta myös koti-ikävästä ja isänmaanrakkaudesta. ”Häkki mi sulkee mun sirkuttajain” viitannee Suomen itsenäistymispyrkimyksiin. Tässä teille Machine Men -yhtyeen solistin Antony Parviaisen tulkinta, joka ei, kuten ehkä huomaatte, häviä millään tavoin aiemmille tulkinnoille. Tekijöiden sisältä tuleva sovitus koskettaa sekä vanhempaa ihmistä että aikamme lasta.

3. Kolmannelle tilalle asetan Otto Kotilaisen vuonna 1913 julkaiseman laulun ”Varpunen jouluaamuna”. Myös tämän teoksen sanoitus perustuu Zacharias Topeliuksen runoon vuodelta 1859, ja tekstin pohjalle on julkaistu useita muitakin, tosin vähemmän tunnettuja, sävellyksiä. Kyseiset ajat olivat Topeliukselle raskaita, sillä häneltä kuoli kolme lasta. Tekijän suru ja kaipaus kajastavat erityisesti kohdassa

En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.


Onkin kysyttävä, miksi kaikki hyvä ja kaunis näyttävät tapahtuvan aina vain mielikuvituksessa. Jouluna on syytä osoittaa hyvää tahtoa ja näyttää, mitä me ihmisinä olemme. Sillä jos me emme niin tee, niin kuka sitten? Tässä teille Marco Hietalan moderni tulkinta, jossa sähkökitarasoundeja hyödyntävät riitasointuefektit on sijoitettu juuri oikeisiin kohtiin.

Toivotan kaikille lukijoille, oppilailleni ja ystävilleni erittäin hyvää ja antoisaa Joulua.

23. joulukuuta 2010

Miten rikastua henkisesti ja aineellisesti?


Jos haluat rikastua henkisesti mutta varsinkin aineellisesti, perusta keskiasteen kuvataidekoulu. Mikäli et ole varma, osaatko piirtää, perusta keskiasteen teatteriakatemia tai modernin tanssin oppilaitos, sillä itseilmaisun osaa kuka vain. Tämä on luova vaihtoehto keskiasteen lääkärikoulutukselle eli sairaanhoito-opistoille tai keskiasteen talous- ja lakimieskoulutukselle eli kauppa- ja sihteeriopistoille.

Ensin opetusministeriö myöntää 300 miljoonaa euroa aloitusrahaa. Hakeutuessanne valtion oppilaitokseksi tulee toinen mokoma lisää. Niillä rakennetaan hieno lasiseinäinen palatsi, jossa annetaan kalliisti palkattua opetusta. Sitä voidaan sanoa myös halvaksi, sillä taiteen arvoa on tunnetusti vaikea määritellä.

Oppilaitoksen nimeksi laitetaan jokin latinan sanaa muistuttava uudissana ihan vain akateemisen vaikutelman luomiseksi, esimerkiksi ”Laurea”, ”Omnia”, ”Stadia”, ”Studia”, ”Metropolia”, ”Helia” tai ”Praktikum”. Oho, nämä taitavakin olla jo käytössä. Pseudolatinaa ja lorem ipsumia suosimalla vakuutellaan uskoa siihen, että asiantuntemus ja sivistys koostuvat muinaiskielten hallitsemisesta, vaikka näin ei tietenkään ole.

Tärkeintä on, että nimi ei merkitsisi mitään, jottei syntyisi tarkoituksellisen hämäyksen vaikutelmaa. Hämäys onkin sallittua vain kansainvälisissä yhteyksissä, joissa ihmisiä petetään, aivan niin kuin maahanmuuttoa edistettäessä.

Niinpä opiston englanninkielisen nimen pitää olla muotoa ”University of Applied Sciences”. On tärkeää käyttää ”yliopiston” nimeä, jotta näin voitaisiin valehdella ulkomaalaisille, että kyseessä on mukamas jokin yliopisto. Todellisuudessa myös soveltavat tieteet kuuluvat aivan muualle kuin ammattikorkeakoulujen tehtäväkenttään; esimerkiksi soveltava matematiikka on tieteellisen matematiikan eikä ammattiopetuksen laji. Mutta valehtelu on tärkeää ”uskottavuuden” säilyttämiseksi ja rahojen imuroimiseksi.

Näin perustetussa keskiasteen kuvataidekoulussa tai teatteriakatemiassa opiskelijoita koulutetaan suoraan työttömiksi, sillä työmarkkinat eivät kaipaa kyseisenlaista osaamista. Mutta eipä hätää. Myös työministeriö tukee kouluttautumista, sillä opiskelijat pysyvät edes sen kestoajan (eli 4–5 vuotta) poissa kortistosta.

Keskiasteen kuvataideopetus ja teatterikoulutus sopivat erityisesti maahanmuuttajille ja feministinaisille, joilla sanotaan olevan vaikeuksia itseilmaisussa ja todellisuuden kohtaamisessa. Keskiasteen kuvataidekoulussa tai teatteriakatemiassa he oppivat aistimellisuutta ja itseymmärrystä. Auuu! Huomataan, että todellisuus on vain LSD:n puutteesta johtuva illuusio.

Kun koulutus tapahtuu ”syrjäytymisen estämiseksi” ja ”sukupuolinäkemyksen valtavirtaistamiseksi”, oppilaitokseen suunnataan suurin määrin maahanmuuttajien erityistukea sekä tasa-arvoviranomaisten perhepoliittista naisten- ja lastensuojelun määrärahaa.

Tieteen keskeiset käsitteet selvitetään ammattikorkeakoulussa perin pohjin, esimerkiksi Immanuel Kantin ’aistikyky’. Koska kyse on ammatillisesta koulutuksesta, voidaan aivan hyvin unohtaa, että transsendentaalifilosofisen tietoteorian yhteydessä kyseinen käsite viittaa havaitsemisen apriorisiin eli kokemusta edeltäviin ehtoihin. Sen sijaan ammattikorkeakoulussa ’aistikyky’ ymmärretään elämyksellisesti: yksinkertaisesti kyvyksi aistia! Filosofiaa opettamaan palkataan vihervasemmistolaisia ituhippejä, jotka muutamia mutkia oikaisten sekoittavat teoreettisen kielen ja arkipuheen.

Parasta olisi, jos opiskelijat opintojen päättyessä voisivat väitellä tohtoreiksi taiteellispainotteisilla väitöksillä. Koulujen messiaiksi palkataan queer-teoreetikoita ja postmodernisteja, joiden mielestä hyvän ja huonon sekä korkean ja matalan välillä ei ole mitään eroa niin kuin ei millään muullakaan. Tämä on turvallista opinnäytteiden hyväksymisen kannalta.

Näin viisastuneet alkavat puolestaan kouluttaa lisää keskiasteen kuvataiteilijoita ja teatteri-ilmaisun moniosaajia. Niinpä koulutusta ja sen resursseja on laajennettava sopivien ”urapolkujen” löytämiseksi. Oppilaitoksen kylkeen perustetaan koulutus- ja tutkimusyksiköitä, ideapajoja ja välityömarkkinoiden siirtymätyöpaikkoja, jotka saavat miljardeja Euroopan sosiaalirahastolta, Vajaakuntoisten työllistämisen asiantuntijajärjestöltä Vatesilta sekä Suomen valtiolta. Nämä rahat kaadetaan suoraan holding-yhtiöiden omistajien ja hallintojohtajien rahapussiin.

Entä mitä keskiasteen kuvataidekouluista ja teatteriakatemioista valmistuneet harmaat varpuset lopultakin tekevät? Ankeina arkimakkaroina he eivät osaa mitään, eivätkä heidän löysät tempauksensa kiinnosta ketään. Heidän älyllisyytensä on pelkkää lehmän henkäystä ja ideansa timangeja kuin Mansikilla. Tarvittaessa he voivat esittää joulupukkia kerran vuodessa, sillä joulupukki on aidosti kansainvälinen luomus perustuessaan Coca-Cola-konsernin aloittamaan kaupalliseen brandiin, eikä se siten tarvitse monikulttuurista performointia ja variointia.

22. joulukuuta 2010

Poliittisen kannatuksen vähennysoikeus on kaikilla puolueilla


Pari viikkoa sitten valtiovarainministeriön virkamiehet ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkijat lukivat julkiselle sanalle valtiontalouden madonluvut, jotka velvoittavat tulevaa hallitusta joko kiristämään verotusta tai säästämään. Hallitus puolestaan tilasi verotyöryhmältään jokin aika sitten raportin, jonka valossa puolueet aikovat nyt valmistautua vaaleihin.

Alivaltiosihteeri Martti Hetemäen johtaman ryhmän raportti valmistui eilen. Jyrki Kataiselle luovutetun muistion mukaan hallituksen pitäisi muun muassa leikata asuntolainojen korkojen verovähennysoikeuksia.

Asuntolainojen korkojen vähennysoikeudet ovat suomalaisille pyhiä. Keskusta ja demarit ehtivätkin jo torjua ajatuksen, mutta kokoomus empii. Verovähennysoikeus on ollut tärkeä nimenomaan keski- ja pienituloisille, joten esityksen kannatus kasvaa, mitä hyvätuloisempiin piireihin mennään. Koska hyvätuloisia on vähän, ehdotuksen kannatus kokonaisuudessaan heikkenee.

Suomessa on jo ennätyksellisen kalliit asunnot, ja asuntopolitiikassa rikos on laillista bisnestä. Jos jokin puolue haluaa alentaa kannatustaan, suosittelen lämpimästi asuntolainojen verovähennysoikeuden poistamista! Itse en moiseen syyllistyisi. Jokaisella puolueella on luonnollisesti oikeus vähentää muutama prosentti omasta kannatuksestaan, mitä voitaisiin ehkä kutsua ”poliittisen vallan vähennysoikeudeksi”. Katso asuntopolitiikan korjausesitykseni tästä.

Verotuksen progressiivisuutta lisättävä

Verotyöryhmän esittämät tasaverokaavailut ovat nähdäkseni epäoikeudenmukaisia ja syventäisivät kansalaisten tulo- ja varallisuuseroja. Progressiivinen verotus on syytä säilyttää, ja paikka paikoin progressiota olisi syytä lisätä. Esimerkiksi pienten ja keskisuurten perintöjen verotusta tulisi alentaa ja suurten jonkin verran nostaa. Perintövero on sinänsä pelkästään ideologinen vero, jonka kohteista verot on jo maksettu. Siksi myös sen poistoa voitaisiin harkita ainakin lähisukulaisilta, mikäli valtiontalous antaisi asiassa myöten. Tarkemman finanssipoliittisen ohjelmani voi lukea tästä.

On myös jotakin, mitä Hetemäen ryhmä ei lainkaan huomannut. Esimerkiksi pääomatulovero pitäisi tehdä ansiotuloverotuksen tavoin progressiiviseksi, ja Esko Ahon hallituksen aloittama verottamisen kaksoisstandardi olisi syytä lopettaa. Kiireesti pitäisi tukkia pääomatuloverotukseen syntynyt porsaanreikä, joka vallitsee siinä, että omistaja-johtajat voivat tätä nykyä nostaa pörssin ulkopuolisista firmoistaan pääomatuloa aina 90 000 euroon asti maksamatta killinkiäkään veroa! Toivoisin jo porvarihallituksen itse korjaavan tämän kansalaisten yhdenvertaisuutta loukkaavan ongelman.

Hetemäen työryhmän esityksessä myönteistä on ehdotus, että kotitalousvähennyksen enimmäismäärä pitäisi pudottaa nykyisestä 3 000 eurosta 2 300 euroon. Kyseisen lypsykonevähennyksen voisi nähdäkseni poistaa kokonaan. Esimerkiksi Helsingin Sanomien mukaan sitä käyttävät nykyisin kaikenlaiset ”siivouspalveluyritysten asiakkaat”. Sen tapainen luuttuaminen ja nurkkapielien nuoleskelu on useimmiten täysin turhaa ja kertoo (vanhus- ja vammaisapua lukuun ottamatta) ihmisten uusavuttomuudesta.

Tervehdyttäviä säästötoimia

Iloisesti tervehdin ”terveyden kannalta haitallisten tuotteiden” veronkorotuksia. Helsingin Sanomien mukaan esimerkiksi virvoitusjuomien veroa ryhmä esittää kaksinkertaistettavaksi, ja tällä toimenpiteellä olisi tarkoitus kerätä valtion kirstuun 70 miljoonaa euroa.

Merkille pantavaa on, että sen enempää lehti kuin työryhmäkään ei uskaltanut mainita alkoholi- ja tupakkaverojen korottamista. Koska minä en ole yhdenkään puolueen ehdokkaana (mutta olen kylläkin raivoraitis raittiusaatteen kannattaja), uskallan aivan mainiosti ehdottaa, että alkoholi- ja tupakkatuotteiden sekä anniskeluravintoloiden veroja ja maksuja korotettaisiin sata prosenttia.

Tämä ehkä ohjaisi kansalaisia terveiden elämäntapojen ohella myös tiettyyn säästäväisyyteen, ja yhteiskunta menettäisi nykyistä vähemmän juoppoudesta ja keuhkosairauksista johtuvissa kuluissa. Minulla on takataskussani lisäksi monia muita erittäin hyviä säästökohteita valtiontaloutta ajatellen, mutta palaan niihin joulun ja uuden vuoden jälkeen. Keinojeni avulla valtio voisi helpostikin säästää useita miljardeja, joihin verrattuna edellä mainitut kymmenet miljoonat ovat rikkoja rokassa. Ja valtion valtiontalouden alijäämähän luetaan tätä nykyä nimenomaan miljardeissa.

Seuraavista vaaleista eivät tule vain maahanmuutto-, sananvapaus-, ihmisoikeus- ja demokratian kohtalonkysymysvaalit vaan myös vero- ja talousvaalit. Terveydeksi!

21. joulukuuta 2010

Pizzerian tuhopolttoa ei pidä vähätellä


No niin. Tampereella viime marraskuussa sattuneen pizzeriapalon motiiviksi on varmistunut vakuutuspetosyritys. Taas nähtiin tieteellisen metodin ylivoimaisuus: ensin kannattaa tutkia ja vasta sitten hutkia.

Ulkomaalaisomistuksessa olleen ravintolan yrittivät polttaa sen ylläpitäjät itse, mutta julkisessa sanassa monet poliitikot kiirehtivät tuomitsemaan tulipalon ”rasistiseksi tuhopoltoksi”. Nauran raikuvat naurut demarien kansanedustaja, filosofian tohtori Päivi Lipposelle, joka meni syyttelemään palosta suomalaisia ihmisiä ja jonka maltti ei riittänyt edes alustavien selvitysten saamiseen.

Toisaalta olen surullinen ja pahoillani niiden ihmisten puolesta, jotka menettivät tuhopoltossa henkensä tai lähimmäisensä. Toivonkin, että Lipponen ja hänen taustaryhmänsä huutaisivat nyt yhtä kovaäänisesti tuomiota palon sytyttäneille kuin he vaativat sitä maahanmuuttokriitikoille.

On valitettavaa, että poliittinen vihervasemmisto on jatkanut perinteistä epäisänmaallista linjaansa myös nykypäivänä ja on valmis tuomitsemaan jokaisen moraalikannanoton ”rasistiseksi”, vaikka me suomalaiset ihmiset koetamme lähinnä pitää hengestämme ja omaisuudestamme kiinni. Maahanmuuttokritiikkiä esittäneille pizzeriapalo tuli kuin kreivin aikaan ja nosti varmasti perussuomalaisten kannatusta jälleen prosentin. Tapauksen poliittiset fleimit ovat tulipalon liekkejä suuremmat.

On tärkeää, ettei oikeus vähättelisi monen ihmisen kuolemaan johtanutta tuhopolttoa vain sillä perusteella, että palo riistäytyi aiottua suuremmaksi vahingossa tai että tarkoitus ei ollut tappaa ketään. Polttajat varmasti tiesivät, että niin voi joka tapauksessa käydä, joten syytteessä pitäisi lukea ”kuolemantuottamuksen” sijasta ”tapon yritys”. Lopputuloshan oli käytännössä murhapoltto, sillä polttajien täytyi tietää jonkun saavan palossa mahdollisesti surmansa.

Myös minun taloyhtiössäni toimii valitettavasti etninen pizzeria, joka aiheuttaa rähjäisyyttä ja levottomuutta pihoille ja ympäristöön joka päivä ja yö aamuyhdeksästä aamuviiteen. Toivon, ettei se nyt syty tuleen sen enempää vakuutuspetoksen, palomääräysten rikkomisen kuin rasistisen tuhopoltonkaan vuoksi.

Minä muuten syön pelkästään suomalaista ruokaa ja ihmettelen, mitä tämä Suomen kansa noissa pizzerioissa niin pirusti rakastaa.

18. joulukuuta 2010

Koulukiusaamisen vaiettu puoli: kun koulu kiusaa


Koulukiusaamisen jatkumisen eräs ehto on ongelmasta vaikeneminen. Eräs ongelma on vaikeneminen koulukiusaamisen eri puolista. Koulukiusaaminen ei ole vain sitä, että oppilaat kiusaavat toisiaan.

Koulukiusaamisen eräs muoto on se, kun opettaja kiusaa. Tietysti myös oppilas voi terrorisoida opettajakuntaa. Mutta opettaja on avainasemassa kiusaamisilmiössä, sillä opettaja on valtaroolissa, kun taas keskenkasvuinen oppilas on yleensä pelkkä vallankäytön kohde. Myös oppilaiden keskinäisen kiusaamisen tekee mahdolliseksi se, että opettajat katsovat asioita läpi sormien.

Minua toiset oppilaat eivät koskaan kiusanneet. Tämä saattoi johtua siitä, että olin aina päätä pitempi muita. Sen sijaan muistan edelleen, kuinka jouduin peruskoulun yläasteella erään itseään kunnioittavan historianlehtorin mielivallan kohteeksi.

Asiat jatkuivat yläasteluokkien ajan. Ollessani yhdeksännellä kirjoitin jokaisesta kokeesta kympin. Opettajan oli pakko antaa tämä arvosana kokeista, sillä asiasta oli mustaa valkoisella. Silti todistuksessa komeili historian ja yhteiskuntaopin kohdalla aina yhdeksikkö. Opettaja siis käytti valtaansa ja pyöristi arvosanan joka kerta alaspäin – arvostelusääntöjen salliman maksimimäärän verran.

Ei auttanut, vaikka voitin vuonna 1982 myös valtakunnallisen taloustietokilpailun – en siis vain sitä oppiaineen sisällä järjestettyä koulukohtaista osakilpailua – vaan valtakunnallisen. Ja kokeista kirjoitin kympit. Odotin kiinnostuneena, mitä päästötodistuksessa lukisi.

Ysi tuli.

Se ei ollut huono sekään, mutta tässä tilanteessa arvostelu oli kuin hylkäys. Tiedän syyn: en ole koskaan mielistellyt opettajia. En ole osannut enkä halunnut vastata alistuvasti. Minun ei annettu puhua tunnilla.

Olisin halunnut selittää kysymyksiin pitkät ja laajakantoiset vastaukset. Sen sijaan tämä opettajatar odotti pelkkää typistettyä reagointia omiin pikkumaisiin kysymyksiinsä, jotka olivat kuin alakoululaisille esitettyjä. Se oli aivan yhtä turhauttavaa kuin ammoinen tekstiilityön opetus, jossa minut(kin) pakotettiin kutomaan patalappuja.

Myös kieltenopetuksen menetelmät perustuvat spaniel-like-education-tyyppiseen ehdollistamiseen: trilliharjoitteluun, sanojen tankkaukseen, rankaisemiseen ja palkitsemiseen. Siksi kielten opiskelu on mielestäni eräs epä-älyllisyyden muoto.

Jouduin koulukiusatuksi useiden kieltenopettajien taholta. Kun olin yläasteella, eräskin vieraan kielen lehtori sanoi, että ”Jukka, jos tahti on tämä, lukioon ei ole mitään asiaa!” Kun olin lukiossa, opinto-ohjaajana toimiva ruotsinopettaja kehotti laittamaan hakupaperit kauppaopistoon, jonne saattaisin hänen mielestään yltää, mutta yliopistoon ei kannattaisi edes pyrkiä.

Yliopistojen tutkinnonsuoritusoikeuksia minulle kertyi pääsykoeprosesseissa kaikkiaan neljä. Opiskelin juridiikkaa, teologiaa ja filosofiaa kahdessa eri yliopistossa. Tein gradun teoreettisessa filosofiassa, ja sivuaineen tutkielmat kirjoitin käytännöllisessä filosofiassa ja sosiaalipsykologiassa.

Kun valmistuminen eximian papereilla oli ovella, ajattelin ilahduttaa silloista filosofianprofessoriani ja kysellä häneltä jatko-opiskelumahdollisuuksista. Niinpä tämä alkoi katsella kenkiensä kärkiä juuri siihen akateemiseen tapaan, jolla on tarkoitus kertoa pettymyksestä ali-ihmisen ylimielisyyteen. Vaihdoin yliopistoa ja vein väitöskirjani toisen professorin suostumuksella tiedekuntaan kolmekymppisenä. Ja hyvin kävi.

En tarkoita, että jatkuvasta kiusanteosta, vittuilusta, jarrutuksesta ja hidastelusta olisi ollut suurta haittaa. Olen tullut läpi kaikesta. Minun ei vain koskaan tarvinnut käydä koulua. Osasin lukea pari vuotta ennen kuin minut raahattiin pulpetteja kuluttamaan. Murkkuikäisenä en koskaan tehnyt läksyjä, sillä maailmassa oli paljon mielenkiintoisempiakin asioita, ja enemmän opin lukemalla puolet paikalliskirjaston kirjoista. Lukioon mennessäni tiesin kaiken tarpeellisen. Yliopistossa opetin muita.

En ole oppinut mitään koulujärjestelmän vuoksi vaan siitä huolimatta. Yleensäkin katson, että jos ihminen ei itse mitään osaa viimeistään 20-vuotiaana, ei hänestä koskaan mitään tule, ja kaikki koulutus ja kouluttamisen päälle kouluttaminen on turhaa.

Merkille pantavaa on, että lähes kaikki kiusaajani koululaitoksessa ovat olleet naisia. Yliopistoissa he ovat olleet naisten kaltaisia miehiä. Naisten korkokenkä polkee miesten ja poikien kulkusia oppilaitoksissa.

Koulu on kuria. Siksi pojat ja miehet ilmaisevat oman älyllisyytensä rikkomalla sääntöjä. Tätä opetusjärjestelmä ei ymmärrä. ”Poikien aiheuttamiksi järjestyshäiriöiksi” sanotun käyttäytymisen takana on luullakseni paljon luovuutta, jota tyttökouluissa ei vain osata kanavoida poikia kiinnostavaan tekemiseen vaan joka tukahdutetaan. Tyttöjen ja naisten harjoittamasta nöyristelystä palkitaan, ja pahimmillaan se tulkitaan ”tyttöjen nopeammaksi kehitykseksi” feministien tekemissä tasa-arvotutkimuksissa.

Tietenkin myös minussa itsessäni on ollut paljon vikaa. En ole osannut enkä halunnut kyyristellä. Vaihtoehtojen puuttuessa olin mieluummin kokonaan hiljaa. Niiden oppiaineiden tunneilta, joilla sain vaahdota, todistukseen tuli kirkkaita kymppejä. Olen myös aikuisena maksanut mieluummin itsenäisyydestäni kuin alistunut mihinkään tiedepoliittiseen valheellisuuteen.

Koulukiusaaminen jatkuu. Kiintoisaa on, että minulle ei ole koskaan myönnetty yliopistolaitoksesta sellaista tointa tai virkaa, josta olisi maksettu edes alimman palkkaluokan mukaista kuukausipalkkaa. Sen sijaan vakituisia virkoja on riittänyt ninninelleille, millamalloille ja muille mimosoille. Naispuolinen filosofianprofessori hylkäytti dosentuurianomukseni vuonna 2005 paskahousuilla ruotsinkielisillä kollegoillaan. Helsingin yliopiston Philosophica-kirjasto ei ole tähän päivään mennessä hankkinut kokoelmiinsa yhtään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta (11 kappaletta, joista kaksi on ilmestynyt ajantasaistettuina viisivuotisjuhlapainoksina). Koko tarinan voitte lukea omaelämäkerrallisesta teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä (2009), jonka pohjalta eräs henkilö lausui, että parasta olisi, jos se Hankamäki vaiettaisiin hengiltä.

Uskokaa tai älkää, olen koko ajan pyrkinyt ihmisten ja yhteiskunnan hyvään. He itse eivät vain aina sitä tajua. Voi olla, että koko historiankäsitykseni on erilainen. Mutta niin oli Tocquevillen (liberaali), Proudhonin (anarkisti) ja Marxinkin (kommunisti).

14. joulukuuta 2010

Allergisena Allegrolle


Eräänä merkkinä Suomen Venäjän-vallan ajasta ovat jäljellä maiden väliset yhtäläiset rautatiekiskojen raideleveydet. Niinpä Pietariin liikennöitiin pitkään juhlavilla ja korskeilla Repin- ja Sibelius-junilla, joiden salusiinit toivat mieleen Viipurin surullisenkuuluisat halpahallit. Itse en innostu asiasta entistä enempää nyt, kun nämä junat korvattiin nopeammilla Allegro-junilla.

Junakyydille haetaan viisumivapautta samaan tapaan kuin on jo laivaristeilijöillä. Koska väestöpaine Pietarin alueella on valtava, myöntävä päätös toisi entistä enemmän venäläisiä Itä-Suomeen ja Suomen pääkaupungin kaduille. Joulun välipäivinä Helsingin kaduilla ei juuri muita näekään venäläisiä, ja myös Kouvolassa venäläiset ostavat Prismat tyhjiksi.

Nähdäkseni Suomen ja Venäjän välistä viisumipakkoa ei tule poistaa eikä viisumivapautta laajentaa muusta EU-käytännöstä poikkeavaksi. Syynä on erityisesti venäläisten Suomessa harjoittama rikollisuus.

Rajojen rimanalennusten kautta on toteutumassa Suomen keskeinen turvallisuusuhka. Juuri näin Venäjä voi saada maassamme olevasta väestöstään painostuskeinon Suomea kohtaan. Siksi pidän myös perussuomalaisten Freddy van Vonterghemin ehdotusta viisumikäytännön poistamiseksi turvallisuus- ja väestöpoliittisesti epäviisaana, vaikka viisumivapaudesta voisikin olla jotain lyhytaikaista taloudellista hyötyä itäsuomalaisille. Ihmemiehen oma viisumi on tainnut irrota liian helposti, sillä se koira älähtää, johon Kalinka kalahtaa.

Suomen kieltä kuulee Imatralla ja Lappeenrannassa lähinnä sankarihautausmailla. Siksi on typerää, että Mari Kiviniemikin ehdotti Putinin tavatessaan venäjän kieltä kouluopetukseen ruotsin tilalle. Kiviniemen mukaan ”esimerkiksi Lappeenrannassa lähes kaikki kyltit kaupungilla ovat suomeksi ja venäjäksi. Siksi suomalaiset tarvitsevat venäjän taitoa yhä enemmän.”

Alan ymmärtää: koska Suomea jälleen venäläistetään, on suomalaisten palattava venäläiseen kieliorjuuteen. Myös Putinin mielestä ”itse elämä asettaa tällaisen haasteen”.

Taitamattoman suomalaisen pääministerin suksi siinä lipsuu. Kyseinen flirttailu on ihan yhtä ajattelematonta kuin Jyrki Kataisen murehtiminen sen johdosta, että Suomi ei ole mukana Nato-Venäjä-neuvoston kokouksissa. Mielestäni on ihan hyvä, että maamme pysyy ulkona Venäjän ja Naton yhteistyöstä. Jos Suomi ja Venäjä olisivat yhdessä Naton jäseniä, se toisi venäläisten panssarit ja tukikohdat Nato-yhteistyön hedelminä Suomeen. Venäjän ja Naton yhteistyössä Suomen tapaisia maita jaetaan taas etupiireihin.

Minusta muuten tuntuu, että Venäjällä on hallussaan jotakin sellaista, mikä sille ei ensinkään kuulu, kuten Eliel Saarisen suunnittelema Viipurin rautatieasema, jonka kopio on kiskojen toisessa päässä, Helsingissä, tosin kellotornilla täydennettynä. Jos minä olisin tasavallan presidentti, en mielelläni astuisi sellaisen junan kyytiin, joka kuljettaa menetetyn Karjalan kurjuutta katsomaan, olkoonpa kiskot vaikka kullalla silatut. Näennäiseen maireuteen naamioituna venäläisten harjoittama ystävyyspolitiikka on suomalaisten ihmisten jatkuvaa nöyryyttämistä. Se vaatii suomalaisilta lisää investointeja tuomatta ryöstettyjä alueita takaisin.

Junakyydin kehittämisen sijasta suomalaisten olisi kannattanut neuvotella Saimaan kanavan luovuttamisesta takaisin Suomelle. Nyt maiden välille on luonnosteltu sopimus kanavan vuokraamisesta jälleen 50 vuodeksi. Palautushanke olisi voitu kytkeä esimerkiksi maakaasuputken kauttakulkuoikeuteen. Sen sijaan nyt rikoksella anastettua aluettamme ollaan vuokraamassa takaisin suomalaisille nelinkertaiseksi korotetulla vuokrasummalla, ja lisäksi Suomelle lankeavat kanavan ylläpidosta miljoonien kulut, vaikka kanavasta hyötyy eniten Venäjän edelleen miehittämä Karjala.

12. joulukuuta 2010

Tukholma on vihdoinkin aidosti monikulttuurinen


Uulalaa! Ruotsissa ollaan aina meitä edellä. Tukholma on aidosti monikulttuurinen, kun muuan islamistinen itsemurhapommittaja räjäytti itsensä putkipommilla Bryggargatanin ja Drottninggatanin kulmassa. Myös kolmensadan metrin päässä palanut auto oli hänen jäljiltään, ja asiantuntijan mukaan kaikkien kuuden pommin räjähtäessä olisi väkijoukossa voinut kuolla useita satoja.

Iskun tekijä oli syyttänyt Ruotsin suojelupoliisin saamassa viestissä Ruotsin valtiota Muhammed-pilapiirtäjä Lars Vilksin tukemisesta ja vaati, että muslimien pitäisi lopettaa ”länsimaiden nöyristely”. Mieleen tulee legenda muslimiterroristista, jolta kysyttiin, miksi tapoit tuntemattomia ihmisiä, ja vastaus kuului: ”Vain tuttujako pitäisi tappaa?”

Ihqua! Pian saadaan varmaan tätä etnistä värinää myös Helsinkiin. Se lienee vain ajan kysymys. Ei minulla tällä kertaa muuta. Sanoin kaiken jo. Taivastelkaa nyt, kuten Bildt ja Stubb, jotka piipittävät Twitterissä.

Vitsikästä on sekin, kuinka Suomen Korkein oikeus juuri viime torstaina korotti niiden Ylen journalistien tuomioita, jotka rohkenivat epäillä eräitä turkulaisia kurdeja terrorismiyhteyksistä. Epäily voi olla väärin, mutta siihen ohjaa tosiasia, että terrorismi on osa muutamien tahojen brändiä. Epäileminen on myös osa tieteellistä tiedonmuodostusta, joten kyllä jokaisen ihmisen kunnian pitäisi epäilyksen sana kestää, mikäli omatunto on puhdas kuin pulmusella.

11. joulukuuta 2010

”Pensselisetä, me emme petä” – Maahanmuutto-ongelma homoyhteisössä


Minulta kysytään usein, miksi kirjoitan homoseksuaalisuudesta ja enkö voisi kirjoittaa jostain muusta? Olenkin tosiasiassa kirjoittanut suurimmaksi osaksi kaikesta muusta. Havainto, että kirjoitan myös homoseksuaalisuudesta, ei johdu siitä, että homoseksuaalisuus olisi erityisen hallitseva piirre elämässäni. Minähän olen homo ja elän homoseksuaalisesti, joten mistäpä muustakaan voisin kirjoittaa silloin, kun kirjoitan itsestäni?

No niin. Päätin tällä kertaa lausahtaa muutaman sanan siitä, miten näen maahanmuuttoilmiön homoyhteisössä. Olen aiemmin esittänyt maahanmuuttajien ja kansallisten vähemmistöjen suhteesta kulttuurifilosofisia ja sosiaalipoliittisia analyyseja viitaten esimerkiksi kompensoivan suvaitsevuuden ongelmaan ja valikoivan suvaitsevuuden tarpeellisuuteen. Näitä teoreettisempia lähestymisiä voi kaivella esiin tästä.

Sen sijaan nyt koetan valaista asiaa muutamalla henkilökohtaisella kokemuksella. Olen toiminut suomalaisessa homoyhteisössä yli kaksikymmentä vuotta. Vielä 1980-luvulla kulttuurimme oli aika yksiaineksinen, ja epävarmaa oli, onko mitään yhteisöä varsinaisesti olemassa. Tämä heijastui tietynlaisen yksimielisyyden, voiman ja vaikutusvallan tavoitteluna. Kukapa ei muistaisi esimerkiksi Tom of Finlandin piirroksia, joissa kukoisti eräs tietty ihmisihanne? On tietysti mukavaa, että sateenkaariväki on tehnyt kulttuuristamme sittemmin monenkirjavaa ja iloista ja että seksuaalivähemmistöpolitiikka on mielletty osaksi yleispolitiikkaa myös useimmissa puolueissa. Suomalaiset homot, lesbot ja transväki ovat olleet rakentamassa homojen ja heteroiden välistä kanssakäymistä ja yhteisymmärrystä.

Aiemmin homot nähtiin usein yhteiskunnan ulkopuolisina, mikä johtui siitä, että arvostelijat olivat ensin tuominneet meidät ulkopuolisuuteen. Lisäksi homoseksuaalisuuden väitettiin leviävän Suomeen ulkomailta, kun tädit hätäilivät, että ”Tanskasta se tulee”. Totuus on, että homoseksuaalisuus on ollut täällä yhtä kauan kuin ihmiset yleensäkin. Olennaiseksi ei ole muodostunut pelkästään se, että on homo tai hetero, vaan se, millä tavalla. Vuorovaikutuksen rakentaminen valtakulttuurien kanssa on onnistunut jokseenkin hyvin.

Homoyhteisöä on alkanut kuitenkin viime vuosina rasittaa tosiasia, että meidän ravintoloihimme, tapaamispaikkoihimme ja toimintayhteyksiimme hakeutuu entistä enemmän maahanmuuttajia, joilla ei ole juurikaan tekemistä homoseksuaalisuuden kanssa. Esimerkiksi homoravintoloihin kerääntyy maahanmuuttajaryhmiä, jotka pitävät niitä jonkinlaisina ”yleisinä vähemmistöravintoloina”, ilmeisesti kai siksi, että porttikielto tavanomaisiin heterokapakoihin on jostakin syystä jo tullut. Tai sitten heteroseksuaaliset suomalaismiehet karkottavat nämä jantterit omilta iskuareenoiltaan.

Meidän ravintoloidemme ja muiden tapaamispaikkojemme ei pitäisi nähdäkseni olla vastaanottokeskuksia. Myös eräiden homoseksuaalisten maahanmuuttajien seurustelutavat ovat osoittautuneet ongelmallisiksi. Kun olin muutama vuosi sitten poistumassa poikaystäväni kanssa homoravintolasta, rakastettuni joutui maahanmuuttajan taholta seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Itse asiassa hän kääntyi hätääntyneenä puoleeni sanoen, että voisinko ”pelastaa” hänet, koska ”toi vitun mutiainen on koko ajan takinliepeessä kiinni”. He kun eivät kerta kaikkiaan ymmärrä, että kaikki suomalaiset ihmiset eivät ole sellaista vapaata riistaa kuin he itse toivovat omassa mielikuvituksessaan. Koska puhe ei auttanut ja poikaystäväni vaikutti kiusaantuneelta ulkomaalaisen uhatessa lopulta minua itseäni väkivallalla, kamppasin kyseisen speden itsepuolustuksekseni katuun ja painoin hänen naamansa katukiveystä vasten selvittäen siten, että meidän maassamme tällaisissa asioissa menetellään diskreetisti.

Olen havainnut vastaavaa tapahtuneen useille muillekin henkilöille. Pari vuotta sitten poimin Irc-gallerian blogista erään 19-vuotiaan homomiehen (nimimerkki ”Pöksyt”) kertomuksen, jossa hän tilitti taksimatkaansa baarireissulta kotiin. Alun perin 11.8.2009 julkaistu teksti ja linkki ovat nyttemmin jostakin syystä kadonneet netistä, mutta otin vapaudekseni lainata kirjoituksen kokonaisuudessaan tähän. Tapahtumat etenivät näin:

Kertomus taksimatkasta

Rakas päiväkirjani, olen pettynyt Suomen taksiin, poliisiin ja hätäkeskukseen.
Eilen olin työkaverien kanssa Lassilan Krouvissa. Mentiin sinne heti kahden jälkeen, ja istuttiin terassilla aina yhteentoista asti. Päivä oli hirmuisen mukava ja oli hauska repästä kunnolla duuniporukalla. Kaljaa ja siideriä meni ja siinä sivussa myös rahaa! No sitten kello loi yksitoista ja me oltiin jo jatkamassa kallioon halvan kaljan perässä, mutta järkiin tultuamme päätettiin lähteä kotiin. Hyppäsin taksiin Pohjois-Haagan asemalta ja kerroin minne haluan (kuski oli n. 40-vuotias, ehkä turkkilainen mies). Kuski alkoi heti alkumatkasta erittäin päällekäyväksi ja seksuaalisesti ahdistelevaksi. Kertoi kuinka hänen serkkunsa on homo ja pitäisi varmasti minusta jne. No soitin ’juholle’ todellisuudessa soitin hätänumeroon ja kerroin ’olen tässä taksissa tässä ja tässä kohdassa tulossa kotiin ja tarvitsen apua jne.’ No onneks just samaan aikaan sille kuskille soitti taas sen serkku ja pystyin kertoo kuskin huomaamatta paremmin sille hätäkeskuksen naiselle että mikä on tilanne, tähän tämä vastasi sitten että soita uudelleen jos tapahtuu jotain konkreettista! Päästään kehältä pois ja lähetään ajaa kontulantietä, tää kuski sammuttaa mittarin 25e kohdalle ja sanoo että jos maksan käteisellä 30e niin mennään ensin syömään itäkeskukseen ja hän vie minut sitten kotiin. Tästähän vasta säikähdin ja kerroin vain että kuinka minun pitää päästä kotiin ja että huomenna on aamuvuoro jne. Ollaan ajettu 1,5 km sen jälkeen ku tää oli sammuttanu mittarin. Nään siel tiellä poliisi auton ja poliisin joka viittoo tien sivuun. (ONNEKSI!) Kuski pysäyttää auton ja avaa ikkunan ja poliisi tulee siihen niin sanon että tarvitsen apua ja että haluan pois autosta ja että nyt nousen. Avasin äkkiä turvavyön, otin laukkuni ja hyppäsin ulos. Heti ulos päästyä ratkean hirveään itkuun ja yritän poliisille selittää mitä oli tapahtunut jne. Poliisi vie mun kortin sinne taksiin ja maksaa taksin sillä. Sit se taksi lähtee pois ja poliisi lupaa viedä mut kotiin, vaikkei siitä ollu ku reilu 2km enään matkaa. No sit se toinen poliisi pysäyttää viel yhen auton ja huutaa sielt että 0,6! Eli ne sai kiinni rattijuopon. Kertovat mulle etteivät voi nyt viedäkään mua vaan että mun pitää ottaa taksi tai kävellä. Itkin taas etten voi taksia ottaa että en enään ikinä halua taksiin ja että sopii jos kävelen tästä. No poliisit lähtee pois ja mä nousen maasta istumasta ja ehdin hädintuskin liikahtaa kun mun viereen tulee joku toinen turkkilaismies joka kertoo voivansa viedä mut kotiin että auto on tossa ihan lähellä. Kerron etten tarvitse apua ja että halun kävellä yksin. No se ei lähe siit minnekkään vaan ehdottelee et hän voi vaikka maksaa mulle!!! Taas soitan hätänumeroon ja kerron mitä on tapahtunu ja että mä en voi kävellä kun mua seurataan enkä voi tilata taksia kun siinä on mahdollisuus että sama kuski tulee... No hätäkeskukseen soitin siinä ainakin 6kertaa ja aina ne yhdisti poliisin johtokeskukseen josta sanottiin vaan ’kävele nopeammin’. Taas itken etten mä voi kävellä kun mua seuraa joku tuntematon mies joka ehdottelee kaikenlaista. Seitsemännellä kerralla kun soitan hätänumeroon niin kerron ettei mua vittu saa enään yhdistää minnekään, vaan että tarvin apua ja että haluan kotiin. No tää nainen sanoo vaan ’tottele poliisia, suljen nyt linjan’. Eli vittu mun ois vaan pitäny juosta joku ahdisteleva raiskaaja perässä?! No soitan isoäidille kello oli tässä vaiheessa jotain 00.30. No hän tietenkin nukkuu eikä kuule puhelinta. En keksi enään mitään muuta kun soittaa faijalle. No hälyytin kauan ja viimein se vastaa unisena, kerron koko jutun niin se lupaa sit tulla hakee mut, että sil menee 15min. No soitan Sannalle (Soitin jo useasti aikaisemmin) ja kerron sille että faija tulee nyt hakee että ois kiva jos vois puhuu mun kans sen aikaa. Se ahdisteleva turkkilaismies lähti sit kävelee poikkikatua pois päin kun kuuli että faija on 15min sisäl siinä. No sit se tuli ja otti mut kyytiin ja toi kotiin. Kotiin pääsin n. klo 1. Nyt sit tosi huonosti nukuttu yö takana ja iltavuoroon menen kahden jälkeen.
Alkuilta oli ihana, mutta miten Suomessa voi olla tuollainen taksikuski!!
Välttäkää taksia:
Taksin numero: 1191


Näin kirjoitti parikymppinen homomies kaoottisesta taksimatkastaan kotiin. Kyseessä oli siis nuoreen miehentaimeen kohdistunut raiskausyritys, ja kertomus onkin valaisevaa luettavaa – paitsi että kirjoittaja arvostelee ongelmista poliisia, taksijärjestelmää ja hätäkeskusta, vaikka syyt olivat selvästikin aivan muualla.

Korostan, että kyseessä on vain yksittäistapaus, sillä kaikkien vastaavien tapausten kertominen ja kirjaaminen olisi tässä yhteydessä mahdotonta.

Monet suomalaiset homomiehet ovat kokeneet traumaattisia kokemuksia ulkomaalaisten maahanmuuttajien reuhatessa meidän play groundeillamme. Ulkomaalaisten päällekäyvyys ja tunkeilevuus on ollut toisinaan kerta kaikkiaan sietämätöntä. Vaikuttaa aivan kuin he tarkoituksellisesti käyttäisivät hyväkseen muutamien ”helppoina” pitämiensä suomalaisten hyväuskoisuutta. Tässä suhteessa varsinkin nuoret ovat vaarassa, koska heiltä puuttuu itsetuntoa oman tahtonsa ilmaisemiseen ja aloitteiden torjumiseen.

Tietooni on tullut useita tapauksia, joissa ulkomaalaiset, lähinnä eteläeurooppalaiset, käyttävät hyväkseen suomalaisia homonuoria ja hajottavat omalla käyttäytymisellään näiden ihmisten tunne-elämän. Esiintyy taloudellista puliveivausta, petoksia ja suomalaisten ihmisten keskinäisiin parisuhteisiin kohdistuvia hyökkäyksiä.

Suurin osa homobaareissa viihtyvistä ulkomaalaisista ei ole kuitenkaan afrikkalaisperäisiä vaan muita tummaihoisia, yleensä eteläeurooppalaisia tai latinoja. Kuvaan kuuluvat kihara tsekkitukka, karvaiset käsivarret, korkeahko hölöttävä puheääni, näyttävät korut, avoimet paidannapit, suorat housut, kultaketjut ja maailmanmiehen elkeet sekä uusinta mallia oleva matkapuhelin tehokkaiden huoraamisyhteyksien varmistamiseksi. Käyttäytymispiirteenä on myös
se, ettei seksin penääjä tai tarjoaja usko sanaa: siis hellittämättömyys ja kovakorvaisuus.

Muutamiin suomalaisnuoriin tämä uppoaa kuin kuuma lusikka voihin. Tosin heillä on usein itsetunto-ongelmia, joiden vuoksi he ovat alttiita ottamaan vastaan tarjolla olevat vaikutteet. Eräät ulkomaalaiset ovat myös järjestäytyneet organisoimaan suomalaista yöelämää koettaen juurruttaa omat tapansa osaksi suomalaisnuorten käyttäytymistä jo varhaisessa vaiheessa. Siitä kertovat esimerkiksi heidän nettisivustonsa ja nuoria houkuttelevat bileet.

Todellisuudessa vain harvat hyvällä itsetunnolla varustetut nuoret suosivat parinmuodostuksessaan ulkomaalaisia. Kohtaamiset perustuvat pikemminkin molemminpuoliseen seksin vaihtoon. Tässä kanssakäymisessä toisensa löytävät jakojäännökset, ja traagista on, että silloin pahiten vaarassa ovat kaikkein eniten suojelua tarvitsevat suomalaisnuoret. Siis juuri nuo hieman kokemattomat junantuomat maaltamuuttajat.

Aktiivisimpia ravintolaluutia ovat eteläeurooppalaiset, kuten espanjalaiset ja italialaiset, mutta määrällisesti enemmän on Balkanilta ja Turkista tulleita sekä arabeja. Muslimimaissahan homoseksuaalisuutta ”ei ole”, ja pikimusta väestö puolestaan pysyttelee kaapissa välttääkseen kaksinkertaisen vähemmistöaseman. Mustien homofobia näkyy esimerkiksi Yhdysvaltojen neekerien skeitti-, koripallo- ja hip hop -kulttuurissa, joka on homoseksuaalisuutta avoimesti diskriminoivaa.

Saattaa olla, että monet ahdasmielisistä kulttuureista tulleet näkevät Suomen jonkinlaisena vapauden Eldoradona, ja heidän päällekäyvyyttään voidaan selittää ”sopeutumattomuutena” meidän elämäntapaamme. Toisaalta monien ulkomaalaisten pilkallinen ja välinpitämätön suhtautuminen suomalaisten antamiin pakkeihin kertoo, että heidän hyökkäävyytensä on tietoisesti valittua ja että he pitävät pohjoisessa asuvia blondeja lauhkeina lampaina, joiden elämäntehtävä on (sukupuolestaan riippumatta) alistua heidän panopuikseen.

Homoseksuaalien vähemmistöaseman ja maahanmuuttajien vähemmistöaseman käsitteleminen yhtenä ja samana vähemmistöpolitiikan alueena on perusteetonta. Homoseksuaalisuudella ja maahanmuutolla ei ole kerta kaikkiaan mitään yhteistä. Ihmiset tietenkin pariutuvat joskus myös valtioiden rajoista riippumatta, mutta on virhe, jos valtiovalta asettaa homot ja maahanmuuttajat samaan junaan omissa menettelytavoissaan. Tällöin homoja kohdellaan ikään kuin emme olisikaan kotimaamme syntyperäisiä kansalaisia, ja tasa-arvohierarkioissahan meidät jo tunnetusti asetetaan palvontaa nauttivien maahanmuuttajien alapuolelle.

Maahanmuuttajat ovat saaneet konseptit sekaisin myös muualla kuin homojen omissa yhteyksissä. Viime syksynä otsikoitiin, että homot aiheuttavat ongelmia Yrjönkadun uimahallissa harjoittamalla seksiä saunoissa ja pukukopeissa. En paheksu seksiä sinänsä, mutta kuinkahan tämänkin asian kanssa loppujen lopuksi on?

Käydessäni itse joskus kyseisessä uimahallissa en ole havainnut siellä avointa seksiä sen enempää kuin muissakaan uimahalleissa (joissa heterot tosin kutevat joskus porealtaissa keskenään). Sen sijaan olen huomannut, että noin puolet Yrjönkadun uimahallin kävijöistä on tummaihoisia maahanmuuttajamiehiä.

Kunpa tilanteen riistäytyminen ei johtuisi siitä, että asialla ovatkin olleet homomiesten asemasta biseksuaaliset, heteroseksuaaliset ja homoseksuaaliset maahanmuuttajamiehet, joista on mukavaa saada silloin tällöin joltakin tuntemattomalta anonyymisti spermatruttaukset peppuun. Setan järjestöaktivistit ovat sitten saaneet selitellä tätäkin asiaa kuin jokin Lady Like ja ottaa päälleen syyt maahanmuuttajien toiminnasta, ikään kuin kaikki olisi suomalaisten homoseksuaalien syytä. Omaatuntoaan koettelevia ristiriitoja vältellen he ovat siirtäneet asian kalapuikkoviiksekkäiden viagraviikinkien syyksi, jotka puolestaan ovat harmistuneet syytöksistä viriilien nahkamiesten ja viattomien homokarhujen tavoin.

On muistettava, että myös hiv on maahanmuuttaja, ja monet ulkomaalaiset paneskelevat melko välinpitämättömästi kaikkea mikä liikkuu. En väitä, että suomalaiset olisivat tässä suhteessa moraalisesti ryhdikkäämpiä, mutta totuus on, että suhteellisesti varsin suuri osuus hiv-tartunnoista saadaan edelleenkin ulkomailta tai ulkomaalaisilta. Homopiireissä on yleistä, että hiv:n ja muiden seksitautien tartuttaja on nimenomaan ulkomaalainen mies.

10. joulukuuta 2010

Keskusvaraston tyhjennysmyynti


Vuoden lähestyessä loppuaan on kirjojeni myymälöissä keskusvaraston tyhjennysmyynti.

Akateeminen Kirjakauppa näyttää tarjoavan useita kirjojani 15–20 prosentin alennuksella nettikirjakaupassaan.

Niitä, jotka ovat lukeneet Sensuurin Suomen (2009), saattaisi kiinnostaa tämän vuoden alussa julkaisemani jatko-osa Kansanvallan varkaat (2010).

Työelämän salaisuuksista kiinnostuneille voisi olla paikallaan Työttömän kuoleman uudistettu ja laajennettu painos, joka niin ikään ilmestyi vuoden alussa. Kansien välissä on sekä työpolitiikan analyysia, manifesti paremman työyhteiskunnan puolesta että selviytymisohjeita työelämän mankeleissa. Huumoripitoista asiaa.

Älkää ostako filosofiaa yliopistoista, joissa hinnan suhde laatuun on hyvä. Ostakaa filosofiaa Hankamäeltä, saatte parempaa halvemmalla!



9. joulukuuta 2010

Homot ovat tämän maailman viimeisiä neekereitä


Sanasta ”neekeri” on jo päästy kiitettävästi eroon yhden jos toisenkin tahon ansiokkaalla ripityksellä, vaikka kyseessä ei edes ole vähättelevä termi. Sen sijaan ”homo” mielletään edelleen haukkumasanaksi, jollaisena sitä myös yleisesti käytetään. Silti kukaan ei vaadi tästä sinänsä moitteettomasta sanasta luopumista.

Maailmalla tapahtuu kuitenkin muuta. YK:n yleiskokous päätti viime kuussa poistaa sukupuolisen suuntautumisen päätöslauselmasta, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Kuolemantuomioita homoille, lesboille, biseksuaaleille ja transseksuaalisille langetetaan edelleen monissa muslimimaissa, joten YK:n päätös merkitsee lähinnä myönnytystä islamilaiselle despotialle. Ei olekaan ihme, että maailman gay-liike on arvostellut päätöksen julistamista YK:n historian häpeän päiväksi. Olen aiemmin kritisoinut islamin suhtautumista homoseksuaalisuuteen tässä, tässä ja tässä.

Homojen ihmisoikeudet näyttävät olevan kelluvaa valuuttaa, jonka arvo määrittyy suhteessa öljynsaantiin ja terrorin pelkoon. Ihmisoikeuksiin viitataan ja vedotaan, kun pohjustetaan tietä Koraanin laille, mutta liberaalin ja valistuneen yhteiskunnan säilyttämisessä ei ihmisoikeuksilla näytä olevan käyttöä.

YK on määritellyt uskontojen arvostelemisen viharikokseksi suojellakseen islamia mutta poistanut kuolemanrangaistuksen vastustamiseen liittyvien perusteiden joukosta homoseksuaalisuuden. Tämä osoittaa, että YK on monien muiden viranomaistahojen tavoin ihmisoikeusasioissa pelkkä amatööri. Ja juuri siksi esimerkiksi minun on niin hyvä olla vapaa ja itsenäinen filosofi: ei tarvitse altistua YK:n, EU:n, puolueellisten vähemmistövaltuutettujen eikä muiden sairaiden seitinkutojien aivovammoille.

Kiintoisaa on, ettei myöskään Suomen perustuslain syrjintäkiellossa (6 §) mainita sanallakaan seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää diskriminaatiota, vaan syrjintäkielto luetaan vain ”muiden syiden” joukkoon. Näin yhdet ovat jälleen tasa-arvoisempia kuin toiset.

Seuraan kauhulla, mihin kyseinen meno johtaa. En pidä tietenkään vaarana vain jotakin ”islamin uhkaa” vaan myös konservatiivisuuden leviämistä Suomessa ja muissa länsimaissa. Epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan tuloksena vähemmistövainot ovat lähdössä leiskumaan kaikkialla Euroopassa, kun fasistiset ryhmät kasvattavat kannatustaan. Eivätkä esimerkiksi Uuden Suomen puheenvuorokirjoittajat (tai suuri osa heistä) ole kyseisen asenteen osoittamiseen mitenkään syyttömiä.

Vaikka onhan se tietysti ymmärrettävää: kun oikein kunnolla vihaa, niin on itsellä hyvä olla.

8. joulukuuta 2010

”On siinä mies ja nainen”


Iltalehden lööppi kertoi tänään, että ”Kari Tapio on poissa”. Mielenkiintoista tuo poissaolon metafysiikka. Tärkeintähän kuitenkin on, että ihminen on. Hänen läsnäolonsa muoto vain on poissaolo.

Minulle jäi arvoitukseksi, miksi Kari Tapion musiikkivideoon vanhasta lännenlegendasta ”Toiset on luotuja kulkemaan” oli ympätty limusiiniin nouseva Ben Zyskowicz. Ilmeisesti tarkoituksena oli viestittää, että porvarina oleminen on jonkinlainen luonnonlaki ja ettei varallisuusasemalla ole mitään tekemistä ansioiden tai tulonjaon kanssa.

Tunnetuimmaksi Kari Tapion lauluista jäi varmaankin Salvatore Cutungon ”L’italiano”, jonka hän teki suomeksi nimellä ”Olen suomalainen”. Mollivoittoisesta italohitistä tuli sinivalkoinen käden käänteessä, aivan niin kuin pizzasta on tullut Suomen tämänhetkinen kansallisruoka.

Vaikertava sävelkulku ideologisine rasitteineen on minun korviini kuitenkin karmeaa kuultavaa: ”On täällä elämä raskasta työtä, ja siinä harvemmin on onni myötä.” Sopii ehkä tangomaan melankoliaan ja tummien vesien tulkkeihin, mutta ei ole minun juttuni. Rakkaudessakin on tämän mukaan ”mies ja nainen...”.

Rauha joka tapauksessa matkamiehen sielulle. Ehkä mieleenpainuvin, tai ainakin omasta mielestäni koskettavin, Kari Tapion esityksistä oli hänen tulkintansa vanhasta skotlantilaisesta kansansävelmästä ”Amazing Grace”, jonka hän lauloi yhdessä Paula Koivuniemen ja Sibelius-lukion kuoron kanssa Puolustusvoimien järjestämässä itsenäisyyden 90-vuotiskonsertissa, jossa myös tasavallan presidentti oli paikalla.

Skandaali parketilla?

Päivän toinen uutisaihe käsitteli itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Muutama homo ja lesbo päättivät panna jalalla koreasti Linnan juhlissa, kun taas muuan tyylipoliisi piti tapausta ”paheksuttavana”. – Ohhoh. Kylläpä oli taas radikaalia. Menikös nyt elämä risaiseksi?

Todellinen hölmöyden ilmaus nähtiin iltapäivälehtien keskustelupalstoilla, joilla kysyttiin ”häiritsivätkö homo- ja lesboparien julkiset tunteenilmaukset” kansalaisia, ikään kuin heterot olisivat jotenkin yksinoikeutettuja päättämään siitä, mitä homot saavat tehdä. Sillä tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka paljon meitä homoja häiritsevät heteroiden julkiset tunteidenilmaisut, joita meidät pakotetaan sietämään tavan takaa kaikkialla.

Itseäni tosin hämmästyttää, miksi heteroita kiinnostaa niin tavattomasti homojen elämän seuraaminen ja kontrollointi. Minua puolestani heteroiden yksityiselämä kiinnostaa kuin saappaasta vedetty villasukka.

Kun tyylikonsulttina esiintyvä Leena Sarvi antautui pitämään homojen esiintymistä ”provosointina”, takana oli ilmeisesti ajatus, etteivät homojen tunteenilmaisut olekaan aitoja vaan tarkoitushakuisia. Tuolla tavalla ajattelevien heteroiden seksuaaliseen avarakatseisuuteen ei näytä mahtuvan mitään muuta kuin heidän oma napanöyhdän kaivelunsa, eivätkä he kykene mitenkään ymmärtämään, että maailmassa on myös muita käsityskantoja kuin heidän omat sääntönsä ja norminsa.

Sovinnaisiin tapoihin vetoaminen on yleensäkin epä-älyllisyyden huippu. Tyylipoliisi ei ole käsittänyt, että tyyli syntyy nimenomaan sovinnaistapojen rikkomisesta. On ristiriitaista, että jos joku homoseksuaalinen miestanssija osallistuu television tanssikilpailuun ja melkein voittaa, hänelle annetaan raikuvat aplodit, mutta jossakin toisessa yhteydessä, kuten nyt presidentinlinnassa, homojen tanssahtelu tuomitaan raivokkailla vihanpuuskilla ja homot kivitetään hengiltä kiukustuneissa yleisönosastokirjoituksissa. Relatkaa vähän ja laittakaa taustamusiikiksi vaikka Sophie Ellis-Bextorin ”Heartbrake (Make me a Dancer)”.

En tietenkään tarkoita, että homojen esitykset parkettien partaveitsinä olisivat ylitse muiden. Esimerkiksi minulla on taipumus kompastua joka askeleella, joten omat köllähtelyni näyttäisivät varmasti pervoilta siinäkin tapauksessa, että olisin hetero. Mutta muutoin katson, että kaunista ja tyylikästä ihmisissä on sellainen, mikä heissä on aitoa.

On joka tapauksessa hienoa, että presidentti kutsuu juhliinsa muitakin kuin ahdasmielisiä, jotka pitävät kaikkia kehollisuuden ilmaisuja mitä syvimpinä synteinä. Myös Mr. Gay Finland Kenneth Liukkonen toimii viisaasti korostaessaan, että itsenäisyys on kaikkien ihmisten, myös homojen ja lesbojen, työtä. Ilman sarvia ja hampaita voi sanoa, että kaikkien tyylikirjojen mukaan Leena Sarvenkin olisi pitänyt taipua juhlien järjestäjän tahtoon, sillä vähemmistöjen läsnäolo oli presidentin nimenomainen toivomus.

Myös itsenäisyyden kannalta on sopimatonta puuttua toisten ihmisten keholliseen kokemiseen ja esiintymiseen rajoittavasti. Homotanssi taitaakin nyt olla juuri se oman aikamme rituaali, jonka kautta todellinen itsenäisyys osoitetaan. Mitäpä tehdä sellaisella maalla, joka muodollisesti on itsenäinen mutta jossa yksilöt eivät ole vapaita? Yhteiskunnan vapaus koostuu yksilöiden vapaudesta, ja siksi myös jokainen hetero voisi osoittaa oman itsenäisyytensä bailaamalla kaikkien iloksi juuri sellaisen homotanssin kuin itselle parhaiten sopii. Tuskinpa kukaan heistäkään haluaa olla heteronormatiivisen pakkopaidan ja vaihtoehdottomuudesta koostuvan totaliteetti-ideologian vanki. Mikäli minut olisi kutsuttu Linnan juhliin, olisin voinut tanssia jonkun suvaitsevaisen daamin kanssa heterotanssin ihan vain osoittaakseni, ettei myöskään sitä tarvitse hävetä.

Tapainturmelus on yhteiskunnan toivo

Epä-älyllisyys on yleistä politiikassa, jossa puolueet kilpailevat jo siitäkin, kuka omistaa sananlaskuviisauden ”Maassa maan tavalla”. Persuthan katsoivat demareiden varastaneen tämän kliseen puolueohjelmastaan.

Omasta mielestäni tapojen palvonnassa ei ole kerta kaikkiaan mitään hyvää. Tavat kuolettavat ja halvaannuttavat. Ne estävät ajattelun ja ovat epämukavia. Tapojen sijasta olisi sovellettava järkeä ja aitoja tunteita.

Minun mielestäni esimerkiksi niin sanotuissa suomalaisissa tavoissa ei ole kehumista, ei myöskään somalialaisissa eikä turkkilaisissa tavoissa. Parempi olisi kaikille ihmisille päästä tapojen orjuudesta eroon, kohti älyllistä ja henkistä vapautta.

Tapojen kahleita ja muita maneereita on liikaa varsinkin Uuden Suomen puheenvuorokirjoittajilla. Siksi Vihreiden viimeisin veto oli oivaltava. Kun puolue laittoi vaalijulisteeseensa maininnan ”Uudesta Suomesta”, viesti meni perille. Siinä voivat nyt tavaramerkin haltija ja puolue kinata semanttisesta tyhjänpäiväisyydestä, viittaako lause lehden nimeen vaiko haluun uudistaa maatamme.

Jos minä olisin Niklas Herlin, perustaisin varmasti ompelutarvikeliikkeen nimeltä ”Vihreä Lanka”, joka myy vain vihreää lankaa ja saa nimensä siitä.

Tavaramerkki tai ei, minä kysyn: kuka sivistynyt ihminen kehtaisi omistaa sellaisen tupajurreista ja ärripurreista koostuvan maan kuin Suomi?

6. joulukuuta 2010

Rolextariaatin rintaprenikat


Tasavallan presidentti jakoi taas yhden kierrätysmetallikontillisen kunniamerkkejä ja muita mitaleita kuuliaisille alamaisilleen. Kateellisia ihmisiä taisivat eniten puhuttaa ulkoministeri Alexander Stubbille ja asuntoministeri Jan Vapaavuorelle myönnetyt Valkoisen Ruusun komentajamerkit. Esimerkiksi säveltäjä Richard Järnefelt kirjoitti Uudessa Suomessa, ettei kumpikaan olisi moista ansainnut. Stubb kuulemma mokasi Venäjä-suhteet väitteillään, ettei naapurimme muka ole suurvalta. Vapaavuoren ministerinpostin aikana ovat maahan syntyneet ennätyksellisen kalliit asunnot, ja vuokrien hinnoistakin käydään jo huutokauppaa, kun sääntely puuttuu.

Kriitikot eivät nähtävästi ymmärrä, ettei ansiomerkkejä myönnetä ansioista vaan siksi, että niiden katsotaan sopivan asukokonaisuuteen tai rooliin. Varsinkin kaulaan ripustettavat komentajakorut pukevat frakkipaitaa mainiosti. Kun Hitler suunnitteli upseereilleen univormuja, hänenkin ideanaan oli, että ylänapin kohdalla pitää roikkua jokin ristimuotoinen killutin arvovallan symbolina. Hyvin pukeutuva herrasmies saa nimittäin anteeksi paljon.

Kun olin armeijassa, kenraalin läsnäolon kuuli ansiomerkkien kilinästä esikuntarakennuksen toiseen päähän. Kunnian ja arvostuksen kasaaminen tietyille ihmisille (joista suuri osa on ollut melkoisia tyranneja), lienee ihmislajille tyypillinen ominaisuus. Nyt itsenäisyyspäivänä voidaan esimerkiksi kysyä, miksi suurin ansio talvi- ja jatkosodan torjuntavoitoista langetetaan aina Mannerheimille – jopa niin, että marsalkan arvonimikin täytyi täsmentää alleviivatusti Suomen marsalkaksi, ja lopulta kansallinen juhlakalu kohotettiin korkeimmalle jalustalle, tasavallan presidentiksi.

Näin on siitä huolimatta, että sodan pysäyttivät rivimiehet, joiden saviseen todellisuuteen ei sen enempää päämajasta kuin everstienkään korsuista nähnyt mitään. Muutamat tosin kehtasivat epäillä, oliko koko sota edes oikein, sillä Stalinhan tarjosi aluevaatimustensa vastineeksi paljon suurempaa aluetta Petsamosta pelkästään hyvää hyvyyttään. Kun Suomi ei suostunut, venäläiset tulivat ja ottivat kaksi kertaa pyytämänsä kokoisen alueen korvauksetta.

Mutta takaisin aiheeseen: miksi ansiot, palkinnot, kunnia, arvostus ja usein myös suuri määrä rahaa kasataan vain tietyille symbolihahmoille, joilla ei ole välttämättä mitään tai ainakaan kovin selvää yhteyttä jossakin tietyssä yhteydessä saavutettuun menestykseen?

Ihmisillä on taipumus välttää ristiriitoja tietoisuudessaan. Kuinka vaikea sodanjälkeisten sukupolvien olisikaan ollut päästää mieleensä ajatusta, että sodassa annetut uhrit tai edes osa niistä olivatkin mahdollisesti turhia tai jopa vääriä?

Ihmiset koettavat välttää kipeät epäilykset ja yrittävät oikeuttaa uhrien antamisen, sillä ajatus sodassa turhaan kaatuneista veisi pohjan koko hirveän asian hyväksymiseltä, juuri sen, joka aivan äsken oli saatu pois päiväjärjestyksestä: haavat kiinni ja haudat umpeen. Siksi ihmiset ratkaisevat ajattelunsa ristiriidat ja tukahduttavat epäilynsä glorifioimalla sotapäälliköitä sekä oikeuttamalla heidän tekemiään ratkaisuja jälkikäteen.

Historia ei ole vain voittajien historiaa (joka tunnetusti on aina vääristelevää). Myös hävinneet kirjoittavat historian mutkat suoriksi pyrkiessään oikeuttamaan sota-aikana tehtyjä ratkaisuja ja haluamalla nähdä ne oikeina tai jopa ainoina mahdollisina. Näin tulevaisuus opettaa menneisyyttä, ja itsenäisyyspäivä on tämän historiallisen sovitustyön rituaalinen muistokarkelo.

Ja onhan itsenäisyydessä totta kai juhlimista – myös sodan ajan voittojen kautta siitä huolimatta, että voittoja on tullut useita. Suomi on sellaisessa paikassa ja asemassa, että voittoja voi tulla sodassa monta, mutta häviö tulee vain kerran.

Niinpä en väitä, että Suomessa sotien aikana tehdyt ratkaisut olisivat olleet vääriä. Mutta paikkaansa pitävät myös laulun sanat ”kenraalit ne sakon saa ja sotamies ristin”. Samaan tapaan itsenäisyyspäivänä jaettavista mitaleista moni osuu väärän henkilön käteen. Asiassa auttaa tieto, että kenraalien kukittaminen ja kunniataulujen naulaaminen on vain yhteiskuntarauhan säilyttämistä siinä missä kaikki muukin tasa-arvon ja demokratian ylläpitotyö.

5. joulukuuta 2010

Väkivallan romantisointi elokuvissa


Olen jälleen itsenäisyyspäivän aattona katsellut huvin ja harrastuksen vuoksi muutaman suomalaisen sotaelokuvan. Tänään menivät läpi Ilkka Vanteen Lupaus ja Olli Saarelan Rukajärven tie.

Vaikka samapa tuo, mitä kiekkoja tässä pyörittelee. Kaikille sotaelokuville näyttää olevan ominaista romantisoiva suhtautuminen sotaan: sukupuolten kohtaaminen esitetään väkivallan kautta ja rakkaus kytketään väkivallan teemaan.

Selitykseksi ei tarvitse tarjota mitään kansallisrunoilijan vänrikkiä, ei edes everstiluutnanttia, jonka dilemma on tunnetusti siinä, että ”päivisin toivoisi olevansa eversti ja öisin luutnantti”.

Miksi romantiikalle etsitään näyttämö sotien tapahtumista myös Hollywood-draamoissa? Suurten tunteiden, dramatiikan ja tragedian luomiseksiko? Romantiikkaahan voisi rakentaa vaikka high school -leffaan, jolloin tuloksena olisi tosin komedia tai tragikomedia.

Miehen ja naisen suhde taitaa olla olemukseltaan jollakin tavoin väkivaltainen. Sekä feministien että heitä arvostelevien miesten näkökannat viittaavat siihen. Ja sotaelokuvat täydentävät tilanteen.

Yhteiskuntamme on vastoin yleisiä väittämiä erittäin matriarkaalinen. Heteromies ampuu konepistoolilla Karjalassa naisten vuoksi. Huutaessaan viimeisiksi sanoikseen äitiä hän kuolee syyllisen nimi huulillaan. Palatessaan verissä päin naisen syliin hän on toiminut sankarillisen heteromiehen tavoin ja ottaa vastaan kunniamerkin saapas vihollisen verta puolillaan.

Tämä kompleksinen perinne on sivullisille vaikea ymmärtää. Toivoisi, että myös heteromiehelle irtoaisi maallisia iloja vähemmällä. Me homot kun emme sodi sen enempää lehmistä kuin laitumistakaan. Taidanpa tästä livahtaa Dtm:n viralliseen itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoon.

4. joulukuuta 2010

Todellisuuden perusprinsiippi on Lumi


Talvi on tullut kunnolla Helsinkiin. Lunta on humahtanut myös Punavuoreen kinoskaupalla. Saa nähdä, tuleeko tästä talvesta yhtä luminen kuin edellisestä.

Jännää, miten ympäristön muutokset vaikuttavat olotiloihin. Lumentulo tuo aina subliimin tunnetilan. Kun myrsky riehuu ulkona, se kääntää ajattelua sisäänpäin. Tähtikirkkaina öinä puolestaan näkyy valovuosien verran ulospäin.

Talvi on filosofisesti antoisaa aikaa. Olenkin jälleen tuotteliaasti innostunut eräästä filosofisesta tutkimuksesta, kun tietty puolue epäonnistui mahduttamaan minua eduskuntavaalilistalleen. Mutta ei siitä sen enempää. Tämä on edelleenkin poliittinen ja mediakriittinen blogi, jonka tarkoituksena on tarkkailla niitä, jotka tarkkailevat teitä.

Nyt voisi mennä vaikka Kaivopuistoon tekemään lumilinnan ja olla siellä kuin eskimo iglussa. Elän muutenkin kuin maalla, vaikka kotini on kaupungin keskustassa. Myös kesäinen mielipaikkani, Suomenlinna, on talvella käymisen arvoinen, varsinkin sellaisina sinivalkoisina päivinä, jolloin puut ovat huurteessa ja muille läheisille saarille pääsee jäitä ja hankikantoja myöten.

On se erikoista, miten paljon luonto saa tehdä kaikkea, ja ihmiset sopeutuvat siihen. Ajatellaan nyt vaikka tuota vastapäisen kerrostalon katolla olevaa lumimäärää. Jos itse menisin viemään sinne metrin verran jotakin valkoista höttöä – styroksia, kermavaahtoa, hattaraa, spermaa – samantekevää mitä, paikalle tulisi varmasti poliisi tai isännöitsijä, ja saisin mahtavan korvausvaatimuksen taloyhtiöltä.

Kun taas luonto peittää katot lumeen, sitä ei paheksu kukaan, vaan asiaa pidetään ”luonnollisena” – enintään sellaisena ”säähäiriönä”, joka poikkeaa meteorologien toiveista niin kuin talousromahdus suotuisasta ennusteesta. Luonnon katsotaan oikeuttavan kaiken.

Mutta myös ihminen kuuluu luontoon. Luonnossa ei esiinny oikeastaan mitään luonnotonta, ainakaan jos ’luonto’ ymmärretään yhdeksi Luonnon kokonaisuudeksi tai synonyymiksi Todellisuuden kanssa, hieman niin Spinoza ja eräät esisokraatikot ajattelivat.

Nyt kun lunta ovat taas kadut ja kujat täynnä, me pohjoismaiset filosofit voisimme ehkä riimukirjoittaa omiin fragmentteihimme, että todellisuuden alkuaine ja perusperiaate kaikelle tapahtumiselle on juuri Lumi.

3. joulukuuta 2010

Veroprogression poistaminen rahoitetaan valtionvelalla


TV1:n tutkivan journalismin MOT-ryhmä teki jälleen loistavaa työtä paljastaessaan, kuinka Suomessa on vaivihkaa siirrytty progressiivisen verotuksen järjestelmästä tasaverokäytäntöön. Ohjelman nimeltä ”Verovapaa vyöhyke” voi katsella tästä.

Progressiivista verotusta voidaan puolustaa katsomalla, että hyvätuloisten on osallistuttava yhteiskunnan menoihin pienituloisia suuremmalla osuudella, sillä he myös hyötyvät yhteiskunnan fasiliteeteista muita enemmän. Koska rikkaat kuluttavat valtateitä loistoautoillaan ja purjevenesatamia huvijahdeillaan, on oikein, että heitä laskutetaan infrastruktuurin rakentamisesta ja ylläpidosta.

Korkeiden tulojen tai varallisuuden voidaan katsoa perustuvan lisäksi siihen, että muutamat ihmiset käyttävät hyväkseen toisten ihmisten perustarpeita tai huonoa asemaa esimerkiksi vuokra-asuntomarkkinoilla. Siksi progressiivisen verotuksen on tasapainotettava tilannetta.

Nyky-yhteiskunnassa myös työn ja ansion välinen syy–seuraus-ketju on monesta kohdasta poikki. Joku optio-oikeutettu voi rikastua toisten ihmisten työllä pelkästään saneeratessaan, nostaessaan kuluttajahintoja tai toimimalla muulla tavoin kansalaisten enemmistön haitaksi, kuten kävi esimerkiksi Fortumissa. Siksi on oikein, että valtio balanssoi tilannetta mahdollistettuaan ensin tiettyjen tahojen rikastumisen. Talous on suhde, jossa ketään ei voida liioin moittia eikä kiittää asemastaan, sillä ratkaisevia ovat ne poliittiset ehdot, joiden puitteissa toimitaan. Niinpä nuo ehdot eivät saisi olla epäoikeudenmukaisia.

Valtion tuloverotuksessa sovellettavan progression merkitys on vähentynyt huomattavasti, sillä tuloverojen osuus valtion verokertymästä on pienentynyt samalla kun verottamisen painoa on siirretty tasaveroluonteisten kulutusverojen suuntaan. Progressio on edelleen voimassa, eli tulojen noustessa myös veroprosentti nousee. Mutta kaikkein suurituloisimpia suomalaisia veroprogressio ei koske. Ankarimmin verotettuja ovat ne tulonsaajat, joiden bruttotulot ovat keskimäärin 200 000 euroa vuodessa.

Tämän tulotason yli veroprosentti nousee vielä yksittäisissä tapauksissa, mutta keskimääräinen veroprosentti ei enää nouse, vaan laskee. Kaikkein suurituloisimmat, eli miljoonan tai yli saavat suomalaiset maksavat veroja keskimäärin vain noin 29 prosenttia, eli saman verran kuin ne suomalaiset, joiden keskimääräinen tulo on noin 45 000 euroa vuodessa!

Vääristymän takana on Esko Ahon hallituksen vuonna 1993 tekemä päätös tuloverotuksen eriyttämisestä. Sen mukaan pääomatuloja verotetaan lievemmin kuin ansiotuloja. Matti Vanhasen hallitus jatkoi linjaa vuonna 2005 vapauttamalla listaamattomien yhtiöiden osingot veroista. Pörssin ulkopuolisten firmojen osinkotulot ovat lisäksi verovapaita 90 000 euroon asti, eli omistaja-johtajat voivat nostaa yrityksistään tuloa tuohon rajaan asti maksamatta veroa käytännössä lainkaan. Tällaista verotukseen tietoisesti rakennettua porsaanreikää ei tunneta missään muualla maailmassa.

Voidaankin sanoa, että suomalainen verotus on nykyään käänteisesti progressiivista eli regressiivistä, ja pienituloista palkansaajaa verotetaan suhteellisesti enemmän kuin hyvätuloista tai varakasta yrittäjää. Tämä on tietenkin porvarihallituksen ja sen kannattajien etujen mukaista, eli määrätietoisten poliittisten päätösten tulos. Esimerkiksi Matti Vanhasen suojaisana satamana toimiva Perheyritysten liitto lobbaa osinkotulojen verovapauden puolesta edelleen vähintään yhtä ahkerasti kuin Vanhasen istuessa pääministerinä.

Jokaisen kukkarollaan äänestäjän kannattaakin tarkistaa, kuinka järkevää on antaa äänensä esimerkiksi Kokoomukselle tai Kepulle. Nämä puolueet aikoivat vapauttaa myös perintöverosta vain omat äänestäjänsä eli yrittäjät ja maatilatalouden harjoittajat, kun taas palkansaajat aiottiin jättää maksamaan veroa huomattavasti pienemmistä perinnöistään.

Progressiivisesta verotuksesta luopuminen on tekemässä Suomesta Viron kaltaista Meksikoa, jossa tasaverotus otettiin käyttöön talouden liberalisoimiseksi ja yritteliäisyyden elvyttämiseksi sosialismin tuhojen alta. Suomen taloudellinen ja sosiaalinen rakenne on kuitenkin täysin erilainen kuin Viron, eikä maastamme toivottavasti koskaan tehdä sellaista prostituoitujen ja sutenöörien paratiisia, jossa jokainen ihminen ajetaan itseään ja palveluksiaan kaupittelevan parturin, pullakuskin tai puotipuksun asemaan.

Pahinta negatiivisessa kokonaisveroprogressiossa on se, että rikkaat pääsevät nyt erittäin pienellä verorasituksella samanaikaisesti, kun valtion menoja rahoitetaan valtionvelkaa lisäämällä. Tämä merkitsee, että rikkaiden rikastuminen siirretään kaikkien ihmisten ja myös sinun jälkeläistesi maksettavaksi.

Optio- ja pääomatulomiljonäärien sekä heidän perillistensä kautta Suomeen on syntymässä kokonaan uusi rälssisääty, jonka ei ole tarvinnut tehdä lainkaan työtä. Riittää, kun on keinotellut optioilla eli ryöstöviljellyt jotakin pörssiyritystä sen kurssiarvoa keinotekoisesti pumppaamalla, tai myötäillyt jotakin Euroopan unionille ja maahanmuutolle suotuisaa tarkoitusperää sekä istunut kovapalkkaisessa virassa tai toimessa.

Pienten perintöjen veron voisi mielestäni poistaa kokonaan, ja tuloverotuksen progressiota olisi lisättävä. Myös pääomatuloverotus pitäisi tehdä progressiiviseksi. Veropolitiikasta lisää tässä.

2. joulukuuta 2010

Tarkkailu ja valvonta häiritsevät Yrjönkadun uimahallissa


Marraskuun alussa lehdissä ja netin keskustelupalstoilla paheksuttiin paljon sitä, että Yrjönkadun uimahallissa vaeltelee vartiointiliikkeen vartija, joka käy aika ajoin ratsaamassa myös uimahallin saunat. Onkin häiritsevää, että ihmisiä ahdistellaan järjestyksenpidolla, tarkkailulla ja valvonnalla.

Yrjönkadun uimahalli on helsinkiläisille tuttu paikka, arkkitehti Väinö Vähäkallion suunnittelema klassinen rakennus, jonka erityispiirteenä on se, ettei uimahallissa käytetä uima-asuja. Vesi pysyy puhtaampana, eikä hyvävartaloisilla kävijöillä pitäisi olla mitään peiteltävää. Tosin muutama vuosi sitten Liikuntavirasto antoi luvan käyttää Yrjönkadulla myös uimapukuja muutamien ahdasmielisten ja estoisten ihmisten mieliksi.

Miksi sitten paikalla riehuu vartija, joka puheiden mukaan käy tempomassa saunojen ovia auki? Syyksi liikuntavirasto on ilmoittanut, että saunoissa harrastetaan seksiä. Itse en ole koskaan nähnyt saunoissa mitään seksiin viittaavaa silloin kun olen uimahallissa sattunut käymään. Toisaalta en myöskään paheksu, vaikka ihmiset saunomisen keskellä harjoittaisivat myös seksiä, sillä seksihän on myönteinen ja rentouttava asia siinä missä uintikin.

Selvää homovastaisuutta

Heteroseksuaaliseen valtakulttuuriin kuuluu ilmeisesti normi, että miehet ja naiset eivät saa tai voi esiintyä toisilleen alastomina. Niinpä alastonuimahallissa on erikseen naisten ja miesten käyntipäivät. Tätä kautta väite seksistä Yrjönkadun uimahallissa sisältää väitteen, että sitä harjoittavat homomiehet, biseksuaaliset miehet tai heteroseksuaaliset miehet keskenään. Niinpä myös vartija on palkattu paikalle kylvämään homovastaista kauhua. Liikuntaviraston puuttuminen asiaan artikuloi mielestäni selvän aggression homoseksuaalisuutta vastaan.

Näyttöjen puuttuessa tai niiden ollessa mitättömän vähäisiä on vaikea sanoa, mistä kyseinen ajojahti johtuu. Taustalla voi olla heteromiesten kateus. Heteroille kun ei ole yhtä luontevaa paikkaa seksin harjoittamiseen heidän oman ahdasmielisyytensä ja naisten harjoittaman pihtaamisen vuoksi.

Seksistä uimahallissa ei nostettaisi varmastikaan mitään hälyä, jos sitä harjoittaisivat heterot. Olen itse nähnyt monta kertaa, miten heterot kurnuttavat muissa uimahalleissa uimapuvut päällä ja tyydyttävät toisiaan porealtaiden kuplien alla, eikä kukaan suvaitse nostaa tästä perversion muodosta mitään vastalausetta! Heteroiden keskinäistä kuhertelua esiintyy myös monissa alastonkylpylöissä, jotka ovat sitä paitsi erittäin suosittuja.

Muuan homoaktivisti kävikin jo syksyllä kysymässä Liikuntaviraston byrokraatilta, mistä homovastaisuus on saanut alkunsa. Kaupunkihan kielsi myös uimahallin toisessa kerroksessa olevien pukukoppien käytön väitteenään, että niissäkin harjoitetaan homoseksiä. Helsingin Sanomien tämänviikkoisen jutun mukaan vartija on päätetty jättää protesteista huolimatta paikoilleen.

Jutussa haastateltu liikuntaviraston viestintäpäällikkö Mikko Juuti yhdisti nyt aiemmat väitteensä homoseksistä ”joihinkin muihin ongelmiin”, joita hänen mukaansa esiintyy ”uimahallin ympäristössä”. Hän sekoitti homofobiansa esimerkiksi ”huumeidenkäyttäjiin”, joiden hän väitti maleksivan rakennuksen läheisyydessä.

Jokainen varmasti ymmärtää, ettei sillä, mitä tehdään ulkona, ole mitään merkitystä siltä kannalta, mitä tapahtuu sisällä. Viittaus huumeisiin lieneekin pelkkä näennäisperustelu, jonka tarkoituksena on yhdistää homoseksuaalisuus johonkin moraalittomana pidettyyn ilmiöön ja sitä kautta herättää kauhistelua ja tuomiomieltä ihmisissä.

Kuinka homoja ahdistellaan?

Liikuntaviraston ja homoyhteisön edustajien kerrotaan myös ”yhdessä ratkoneen” tilannetta, ikään kuin kyseessä olisi sellainen ongelma, josta homojen pitää alistua keskustelemaan ryhmänä. Viraston osastopäällikkö Petteri Huurre kuvailee keskustelujen edenneen ”hyvässä hengessä”, vaikka hän toisesta suupielestään lausuukin tylysti, ”ettei vartijan läsnäolosta edes neuvotella”.

Homoyhteisöltä on pelkkää ajattelemattomuutta kävellä niin yksinkertaiseen lankaan, että suostuu keskustelemaan sellaisen tahon kanssa, jonka asennoituminen homoja kohtaan on periaatteellisen vihamielistä ja joka haluaa kieltää seksuaalisuuden ilmaukset niissä yhteyksissä, joissa seksuaalisuutta luonnostaan esiintyy. On sokeutta olla näkemättä sen periaatteellisen aggressiivisuuden läpi, jota urheilijayhteisön yleinen homovastaisuus edustaa myös tässä yhteydessä.

Kyse ei ole mistään yksityiskohdasta, ei vartijasta, ei kävijöiden keskinäisestä flirttailusta eikä seksin oletetusta tai todellisesta läsnäolosta. Nämä ovat pelkkää symboliikkaa. Kyse on Liikuntaviraston painostuksesta homoja vastaan sekä urheiluväen halusta ajaa homot pois sieltä, missä homot viihtyvät, nautiskelevat ja mielellään elävät todeksi omia kehollisia kokemuksiaan. Liikuntaviraston tarkoituksena on pilata hyvä olotila ja tunnelma, jotta kaikilla ihmisillä olisi yhtä kurjaa ja paha olla kuin urheilufanaatikoilla itsellään.

Kun homoista puolestaan sanotaan, että ”he esittivät näkemyksiään siitä, miten valvonta voitaisiin suorittaa vähemmän häiritsevästi”, on kuin homoliike itse antautuisi kerjäämään valvontaa ja että kyse olisi vain siitä, millä tavoin kontrollia, tarkkailua ja kaikkea muuta henkistä kidutusta voidaan toteuttaa verhotummin. Viranomaismielipiteessä tarkkailun ja valvonnan periaatteellisesta ongelmallisuudesta yritettiin tehdä pelkkä käytännön järjestelykysymys, jonka kautta keskitytään pohtimaan, miten ihmisiä voitaisiin kurittaa entistä hallitummin, huomaamattomammin, hienovaraisemmin ja tehokkaammin! Pintaa raaputtamalla paljastuu, että todellisuudessa kyse oli homojen vihaajien vainoharhaisesta läimäytyksestä päin koko homoyhteisön naamaa.

Vartijan olemassaolon lisäksi myös uinninvalvontaan liittyy ongelma, jota ei tosin tunnusteta lainkaan. Heteroseksuaalisen valtakulttuurin normeihin näyttää kuuluvan, että altaita valvoo naispuolinen hengenpelastaja myös miesten käyntivuoroilla. Olisi hauska tietää, millaisen porun alastomina pulikoivat naiset aloittaisivat, jos heidän käyntivuorollaan paikalla kyyläisi miespuolinen uintivahti. Heteroseksuaalisen valtakulttuurin oman kompleksisuuden vuoksi kukaan ei kuitenkaan valita paikalla olevista naisista ja heidän uteliaista silmämunistaan.

Kyse on ahdasmielisten vallankäytöstä

Vartijoiden tekemissä saunaratsioissa ja osastojen sulkemisissa on kyse siitä yleisestä seksinvastaisuudesta, ahdasmielisyydestä ja estoisuudesta, jota syntyy, kun konservatiiviset tahot alkavat nähdä seksuaalisuutta kaikkialla muuallakin kuin omissa päiväunissaan.

Teoreettisesti sanottuna elämme uusviktoriaanisessa yhteiskunnassa, jossa seksuaalisuuden libidovarauksia estetään purkautumasta siellä, missä ne luonnollisesti ovat taipuvaisia erotisoitumaan. Kun ihmiset harrastavat (niin kuin aina ovat harrastaneet) seksiä puistoissa, niityillä, autoissa ja kaupunkien kujilla, ympäristö on osallistunut rakasteluun mahdollistamalla erogeenisten vyöhykkeiden tukahdutuksettomat ylitykset.

Sen sijaan nykyisin esiin pyrkivä uusvanhoillinen ja ahdasmielinen normienvartiointi pyrkii estämään libidon itseylitykset rajoittaen sukupuolisen energian toimintapiiriä ja vaatien seksuaalisuuden tuskallista muuntamista yhteiskunnan hyväksymään muotoon. Koska yhteiskunta ei poliittiseen korrektiuteen vedoten koskaan hyväksy seksuaalisuutta sellaisena kuin sitä esiintyy, ihmisiä kielletään ilmaisemasta sukupuolisia ja seksuaalisia ominaispiirteitään, ja vaaditaan niiden sopeuttamista yhteiskunnallistettuihin ja epäerotisoituihin muotoihin.

Sopeutettu mielihyvä edellyttää kuitenkin alistumista ja tukee siten autoritaarisen persoonallisuustyypin syntyä. Seksuaalisuuden rajoittaminen on seksuaalisuuden hyväksikäyttöä tavalla, joka vaikuttaa tuhoavasti suoran seksuaalisen tyydytyksen ja mielihyvän kokemiseen.

Tätä Liikuntaviraston paskahousut siis oikeasti tekevät, kun he koettavat kieltää kaiken muun alastomuuden, erotiikan ja seksuaalisuuden, kuin heteroiden oman, jota heterot itse harrastavat uimahalleissa käydessään altaissa kutemassa. Omasta mielestäni kaiken julkisesti harjoitettavan seksin voisi legitimoida, ja laista pitäisi poistaa pykälä, joka kieltää harjoittamasta seksiä yleisillä paikoilla. Sillä seksi on hyvä ja kaunis asia.

Ei ole kuin toista vuotta aikaa, kun lääninhallituksen umpikalloinen terveystarkastaja Ilkka Ripatti painosti sulkemaan homoravintola Herculeksen seksikopitkin, mihin yrittäjä suostui ”pitkään aukioloaikaan” liittyvän vihjailun, eli ravintolaoikeuksien kaventamisen tai menettämisen, edessä.

On vaarallista, että fasismin soihdut alkavat taas syttyä maassamme. Virastojen ahdasmieliset kusimutterit pitäisi lähettää Berliinin tai Pariisin saunoihin näkemään, millaista elämä on.

Ihmisten itsemääräämisoikeuteen kuuluu voida harjoittaa seksiä siellä missä haluaa. Se on ihmisoikeus. Kateelliseksi se voi tietysti tehdä jonkun heteron, jolle seuran löytäminen ei ole yhtä helppoa kuin homoille. Mikään ei näytä olevan näille tyypeille yhtä tärkeää kuin kieltää jotakin meiltä. Eiköhän olisi jo oman homovaltion aika?

1. joulukuuta 2010

Katsaus suomenruotsalaisuuteen


Suomessa asuvia ruotsinkielisiä sanotaan usein suomenruotsalaisiksi, vaikka täsmällisesti ottaen sana ”suomenruotsalainen” viittaakin Suomessa asuvaan Ruotsin kansalaiseen. Suurin osa Suomessa ruotsia puhuvista on kaksikielisiä suomalaisia, joiden äidinkieli vain on ruotsi. Nimitys ”suomenruotsalainen” ei ole kuitenkaan täysin harhaanjohtava, ja ruotsia äidinkielenään puhuvat pitävätkin nimitystä poliittisesti korrektina. He käyttävät sitä mielellään myös itse.

Suomenkielisten suomalaisten on usein vaikea kuvitella, millainen niin sanottujen suomenruotsalaisten asema on ja miten he näkevät Suomen ja Ruotsin väliset suhteet. Suomessa asuvat ruotsinkieliset eivät ole kovin yksiaineksinen ryhmä. Esimerkiksi Helsingissä ja muualla Uudellamaalla suurin osa ruotsinkielisistä osaa melko hyvin suomea. Etelä-Suomen ”jätte kiva” -ruotsinkieliset ovat oikeastaan sekakielisiä, jotka korvaavat osan ruotsinkielen sanoista selvällä suomella. Tällaista puhetta kuulee jopa Yleisradion X3M-kanavalla. Sen sijaan Pohjanmaan rannikolla asuvat ruotsinkieliset ovat yleensä niin yksikielisiä, että he osaavat suomea jopa huonommin kuin suomenkieliset kouluruotsia. Pohjanmaan rannikoiden ruotsi on myös perinteikkäämpää, murteellisempaa ja vanhahtavampaa kuin Etelä-Suomessa puhuttava ruotsin kieli.

Ruotsinkielisten välillä on suuria sosiaalisia ja varallisuuseroja. Monet ruotsinkieliset eivät löydäkään paikkaansa kielipuolueeksi sanotusta Rkp:stä, jota voidaan hyvällä syyllä pitää kokoomustakin porvarillisempana puolueena sen ajaessa lähes yksinomaan ruotsinkielisen kaupunkilaisväestön ja pääomanomistajien etuja.

Silti Suomen ruotsinkielisiä yhdistää tietty kulttuuripoliittinen näkökulma. Suomenkieliset eivät yleensä huomaa, että monet ruotsinkieliset pitävät kotimaatamme edelleen jaettuna valtiona, jonka toisen puolen muodostaa Ruotsi ja toisen Suomi. Heille on olemassa Ruotsi-Suomi, joka tosin kärsii vuonna 1809 tapahtuneesta alueluovutuksesta Venäjälle. Heidän mielestään ruotsinkielisyys yhdistää Suomea pysyvästi läntiseen naapuriin, ja niinpä maassamme asuvat ruotsinkieliset samastuvat ruotsalaiseen kulttuuriin tavalla, joka oikeuttaa puhumaan heistä suomenruotsalaisina.

Esimerkiksi itse tunnen useita Pohjanmaalta muuttaneita ruotsinkielisiä yliopisto-opiskelijoita, jotka katsovat olevansa Helsingissä paljon enemmän ”ulkomailla” kuin vieraillessaan Tukholmassa. He pitävät Ruotsia isänmaanaan paljon mieluummin kuin Suomea. En tietenkään väitä, ettei niin voisi, saisi tai pitäisi olla. Sehän näyttää olevan yhteiskunnallinen tosiasia.

Mutta ilmiöllä on myös poliittisia seurauksia. Monien suomalaisten on ollut vaikea hyväksyä esimerkiksi Rkp:n ja Astrid Thorsin harjoittamaa ulkomaalaispolitiikkaa. Siinä, missä luvattomasta Pohjois-Korean rajan ylityksestä tuomitaan 12 vuodeksi vankeuteen ja Afganistanin rajan luvatta ylittäneet ammutaan, siinä Suomen rajan ilman lupaa ylittäneille annetaan turvapaikka, hotellimajoitus ja toimeentulo. Pohjoismaiden keskinäinen passi- ja liikkumisvapaus oli puolestaan maailmanluokan harvinaisuus jo 1970-luvulla, mutta Thors ja hänen kannattajansa ovat tehneet virheen olettaessaan, että se, mikä toimii Pohjoismaiden välillä, toimisi koko maailman mittakaavassa.

Rkp:ssä ei ole ymmärretty, että ruotsinkielisten laittautuminen samaan veneeseen Afrikasta ja Lähi-idästä tulleiden maahanmuuttajien kanssa on ollut merkki samastumisesta epäadekvaatteihin ryhmiin. Etnisesti erilaisten maahanmuuttajien etujen edistäminen on ollut myös eräänlainen yhteiskunnallisen protestoimisen muoto ja yritys tuottaa itselle omanarvontuntoa ”auttajaksi” tekeytymällä. Ruotsinkielisten harjoittama suvaitseminen ja hyysääminen ovat olleet käytännössä tuomarinrooliin ja toisten yläpuolelle asettumista sekä halua kokea itsensä sitä kautta tärkeiksi.

Puolueen opportunismi ja kannattajien kalastelu näkyvät Rkp:n hyväksymässä Kasnäsin tulevaisuusmanifestissa (10.10.2009), jonka kahdeksannen kohdan mukaan ”Rkp on uussuomalaisten puolue ja se houkuttelee ja integroi maahanmuuttajat puoluetoimintaan [...] ja vaikuttaa siten, että joka neljäs maahanmuuttaja valitsee ruotsin ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen.” Peittelemätön tavoite on, että tätä kautta ”[...] meistä tulee kymmenen prosentin puolue.” (Puolue tosin muokkasi manifestiaan myöhemmin ja sensuroi siitä pahimmat ylilyönnit saamansa kritiikin perusteella.)

Rkp:n ajama yltiöliberaali maahanmuuttopolitiikka on mysteeri niin kauan kunnes huomataan, että ruotsinkieliset pitävät itseään maahanmuuttajan asemassa olevina. He pitävät itseään maahanmuuttajina sekä Suomessa oleskellessaan että Ruotsiin emigroituessaan. Tästä syystä monet häilyviksi muuttuneilla raja-alueilla asuvat ruotsinkieliset ovat halunneet pelata ulkomaalaisten pussiin Suomessa. Kyseinen politiikka on ollut kuitenkin ristiriitaista ja ruotsinkielisille itselleen epäedullista, sillä kaukaa muuttaneiden turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten etujen edistäminen on heikentänyt ruotsinkielisen vähemmistön omaa asemaa.

Kulttuuripolitiikkaa diffuuseilla rajavyöhykkeillä

Kansanedustaja Anna-Maja Henrikssonin uhkaus Ahvenanmaan itsenäistymishankkeella, ”jos ruotsin kielen asema ei kohene”, nosti vuosi sitten ihokarvat pystyyn monilta mannersuomalaisilta. Suomenkielisten suomalaisten kannalta kyseinen politikointi onkin ollut perin epäisänmaallista.

Ilmiötä voidaan kuitenkin ymmärtää kulttuurieron valossa. Esimerkiksi Pohjanmaan ruotsinkielisissä kunnissa ja kaupungeissa luetaan tukholmalaisia iltapäivälehtiä, ja TV-antennit on suunnattu Pohjanlahden yli länteen. Kirjallisuus ja populaarikulttuuri tulevat Ruotsista. Pietarsaarelainen ja kristiinankaupunkilainen nuoriso ei juuri tunne sellaisia suomenkielisiä poppareita kuin Jenni Vartiainen tai Antti Tuisku, mikä saattaa vaikuttaa oudolta, sillä suomenkielisessä mediassa heidän näkyvyytensä ja tunnettuvuutensa on lähes sataprosenttista.

Ruotsinkieliset ummistavat silmänsä ja korvansa suomenkieliseltä kulttuurilta. Pohjanmaa, joka suomalaisten mielestä on lännessä, on Österbottenilla asuvien ruotsinkielisten mielestä idässä. Kyse on Pohjanlahden ”itäruotsalaisesta” vähemmistöstä, joka ikävöi ja kaipaa Ruotsiin mutta joutuu asumaan meren erottamana omasta kulttuuristaan.

Monet ruotsinkieliset suomalaiset kokevatkin maamme rangaistussiirtolana ja muuttavat mielellään Ruotsiin, mikäli tilaisuus tulee. Suurin osa ruotsinkielisistä ylioppilaista pitää nykyisin ensisijaisena vaihtoehtona lähteä johonkin Ruotsin parhaista yliopistoista: Tukholmaan, Uppsalaan tai Lundiin. Siirtymistä helpottaa se, ettei Ruotsissa järjestetä pääsykokeita, vaan valinta tapahtuu yksinomaan todistusten perusteella. Niinpä ruotsalainen yliopistolaitos on jo kauan naarannut pois ruotsinkielisten ylioppilaiden parhaimmiston. Åbo Akademiin ja muiden yliopistojen ruotsinkielisiin oppiaineisiin päätyy vain keskinkertainen rupuliväki.

Myös ne ruotsinkieliset, jotka kouluttautuvat Suomessa, lähtevät valmistuttuaan helposti Ruotsiin, ja tätä kautta Suomessa toimiva ruotsinkielinen koulutusjärjestelmä tulee toimineeksi Ruotsin valtion hyväksi. Syynä koulutetun ruotsinkielisen väen siirtolaisuuteen on sen yksikielisyys. Ruotsia puhuvana se ei työllisty tai ei halua työskennellä Suomessa, eikä kyse ole vain siitä, ettei ruotsinkielisiä hyysättäisi Suomessa tarpeeksi. Mikäli Suomessa asuvien ruotsinkielisten suomen kielen taidot olisivat paremmat, he voisivat jäädä maksamaan veroina myös Suomessa hankkimansa koulutuksen.

Asian voi sanoa niin, että ruotsinkielisyyden ylläpito Suomessa tukee Ruotsin valtion etuja ja merkitsee Suomen valtion subventiota ruotsalaiselle kulttuurille sekä Suomessa että Ruotsissa. Nähdäkseni Suomen ruotsinkielisten ei kannattaisi kääntää selkäänsä oikealle kotimaalleen Suomelle saati käyttää Ahvenanmaan itsenäisyyshankkeita panoksena kielipoliittisessa nappikaupassa. Ruotsissa suomenruotsalaisten asema on sosiaalipoliittisesti paljon surkeampi kuin Suomessa, vaikka kieli läntisessä naapurissamme onkin heille sama. Tosiasiassa suomenruotsalaiset ovat Ruotsissa asuessaan kansankoti-ideologiaan liittyvän väärän ystävällisyyden (den falska vänligheten) vankina ja ylenkatseellisuuden kohteena.

Olen myös eri mieltä siitä, miten ruotsinkielisten asemaa pitäisi Suomessa tukea. Rkp:n mielestä paras keino on ruotsinkielisyyteen panssaroituminen – omasta mielestäni suomenkielisyyden lisääminen ruotsinkielisten omassa keskuudessa.

Etuoikeuksia ja takapajuisuutta

Suomenruotsalaisten ja suomenkielisten suomalaisten välisen eron hahmottaminen pelkäksi kielipoliittiseksi eroksi on pelkistävää. Kielivähemmistöön kuuluminen on melko vähäpätöinen asia esimerkiksi seksuaalivähemmistön jäsenyyteen verrattuna. Seksuaali-identiteetti koskee ihmisen koko persoonaa, arvomaailmaa ja elämäntapaa. Sen sijaan kielivähemmistöön kuuluminen liittyy lähinnä siihen tekniseen kysymykseen, millä kielellä ihmiset viestivät keskenään.

Kommunikaatio voidaan tietysti käsittää laajemmaksikin ilmiöksi, mutta se on myös pakko nähdä laajemmin, jotta kielipolitiikan varjolla harjoitettua vallankäyttöä voitaisiin ymmärtää. Esimerkiksi Rkp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan Ruotsin valtion etuja Suomessa edustava puolue, jonka jäsenet ja kannattajat käyttävät kielipolitiikkaa verukkeena edistääkseen omia, suomalaisten eduista poikkeavia, sosiaalisia ja taloudellisia intressejään Suomessa.

Osa ruotsinkielisistä nauttii hemmotellusta asemasta Suomessa, eikä asennoituminen ole aina vastavuoroista. Stockmannin tavaratalossa hienostorouvilla on tapana kiusata junantuomia myyjäharjoittelijoita vaihtamalla keskustelukielekseen ruotsin, jos he huomaavat, että myyjällä on suomenkielinen sukunimi rintapielessään. Monet ruotsinkieliset sulkeutuvat omaan laeilla suojattuun vähemmistöasemaansa, joka on elitistinen eikä kärsi minkäänlaisesta vähemmistösyrjinnästä vaan enintään omasta sisäänpäin lämpiävästä narsismistaan.

Rkp:n harjoittamasta yksikielisyyden ylläpidosta koituu toisaalta haittaa niille ruotsinkielisille, jotka haluaisivat identifioitua suomenkielisiin. Varsinkin monet rannikkoseudun ruotsinkieliset nuoret kärsivät siitä, ettei heille ole opetettu riittävästi suomea, sillä myöhemmin elämässään useat heistä haluaisivat tulla toimeen suomenkielisen väestön kanssa.

Myös ankkalampena tunnettu ilmiö on edelleen voimissaan. Ruotsinkielisen pääoman hallitsemat yritykset eivät juuri koskaan palkkaa suomenkielisiä työntekijöitä. Sinikeltaisen pääoman linnakkeet toimivatkin lähinnä ruotsia äidinkielenään puhuvien suojatyöpaikkoina, joihin muilta kuin ruotsiksi koulunsa käyneiltä on pääsy kielletty.

Nobel-säätiötä varakkaampi suomalainen Svenska kulturfonden myöntää rahoitusta vain ruotsin kielellä tapahtuvaan työskentelyyn, kun taas Suomen Kulttuurirahasto tukee tasapuolisesti kaikkea suomalaista tiedettä, taidetta ja kulttuurielämää kieleen katsomatta. Suosiessaan ruotsinkielisiä hakijoita pelkän kielen perusteella Svenska kulturfonden käytännössä rikkoo tieteellisiä arviointiperusteita ja toimii perustuslain vastaisella syrjivällä tavalla. (Vetoomus asian korjaamiseksi löytyy tästä.)

Kulturfondenin menettely pitää yllä kielirasismia Suomessa: sitä samaa, jota edustavat myös ruotsinkielisten etuoikeudet suomalaisessa yliopistopolitiikassa. Ne turvattiin jopa uudessa yliopistolaissa, jonka mukaan Helsingin yliopiston kolmesta rehtorista yhden on oltava aina ruotsinkielisten kiintiöistä (74 §). Näin on siitä huolimatta, että ruotsinkielisten osuus yliopistojen opiskelijoista ja työntekijöistä on huomattavasti pienempi ja ruotsinkielisille on jo omat korkeakoulunsa ja professuurinsa.

Myös ruotsinkielisille ylioppilaille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, ja Yleisradion kanavista ja ohjelmista kohtuuttoman suuri osa on ruotsinkielisiä. Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland tukee tunnetusti vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta Sfp:tä, joka ei ole suvainnut ottaa käyttöön edes virallista suomenkielistä nimeä.

Jos säätiö edustaisi kaksikielisyyttä, sen kannattaisi edistää suomen kielen leviämistä erityisesti Ahvenanmaalla ja rannikkoseudun ruotsinkielisissä kunnissa. Muussa tapauksessa Rkp ja sen taustalla oleva säätiö tulevat vain syventäneiksi suomenruotsalaisten asemaa väliinputoajina, jotka eivät pysty assimiloitumaan suomalaisiin mutta kokevat myös ruotsalaisen kansankodin ja sen pettävän ystävällisyyden itselleen vieraiksi.

Ruotsalaisen ja suomalaisen kulttuurin eroista

Entä onko ruotsalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä sellaisia perustavanlaatuisia eroja, jotka oikeuttaisivat vuosisatoja vallinneen kiistan tai auttaisivat selittämään ajasta aikaan jatkuvaa konfliktia? Suomalaisten ja ruotsalaisten sen enempää kuin suomenkielisten ja ruotsinkielistenkään elämäntavasta ei ole nykyisin hahmotettavissa suuria kieliryhmä- tai kansallisuuskohtaisia eroja, mutta niitä on kylläkin helppo löytää maidemme ajatteluperinteistä.

Ruotsi on läpikotaisin sosiaalidemokraattinen kulttuuri, jossa ei ole nimeksikään filosofista tarttumapintaa. Se on yksiaineksinen ja likilaskuinen, sillä sen korkeimpana arvona pidetään tasa-arvoa. Tasa-arvoisuus taas on kaiken arvofilosofian räikein paradoksi, sillä arvot itsessään muodostavat hierarkkisen järjestelmän. Lisäksi arvojen olemassaolosta seuraa subjektiivisia arvostuksia, joiden mukaisesti jotkin asiat mielletään arvokkaammiksi kuin toiset. Niinpä arvojen olemassaoloon liittyy joka tapauksessa näkemys eriarvoisuudesta, eikä arvojen olemassaoloa voida tunnustaa ilman eriarvoisuuden myöntämistä. Mikäli on olemassa arvoja, niiden välillä pitää vallita eroja. Muussa tapauksessa ihmiset joutuvat elämään yksiarvoisuudessa, kuten Ruotsissa.

Ruotsalaisessa kulttuurielämässä arvojen erot on käytännössä kielletty ja latistettu uskottelemalla ihmisille, että arvot lakkaavat olemasta pelkillä poliittisilla ohjelmanjulistuksilla. Koska ruotsalaiset ovat pitkälti uskoneet tämän mielipiteidenmuokkauksen, Ruotsi on postmodernia merkityksettömyyttä heijasteleva kulttuuri. Sen kansa on simplifioitua juuri siksi, ettei se ymmärrä edes kärsiä arvojen tyhjiöstä vaan vaatii itse tuota typerryttävää tasalaatuistamista: holhousta, tarkkailua ja merkitykset nujertavaa turvallisuutta.

Ruotsalaisessa sosiaalidemokratiassa tasa-arvoa ei ymmärretä mahdollisuuksien tasa-arvoksi, josta lähtien ihmiset tavoittelisivat henkistä ja aineellista vapautta, vaan se ymmärretään päämääräksi, johon pyritään yhdenmukaistamalla. Tämä edellyttää tietenkin tasapäistämistä. Tasa-arvo mielletään Ruotsissa samanlaisuudeksi. Se taas herättää kysymyksen, miten voidaan tunnustaa tasa-arvopolitiikan päämääränä olevaa erilaisuutta, kun kaikki on tehty samanlaiseksi standardisoimalla.

Ruotsi on turvavöihin ja -kypäriin kahlittu filosofiaton kulttuuri. Pahimman esimerkin juustokuvun alla asumisesta tarjoaa ruotsalainen yliopistofilosofia, joka on (mikäli mahdollista) vielä systeemikeskeisempää ja omaan analyyttisyyteensä tukehtuvampaa kuin suomalainen. Se hakee oikeutusta professorien palkkojen maksuun kognitiotieteestä, neurologiasta ja muusta positivistisen ihmiskuvan toistamisesta aivan niin kuin lapsi, jolta on tekeminen loppunut.

Sen sijaan Suomi on traumaattinen kulttuuri omine itsenäistymiskamppailuineen ja toisen maailmansodan arpineen. Suomi on myös vahvemmin luokkayhteiskunta, jossa tosin on aina ollut intellektuaalisesti motivoitunut työväestö. Suomesta löytyy kapinallisuutta, joka on oman ajattelun ehto. Sen merkiksi Suomessa on myös menestyvää eksistenssifilosofiaa, hermeneutiikkaa ja fenomenologiaa, ja Suomessa kukoistaa anarkistisen, viranomaisvastaisen ja protestanttisen ajattelun perinne.

Ruotsissa merkittävimmät julkiset puheenaiheet rajoittuvat nykyään ruotsindemokraattien esiinnousuun ja kansallismielisyyden kauhisteluun sekä kuningashuoneen seksiskandaaleihin. Ulkomaalaisten mielestä syvällisin ruotsalaisuus kiteytyy ruotsalaisvitseissä, joista laitan esimerkiksi yhden tähän. – Kysymys: miksi Jeesus ei voinut syntyä Ruotsissa? Vastaus: koska Ruotsista ei voida löytää yhtään neitsyttä eikä kolmea viisasta miestä.

Suomen yksikielisyys kaikkien etu

Suomessa ruotsalaisuuden vaikutukset tunnetaan selvimmin ruotsin kielen pakollisesta kouluopetuksesta. Suomalaisille paukutetaan edelleen päähän ruotsin kieltä, vaikka ruotsinkielisyys ei olekaan Suomessa muuta kuin muistomerkki imperialismin ajalta ja jäänne vieraan kansakunnan harjoittamasta pakottamisesta. Pakkoruotsin asema kuitenkin horjuu. Siitä saatiin näyttöä Yleisradion Pakkoruotsi-illassa, jonka voi katsoa Ylen Areenasta. Pakkoruotsin aseman onkin syytä horjua, sillä ruotsinkielisyyden keinotekoinen ylläpito Suomessa ei merkitse muuta kuin Ruotsin valtion etujen toteuttamista ja suomalaisten omaa tappiota.

Kaikki tietävät, että pakkoruotsi on simputusta. Parhaiten sen ymmärtävät suomen kieltä osaavat ruotsinkieliset itse. Ruotsin kielen ensisijaiseksi kielekseen ilmoittaa Suomessa vain 5,4 prosenttia väestöstä, ja heistäkin suurin osa on suomen kielen taitoisia.

Pelkästään ruotsia puhuvia suomalaisia alkaa olla yhtä vähän kuin somalin kieltä tai venäjää puhuvia. Niinpä Rkp:n edustama löysä maahanmuuttopolitiikka on merkinnyt vain sen oman haudan kaivamista, kun ruotsin kieltä vaaditaan nyt väistymään kansainvälisempien kielien tieltä.

Ja syystä. Kaikilta suomalaisilta pitäisi nähdäkseni edellyttää vain yhden kielen, eli suomen kielen, taitoa. Suomen kieli toimisi tällöin juuri sellaisena ihmisiä yhdistävänä tekijänä, joka takaisi kommunikaation onnistumisen käytännön yhteyksissä. Ymmärtämistä ei edistä se, että yhdet jos toisetkin osaavat kahta tai useampaa kieltä, vaan se, että kaikki osaisivat ainakin yhtä kieltä.

On tietysti mukavaa, että osataan monia kieliä. Nähdäkseni kansalaisten tulisi kuitenkin voida vapaasti valita, mitä kieliä he opiskelevat suomen kielen lisäksi. Jos vieraiden kielten opetuksessa pääkielen (yleensä englannin) rinnalle voisi valita kaksi muuta kieltä, olisi järkevintä keskittyä maailmalla laajasti puhuttaviin kieliin.

Suomenkielisten asema Ruotsissa

Ruotsin kielen asemaa koskevat valittelut Suomessa osoittautuvat aiheettomiksi, jos tilannetta verrataan Suomen kielen asemaan Ruotsissa. Ruotsin valtio tunnusti suomen kielen viralliseksi vähemmistökieleksi vasta vuonna 2000. Esimerkiksi Tukholmassa toimii kuitenkin edelleen vain muutama suomenkielinen esikoulu ja yksi peruskoulu, vaikka samana vuonna kaupungissa asui ruotsinsuomalaisia peräti 46 927, eli yhden keskikokoisen kaupungin verran.

Runsaat 200 000 Ruotsissa asuvaa Ruotsin kansalaista on syntynyt Suomessa, ja noin 100 000 Suomen kansalaista asuu Ruotsissa. Osa heistä on tietenkin ruotsia osaavia suomenruotsalaisia, mutta myös suomen kielen taitoisia on Ruotsissa suhteellisesti enemmän kuin ruotsinkielisiä on Suomessa. Tutkimusten mukaan suomen kieltä osaa 4,7 prosenttia ja Tornionjokilaaksossa puhuttavaa suomen kielen murretta, meankieltä, 1,7 prosenttia Ruotsin väestöstä. Ruotsin valtio ei kuitenkaan ylläpidä suomenkielisiä yliopistoja eikä kulttuurilaitoksia, vaikka suomea osaa Ruotsissa yhteensä 6,4 prosenttia väestöstä. Tätä vääryyttä korostaa se, että suuri osa Ruotsissa suomea puhuvista ei ole siirtolaisia eivätkä heidän jälkeläisiään vaan Ruotsissa syntyneitä ja Pohjois-Ruotsin suomenkielisistä polveutuvia, joilla pitäisi olla perustuslaillinen oikeus suomen kielen käyttämiseen. (Tilastotietoja tässä.)

Olisi tietenkin väärin siirtää valtioiden välisiä kielikonflikteja yksittäisten kansalaisten riesaksi, eikä kansanryhmien välisten eroavuuksien kärjistäminen ole oikein. Sen asemasta voitaisiinkin etsiä suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteistä etua Suomessa. Yhteisen edun mukaista olisi se, että ruotsinkieliset luopuisivat vapaaehtoisesti ruotsista ja omaksuisivat suomen kielen. Yhtenäiskulttuuri vahvistaa kansakuntaa ja tekee siitä entistä rikkaamman. Ehkä myös Ruotsissa asuvien suomenkielisten kannattaisi muuttaa Suomeen helpottamaan meillä vallitsevaa työvoimapulaa.

Kohti suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteisiä etuja

Ruotsia pakko-opetetaan kouluissa ja virkamiehiltä vaaditaan ruotsin kielen taitoa vain siksi, että näin halutaan todistella vuosisatoja vanhan kielipoliittisen valtasuhteen jatkumisesta. Tätä suomenkielisen kulttuurin syrjintää on turha edes yrittää ymmärtää minkään logiikan vaan ainoastaan historian pohjalta. Puhe pakkoruotsista on symbolista jankutusta aidanseipäästä, kun pitäisi puhua itse aidasta.

Esimerkiksi Rkp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan ruotsinkielisten erikoisetuja suojeleva intressiryhmä, jonka tehtävänä on edistää ruotsinkieltä puhuvan taloudellisen eliitin etuja Suomessa. Aiemman analyysini Rkp:n olemuksesta ja nykytilasta voi lukea tästä.

Suomalaiset ovat voineet saada oikeutta suomen kielellä vasta vuodesta 1863, jolloin kansallisfilosofimme J. V. Snellman kävi hakemassa keisari Aleksanteri II:lta niin sanotun kielistatuutin. Asetuksella sallittiin suomen kielen käyttö virallisissa yhteyksissä, tosin ruotsin ja venäjän rinnalla ja 20 vuoden siirtymäajalla.

Siirtymäajasta on tosiasiassa tullut 150 vuoden pituinen, aivan niin kuin ”tilapäisestä autoverostakin” vuodelta 1958 lipsahti valtionhallinnossa yli 50 vuoden mittainen. Simputus olisi nyt aika kääntää nurin, ja hanhenmaksapalleroita Café Kafkassa popsivat helmikanat voisi lopultakin pakottaa puhumaan Suomessa suomea aivan niin kuin suomalaisetkin pakotetaan puhumaan Ruotsissa vieraillessaan valtakunnan virallista kieltä: ruotsia.

Parasta suomenruotsalaisissa on heidän huumorintajunsa, joka perustuu vähemmistöasemaan. Kun katselee kulttuuria vähemmistön jäsenenä, valtakulttuurin piirteet valottuvat kenties selvemmin. Yksi tapa kompensoida vähemmistöasemasta johtuvaa stressiä onkin juuri huumori, jolla voidaan laukaista yhteiskunnallisia konflikteja; vastaavia esimerkkejä tarjoavat muiden muassa homojen ja juutalaisten harjoittama itseironia sekä valtakulttuureita kohtaan osoittama kyynisyys. Tämän johdosta Suomen ruotsinkieliset televisio- ja radiokanavat tuottavat yleensä välkympää ohjelmaa kuin suomenkieliset. Ja sanovathan ruotsinkieliset itsekin olevansa monin tavoin parempaa kansaa.

Ruotsinkielisten ja suomenkielisten konfliktit Suomessa johtuvat suureksi osaksi siitä, että suomenkieliset eivät ymmärrä ruotsinkielisten kannanotoissa olevan kyse alun alkaen pelkästä huumorista. Esimerkiksi Astrid Thorsin maahanmuuttopolitiikkaa ei olisi alun alkaen pitänyt ottaa vakavasti, vaan se olisi pitänyt ymmärtää vitsiksi, jolle olisi pitänyt nauraa myös ministeriöissä. Virkamiehet kuitenkin päätyivät ottamaan asiat todesta pelkän virkahierarkiaan liittyvän pelon vuoksi, vaikka Thors itse oli kannanotoissaan niin epälooginen, että hänen johtopäätöksensä olivat suorastaan loogisella tavalla epäloogisia.