Hävittäjien Miss Suomi kruunattu

Tieto Suomen valinnasta seuraavaksi taisteluhävittäjäksi tuli ensimmäiseksi Ruotsista, niin kuin tieto Tshernobylista lähteneestä säteilystä.

Puolustusvoimien arvioon perustuvasta valinnasta kertoi ensiksi SVT aamupäivällä, kun valtioneuvoston tiedotustilaisuus oli vasta iltapäivällä.

Tarjouskilpailun hävinneessä maassa oltiin anturit ylhäällä, eikä tieto pysynyt julkistamisajankohtaan asti hyppysissä toimittajilla, joille lehdistötiedote oli ilmeisesti jaettu etuajassa. Tai sitten vuoto tuli ruotsalaiselta Saabilta, jonka tietoon oli tullut negatiivinen valintapäätös.

Vaikka eipä tuossa mitään yllättävää ollut. Hävittäjäkaupan todellisena asiantuntijana tiesin minäkin kertoa lopputuloksen jo etukäteen. Veikkasin viimekesäisessä analyysissani hankkeen voittajaksi yhdysvaltalaista F-35:ttä ja kakkoseksi ruotsalaista Gripeniä.

Juuri niin kävi, ja hyvät yöunet tulivat suomalaisille, tosin valintaa ei tehty vihervasemmistolaisen hallituksen ansiosta vaan siitä huolimatta: koska se oli kirjattu hallitusohjelmaan ja perustui Puolustusvoimien asiantuntijavalmisteluun.

Todellisuudessa kauppaa ei tehnyt vain Suomi, vaan ratkaisun teki Pentagon räätälöidessään Suomelle tarjouksen, josta ei kannattanut kieltäytyä.

Kyseessä oli ”ota kolme, maksa kaksi” -tarjous, sillä Suomi sai viidennen sukupolven häivekoneet neljännen sukupolven järjestelmän hinnalla, siis poikkeuksellisen halvalla.

On mukava havaita, että Yhdysvallat haluaa Suomen pysyvän itsenäisenä varsinkin nyt, kun Venäjä kokoaa joukkojaan Ukrainan rajalle valmistellen hyökkäystä. Kyseinen pullistelu voi toisaalta olla reaktiota Suomen asekauppaan, vaikka mitään muutosta Suomen ulkopolitiikassa ei ole tapahtunut.

Kun Nato-optio ei näytä realisoituvan paperilla, on hyvä, että sitä toteutetaan USA:n ja Suomen välisenä kanssakäymisenä ja sotilasteknologisena yhteistyönä.

Siltä varalta, että hallitus olisi aikonut esittää eduskunnalle muuta kuin jenkkihävittäjää, muistutan, että koneet on edelleen varminta ostaa Amerikasta. Hankinnan suunnanmuutos olisi antanut signaalin ulkopolitiikan suunnanmuutoksesta.

 

 

Hybridiuhat hävittäjäkaupan häiveissä

Asekauppa on aina myös liittolaissopimus. Yhdysvallat on turvallisuuden parempi takuumies kuin hajoava EU, jonka puolustuspolitiikka on pelkkä paperitiikeri – tai kuin tuo Ruotsi, joka osoitti luotettavuutensa avustamalla laittoman maahantulon järjestämisessä ja kyytimällä valtiollisen rautatieyhtiönsä kautta pakolaisia Tornion raja-asemalle vuonna 2015.

 

Pakolaisten työntäminen Suomeen oli samanlainen hybridisodankäynnin muoto kuin on Valko-Venäjän tapa toimittaa pakolaisia Puolaan. Sitä ei vain sanottu siksi, vaikka ”siirtolaisjärjestelylle” ei ollut mitään oikeudellista eikä sopimuksellista velvoitetta. Emme edelleenkään tiedä, millä tasolla asiasta sovittiin vai sovittiinko.

 

Mutta on kalliissa asekaupassa myös varjopuolensa. Pahimmillaan hävittäjäkaupasta tulee pelkkä harhalaukaus, sillä ilma-aseilla emme mitään tee, jos maarajat vuotavat kuin seula, ja ministerit Mikkonen & Ohisalo kutsuvat tänne kaikki, jotka haluavat tulla, vastatoimien puuttuessa täysin. 

 

Sotia pitää ennaltaehkäistä tiukalla rajapolitiikalla, torjumalla väestöjen sekoittamista ja estämällä konflikteja siirtymästä valtioiden rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia, niin kuin maahanmuuton tuloksena on monessa maailmankolkassa käynyt.

 

Kulkureittiä Lähi-idästä Moskovan kautta Suomeen markkinoidaan aktiivisesti, raja-aita ei pidättele ketään ja hätätilalaki tulijoiden käännyttämiseksi puuttuu, vaikka aiemmin pelättiin jopa miljoonan turvapaikanhakijan vyöryä.

 

 

Kritiikissä ei järjen häivää

Helsingin Sanomien hellimät maanpuolustustalebanit Hiilamo, Kiljunen ja Tuomioja kiljuivat, että hävittäjäkauppa merkitsee ”sitoutumista vanhentuneeseen tekniikkaan”. Asia on taaskin täysin päinvastoin, ja enintään ajattelutapa voisi perustua menneiden vuosien opetuksiin.

 

Niille kuuroksi tullut sosiaalipoliitikko Heikki Hiilamo toisti Aavelasku-kirjojensa virheet kommunistien Tiedonantajassa pystymättä ymmärtämään, kuinka tärkeä rooli ilma-aseella on rajaloukkausten torjunnassa ja tiedustelun sekä tulenjohdon ketjussa. Hän ei ymmärrä nähtävästi sitäkään, että hävittäjäkaupan hinta ei ole suoraan verrannollinen koneiden määrään.

 

Vasemmistoliiton ministerit puolestaan narisivat koko konekauppaa vastaan, ja vihreät ovat muodostaneet Suomen taloudelle ja sisäiselle turvallisuudelle sodankaltaisen uhan. Nuo kun laittaisi rintamalla kulkemaan vihollista kohti, niin vihollinen väistyisi pakokauhussaan heti!

 

Maanpuolustus maksaa entistä enemmän juuri siksi, että perinteisen sodanuhan rinnalle on tullut maahanmuuton ja hybridisodan kaltaisia uhkia, joita kotimaisten desanttien aktivismi vain lisää.

 

Loppukevennyksenä mainittakoon, että lentävän Saabin lisäksi ruotsalaisilla on jatkossa tarjolla myös lentävä Volvo. 

 

Suomen hävittäjävalinta on jo tehty

Tämä kirjoitus on lentokone- ja mainoslahjavertailu Kaivopuiston ilmailunäytöksestä.

Jos puolueet voisivat yksin päättää, millä hävittäjäkoneella Suomen rajoja puolustetaan ja partioidaan seuraavat 30–50 vuotta, päätös olisi seuraava:

Kokoomus kannattaisi ruotsalaisen SAAB Gripenin hankintaa, sillä Ruotsi on voidellut kauppaa parhailla teollisen ja taloudellisen yhteistyön lupauksilla. Kokoomusta tukisi tietenkin RKP.

SAAB Gripen E:n koeajaneille jaettiin näyttelyn toiseksi parhaat lippalakit.

Taantumuksellisena ja konservatiivisena puolueena Keskusta kannattaisi Boeing F/A-18 Hornetien korvaamista Super Horneteilla. Tämä sopii kepulaiseen retoriikkaan, sillä olihan Tunturi Super Sportkin paljon parempi mopedi kuin pelkkä Tunturi Sport! Sana ”Super” on oikein muodikas ja tekee vanhasta kuin uutta.

Super Hornetien sijasta Suomi saattaa ostaa Boeingilta T-X -harjoituskoneita (kuvassa), sillä firma jakoi parhaat jenkkilippikset ja lisäksi t-paitoja.

EU-myönteisimpänä SDP ostaisi yhteiseurooppalaisen Eurofighter Typhoonin. Puolue lisäisi ratkaisuunsa rauhantahtoisen vastuuvapauslausekkeen, jonka mukaan eurohävittäjää ei oikeastaan enää tarvita, sillä Euroopan unioni on jo hävittänyt euromaiden talouden, itsemäärämisoikeuden ja vapauden. Niinpä koneella puolustettaisiin vain Sosialistista Internationaalia, johon SDP edelleen kuuluu. Kone sinänsä pysyy koossa yksimielisesti kuin Euroopan unioni.

Eurofighter Typhoon oli maalattu Suomen väreihin, mutta valmistajalla ei ollut mainoslippiksiä lainkaan.

Pasifistipuolue Vasemmistoliitto ostaisi koneet mieluiten vanhalta viholliselta, Neuvostoliitosta. Koska venäläiskoneita ei ole nyt listalla, Vasemmistoliitto ostaisi ranskalaisen Dassault Rafalen, joka on ratkaisuista omintakeisin. Ilmojen Citroënilla sota hävittäisiin varmasti. Protestikone Rafale syntyi alun perin Ranskan irtautuessa yhteiseurooppalaisesta hävittäjähankkeesta, joten sillä on vasemmistolaiseen diskurssiin sopiva riitainen historia.

Laivastoversionakin lentävä Rafale voi toimia myös Suomen maaperän tapaiselta lentotukialukselta, ja lippikset olivat kolmanneksi parhaat.

Vasemmistoliiton tueksi menisi taistolais-destruktiivinen tuhopuolue Vihreät, joka jo sinänsä on pelottava ase kulkiessaan rintamalla vihollista kohti. Puolue kannattaisi ranskalaishävittäjää, koska Ranska on vapauden, tasa-arvon ja veljeyden mallimaa! Ranskalaiselta Arevalta on saatu myös hienosti toimiva ydinvoimala. Rafalen tueksi menisivät krisut, sillä koneen nimi muistuttaa taivaallisesta sotaväestä. Yhteistä Suomella ja Ranskalla on jatkuva Nato-kenkkuilu ja -pullikointi.

Konevertailun todennäköinen voittaja F-35 on kiltin näköinen mutta vihollisille julmin. Tosin lippikset olivat vertailun lätsämäisimmät. Toisaalta valmistaja jakoi arvokkaimpina mainoslahjoina puhelimiin tarkoitettuja ja elektroniseen vakouluun sopivia varavirtalähteitä.

Perussuomalaiset ostaisi Lockheed Martin F-35 -koneita siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehtäviinsä ja tarkoituksiinsa paras.

Näin siis puolueissa. Ja sitten asiaan.

 

Tarjolla on todellisuudessa vain yksi vaihtoehto

HX-hankkeena tunnetun hankintaprosessin neljästä askelmasta kolme ensimmäistä ovat onneksi pelkkiä läpäisyvaiheita. Kaikki ehdokkaat ovat jo täyttäneet taloudelliset (hinta), turvallisuus- ja puolustuspoliittiset sekä huoltovarmuuteen ja kotimaisen teollisuuden osallistumiseen liittyvät kriteerit. Ratkaisijan rooliin ovat näin ollen jääneet suorituskykyyn liittyvät tekniset ja sotilaalliset seikat, kuten pitääkin.

Tässä suhteessa yhdysvaltalainen häivehävittäjä F-35 on ylivertainen ja olennaisesti muita parempi. Muut ovat 1970-luvulla tai aiemmin aloitetun kehitystyön päätepisteitä, eikä niiden tuotanto jatku pitkään. 

Objektiivisesti ottaen Suomelle on siis tarjolla vain yksi hävittäjäkone, jonka kehittely ja ajantasaistus on taattu koneiden koko elinkaaren ajan jopa 2070-luvulle asti.

F-35 on myös tarjolla olevista ainoa, jonka voi sanoa tuotantotahdin puolesta olevan sarjatuotannossa. Koneita on valmistettu jo lähes 700, ja ainakin hinta putoaa vauhdilla: ensimmäiseen tuotantoerään verrattuna hinta on laskenut 70 prosentilla. F-35-koneita on Euroopan mailla nykyisten tilausten perusteella noin 400, ja kokonaisvalmistusmääräksi ennustetaan yli 3000.

Kaikki hyvismaat lentävät Lockheedilla 2070-luvulle asti.

Myös kilpailijat ovat käytännössä luovuttaneet, vaikka muodollisesti mukana ovatkin. Tosiasiassa yhteiseurooppalainen Airbus ja ranskalainen Dassault kehittelevät jo kuudennen sukupolven häivekonetta kulissien takana, ja Rafalea ostavat vain Intian ja Kreikan tapaiset kehitysmaat tai maat, joille USA ei myy aseita. Iso-Britannia puolestaan suunnittelee yhdessä Italian ja Ruotsin kanssa tutkassa näkymätöntä Tempest-konetta.

Britannian kautta Suomelle tarjottava Eurofighter täyttää vain kilpailuttamiseen liittyvän muotoseikan. Ruotsi tarjoaa Gripeniään vetääkseen Suomen epätoivoiseen kansalliseen hävittäjäprojektiinsa, joka on tullut pienelle maalle kalliiksi. Ruotsin alleviivaamat taloudellisen, teollisen ja puolustuspoliittisen yhteistyön tarjoukset ovat toki houkuttelevia, mutta samalla ne merkitsisivät Suomen sitoutumista lopuillaan olevan projektin kustannuksiin.

Kauppaa on hierottu jo pitkään, ja se on osa puolustuspoliittista liittolaisuutta

Todellisuudessa Suomi on jo kaupallisesti sitoutunut aivan muualle. Suomi solmi marraskuussa 2020 sopimuksen norjalaisen Kongsberg Aviation Maintenance Servicen kanssa F-35-hävittäjien moottorien huoltotoiminnasta. Valtiollinen Patria on nyt yrityksessä vähemmistöomistajana 49,9 prosentin osuudella.

Kongsberg ja Patria ostivat joulukuussa 2018 Norjan ilmavoimien moottoreita huoltavan yrityksen, joka puolestaan omisti belgialaisen F-35-koneiden moottoreita huoltamaan aiotun firman. Sekä Norja että Belgia ovat F-35-koneiden käyttäjämaita.

Muun muassa näillä poliittisilla kaupoilla on pohjustettu tietä siihen, että teollisen yhteistyön kriteerit täyttyvät F-35-koneita hankittaessa ja että koneiden huoltovarmuus toimii.

Suomi on aiemmin hankkinut Yhdysvalloista nykyisiin Hornet-koneisiin aseita, jotka eivät ongelmitta sovi muihin kuin yhdysvaltalaiskoneisiin, joten tämäkin seikka vaikuttaa hankinnan ilmansuuntaan.

Ystävällismieliset kosijat ajattelevat myös veronmaksajien etua.

F-35-koneen valmistaja on lisäksi ilmoittanut, että Lockheedin tarjous ”takaa Suomen alueellisen koskemattomuuden tuleville vuosille.”

Tämä tarkoittaa, että asehankintasopimus on käytännössä sotilaspoliittinen liittolaissopimus. Se merkitsee Suomen ja Yhdysvaltain kahdenvälistä sopimusta, joka toimii Naton rauhankumppanuuden rinnalla vaihtoehtona Suomen Nato-jäsenyydelle, joka ei näytä etenevän.

Tällainen sopimus on Suomelle arvokkaampi kuin Ruotsin tarjoama sotilaspoliittinen integraatio. Ruotsi lähetti jo vuonna 2015 valtiollisen rautatieyhtiönsä kautta Tornion rajalle suuren määrän laittomia maahantulijoita, joita laivayhtiöt eivät ottaneet kyytiinsä tietäen syyllistyvänsä laittoman maahantulon avustamiseen. Ruotsi on siis jo järjestänyt maahamme rikkautta ihan pyytämättämme, joten jatkossa meidän ei tule suostua tämäntapaiseen anteliaisuuteen, vaan voimme kieltäytyä kursailematta. Rajanaapureistamme myös Ruotsi saattaa olla turvallisuusuhka.

Ruotsin panostusta oman koneen kehittelyyn ei ole silti syytä ylenkatsoa. Nähdäkseni SAABin kokonaisjärjestelmä on tarjolla olevista vaihtoehdoista toiseksi paras, sillä siihen sisältyvät yksinkertaisen tehokas maajärjestelmä, kaksi tutkavalvontakonetta, kyky erinomaiseen elektroniseen häirintään sekä häivekoneiden paljastamiseen kykenevä monitutkamalli, joka on kommunikaation mestariteos.

Itse kone on kuitenkin vanhentunut, ja konetyypin etuna pidetty avioniikan ja asejärjestelmien erottaminen johtuu lähinnä siitä. Vanhaan lavitsaan ei saanut uutta elektroniikkaa, ja siksi ne oli parasta eristää toisistaan.

Rakastan länsikoneiden jylinää Suomen taivaalla, sillä Venäjä on osoittanut jatkuvaa laajenemisen halua. Kuvassa Patrouille de France.

Myös Eurofighter on suoritusarvoiltaan erinomainen, mutta lisäksi kone loistaa tutkassa. Suomella on yksi Euroopan vahvimmista kenttätykistöistä, mutta ongelmana on koko ajan ollut tulen kantavuus, toisin kuin esimerkiksi Venäjän Iskander-ohjuksilla, joilla voidaan iskeä koko Suomen alueelle. Tästä syystä Suomi tarvitsee hyökkäyskoneena pidetyn häivehävittäjän, joka ulottaa puolustuksellisten vastaiskujen mahdollisuuden myös potentiaalisen vihollisen alueelle ja ilmatilaan.

Jos siis Puolustusvoimien asiantuntijaraati tarjoaa ministeriön kautta eduskunnalle jotakin muuta kuin F-35:ttä, on syytä epäillä virhettä, informaatiovaikuttamista tai lahjontaa.

 

Kaupanteon huono hetki: taloudellinen ahdinko ja paradigman vaihdos

HX-hankkeessa tähdätään miehisen suorituskyvyn korvaamiseen, ja siksi koneiden määrä ei ole ainoa päätökseen vaikuttava tekijä, vaikka Ilmavoimat onkin mitoittanut toimintansa 64 koneen varaan. Jokainen valmistaja tarjoaa nyt normiksi muodostunutta 64 konetta, joka on historiallinen jäänne Pariisin rauhansopimuksen ajalta. Myös hintakatto on pitänyt, kun kaikki ovat edelleen mukana loppuvuodesta tapahtuvaa eduskuntapäätöstä varten.

Kaivopuiston ilmailunäytös kaikkine mainostempauksineen osoittaa, millaisiin ponnistuksiin valmistajat ovat ryhtyneet markkinoidakseen valtiontaloudellisesti jättiläismäisen hankkeen kansalaisille.

Päätöksen ajankohta osuu huonoon hetkeen, sillä vaihtoehtoja on käytännössä vain yksi. Kymmenen vuoden lisäodotus saatettaisiin palkita ainakin kahdella uudella viidennen sukupolven vaihtoehdolla, ja paradigman voisi kannattaa antaa vaihtua.

Taistelu tuottaa vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä.

Hankintapäätöksellä ei olisi välttämättä mikään kiire. Nykyiset Hornet-koneet ovat edelleen ajanmukaisia ja tehokkaita mahdollisia vastustajia vastaan. Koronakriisi on lisäksi syventänyt valtiontalouden tilaa niin, että päätöksen lykkääminen olisi viisasta.

Hankintapäätöstä ollaan tekemässä noin viideksi vuosikymmeneksi eteenpäin, ja siksi hankittavan tekniikan tulisi antaa kehittyä. Viivyttelyn kello käy suomalaisten eduksi myös hinnan pudotessa ajan myötä.

Uusilta koneilta vaaditaan pitkää elinkaarta, joten vanhenevaan tekniikkaan investoiminen voisi tulla joka tapauksessa kalliiksi. Vertailun vuoksi Suomi osti 1970-luvulla tuolloin huippunykyaikaisia Hawk-harjoituskoneita, joista ensimmäiset toimitettiin 1980. Kone on edelleen noin 40 vuoden jälkeen ajantasainen, ja laivuetta on täydennetty Sveitsistä edullisesti saaduilla käytetyillä koneilla. 

Hankinta-aika on vaikea, kuten konfliktien hallinnassa aina (kuvassa Hawkin kilpailijat).

Toisaalta HX-hankinnan viivyttäminen saattaisi olla epäviisasta, sillä hankinnan lopputulos olisi todennäköisesti kymmenenkin vuoden päästä F-35 muiden poistuttua markkinoilta ja uusien haastajien ollessa vasta puolivalmiita. Myös nykyisen kaluston ylläpito kallistuu vuosi vuodelta.

On parempi, että on yksi erinomainen vaihtoehto kuin ei vaihtoehtoa ollenkaan. Tilanne on joka tapauksessa paljon parempi nyt kuin neuvostoaikana, jolloin mahdollisia hankintamaita oli kolme: puolueettomuutta larppaava Ruotsi, kehitysmaita tukeva Ranska ja vakiovalintana ”liitto, joka neuvoi”, Neuvostoliitto, jonka kanssa Suomella oli vastoin tahtoamme pakotettu ystävyyssopimus.

 

Turvallisuuspolitiikan vanhanaikaisuus ja väärä fokus

Älyllinen kysymys on, mitä Euroopassa ja muissa länsimaissa täytyy niin kauheasti pelätä, että hävittäjiä tarvitaan tuhansien koneiden kaaderi. Sotateollinen kompleksi toimii ilmeisesti hyvin, vaikka kaikki muu onkin vialla, kun aselajien ylläpito nielaisee valtavan osan valtioiden budjeteista.

Todelliset uhat tulevat joka tapauksessa aivan muualta kuin Euroopan maiden ja Pohjois-Amerikan keskinäisistä suhteista.

On selvää, että Suomelle ei riitä pelkkä ilmatorjunta, sillä ilmapuolustuksen pitää pystyä toimimaan myös vihollisen ilmatilassa. Pelkän ilmatorjunnan ja ohjuspuolustuksen varaan jättäytyminen tarkoittaisi, että vihollinen puolestaan toimii Suomen ilmatilassa.

Finis Finlandiaeta toivovia yliopistososialisteja puolustuspoliittinen hankinta tietenkin kismittää.

Pohjoiset maat eivät tosiasiassa muodosta toisilleen suuria uhkia. Todellisia uhkia ovat islamilaisen irrationalismin leviäminen, hallitsemattomat väestöjen liikehdinnät, väestöräjähdys ylipäänsä ja sen aiheuttama luonnon tuhoutuminen. Aikana, jolloin flunssavirus laittoi maailman polvilleen, on syytä huolestua myös joukkotuhoaseista, joihin eivät tepsi perinteiset aseet.

Joskus maailma todennäköisesti näkee päivän, jolloin jokin identiteettipoliittinen (luokkastrateginen) ryhmittymä räjäyttää jossakin väestökeskittymässä kahden megatonnin ydinlatauksen tuhoten kaiken noin kahdenkymmenen kilometrin säteeltä ja rikkoen ikkunat vielä kolmenkymmenen kilometrin päässäkin. Näin ydinaseiden käyttö ”laajenee huomattavasti nykyisestä”.

Tai jokin Pohjois-Korean tai Pakistanin tapainen terroristivaltio lähettää uraani- tai plutoniumpomminsa maata kiertävälle radalle kilpailemaan auringon kanssa ja tuottaen siten elektromagneettisen pulssin, joka sulattaa kaiken piiritekniikan horisontin laajuiselta alalta.

Näin tuhotuvat myös ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmät, mikä puolestaan johtaa maanosan laajuisiin ydinkatastrofeihin, kun taas hävittäjäkoneet pysyvät maassa.

Tällaisten seikkojen vuoksi turvallisuuden takaaminen tulee aina vain kalliimmaksi. Syinä siihen ovat eripuraa aiheuttava monikulttuuri-ideologia ja hallitsemattomaksi käyvä maahanmuutto ja sen aiheuttama sekasorto. Hampaisiin asti aseistautuminen on turhaa, jos rajakontrolli ei rauhan aikana pidä poliitikkojen tyhmyyden vuoksi.

Faktanurkka

– Suomi ei ole ostamassa vain lentokoneita vaan monitoimihävittäjiä, jotka voivat toimia esimerkiksi tiedustelun tähystys- ja tulenjohtopisteinä kenttätykistölle tai korveteille uudessa verkostomuotoisessa johtamisjärjestelmässä. Monitoimihävittäjien tarkoitus on osittain korvata sotilasliittoihin kuulumattomalta Suomelta puuttuvia viestintä- ja vakoilusatelliitteja.

– Suomi ei halua puolivalmiin tuotteen koekäyttäjäksi vaan täysin valmiin paketin.

– Uusilla koneilla ei korvata vain entisten määrää vaan niiden suorituskyky, joten määrä voisi periaatteessa olla 64:ää suurempikin, tai pienempi.

– Arvioitavina eivät ole pelkästään esimerkiksi tulivoima tai nopeus vaan myös uudet ominaisuudet, kuten kyky elektroniseen sodankäyntiin ja tutkassa näkymättömyys – perinteisten huoltovarmuuden, tukitoimintojen ja asejärjestelmien nopean ajantasaistettavuuden lisäksi.

– Eri osatekijöiden painotussuhteet arvioinnissa ovat sotilassalaisuuksia. Koska kaikkiin tarjouksiin liittyy sekä etuja että haittoja, ratkaisu jää riippumaan nimenomaan niiden keskinäisistä suhteista, mistä puolestaan seuraa, että valinnan oikeellisuus ja tarkoituksenmukaisuus voidaan tietää vain Puolustusvoimissa.

– Hankintaa ei tehdä tänä vuonna tarjolla olevista malleista vaan vuonna 2025 markkinoille tulevista, joten asiassa joudutaan katsomaan myös kristallipalloon.

– Muiden maiden valinnat vaikuttavat tuotantolinjojen auki oloon ja ylläpidon saatavuuteen sekä sitä kautta Suomen valintaan.

– 10 miljardin euron kokonaishankintasummasta osa on varattu tuleville vuosille ja aseistukseen. Hankittaessa 64 konetta tulisi yhden koneen hankintahinnaksi muutoin 156 miljoonaa, mutta tosiasiassa pelkkien koneiden nykyinen yksikköhinta on noin puolet tästä. Kokonaiskäyttökustannukset eivät saa ylittää nykyistä 250 miljoonaa vuodessa.

– Absoluuttista hinta-arviota on mahdotonta ja tarpeetonta esittää, vaikka media ja poliitikot kiinnittävät huomiota lähinnä siihen. Myöskään asunto- ja autokaupoissa hintalappuun ei laiteta lämmitys- tai polttoainekuluja koko elinkaaren ajalta. Historia osoittaa, että elinkaarikustannukset poikkeavat joka tapauksessa ennustetusta, eikä vertailussa pitäisi niinkään tuijottaa nykyiseen hintaan kuin miettiä suhdelukua: millaista vastinetta käytetyllä rahalla saadaan ainakin seuraavien kolmen vuosikymmenen ajan?

– Puolustusvoimat tekee yhden hankintaesityksen Suomelle parhaiten soveltuvasta vaihtoehdosta puolustusministeriölle, joka arvioi asian puolustus- ja turvallisuuspoliittiset vaikutukset. Puolustusministeri esittelee asian tämän jälkeen valtioneuvostolle, jonka on tarkoitus antaa asia eduskunnan päätettäväksi. Lopullisen ratkaisun tekee eduskunta, joka päättää myös ratkaisun ajankohdasta ja voi valita esitetystä poikkeavankin vaihtoehdon tai siirtää päätöksentekoa. Tämä merkitsee, että asia voi viime vaiheessa puoluepolitisoitua, ja sen käsittelyssä mitataan vihervasemmistolaisen hallituksen ja Puolustusvoimien keskinäinen kannatus.

– Suomi saa joka tapauksessa arvokasta tietoa myös niistä koneista, joita se ei hanki. 

– Tämän kirjoittajalla ei ole pääsyä tarjouksiin eikä puolustushallinnon tietoihin vaan pelkkään julkisesti saatavilla olevaan dataan. Alla oleva järjestys on oma arvaukseni kandidaattien paremmuudesta, ja vuoden lopulla nähdään, kuinka pahasti olen ollut väärässä.

Puoltavia ja epäsuosittavia seikkoja

 

1. Lockheed Martin F-35A Lightning II

+ Heikko tutkassa havaittavuus (häiveominaisuudet).

+ 360 asteen tilannekuva lentäjälle.

+ Kehittyneet elektronisen häirinnän kyvyt.

+ Nykyisiä Horneteja suurempi asekuorma.

+ Todennäköinen päivitettävyys 2070-luvulle ja yli 3000 koneen tilauskanta.

+ Luotettava ja sarjatuotantoon edennyt toimittaja, joka vastaa myös koulutuksesta ja kyvystä itsenäiseen ja omavaraiseen käyttöön.

+ Mahdollisuus hankkia täydet 64 kappaletta viidennen sukupolven häivekoneita tavallisten kokonaishinnalla.

+ Tarjouskilpailujen testivoittaja ja hankintapäätös valtaosassa maita (muiden muassa Norja, Tanska, Belgia, Italia, Japani ja Sveitsi, joka perui Gripen E:n hankinnan kansanäänestyksessä).

– Hitain.

– Riittävät mutta eivät erinomaiset lento-ominaisuudet.

– Lentotunnin nykyinen hinta noin 25 000 euroa (Gripenillä 7000 euroa).

– Häiveominaisuuksien mahdollinen murtaminen tulevaisuudessa.

– Avioniikan ja aseohjausjärjestelmän punominen yhteen noin 10 miljoonaa riviä pitkään koodiin ja järjestelmän käynnistysvaikeudet sekä mahdollinen haavoittuvuus.

– Operatiivisten kykyjen valmistuminen vasta viime aikoina ja käyttökokemusten ohuus.

– Räätälöity suurvalta-armeijalle, joka nojaa asemansa hopealuoti- ja tiikerinloikkailmiöön, eli tekniseen ylivertaisuuteen, toisin kuin Suomi.

– Valmistus ja ylläpito on keskitetty muualle kuin Suomeen (pääasiassa Yhdysvaltoihin, Italiaan ja Japaniin).

– Epävarmuus, onko kaikkien aikojen kallein hävittäjäkonstruktio sittenkin taktinen erehdys ja päivänvaloa sietämätön luolien lepakko.

2. SAAB 39 E Gripen ja GlobalEye-valvontakone

+ Edulliset käyttökulut.

+ Asejärjestelmien helppo ajantasaistaminen avioniikan erillisyyden vuoksi.

+ Räätälöity pohjoismaisiin oloihin ja pohjoismaiselle armeijalle.

+ Kyky paljastaa häivekoneita kahden tai useamman koneen tietovaihdon kautta.

+ Kyky elektroniseen sodankäyntiin rungon ulkopuolisilla ja helposti päivitettävillä säiliöillä.

+ Runsaat teollisen ja jopa sotilaallisen yhteistyön tarjoukset.

+ Soveltuu varusmiesarmeijan osittain ylläpidettäväksi.

+/– Valmistaja valmistelee jo osallistumista häivekoneen kehittelyyn Britannian kanssa, mikä toisaalta voi avata myös Suomelle teollisia, tosin korkean riskin, mahdollisuuksia.

– Gripenin tuotanto päättyy, jos tilauksia ei tule.

– Tutkavalvontakoneet ovat vihollisen ensisijaisia maaleja ja helposti neutraloitavissa.

– Riippuvuus pienestä toimittajasta ja toimittajamaasta.

– Ei tarjoa merkittäviä parannuksia eikä tutkassa näkymättömyyttä.

– Yleisominaisuuksiltaan keskinkertainen.

3. BAE Systems Eurofighter Typhoon

+ Nopein, eli ehtii vaikka Kuopiosta Suomenlahdelle rajoja partioimaan.

+ Erinomaiset taitolento-ominaisuudet, nousukyky ja liikehdintä.

+/– Valmistajamaista Espanja tilasi 20 kappaletta. Myös Saksa tilasi 90 kappaletta suosien paikallista teollisuutta ja pitäen tuotantolinjat auki, mutta ilmavoimien esikuntapäällikkö olisi halunnut F-35:n ja erotettiin...

–/+ Valmistaja Airbus ja ranskalainen Dassault suunnittelevat jo kuudennen sukupolven hävittäjää, josta tosin on tulossa huomattavasti raskaampi. Tällöin Typhoon pysyy tuotannossa tai ainakin vahvuudessa.

– Eurooppalainen eripura voi haitata monikansallisen hankkeen jatkumista tulevaisuudessa, ja huoltovarmuus voi kaatua Euroopan maiden keskinäisiin konflikteihin.

4. Boeing F/A-18 Super Hornet ja EA-18G Growler

+ 25 vuoden kokemus toimittajasta.

+ Yhteensopivat maajärjestelmät.

+ 64 koneesta 14 ovat elektroniseen sodankäyntiin karkaistuja Growler-malleja.

+ Nykyisiä Horneteja terästetympi toimintakyky.

– Elektronisen sodankäynnin ominaisuudet on eriytetty vain tiettyihin malleihin.

– Nykyisiä Horneteja heikompi liikehdintäkyky ja kaarto-ominaisuudet.

– 1960-luvulla aloitetun kehitystyön lopputulos.

– Todennäköinen poistuminen tuotannosta F-35:n syrjäyttäessä koneen Yhdysvaltain armeijassa.

5. Dassault Aviation Rafale

+ Yksinkertainen ja minimiperiaatetta noudatteleva toteutus.

+ Kenttäkokemuksin toimivaksi todettu.

– Täysin omaperäinen toteutus.

– Riippuvuus pienehköstä suurvaltatoimittajasta.

Aiheesta aiemmin:

Hävittäjähankinnat ja ilmaismainonnan immelmannit

Häivähdys hävittäjähankinnoista

Hävittäjähankkeen ensimmäinen ilmapudotus: Tähtäimessä väärä tieto

Hornet-hävittäjien korvaamishanke on edennyt pitkälle, ja eduskunnan on tarkoitus tehdä asiasta päätös vuonna 2021. Prosessin tietopyyntövaihe ja ensimmäinen tarjousvaihe ovat ohi, kun tarjousten määräaika umpeutui 31.1.2019.

Hävittäjien korvaamisesta liikkuu kuitenkin ilmatilassamme paljon epämääräistä ja väärää tietoa, joista esimerkkejä täällä ja täällä. On ehdotettu, että prosessi peruttaisiin ja käytössä olevien koneiden elinkaarta jatkettaisiin kymmenellä vuodella.

Ajatus saattaa näyttää houkuttelevalta poliitikkojen näkökulmasta, niin kuin säästötoimilta vaikuttavat keinot yleensäkin. Ehdotuksissa voi houkuttaa myös mahdollisuus viivyttää hankintaa teknisen murroskauden yli, sillä koneiden häiveominaisuudet ovat vasta kehitteillä. Tuotannon laajetessa myös ainoan tutkassa näkymättömän koneen hinta voi halventua.

On myös mahdollista, että häiveominaisuuksien etulyöntiasema pystytään murtamaan tunnistamalla koneet infrapunajäljittimillä suihkuvirtauksista. Näin sijoitus häivekoneeseen voi osoittautua hukkainvestoinniksi.

Koneiden välisen evaluaation suorittaminen on joka tapauksessa asiantuntijatehtävä. Poliitikot voivat arvioida hankkeen ajoitusta, rahoituksen määrää ja vaihtoehtoja. On kuitenkin selvää, että HX-korvaushanketta ei voida eikä pidä lykätä.


Miksi Hornetit on korvattava?

Puolustusministeriön ”Esiselvityksessä Hornet-kaluston korvaamisesta” (2015) todettiin, että käytössä olevan kaluston suhteellinen suorituskyky heikkenee. Varaosien saanti vaikeutuu tuotannon lopettamisen myötä. Elektroninen päivittäminen kallistuu ja jää entistä harvempien kontolle eikä onnistu uusimpien ohjusaseiden käyttönottamiseksi koneissa.

Nykyisen konekannan tekohengittäminen Yhdysvalloista, Sveitsistä, Kanadasta tai Australista ”purettavilla osilla” olisi vaikeaa. Sveitsi joutuu itse jatkamaan koneidensa käyttöä, kun kansa hylkäsi hankintaesityksen kansanäänestyksessä. Kanada puolestaan elvyttää vanhaa konekantaansa kaupallisen kiistan takia, joka sillä on Yhdysvaltain kanssa.

Elinkaaren jatkamisesta tulisi niin sanottua ”kallista säästämistä”, ja koneiden korvaaminen olisi edessä lopulta kuitenkin.

HX-korvaushankkeen perusaksioomista poiketen on esitetty, että Suomessa ei lainkaan tarvittaisi nykyisenkaltaista ilma-asetta ja että ilmatorjunta riittäisi. Maasta tapahtuva ilmatorjunta on kyllä kustannustehokasta mutta ei korvaa hävittäjäkalustoa. Kaupunkilegenda maajoukkojen varustamisesta ”olalta laukaistavilla ilmatorjuntaohjuksilla” ei vastaa kysymykseen, millä tavoin suoritettaisiin rajavalvontaa ja kuinka estettäisiin vieraan vallan asevoimia toimimasta ilmatilassamme.

Määritelmällisesti katsoen maasta tapahtuva ilmatorjunta on aivan eri asia kuin ilmatilanhallinta tai ilmaherruuden ylläpito. Jos ilmapuolustus jätettäisiin pelkän ilmatorjunnan varaan, vihollinen olisi jo päässyt ilmatilaamme. Hävittäjäkoneilla mahdollistetaan puolustuksellinen vastailmatoiminta, eli vihollisen pitäminen poissa, ja hyökkäyksellinen vastailmatoiminta, jolla viitataan toimintaan vastustajan kohteiden lähellä.

Koneiden suorituskyky olisi siis korvattava täysimääräisenä. Juuri tästä asiasta on selvityksen pohjalta yksimielisyys. Hävittäjien tarpeellisuudesta saatiin näyttöä esimerkiksi vuoden 2014 rajaloukkausten yhteydessä, jolloin osoittautui, kuinka väärässä kauppaa arvostelleet tahot olivat, etunenässä Heikki Hiilamo (vihr.) teoksessaan Aavelasku (1994). Kirjoitin aiheesta täällä.


Hankintamääristä kohiseminen on turhaa

Julkisuudessa on puhuttu paljon koneiden lukumäärästä. On kiinnitytty hankintamäärään ja pidetty sitä suoraan verrannollisena kaupan arvoon. On vaadittu koneiden vähentämistä säästötoimena. Tosiasiassa pienempi määrä voi olla kalliimpikin kuin suuri määrä, ja suuri määrä ei välttämättä ole tehokkaampi kuin pieni määrä.

Vertailua vaikeuttaa se, että koneet ja niiden järjestelmät ovat hyvin erilaisia ja vertailukelvottomia. Evaluaatiota on sanottu vaikeammaksi kuin edellisellä kerralla, jolloin hankinnasta päätettiin vuonna 1992.

Julkisuudessa on myös virheellisesti tai väärinkäsitysten tuloksena esitetty, että puolueemme Perussuomalaiset olisi esittänyt hankittavaksi vähemmän kuin 64 konetta. Tämä ”tieto” on päätynyt muun muassa Wikipediaan. Puheenjohtaja Jussi Halla-aho on kiistänyt ja kumonnut kyseisen väitteen.

Kysymys on alun alkaen suorituskyvyn korvaamisesta täysimääräisenä, ja se voi olla mahdollista pienemmällä tai suuremmallakin konemäärällä. Määriin kiinnittyminen on harhaanjohtavaa, sillä ilmapuolustus on kompleksinen järjestelmä, jossa on kyse myös maa- ja merivoimien yhteistoiminnasta, tietojen vaihdosta, maalinosoittamisesta ja koneiden sensorointitoiminnoista sekä vihollisen johtamisjärjestelmien häirintätoiminnoista osana toiminnan kokonaisuutta.

Totta on se, että tarjouspyyntö on jätetty 64 koneesta. Tämä johtunee siitä, että jostain määrästä pyyntö on jätettävä, kun ei voi olla tarjousta ilman määrää.

Tekninen evaluaatio on käynnissä, tarjouksiin pyydetään täsmennykset (tinkimisvaihe) ja konetta testataan Suomessa lähiaikoina. On mahdollista, että määriin tehdään arvioinnin ja tarjousten pohjalta muutoksia. Joka tapauksessa Puolustusvoimien tarkoitus on esittää hallitukselle yhtä konetyyppiä, koulutuspakettia ja laitteistoa. Hallituksella on poliittinen mahdollisuus ja oikeus päätyä toiseenkin valintaan ja esitykseen eduskunnalle, ja päätöksen hankinnasta tekee eduskunta.

On harhaanjohtavaa luoda asiasta sellaista kuvaa, että Perussuomalaiset olisi puolueena jotenkin maanpuolustusvastainen tai laittamassa kapuloita kalliin mutta välttämättömän hankinnan rattaisiin.

Perussuomalaiset asennoituvat maanpuolustukseen myönteisesti, ja puhuin aiheesta viime torstaina Radio Vapaan Suomen ohjelmassa, jossa aiheena oli turvallisuuspolitiikka. Käsittelin samassa yhteydessä myös Nato-kysymystä, ja ohjelman voi katsella täältä (hävittäjähankinnoista noin alkaen kohdasta 59:00).





Politiikka mukana sekä kauppapolitiikassa että puolustuspolitiikassa

Virallisten kannanottojen mukaan HX-hankkeessa ei ole ennakkosuosikkeja, mutta joitakin vihjeitä hankintasuunnasta antaa se, että nykyisiin Hornet-koneisiin ostettiin pitkien neuvottelujen tuloksena Yhdysvaltalaisia JASSM-risteilyohjuksia, joita ei ainakaan toistaiseksi saada kiinnitetyiksi muihin kuin Yhdysvalloissa valmistettuihin koneisiin.

On tietenkin mahdollista, että kyseisten ristelyohjusten elinkaari päättyy jo ennen uusien koneiden käyttöönottoa. Kaupan arvo oli noin 185 miljoonaa, jolla saatiin hankituksi 70 ohjusta. Koska hankintahinta oli itse konekauppaan verrattuna vaatimaton, tämä aiempi asehankinta ei välttämättä determinoi sitä, mistä koneet hankitaan.

Joka tapauksessa asehankintasopimus on aina eräänlainen liittolaissopimus, joka luo vähintään moraalisen velvoitteen tukitoimiin myös konfliktin aikana. Siksi on viisasta arvioida myös hankinnan ilmansuuntaa oikein, eikä aseita koskaan kannata ostaa taholta, jonka kanssa on vaara päätyä konfliktiin.

Myös kauppapolitiikka näyttelee asiassa suurta roolia. Monella maalla olisi intressi saada tekninen projektinsa rahoitetuksi myymällä hanke mahdollisimman moneen maahan. Ostajalla puolestaan on intressi vastakauppoihin, joista eduskunta tulee varmasti keskustelemaan paljon.

Tilanne on kuitenkin muuttunut olennaisesti viime hankinnasta. Puolustusvoimien ulkomailta tekemissä suurissa materiaalihankinnoissa edellytettiin eduskunnan vaatimuksesta vastakauppoja, ennen kuin eduskunta päätyi rajoittamaan omaa valtaansa julkisista puolustus- ja turvallisuushankinnoista annetulla lailla (1531/2011). Se jouduttiin säätämään EU:n puolustus- ja hankintadirektiivin (2009/81/EY) perusteella.

Suomella ei ole enää myöskään teollisen yhteistyön velvoitetta. Vaikka Suomella on nyt direktiivin mukainen velvoite kilpailuttaa puolustus- ja turvallisuushankintansa, on maallamme EU:sta säädetyn sopimuksen 346 artiklan perusteella oikeus poiketa direktiivin määryksistä ja toteuttaa valtion turvallisuuden kannalta keskeiset hankintansa niin sanotusti kansallisin menettelyin. Tällaisissa yhteyksissä teollisen yhteistyön mahdollisuus on olemassa, ja velvoite voidaan antaa.

Konetyypin hankintaan vaikuttavat olennaisesti myös muut poliittiset tekijät, kuten kysymys siitä, kuuluuko Suomi tulevaisuudessa Natoon vai ei, ja mikä on suhteemme naapurimaahamme Ruotsiin. Koneiden rooli kansallisen puolustuksen kartoilla on nimittäin erilainen kuin se olisi osana Naton strategiaa tai esimerkiksi Ruotsin kanssa hiottavaa strategiaa. Koneiden valintatehtävä ei siis säästä myöskään poliitikkoja ulko- ja turvallisuuspoliittiselta pohdinnalta ja työltä.

Ilmavoiminen entinen koelentäjä Jyrki Laukkanen on arvioinut, että Suomi ei tarvitsisi F-35-häivekonetta, joka on tarkoitettu ensilinjan hyökkäyskoneeksi ja jolla on tarkoitus lentää vihollisen ilmatilassa tulematta havaituksi. Hänen mielestään Suomelle sopisivat parhaiten Saab JAS Gripen E, Eurofighter Typhoon tai Boeing F/A-18 Super Hornet.

Valvontatehtävissä, joissa ei ole ensisijaisesti tarkoitus hyökätä minnekään, voi puolestaan olla hyväksikin, että läsnäolo näkyy ja kuuluu – ellei sitten ajatella, että näkymätön kone on ”aina paikalla”.

Jos F-35-koneet saataisiin Norjan maksamaan kappalehintaan, 64 koneen hankintahinnaksi tulisi noin 9 miljardia, ja hankinta sopisi budjetin raamiin. Norja on toisaalta osallistunut hankkeeseen alusta asti maksaen sen kehittelykustannuksia. Koneiden käyttökulut venyvätkin sitten Gripenin noin 7 000 euroa maksavasta lentotunnista aina F-35:n noin 26 000 euron tuntumaan.

Poliittinen kysymys on, onko näin valtaviin ylläpitokuluihin varaa siltikään, vaikka puolustusbudjettia on tarkoitus kasvattaa nykyisestä noin 3 miljardista 4,5:een vuoteen 2022 mennessä.

30 vuotta on joka tapauksessa nykyisille koneille kelpo ikä, ja uusien pitäisi olla toimintakykyisiä aina 2050-luvulle asti, joten kyseessä on joko investointi hyväksi koeteltuun tekniikkaan tai pitkälle tulevaisuuteen.

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaana tuen Puolustusvoimien hävittäjähankintaa siinä muodossa kuin asiantuntija-arvioinnin perustella katsotaan hyväksi, kunhan suunnitellussa kustannuskehyksessä (7–10 miljardia) pysytään.

Kirjoitin aiemmin asiasta jutussani ”Häivähdys hävittäjähankinnoista”.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Häivähdys hävittäjähankinnoista

Rahalliselta arvoltaan suurin yksittäinen kauppa, josta seuraava eduskunta joutuu päättämään, koskee Hornet-kaluston uusimista (niin sanottu HX-hävittäjähanke).

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho joutui äskettäin korjaamaan Yleisradion jutusta liikkeelle lähtenyttä väärinkäsitystä, jonka mukaan puolueemme olisi vihreiden ja vasemmistopuolueiden kanssa valmis vähentämään hävittäjien määrää.

Tämä ei pidä paikkaansa. Perussuomalaiset ei ole puolueena esittänyt, että koneita hankittaisiin vähemmän kuin 64. Puolustusvoimien hävittäjäkaluston määrällisen tarpeen arvioiminen on asiantuntijatehtävä, jota suoritetaan konetyypin valinnan yhteydessä. Olennaista on, että toimintakyky korvataan täysimääräisenä.

Ilmailun harrastajana olen jo pitempään seurannut hankintaprosessia. Muutamat ovat kyseenalaistaneet koko hankinnan tarpeellisuuden ja verranneet sitä maa- ja merivoimien kustannuksiin sekä puolustuksen eri lohkoilla tavoitettavaan tehokkuuteen.

Aprikoimista seuratessa toivoisi, että puolustuksen eri osa-alueet olisivatkin korvattavissa toinen toisillaan. Tosiasiassa Puolustusvoimat on saanut hoitaakseen entistä enemmän tehtäviä kyberuhkien kasvaessa. Samalla tekniset aselajit ovat kallistuneet, eikä mikään osa-alue kompensoi toista.

Merivoimat on 1,2 miljardin alushankinnan pyörteessä, josta sovittiin vuoden 2018 budjetissa. Neljän monitoimikorvetin valmistus alkaa tänä vuonna. Myöskään Hawk-harjoitushävittäjäkanta ei kestä uudistettuna ja täydennettynäkään ikuisesti. Aikansa kehittyneemmän konetyypin hankkiminen 1970-luvulla on kuitenkin osoittanut, kuinka pitkälle kalliina pidetty mutta tulevaisuuden potentiaalia sisältänyt kauppa kannattaa: aina 2030-luvulle asti.


Miksi hävittäjiä tarvitaan?

Kukaan tuskin toivoo tilannetta, joka vallitsee Baltiassa. Baltian maissa ei ole lainkaan iskukykyisiä ilmavoimia, muutamaa kopteria ja pärinäkonetta lukuun ottamatta. Niinpä muut Nato-maat joutuvat lähettämään sinne omat koneensa Air Policing -toiminnan muodossa, myös Bulgaria, joka on päivystänyt ilmatilaa kämäisillä MiG-21-koneillaan.

Ilmavoimien entinen komentaja Heikki Nikunen kirjoittaa teoksessa Suomen Ilmavoimat 90-vuotta (2008, s. 28) seuraavasti: ”Sotakokemukset ovat osoittaneet laatuun panostavan ilmatilan hallinnan olevan välttämättömyys maan turvallisuuden kannalta. Ellei offensiiviseen vastailmatoimintaan pystyviin ilmavoimiin ole panostettu, ovat kaikki muut puolustusinvestoinnit, suuretkin, osoittautuneet turhiksi.”

”Sotakokemuksilla” Nikunen viittaa vuoden 1991 Desert Stormiin Kuwaitissa ja Irakissa, vuoden 1999 Kosovon operaatioon, vuoden 2001 Enduring Freedomiin Afganistanissa sekä vuonna 2003 käytyyn Irakin sotaan. Kaikissa maaoperaatiossa on ilma-aseella ollut ratkaiseva rooli.

Ja miten muutoin voisi ollakaan? Jos ilmatila on vihollisen hallinnassa, on vihollisen hallinnassa helposti myös sen alapuolella oleva maapohja, ja laskuvarjojoukkoja sataa taivaalta niin Savossa kuin Pohjanmaallakin.

On luonnollisesti varottava 1920-luvun virhettä, jolloin lähes koko puolustusbudjetti humahti kahden panssarilaivan rakentamiseen. Toinen ajoi epäonnisena miinaan, ja toinen jouduttiin luovuttamaan lopulta Neuvostoliittoon sotakorvauksena. Tuloksena kalliista investoinnista oli malli Cajanderina tunnettu maajoukkojen varustelu, jonka mukaisesti sotilaille oli antaa vähäpätöisten varusteiden ohella kokardi Talvisodan alkaessa 1939.


Mitä Hornetien tilalle?

Kallis hävittäjähankinta on välttämättömyys, jota ilman rajoiltamme puuttuu palokunta. En pyri ottamaan kantaa siihen, millä konetyypillä nykyiset hävittäjät tulisi korvata, mutta vahvat ehdokkaat tulevat nähdäkseni Yhdysvalloista ja Ruotsista.

Lockheed Martin F-35 on tutkassa näkymätön häiverynnäkkökone ja sellaisena etulinjan hyökkäysase, jolla on tarkoitus lentää vihollisen ilmatilassa. Se on yksikköhinnaltaan kallein. Myös haavoittuva se on, sillä häiveominaisuudet tahtovat kadota käytössä, ja kone vaatii paljon kallista ja aikaa vievää ylläpitoa. Kone on todettu ylivoimaiseksi muita koneita vastaan tutkassa näkymättömyytensä vuoksi, vaikka sen suoritusarvot jäävätkin tehokkaimmista ja nopeimmista koneista. Norja ja Tanska ovat hankkineet näitä koneita Nato-jäsenyytensä vuoksi, ja niillä on paikkansa Naton strategiassa etulinjan koneina (Nato-kannastani täällä).

Ruotsalaisella JAS-39 Gripenillä on monta etua puolellaan. Kone on edullinen hankkia, lentää ja huoltaa. Jo koneen nykyinen C-versio on Nato-yhteensopiva, ja sen elektroninen tiedustelu on kehittynyttä. Kahden koneen partio voi tietoja vaihtamalla jopa paljastaa ilmassa olevan tutkassa näkymättömän häivekoneen. Lisäksi koneet voivat toimia lyhyiltä nousuteiltä, ja koneen kääntöaika maatukikohdassa on lyhyt. Koneella on poliittinen asema maidemme roolissa sotilaallisesti liittoutumattomina tai johonkin päin kallistuvina maina.
 
Boeing F/A-18 Super Hornetin hankinta on kuin vaihtaisi Chevroletinsa uuteen. Puolustusvoimien entinen komentaja Juhani Kaskeala on asettunut korkeimpana upseerina konsultoimaan Boeingia Suomen hävittäjähankinnoissa. Etuna konetyypillä ovat jo valmiina olevat maajärjestelmät, jotka muodostavat (aseistuksen ohella) leijonanosan kaikista kustannuksista.

Nopein (2 390 km/h) ja voimanlähteiltään tehokkain on eurooppalaisen BAE Systemsin Eurofighter Typhoon, jota kaupitellaan Britannian myyntitoimiston kautta. Nopeudella ei kuitenkaan ole entisenlaista merkitystä aikana, jolloin aseet ammutaan horisontin takaa, ellei sitten ole muuten vain kiire Kuopiosta Suomenlahdelle filmaamaan (oheisessa kuvassa filmaa tämän tekstin kirjoittaja).

Mukana kilpailussa on myös ranskalainen Dassault Rafale, jonka heikkoutena ovat omintakeiset ase- ja maajärjestelmät. Muutamien arvioiden mukaan Suomeen aiemmin hankitut ilmasta maahan -aseet ovat jo nyt ratkaisseet hävittäjähankintojen suunnan.

Jokainen asehankintasopimus on samalla myös eräänlainen liittolais- tai puolustussopimus, joten ulkopolitiikan osuus tulee olemaan valinnoissa vahvaa. Myös kauppapolitiikan vaikutus on huomattava, jolloin keskeiset kriteerit ovat hankintahinta, käyttökustannukset, huoltovarmuus ja teollinen yhteistyö.

Mikäli Suomi haluaa huippukoneen, joka edustaa viidennen sukupolven tekniikkaa ja josta on puoleksi vuosisadaksi eteenpäin, valinta on F-35. Tutkassa näkymättömän koneen Suomi tarvitsee kuitenkin vain siinä tapauksessa, että liitymme Natoon. Kone on haavoittuva ja kallis, minkä vuoksi paine hankintamäärän vähentämiseen kasvaisi. Tavanomaisissa ilmatilanvalvontatehtävissä voi olla hyväksikin, että läsnäolo rajoilla näkyy ja kuuluu, ellei sitten ajatella, että näkymättömän konekannan olemassaolo merkitsee potentiaalista ”läsnäoloa” myös aina silloin, kun vihollisen tutkassa ei havaita mitään.

JAS-39:n E-versio on erinomainen kompromissi, ketterä ja Suomen oloissa käyttökelpoinen kone, joka on omasta mielestäni vahva ehdokas myös hintansa ja käyttökustannustensa puolesta. F-35:llä lentotunnin hinta on noin 26 000 euroa, mutta Gripen-C:llä noin 7 000 euroa, jonka on arvioitu vastaavan myös uudemman E-tyypin kuluja. Super Hornet taas on hyväksi havaittu ja pelkkää päivitystä parempi uusi konetyyppi. En hämmästyisi, vaikka lopullinen valinta tultaisiin tekemään F-35:n, Gripenin ja Super Hornetin kesken.


Ei häveliäisyyden häivää

Joissakin viime aikojen puolustuspoliittisissa kannanotoissa on esitetty epäilyjä perussuomalaisten Venäjä-kytköksistä, ja ehdokkaita on nimitelty putinisteiksi. Omalla tavallaan on ehkä hyväkin, että tällaista maalinhinausta suoritetaan, jotta väärän tiedon levittäminen voidaan ampua alas.

Omasta puolestani totean saman, minkä usein ennenkin: ainakaan tämän kirjoituskoneen näppäimistöä ei sormeta sen enempää Putin-agentti kuin Nato-trollikaan, joten ensimmäiseksi tulisi air-to-air-ohjuksella puhdistaa ilmatilasta moiset panettelut perättöminä ja pöyristyttävinä.

Myös Malmin lentoasema olisi vielä pelastettava tässä kirjoituksessa mainitsemistani syistä, ennen kuin ex-ministeri Merja Kyllösen (vas.) junailema ja Juha Sipilän (kesk.) hallituksen jäljiltä ELY-keskuksen huoleksi siirretty päätös ehtii realisoitua kulttuuriperintökohteen tuhotyöksi.

Hävittäjähankinnat ja ilmaismainonnan immelmannit

Väkivallan estetisoiminen vihloo monen ammattisotilaan silmää, sillä sotilas jos kuka tietää, kuinka kurjaa sotiminen on. Sen sijaan poliitikot ja kansalaiset eivät asiaa aina ymmärrä, ja siksi myös propaganda uppoaa heihin kuin kuuma lusikka voihin.

Kansalaisten hurratessa en tietenkään uskalla väittää, että lentonäytöksissä mitään vikaa olisi. Ilmassa liikehtivät peltilinnut ovat teknisen osaamisen todellisia taidonnäytteitä, ja siksi myös minä kävin katsomassa Kaivopuiston ”Suomi 100” -ilmailunäytöksen.

Asian pihvin muodostavat edessä olevat hävittäjäkaupat. Olin myös Pirkkalan lentoasemalla, kun ensimmäiset neljä Hornetia laskeutuivat Suomeen syksyllä 1995. Kaupanteon aikaan silloinen puolustusministeri Elisabet Rehn sai kyydit hävittäjän takaohjaamossa, ja ilmeisesti lennettiin hiljaa ja matalalla toisin kuin Kaivopuiston lentonäytöksessä. Muutoin olisivat olleet eväät mekossa.

Vihreiden Heikki Hiilamo, joka sittemmin palkittiin professorinviralla, kirjoitti kollegansa kanssa noihin aikoihin teoksen Aavelasku (1994), jossa hän arvosteli kovin sanoin Hornet-hankintaa. Monien vihervasemmistolaisten ideoiden tavoin on tuokin kannanotto ajan myötä paljastunut mädäksi. Hävittäjät ovat osoittautuneet tuiki tarpeellisiksi ilmatilaloukkausten torjunnassa.

Ilman hävittäjälaivueita tässä maassa ei olisi ilma-asetta ollenkaan. Kuljetuskopterit kuuluvat maavoimille ja toimivat kenraalien kulkuvälineinä. 1970-luvun lopulla ostetut Hawk-harjoituskoneet puolestaan ovat treenausta varten ja uusimisen tarpeessa nekin.

RAF:n Red Arrowsin esiintyminen maassamme kertoo Suomen ja brexit-Britannian hyvistä suhteista. Foto: J.H.

Ilmatilanhallinta on osoittautunut tärkeäksi sekä maa- että merivoimille. Kenraaliluutnantti Heikki Nikunen kirjoitti teoksessa Suomen ilmavoimat 90 vuotta (2008, s. 28), että ”[s]otakokemukset ovat osoittaneet laatuun panostavan ilmatilan hallinnan olevan välttämättömyys maan turvallisuuden kannalta. Ellei offensiiviseen vastailmatoimintaan pystyviin ilmavoimiin ole panostettu, ovat kaikki muut puolustusinvestoinnit, suuretkin, osoittautuneet turhiksi.”

Mitä siis Hornetien tilalle? Vastaus ratkeaa sekä sotilaallisten, teknisten, taloudellisten, kaupallis-teollisten että poliittisten valintojen tuloksena. Ratkaisijan roolissa ovat poliittiset tekijät.

Tämä näkyy jo hallituksen esittämissä tarjouspyynnöissä, jotka lähetettiin vain länteen. Venäjälle ja Kiinalle ei tarjouspyyntöä esitetty, perustelluista syistä.

Hankinta on ensisijassa hallitusten välinen, vaikka yritykset markkinoivat ja myyvät itse koneet. Mahdollisia toimittajamaita ovat Ranska, Ruotsi ja Yhdysvallat sekä monikansallinen Britannian, Espanjan, Italian ja Saksan konglomeraatti, jonka kirjeluukkuna toimii EU-eron partaalla oleva Britannia.

Myynti-into näkyi Kaivopuistoon pystytettyjen markkinointikojujen runsaudessa. Avokätisin oli ranskalainen Dassault, joka jakoi Hankkijan värisiä kesäkasseja ja lippalakkeja Rafalensa tueksi.

Toiseksi anteliain oli Lockheed Martin, joka oli valmistuttanut sinivalkoisia Suomen lipulla koristeltuja F-35-lippiksiä isokorvaisten kahdeksanvuotiaiden päähän pantavaksi. Kolmanneksi tuli Eurofighter GmbH, joka oli tuonut Café Ursulan kupeeseen Typhoon-hävittäjän näköisen mallin.

Laihinta antia edusti Boeing, jonka maataisteluasemilta jaeltiin vain taiteltavia paperilennokkeja. Poissaolollaan loisti Saab, jonka ständi ei osunut ainakaan minun tutkaani (löysin mainosnäyttelyn myöhemmin Suomen ilmailumuseosta Vantaalta).

Suomessa harvoin nähty Red Arrows vei koko show’n saaden kaiken huomion. Foto: J. Hankamäki.

Huvittavaa markkinointiponnistuksissa on, että koneiden hankintaa eivät ratkaise mainoslahjoilla voidellut kansalaiset, vaan asia tipahtaa korkeampien henkivoimien käsiin. Kansalaisten vaikutusvalta rajoittuu siihen, että me voimme äänestää vaaleissa puolueita, jotka joko kannattavat tai vastustavat suurta asekauppaa.

Hankinnan on voivoteltu maksavan useita miljardeja, mahdollisesti noin 40–80 miljoonaa euroa per kone, riippuen aseistuksesta, maajärjestelmistä ja ajantasaistuskustannuksista. Asiasta alkanee jälleen aprikointi, joka koskee kysymystä, ”miten monta päiväkotia summalla saataisiin”.

Vertailun vuoksi on hyvä muistaa, että eduskunnasta löytyi suopeutta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokuluihin noin 1500 miljoonan verran, vaikka hallitus on sitoutunut monikymmenkohtaiseen maahanmuutto-ohjelmaan, jossa luvattiin noudattaa tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Pakolaisten vastaanottokeskuksiin ja muihin maahanmuuttokuluihin humahti siis jo vuonna 2015 yhden hävittäjälaivueen hinta.

Voidaankin kysyä, mitä järkeä on mölytä ilmatilassa entistä vahvemmilla kerosiinimuskeleilla, kun hallitus on päästänyt ja päästää maahamme raja-asemien kautta kymmeniä tuhansia laittomia maahanmuuttajia, joita se sanoo ”paperittomiksi”. Heistä osa on Lähi-idästä tulevia sotilaskarkureita, mahdollisesti myös ISIS:in kouluttamia potentiaalisia terroristeja.

Niinpä on kysyttävä, kannattaako tulevaisuuden sodankäyntiin varautua huipputeknisillä aseilla, kun nykyajan hybridisotia käydään pakolaisuuden verukkeella toimeenpantavalla miehityksellä, verkkohyökkäyksillä ja median truuttaamalla maahanmuuttopropagandalla, jonka levittämiseen myös kotimainen valtamedia on saatu mukaan osana nurin käännettyä ”yhteiskuntavastuuta”.

Pahinta on, että aseelliset hyökkäykset, väestöpoliittiset invaasiot ja infosota eivät ole toisensa pois sulkevia vastakohtia. Muiden muassa Venäjän soveltamat taktiikat osoittavat, että ne kaikki tukevat toisiaan, ja siksi myös Puolustusvoimien tehtävät ja kulut kasvavat.

Kenraalit joutuvat katselemaan tätä menoa kallella kypärin, jos poliittinen valta, jolle armeijan toiminta on alistettua, toimii kansakunnan etua vastaan antaen siirtolaisuuden pilata ulkopolitiikkamme keskeisen tuloksen. Se on, että maassamme ei ole suuria etnisiä ristiriitoja.

Mikäli tämä väestömme sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen perustuva tulos mädätetään humanitaarisuuden verukkeella toteutettavalla maahanmuutolla, perheiden yhdistämisillä ja terroristien virtaamisella rajojen yli, ei vahvimmistakaan aseista ole mitään hyötyä.

Brittilentäjien temput olivat ällistyttäviä. Foto: J. Hankamäki.

Aseellista maahanmuuttoa vastaan uskon Suomen varustautuvan jatkossa joko F-35-häivehävittäjällä tai Saab JAS 39 Gripenillä.

Kalliiksi moititun F-35:n hinta on lähtenyt jo laskuun, kiitos Donald Trumpin esittämän uhkauksen, jonka mukaan Yhdysvallat peruu tilauksia, ellei hinta laske. Valmistaja ei voi kääntää kehityskuluja ja voitonpyyteitään myöskään Suomen maksettaviksi, sillä Yhdysvaltain hankintaperuutukset kiristävät kilpailua ja lisäävät painetta myydä koneita ulkomaille.

Gripenillä taas on puolellaan edulliset käyttökustannukset, ketteryys ja toimitusmaa, jonka kanssa Suomi tekee yhteistyötä suhteessa Natoon.

Kolmannelle tilalle tulee Boeingin kehittelemä Super Hornet, jota lobbaamaan firma on saanut amiraali Juhani Kaskealan. Hänen mukaansa koneen etuna ovat valmiit ja yhteensopivat maajärjestelmät. Muutoinkin hankinta muistuttaisi Letukan vaihtamista samanlaiseen uuteen.

Laivaston miehenä Kaskeala tarkoittanee ”valmiilla maajärjestelmillä” myös Yhdysvaltain lentotukialuksia, joilta Suomen Hornetit voisivat toimia kriisin iskiessä. Muilla koneilla tätä etua ei ole. Ja onhan meillä toki isäntämaasopimuskin.

Kilpailun todennäköisiä häviäjiä ovat Rafalet ja EU-vetoiset Eurofighterit. Rafalet karsitaan samasta syystä, joiden vuoksi jo Elisabet Rehn joutui toteamaan ranskalaisherroille ”I am so sorry” 1990-luvulla. Eurofighterit puolestaan häviävät massiivisuutensa, monikansallisuutensa ja tuotannon päällekkäisyydestä johtuvan kalleutensa vuoksi. Eripuraa löytyy jo EU:sta, joten olisi ihme, mikäli kiistoja ei syntyisi yhteisistä aseista. Mitäpä ”eurohävittäjää” tässä enää tarvitaan, kun EU-yhteistyö on jo hävittänyt valtioilta lähes kaikki eurot?

Fouga Magisterit ovat ilmojen Citroëneja. Kuvassa Suomen kaikki jäljellä olevat lentokuntoiset. Foto: J.H.

F-35:a lukuun ottamatta kaikki muut ovat neljännen sukupolven koneita, joten häivekoneiden hankkiminen olisi aito investointi uuteen. Venäjällä saatetaan hieman jopa kavahtaa Suomen mahdollisuutta lentää Pietarin ilmatilassa näkymättä paikallisen lennonjohdon tutkassa. Venäjällä itsellään ei ole mitään vastaavaa, paitsi paperilla, juuri siinä muodossa, jota oli tarjolla myös Boeingin teltassa.

Venäjän tekemien ilmatilanloukkausten torjumiseen taas kone, joka näkyy ja kuuluu selvästi, voisi olla paras vaihtoehto. Rauhan aikana tapahtuvan yliäänipamauttelun idea näet on, että niin näkyvyys kuin kuuluvuuskin tulevat ”harpuin, huiluin ja psalttarein” selviksi myös siviileille ja julkiselle sanalle. Hyökkäyskoneeksi rakennettua häivekonetta Suomi ei välttämättä tarvitse.

Eräs periaatteellinen kysymys on, mitä laittaa koneiden polttoainetankkiin, kun öljyvarat ehtyvät ja luontoperäisiä hiilivetyjä ei riitä edes kaikkein tärkeimpään, eli asekuormien lennättämiseen. Ei tarvitse ihmetellä Helsinki-Vantaalla omaa balettiaan esittävien kerosiinikuormureiden kylkeen maalattuja mainoksia, joiden mukaan ”bioenergy is our passion”.

Toinen periaatteellinen kysymys on, voitaisiinko ground attack -toiminta hoitaa maasta ohjattavilla lennokeilla, jotka vaikuttavat olevan kaikkein uhkaavimpia aseita nykyajan sodankäynnissä: maan ja ilman häilyvässä rajapinnassa. Ja kannattaisiko varsinaista ilmapuolustusta varten jakaa olalta ammuttava IT-ohjus jokaiselle suomalaiselle?

Mikään ei vanhene niin nopeasti kuin jokin uusi. Tämä koskee, paitsi päivän sanomalehtiä, myös sotatekniikkaa. Sofistikoituneet aseet menevät usein rikki, kuten Helsingin raitiovaunut ja NH-90-helikopterit, joista oli yhteen aikaan käyttökunnossa vain 30 prosenttia.

Sodan olemus on, että vika yllättää juuri silloin, kun tilanne on pahimmillaan. Yllätyksen olemus taas on se, että siihen ei ole huomattu varautua lainkaan. Siksi en ihmettele, vaikka myös hävittäjähankinnassa jokin yllättäisi.

---

Lisäys 19.6.2017: Suomen Kuvalehti ja markkinoinnin professori Henrikki Tikkanen plagioivat tämän kirjoitukseni sisällön 19.6.2017 julkaisemassaan jutussa ”Hei somettaja, osta hyvä hävittäjä! Asekauppiaat mainostavat nyt myös tavallisille ihmisille” sen jälkeen kun MV-lehti (17.6.2017) ja Oikea Media (18.6.2017) olivat julkaisseet juttuni sivuillaan.
Totean tapauksen johdosta, että enemmänkin saa varastaa, mutta alkuperäisen lähteen ja ajatusten alkuperäisen esittäjän mainitseminen olisi suotavaa myös siinä tapauksessa, että ideavaras on valtamedia.

Videokuvaa Helsingin Horneteista – Rajaloukkaukset kieroutunutta kommunikaatiota

Suomen etelärannikolla yleistyneet ilmatilanloukkaukset ovat vertauskuvallisen viestinnän muotoja. Niiden johdosta Putinille voisi osoittaa kernaasti ”keskaria” (enkä tarkoita keskikaljaa), tai voisi lausahtaa, että nyt muna piiloon!

Mutta Freudin mukaan sikari on aina myös sikari. Siksi rajaloukkauksilla on – ei vain symbolinen – vaan objektiivinenkin puoli.

Oheisessa videossa, jonka kuvasin Helsinki-Vantaan lentoasemalta, näkyy kolme Hornet-hävittäjää valmiina ampaisemaan taivaalle. Lähtöjä on ollut muutama vuorokaudessa sen jälkeen kun Ilmavoimat ilmoitti ryhmittävänsä koneet uudestaan.

On selvää, että taustalla on poliittinen päätös. Ilmatilanloukkaukset on määrätty lopetettaviksi.

Ilmavoimat ei tee Helsinki-Vantaalta harjoituslentoja, vaan jokainen lähtö tehdään mahdollista tunkeutujaa vastaan tai on hävittäjän siirtolento toiseen paikkaan. Puolustusvoimat on myös ilmoittanut, ettei kyseessä ole ”valmiustilan nosto” vaan ”valmiuden” parantaminen, mikä vie semantiikat sekaisin maan matosilta. Mutta kaikki varmasti ymmärtävät, että Hornetit lähtevät nyt tervehtimään Venäjän valtion koneita estääkseen rajaloukkaukset ennakolta.

Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon rajaloukkauksia olisi ilman tätä rajalla odottavaa partiointitoimintaa. Kiintoisaa on sekin, mitä siellä lentää, eli onko Venäjä puolestaan lisännyt ”kuljetuskoneidensa” mukaan saattueita.

Lisäksi kiinnostaa, milloin nämä vastaanottokomiteat lopetetaan. Oletan, että niitä jatketaan Northern Coasts 2014 -merisotaharjoituksen loppuun. Totta kai on mahdollista, että osa lennoista liittyy myös harjoitukseen.

Mikäli tunnistus- ja päivystyslennot jatkuvat tämänkin jälkeen, Venäjä on Suomen kanssa konfliktissa. Myös sen merkitys on vain symbolinen muttei välttämättä mitätön.

On totta, että ilma- ja merikäytävä Suomenlahdella on Venäjän kannalta kapoinen, joten rajaa viistävät ohi pyyhkäisyt voi ymmärtää. Mitään todellista haittaa niistä ei ole; lentäähän ilmatilassamme koko ajan useiden maiden lentokoneita, ja se on matkustajasiviilikoneiden tarkoitus. Mutta myöskään sotilaskoneiden poikkeamiset lentosuunnitelmasta eivät haittaa Suomea. Niistä on vahinkoa lähinnä harhautuneille itselleen. Transponderinsa sammuttaneet voivat tosin joutua kolareihin ilmojen teillä.

Venäjällä tulisi ymmärtää, että rajaloukkaukset ainoastaan lisäävät suomalaisten Venäjä-kriittisyyttä ja puolustustahtoa. Putinin hallinto ei pääse pullistelullaan mihinkään omalta kannaltaan myönteisiin tai toivomiinsa tuloksiin.

Eniten tilanteesta hyötynee Suomen Ilmavoimat, jotka pääsevät todistamaan tarpeellisuutensa. Näin osoitetaan paljon arvosteltujen Hornet-kauppojen oikeutus ja luodaan pohjaa uusille hävittäjähankinnoille. Jokaista yliäänipamausta ja Helsingin ylilentoa siis tarvitaan. Ne havaitaan myös Tehtaankadulla.

Hävittäjien lähdöt eivät jää huomaamatta myöskään kenttävierailta. Hornetit on paikoitettu edustavasti etupihalle, jonka ohitse kulkee paljon matkustajaliikennettä päivässä. Niinpä esimerkiksi Antalyan aurinkolomalta saapuva rymyjengi voi kätösiään läpsytettyään todeta, että ”onneksi tuli hankittua sittenkin näitä patriarkaalisen vallan paternalistis-sovinistisia väkivallan välineitä eikä pantu ihan kaikkee vaan päiväkoteihin...”

Mikäli rajaloukkaukset ja päivystyslennot loppuvat tämän viikon jälkeen, kaikki on hyvin. Venäjä ärsytti ja Suomi osoitti suvereniteettinsa.

---

Päivitys 12.9.2014: Venäjä totteli arviotani, ja tämän uutisen mukaan Ilmavoimat on todellakin siirtämässä Hornetit pois Helsinki-Vantaalta viikonloppuna, joten kiitoksia paljon.

Suomen kieltäydyttävä Islannin ilmavalvonnasta

Suomen Puolustusvoimia puretaan säästötoimien vuoksi, ja samaan aikaan hallitus uhkaa aloittaa ilmatilanvalvonnan Islannissa.

Siis Islannnissa, joka on yksinäinen saari Pohjois-Atlantilla ja jolla ei ole yhtään kilometriä maarajaa! Mitäpä muuta siellä voisikaan valvoa kuin juuri ilmatilaa, jota uhkaavat lähinnä tulivuorenpurkaukset?

Suomen Puolustusvoimien prioriteettilistalla ei tule pitää Islannin ilmatilanvalvontaa muun muassa seuraavista syistä:

1) Islanti on Nato-maa, kun taas Suomi on liittoutumaton valtio. Tämä ei olisi ”pohjoismaista yhteistyötä”, jollaisena sitä on mainostettu, vaan Nato-yhteistyötä.

2) Suomella ei ole varaa siirtää resurssejaan rajojensa ulkopuolelle, vaan pitää keskittyä puolustamaan valtion omia maa- ja merialueita, ilmatilaa, väestöä, omaisuutta, kulkureittejä, tietoliikennettä ja muita toimintafasiliteetteja. Ilmavoimat on jo nyt pakotettu keskittämään toimintansa kahteen tukikohtaan, ja myös Lentosotakoulu, jossa piti muutama vuosi sitten aloittaa kansainvälinen lentäjäkoulutus, joudutaan lopettamaan osana Puolustusvoimien säästötoimia. Tätä menoa vihollisen tuhottavaksi ei jää mitään.

3) Suomea on valmistettu Nato-operaatioihin jo usean vuoden ajan, kun suomalaisille kehitettiin Nato-yhteensopiva kriisinhallintakyky. Tätä nykyä esimerkiksi Ilmavoimilla on ilmavalvontaan kelpuutettu yksikkö. Pelkkien lelujen samankaltaisuuden vuoksi ei tule kuitenkaan aloittaa sotaleikkejä naapurinpoikien kanssa.

Otetaanpa vertailukohdaksi esimerkiksi Naton air policing -toiminnan velvoitteet Baltiassa. Baltian maissa ei ole omia ilmavoimia. Niinpä Nato-maat päivystävät kukin vuorollaan Baltian ilmatilaa Liettuasta. Rutiköyhä Romaniakin joutuu lähettämään kämäiset koneensa rauhan ajan valvontatehtävään.

Suomi on kieltäytynyt päättäväisesti myös tästä toiminnasta, sillä Baltian ilmapäivystys kuppaisi pahoin Suomen Puolustusvoimien resursseja. Pahimmillaan joutuisimme sinivalkoisin siivin osapuoleksi Venäjän ja Naton konfliktiin, joka saattaa syntyä mistä asiasta tahansa.

Osallistuminen ei ole siis perusteltua sen enempää ulko- kuin turvallisuuspoliittisistakaan syistä.

Vaatimus Islannin ilmapuolustukseen osallistumiseen johtuu neljästä syystä. Ensinnäkin Venäjä on alkanut lennättää pommi- ja tiedustelukoneitaan Islannin suunnalla voimannäyttöjen merkiksi. Toiseksi, Islannilla ei ole omaa armeijaa, ja Nato-joukot poistuivat maasta vuonna 2006. Kolmanneksi, maan talous on ollut kuralla vuoden 2008 pankkikriisin vuoksi, eikä se kykene itse rahoittamaan puolustustaan. Neljänneksi, Yhdysvallat ei halua kantaa huolta Pohjois-Atlantista ja Euroopasta, sillä Barack Obama on supistanut puolustusbudjettia ja keskittynyt Lähi-idän ongelmiin.

Tiedän kyllä, että puolustuspolitiikka pitää nähdä myös laajoja alueita koskevana kysymyksenä eikä vain omien rajojen suojeluna. Muutamat Nato-intoilijat ovat nähneet Islannin ilmavalvontaan osallistumisessa tien lähentää Suomea ja Pohjois-Atlantin puolustusliittoa. Mutta tämä tapahtuisi Venäjä-uhan kasvun hinnalla.

Niinpä osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan ei olisi turvallisuuttamme parantavaa hyötyä, vaan Nato-valtioiden pitää antaa itse huolehtia sotilasliittoon kuuluvien maiden turvallisuudesta. Nato-maa Islantia ei sitä paitsi uhkaa mikään, mutta Venäjän kyljessä olevan Suomen verkkoihin voi tarttua pulmia, mikäli kalastelemme vierailla vesillä.

Olisi suuri virhe antautua kyseiseen pullistelupolitiikkaan ja ottaa päälleen Islannin, Yhdysvaltain ja muiden Nato-maiden virheistä johtuvia ongelmia. Suomenko pitäisi taata – paitsi Euroopan rahaunionin koossapysyminen – nyt myös Pohjois-Euroopan turvallisuus yhdessä armeijaansa purkavan Ruotsin kanssa?

Paheksun syvästi Sdp:n puoluesihteerin, uimamaisteri Mikael Jungnerin kannanottoa, jolla hän ”on the air” puolustaa osallistumista Islannin ilmavalvontaan. Pahinta on, että tämä lähetystyö edustaa kirjoittajansa mukaan koko hallituspuolueen kantaa. Teksti paljastaa, millaista Jungnerin asiantuntemus oli jo hänen toimiessaan Ylen touhotusjohtajana, eikä se ole siitä yhtään parantunut. Olisi keskittynyt Yleisradion ilmatilanvalvontaan.

Jungnerin sooloilu on asiantuntematonta, sillä hallitusohjelmassa on sovittu, ettei Nato-jäsenyys ole ajankohtainen kaudella 2011–2015. Niinpä muiden hallituspuolueiden ja opposition pitää ampua kyseinen Nato-hanke alas olalta laukaistavalla it-ohjuksella ennen kuin se ehtii aiheuttaa suurempaa tuhoa.

Säästö, joka syntyy, jos Suomen koneet lentävät Islannissa, on tietenkin yhtä selvää kuin euromaiden velkojen takaamisesta syntyvä ”säästö”. Mutta kannattaisi ehkä tunnustaa taloudellisten seikkojen lisäksi ulko- ja turvallisuuspoliittisetkin näkökohdat.

Selvähän se, että mitä vähemmän asiantuntemusta, sitä parempi virka-asema. Nato-haukkojen kannattaa kuitenkin fokusoida katseensa jatkossa oikeisiin kohteisiin.

Naton salaisuuksia

Venäjä on vastakohtien maa, josta leviää silloin tällöin huimia uutisia ja uutisankkoja. Nyt paikallinen tutkimuslaitos Insor uskoo, että tulevaisuudessa Venäjä keskittää voimansa terrorismin torjuntaan ja liittyy sekä Euroopan unioniin että Natoon.

Euroopan unioni toisi Venäjän Suomeen, mikäli maa kelpuutettaisiin EU:n jäseneksi. Venäjän liittyessä Natoon sille ja Natolle ei puolestaan jäisi muuta mahdollista vihollista kuin Suomi, joka on helposti nähtävissä ”terroristisena valtiona”. Jo Tuntemattoman sotilaan taistelijat olivat itänaapurille melkoisia termiittejä. Viime sodissa Suomea vastaan oli liittoutunut lähes koko maailma, lopussa myös Saksa.

Sille, miksi Suomi ei ole Naton jäsen, on paljon perusteita. Paavo Väyrynen on oikeassa katsoessaan, että merkittävin turvallisuusriski Suomelle on joutua Venäjän ja länsivaltojen konfliktiin osapuoleksi.

Poliittisesti Nato on hyvä juttu. Olen myös itse joskus puoltanut ajatusta jäseneksi hakeutumisesta. Tilanteessa, jossa puntit ovat tasan liittymisen puolesta ja vastaan, on kuitenkin vaikea tehdä riskin sisältäviä päätöksiä. Niinpä olemme tilanteessa, jossa olemme. Käytännöllisesti Nato-jäsenyys onkin sitten paljon vaikeampi asia, vaikka Nato-yhteensopivuuden väitetään olevan huippuluokkaa.

Tiedän kyllä, että Naton viidettä artiklaa on sovellettu vain kerran, syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeisessä tilanteessa. Samoin esimerkiksi Tanskalla oli Irakin sodassa ainoastaan kevyt organisaatio, eli suurella kauhalla ei vaadita. Mutta otetaanpa huomioon esimerkiksi Naton air policing -toiminnan velvoitteet Baltiassa. Baltian maissa ei ole omia ilmavoimia. Niinpä Nato-maat päivystävät vuorollaan Baltian ilmatilaa Liettuasta. Rutiköyhä Romaniakin joutuu lähettämään kämäiset koneensa rauhan ajan valvontatehtävään.

Suomea tähän on valmistettu jo kahden vuoden ajan, kun suomalaisille kehitettiin Nato-yhteensopiva kriisinhallintakyky. Tätä nykyä esimerkiksi Ilmavoimilla on ilmavalvontaan kelpuutettu yksikkö. Ei ole ihme, että ammattisotilaat kannattavat Nato-jäsenyyttä, sillä jokaiseen uuteen kriisinhallintatehtävään lähetettävän yksikön komentaja saa usein ylennyksen.

Jos Suomi olisi Naton jäsen, Baltian ilmapäivystys kuppaisi kuitenkin pahoin Suomen Puolustusvoimien resursseja. Pahimmillaan joutuisimme sinivalkoisin siivin osapuoleksi Venäjän ja Naton konfliktiin, joka saattaa syntyä mistä asiasta tahansa, esimerkiksi maakaasuputkeen, energian saantiin tai kauppaan liittyvästä syystä.

Siksi Suomea ei ole viisasta vetää kynsin hampain Natoon, vaikkakin ovea täytyy pitää auki. On turha riskeerata turvallisuus asialla, jonka tehtävänä on taata turvallisuus.

Symbolisia kieltoja

Saksan oikeusministeri Brigitte Zypries (sd.) ilmoitti äskettäin tähtäävänsä hakaristien kieltämiseen oman maansa lisäksi koko Euroopan unionissa. Saksassa hakaristin käyttö on jo perustuslaissa kiellettyä opetustarkoituksia lukuun ottamatta, ja myös Saksan parlamentti ehti ehdottaa kiellon laajentamista pari vuotta sitten Britannian prinssi Harryn toikkaroitua naamiaisasuna käyttämässään natsiunivormussa.

Mielestäni tuon kaltainen ideologinen valvonta on typerää ja ajattelematonta. Se ei ole hyväksi poliittisille oloille vaan kääntyy itseään vastaan. Kieltäminen tekee hedelmistä entistäkin houkuttelevampia. Samalla pitäisi tietenkin kieltää myös sirpit ja vasarat sekä ristit ja puolikuut, sillä niidenkin nimissä on tehty hurjia väkivallantekoja. Näiden symbolien kieltämistä ei ole kuitenkaan edes ehdotettu, vaikka vielä 1800-luvulla esimerkiksi kristityt kiduttivat ihmisiä polttamalla heitä roviolla. 

Ne, jotka nykyään koristelevat sirpeillä ja vasaroilla t-paitansa, eivät näköjään piittaa lainkaan siitä tiedossaan olevasta tosiasiasta, että setä-Lenin ja setä-Stalin murhauttivat Hitleriäkin enemmän ihmisiä keskitysleireillään. Islamin nimissä puolestaan tehdään nykyisin samanlaisia terroritekoja kuin natsismin lipun alla aikoinaan.

Kyseessä ovat siis poliittiset ideologiat, eikä niihin pitäisi reagoida ainakaan vastaideologioilla tai poliittisella paimennuksella vaan järjellä. Zypriesin toteamukseen, että ”sananvapaudellakin on rajansa”, voi vastata, että niin pitää olla myös sananvapauden rajoittamisella.


Tehdäänkö hakaristi taas suosituksi?

Hitlerin hyödyntämä hakaristi on kauniina pidetty symboli, joka on esiintynyt niin suomalaisessa kansanperinteessä kuin kreikkalaisessa ja hindulaisessa mytologiassakin. Kun nelisakarainen kuvio asetetaan pyöreälle pohjalle, se näyttää suorastaan hypnoottiselta, ja sen taivutetut kärjet luovat vaikutelman kinesiksestä, liikkeestä. Sama symboli esiintyy edelleen Suomen Ilmavoimien lipuissa ja muissa merkeissä lentokoneiden siipitunnuksia lukuun ottamatta.

Niihin se puolestaan välittyi tunnetusti ruotsalaiselta kreivi von Rosenilta, joka lahjoitti Ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Hän piti hakaristiä onnen symbolina. Sillä ei siis ole mitään tekemistä natsi-ideologian kanssa, vaikka symbolin käyttö sotakoneissa saattaakin johdattaa ajattelemaan niin. Se on kuitenkin jälkikäteistä tulkintaa eikä perustu historiallisiin tosiasioihin saati merkityksiin, jotka kuva-aiheeseen on liitetty Suomessa ja Intiassa. Minä ainakin toivon, että Ilmavoimat pitää tunnuksensa. Näillä koneilla puolustettiin hyvää ja oikeaa asiaa vuosien 1939–1944 sodissa.

Sen sijaan sirppien ja vasaroiden kieltämiseen voisi olla todellista syytä, sillä kyseisillä symboleilla ei ole takanaan pitkää historiaa, kuten hakaristillä, joka on ollut yleinen koriste eri aikakausien kuvataiteissa, koruissa ja arkkitehtuurissa. Kommunismin tunnus oli pelkkä poliittisia tarkoituksia varten luotu embleemi, ja siksi sen merkitys on yksiselitteisesti sama kuin kommunismin nimissä suoritettujen tekojen.


Sofismia

Kirjailija Sofi Oksanen kysyikin tämän jutun julkaisemisen jälkeen Parnasso-lehden numerossa 1/2007, miksi sirppejä ja vasaroita voidaan käyttää t-paitojen koristeina, mutta natsisymboleilla parodioimista ei ymmärretä samanlaiseksi retrotaiteeksi tai huumoriksi. Terävän ja selitysvoimaisen vastauksen hänelle antoi historioitsija Markku Jokisipilä blogissaan.

Olen Jokisipilän kanssa samaa mieltä siitä, että symbolien toisistaan poikkeava suosio johtuu niiden takana olevien ihanteiden toteutumisesta tai toteutumattomuudesta nykypäivän maailmassa. Monissa maissa voimassa oleva liberaalikapitalismi muistuttaa nyt kansallissosialismin arkipäivää. Niinpä reaalisosialismin humoristinen nostalgoiminen voidaan helposti ymmärtää pelkäksi vitsiksi, kun taas hakaristeillä varustautuvien voidaan olettaa tosissaan kannattavan kyseisenlaista yhteiskuntajärjestelmää.

Selitysvoimaisena pidän myös Jokisipilän näkemystä, että sirppi-, vasara- tai DDR-paidan päälle pukemista voidaan pitää kommunismista selvinneen ihmisen vastalauseena nyt jo kuolleelle järjestelmälle. Se voidaan myöntää kommunisminvastaiseksi yhteiskuntakritiikiksi, sillä Marxin ja Leninin kritisoimat kapitalistit tekevät sosialismin rekvisiitalla selvää rahaa. Ajatuksen takana piilee ehkä tietynlainen tunnustus: kommunismin uhrit myönnetään enemmän uhreiksi kuin natsi-Saksassa eläneet tavalliset ihmiset. Entisille neuvostokansalaisille suodaan siis suurempi oikeus myös järjestelmän parodioimiseen kuin saksalaisille, joita on tyydytty vain syyllistämään jälkikäteen.

Omat näkemykseni kuitenkin poikkeavat Jokisipilän ajatuksista muutamassa suhteessa. Mikäli kansallissosialismia ja kommunismia arvioidaan ideologioina, kommunismi paljastuu vähintään yhtä pahaksi kuin natsismi, eikä niiden tosiasiallisella pahuudella ole suurta aatteellista eroa, toisin kuin Jokisipilä väittää. Myös kommunismi perustui väkivaltaisen vallankumouksen ideaan, ja se nimesi suoranaiseksi vihollisekseen porvarillisen yhteiskuntaluokan – aivan kuten natsismi nimesi juutalaiset. Sen sijaan Jokisipilä on varmasti oikeassa käsityksessään, että kommunismin pahuutta ei ole yksinkertaisesti ehditty tuomita, koska Neuvostoliitossa järjestelmä pysyi yllä yli 70 vuotta. Muuallakin se vakiintui yhteiskuntaelämän tunnustetuksi muodoksi, eikä se sallinut sellaista kritiikkiä, jota liberaalissa lännessä on voitu esittää natsismia kohtaan heti toisen maailmansodan jälkeen. Sen sijaan varsinainen kansallissosialismi voitiin mieltää vain 12 vuoden mittaiseksi häiriötilaksi.

Toivottavaa on, että vuosien 1933–1945 poliittiset virheet eivät riittäisi vesittämään hakaristin käyttöä koristeena, kun toinen maailmasota alkaa olla henkisesti yhtä etäällä meidän päivistämme kuin vuosina 1853–1856 käyty Krimin sota. Hakaristikuviot on kuitenkin poistettu esimerkiksi Suomen tasavallan presidentin käädyistä. Lentokoneiden siivistä ne vaati poistettaviksi valvontakomissio, joten palauttaminen voisi merkitä Suomelle aiheutetun neuvostotrauman laukeamista.


Sanokaa ”Fazer” kun haluatte anonyymejä henkilöitä

Toisen huonon esimerkin poliittisen korrektiuden vaalimisesta tarjosi Fazer, joka ilmoitti, että lakritsipatukoiden kääreet ja pakkaukset ”uudistuvat”. Kääreessä on ollut musta neekerinpää vuodesta 1927, ja se on kyseisen tuotteen brandi. Helsingin Sanomat (joka usein itse käyttää sanaa ”neekeri”) raportoi uutisessaan, että Fazer on päätynyt ratkaisuunsa ”antamalla periksi arvostelulle”. Olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisten tosikkojen ja tasa-arvolla touhottajien harjoittamasta painostuksesta on ollut kyse. Kerrottiinhan sen kohdekin avoimesti. Mutta arvaan, että kysymyksessä on, kukapas muu kuin virkaintoinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen.

Fazer meni mukaan aivan samanlaiseen hysterisointiin kuin Brunberg, joka jo muutama vuosi sitten muutti neekerinsuukkonsa ”vaahtounelmiksi”. Yksi mahdollisuus ratkaista neekerinpäitä koskeva kiista olisi ollut neliväripainokoneen hankkiminen ja lakritsipatukoiden kääräiseminen paperiin, jossa on musta, valkoinen, keltainen, punainen, vihreä ja sininen pää sekä kaikki sateenkaaren värit, jotta myös erilaiset poliittiset suuntaukset olisivat tulleet huomioon otetuiksi. Fazerin periksianto poliittisen korrektiuden vaatimuksille johtunee siitä, ettei sen makeistuotanto ole enää suomalaisten omaisuutta vaan on ajautunut ruotsalaisen Cloetta-yrityksen omistukseen.


Etnisten tuotemerkkien turmio?

Entä miten on muiden perinteisten suomalaisten tai muihin kansallisuuksiin viittaavien brandien laita? Sanaa ”neekeri”on pidetty epäsuotavana, sillä sen katsotaan perustuvan halventavana pidettyyn ilmaukseen. Tosiasiassa sana ”neekeri” perustuu sanaan ”negro”, joka tarkoittaa ”mustaa”. Niinpä sana ”neekeri” ei ole loukkaava, kuten sana ”nekru”, jota tulee sanasta ”nigger”. Se puolestaan on halventavassa merkityksessä käytetty sana. Tuskin myöskään sana ”Lakupekka” katoaa suomen kielestä, vaikka kaikki maailman lakritsipatukat vedettäisiin myynnistä. Toistaiseksi hyllyllä kilpailee vielä ”Halvan maukasta lakritsaa”, vaikka halpaa tai halventavaa sekään ei ole.

Tuotepakkausten sensuroimista on helppo jatkaa. Poliittisen korrektiuden nimissä saattaa sensuurin kohteeksi joutua myös Eloveena-tyttö, sillä sen esittäminen voidaan mieltää arjalaisen ihmisihanteen lietsomiseksi! Uncle Ben’s -riisi olisi vedettävä myynnistä, sillä se sisältää viittauksen juutalaisuuteen. Geisha-patukat voivat loukata japanilaisia naisia, kun feministinen liike näkee siinä vain ”naisten alistamista ja hyväksikäyttöä”. Karhu-olut esineellistää eläimiä. Pringles-purkki alentaa meksikolaisia latinoja. Sun Maid -rusinoissa on tummaihoinen ja -tukkainen tyttö, mikä voidaan mieltää sangen epäilyttäväksi viittaukseksi tämän väestön käyttämiseen orjatyövoimana plantaaseilla. Lopulta myynnistä vedetään Fazerin sininen suklaa kiihkoisänmaalliseksi ja väriltään kansallismieliseksi tuomittuna.

Todellisuudessa yhtäkään näistä merkeistä ei ole aikoinaan tehty loukkaaviksi, eikä niissä ole myöskään nykyisin mitään siihen viittaavia merkityksiä. Viime vuosisadan alussa ne olivat osa sen aikaista ajattelutapaa ja arjen estetiikkaa, eikä niiden esittäminen nykyisinkään ole sen paheellisempaa kuin minkä tahansa retrospektion tekeminen 1920-luvusta. Vastaavasti esimerkiksi Oliviero Toscanin valokuvat ja hänen suunnittelemansa Benetton-tuotteet suorastaan hyödyntävät ihmisten erilaista etnistä alkuperää. Tasa-arvon kiistämiseen ja todelliseen rasismiin johtaa se, jos ihmisten ei sallita olla näkyvästi omaa rotuaan, neekereitä, valkoihoisia, homoja tai heteroita – tai mikäli meitä ei saa esittää kuva-aiheissa eikä mainoksissa.

Monet vähemmistöt ovat ottaneet heihin liitetyt pilkkanimet ja symbolit omasta aloitteestaan käyttöön – tosin merkitykseltään päinvastaisiksi muunneltuina. Esimerkiksi homoseksuaalit käyttävät vaaleanpunaisia kolmioita ja pinkkiä väriä koko seksuaalivähemmistöliikkeen tunnuksena, vaikka kyseisten tunnusten käyttö on lähtöisin Hitlerin toimeenpanemista vainoista. Merkityksen kääntämistä sanotaan amelioraatioksi: pilkkanimi adoptoidaan käyttöön ja sen merkitys käännetään positiiviseksi. Sen sijaan juridisessa diskurssissa keskitytään tosikkomaisesti vain paheiden vastustamiseen ymmärtämättä, mitä subjektiivisia merkityksiä asioihin liittyy ja kuinka vallankäytöltä suojaudutaan jo muovaamalla merkitysten antoprosesseja.


Valkoinen kulttuuri syrjäytymisvaarassa

Entä millaista tasa-arvopoliittinen holhous nykypäivänä on? Esimerkin siitä antaa betoniporsaiden pikainen katoaminen katukuvasta, kun muuan espoolainen seurakunnan työntekijä kanteli niiden ”epäesteettisyydestä”. Espoon betoniporsaat olivat kuvanveistäjä Pekka Jylhän suunnittelemia vaaleansinisiä, sian muotoisia katukalusteita, jotka poistettiin Espoon keskuksesta kaupungin virastotalojen lähistöltä alkuvuodesta 2001 kaupunginjohtaja Marketta Kokkosen vetämän johtoryhmän päätöksellä. Yksi kommentoijista, Kanta-Espoon seurakunnan kappalainen Marja-Liisa Nokelainen, oli maininnut johtoryhmälle, että ”sika on saastainen eläin tiettyjen etnisten ryhmien keskuudessa”, ja näin ollen porsaiden arveltiin loukkaavan alueella asuvia muslimeja. (Helsingin Sanomat 10.3.2001 jutussa ”Betonipossut värjäsivät Espoon julkisuuskuvaa”.)

Paikallinen imaami puolestaan lausui, ettei asia lainkaan kiinnosta heitä, ja myös pastori Nokelainen täsmensi, ettei hänen lausumansa johtunut muslimeilta tulleista vaatimuksista: ”Kukaan ei ole vaatinut mitään. Minä vain mainitsin sian symboliikasta.” Tapaus antaa kuitenkin näyttöä Suomen viranomaisten harjoittamasta sensuurista, itsesensuurista ja poliittisen korrektiuden ylivarjelusta. 

Samantyyppisen hysterian vuoksi varmaan kohta kielletään joulun, pääsiäisen ja juhannuksen viettäminen, koska nekin voisivat ”loukata” jotakuta. Suvivirsihän onkin jo sensuroitu muutamien koulujen kevätjuhlista, ja kristillisen joulujuhlan sijasta Itä-Helsingin muslimivaltaisissa kouluissa vietetään ”joulutalenttia”. Ongelmallista on, että maahanmuuttajat eivät sopeudukaan meidän yhteiskuntaamme ja omaksu kaikista kotouttamis-, integroimis- ja mukauttamispyrkimyksistä huolimatta suomalaisten arvoja vaan vaativat meitä luopumaan omista perinteistämme ja käytännöistämme.

Suomessa on kielletty myös erilaisia mustaan väriin liittyviä asioita pitäen niitä ”rasistisina”. Esimerkiksi Mustan-Pekan pelikortit on vedetty myynnistä, ja niiden tilalla on enää ”Pekka”-nimisiä pelikortteja. Mustaa-Pekkaa voitiin ehkä pitää ”rasistisena pelinä”, sillä häviäjälle jäi käteen kortti, jonka voitiin ajatella herättävän ei-toivottuja mielikuvia. Mutta miksi mielikuva neekeristä olisi ei-toivottu? Vaikuttaa siltä, että sensuroija ajattelee itse kielteisellä tavalla eri rotua olevista. Sensurointi on joka tapauksessa vielä kesken, sillä on olemassa ”Musta Pekka” -niminen tietokonekauppa, eikä lähiaikoina päästäne eroon mustastamaijastakaan.


Kailotusta

Asiaa eivät auta feministien eikä naistutkijoiden, kuten Oulun yliopiston määräaikaisen (1999–2004) naistutkimuksen professorin, Kaarina Kailon selvitykset, että mustan miehen pelko muka kertoo valkoisen miehen syyllisyydentunteista, joita he projisoivat entisiin riiston kohteisiinsa (Helsingin Sanomien ”Nyt”-liite 1.3.2002). Peniskateudesta kirjoittanut Freud näyttääkin kelpaavan naistutkijoiden poliittisiin tarkoituksiin aina, kun on kyse heidän omien tarkoitusperiensä edistämisestä, vaikka muutoin nämä vihervasemmistolaiset feministit ovat tuominneet edellä hyödyntämänsä psykoanalyyttisen näkökulman aina pelkästään ”rasistis-fasistiseksi valkoisen miehen propagandaksi ja falloskeskeisyydeksi”. Siinä siis näyttöä kateuden ja ”projisoimisen” todellisesta ilmenemismuodosta!

Poliittisen korrektiuden vuoksi myös lastenlaulut, kuten ”Kuka pelkää mustaa miestä?”, ovat syrjäytymisvaarassa. Alun perin laulun ”musta mies” viittasi kuolemaan eikä mihinkään rotuun. Myös ”Tiernapojat”-kuvaelmaa saatetaan joutua muuttamaan, sillä nykyaikana Muriaanien kuningas ei saisi kumartaa valkoista miestä. Kansanperinteeseemme kohdistuva uhka on todellinen, koska samoilla perusteilla hävitettiin leikkisä neekeripoika lakritsikääreistä. Tällä tavoin kyseinen rasistinen herkku saadaan tietysti pois ahdistamasta ”suvaitsevaisiksi” ja ”monikulttuurisiksi” manipuloitavien lasten mieltä, mutta järkeä tuollaisessa kaitsemisessa ei ole aikana, jona valkoihoinen väestö muodostaa vain kuusi prosenttia koko maailman väestöstä.

Kyseisessä holhoamisessa olisikin varottava sitä, ettei kielletyistä asioista tule liian houkuttelevia niiden kieltämisen vuoksi. Tämän mahdollisuuden johdosta en itse usko tendenssimäisen tiedonintressin toimivuuteen edes siinä tapauksessa, että jonkinlainen kansainvälisyyskasvatus voitaisiin nostaa tieteellisen kasvatusperinteen osaksi ei-poliittisen järjenkäytön ohi. Kiellot kun nostavat vastarintaa, jota muuten ei esiintyisi lainkaan.

Tämän kaiken keskellä kukaan ei ole huomannut vaatia esityskieltoon niitä päiväkotien Malla-tätejä, jotka soittavat kaikuvassa eteishallissa epävireistä pianoa ja hoilottavat lastenlaulujen kaapuun verhottuja sosialistisia vallankumouslaulujaan: ”Harakalla kolme suurta munaa on – ai ai vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on...” Tämä maskuliinisen olemassaolon ja yksityisomistuksen vastainen joiku on niin kauhea, että sen kieltämisestä olisin ikionnellinen.


Ihmisarvoisuus toteutuu erilaisuuden tosiasiassa

Entä mitä filosofisia johtopäätöksiä symbolien kieltämisestä voidaan tehdä? Tasa-arvovouhotuksen kautta ihmiset yritetään nähdä samanlaisina, vaikka ihmiset ovat todellisuudessa erilaisia. Vasta se, että ihmisellä on oikeus olla erilainen ja että erilaisuus myös esitetään avoimesti, luo tasa-arvolle mahdollisuuden.

Suojatyöpaikoissaan kellottelevien tasa-arvoviranomaisten pää näyttääkin olevan täysin tyhjä. He yrittävät leipoa kaikista ihmisistä anonyymeja, kasvottomia ja sukupuolettomia ”henkilöitä”, joilla ei saisi olla kansallista identiteettiä. Neekerisymbolien poistaminen onkin itse asiassa loukkaavaa, sillä se kertoo arjalaisesta ihmisihanteesta, jonka mukaisesti ihminen ei saa olla avoimesti neekeri edes lakritsipakkauksessa.

Mikäli mustien kasvojen esittäminen loukkaa jotakuta, valkoinen naama loukkaa jotain toista. Näin ollen jokainen naamataulu loukkaa aina jotain yksilöä tai ryhmää, ja tämän mukaan emme voisi tehdä kuvaa mistään ihmisestä tai käyttää sellaista mainonnassa tai tuotepakkauksessa – aivan islamin kuvakieltoa muistuttavasti. Jos nämä ihmisryhmät eivät halua sopia yhteen poliittisesti, päädytään tulokseen, että erilaisten ihmisryhmien olisi viisainta välttää keskinäistä kanssakäymistä konfliktien ehkäisemiseksi. Muuten poistolistalle joutuvat vielä Kallen mätitahnat ja Heinzin ketsuppipurkitkin.

Erään kysymyksen muodostaa tietenkin se, onko ihmisrotuja olemassa vai ei. Tähän voidaan vastata, että ihmisrodut ovat sekä genotyyppisiä (eli biologisia) että fenotyyppisiä (eli rodun ulkoiseen ilmenemiseen perustuvia) tosiasioita, eikä tämän ajattelun mukaisessa rotuopissa ole mitään moraalisesti arveluttavaa. Niin sanotuksi rotuerotteluksi (sen ongelmallisessa merkityksessä) kutsutaankin ajattelua, jonka mukaan jotkut rodut ovat joissakin asioissa toisia parempia. Mutta tämäkin on pelkkä tosiasia – esimerkiksi itäafrikkalaiset ovat muita rotuja parempia kestävyysjuoksijoita. Todelliset moraaliset pulmat alkavat vasta siitä, jos rotuun viittaamalla kiistetään ihmisten ihmisarvo. Sitä puolestaan kutsutaan rasismiksi eli rotusyrjinnäksi tai rotusorroksi.

Erilaisuuden hyväksymisessä, erilaisena olemisessa ja erilaisuuden esittämisessä ei siis ole mitään eettisesti kyseenalaista, vaan ne ovat ihmisarvon toteutumisen edellytyksiä. Ihmiset ovat tietenkin monissa käytännön suhteissa eriarvoisia, eikä tasa-arvo toteudu missään kovin hyvin varsinkaan, kun suuri osa yhteiskunnan omista laitoksista pitää nimenomaisena tehtävänään valikointia, jota tapahtuu esimerkiksi kouluissa.

Mutta ihmisarvon tulee olla kyseenalaistamaton. Sitä taas ei voida sen enempää perustella kuin loukatakaan millään makeispapereilla. Loukkaavaa voi kylläkin olla se, jos rodullisia piirteitä ei saa esittää ja karamellin kuoriin jää vain anonyymeiksi pakotettuja ja persoonattomia ”makeishenkilöitä”. Tässä mielessä samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvon pyrkimys on keinotekoinen ja ihmisyyttä rajoittava vaatimus, joka koettiin ahdistavaksi muun muassa Maon Kiinassa. Kukahan opettaisi tasa-arvotoimistojen juristinplantuille filosofiaa?


Symbolien repiminen ei muuta asenteita

Minun mielipiteen- ja ilmaisunvapauttani loukkaa se, että toiset ihmiset pyrkivät päättämään minun puolestani, mikä minua ja muita ihmisiä saa loukata. Vaikka minulla itsellänikin on tietysti mielipiteitä monista asioista, en tohtisi edellyttää, että muiden ihmisten pitäisi järjestää yksityinen käyttäytymisensä ja yksityiset asenteensa omien ohjeideni mukaan. Sen sijaan julkinen hallinto rikkoo tätä periaatetta pyrkimällä jatkuvasti määrittelemään, mitä yksityishenkilöt saavat osata ja tietää.

Poliittisen korrektiuden pyyteillä uhkaileminen rajoittaakin ihmisten henkistä liikkumatilaa pahasti. Sellaista mieltä, jota pelkät paperikääreet voisivat loukata, ei mikään voi parantaa. Ja musta väestö tuskin voisi vähempää välittää siitä, miten kyseinen rotu esitetään ja missä yhteydessä. Rajoittamisessa on kyse ideologiasta, jossa makeiskääreet nähdään suurina ongelmina mutta terrorismin vastaista sotaa pidetään ”rasismina pahimmillaan”.

Lakritsikääreiden säilyttäminen ennallaan olisi ollut merkki yhteiskunnallisesta luottamuksesta. Vitseillä ja symbolisella esittämisellä on yhteys piilotajuntaan, ja huumorin sietäminen kertoisi ihmisten suhteiden olevan kunnossa. Sen vuoksi rotuun liittyviä kiistoja on turha repiä auki pelkillä näennäisillä ja merkitykseltään marginaalisilla seikoilla, kuten karamellinkääreitä koskevalla sensuuri-innolla.

Varsinaisen rasismin ehkäisemiseksi kokonaisten kansakuntien asenteiden olisi muututtava omaehtoisesti. Sitä puolestaan ei edistä kieltotaulujen pystyttäminen eikä asenteiden konkreettisten ilmaisujen, kuten symbolien, repiminen.

Aatteet jatkavat elämäänsä patsaiden kaatamisesta riippumatta, ja ihmisten luomat ideat ja ajatukset myös säilyvät, vaikka niiden kehittelijöiltä putoaisi pää. Sen enempää hakaristit kuin lakritsipojatkaan eivät ole ydinpommeja vaan ajatusten symboleja. Vaikka emme olekaan Euroopan unionissa enää kansallisesti itsenäisiä, on ihanaa, että olemme niin autonomisia, että tämänkin saa vielä sanoa.