16. joulukuuta 2011

Raskaana olevat urheiluvalmentajat ja karppaus


Laihduttaminen on vaikeaa kuin valtionvelan takaisinmaksu. Käydessäni kesäaikaan muutamissa urheilutapahtumissa ihmettelin usein, mistä tulevat nämä Suomi-verkkareihin pukeutuvat möhömahaiset ”urheiluvalmentajat”. Osa heistä vakuuttaa olevansa ”entisiä urheilijoita”, mutta minusta he näyttävät pikemminkin viimeisillä kuukausillaan olevilta elefanttinaarailta puolipallon muotoisine vatsakumpuineen. Monikohan heistä luulee todella urheilevansa?

Suomalaiset syövät vuodessa keskimäärin 34 kiloa sokeria ja 39 kiloa rasvaa sekä kulauttelevat keskimäärin 11 litraa puhdasta alkoholia kurkustaan alas. Vuoden aikana pelkästään näistä eväistä muodostuu yhteensä 564 000 kilokaloria eli 376 vuorokauden energiantarve. Mukaan ei ole laskettu proteiinia, kuituja, vitamiineja eikä muuta terveellistä. Mikäli Suomen valtiontalous ei romahda eurotalouden letkuruokintaan, se kaatuu siihen tosiasiaan, että ihmiset syövät kansantaloutemme konkurssiin ja itsensä sairaiksi.

Mielestäni on erittäin tervehdyttävää, että muiden muassa presidenttiehdokas Paavo Väyrynen on ilmoittanut karppaavansa. Tuo uudissanahan on johdettu englannin kielen ’hiilihydraatteja’ tarkoittavasta sanasta carbohydrate, ja se tarkoittaa hiilihydraattien vähentämistä. Jos tasavallan presidentille ei muita valtaoikeuksia jää, hän voi osoittaa arvojohtajuutta vähentämällä hiilareita.


Kohti läskisotaa

Eräät harhaoppisina pidetyt lääkärit ovat jo pitkään tähdentäneet, että lihomiseen ja rasvoittumiseen ei johda vain rasvojen syönti. Esimerkiksi Antti Heikkilä on ansiokkaasti muistuttanut, että paksuutta ei tuo vyötärölle ja takamuksiin vain rasvojen apettaminen. Vaarallisena pidettyyn keskivartalolihavuuteen johtaa nimenomaan liika hiilihydraattien popsiminen.

Sen sijaan virallisen terveysliturgian mukaista on ollut saarnata vain kolesterolin haitoista, ilmeisestikin siksi, että rasvojen rakastajat muistaisivat ottaa lääketeollisuutta rikastuttavat kolesterolilääkkeensä ja rasvanhimoisimmat kaapisivat hapankorpun päälle asettamansa meijerivoipaketin ohuemmaksi. Orionin omistajat vaurastuvat ja MTK köyhtyy.

Energiaa on helposti saatavilla myös Lännen tehtaiden tuotteista. Erityisesti hampurilaisbaarien tarjoilema junk food sisältää suuren määrän hiilihydraatteja, joita on leivässä, limonadissa ja ranskalaisissa. Pihvissä oleva rasva kohottaa myös kolesterolitasoa, ja ranskalaisissa oleva suola nostaa verenpainetta. Kun epäterveelliset ruokailutottumukset opiskellaan jo nuorena, niistä tulee toinen luonto.

Kun energiankulutus aktiivisen ulkoiluelämän päätteeksi vähenee, ihmiset turpoavat liiallisen energian hotkinnan takia viimeistään kolmekymppisinä niin, etteivät naiset erota tissejään vatsamakkaroista, eivätkä miehet näe muniaan edes peilistä. Joten en panisi pahakseni, vaikka kaikki presidenttiehdokkaat julistaisivat läskisodan kansakunnan hyvinvoinnin ja karppauksen puolesta.


Ihmiset informaatioshokissa

Ihmiset kenties pelastaisivat oman terveytensä tappajajääkaappien terveystuhoilta, mikäli heillä ei olisi vaikeuksia valita tarjolla olevista ravitsemusvinkeistä ja dieeteistä sopivimpia. He ovat joutuneet informaatioshokkiin terveysvalistajien keskinäisten riitojen takia.

Hiilihydraattien vaarallisuutta korostavat selittävät, että hiilihydraatit kuten leipä nostavat verensokeria, minkä vuoksi haima alkaa erittää insuliinia. Insuliini puolestaan saa aikaan sen, että veren glukoosi muuttuu maksassa triglyseridirasvoiksi, jotka joutuvat vereen ja jotka varastoidaan rasvasoluihimme. Näin ihminen lihoo.

Karppaukseen perustuvan Atkinsin dieetin mukaan rasvojen tai proteiinin syöminen ei kohota verensokeria eikä lisää insuliinin eritystä. Verensokeri pysyy alhaisena, ja rasvat sekä proteiini pitävät ihmisen kylläisenä vähemmällä syömisellä. Kun energiaa puretaan rasvasoluista vereen, ihminen laihtuu.

Todellisuudessa myös rasvojen syönti on haitallista hiilihydraattien vaihtoehtona, sillä se johtaa kolesteroliarvojen kohoamiseen, ja loppujen lopuksi ihmisparka voi menehtyä verisuonensa seinämästä irronneen rasvapaakun aiheuttamaan aivo- tai sydäninfarktiin. Ei ole suositeltavaa rasvojenkaan ahmiminen.

Lääkäreiden tukkanuotta myrkkyjen tappavuudesta ja omasta hyvyydestään onkin typerää kilpailua kansansuosiosta. Kyseessä on arvovaltakiista siitä, kenen opeilla ihmiset sairastuvat tai pysyvät terveinä ja tarvitaanko lääketeollisuuden avokätisyyttä ruokkimaan ihmisiä kolesterolinalennuspillereillä. Arvovaltakiistoihin taas ei ole ratkaisua ennen kuin joku kiistan osapuolista kuolee. Tai potilas. Aivan niin kuin 1500-luvulla elänyt lääkäri, alkemisti ja okkultisti Paracelsus jo totesi: ”Ei mikään aine sinänsä ole myrkky tai ei-myrkky. Kaikki ainekset ovat tappavia, ja vain annoksen määrä ratkaisee, onko kyseessä myrkky vai ei.”


Rasvaa vai hiilareita?

Itse ihmettelen, miksi karppauskoulukunnan ja kolesterolikoulukunnan pitää kilpailla keskenään siitä, olisiko kansalaisten syytä pistellä poskeensa pikemminkin rasvaa vaiko hiilareita. Karppauksen kannattajat sanovat: vältä sokereita mutta ahmi rasvaa. Kolesterolin vaaroista varoittajat keuhkoavat: karta rasvoja mutta nauti sokereita.

Miksi on niin vaikeaa kieltäytyä molemmista ja syödä pelkästään terveellistä ruokaa? Esimerkiksi itse jauhan leukojeni välissä (päivittäisen filosofiapuheenvuoroni lisäksi) pelkkää protskua, vitskua ja vettä! Mutta vaikka ahmaisisin myös keskiverto annoksen sokeria ja rasvaa, en siltikään lihoisi, sillä pulikoin uima-altaassa kilometrin päivässä ja pyöräilen pari tuhatta merimailia kesässä. Joten kulutan kaiken röyhimäni energian ennen kuin se ehtii varastoitua epäilemättä ahneisiin rasvasoluihini. Mikä voitto!

On todella hämmästyttävää, miksi yksi myrkky pitäisi korvata toisella. Jos ei syö rasvaa, niin sitten sokeria. Ja jos ei sokeria, niin sitten rasvaa, edes vähän, edes margariinina, joka kohottaa vain sitä ”hyvää kolesteroolia”. Onko kansakuntamme niin pahasti jonkin metafyysisen ahdistuksen vanki, että sen pitää joka tapauksessa töhriä sinänsä hyvä, puhdas ja terveellinen Reinen Philosophie jollakin englantilaisen marmeladin kaltaisella höttöfilosofoinnilla. Missä on ihmisten nietzscheläinen itsekuri?

Pelastakaa kansantalous ja -terveys suunnittelemalla kierroksenne supermarkettinne ruokatavaraosastolla uudestaan! Sillä keskikehonrakentajien raskaudenehkäisy alkaa jo kaupassa.

10. joulukuuta 2011

Abortus arte provocatus


Kun Timo Soini röyhtäisee, niin lehdistö siteeraa. Hänen kantansa olla hyväksymättä abortteja (lat. abortus arte provocatus) missään oloissa ei selvästikään kestä moraalifilosofista tarkastelua, sillä totta kai aborttien täytyy olla hyväksyttävissä edes joillakin syillä ja joissakin oloissa. Tällaiset syyt voivat olla esimerkiksi lääketieteellisiä.

En ole itsekään aborttien puolestapuhuja enkä kannattaja. Kun maassamme tehdään noin 11 000 aborttia vuodessa, kyse on terveyskeskuksissa tapahtuvasta teurastuksesta. Lukemassa on joka tapauksessa suuri määrä liikaa.

Abortit ovatkin heteroseksuaalisen valtakulttuurin merkittävin tabu. Niistä ei ole viime aikoina juuri puhuttu, sillä julkisessa sanassa on ollut vaikeaa myöntää, että rakkaudeksi sanotut seksuaaliset determinantit johtavat lopulta elämänriistoon heteroseksuaalisen kanssakäymisen päätteeksi.

Samalla on ironista, että muutamat puolueet ovat nostaneet homoavioliitoista suuren kohun, vaikka homoavioliitoilla ei vahingoiteta ketään eikä mitään, kuten aborteilla. Homoavioliitoilla ei ole uhreja, kuten verisillä raskaudenkeskeytyksillä. Sikäli Timo Soinin kannanotto kohdistui nyt oikeaan kohteeseen.

Kirjoitin asiasta analyysin tällä palstalla jo vuonna 2010. Se ei tietenkään saanut julkisuutta, kuten poliitikon puheenvuoro, sillä asialla oli pelkkä filosofi.

On kuitenkin onni, että lakeja eivät valmistele mielipidekirjoittajat tai poliitikot yksin. Esimerkiksi tässä ja tässä kirjoituksessa edustettu paatos sivuuttaa lähes kaikki harkintaan perustuvat argumentit. Maria Tähtinen julisti, että abortti on pelkästään naisen oikeus (ja sikäli etuoikeus), ja Henri Heikkinen puolestaan kiljui vastustavansa abortteja vain omien kokemustensa nojalla ja sillä perusteella, että hän kannattaa elämää!

Jos abortit ylipäänsä hyväksytään, myös miehen on perusteltua saada aloittamalleen raskaudelle keskeytys. Tämä perustuu siihen, että sikiö on joka tapauksessa miehen alulle panema. Abortin oikeutus voi perustua esimerkiksi vanhempien alaikäisyyteen ja kyvyttömyyteen huolehtia jälkeläisistä. Myös miehellä on oltava oikeus aborttiin, jos naisellakin on. Samoin miehellä on oltava oikeus kieltää abortti, jos naisellakin on. Perusteiden tulee tällöin olla ratkaisevassa asemassa.

Toiseksi ei kannattaisi yrittää vetää kurveja suoriksi sillä tavoin, kuin tämä Heikkisen Henri, joka väittäessään vastustavansa ”mustavalkoista ajattelua” syyllistyy itse suorastaan tyrmistyttävään mustavalkoisuuteen. Hänen mielestään on ”loogisesti ajatellen” kannatettava myös kuolemantuomioita, jos puolustaa abortteja.

Kuolemantuomio on rangaistusmuoto, joka kohdistuu tietoisesti toimivaan ja tajuissaan olevaan subjektiin, kun taas abortit kohdistuvat organismeihin, joilla ei ole tietoisuutta ja jotka eivät ole subjekteja samassa merkityksessä kuin kehittyneet persoonat. Tässä mielessä ei pitäisi rinnastaa kuolemantuomioita ja abortteja.

Toisaalta voidaan ajatella, että kuolemantuomiot ovat moraalisesti hyväksyttävämpiä kuin abortit, koska ne annetaan tietyistä syistä, kun taas aborteista saattaa kärsiä viaton sikiö.

On joka tapauksessa selvää, että aborttilainsäädännön löysyys on johtanut aborttien käyttämiseen jälkiehkäisynä. Tämä ei ollut lainsäätäjän tarkoitus. Abortin saa nyt millä perusteella tahansa. Nainen saa sen halutessaan aina, mutta mies ei käytännössä koskaan, jos haluaa sitä yksin. Ehkä puolustettavissa voisi olla sellainen kanta, jonka mukaan aborttia käytettäisiin nimenomaan jälkiehkäisyyn ja joka sallisi sikiöiksi kehittymättömien alkioiden poiston mutta ei pitkälle kehittyneiden ihmissikiöiden abortointia.

Heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa pitäisi kiinnittää huomiota raskaudenehkäisyyn myös siksi, että seksitautien tartuntalukemat ovat lähteneet lentoon. Yhteiskunnalla on asiassa valistusvastuu, mutta myös aborttilainsäädännön tiukentaminen ohjaisi ennakolta vaikuttavasti suurempaan harkintaan.

Aborteista koituu usein vähemmän kärsimystä kuin ei-toivottujen raskauksien ja synnytysten tuottamista kurjista elämäntilanteista, mutta pelkkään relativismiin asian ongelmallisuus ei kuitenkaan tyhjene. Kuten aiemmasta kirjoituksestani voitte lukea, aborttikeskustelusta on unohdettu kokonaan ontologinen näkökulma, joka koskee ihmissikiön olemusta, sen inhimillistä luonnetta ja sikiöön sisältyvää ihmisyyden potentiaalia.

On mielenkiintoista nähdä, miten Timo Soinin aborttikannanotto vaikuttaa presidentinvaalikampanjaan, tai toisella tavoin sanottuna: miten kuumeneva presidentinvaalikampanja vaikuttaa Timo Soinin kannatukseen. Tasavallan presidentti ei tietenkään päätä muusta kuin oman mahansa ympärysmitasta, joten kyseessä oli Paavo Lipposen tahallisesti Soinilta provosoima mielipide.

Soinin & Paavin edustama aborttikielto ja ehkäisykielto muodostavat kyllä yhdessä erittäin vaikean yhtälön. Mikäli aikoo välttyä ei-toivotuilta raskauksilta ilman ehkäisyä, on kai pidättäydyttävä heteroseksistä tai alettava harjoittaa homoseksiä.

Ehkä Timo Soini voisi yrittää ratkaista aborttiongelman myös alkamalla kannattaa homojen adoptio-oikeutta ja mahdollisuutta luovuttaa lapsi raskaudenkeskeytyksen asemasta sijaisvanhemmille. Näin myös väestönkasvuun saataisiin vauhtia, eikä tarvitsisi haalia niin paljon ulkomaalaisväestöä sitä kuuluisaa työvoimapulaa helpottamaan.

6. joulukuuta 2011

Itsenäisyyspäivä vai kansallispäivä?


Itsenäisyyden käsitteellä on relaatioluonne. Itsenäisyys voi olla tietenkin voimassa vain johonkin sellaiseen nähden, mistä itsenäisyys on saavutettu. Siten se korostaa epäsuorasti riippuvuutta, vähintäänkin aiempaa riippuvuutta.

Suomalaisten halussa korostaa itsenäisyyttään näkyy sisäistetty herruus ja kansakuntamme orjaluonne. Halutaan alleviivata, että EI olla ruotsalaisten taikka venäläisten alamaisia. Naapurimaissa hymyillään ymmärtäväisesti suomalaisten itsenäisyydenrakkaudelle, tietenkin syystä.

Sikäli kuin itsenäisyyden korostaminen on merkki henkisestä alamaisuudesta, Suomessakin olisi ehkä aika siirtyä viettämään kansallispäivää.

On aika mahdotonta, että esimerkiksi Ruotsissa tai Britanniassa vietettäisiin itsenäisyyspäivää. Mistä britit olisivat itsenäistyneet? Zimbabwestako? Kanadasta? Itsenäisyyspäivää ei voi viettää Saksassa eikä Italiassakaan, koska nämä maat eivät itsenäistyneet mistään vaan koottiin palasista. Tanskan kuningaskunta on yli tuhat vuotta vanha, joten siellä pidettäisiin vitsinä, mikäli kansallispäivää vietettäisiin itsenäisyyspäivän nimisenä, ikään kuin maa ei olisi itsenäinen tai olisi sen vasta saavuttanut.

Jossakin Yhdysvaltojen tapaisessa kehitysmaassa voidaan ehkä juhlia itsenäisyysjulistusta. Mutta Suomen kaltaisissa valtioissa voitaisiin jo siirtyä juhlimaan kansallispäivää.

Itsenäisyydestä ei ole aihetta puhua enää siksikään, että itsenäisyys on ehditty pitkälti menettää Euroopan unionin myötä. Joten sikälikin olisi adekvaatimpaa puhua vain kansallispäivän viettämisestä. Itsenäisyyspäivää voisi ehkä juhlia, jos siihen olisi syytä. Ehkä tulevaisuudessa tulee.

Henkinen alamaisuus näkyy myös Linnan juhlissa, joissa kansa käy luomassa, ilmaisemassa ja pysyttämässä herranpelkoa ja hierarkkisuutta. Niistä voisikin ajantasaistaa karnevaalimaisemmat. Muuta näyttävää vastaanotolla ei juuri ole kuin ulkomaiden diplomaatit. Jäykkää jonotusta ja tungosta.

Presidentin vastaanotto kansallispäivänä on kansainvälinen harvinaisuus. En tiedä muissa maissa olevan tällaista.

Minusta kaavaa voisi purkaa ja tilaisuudesta voisi tehdä vapaamman. Myös jako hetero- ja homotansseihin on jokseenkin out of time, ja tilalla voisi olla jatkuva sekahaku. Epäsukupuolisidonnaisuutta korostaisi sekin, jos tilaisuudesta tehtäisiin naamiaishuvit. Paikalle voisi pyyhältää esimerkiksi puvussa Batmanin, tai sellaisessa haarniskassa kuin George Michaelilla on tässä klassisessa Freeek-videossaan.

4. joulukuuta 2011

Frakkien tuuletuspäivä


Suomen pukuvuokraamoista löytyy juuri ja juuri sen verran kapasiteettia, että luokkayhteiskunnan lavastus nimeltä Linnan juhlat voidaan järjestää. Vuokrafrakeilla on nimittäin taas tuuletuspäivä.

Muutamat ovat paheksuneet, että homot vain pilaavat juhlallisen tilaisuuden. Jos minä olisin joku sellainen Suomen kulttuurielämälle tärkeä henkilö kuin Jani Toivola, jäisin varmasti pois juhlista ja jättäisin areenan tyhjäksi meitä homoja hienommille ihmisille. En menisi. Missään tapauksessa.

Frakin käyttämisestä minulla on muutenkin traumoja. Kun kävelin kesäkuussa 1997 kovat kaulassa Isoa Roobertinkatua pitkin yliopistolle väitöstilaisuuteen, ihmiset huutelivat minulle terasseilta ”congratuleissöns” luullen minun olevan menossa naimisiin! Koska lakia rekisteröidyistä parisuhteista ei ollut tuolloin voimassa, kesäkansa ei voinut ainakaan olettaa minun olevan matkalla ”homoavioliittoon”. Morsianta taas ei ollut ymmärrettävästi mukana, sillä perinnäistavan mukaan alkavalle avioliitolle ei ole koskaan hyväksi, jos naimisiin aikovat näkevät toisensa aamulla ennen häitä, saati että he heräisivät samasta vuoteesta.

Filosofisen tiedekunnan promootioon osallistuin absensina (eli poissaolevana), joten selvitin aika hienosti myös promootiotoimikunnan ohjeet, joiden mukaan ”neiti/rouva maisterin seuralainen on herra seppeleensitoja ja herra maisterin seuralainen on neiti/rouva seppeleensitojatar”. En tosin tiedä, miten tuo koskee tohtoreita. Olisiko tohtoreilla mahdollisuus lipsahtaa vihittäessä myös naimisiin, mikäli yliopiston salissa olisi paikalla härkäpareja?

No, yliopisto on yhtä moderni ja joustava kuin kirkko, armeija ja muut valtioelimet. Se, että en viihdy tuon tapaisissa naamiaisissa, ei kuitenkaan johdu ensisijaisesti pukeutumismääräyksisistä vaan tapahtumien teennäisyydestä. Jos minua ei heti syytettäisi ylenkatseellisuudesta, sanoisinkin, että paremmin viihdyn myös sellaisissa itsenäisyyspäivän juhlissa, joissa jokainen voi olla oma itsensä.


Sotaveteraanikortista

Itsenäisyyspäivänä muistutetaan, että Suomi on olemassa sodan tuloksena, sodan kautta ja sotaa varten. Mikäli minä olisin sotaveteraani, en haluaisi, että itsenäisyyspäivän puheissa ja kannanotoissa käytetään veteraanikorttia, kun pönkitetään kansallista itsetuntoa. Veteraaneihin vetoaminen alkaa olla niin lahoa, että sitä välttelevät myös veteraanit itse.

Veteraanit eivät oikeastaan ole sotasankareita. Sankari voi olla lähinnä sellainen, joka tekee jotakin yleishyödyllistä vapaaehtoisesti. Sen sijaan useimmat sodissa olleet olivat siellä pakotettuina. Suuri osa heistä olisi luullakseni paennut rintamalta, jos olisi voinut.

Jos minut olisi ensin pakotettu kuolemanrangaistuksella uhaten sotaan ja olisin jonkin onnenkantamoisen tuloksena selviytynyt hengissä takaisin kotiin, pitäisin johdonmukaisena kieltäytyä kaikista suosionosoituksista, sillä en olisi tehnyt mitään omien valintojeni tai ratkaisujeni vuoksi vaan käskettynä. Ei sellaisesta pidä palkita, hehkuttaa eikä kiitellä, mitä ihmiset eivät tee vapaasti, sillä silloin he eivät ole myöskään asioista vastuussa.

Myös sotaveteraanit ovat luultavasti olleet sodan tarpeellisuudesta kovin eri mieltä. Suuri osa heistä saattaa pitää nykyäänkin vääränä sitä, että heitä kiitetään ja palkitaan teoista, joista he olisivat mielellään kieltäytyneet. Sankaruutta voi tietysti sisältyä hitusen verran siihen, että on suostunut pitkin hampain tähän pakottamiseen.

Mutta ei sotiminen sinänsä ketään sankariksi tee. Siksi on noloa, että itsenäisyyttä juhlitaan taaskin etupäässä sodankäyntiin liittyvänä ilmiönä. Se on taaksepäin katselemista. Parempi olisi nyt pitää huolta siitä, että silkkisolmioherrat eivät meiltä näitä kansallisen itsemääräämisoikeuden rippeitä vie Euroopan unionissa, jossa suuri osa itsenäisyydestä on jo riistetty paperisodalla pois.

Hyvää homotanssipäivää muuten kaikille! Ehkä jotkut heterot (tai niin sanotut homomyönteiset heterot eli hoterot) ahdistuvat Linnassa sen verran, että keksivät bailata oman homotanssinsa ihan vain ilmaistakseen itsenäisyyttään. Joku paikalla oleva homo tai lesbo voi ehkä vastavuoroisesti antautua heterotanssiin osoittaakseen, ettei sitäkään tarvitse hävetä.

25. marraskuuta 2011

Homoavioliittojen vastustus on ilkeyttä


Avio-oikeus on halpa. Se ei maksa yhteiskunnalle mitään. Avioliiton merkitys onkin lähinnä symbolinen.

Symbolisia ovat myös avioliittoon liittyvät kiistat. Homoavioliittojen hyväksymisellä on viestitetty homojen hyväksymisestä. Homoavioliittojen kieltämisellä taas on ilkeilty homoille. Kiusa se on pienikin kiusa, ovat ajatelleet niin persut ja kristilliset kuin suuri osa kepulaisista ja muista konservatiiveista.

Helsingin Sanomien mukaan homoavioliitot ovat jumissa eduskunnassa, koska aloitteen taakse löytyi vain noin 70 edustajan nimi. Persut, kristilliset ja kepu (joiden edustajista yksikään ei kirjoittanut aloitetta) ovat varmaan nyt tyytyväisiä voidessaan kieltää homoilta jotakin.

Todellisuudessa he sulkevat itse itsensä henkiseen vankilaan yrittämällä rajata avioliittoinstituution yhdeksi vaihtoehdottomaksi totaliteetiksi. Ahdasmielisyydestä kärsivät ahdasmieliset itse, sillä fimoosi puristaa ensisijaisesti heidän omaa päätään.

Pahimmassa tapauksessa tuloksena on samanlaista menoa kuin Venäjällä, jossa laki ”homopropagandan” kieltämiseksi etenee. Voimaan tullessaan se estäisi homoseksuaalisuuden esittämisen julkisilla paikoilla. Myös suomalaiset kusimutterit ovat avoimesti iloinneet homojen ahdistelusta ja sensuroinnista.


Konservatiivit estävät yhteiskunnan kehittämisen

Kaikki homoseksuaalisuuden esittämistä ja homoseksuaalien asemaa koskevat rajoitukset ovat tosiasiassa fasistisia, eikä niiden takana ole muuta kuin pahaa tahtoa ja ahdasmielisyyttä. Stevie Wonderkin on tarpeeksi tarkkanäköinen huomatakseen tämän.

Homoseksuaalisuutta kiellellään esimerkiksi lapsiarvoihin vedoten, vaikka lasten oman edun mukaista olisi kasvaa yhteiskunnassa, jossa myös homoseksuaalinen vaihtoehto on näkyvästi tarjolla. Monet homonuoret kärsivät siitä, että heille tyrkytetään ja tuputetaan heteroseksuaalisia käyttäytymismalleja, jotka ovat enemmistöaseman vuoksi esillä kaikkialla. Heterokoulu ja heteroperhe (joka lienee väkivallan pesistä pahin) taivuttelee homonuoria omaksumaan heteroseksuaalisen elämäntavan vastoin lasten ja nuorten omaa tahtoa.

Tuskin on heteroille itselleenkään hyväksi, että heidän oma seksuaalisuutensa näyttäytyy sellaisena pakkona, jollaiseksi kristilliset ja persut haluaisivat ihmisen koko seksuaalisuuden kirjon lavastaa, toisin sanoen heteroseksuaalisen käyttäytymisen vaihtoehdottomana normina. Onkin syytä pohtia, pitäisikö kieltää heteropropaganda ja heteroiden näkyvä esiintyminen julkisilla paikoilla, sillä enemmistöaseman vuoksi se on vaarallisen vaikutusvaltaista.

Paradoksaalista on, että pidättämällä avioliiton vain heteroille kirkko ja sen patakonservatiivit luulevat kieltävänsä homoilta jotain tärkeää. Tosiasiassa he kieltävät itseltään vapauden ja tekevät avioliitosta juuri sellaisen ahtaan ja tunkkaisen tradition, joka koostuu elämäntapatarkkailusta ja alistumisesta perinteelle.

Koska se puolestaan tuo yleensä pallon jalkaan heteroille itselleen, homoavioliittojen kieltäjät tekevät palveluksen homoille. Kukapa sellaista nukkavierua olotilaa kaipaa?

Itselleen nämä heterot omistavat avioliiton luultavasti vain kiusatakseen homoja, sillä mikä onkaan kivempää kuin pidättää jotakin joiltakin. Homoavioliittoja vastustavat myös naimisiin joutuneet kaappihomot ja biseksuaalit, joille homoseksuaalinen vaihtoehto muodostaisi ymmärrettävästi uhan. Pieleen kuitenkin menee, ja kärsitte kahleistanne itse.


Politiikan tyhmistymisestä

Tämä yhteiskunta on epä-älyllistynyt ihan helkkaristi. Homoavioliittojen tyrmäys on vain yksi esimerkki. Siinä, missä poliitikkojen pitäisi katsella avarasti eteenpäin, he kaivautuvat poteroihin ja tuovat takaisin 1950-luvun lintukoto-Suomea, jossa ahdasmielisyys nousee ja hameiden helmat pitenevät.

Suomalainen älymystö – Teuvo Hakkarainen, Lauri Oinonen ja Päivi Räsänen – josta ruotsalainen tutkija totesi, etteivät edes heidän ruotsidemokraattinsa ole yhtä tyhmiä, tarjoaa kansalaisille vaarallisen esimerkin luomalla käsitystä, että on oikein laittaa aivot narikkaan ja vetää kurvit suoriksi puheissa ja teoissa. Pahimmillaan he estävät yhteiskunnan kehittämisen valistusfilosofisessa hengessä, toisin sanoen tieteen ja järjen mukaisesti.

Yksi syy kulttuurin tyhmistymiseen ja asenteiden raa’istumiseen on median, joka tarjoaa alustan epätiedon levittämiselle. Esimerkiksi Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla (kuten monilla muillakin internetin vapailla foorumeilla) kansalaiset repivät leukojaan väittäen esimerkiksi, että seksuaalisuuden pitää liittyä lajinsäilytykseen tai että Raamattua pitää lukea kirjaimellisesti. Tämä on vastoin kaikkea sitä, mitä tiede on tuonut esiin niin ihmisen seksuaalisuudesta kuin uskonnostakin.

Samaan aikaan lehden toimitus vakuuttelee, että lehden uudella keskustelupalstalla kuka tahansa voi olla melkein minkä tahansa asian asiantuntija (ks. analyysiani tässä). Mahdollisuuksien tarjoamisesta väärän tiedon levittämiselle voisi Skepsis-yhdistys antaa Huuhaa-palkinnon.

Mitä monimutkaisempia ovat yhteiskunnan kysymykset, sitä yksinkertaisempia ratkaisuja niihin esitetään, ja lopputuloksena merivesi valuu myös enemmistöjen omaan niskaan.

23. marraskuuta 2011

Miten päätyy maitotiikeriksi?


Uusi Suomi on tehnyt ”Puheenvuoro”-palstalle kaksi mukavaa uudistusta. Poliittista foorumia täydentää nyt ”Vapaavuoro”, jolla voi kirjoittaa kaikista Kodin Kuvalehteen liittyvistä asioista. Toimituksen esille nostama näyteikkuna-aines puolestaan julkaistaan myös lehden Facebook-sivuilla.

Kun Vapaavuoro avattiin, päätoimittaja Markku Huusko kehaisi, että ”[t]äällä kuka tahansa voi olla kirjailija, taiteilija, kriitikko tai minkä tahansa harrastusalueen – vaikka käsitöiden, tv-ohjelmien, elokuvien, tietokonepelien tai muodin – osaaja tai asiantuntija.”

Näin se asiantuntemus syvenee ja laajenee.

Journalistisesti on kiinnostavaa, miten tietyllä foorumilla esiintymisen (tai mediassa saavutetun julkisuuden) ajatellaan luovan asiantuntemusta. Mielenkiintoista on sekin, mitä merkitsee, että lukijat itse kirjoittavat suuren osan lehdestä, tai ainakin sivuston aineistosta.

Asiantuntemusta ei kuitenkaan takaa se, että päätyy esimerkiksi suosittujen kirjoitusten listalle, sillä sinne johtaa lähinnä kommenttien ja sivun avausten runsaus. Lisäksi suuri osa ”suosituista” on ollut itse asiassa erittäin epäsuosittuja. Osa kirjoitusten sisällöstä on perustunut epätotuuteen, panetteluun ja muuhun ihmiselle niin tyypilliseen asenteellisuuteen.

Paperilehdissä mielipideaines osataan yleensä erottaa toimituksellisesta aineksesta, mutta verkkolehdessä ne voivat sekoittua helpommin bitti-informaation tasalaatuisuuden takia. Puheenvuoro- ja Vapaavuoro-palstojen kautta näkyy joka tapauksessa Niklas Herlinin talousnerous: työvoimaa ei tarvita, kun lukijat – nämä vekkulit julkisuudenkipeät hobitit – pyörittävät lehteä itse kuin hyrräoravat juoksupyörässä.


Miten päätyy nostoväkeen?

Palstalla on kiistelty ja podettu mustasukkaisuutta siitä, kuinka kirjoitukset päätyvät toimitusten nostoihin eli ”karuselliin”. Monet ovat itkeneet saavillisen saunavettä sen vuoksi, että heidän kirjoituksensa ovat olleet suosittuja mutta eivät koskaan niin paljon toimituksen suosiossa, että olisivat päässeet esille nostettujen joukkoon.

Murhe on turhaa, sillä suuri osa palstan kirjoittajista on jo huomaamattaan ”karussa sellissä” eli henkisessä keskusvankilassa. Pikainen sisällönanalyysi osoittaa, että suosituimpiin päätyy todennäköisimmin silloin, kun ottaa kantaa johonkin kolmesta asiasta:

1. Homoseksuaalisuuteen

2. Uskontoon

3. Perussuomalaisuuteen

Nämä kiihottavat kansaa.

Lyhyen ajan suositumpien joukossa pysyy, kun puolustaa tai edustaa homoseksuaalisuutta, arvostelee kristinuskoa (tai kehuu islamia) ja kritisoi perussuomalaisuutta. Julkisuuden kirjoitukselle takaa tällöin tuomitsevien kommenttien runsaus. Mukilointi on kuitenkin pian tehty.

Pitkäaikaisesti listalla pysyy, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, puolustaa kristillisiä arvoja ja kehuu perussuomalaisten menestystä, toisin sanoen on patakonservatiivi. Julkisuuden varmistaa tällöin mielipiteiden kanavoituminen poliittiseksi kannatukseksi, joka on yleensäkin pitempiaikaista.

Esimerkkeinä suosituimmuuslistan kestojulkkiksista, joita ei käytännössä olisi olemassa ilman Uuden Suomen tarjoamaa foorumia, ovat kolme kovaa: (palstalta kadonneet) Janne Suuronen ja Esa Kärnä sekä itse itsensä hiljentänyt Jan Rossi, jotka kaikki ovat vastustaneet homoseksuaalisuutta ja kannattaneet konservatiivisuutta sekä ainakin välillisesti myös peruskristillisiä arvoja. Erään esimerkin tarjoaa myös Jouko Piho, jonka jutut muistuttavat amerikkalaisten evankelistojen puheita ja joille lukioteinit naureskelevat välitunneilla.

Yhden esimerkin Uuden Suomen leipomasta julkkiksesta muodostaa Puheenvuoro-palstan puolivirallinen toisinajattelija Pekka Siikala, joka vanhempien miesten liittoon kuuluvana kiusaa näitä nuorempia olemalla kaikesta eri mieltä kuin patakonservatiivit. Ja nämä höpsöt puolestaan palkitsevat Pekan nostamalla hänet suosituimpiin kommenttiensa runsaudella!

Tahdon vain sanoa, että palstan kirjoittaja- ja lukijarakenne on ideologinen, sangen ideologinen, niin ideologinen, ettei se enää ideologisemmaksi tule. Siksi ei ole ihme, miksi Vihreä liitto laati Uudesta Suomesta vaalikampanjassaan enemmän tai vähemmän onnistuneen parodian.


Millainen on ”hyvä kirjoittaja”?

Niin sanottuun ”karuselliin” eli otsikkokentän rotaatioon päätoimittaja on luvannut nostaa jatkossakin ”hyviä kirjoittajia”. Hän sanoo: ”Me toimituksessa haluamme auttaa siinä, että Uuden Suomen blogeista hyvä kirjoittaja tulee huomatuksi.”

Minä puolestani lupaan nostaa lehden esiin omilla foorumeillani joka kerta, kun se nostaa minun kirjoitukseni esiin lehden foorumeilla. Tämä tietysti edellyttää, että kirjoittaja on hyvä.

Vastaus kysymykseen ”hyvästä kirjoittajasta” on joka tapauksessa ilmeinen ja helppo. ”Hyvä kirjoittaja” on sellainen, jonka jutun toimitus kehtaa nostaa esille. ”Hyvän kirjoittajan” ominaisuuksia ovat seuraavat:

1. Purjehtii Kharybdiksen ja Skyllan välistä, eli ei edusta äärimmäisiä mielipiteitä.

2. On selkeä asema politiikassa tai julkisuudessa.

3. Täyttää sukupuoli- tai ikäryhmäkiintiön olemalla esimerkiksi nuori nainen.

4. Edustaa jossain määrin toimituksen omia kantoja.

5. Teksti ei ole kieliopillisesti täyttä kuraa (jota se usein on ainakin kirjallisesti).

Ongelmana on, että keskustahakuisuus ja sovinnaisuuden tavoittelu eivät kuoleta vain äärimmäisiä mielipiteitä vaan usein myös terävimmän sanankäytön. Jäljelle jää näitä Yleisradion lähettämiä palkattuja kolumnisteja, kuten Tuomas Enbuske tai Jukka Relander, joka kehrää kuin korvan takaa rapsutettu kissa, silittääpä häntä mihin suuntaan tahansa. Atlas Saarikoski lienee mukana vain siksi, että hän on kiintiöfeministi.

Toimitus takaa julkisuuden myös ammattipoliitikoille, esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka europarlamentaarikko Anneli Jaeaetteenmaeki, joka on framilla tänäänkin. He päätyvät poimintoihin, vaikka tai koska heidän tekstinsä ovat Kanava-lehdelle tyypillistä rahisevan kuivaa soopaa. Informaatioarvoakaan heidän jutuillaan ei yleensä ole, sillä milloinpa totuus tulisi poliitikkojen puheissa.

On myös kirjoittajia, jotka eivät voi päätyä toimituksen nostoihin joko mielipiteidensä tai persoonansa vuoksi. Yksi heistä on tasa-arvotutkija Henry Laasanen, jolla on epäsovinnaisia mielipiteitä feminismistä. Kukaan ei ole kuitenkaan pystynyt osoittamaan, etteivät ne olisi todenperäisiä ja perusteltuja.


Tuomio

Uuden Suomen Puheenvuoro-palsta on elävöittänyt kansalaiskeskustelua ja tarjonnut areenan kirjoituksille, joita päivälehdet tai muutkaan lehdet eivät julkaisisi. Olen sananvapauden kannattaja ja näen tässä paljon hyvää.

Asiassa on silti riskinsä. Lehden sivustosta on vaarassa tulla Suomi24-palvelun kaltainen keskustelupalsta. Palstalla on esitetty näkemyksiä, jotka ovat olleet selvästi rasistisia silloinkin kun ne on verhottu muodollisesti moitteettomaan kieliasuun. Vaatimus käyttäjäksi kirjautumisesta (tai omalla nimellä esiintymisestä) on tullut sekä Uuteen Suomeen että Suomi24-foorumille nähtävästi samasta yhteisestä syystä.

Kovin älyllistä keskustelu ei ole palstalla ollut, ei myöskään tieteellistä eikä argumentatiivista. Pikemminkin se on ollut sangen asenteellista, ahdasmielistä ja ummehtunutta, mitä tulee palstan kestoaiheisiin, kuten seksuaalisuuteen ja uskontoon. Mutta sehän ei ole suinkaan lehden vika niin kuin ei mikään muukaan.

20. marraskuuta 2011

Etelä-Eurooppa kohti fasismia?


Silvio Berlusconin lähtö Italian pääministerin pallilta kävi yhtä nopeasti ja yllättävästi kuin valtaannousu vuonna 1994. Berlusconi oli perustanut Forza Italia -puolueensa vain kolme kuukautta ennen vaaleja, joissa siitä tuli Italian suurin puolue ja pääministeripuolue 21 prosentin äänisaaliilla.

Suorasuisessa pääministerissä oli tietenkin paljon hyvää. Hänen lausuntonsa suomalaisten puukirkkojen ankeudesta ja suomalaisen keittiön surkeasta tasosta saattoivat loukata joitakin, mutta kukaan ei voine väittää, ettei Berlusconi olisi ollut oikeassa. Myös mediamogulin seksiskandaalit osoittivat, että poliitikko on ihminen.

Berlusconi hallitsi Italiaa vuosina 2001-2006 ja vuodesta 2008 näihin päiviin asti samoista syistä, jotka ovat nostaneet niin sanotut populistipuolueet vallankahvaan muuallakin Euroopassa. Balkanilta ja Afrikasta Italiaan suuntautunut maahanmuutto on tuonut ulkomaalaiskriittisyyden pintaan ja ollut yksi syy Italian talouden kurjistumiseen. Eurobarometritutkimus kertoo, että ulkomaalaisvastaisuus (resistance to immgrants) on ollut Kreikassa jopa 87,5 prosentin ja Italiassakin 36,5 prosentin tasolla.

Nyt sekä Kreikka että Italia koettavat tasapainottaa talouttaan uusilla hallitusratkaisuilla. Entistä pehmeämmät poliitikot eivät kuitenkaan tee kovia talouspoliittisia linjauksia, joita tarvittaisiin. He ovat pehmeämpiä vain EU:sta tulevan ohjailun suuntaan.

Tämä saattaa aikaa myöten nostaa pakkovallan ja totalitarismin kannattajat esiin maissa, joissa diktatuureilla on perinteitä. Myös Berlusconi sanoi lähtiessään suunnittelevansa paluuta. Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian kaltaiset maat eivät todennäköisesti saa talouttaan kuriin ilman pakkovallan käyttöä, mikä taas kaventaa kansanvallan olemattomiin sisäpolitiikassa. Demokratian katoamisesta ulkosuhteissa kertoi jo sekin, kun euromaiden poliitikot pakottivat Kreikan luopumaan uusia lainoja koskevasta kansanäänestyksestä.

Viimeisimmän näytön asiasta antoivat Espanjan parlamenttivaalit, joissa maa siirtyi enemmän oikealle kuin kertaakaan kenraali Francisco Francon diktatuurin jälkeen. Talouden, maahanmuuton ja sosiaalisen repeämisen ongelmia ei kuitenkaan saada korjatuksi konservatiivien reseptillä, katolisten arvojen palvonnalla ja syyttämällä eurotalouden ongelmista aborttilainsäädännön höllentämistä tai homoliittojen hyväksymistä.

Sama pölkkypäisyys vaivaa myös Suomen konservatiiveja: he luulevat, että talousliberalismin tuottamiin ongelmiin pitää vastata arvo- ja sosiaaliliberalismia heikentämällä. Tosiasiassa talousliberalismi sekä arvo- ja sosiaaliliberalismi ovat vaihtoehtoisia vastakohtia. Vapaamielisen yhteiskunnan ja kansalaisvapauksien säilyttämiseksi talouden pitää olla kurissa. Jos talous on täysin vapaa, ihmiset joutuvat elämään vankilan kaltaisissa olosuhteissa. Sen sijaan konservatiivit luulevat omassa typeryydessään, että sosiaalinen kontrolli, elämäntapatarkkailu ja normiruuvien kiristäminen tuovat valtiolle rahaa.

Juuri tästä olen varoittanut: kun maahanmuuttoa, yhteistaloutta ja rajojen avaamista jatkuvasti edistetään ja Euroopan unionia paisutetaan, se epäonnistuessaan johtaa totalitarismiin ja nostaa ääriasenteet pintaan. Fasismin soihdut syttyvät, ja idealistien kaavailut yhdistyneestä Euroopasta osoittautuvat juuri sellaiseksi harmonian havinaksi, jolla ei ole koskaan ollut mitään todellisuuspohjaa. Tyhmästä päästä kärsii silloin koko valtioruumis.

18. marraskuuta 2011

Itsenäisyys on homotanssi


Voi että, tuota ihmisten ilkeyttä! Itsenäisyyspäivän tansseista alkoi mieletön kohu, kun julkinen sana suurensi Pentti Oinosen boikotin sivuilleen. ”Homotansseista” kieltäytyminen toi enemmän julkisuutta ärripurrille Oinoselle kuin homoille, vaikka kukaan ei tietääkseni käynyt häntä parketille hakemassa.

Yllätyksekseni suurin osa asiaa kommentoineista näytti pitävän Linnan juhlien boikotoimista patakonservatiivisena. Mutta ilkeyttä pääsi toki myös osoittamaan. Osa homojen syyttelystä oli varmaankin vain uteliaisuutta: haluttiin vähän niin kuin kokeilla kepillä jäätä, että minkälaisia ihmisiä nämä homot oikein ovat ja minkä verran siedetään ilkeilyä.

Naurettavimman kannanoton laati muuan savonlinnalainen ruumisautonkuljettaja, joka kävi noutamassa joltakin anonyymilta (tai itse tekaisemaltaan) sotaveteraanilta muutamia homokielteisiä ärähdyksiä. Tilanne on vertauskuvallinen. Blogikirjoittaja rämpii kaukopartiomiehenä ja saapuu jokin viestinrepale kädessään yleisön eteen takanaan kilometrien pituiset verivanat sekä lausuu: Tässä, katsokaa tässä, on lainvoimainen todistus homoseksuaalisuuden kertakaikkisesta tuomittavuudesta ja sotaveteraanin kiistämättömään auktoriteettiin perustuva verifikaatio siitä, että homona oleminen on väärin!

Pakkaa nyt se poliittinen korpuksesi siihen ruumisautoon ja kippaa kuormasi jonnekin. Jos sotaveteraanien kannat ovat tuota kuraa, arvostan itse enemmän Seta-veteraaneja, jotka ovat taistelleet kymmeniä vuosia seksuaalipolitiikan juoksuhaudoissa ilman palvontaa, kumartelua ja äitienpäiville tyypillistä mitalien jakoa.

Uuden Suomen toimittaja Teemu J. Kammonen puolestaan viihdytti jutullaan ”Terveiset sodasta Oinoselle: ’Mies polvillaan toisen vehkeen kanssa’”. Kyllä oli ilkeää tämäkin. Toimittajan melkein onnistui hyödyntää kommentoimansa blogikirjoittajan jutussa oleva heikkous. Väitteet homoseksuaalisuuden olemassaolosta myös sota-aikana käännettiin toimittajan otsikossa vulgaariksi kuvaukseksi suihinotosta. Jos Teemu J. Kammonen kääntää joskus nimensä herrasväen kielelle, suosittelen muotoa ”Nikodemus J. Fobiawitz”.

No, tiedänpähän toimituksen kannan. Melkoinen fasistifoorumi tästä Uudesta Suomesta on kyllä tullut, eikä lehdelle taida olla ongelmana mikään muu kuin rasistien kuorosta poikkeavien olemassaolo.

Lehti kyllä suurensi sivuilleen eräänkin persuedustajan maininnan siitä, että Tarja Halosen esittämä huoli rasismin lentoon lähdostä ”pilasi perheenisältä isänpäivän”. Itsepähän ovat maineensa luoneet omilla mielipiteillään! Sen sijaan kukaan ei näytä kysyvän, kuinka monta tavallista päivää näiden pulliaisten kannanotot ovat pilanneet niiltä suomalaisilta ihmisiltä, jotka ovat olleet heidän jatkuvan läimäyttelynsä kohteina.

Vertauskuvallista on, että oinosten ja hakkaraisten levittämää vittuilua harjoitettiin nimenomaan suvaitsevuuden päivänä, jota vietettiin viime keskiviikkona 16.11. homojen ollessa kohteena. Mikä ryhmä seuraavaksi? Kenen on vuoro? Kaivatte kai taas ilkeytenne esiin näyttääksenne yleissivistyksenne ja tuomitaksenne omat epäonnistumisenne muissa ihmisissä? Sillä siitä perimmältään on kysymys.

Nämä ”kansallismielisinä” esiintyvät tahot eivät oikeasti rakenna yhteiskuntaa, vaan he pilaavat yhteishenkeä. He eivät edusta kansallista etua vaan repivät auki eripuraa. Heissä ei ole sankaruutta vaan pelkoa ja rintamakarkuruutta. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan inhimillisin ja sankarillisin hahmo oli alikersantti Urho Hietanen, joka sokeutui sodassa mutta kuoli vihollistuleen astuessaan ulos palavasta ambulanssista yrittäessään auttaa muita.

Pikkusieluiset kansanedustajat ja blogikirjoittajat, jotka keskittyvät nälvimään, tökkimään ja kitisemään sekä rajoittamaan muiden ihmisten elämää omalla ahdasmielisyydellään ja elämäntapafimooseillaan, ovat niitä todellisia peräkamarinpoikia, joiden todellisuus pyörii vain oman navan ympärillä ja jotka ovat kyvyttömiä tukemaan ja rohkaisemaan muita. Pahimmillaan he ovat itsenäisyyden haudankaivajia.

Sillä itsenäisyydellä on merkitystä vain sikäli kuin voimme elää vapaassa maassa. Vapaus taas koostuu yksilöiden vapaudesta elää itsenäistä ja vapaata elämää.

Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin julistaa itsenäisyyspäivä KANSALLISEKSI HOMOTANSSIPÄIVÄKSI. Homotanssi on se nykypäivän rituaali, jonka kautta jokainen suomalainen voi osoittaa vapautuneisuutensa ja itsenäisyytensä.

Osoittakoon myös jokainen henkisesti vapautunut hetero silloin itsenäisyyttä bailaamalla normeista poikkeavan homotanssin. Tehköön estradilla sellaiset piruetit, cat walkit ja savut kuin itselle parhaiten sopii. Tuskinpa kukaan heistäkään haluaa olla heteronormatiivisen pakkopaidan ja vaihtoehdottomuudesta koostuvan totaliteetti-ideologian vanki?

16. marraskuuta 2011

Pentti Oinosen danse macabre


Perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen ilmoitti jäävänsä pois tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolta, koska homojen tanssi loukkaa häntä ”henkilökohtaisesti”. Miten sellaista mieltä voidaan enää parantaa, jota tällainenkin teerenpeli loukkaa?

Hyvä on, eihän me homot olla mitään sädekehänunnia eikä pyhimyksiä, mutta en olisi arvannut läsnäolomme niin paljon vihlovan kenenkään silmää, että raavaan miehen täytyy sen takia juosta sängyn alle piiloon. Jos minut olisi kutsuttu paikalle Linnaan, olisin voinut kieltäytyä bailaamasta ja antaa Pentti Oinosen ja (kutsuilta niin ikään pois jäävän) Teuvo Hakkaraisen laittaa jalalla koreasti – vaikka pympsähtää mahalleen keskelle parkettia.

Se, että Oinonen hakee kannatusta protestilleen vastakohtaistamalla sotaveteraanit ja homoseksuaalit, on joka tapauksessa varsin keinotekoinen lähtökohta itsenäisyyden juhlimiselle. Kyllä sotilaiden joukossa oli paljon homojakin, muiden muassa Suomen kansainvälisesti kuuluisin kuvataiteilija Touko Laaksonen, joka paremmin tunnetaan taiteilijanimellään Tom of Finland. Sodan aikana hän yleni armeijassa luutnantiksi.

F. Valentin Hooven kirjoittaa Tom of Finland -elämäkerrassaan (Otava 1992) myös marsalkka Mannerheimin huhutusta homoseksuaalisuudesta näin:

Tom, kuten kaikki muutkin suomalaiset sotilaat, kuuli huhuttavan, että Mannerheim olisi homoseksuaalinen. Häntä hämmästytti etteivät hänen heteroseksuaaliset kumppaninsa tuntuneet juurikaan piittaavan moisista väitteistä. Heidän ihailunsa komentavaa kenraalia kohtaan oli niin suuri että he vain töniskelivät toisiaan ja vitsailivat kenraalin komeiden adjutanttien kustannuksella. Tom oli huomannut saman itsekin – kenraalin lähettyvillä tuntui aina olevan poikkeuksellisen hyvännäköisiä sotilaita. Tom oli kateellinen, mutta ei katkera. Saahan suurella miehellä toki olla omat luontoisetunsa.” (s. 41, suom. Eeva-Liisa Jaakkola)

Monet tutkijat ovat nähneet – syystä tai aiheetta – militarismin ja homoseksuaalisuuden välillä yhteyksiä, eikä Tom of Finlandin tuotanto tee poikkeusta. Olen käsitellyt kysymystä tarkemmin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008, s. 389–434). Mitään nynnyjä nuo homomaailman sotilaat eivät ole missään tapauksessa olleet, vaan kuten 1930-luvun saksalaisista miesihanteista tiedetään, maskuliinisuus ja homoseksuaalisuus liitettiin tuon ajan mies- ja poikakulttuureissa yhteen aivan niin kuin Platonin Kreikassa!

Tietenkin nämä yhteydet ovat syvästi ideologisia eivätkä moraalisesti ongelmattomia. Niissä ehkä näkyy homoliikkeen halu osoittaa voimaa ja valtaa kehnosta asemasta ponnistaessaan.

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä on jälleen kysyttävä, täytyykö poliitikkojen etsiä itsenäisyyden merkitystä aina vain taakse päin katselemalla: sodan ajan kurjuudesta ja sotaveteraaneista. Sotiin osallistuneet ja sodissa kaatuneet varmasti kehottaisivat nykyajan poliitikkoja katselemaan pitkillä valoilla eteenpäin ja varoittaisivat jäämästä tuleen makaamaan EU-kiistojen tiimellyksessä. Vaikka Suomen itsenäisyys on lunastettu verellä ja väkivallalla, se toivottavasti merkitsee nykyisin muutakin kuin muistoja sodista.

Pentti Oinosen kannanotto osoittaa ja luo mielestäni huonoa yhteishenkeä. Se ehkä tuo muutaman äänen lisää Pekka Haavistolle.

Minua Oinosen osoittama boikotti ei loukkaa, mutta se saattaa loukata itsenäisyyspäivän vastaanoton järjestäjää, tasavallan presidenttiä, joka viran ensimmäisenä naisedustajana on suoriutunut tehtävästään asiallisesti, edustavasti ja moitteettomasti.

Ja kaikkia varmaan lohduttaa, ettei kukaan homojakaan luultavasti vihaa tai pelkää (siinä ei olisi kerta kaikkiaan järkeä), vaan he vihaavat tai pelkäävät homoseksuaalisuutta itsessään. Viha, jota yhteiskunnassamme alkaa olla jo liikaa, taas on yleensä vain epäonnistunutta rakkautta.

11. marraskuuta 2011

Talouden olemus ja kansalaisten kultakuume


Talous on järjestelmä, jossa yhdestä narusta vetämällä saa vesisangon toiselta suunnalta päähänsä. Jos esimerkiksi meneillään oleva talouskriisi ratkaistaan bitti- ja setelirahoituksella, inflaatio kiihtyy, hinnat nousevat ja kiinteä omaisuus on arvossaan. Lisää rahaa talouteen on syntynyt jo nyt, kun EKP ja eri maiden keskuspankit ovat ostaneet ongelmamaiden velkakirjoja, ja aikaa myöten niistä syntyy jättiläismäisiä Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankkeja.

Jos taas rahan määrää ei lisätä, ihmiset eivät kuluta, seuraa työttömyyttä ja hinnat romahtavat kysynnän puuttuessa. Näin tuloksena on deflaatio. Voi olla, että tässä tapauksessa hinnat myös aikaa myöten alkavat nousta, koska tehtailijoiden ja kauppiaidenkin täytyy elää, ja lopulta kaikesta pyydetään entistä kovempi hinta. Rahat palavat pankkeihin näinkin. Inflaatio ei johdu tässä tapauksessa rahan määrän lisäämisestä vaan tuotannon kannattavuusongelmista ja siten syntyvästä niukkuudesta. Luulen, että Euroopan rahakriisissä käy kuitenkin ensin mainitulla tavalla. Kuluttajahinnoissa näkyvä inflaatio on lähtenyt laukkaamaan jo nyt.

Filosofisesti katsoen talous on inhimillisen Angstin eräs toteutumisyhteys. Talous on ihmisten toimeentuloon liittyvän olemishuolen peruskaavio, jossa eri toimijat pyrkivät turvaamaan omat etunsa jatkuvaa hädänalaisuutta kokien sekä menetyksen ja kuoleman pelkoa väistellen. Talousteoria on systematisoinut sen pelinkaltaiseksi järjestelmäksi pyrkien siten hillitsemään tähän jatkuvaan nollasummapeliin liittyvää ahdistusta. Ja tästä kaikesta leviää, aivan kuten Nietzsche sanoi, ”hädässä ahertavien pieneläinten tympeä lemu” (Iloinen tiede 1886, ajatelma 349).


Miksi kiinteä omaisuus on jälleen arvossaan?

Illuusiomiljardien määrää ja rahavirtojen reittejä olennaisempaa taloudessa on lopultakin se, mitä tuotantoelämässä tehdään: tuotetaanko arvoja ja riittääkö hyödykkeitä. Valtiollisten kukkaronnyörien kanssa on yleensä järkevintä toimia niin, että yhteiskunnallinen tehokkuus muodostuu optimaaliseksi.

Tehokkuus puolestaan on kiintoisa käsite, koska sekin motivoituu resurssien niukkuudesta ja viittaa henkiseen ahdistukseen, jossa tehokkuutta tavoittelevat pakotetaan toimimaan. Maksimaalisen tehokkuuden väitetään kuitenkin per definitionem luovan hyvinvointia. Sen sijaan itseisarvo tehokkuus ei ole. Esimerkiksi hyrräoravien on järjetöntä polkea itseään tehokkaasti henkihieveriin, mikäli pähkinöitä voi saada vähemmälläkin vaivalla. Tällainen toiminta olisikin lopulta erittäin tehotonta, ja olennaiseksi muodostuu pähkinä itse.

Raha on lopultakin pelkkiä numeroita, jotka kuvastavat valtasuhteita. Mitä enemmän numeroita setelien selkämykseen ilmestyy, sitä epäluotettavampaa on yleensä niihin liittyvä ostovoima ja valta. Tuotannon tehokkuus puolestaan on suhdekäsite aivan niin kuin talouselämän aktiivisuutta kuvaavat suureetkin. Tärkeintä talouselämässä on, että talouden toiminta takaisi ihmisille leipää, asuntoja, palveluja ja joissain tapauksissa arvonsäilyttäjänä toimivaa varallisuutta, kuten maata, kiinteistöjä tai kultaa.

Rahatalouden nauttiman epäluottamuksen vuoksi talouden piirissä ollaan jälleen siirtymässä tietynlaiseen reaalipolitiikkaan: vain kiinteällä omaisuudella tunnustetaan olevan arvoa.


Kansalaiset kultakuumeessa

Voi olla, että parin vuoden kuluttua Suomessakin eletään tilanteessa, jossa euroja riittää kyllä eikä rahasta ole pulaa, mutta ostettava uhkaa loppua. Niinpä monet ihmiset ovat hätääntyneet ja alkaneet sijoittaa varojaan kiinteään omaisuuteen ja mineraaleihin.

Raaka-aineiden hinnat ovat olleet jo pitkään nousussa. Turvasatamiin eivät ole hakeutuneet vain ne ammattimaiset suursijoittajat ja muut hobitit, jotka ovat tottuneet rikastumaan pelkällä investointitoiminnalla, toisin sanoen muiden ihmisten tekemällä työllä. Nyt myös tavalliset kansalaiset hamstraavat mineraaleja ja varsinkin kultaa.

Kulta maksoi euroon siirryttäessä noin 270 dollaria unssilta. Monet keskuspankit purkivat vuosituhannen vaihteessa kultavarantojaan luottamuksen lisäämiseksi, eikä kullan hinnassa ollut keväällä 2001 juuri muuta kuin tuotantokustannukset.

Tätä nykyä kullan maailmanmarkkinahinta lähestyy kahta tuhatta dollaria unssilta, mikä kertoo lumpusta tai selluloosasta valmistetun rahan nauttimasta arvonannosta. Mikäli Euroopan talouskriisi eskaloituu valtioiden romahtamiseen ja pankkien kaatumiseen sysäten liikkeelle laman ja setelirahoituksen, kullan hinta todennäköisesti räjähtää.

Edessä oleva epävarmuus on niin pitkä ja syvä, että kullan hintataso ei todennäköisesti laske moneen vuoteen pientä pintaväreilyä lukuun ottamatta. Se, joka nyt ostaa kultaa, saattaa saada tulevaisuudessa myös voittoa. Ainakaan hän ei kärsi tappiota, sillä kullan hinta ei vastaisuudessa romahda alaspäin, mutta se saattaa romahtaa ylöspäin. Sen sijaan se, joka pitää varojaan valuutoissa, voi joutua nopeasti inflaation uhriksi. Niinpä kultaan investoiminen on sekä kannattavaa että turvallista.

Tätä taustaa vasten ei tarvitse ihmetellä, miksi myös Helsingin katukuvaan on ilmestynyt firmoja, joiden näyteikkunoissa lukee OSTAMME KULTAA! Näille rakkauden romukauppiaille kelpaa kaikki kihlasormuksista taskunauriisiin. Kultaa, mikä kultaa!

Paha vain, että joutilaana oleva kulta halutaan ostaa kansalaisilta pois alihintaan. Liikkeet tarjoavat myyjälle noin 2/3 kullan maailmanmarkkinahinnasta ja kauppaavat ostamansa kullan eteenpäin sulatoille hyvällä liikevoitolla. Osa voi jäädä ostajien haltuun sijoituskultana. Kulta ostetaan pois jopa postin kautta tapahtuvilla kuljetuksilla, mikä antaa kuvaa raivokkuudesta, jolla kultakauppaa käydään.

Muutamien mielestä kullan pörssihinta on nyt niin korkealla, että sitä on järjetöntä enää ostaa. Toisten ostoaikeet taas kertovat käsityksestä, että kullan hintakäyrä kiitää edelleen koillista kohti. Ostaja on myöhässä, ja myyjä kenties kokee olevansa aikaisessa. Tämän vuoksi kultaa voi olla vaikea löytää vaihdettavaksi, ja se taas nostaa hintaa entisestään. Näin voi syntyä kultakupla.


Arvoa on sillä, mitä on vähän tai mikä kielletään

Valtioiden liikkeelle laskema raha kärsii pysyvästi mustasukkaisuutta kansalaisten suosiosta kullan olemassaolon vuoksi. Mikäli kullan hinta nousee liikaa uhaten rahan asemaa, valtio voi tietysti puuttua peliin omilla normeillaan. Esimerkiksi Yhdysvaltain suuren laman aikana valtiovalta kielsi kansalaisilta kullan omistamisen 1930-luvulla. Filosofisesti katsoen valtion asettamat kiellot ja rajoitukset osoittavat kuitenkin vain kielletyissä asioissa olevan totuuden. Niinpä valtio tuli tällä toimenpiteellään vahvistaneeksi sen, että valtion todellinen valuutta olikin paperirahan asemasta kulta.

Voi olla, ettei eurokaan romahda, vaikka eräät ovat niin ennustaneet. Mutta itse pidän mahdollisena, että sen rinnalle syntyy toinen virallinen valuutta, esimerkiksi kulta, aivan niin kuin Leningradin ainoa ostovoimainen valuutta oli yhteen aikaan dollari. Saattaa olla, että jonain päivänä Suomessakaan ei kauppaa käydä enää kuolleesta puusta valmistetuilla lappusilla vaan erään käpyjä syövän nisäkkään selkänahasta parkituilla ihokudoksilla.

Kullan hamstrauksen takaa pilkistää myös eräs toinen totuus. Vain todellisella substantiaalisella omaisuudella on arvoa: käyttöarvoa tai esimerkiksi jotakin harvinaisuuteen perustuvaa arvoa. Päättymättömiin luottoketjuihin, sopimuksiin ja illusoriseen fiat-rahaan perustuva lumetalous on tullut tiensä päähän. Jatkossa varallisuus on miellettävä entistä enemmän materiaalisten arvojen ja omistusten hallinnaksi. On nimittäin aivan eri asia istua tuolilla kuin lupauksilla tuolista. On eri asia asua talossa kuin sopimuksissa talon rakentamisesta. Ja on eri asia omistaa kultaa kuin pelkkiä lupauksia kullan osto-oikeudesta tiettyyn hintaan tulevaisuudessa.

Saattaa olla, että kulta on vieläkin halpaa ja sitä kannattaa hankkia. Ja kyllä myös minä ostan sinulta, hyvä lukija, puhdasta kultaa olevat tekohampaasi pois samalla hinnalla kuin katujen varsille majoittuneet putiikkiliikkeet, eli 35 eurolla gramma, kun pörssissä kullasta saa yli 1800 euroa unssi eli noin 57 euroa gramma.

Sen sijaan rahastoihin tai johdannaisiin en sijoittaisi, sillä kultafutuurit voivat menettää nopeasti arvoaan talouskriisissä. Ensinnäkin, oikean kullan osto- ja myyntihinnan ero on suurempi kuin johdannaisten. Ja toiseksi, aito metalli pitää arvonsa siinäkin tapauksessa, että koko talous luhistuu ja kaikille suomalaisille käy kuin Iso-Roban puistonpenkillä istuvalle herra Pöppöselle, jonka kädessä hölskyvä väliaikainen vakausväline on muuttunut aikaa sitten pysyväksi. Vaikka parhaassa AAA-luokassa ollaan vieläkin.

8. marraskuuta 2011

Voiko miehen tehtäviä hoitaa nainen?


Amerikkalainen Forbes-lehti listasi jokin aika sitten maailman 70 tärkeimpänä pidettyä johtajaa. Helsingin Sanomat kutsui heitä ”mahtijohtajiksi”.

Merkittävää on, että suuruuksien listalle mahtui vain yksi nainen: Saksan liittokansleri Angela Merkel. Ainakin hän sai tämän seikan johdosta yhtä paljon huomiota kuin kaikki miehet yhteensä.

Talous ja politiikka ovat kieltämättä patriarkaatin vallassa. Johtaminen on perinteisesti miesvaltaista myös suurimmissa uskonnollisissa yhdyskunnissa ja kirkoissa kautta maailman – moderneja ja maallistuneita protestanttisia kirkkokuntia lukuun ottamatta.

Vallankäytön miespainotteisuus herättää kysymyksen, sisältyykö vallitsevaan asiaintilaan jokin totuus. Mahtiin näyttää liittyvän fallos. Onko mahdollista osoittaa voimaa, valtaa ja mahtia ilman penistä ja sen paisuvaiskudosta? Tekevätkö pippelin pään pohdinnat viisauksista vaikutusvaltaisia?

Naispappeuden vastustajat sanovat usein, ettei miehen tehtäviä voi hoitaa nainen. Väitteen totuus riippuu tietenkin siitä, mikä miehen tehtävä on.

Pappi on selvästikin ammatikseen eräänlainen fallos. Nainenkin voi ehkä toimia pappina, mutta hänestä ei koskaan tule pappia samassa merkityksessä kuin miehestä, sillä sukupuoleen latautunut tärkeä merkitys puuttuu. Miesten johtajanpätevyys näkyy kaikkien johtavassa asemassa olevien miesten halussa ohjata sauvallaan ja vitsallaan muita. Miestä pidetään joviaalina ja suvereenina; naista hysteerisenä ja pingottuneena.

Jos naisesta tulee johtaja, sanotaan että hänelle kasvavat munat. Tämä johtuu siitä, että ulkopuolisina naiset näkevät terävästi, miten miehenä ollaan. Siksi heistä tulee hyviä miehiä, siis noita jakkupukuisia naisia. Tavallaan tämä on sääli naisten oman naisellisuuden kannalta. Toisaalta myös minä näen ”ulkopuolisena” selvästi, millaista naisten ja miesten keskinäinen vallankäyttö on heteroarvoille rakentuvassa yhteiskunnassa.

Yritysten, politiikan, kirkon, armeijan ja filosofisen maailman johtaminen on olennaisesti miesten hallussa. Tämä herättää kysymyksen, onko tosiasia oikeassa olemisen peruste (epäilläkseni vanhaa väitettä the fact is not the proof of right).

Omasta mielestäni organisaatioiden miesjohtoisuus ei ole välttämättä pelkkä maailmassa vallitseva virhe. Vallitsevassa asiaintilassa saattaa näkyä tietty yhteiskunnallinen totuus, joka on muotoutunut luonnollisen itsejärjestymisen pohjalta satojen vuosien aikana ja joka koskee eri ihmisten soveltuvuutta tiettyihin tehtäviin.

Vallan osoittaminen voi olla sidottu miehen hormonituotantoon. Toisaalta kyse saattaa olla miesten rakentamasta arvo- ja symboliuniversumista, joka elättää itseään.

Jos miehet siirrettäisiin nykyisin meneillään olevan täysfeminiinisoimisen tuloksena pysyvästi nyrkin ja hellan väliin, maailma nykymuodossaan lakkaisi olemasta. Valtasuhteet romahtaisivat ja politiikan ja talouselämän käytännöt luhistuisivat.

Myös tieteen ja filosofian totuus- ja tietokäsitykset kokisivat kolauksen, kun maailmaa ei valloitettaisi niin kuin naista, induktiivisella reidenvarsimenetelmällä. On vaikea sanoa, mitä seuraisi. En tosin usko, että Euroopan rahakriisi johtuu siitä, että Saksaa johtaa nainen.

Aina kun miehiä syyllistetään vastuuta sisältävistä rooleistaan, pitää huomata, että miehet ovat herkkiä otuksia. Tämän vuoksi miesten asemaa pitää myös kunnioittaa.

Suuri osa maailmassa esiintyvästä feminismistä selittyy naisten yksinäisyydellä ja peloilla, joiden taustalla kaikuu miesviha. Olette kai huomanneet, että kauniit naiset eivät koskaan ole feministejä? Ongelmia syntyy, kun naiset pakottavat itsensä olemaan miehiä, vaikka eivät halua tai pysty. Sen sijaan viisaat naiset hyväksyvät itsensä ja nauttivat myös seksistä.

En tietenkään uskalla väittää, että naisten pitäisi alistua miesten edessä, sillä silloin varmasti saisin feministien vesikauhuiset vaahdot naamalleni. Mutta tämä maailma on sellainen paikka, että vallitseviin käytäntöihin pitää mukautua. Siten nainenkin voi saada sitä, mitä nainen haluaa.

6. marraskuuta 2011

Sotu toimii paremmin kuin Abloy-avain


Julkisessa sanassa murehdittiin taas, että 16 000 suomalaisen henkilötiedot vuosivat nettiin, kun Mediafire-nimiselle sivustolle päätyi ihmisten henkilötunnuksia, osoitteita, puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita.

Ooh, mitä tuskaa! Ja ymmärryksen yksinkertaisuutta!

Levitettäviksi vaarallisia tietoja taitavat olla noista vain henkilötunnukset. Muut tiedothan saa mistä vain, esimerkiksi Facebookista. Turhaan ei olekaan sanottu, että Mark Zuckerberg onnistui siinä, missä CIA epäonnistui. Miksi urkkia tietoja pakolla, kun voi saada ihmiset luovuttamaan tärkeimmät tietonsa julkisuuteen ihan omasta halustaan ja vapaaehtoisesti?

On muuten hämmästyttävää, miten moneen asiaan pelkkä sosiaaliturvatunnus riittää avaamaan oven: melkein mihin vain! Sotu toimii paremmin kuin Abloy-avain esimerkiksi puhelinpalveluissa. Ilman sotua mistään ei tule ensin mitään, mutta – simsalabim – kun luettelee neljä viimeistä merkkiä, ovat maailmankirjat auki. On absurdia, miten pelkällä henkilötunnuksella saa ongittua ihan kaikki tiedot ihan kaikista ja kaikkialta ilman, että kysyjästä on kerrassaan mitään varmuutta: lääkäriasemilta, Kelasta ja niin edelleen.

Nyt kadonneiksi tuomitut eli julkisuuteen pullahtaneet ”salaiset tiedot” eivät oikeasti ole salaisia. Ne voi nimittäin kerätä vaikka roskalaatikoista, ja ihminen voidaan nylkeä ilman, että hän itse huomaa mitään. Rahat voidaan viedä pankeista, salasanat voidaan kysellä, voidaan tehdä kauppoja ja sopimuksia. Sotulla voidaan väärentää ajokortteja ja passeja ja avata puhelinliittymiä. Voidaan lunastaa American Expressejä, ostaa laskuun liikesuihkumatkoja ja Karibian-risteilyjä.

”Salaamisessa” ja tietovuodon valittelussa onkin kyse sen alitajuisen oivalluksen peittelystä, että viranomaisvalta ainoastaan uskottelee ihmisten tärkeiden tietojen olevan muka salaisia, vaikka tosiasiassa viranomaiset itse raiskaavat ihmiset pitkin ja poikin nykytärkeää arkipäivää omissa röntgenkoneissaan. On järjenvastasta, miten paljon kaikki ovet avaavaa ”henkilökohtaista” tietoa on miljoonien asiakaspalvelijoiden saatavilla ”työnsä puolesta”. Viranomaisista itsestään ei tule suinkaan luotettavia vain siksi, että he urkkivat tietojasi ”työkseen” (koettaen siten epäpersonifioida yksityisyydenloukkaukset), tai siksi, että heillä on ”salassapitovelvollisuus”.

Salassapitovelvollisuus ei ole sama asia kuin salassapitohalukkuus tai salassapitotaito. Muutamat noista miljoonista voivat vuotaa mitä vain mihin vain, sillä hekään tuskin ovat mitään moraalin sydänverta pulppuavia eettisen esimerkillisyyden lähteitä, varsinkaan potkut saaneina tai itse rahapulaan joutuneina.

Vakava yksityisyyden loukkaus on jo se, kun joku viranomainen tai muu sofistikoitunut pummi onkii ihmisten tietoja virkavelvollisuuksiin ja -salaisuuksiin vedoten. Vai tuleeko oman elämäsi läpivalaisu muka jotenkin vähemmän vaikuttavaksi, kun joku byrokraatin nilkki tekee sitä oikein ”työkseen”?

Jos taas tuntuu siltä, että et saa tarpeeksi huomiota ja näkyvyyttä ajatuksillesi, lavasta niistä tietovuoto. Mitättöminkin asia muuttuu näet kiinnostavaksi, kun salaa tai kieltää sen joltain.

4. marraskuuta 2011

Demokratia raiskattiin demokratian kehdossa


Kansanvalta kumottiin kansanvallan syntysijoilla, kun Kreikan pääministeri Georgios Papandreou kertoi luopuvansa suunnitelmasta viedä Kreikalle laadittu lainaohjelma kansanäänestykseen. Tällä tavoin taloudellisella painostuksella ohitettiin kansalaisten tahdonmuodostus, ja demokratia raiskattiin demokratian kehdossa.

Mikäli väitetään, että painostuksella ”ei ollut mitään tekemistä EU:n toimielinten kanssa”, vaan ainoastaan Sarkozy ja Merkel taivuttelivat Papandreoua, tämäkin ainoastaan osoittaa päätöksenteon epädemokraattisuutta. Ratkaisu syntyi nyt poliittisten toimielinten ja kansanvaltaisten prosessien ulkopuolella.

Myös EU:n omat päätöksentekomenettelyt ovat epädemokraattisia, kun esitykset laatii komissio ja päätökset tehdään ministerineuvostossa eikä parlamentissa. Täysin on politbyroon meininki.

On tultu paradoksien partaalle, kun EU:sta ei voi enää edes erota vapaalla päätöksellä tai ilman hirvittävää taloudellista rysäystä. Ja liittovaltiota tiivistämällä hirttoköysi sen kuin kiristyy. Sukeltaminen kannattaisi lopettaa, kun on pohjalla.

Ennen pitkää narun pää tulee käteen myös Kreikassa. Hallitus ja oppositio ovat jo miltei toistensa tukassa kiinni, ja EU:n hajoaminen alkaa eri maiden sisäpoliittisista kriiseistä. Kreikan ylpeä ja historiastaan tietoinen kansa on kaduilla, kun valtion rahat loppuvat, mutta se todennäköisesti valitsee mieluummin itsenäisyyden kuin syö alistajiensa kädestä.

On vertauskuvallista, että Euroopan demokratisoituminen pois unionista alkaa juuri Kreikasta. Syy euron kriisiin ei ole sen enempää Kreikassa kuin Portugalissakaan tai yhdessäkään kansakunnassa. Siksi olisi väärin syytellä mitään yhtä tahoa. Syy on järjestelmässä: kapitalismin pönkittämiseksi perustetussa yhteistaloudessa, jossa kaikki pakotetaan samalle viivalle ja joka lietsoo myös monia muita ongelmia, kuten työvoiman pakkosiirtoja ja veropakolaisuutta.

Olen aina hämmästellyt eurointoilijoiden ja liittovaltion kannattajien, kuten Alexander Juppi-Stubbin, naiiviutta. Stubido tekee sekoomuslaista talouspolitiikkaa kahdeksan palkatun avustajansa bailausseurassa Eurovision pelisäännöillä. Näiden virkamiespoliitikkojen suurin virhe on psykologinen sokeus. He ovat eläneet jossakin kummallisessa omassa todellisuudessaan, joka on koostunut pakkoneuroottisesta pyrkimyksestä leikata ja liimata kokoon universalistinen yhtenäisvaltio keskelle aidosti monikulttuurista ja itsenäisistä kansallisvaltioista koostuvaa Eurooppaa.

Myös aatehistorian ja poliittisen filosofian tuntemus ovat olleet pahasti hukassa EU-liittovaltion kannattajilta (aivan niin kuin ne aina ovat sekä menneiden että tulevien sotien syyllisiltä). Liittovaltion kannattajille on pantava luu kurkkuun aivan samalla tavalla kuin nämä kapitalismin asianajajat ovat laittaneet luun kurkkuun pienille kansakunnille.

28. lokakuuta 2011

Eikö kukaan voi meitä pelastaa?


Otsikon kysymystä pohdin, kun kuuntelin Jenni Vartiaisen samannimistä laulua. Pelastuksen metafysiikkaa puolestaan analysoi filosofi Martin Heidegger, jonka mukaan koko juutalais-kristillinen ajatteluperinne rakentuu tietynlaisen pelastusoletuksen ympärille. Sen varaan ovat näköjään vannoneet myös pankkiirit ja poliitikot. Illuusiotalouden ja lumerahan romahdus on lähellä ja ehtii luullakseni ennen Jeesusta.

Minä puolestani lopetin päivittäisbloggaamisen, koska maailmanloppu tulee, eikä maailmanparantaminen enää kannata. Viimeisessä virressäni veisaisin tuomiopäivän tuloa. Maailma loppuu pian taloudelliseen katastrofiin, ainakin tämä läntinen maailma. Kaikki sen tietävät, ei sitä tarvitse enää selittää.

Ajatelkaa, että tällainen suomalaistaustainen filosofikin ymmärsi jo Euroopan unioniin ja euroon liityttäessä, ettei sen tapainen konglomeraatti voisi koskaan toimia! Miksi sitä eivät käsittäneet ne viisaat ekonomistit, poliitikot ja pankkiirit, jotka meidät tähän liemeen järjestivät?

Eiköhän asiasta pitäisi rangaista? Ja kyllä se kosto kohta tuleekin, ainakin niin sanottu luonnon kosto. Sen tuomion rinnalla jonkin Tiitisen listan sietää kellastua Supon kassakaappiin, ja DDR-agenttien jallittajat jäävät asioista pihalle kuin margariinista tyhjäksi nokittu lintulauta.

Valtiovarainministeriön Raimo Sailas arvioi 15.10. Suomen vajoavan sotien jälkeisen ajan pahimpaan talouskriisiin. Suomen Pankin Erkki Liikanen puolestaan totesi 10.10. Ylelle, että Eurooppa on huonoimmassa jamassa toisen maailmansodan jälkeen. Heitä säesti Angela Merkel, joka kuvaili tämän jutun mukaan tilannetta ”Euroopan vakavimmaksi kriisiksi sitten toisen maailmansodan”. Minä kysyn, milloin Euroopan maat ovat jälleen sodassa.

Ehkä jo piankin, kun kansat repivät itsensä EU:n liekanaruista ja kuolaimista irti. Sinne humahtaa taas 100 miljardia Kreikalle, ja lainalaskuja laskeskelevat saksiniekat puolittivat sijoittajien saatavat suvereenisti 50 prosenttiin. Eijaa! Veronmaksajien kontolle kaatui tämäkin kaikki, ja pelkkä väliaikainen vakausväline on paisunut kuin pullataikina 780 miljardiin euroon vastoin kaikkia sopimuksia (analyysi tukitoimien laittomuudesta tässä).

Suomelle lankeavan laskun loppusummaa ei edes tiedetä, kun tuhlaajapoika Katainen ja tuhlaajatyttö Urpilainen pelaavat suomalaisten ihmisten rahat Monte Carlon kasinolla veronmaksajien piikki auki. Siinä on talouspolitiikan Bonnie & Clyde: hienohelmaisia ja salonkikelpoisia terroristeja yhtä kaikki!

Kyllä tästä vielä katastrofi tulee. Romahduksen jälkeen jättiläistyöttömyys ja suurinflaatio vallitsevat yhtä aikaa. Vain syylliset puuttuvat. Keitä he ovat? No tietysti homot! Kyllä kansa syyllisen löytää, kun vain tahtoa riittää. Uuden Suomen blogikirjoittajat näyttävät esimerkkiä.

Natsismi nousee, ja kansallisesta edusta aletaan pitää kiinni. Soihtuja sytytetään eurojen rovioilla, kansat ovat kaduilla ja tämä biisi soi.

Uulalaa!

Voi olla, että muutamien mielestä erehdyn talouspoliittisissa jeremiadeissani. On kuitenkin eri asia erehtyä joissakin pienissä yksityiskohdissa kuin erehtyä koko ajattelunsa peruslinjoissa, kuten euron luoneet poliitikot. Sen takana taas on ollut jatkuva oikeassa olemisen erehdys. Yleensäkin rakastan virheitä, koska ne kertovat ihmisten inhimillisyydestä. Virheiden kautta ihmiset paljastavat itsensä ja ovat kauniita. Myös virheiden tunnustaminen korjaisi ajattelua paremmille linjoille. Niinpä on oikein olla väärässä mutta väärin olla jatkuvasti oikeassa.

Viisaiden kansantaloustieteilijöiden täytyisikin ensin itse hoitaa talouspolitiikkansa, hallintonsa ja muut paperinsa paremmin ja vasta sitten arvostella meitä kriitikoita. Sen sijaan minä olen pelkkä amatööri. Siksi minulla on oikeus osoittaa niin paljon vääryyksiä harjoitetusta politiikasta, kuin sielu sietää.

Ja minun perusaksioomanihan on se, että globalisaatio ja pakkokansainvälistäminen ovat tuhonneet länsimaat ja Euroopan talouden. Työpaikat ja pääomat ovat virranneet Intiaan ja Kiinaan, jotka hallitsevat pian koko maailmantaloutta. Vertauskuvallista on, että jälleen kerran länsimaita vaaditaan ”hoitamaan velkansa”, mutta nyt ei ole kyse velasta kehitysmaille.

Olisi joka tapauksessa vaarallista ja yksinkertaistavaa pitää syyllisenä mitään yhtä kansakuntaa, sen enempää kreikkalaisia, portugalilaisia kuin muitakaan. Syynä on ahne kapitalistinen politiikka ja pankkijärjestelmä, joka on kupannut pahoin myös eurooppalaisten kansojen kansallisvarallisuuden sekä tehnyt niistä uhreja – ja joka johtaa myös tämän politiikan harjoittajat heidän omaan tuhoonsa. Näin se kolmas maailmansota käydään läntisessä Euroopassa kapitalismin aseilla.

Yhtenä syynä tilanteeseen on eurooppalaisten ja amerikkalaisten ihmisten omahyväisyys tai – kuten antiikin kreikkalaiset sanoivat – hybris eli pöyhkeys, röyhkeys, ylettömyys ja halu asettua edellytystensä tuolle puolen. Länsimaiset ihmiset ovat eläneet yli varojensa.

Laiskistunut ja moraalisesti veltostunut Länsi on antanut aseet käsistään. Nouseva, taisteleva ja vähään tyytyvä islam valloittaa rappeutuneet länsimaat, jotka eivät osaa laittaa hanttiin omassa lammasmaisessa päkätyksessään.

Vieraat ovat lopulta vieneet tuotantolaitoksemme ja omistavat myös kiinteistömme. Ulkomaanmatkoihin ja taivaan sinessä kiitämiseen tottuneet eurooppalaiset joutuvat tunnustamaan kertakaikkisen köyhyytensä, kun kaikki mitä heillä on, otetaan pois. Pankkiirit, kiinteistöjenvälittäjät, kauppiaat, koronkiskurit ja muut keinottelijat joutuvat lopultakin tekemään rehellistä ja lisäarvoja tuottavaa työtä.

Samasta syystä minä onnittelen heitä: rikkauksien kerääjiltä poistuu omaisuuden suoma puskuri kuolemaa vastaan, ja näin hekin voivat hetkeksi unohtaa pakomatkansa ja kuolemanpelkonsa sekä vapautua tasa-arvoiseen elämään. Silloin minun sydämeni laulaa! Tule siis Lama, tule, oi Lopullinen Romahdus, ja saata yhteiskuntamme jälleen totuuden äärelle!

Metafyysiseen pelastuksen periaatteeseen uskominen on ollut oman vastuun kiertämistä ja asioiden pallottelua toivoen, että jokin onnenkantamoinen päästää meidät pälkähästä. Juuri se on johtanut myös talouden lipsahtamiseen väärille raiteille ja vieraisiin käsiin.

Entä vastaus otsikkoni kysymykseen: eikö kukaan voi meitä pelastaa? Kyllä voi. Tässä tilanteessa se on mitä todennäköisimmin Venäjä, jolle Suomi on pyllistänyt liian kauan mutta jonka talous vetää kuin Popedan takapyörä syvimmässäkin lumihangessa. Toinen mahdollisuus on, että venäläiset, kiinalaiset, intialaiset ja öljymiljardeissaan kylpevät arabit eivät suinkaan käy kauppaa hyvää hyvyyttään vaan ostavat halvalla pois sen, mikä Euroopassa vielä kaupan on.

Parhaassa tapauksessa Venäjälle humahtaa Suomen koko teollisuustuotanto, ja sinne voidaan toimittaa miljoonittain kotikutoisia karvalakkeja, kuten sotakorvauksista sinnittelyn aikana. Ylämäkeä mennään kuitenkin pitkään, eikä näköala johdu tällä kertaa siitä, että korpivaellusta ajetaan konepelti auki.

25. lokakuuta 2011

Perussuomalaiset Teuvon kyydissä


Helsingin Sanomien viime perjantaisen Nyt-liitteen mukaan kansanedustaja Teuvo Hakkarainen nauttii jonkinlaista suosiota myös homojen keskuudessa. Kyseessä taisi olla toimittajan tekaisema provokaatio. Ainakaan minä en ole omien vaatimattomien havaintojeni pohjalta päätynyt ajattelemaan, että Hakkaraisen kannatus olisi lähtenyt lentoon homopiireissä.

Näyttöä väitteen provokatorisesta luonteesta antaa se, että saman talon Ilta-Sanomat toisti jutun sivuillaan ja sai Hakkaraiselta lisäkommentin, jonka mukaan homot, lesbot ja somalit pitäisi lähettää Ahvenanmaalle asumaan.

Kovin mielikuvituksellinen, omaperäinen tai elegantti Hakkaraisen yhteiskuntateoria ei ole. Siihen olikin helppo kuitata, kuten Pekka Siikala, joka käänsi asian nurin blogissaan ja ehdotti, että Hakkarainen voitaisiin eristää kotipaikkakunnalleen Viitasaarelle yhdessä Perussuomalaisen puolueen kanssa.

Mitä vikaa Hakkaraisen kannanotossa sitten on? Peruskysymys kuuluu, miksi juuri Hakkarainen itse olisi omassa ylemmyydentunnossaan sellainen valopää, jonka olisi soveliasta päättää, miten tai missä muiden suomalaisten pitää elää. Tällainen ei olisi sitä tavoiteltua kansanomaisuutta vaan kansalaisten vastaisuutta. Hakkaraisen päästelemien pökäleiden laittaminen ”maalaisuuden” piikkiin taas aliarvioisi pahasti maalaisten ihmisten sivistystä.

Myöskään puolue ei voi loputtomasti selittää edustajansa älyllisiä pieruja ”vitseiksi”, kun näyttää siltä, että vitsien varjolla lipsautellaan nimenomaan todellisia mielipiteitä.

Tämä vähentää puolueen uskottavuutta tärkeissä yleispoliittisissa kysymyksissä ja nolaa jatkuvasti esimerkiksi eduskuntaryhmän puheenjohtajaa ja koko ryhmää, joka joutuu käsittelemään asioita kokouksissaan.

Itse näen, että ongelma ei vallitse ensisijaisesti perussuomalaisten ja vähemmistöjen välillä vaan Perussuomalaisen puolueen ja muutamien sen omien edustajien välillä. Teuvo Hakkaraisesta on muodostumassa puolueelle samanlainen tikittävä aikapommi kuin Tony Halmeesta, vaikka kansalaisten mielestä tämä monkey business voi olla tiettyyn rajaan asti hauskaa.

Onkin hyvä palauttaa mieleen Perussuomalaisten erään toisen kansanedustajan, Lauri Oinosen, taannoinen huoli siitä, miten puoluetta voidaan liata sisältäpäin. Runsas vuosi sitten Oinonen valitti, että hallitus aikoo saattaa voimaan lain, jolla puolueet voitaisiin laittaa vastuuseen yhden jäsenensä rasistisista mielipiteistä. Hän perusteli kritiikkiään sillä, että näin joku puolueen arvostelija voisi hakeutua puolueen jäseneksi ja tahallaan puhua rasistisia kaataakseen lokaa puolueen niskaan!

Nyt Oinosen kauhukuva näyttää toteutuvan. Syy ei ole suinkaan se, että tällainen lainsäädäntö olisi voimassa, vaan se, että niin Hakkaraisen kuin Oinosenkin tietyt kannanotot ovat kaatuneet puolueen häpeäksi ihan ilman, että voimassa olisi asiasta syyllistävää lakia. Mikäli eduskuntaryhmä ei ojenna tätä Bruce Springsteenin näköistä edustajaansa, on pääteltävä, että puolue asettuu Hakkaraisen omien edesottamusten kannalle.

Koska minä olen luonteeltani hyvä, neuvon edustaja Hakkaraista ottamaan päänsä pikimmiten pois perseestä. Sen sijaan Teuvon kyytiin en edelleenkään lähtisi. Perusteluja voi lukea vaikkapa Leevi And The Leavingsin laulusta tai tästä.

24. lokakuuta 2011

”Pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita”


Otsikon lause on peräisin brittiläiseltä taloustieteilijältä John Maynard Keynesiltä (1883–1946). Hänen ajatuksensa on tosin useasti ymmärretty väärin, ja se sopiikin mitä erilaisimpiin asiayhteyksiin sekä kuvaa erästä yleisinhimillistä tosiasiaa.

Keynesin lausahdusta on tulkittu esimerkiksi niin, että sen mukaan taloutta ei tarvitse suunnitella pitkäjänteisesti tai että ongelmien ratkaisemiseksi ei ole syytä laatia kauaksi tulevaisuuteen ulottuvia suuntaviivoja ja sopimuksia. Lisäksi on nähty, että tämän väitteen mukaan pitkään jatkuvia ongelmia ei ensinkään olisi. Keynesin sanat on kohdistettu ironisesti myös häneen itseensä, kun on huomautettu, että niin sanottu keynesiläisyyskään ei toiminut eikä toimisi pidemmän päälle.

Kaikki nämä tavat ymmärtää Keynesiä ovat kuitenkin virheellisiä. Hän ei suinkaan kiistänyt pitkään jatkuvien ongelmien olemassaoloa tai vastuunottoa niiden ratkaisemisesta. Keynesin mukaan vain on viisasta, että kaikkein hälyttävimmistä nykypäivän ongelmista huolehditaan jo tänään eikä jäädä passiivisesti odottamaan ongelmien katoamista itsestään.

Sen sijaan uusklassisen taloustieteen ja kovan linjan laissez faire -kapitalistien kantana on perinteisesti ollut näkemys, että valtiovallan ei pitäisi puuttua talouden ja yhteiskunnan ongelmiin, kuten kysynnän heikentymiseen tai työttömyyteen. Heidän käsityksensä mukaan asioiden pitää ”antaa mennä” omalla painollaan, sillä pitkällä tähtäimellä ongelmat ratkeavat kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Näin ajatellen taloutta pidetään itseään korjaavana järjestelmänä, jossa viidakon laki tasapainottaa tilanteen.

Tällainen ajattelutapa on poliittisesti fataali, sillä talouteen ei pidetä tarpeellisena puuttua julkisen vallan toimilla. Kyseinen näkökanta lankeaa yhteen nykyisin muodissa olevan uusliberalistisen ajattelun kanssa. Sen sijaan Keynes korosti, että valtion pitää aktiivisesti tasoittaa suhdannevaihteluita elvyttämällä kysyntää taloudellisten taantumien aikoina: esimerkiksi maltillisella veropolitiikalla tai suorilla avustuksilla. Ajatuksena on, että taantumat johtuvat kokonaiskysynnän heikentymisestä, joten valtion tulee lisätä kysyntää saadakseen talouden uudelleen käyntiin.

Uusklassisen mallin mukaan valtion aktiivinen osallistuminen esimerkiksi valtion omaa kulutusta lisäämällä kuitenkin pudottaa kokonaiselintasoa pidemmällä aikavälillä. Keynes puolestaan katsoi, että valtion tulisi silti puuttua lyhyen aikavälin ongelmiin, sillä tasapainon saavuttaminen kestää muutoin liian kauan. Keynesin ajatus kokonaisuudessaan kuuluukin seuraavasti: ”Pitkä tähtäin on pettävä ohjenuora ajankohtaisten kysymysten ratkaisemiseen. Pitkällä tähtäimellä me kaikki olemme kuolleita.”


Keynesiläistä pankkipolitiikkaa, monetaristista sosiaalipolitiikkaa

Keynesiläisen talouspolitiikan keinot ovat tulleet uudelleen huomion kohteiksi Euroopan finanssikriisin myötä, ja on kysytty, olisiko esimerkiksi setelirahoituksesta ratkaisemaan talouden ongelmia. Kysymys on ymmärrettävä, sillä nykyisten ongelmien katsotaan johtuvan pitkälti keynesiläisyyden jälkeen muotiin tulleesta monetaristisesta politiikasta.

Keynesiä edeltäneen uusklassisen taloustieteen mukaan katsottiin, että valtion tulojen laskiessa pitää leikata menoja samassa mitassa. Tähän sisältyy kuitenkin itseään ruokkivan syöksykierteen vaara. Jos valtio taloudellisen taantuman aikana leikkaa menojaan verotulojen vähenemisen vuoksi, tiet jäävät päällystämättä, valtion rakennukset rakentamatta ja potilaat hoitamatta. Niinpä tietyömiehet jäävät työttömiksi, rakennusteollisuus toimettomaksi ja sairaanhoitoa tarvitsevat kipeiksi. Lopulta osa yrityksistä tekee konkurssin, ja työttömyys ja sairastaminen kiertyvät lisääntyneinä sosiaalimenoina valtion kassakirstulle. Kun ihmisillä on yhteenlaskettuna vähemmän rahaa käytettävissään, kulutuksesta riippuvaiset kauppaliikkeet ja teollisuuslaitokset tuottavat valtiolle vähemmän verotuloja, mikä puolestaan johtaa uusiin leikkauksiin ja niin edelleen.

Keynes esitti, että laman vallitessa valtion pitääkin elvyttää taloutta vaikka velaksi ja kiristää kukkaronnyörejään nousukaudella maksaakseen velkansa takaisin. Suomessa ja Euroopassa on selvästikin otettu Keynesin opit uudelleen käyttöön, sillä Euroopan valtiot ovat tukeneet taloutta suunnattoman suurilla sijoituksilla rahajärjestelmään niin, että tuloksena on ollut esimerkiksi asuntojen hintojen nousua (joka tosin on häivytetty piiloinflaatioksi tasaamalla luotot erittäin pitkille aikaväleille). Toisaalta valtiot eivät ole noudattaneet keynesiläisyyttä hoitaessaan omaa kansantalouttaan. Esimerkiksi Suomessa on jatkuvasti leikattu valtion sosiaali- ja puolustusmenoja. Keynesiläinen elvytyspolitiikka onkin nyt valjastettu vain pankkien tukemisen välineeksi, kun taas valtioiden oman talouden piirissä on noudatettu kovaa monetaristista politiikkaa.

Valtiot ovat nähdäkseni keynesiläisiä väärässä yhteydessä. Monetarismi luotiin alun perin pitämään inflaatio alhaisena ja luomaan sitä kautta taloudellista elinvoimaisuutta. Se sai jalansijan 1970-luvulla, jolloin sen katsottiin syrjäyttäneen Keynesin ideat. Suomessa alettiin toteuttaa monetaristista politiikkaa vasta 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, jolloin rahamarkkinat vapautettiin. Siitä lähtien maassamme on eletty eräänlaisessa sekataloudessa, jossa suhdanteita tasoitetaan lyhyellä aikavälillä ja talouskasvua pyritään edistämään pienellä inflaatiolla sekä leikkaamalla verotusta.

Kompromissihakuisuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) on päädytty kuitenkin tilanteeseen, jossa valtiot ottavat edelleen velkaa pankkien pelastamiseksi konkursseilta samalla, kun kaikkein köyhimpien ihmisten hyvinvointiin ei pidetä tarpeellisena investoida. Pitkällä aikavälillä myös tämä johtaa yhtä vakavaan katastrofiin kuin pankkijärjestelmän luhistuminen.


Miksi tasavero ei sovi Suomeen?

Suomen valtio on torjunut massatyöttömyyttä ja lamaa jo nyt suuremmalla summalla kuin taloustaantuma aiheuttaisi kansantaloudellemme. Mielestäni ei ole järkeä sijoittaa kolmeakymmentä miljardia Euroopan pankkijärjestelmään, jos se riittää tuomaan maallemme vain kymmenen miljardin hyödyn laman loitolla pitämisen kautta. Hyötysuhde on huono, ja Suomen avustukset Euroopan pankkijärjestelmässä ovat kuin pisara valtameressä. Sen sijaan meidän kansantaloutemme mittakaavassa nuo vieraille valtioille ja pankeille annetut avustukset, takaukset ja lainat ovat valtavia.

On erittäin epäviisasta jättää terveydenhoitojärjestelmä, sosiaaliturva ja Puolustusvoimat samanaikaisesti rappiolle. Mikäli valtiolta riittäisi 30 miljardia oman kansantaloutemme elvyttämiseen, tämän piristysruiskeen vaikutus siivittäisi talouselämämme kokonaan uudelle kiertoradalle.

Monet uusliberalismia edustaneet puolueet, esimerkiksi kokoomus, ovat tässä samoin kuin monessa muussakin asiassa langenneet takaisin Keynesiä edeltäneen ajan moraaliseen välinpitämättömyyteen ja ”antaa mennä”-mentaliteettiin. Keynesin talousteoriaa ja yhteiskuntafilosofiaa voidaan tietenkin pitää vanhentuneena, mutta vielä vanhentuneempaa on uusliberalistien oma teoria, joka tähtää vain yhteenlasketun kokonaisedun maksimoimiseen, mutta ei hyväksy esimerkiksi tulonsiirtoja. (Itse asiassa taloustieteessä ei muita teorioita olekaan kuin ”vanhentuneita”, sillä kansantalouden perusvoimat on kuvattu jo aikojen aamuna, ja kokonaan uudenlaisen näkökulman luominen edellyttäisi lähes yli-inhimillisiä voimavaroja ja ponnistuksia.)

Tulonsiirrot ovat perinteisesti yksi valtion elvytyspolitiikan väline. Keynesin käsityksen mukaan pienituloisille kannattaa ohjata tulonsiirtoja, sillä siten voidaan tukea talouskasvua. Koska pienituloisten kulutus ohjautuu usein kotimaisiin hyödykkeisiin, joilla tyydytetään perustarpeita, tulonsiirrot eivät hyödytä vain pienituloisia itseään vaan koko kansantaloutta lisäämällä kokonaiskulutusta ja sitä kautta kiihdyttämällä yhteiskunnan tuotannollista aktiivisuutta.

Sen sijaan monetaristinen talouspolitiikka on sisältänyt vaatimuksia tasaveroon siirtymisestä, ja niitä on ajettu läpi myös Suomessa. Esimerkiksi veronalennusten kohdistaminen samanlaisina kaikkiin tuloluokkiin on kasvattanut eniten suurituloisten pottia, sillä alennukset on kerätty pois julkisten palvelujen hinnankorotuksilla ja välillisillä veroilla, joita pienituloiset maksavat suhteellisesti enemmän. Näin ollen pienituloisilla on maksatettu osa suurituloisten veroalesta.

Myös julkisten palvelujen maksullistaminen on merkinnyt niiden rahoittamista ”tasaverolla”. Monetarismin puolustajat ovat vedonneet siihen, että kuntien julkiset palvelut rahoitetaan nykyäänkin tasaverolla, sillä kunnallisveroäyri ei riipu kuntalaisten tulotasosta. Toiseksi he ovat viitanneet siihen, että elvytyspolitiikan tuloksena syntyvä inflaatio on eräänlainen tasavero, sillä se leikkaa samassa suhteessa sekä hyvä- että huonotuloisen palkkakuittia.

Tasaveromallissa pieni- ja keskituloiset joutuvat joka tapauksessa kantamaan kaikkein suurimman taakan, sillä suurituloisten osalta verotus ylipäänsä pudottaa lähinnä kerskakulutusta, kun taas alemmilla tulotasoilla tasaverotuksen kautta tapahtuva verotuksen kiristyminen puree jokapäiväisten perushyödykkeiden kulutukseen. Tässä mielessä tasavero ei ole perusteltu malli.


Tulonsiirroista nauttivat yhteiskunnat voivat paremmin

Valtion aktiivista roolia tuloerojen tasoittajana ja säätelijänä voidaan puolustaa ahtaan taloustieteellisen näkökulman lisäksi moraalifilosofisilla ja sosiaalipoliittisilla näkökohdilla.

Menestyskirjassaan The Spirit Level – Why Equality is Better for Everyone? (2009; 2. painos 2010) brittiläiset epidemiologit Richard Wilkinson ja Kate Pickett osoittavat John Maynard Keynesin edustaman ”maltillisemman moraalisen kapitalismin” periaatteet monetaristista politiikkaa toimivammiksi. Kirjoittajat pitävät suorastaan perverssinä, että Yhdysvaltojen ja Britannian kaltaisissa maissa johtajien tulot voivat olla lähes tuhatkertaiset muiden työntekijöiden tuloihin verrattuina. Laajan empiirisen tutkimusaineistonsa valossa he kritisoivat syrjäytymistä ja eriarvoisuuden kasvua ja kysyvät, mitä järkeä on ohjata myöskään yhteiskuntamme lahjakkaimpia ihmisiä kehittelemään kovalla palkalla entistä innovatiivisempia finanssi-instrumentteja tai myyvempää elektroniikkaa, kun yhteiskunta sinänsä on perusrakenteiltaan rikki.

Lääkkeeksi eriarvoisuuden poistoon tarjotaan nyt vain ”talouskasvua”, vaikka sen pohjana olevilla ehdoilla, kuten irtisanomisilla ja tehostamisella, on kielteinen vaikutus syrjäytyneimpiin ihmisiin. Eriarvoisuuden tuottama pelko ja eristäytyminen huonontavat henkistä ja fyysistä hyvinvointia myös varakkaampien kohdalla.

Tutkimuksen mukaan yhteiskunnat, joissa on suhteellisesti pienemmät tuloerot ja paljon tulonsiirtoja köyhemmille, voivat lähes kaikilla mittareilla mitattuna paremmin. Esimerkkeinä tällaisista yhteiskunnista Wilkinson ja Pickett mainitsevat Japanin, Norjan, Ruotsin ja Suomen – tosin nykymeno ohjaa lukijaa kysymään, ovatko tutkijoiden tiedot täysin ajan tasalla. Nämä maat ovat heidän mukaansa kuitenkin edelleen innovatiivisempia ja terveempiä, ja sosiaalisia ongelmia esiintyy vähemmän. Yhteinen hyvinvointi on siis kannattava investointi.

Filosofisesti katsoen kyse ei pidä olla vain taloudellisten resurssien vaan myös sivistyksen voimavarojen jakamisesta. Esimerkin antavat taloustieteilijä Amartya Sen ja filosofi Martha Nussbaum teoksessaan The Quality of Life (1993) kehittelemällään toimintavalmiusmallilla (capability approach), jonka mukaan oikeudenmukaisen julkisen vallan tulee taata kaikille kansalaisilleen aidot mahdollisuudet kehittää hyvään elämään sisältyviä kykyjä ja toimintatapoja. Ratkaisuja eivät tarjoa vain talouskasvu tai muodikkaana pidetyt degrowht ja downshiftaus (jotka yleensä ovat vain kiertoilmaisuja talouden lamaannukselle) vaan myös tulonsiirrot, kunhan niitä toteutetaan oikeudenmukaisesti kansallisvaltioiden sisällä.

15. lokakuuta 2011

Homoavioliittojen vastustus kuin samojedien kielikylpy


Kielitieteilijä ja antropologi Kai Donner kertoo tutkimuksessaan Siperian samojedikansojen keskuudessa (1919), kuinka hän Venäjälle suuntautuneella matkallaan kohtasi alkuasukkaan, jonka oli kerrassaan mahdotonta suostua muodostamaan kielitieteilijän häneltä pyytämää lausetta. Tutkija oli kehottanut erästä samojedimiestä antamaan esimerkin siitä, kuinka tämä omalla kielellään lausuisi ’minun jokeni’, mutta saanut vastaukseksi äkäisen tiuskaisun, että joki ei ollut minun ja ”ainoastaan samojedit saivat siinä kalastaa”.

Alkukantaiselle ajattelulle ominaisesti kyseinen kansanheimo eli – Marcel Maussin Essai sur le don -teoksen (1925) termiä lainatakseni – ”totaalisen sosiaalisen faktan” sisällä, jossa ei kyetty ymmärtämään vaihtoehtoja: ei kuvitelmia, ei utopioita, ei konditionaaleja, ei päämääriä, ei haaveita eikä mitään, mikä ei mahtunut heidän ajattelunsa umpioon ja tuohon muutoinkin niin kapoiseen totaliteettiin.

Vähän samankaltainen kuva syntyy, kun kuuntelee homoavioliittoja vastustavien kannanottoja. Ylen A-talkissa keskusteltiin pari päivää sitten homoavioliitoista. Ohjelman lopuksi homoliittoja vastustava keskustan Eevamaria Maijala sanoi, että mielipide-erot koskevat lähinnä avioliiton käsitteen merkitystä, ja että hänelle itselleen avioliitto merkitsee miehen ja naisen välistä suhdetta. Samaa mieltä näytti olevan Perussuomalaisia edustava Mika Niikko, jonka mielestä kyse ei ole siitä, etteivät homot voisi olla hyviä vanhempia.

Kun kyse ei tämän mukaan ole mistään todellisesta vaan pelkästä käsitteen määrittelystä, herää kysymys, onko näiden vastustelijoiden ajattelu yhtä pahasti juntturalla kuin samojedikansojen kielisolmut. He eivät kerta kaikkiaan pysty määrittelemään avioliiton käsitettä toisin ja modernisoimaan sitä jokin ahtaan raamatuntulkinnan ulkopuolelle. Heidän päähänsä ei mahdu, että kyllä avioliiton nimeä voidaan käyttää muustakin kuin miehen ja naisen suhteesta. Yliopistomaailma nauraa tälle argumentaatiolle raikuvat naurut.

Homojen suhteet ja perheet näyttävät kuitenkin tulleen laajalti hyväksytyiksi, mikä onkin ilahduttavaa. Esimerkiksi Perussuomalaisten kansanedustaja Maria Tolppanen totesi Tuomas Enbusken ohjelmassa, että rekisteröidyissä parisuhteissa pitäisi olla samat oikeudet kuin avioliitoissa. Avioliiton käsitettä hän ei kuitenkaan olisi valmis käyttämään homoliitoista.

Mielestäni tämä on kummallista. Kyse näyttää enää olevan vain käsitteen määrittelystä kuin jostakin viimeisestä Rubiconin ylityksestä, ja esteenä homoavioliitoille on muutama kristillinen jarrumies, jotka hekään eivät yleensä edusta tieteellistä hermeneuttista raamatuntulkintaa. Sen sijaan he ovat kuin uralilaisia samojedikansojen edustajia, jotka eivät sallineet muiden sanovan ”minun jokeni” – aivan niin kuin homoliittojen vastustajat eivät sallisi homojen sanovan ”minun avioliittoni”.

Homoavioliittojen vastustus joillakin näennäisteologisilla perusteilla on samanlaista kuin sianlihan syöntikielto tai naispappeuden purkuyritykset. Omituista on, että ne, jotka vastustavat Koraanin tulkitsemista kirjaimellisesti, vaativat kuitenkin Raamatun lukemista kirjaimellisesti. Se maailma, josta Pyhän Kirjan homokielteiset kohdat puhuvat, on kuitenkin kadonnut, eikä noilla kannanotoilla ole merkitystä nykymaailmassa. Siksi myös kristittyjen pitäisi soveltaa oppikirjansa ohjeita sen perussanoman eli Rakkauden Periaatteen mukaan.

Minulle itselleni ei ole kovin väliä, onko homojen avio-oikeus voimassa vai ei. Mutta monille muille suomalaisille homoille ja heidän noin miljoonalle omaiselleen asialla on näköjään arvoa, joten kannatan asiaa mielelläni. Perussuomalainen puolue on ollut oikeassa monessa hyvässä asiassa. Siksi toivoisin, että puolue olisi oikeassa myös tässä ja kannattaisi homoavioliittojen hyväksymistä.

Muutoin keskustelusta syntyy se kokonaiskuva, että homojen avio-oikeutta jarrutellaan vain käsitteellisen saivartelun vuoksi, ja herää epäily, onko kyse kiusanteosta. Yksi mahdollisuus on, että vastustajat yrittävät pönkittää omia avioliittojaan pidättämällä avioliiton käsitteen vain omaan käyttöönsä.

Homoseksuaalisuutta vastustetaan usein omien homoseksuaalisten tunteiden torjunnan merkiksi, toisin sanoen siksi, että vastustajat eivät hyväksy homoutta itsessään. Muutamat sataprosenttiset heterot taas inhoavat homoja sen vuoksi, että he pelkäävät joutuvansa aiheettomien homoksi epäilyjen kohteeksi. Niin voi käydä, mikäli oma pariutuminen heteroseksuaalisilla markkinoilla on epäonnistunut. Homoseksuaalisuuden ja samaa sukupuolta olevien ihmisten välisten avioliittojen vastustelu on siis perin juurin lapsellista ja turhaa.

Itse kannatan avioliiton käsitteen laajentamista uskonnollisen avioliittokäsitteen piiristä rakkausavioliittojen suuntaan, vaikka toisaalta olen tietysti arvostellut koko avioliittoinstituutiota valtion ja kirkon interventiosta yksityisiin ihmissuhteisiin. Kontrollin kouran se tuo mukanaan, mutta toisaalta myös tietoisuuden toisten ihmisten hyväksynnästä, mikä voi olla monille ihmisille iso juttu.

Kiistelkää nyt hyvät ihmiset homoavioliitoista. Voittaja saa!