Connecting people

Tietoviisaat sekä menneisyyden ja tulevaisuuden ennustajat ovat antaneet kaikkensa selittääkseen Nokian markkina-aseman menetyksiä ja pörssiarvon tämänkertaista romahdusta. Parhaimmillaan he ovat toimineet kuin Platonin luolan vangit, jotka pyrkivät ennustamaan varjojen liikkeet.

Koska jälkiviisaus on varminta esittää etukäteen, kysymys kuuluu, missä nämä analyytikot olivat silloin, kun ratkaisuja Nokiassa tehtiin ja miksi juuri he eivät olleet yrityksen johdossa.

Selityksiä on kuultu. Naimisiin meno väärän morsiamien kanssa! Oma ylpistyminen! Ei havaittu vastaantulijoita eikä perässäajajia ennen kuin rysähti! Kaikki on Elopin syytä! Kaikki on Ollilan syytä! Tietysti on, aivan niin kuin kiitostenkin hetkellä on ollut.

No, hyvä on: kyllähän ihmiset Microsoftia vihaavat. Lähes monopoliasemassa toimiva firma kun kiskoo sosiaaliseksi välttämättömyydeksi muodostuneesta Windowsista ja Office-paketista kymmenyksiä kuin kirkko aneita. Niinpä kuluttajat valitsevat Android-luurin tai kaksi kertaa kalliimman Applen jo ihan kiusasta.

Kenties myös yrityskulttuuria leimasi henkinen stagnaatio. Ja patenttirahastukseen perustuvassa sekä tekijänoikeusvihamielisessä kulttuurissa tulevaisuus on joka tapauksessa avoimen lähdekoodin ohjelmien ja laitteiden. Paitsi ehkä kaikkein kalleimmassa hintaluokassa, jossa yksi kokonaispaketti on riittänyt valtaamaan markkinat, kunhan se on toiminut täydellisesti. Vai mitä sanotte Applen malliston runsaudesta?

No niin. Tiedättekö, mikä oikeasti on syynä Nokian romahdukseen? Se on ihmisten turhamaisuus, hemmotellut kuluttajat, se, ettei markkinoille kelpaa mikä tahansa. Tätä Nokiassa ei tajuttu. Ylenkatsottiin myös markkinoita.

You can't beat the market, sanotaan. Markkinat eivät voisi olla tämän mukaan väärässä.

Todellisuudessa on tietenkin aivan samantekevää, millaisilla kapuloilla ihmiset asioitaan hoitavat ja mitä he kommunikaattoriehinsa kähisevät. Suurimmalla osalla ihmisistä kun ei ole juoponjorinaa tärkeämpää asiaa. Tavallaan Nokiassa oltiin siis oikeassa lopettamalla palveleminen ennen valomerkkiä.

Mutta paradoksaalisesti juuri nyt Nokiassa pitäisi ylenkatsoa asiakkaita entistäkin viiltävämmin. Pitäisi nähdä, miksi ihmiset ylipäänsä haluavat noita taskussa kannettavia tietokoneita, joilla saa yhteyden yhtä hyvin äitiin, jalkavaimoon kuin avaruusalukseenkin ja joiden käyttämiseen tarvitaan kosmonautin peruskoulutus.

Tärkeältä näyttävien multimediapuhelimien suosio perustuu siihen, että ihmisten ihmissuhteet ovat vaikeita ja solmussa. Siksi he yrittävät avata niitä välineellisellä vaikuttavuudella.
Se ei kuitenkaan onnistu, jos todellinen kontakti puuttuu. Ja sitä näillä sofistikoituneilla lörpöttimillä yritetään luoda.

Esimerkiksi minulle on täysin samantekevää, saanko tai lähetänkö rakkausviestin 35 euron halpispuhelimella vai jollain kallimmalla laitteella. Mutta pakit on noloa saada 800 euron puhelimeen, varsinkin kun se on hankittu lähinnä pelkkää itsetehostusta varten.

Kalliinpuoleisen matkapuhelimen näpelöiminen on kuin susikoiraa ulkoiluttaisi. Sen sijaan halpaluuriin puhuminen on söpöä. Myöskään sen hukkaaminen tai risaksi meno ei harmita.
Vain ihmissuhteistaan vieraantunut yksilö tarvitsee proteesin: hän tarvitsee teknologisen kainalosauvan, sähköpostin, videoviestit, liikkuvan internetin, deittipalstat ja chatin lohduttamaan ikäväänsä ja mourutakseen kaipaustaan toisen luo. Muilta ihmisiltä asioiden hoito sujuu ihan tavallisella puhelimella ja lähettämällä muutaman tekstiviestin.

Mikäli Nokia haluaa menestyä tulevaisuudessa, sen kannattaa huomata, että kuluttajat voivat lopettaa matkapuhelimien käytön kokonaan havahtuessaan todellisuuteen. Nokian ainoa tulevaisuudenmahdollisuus onkin ratkaista perusongelma: miten ihmiset pääsevät mahdollisimman nopeasti yhdyntään? Sillä siitä älypuhelimien suosiossa on kysymys.

Autonrenkaita ja puunjalostusteollisuustuotteita valmistanut Nokia ei kuollut aikoinaan kumisaappaat jalassa vaan otti harppauksen viestintätekniikan suuntaan. Nyt tarvitaan uusi harppaus. Firman kannattaa hakeutua rauta- ja ohjelmistokauppiaan roolistaan todellisten viestintäongelmien ratkaisijaksi.

Nokian laitteissahan ei ole mitään vikaa. Edullisella 250 euron hinnalla houkutteleva Lumia 710 on ihan tarpeeksi hyvä telefoni. Ja Lumia 800:kin pesee hinnallaan iPhonen. Olen pitänyt molempia kädessäni kuin vieraan miehen munaa tutustuessani niihin kauppaliikkeessä.

Itselläni muuten värisee taskun pohjalla Nokia 7230 -peruspuhelin, jolla asioita voi hoitaa aivan niin kuin itse niitä parhaiten hoidan: toisin sanoen puhumalla. Miten me lainkaan tulimme toimeen ilman monimutkaista verkkoviestintää onnellisella 1980-luvulla?

Suomalaisen työn juhlaa Nokiassa

Vappua voisi nykyään viettää pikemminkin suomalaisen työttömyyden kuin työn juhlistamiseksi, sillä enemmistö kansalaisista alkaa olla toimettomia. Stephen Elopin toiminta Nokian johdossa puolestaan kantaa hedelmää, kun yhtiö ilmoitti juuri vapun edellä irtisanovansa noin 4000 työntekijää, joista 1400 on Suomesta.

Nokian Symbian-käyttöjärjestelmän päivitys- ja kehittelyominaisuudet ovat kieltämättä olleet hankalia verrattuna esimerkiksi Googlen Androidiin. Kaikesta ei kuitenkaan sovi syyttää teknistä suunnittelua, kun yhtiön strateginen linjanveto on ollut hakoteillä. Se, että Nokia kytkeytyi Microsoftin Windowsiin, saattaa olla yhtä paha virhe kuin olisi ollut jatkaa umpikujaan joutuneen Symbianin kehittelyä.

On mahdollista, että älypuhelimien sarjassa Nokia jää tuotemerkkinä pysyvästi sijalle kolme tai neljä. Myös halpojen puhelimien sektorilla kiinalaiset Android-älypuhelimet valloittavat markkinoita Nokian perinteisiltä luureilta. Monet analyytikot ovat pitäneet Nokian uutuusmallien julkaisua pelkkänä ”Titanicin kansituolien järjestelynä”, ja yhtiön arvellaan ”kulkevan tuhon tietä”.


Onko työttömyys häpeä?

Nokia on leiponut maahamme muutamia omistajamiljonäärejä osakekurssinsa nousukiidon aikana. Lisäksi Nokia on rikastuttanut työntekijöitään optioilla. Avainasemassa olevia tuskin potkitaan nytkään. Lähtöpassit saa useimmiten lattiatason duunari.

Tämänkeväiset lopettajaiset koskevat joka tapauksessa kokonaista tuotannonhaaraa suuryhtiön sisällä. Kyse on kaikkien aikojen suurimmasta muutoksesta, joka koskaan on kohdistunut uuteen teknologiaan Suomessa. Niinpä omat symbatiani ovat potkittujen puolella.

Ajatelkaapa seuraavaa kuvitteellista keskustelua.

Kysymys: ”Mitä teette työksenne?”
Vastaus: ”En mitään.”
Kysymys: ”Ettekö mitään?”
Vastaus: ”En kerrassaan mitään.”

Mitä eroa on sillä, että työtön sanoo näin, verrattuna siihen, että samat vastaukset antaa monimiljonääri? Mikä tekee työttömän vastauksista moraalisesti paheksuttavia ja miljonäärin vastauksista hyväksyttyjä, jopa ihailtuja?

Rikas saa anteeksi paljon, koska hänen arvellaan ansainneen varallisuutensa ja oman toimettomuutensa. Tosiasiassa syy–seuraus-suhde voi olla käänteinen, ja rikas on saattanut rikastua työttömäksi potkitun kustannuksella. Näyttöä tästä antaa se, että Nokian ilmoitettua irtisanomisista osakkeen kurssi nousi tuotannon tehostumisen vuoksi, ja analyytikot (eli pörssiporvarit) kiittivät.

Näin siis vaikutti Nokian johtajien puhe tällä kertaa talouselämän retorisilla vainioilla. Niillä puheen hyvyys tai huonous mitataan kiinnittäen huomiota vain siihen, miten yrityksen kurssi viestin johdosta nousee tai laskee. Tämäntapainen tuotannon tehostuminen ei ole silti välttämättä koko kansantalouden edun mukaista, sillä huoltosuhde sen kun huononee ja yhteiskunnallinen tehokkuus kärsii.

Ei pidä syyllistää ihmisiä työttömyydestä, kun se ei ole heidän omaa syytään. Talousjärjestelmä on suhde ja perustuu vaihtoon. Niinpä myös työttömiä arvosteltaessa olisi peiliin katsomista koko yhteiskunnalla.

Uncle Samin kansainvälisyysoppitunti

Jokaiselle nettinörtillekin on kai ollut alusta pitäen selvää, että kilpailun älypuhelimien käyttöjärjestelmistä voittaa ennen pitkää jokin tietokonepuolella toimiva taho, eli käytännössä Microsoft, Apple tai Google (omalla Androidillaan). Siksi myöskään Nokian siirtyminen Windowsiin ei ole mikään ihme.

Kuluttajat puolestaan ovat äänestäjiä, jotka valitsevat kaiken ainoastaan omaa etuaan ajatellen. Yritysten pitää mukautua siihen aivan niin kuin poliitikkojenkin. Eikö olekin mukavaa? Näin päästään varmasti kokonaisuuden kannalta parhaaseen lopputulokseen...

Itse tosin epäilen, että viimeistä sanaa myöskään käyttöjärjestelmien kilpailussa ei ole sanottu. Avoimen lähdekoodin järjestelmät ja ohjelmat ovat tulevaisuudessa varmasti vahvoilla, eikä patenttejaan panttaavilla ole muuta kuin menetettävää. Ei ole siis outoa, että monet muutkin epäilevät liitosta koituvia hyötyjä. Eniten kärsii sellainen kuluttaja, joka on juuri ostanut 500 euroa maksavan N8:n tai jonkin muun huippumallin, sillä Nokian oman Symbian-käyttöjärjestelmän siirtäminen taka-alalle merkitsee tuotekehittelyn lopettamista, päivitysten huonontumista ja asiakkaiden jättämistä oman onnensa nojaan. Tämä näkyy varmasti laitteiden kysynnässä.

Se, että Nokia hautaa Symbianinsa, noudattaa markkinoiden lakia. Mutta sen ei tarvitsisi automaattisesti merkitä, että tuotekehittely siirtyy pois Suomesta. Pikemminkin voisi kysyä, suomalaistuuko Microsoft, kun ohjelmistojättiläinen onnistuu kerrankin haalimaan kumppanikseen jonkin merkittävän laitevalmistajan, jolla on ainakin toistaiseksi markkinajohtajan asema.

Julkisen sanan tunnelmiin tutustumalla vaikuttaa kuitenkin, kuin kysymykseen olisi jo vastattu. Tiedotusvälineet, poliitikot ja niin sanotut analyytikot eli pörssiporvarit näkevät asian lähtökohtaisesti niin, että tämä on menoa: Nokian menoa ja työpaikkojen lähtöä Suomesta.

Miksi sitten asioihin suhtaudutaan kallella kypärin? Syitä on oikeastaan vain yksi. Nokialla on ollut toinen jalka Amerikassa siitä asti, kun firman toimitusjohtajaksi nimitettiin kanadalainen Stephen Elop. Elop kylvää kuolemaa suomalaistyöntekijöille, minkä merkiksi hän vertasi Nokiaa ”palavaan öljynporauslauttaan, jolta on parasta hypätä kylmään mereen ja nopeasti”.

Onhan puheet irtisanomisista pakko uskoa, kun Amerikan-setä itse sanoo. Elopin avointa puolueettomuutta ja luottamusta lujittaa lisäksi se, ettei hänellä ole näiden tietojen mukaan yhtään Nokian osaketta mutta hän on ollut aiemmin merkittävä Microsoftin osakkeenomistaja. Ei siis haittaa, vaikka Nokian kurssi romahtikin 14 prosenttia, sillä omia munia korissa ei ollut. En tosin väitä, että palkatuista johtajista pitäisi tehdä omistavia patruunoita osakeomistukseen perustuvalla sitouttamisella. Paremminkin heidät voisi tuomita platonilaiseen kulutuskommunismiin todellisen puolueettomuuden takaamiseksi.

Kaiken tämän tapahtuessa voi vain ihmetellä suomalaispoliitikkojen naiiviutta. Jutta Urpilainen keskittyy ”olemaan huolissaan nokialaisista”, ja Mari Kiviniemi piti suomalaisessa suunnitteluportaassa olevien työpaikkojen lähtöä ”merkkinä kriisistä” omassa tarkkanäköisyydessään.

Itse sanoisin suoraan, että tämä on tulos ulkomaalaisten nimittämisestä Nokian johtoon. Työpaikat siirretään maasta internatsismin merkiksi. Uskon, että suomalaisten työntekijöiden ei tarvitsisi täristä potkujen pelossa, mikäli firma olisi turvallisesti suomalaisissa käsissä.

Poliitikot eivät voi tietenkään paljoa vaikuttaa yksityisessä omistuksessa oleviin yrityksiin. Mutta he voisivat osoittaa kannanotoissaan ja toimissaan paljon suurempaa kriittisyyttä. Itse vastustan suomalaisen pääoman maastapakoa ja sitä paikkaamaan saapuvan ulkomaisen pääoman invaasiota suomalaisfirmoihin. Vastustan suomalaisyritysten kaappaamista ulkomaille ja ulkomaalaisten palkkaamista suomalaisyhtiöiden johtoon. Kun ovella on uusi isäntä, kansallista etua laiminlyödään ja työntekijöitä orjuutetaan ja potkitaan kansainvälisen kapitalismin nimissä.

Uncle Samin opetuksia on sekin, että älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä teidän hyväksenne, vaan kysykää, mitä itse voitte tehdä maanne hyväksi. Ehkä myös niissä valtionyrityksissä, joissa poliitikot ovat johdossa, voisi entistä paremmin ajatella, onko järkeä siirtää tuotantoa ulkomaille, vai kannattaisiko sittenkin katsella kansallisen edun suuntaan. Kyllä Microsoftinkin tarjoamia työpaikkoja Suomeen mahtuu.

Miten Suomi-neidon käsilaukku vietiin?

Suomi on pääomaköyhä maa ja sellaisiksi jää. Niinpä maahamme on yritetty houkutella ulkomaisia sijoituksia, jotta voitaisiin hankkia miljoonia maksavia paperikoneita ja rakentaa kauppakeskuksia ja siltoja.

Ulkomaisen pääoman virtaaminen suomalaisiin yrityksiin on kuitenkin yhtä suuri ongelma kuin kotimaisen pääoman karkaaminen ulkomaisiin sijoituskohteisiin. Suomessa ovat vuosisatojen ajan toimineet ulkomaiset teollisuusyrittäjät, kuten norjalainen Hans Gutzeit, joka perusti Kotkan sahan. Hänen alulle panemansa Enso-Gutzeit omisti lopulta niin suuren määrän maita ja mantuja, että J. K. Paasikivi taivutteli vuonna 1918 Suomen valtion ostamaan firman osake-enemmistön pelkästään kansallisen itsemäärämisoikeuden vahvistamiseen liittyvistä syistä.

Niin sanottu Kekkosen perintö puolestaan luotiin 1960-luvulla, kun valtio investoi myrrysmiehen junailun tuloksena suuria summia erityisesti Pohjois-Suomeen. Aina nämä hankkeet eivät olleet liiketaloudellisesti kannattavimpia, ja joskus ne jopa koettelivat kilpailijoiden oikeuksia, mutta aluepoliittisesti ja kansantaloudellisesti ne olivat yleensä edullisia.

Ulkomaisen yritystoiminnan tulokset Suomessa ovat riippuneet teollisuuspatruunoiden hyväntahtoisuudesta ja viime kädessä heidän persoonallisista ominaisuuksistaan. Kasvottoman kapitalismin aikakaudella omistajalla harvoin on persoonaa, ja patruunastakin on usein jäänyt vain luoti, joka sattuu kipeästi jonkun pois saneeratun työläisen nahkaan. Kun omistaja on muualla, Suomessa toimivissa yrityksissä ei voida tehdä työllistäviä ratkaisuja edes siinä tapauksessa, että haluttaisiin. Ongelma on sekin, että Suomessa ei synny kovin paljon uusia yrityksiä menetettyjen tilalle.

Myös suomalaisen pääoman vaellus ulkomaille on päätynyt polkemaan ojien pohjia. Maailmanlaajuisen laman alettua suomalaisten eläkekassojen noin 122 miljardin omaisuudesta katosi suunnilleen 17 miljardia, kun ulkomaisiin rahastoihin tehdyt riski-investoinnit painuivat pakkasen puolelle.

Kokonaan oman lukunsa Suomen taloushistoriassa muodostavat valtionyhtiöiden myynnit. Suomen valtion omaisuuden pois myyntiä on päädytty pitämään yhtä epäonnistuneena kuin Margaret Thatcherin yksityistämispolitiikkaa, jonka tuloksena esimerkiksi Lontoon lentoasemat ovat nyt korkeita maksuja perivän espanjalaisomistajan hallussa. Vastaavanlainen virhe Suomessa oli Digita Oy:n myynti ranskalaisyritykselle. Liikenteen strategisten solmukohtien ajautuminen vieraaseen hallintaan on ollut haitallista sekä valtioiden toimintakyvylle että turvallisuudelle. Toisen esimerkin yksityistämisen epäonnistumisesta tarjoaa terveydenhoitopalvelujen ulkoistaminen, joka on osoittautunut kustannustehottomaksi kunnissa.

Omistajuudesta määräävän uuden lainsäädännön puitteissa valtio on joka tapauksessa luopunut osakkuuksistaan ja päätösvallastaan niissä yrityksissä, joissa sillä ei ole strategista eikä sijoittajanintressiä. Saadut varat on koetettu käyttää valtionvelan maksuun, mutta entistä useammin niillä on jouduttu kuittaamaan myös juoksevia kuluja. Kertatuloilla ei voida kuitenkaan rahoittaa pysyviä menoja.

Valtion tulisikin olla sijoittajana erilainen kuin pelkkiin voittoihin tähtäävän pääomasijoittajan. Valtiolla ei ole koskaan pelkkää sijoittajanintressiä, sillä valtio olemme me kansalaiset. Niinpä valtion rooli sijoittajana on väistämättä toisenlainen kuin pelkkiä tuottoja saalistavan pääomasijoittajan rooli. Tässä mielessä nykyinen valtion omistajuutta säätelevä lainsäädäntö on periaatteiltaan virheellinen. Valtion tulisi olla niin sanottu aktiivinen omistaja, joka voi vaikuttaa myös yritysten strategioihin ja niissä tehtäviin päätöksiin.


Kansallisomaisuuden ryöstö

Yleisradion taloustoimittajana pitkään toiminut Seppo Konttinen julkaisi jokin aika sitten kirjan nimeltä Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009). Hän kuvaa siinä, kuinka Suomen valtion omaisuutta myytiin kiireellä, ja nyt sitä ostetaan (ainakin näennäisesti halvemmalla) takaisin. Trendi on tunnettu myös muualla talouselämässä. Vastaavasti esimerkiksi suomalainen pankkiiriliike FIM myytiin ensin islantilaispankille, mutta islantilaispankkien romahdettua yhtiön toimiva suomalaisjohto on ostanut koko osakekannan takaisin Suomeen halvemmalla hinnalla.

Ei ole siis ihme, että laman myötä avautuneen pörssialen aikana Jyri Häkämiehellekin tuli kiire jakaa valtionyhtiöt strategisesti tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin ja esittää toiveensa sen johdosta, että ainakin strategisesti tärkeät firmat saataisiin pysymään sinivalkoisen pääoman piirissä. Tehtävää varten kaivettiin esiin vanha säästölipas, SKOP:ilta saatujen Tampella-osakkeiden säilytystä varten perustettu roskapankki Solidium, johon hallitus nopeasti keräsi noin viiden miljardin arvosta muun muassa Kemiran, Metson, Outokummun, Rautaruukin, Sammon, Spondan ja Stora Enson osakkeita.

Entä mitä vikaa tällaisessa politiikassa sitten on? Konttisen mukaan rahaa siirretään vuotavalla ämpärillä, jolloin osa katoaa välikäsien taskuihin matkalla. Hänen mukaansa yhtiöitä takaisin ostettaessa monet välittäjät ja optio-oikeutetut ovat päässeet hyötymään varojen siirtelystä ja edistämään henkilökohtaisia intressejään myös virka-asemassa tai hallituksen jäsenenä toimiessaan. Esimerkiksi Kemijärven sellutehtaan lopettamisesta hyötyneenä Konttinen pitää Anaika Groupia, joka lupasi perustaa paikalle puuliimatehtaan ja jonka eräs pääomistaja on Jyri Häkämiehen ystävänä tunnettu Jaakko Kilpeläinen.

Elisan osien ostamisessa takaisin islantilaisilta käytettiin puolestaan lobbarina Varmaa, jonka entinen toimitusjohtaja on kauppa- ja teollisuusministeriön entinen kansliapäällikkö Matti Vuoria. Konttisen mukaan Elisan kokoomuslainen lobbari Velipekka Nummikoski puolestaan toimii valtiovarainministeriön valtiosihteerinä, ja kirjoittaja luetteleekin suuren määrän erilaisia kaksoisrooleista johtuvia jääviysepäilyjä ja talouselämän toimijoiden sekä virkamiesten välisiä riippuvuussuhteita.

Johtajien uhrautumista isänmaan hyväksi? Kenties, mutta myös nappikauppaa omaksi eduksi. Ja ne napit ovat olleet kansainvälisten suuryritysten kokoisia. Erityistä huomiota Konttinen kohdistaa Jukka Härmälän Stora Ensossa tekemien Amerikan-kauppojen epäonnistumiseen ja kruununjalokiven eli Soneran menetykseen. Syy molempiin oli hihojen palaminen kansainvälisessä bisneksessä.

Konttisen kirja on mielestäni viime aikojen parhaita talouspoliittisia kokonaisanalyyseja, ja se kannattaa lukea siinä missä takavuosien anonyymi Sonera-kirjakin. Teoksen heikkoutena on tosin se, ettei kirjoittaja ota markkinataloutta arvostellessaan riittävästi huomioon, kuinka likaista peliä poliittisesti nimitetyt kepulaiset ja vasemmistolaiset luottohenkilöt pelasivat valtionyhtiöissä jo 1960- ja 1970-luvuilla: täsmälleen samanlaista kuin Kremlin mustissa autoissa istuessaan. Tässä mielessä kuva valtiojohtoisuuden kultakaudesta on idealisoitu.


Voiko politiikka olla väärää, jos se kannattaa?

Konttisen argumentit näyttävät johtavan markkinatalouden kritiikkiin, katseleepa niitä sitten mistä suunnasta tahansa. Kirjoittaja nimeääkin pääsyylliseksi uusliberalistisen yksityistämisideologian, jota hänen mukaansa alettiin toteuttaa jo Harri Holkerin hallituskaudella. Globaalin kapitalismin aikakaudella maailmalla on yksityistetty tuhansia valtionyrityksiä, ja melkein aina pilkkahintaan.

Konttinen ei ota mielestäni riittävästi huomioon, että Suomen valtio ostaa nyt osakkeita takaisin halvemmalla kuin ne on myyty. Sen sijaan hän alleviivaa osinkotulojen menetyksiä ja verokertymänä saamatta jääneitä osia. Kaikki kerrannaisvaikutukset huomioon ottaen täsmällisen tilin tekeminen on hyvin vaikeaa, mutta itse tavoite eli omaisuuden takaisin hankkiminen on joka tapauksessa puolustettava.

Myönteistä valtion omaisuuden takaisin ostoissa on ollut halu pitää omaisuutta kotimaisessa määräysvallassa. Tämä ei kuitenkaan saisi riittää, vaan valtion omistajuutta pitäisi kehittää aktiivisen omistajuuden suuntaan, toisin sanoen määräysvaltaa pitäisi käyttää työllisyyden edistämiseen. Lobbareiden ja bulvaanien kannalta myönteistä on ollut tietysti se, että he ovat voineet päästä voittoihin, kun kauppoja on tehty ja rahaa on vaihtunut.

Kuten taloudessa yleensä, myönteiset asiat voidaan nähdä myös kielteisinä: yksityistämispolitiikan seurauksena firmoja vietiin pörssiin, ja yrityksissä alkoivat suuret saneeraukset ihan vain kurssiarvon kohottamiseksi. Tehosteeksi luotiin optiojärjestelmä, jonka tuloksena johtajat puristivat firmoista kaikki mehut nostaakseen osakkeiden kurssin mahdollisimman korkealle siihen ajankohtaan mennessä, jolloin optiot laukeavat.

Kun optiot oli vaihdettu osakkeiksi ja osakkeet rahaksi, kurssiarvo saikin johdon puolesta romahtaa, jolloin myöskään optioiden väitetty sitouttava merkitys ei toteutunut. Maksajiksi joutuivat yritysten entiset osakkaat eli Suomen valtio ja sen kansalaiset; optiot kun vaihdetaan osakkeiksi yleensä uusien osakkeiden annin yhteydessä, jolloin vanhojen osakkaiden suhteellinen osuus yrityksestä pienenee uusien omistajien eduksi. Näin valtion omaisuutta on siirtynyt optioilla voideltujen palkkajohtajien haltuun.

Kärsivänä osapuolena ovat olleet asiakkaat ja työntekijät, joita on hiillostettu ja irtisanottu. Juuri tätä logiikkaa seuraten esimerkiksi Fortumin johto kuritti kuluttajia, nosti sähkön hintaa ja tehosti toimintoja. Kurssin maksimointi toi noin kymmenen miljoonan optiovoitot esimerkiksi Mikael Liliukselle, vaikka hänen lähtönsä jälkeen firmaan jäikin lähinnä savuavat rauniot. Optiojärjestelmästä ei ole ollut etua yrityksille itselleen lainkaan, sillä yhtiöt eivät koskaan hyödy siitä, että niiden omistajat myyvät omistuksiaan.


Valtio olisi vähemmän köyhä, jos firmoja ei olisi myyty

Valtion yrityksillä harjoitettavaa bisneksentekoa pitäisi hillitä jo siksikin, että kauppaa käydään kansalaisten varoilla. Seppo Konttinen pitää vääristymien syinä perimmältään samoja tekijöitä kuin yhdysvaltalainen John Kenneth Galbright vuonna 1955 julkaisemassaan teoksessa The Great Crash. Siinä taloustieteilijä analysoi vuoden 1929 romahduksen taustatekijöitä. Ne olivat: omaisuuden epätasapainoinen jakautuminen, huono pankkirakenne, ulkomaankaupan epätasapaino ja taloudellisen älymystön surkea tila. Nämä tunnetaan myös Suomen 1990-luvun laman syinä.

Kun valtionomistajapolitiikassa on tapahtunut globaalin taloustaantuman aikana täydellinen takinkääntö, voidaan kysyä, eikö olisi ollut viisaampaa pitää alkuperäisestä omistajuudesta kiinni. ”Ei”, vastaavat sijoittajat, sillä moni hyvä kauppa olisi jäänyt tekemättä. ”Kyllä”, vastaavat työntekijät, sillä moni työpaikka olisi tällä tavoin jäänyt lopettamatta, ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta olisi voitu pitää paremmin kiinni.

Perussuomalaisten Timo Soini ihmettelikin taannoin sitä, miksi Kemijärven tehtaan valtiolle ostamiseen ei löytynyt rahaa, vaikka valtio sijoittaa jatkuvasti varoja muihin yrityksiin ja pitää jopa Kreikalle antamaansa 1,5 miljardin euron luottoa hyvänä investointina. Vastaus sijoittajaksi ryhtymistä koskevaan kysymykseen on se, että valtio investoi tiettyihin kohteisiin, koska raha tuottaa niissä enemmän kuin lainaaminen maksaa pankeista.

Tässä valossa Kemijärven tehtaan ostaminen valtiolle olisi ollut erinomaisen hyvä sijoitus, sillä sijoitetun pääoman tuotto (ROI) oli kyseisessä tuotantoyksikössä noin 10 prosenttia, mikä ylitti konsernin keskiarvon. Tehtaan lopettamisesta hyötyivätkin Suomessa vain Vihreä liitto, Stora Enson kilpailijat ja Saksan puunjalostusteollisuus, kun Lapin hakkuut vähenivät ja tuotantoa siirrettiin ympäristöverukkeita käyttäen Keski-Eurooppaan.

Mikäli vaivaudutaan pohtimaan, olisivatko valtion sijoitukset tuottaneet paremmin, jos yrityksiä ei olisi alun perinkään myyty, päädytään hämmästyttävään tulokseen. Palkansaajien taloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander julkaisi vuonna 2008 selvityksen, jossa todisteltiin, että mikäli valtio ei olisi myynyt yhtiöitään, valtion varallisuusasema olisi nykyään huomattavasti nykyistä parempi.

Vuonna 2007 valtiolla oli velkaa 57 miljardia euroa, ja yhtiöissä olevien omistusten arvo oli 27 miljardia. Valtiolla oli siis tuolloin nettovelkaa 30 miljardia euroa. Jos valtio olisi pitänyt omaisuudestaan kiinni, sillä olisi ollut velkaa 72 miljardia euroa, mutta yhtiöissä olevan varallisuuden arvo olisi ollut 60 miljardia euroa, jolloin nettovelkaa olisi ollut vain 12 miljardia euroa!

Lisäksi valtion yritykset ovat tuottaneet koko taloudellisen nousukauden ajan erinomaisen hyvin, ja osinkovoitot ovat olleet suuria. Nyt tuotot ovat virranneet yksityisten omistajien hyväksi. Tätä korostaessaan Seppo Konttinen on tosin vetänyt kirjassaan kurvit suoriksi. Valtionyhtiöthän ovat takoneet suuria voittoja nimenomaan siksi, että niitä on saneerattu rajusti, ja tästä puolestaan on ollut kiittäminen yksityistämistä.

Jaakko Kianderin laskelmien mukaan valtion olisi joka tapauksessa kannattanut omistaa firmansa, vaikka loppusummasta vähennettäisiin valtion velkojen hoitomenot. Myös pelkällä taloudellisella pelisilmällä katsoen valtion ei olisi siis kannattanut myydä yhtiöissä olevaa varallisuuttaan. Tällainen lopputulos on tosin jokaisen talouspoliittisen asiantuntijan arvattavissa. Kaikkihan tietävät, että pitkäjänteinen osakesijoittaminen tuo melkein aina korkeamman tuoton kuin markkinakorkoinen laina vie, mikäli sijoittaja vain selviytyy lainojensa hoitovelvoitteista.

Olen myös itse puhunut valtion velkaantumisen hillitsemisen ja takaisinmaksun puolesta, mutta tällöin tavoitteenani on ollut ensisijaisesti työttömyydestä johtuvien syömävelkojen eikä sijoituksessa olevien velkapääomien supistaminen. Mikäli kotimaisiin yrityksiin sijoittamisen etuja painotetaan vielä työllisyysvaikutuksilla, valtion investointitoiminnan edullisuus näyttää entistäkin valoisammalta.

Kianderin laskelmaa vastaan on esitetty, ettei siinä ole otettu huomioon taloudellisten tekijöiden ulkopuolisia seikkoja, kuten ”omistuspohjan laajenemisen” tuomia ”hallinto- ja kannustinmekanismeja”. – Niinpä niin. Suomeksi sanottuna ne tarkoittavatkin juuri noita keinottelijoiden itselleen sluibailemia taloudellisia etuja ja hyötyjä.


Lähde:

Konttinen, Seppo, Kansallisomaisuuden ryöstö. Helsinki: WSOY, 2009.

Feministit tasa-arvopörssissä

Yritysmaailmassa on pitkään valiteltu sitä, että yritysten johtajat ovat enimmäkseen miehiä. Kyseinen seikka on nähty naisten tasa-arvoa haittaavana, mutta juuri kukaan ei ole suostunut kysymään, mitä velvollisuuksia miesten toimintaan vastuullisissa tehtävissä sisältyy. Feministisessä diskurssissa miesten asemat on nähty pelkkinä etuina eikä sitoutumista vaativina velvollisuuksina. Useimmiten miehet kuitenkin uhrautuvat myös yritysmaailmassa naisten ja lasten vuoksi, aivan niin kuin sodissakin.

Yritysten johtoon on rekrytoitunut miehiä luonnollisen kehityksen tuloksena ilman, että valikoitumista olisi pyritty ohjailemaan muilla kuin liiketaloudellisilla perusteilla. Lopputulosta ei ole siis tuotettu keinotekoisen asioihin puuttumisen, tasa-arvopolitikoinnin tai nimenomaisen sukupuoleen vetoamisen tuloksena, saati että yrityksiä olisi jaoteltu mies- tai naisvaltaisiin sen perusteella, ketkä niitä johtavat.

Helsingin Sanomat kertoo, että feminismin korkokenkä on alkanut polkea miesten kulkusia myös arvopaperimarkkinoilla: Tapiola Pankki on tuonut markkinoille Top Women -nimisen osakeindeksiobligaation, joka investoi yksinomaan naisten johtamiin yrityksiin. Tapiola sanoo tiedotteessaan, että ”naisten johtoasema nostaa yritysten oman pääoman tuottoastetta ja parantaa osakekurssin kehitystä. Tähän voi olla useita mahdollisia selityksiä: naiset tekevät valtaosan perheiden ostopäätöksistä, ja naisten johtamat yritykset ovat hyviä tunnistamaan asiakkaiden tarpeet.”

Kaikki on selvää: naisjohtoisten yritysten kannattavuus kasvaa, koska naiset hallitsevat yhteiskuntamme matriarkaalisimpia yksiköitä eli perheitä ja tekevät niissä puolueellisia kulutuspäätöksiä naisjohtoisten yritysten hyväksi. Ilmiössä ei siis olekaan kyse välttämättä siitä, mitä Tapiola omiin arvauksiinsa tukeutuen väittää, eli että ”naisten johtamat yritykset ovat hyviä tunnistamaan asiakkaiden tarpeet”, vaan naisjohtoisten yritysten väitettyyn menestymiseen voi olla muitakin syitä. Asiaahan ei ole tutkittu, vaan Tapiolan omaksuman käsityksen takana ovat lähinnä mielipiteet sekä Elinkeinoelämän valtuuskunnan vetämä tendenssinomainen ”Naiset huipulle” -hanke.

Yksi varsin todennäköinen selitys väitteisiin naisvetoisten yritysten tuottoisuudesta on feministinen mafia: naiset suosivat naisjohtoisia yrityksiä kuluttajina pelkästään syrjiäkseen sukupuolensa perusteella miehiä, vetääkseen yhtä köyttä ja kasatakseen sitä kautta taloudellisia tuloksia oman sukupuolensa hyväksi. Ilmiö on samanlainen kuin poliittisissa vaaleissa, joissa naiset ja feministit äänestävät aina toisia naisia. Mikäli naiset ovat omaksi edukseen puolueellisia mutta miehet eivät, tilanne keikahtaa aikaa myöten niin, että naiset kaappaavat määrällisen ylivallan – eivät ainoastaan koulumaailmassa, yliopistoissa, politiikassa ja hallinnossa – vaan myös yrityksissä ja talouselämässä.

Kun miehiltä vastaava puolueellisuus on kielletty ja sitä pidetään ”rasismina”, miehet joutuvat aikaa myöten väistymään, ja kultaiset kuohitsijat ulottavat vallan kouransa myös firmojen hallituksissa istuvien miesten palleille. Haluaisinpa nähdä, millaisen porun feministit nostaisivat, jos miehet julistaisivat tuovansa markkinoille sijoitusrahaston, joka investoi ainoastaan ”sellaisiin yrityksiin, joiden johdossa on miehiä”.

Entä sitten naisvetoisten yritysten tuottavuus? Miksi ne muka tuottavat paremmin kuin miesten johtamat, jos edellä esitetty perustelu ”naisten herkkyydestä tunnistaa markkinoiden tarpeet”, todetaan keinotekoisesti ja puolueellisesti johdetuksi sekä todistamattomaksi ja jätetään sillä perusteella laskuista pois? Tietysti siksi, että naiset ostavat naisilta. Mikäli naiset tekevät ostopäätöksiä naisvetoisten yritysten hyväksi muilla kuin tuotteiden tai palvelujen todelliseen kilpailukykyyn liittyvillä perusteilla, he tulevat sahanneiksi omaa oksaansa.

He siis ostavat naisjohtoisten firmojen tuotteita jopa taloudelliseksi tappiokseen, kunhan voivat tukea siten feminismiä ja miehiin kohdistettavaa sukupuolista syrjintää. Sellaisella trendillä on yleensä lyhyet jäljet, sillä firmojen menestystä ei nähdä silloin sen todellisessa kilpailukyvyssä, eikä se niin muodoin anna näyttöä naisjohdon todellisesta osaamisesta. Ennen pitkää sekä kuluttaja että firma lentävät tyhjän päällä, ja osakekurssin nousu paljastuu pelkäksi keinotekoisen suosimisen tuloksena tuotetuksi kuplaksi.

Naisten suosiminen voi tietysti kestää pitkäänkin, jos ja kun naislaumat liittoutuvat kyseisen ajattelutavan taakse poliittisesti. Silloin naiseus mielletään osaksi yritysten brandia samaan tapaan kuin miesten viriiliys miellettiin osaksi sirpistä ja vasarasta koostuvaa embleemiä, jonka takana oli Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön fertiliteetti: ydinpommit ja Stalinin urut.

Voi olla, että myös osaa heteromiehistä pillubrandilla ratsastus miellyttää, ja naiseus menee hyvin kaupaksi. Siksi asiassa käy niin kuin politiikassakin. Kaikki naiset äänestävät naisia, aivan kuten sukupuolisyrjinnälle immuunit tai syrjintäsyytösten edessä halvaannutetut miehetkin, ja näin naiset valloittavat enemmistön kaikkien pöytien ympäriltä. Lopputulos on sama, joka tunnetaan ”Woman Poweria” esittävästä Kummelin sketsistä.

Yhdessä suhteessa tämänpäiväinen uutinen oli jälleen paljastava: feministiset naiset opettelevat miehisenä pidetyn maailman pelisäännöt osatakseen pelata vaikutusvaltaisilla taloudellisilla tasoilla. Koska he näkevät asiat ulkoa päin, he oppivat helposti roolit, ja heistä tulee miehiä kovempia vallankäyttäjiä. Valtaan päästyään he eivät enää muista olleensa hallittuja vaan siirtyvät kivuttomasti hallitsijan rooliin, mikä kertoo vallankäytön olleen heidän tavoitteensakin. Näin he ryhtyvät hallitsevan eliitin jäseniksi, mikä tosiasiassa merkitsee alistumista ja sopeutumista vallan kokonaisilmiöön eikä työn tekemistä valta-asetelmien purkamiseksi.

Sammon ryöstö

Suomi on pääomaköyhä maa, ja sen vuoksi yrityksemme ovat entistä enemmän ulkomaalaisten hallussa. Suomalaisilla ei näytä olevan enää varaa eikä halua omistaa yrityksiämme, vaan suomalainen sijoitusraha virtaa globalisaation myötä ulkomaille.

Kansainväliset firmat puolestaan täyttävät kotimaisen pääoman jäljiltä jääneitä tyhjiöitä ja kaappaavat yrityksemme yksi kerrallaan. Tanskalaisille menivät muutama vuosi sitten Suomen Sokeri, toissa päivänä Ingman Foods ja eilen Sampo-pankki, vaikka tanskalaiset eivät ole olennaisesti suomalaisia varakkaampia.

Samalla kun sokerintuotannon loppuminen uhkaa jo huoltovarmuutta, siirappia näyttää löytyvän puheisiin, ja Björn Wahlroos kehuikin fuusioitumisen johdosta nousseen pörssikurssin tuottamaa hyvää hintaa. Kapitalismin pohjalta tapahtuva oman edun ajaminen on kuitenkin lyhytnäköistä politiikkaa, ellei saatua rahasummaa sijoiteta kotimaisiin yrityksiin.

Ulkomaisen pääoman hallitseva asema suomalaisissa firmoissa ei ole hyvä asia. Vaikka uusi omistaja ei olisi tällä hetkellä kovin aktiivinen saneeraaja, mikään ei takaa, että niin olisi aina.

Suomalaisten firmojen myynti ulkomaille on vastuutonta politiikkaa. Omistuksen lipsahtelut johtuvat siitä ikävästä tosiasiasta, että julkiset osakeyhtiöt ovat joka päivä myynnissä. Taloustieteen professorit pyörittelevät peukaloitaan todeten, että se on vain ”luonnollista kapitalismiin perustuvaa kehitystä”. Kyseisen näennäisluonnollisen menettelyn takana majailee uskomus, että taloudellisella vallalla on oikeus sivuuttaa järkiperäinen moraali ja politiikanteko.

Yritystemme ulkomaille myynnin pitäisi olla kansallisen häpeän ja nopeiden torjuntatoimien aihe. Pahimpia nöyryytyksiä oli Silja Linen kauppaaminen virolaisostajalle, ja Finnlinesia uhkaa samanlainen kohtalo (myytiin myöhemmin Grimaldille).

Varustamojen vaellus ulkomaalaisomistukseen onkin strategisesti uhkaavaa, sillä maa jossa asumme, on luonteeltaan saari. Kaikki menestyvät kansantaloudet ovat pohjimmiltaan nationalistisia ja pyrkivät kansallisen varallisuuden kasvattamiseen. Sen sijaan suomalaisturvenuijia vetää jo vironpoikakin kuin pässiä narusta.

Aasian sijoitusrahastot ovat voineet tuottaa laman jälkeen sata prosenttia vuodessa, ja lama on tunnetusti sijoittajan kulta-aikaa. Mutta menestyvissä kotimaisissa yrityksissä pääoma on usein paremmin tallessa kuin maailman tuulien heittelemissä riskisijoituksissa. Pitkän nousukauden seurauksena kotimaiset yritykset ovat maksaneet myös huomattavia osinkoja, joten sijoittaminen suomalaisiin firmoihin on tuottanut hyvän voiton 1990-luvun alussa osakkeita ostaneille.

Pitkäaikaista tuottoa ja varmuutta tavoitteleville Suomi on edelleen hyvä kohde, minkä myös kansainväliset toimijat ovat huomanneet. Muutenhan ne eivät kävisi tekemässä ostoksia täällä. Ulkomaalaisten sijoittamista Suomeen on helpottanut se, että suomalaiset ovat kääntäneet oman maan yrityksille selkänsä.