Rajankäyntiä – Mitä Gibraltarin siirtolaiskriisistä voi oppia?

Ceuta on Espanjalle kuuluva itsehallinnollinen kaupunki Pohjois-Afrikassa Gibraltarinsalmen etelärannalla. Niemennokasta on tullut matalalla roikkuva hedelmä monille Marokosta EU:n alueelle pyrkiville, ja siksi Marokon ja Ceutan rajalle on jouduttu pystyttämään kuusi metriä korkea aita estämään siirtolaisten vyöryä. 

Heinäkuun lopulla kävi kuitenkin niin, että noin 50 000 rajan ylittäjää onnistui tunkeutumaan Espanjan alueelle uimalla, hyppimällä tai kapuamalla aidan yli sekä kiipeilemällä aallonmurtajien ylitse.

Vaikka Espanjan poliisi ja armeija kykenivätkin työntämään suurimman osan mellakoivista rajan ylittäjistä takaisin, asiasta kehkeytyi pienehkö hallituskriisi Suomeen sisäministeri Mari Rantasen (ps.) aloitettua valmistelut sisärajatarkastusten palauttamiseksi ja hänen tuettuaan Italian kansallismielisen pääministerin Giorgia Melonin ehdotusta, että Espanja erotettaisiin vapaan liikkuvuuden takaavasta Schengen-alueesta.

Rantasen toimet kuitattiin oppositiopuolueiden ja napamies Petteri Orpon (kok.) toimesta ”sisäministerin yksityisajatteluksi”, mikä osoittaa, kuinka kaukana Kokoomuksen ja Perussuomalaisten näkemykset ovat toisistaan. 

Olen täysin aiheellisesti ja perustellusti moittinut perussuomalaisen puolueen menoa takaamaan Kokoomuksen vaatimia ja Suomen kansalaisiin kohdistamia perusturvaleikkauksia, jotka on osoitettu työttömyysturvaan ja asumistukeen mutta ei juurikaan toimeentulotukeen, vaikka sen saajista suuri osa on ulkomailta suomalaisten ruokapöytiin istahtaneita (aiheesta täällä, täällä ja täällä).

Vaikka perussuomalainen puolue onkin pyrkinyt eristämään minut poliittisesta toiminnasta talous- ja sosiaalipoliittisen erimielisyyteni vuoksi, en silti kadu, että tein vuoden 2019 eduskuntavaaleissa vaalityötä Mari Rantasen kanssa ja autoin häntä nousemaan silloin eduskuntaan. Maahanmuuttokannoissaan Perussuomalaiset ovat olleet täysin oikeassa.

Mari Rantanen on istuvan hallituksen ehkä parhaiten virkatoimessaan onnistunut ministeri, kun taas Kokoomus muodostaa yhdessä Disney-puolueiden kanssa hallituksen sisäisen opposition lähes kaikissa maahanmuuttoon ja monikulttiin liittyvissä kysymyksissä.

Ceutan siirtolaiskriisi saattaa jäädä irralliseksi episodiksi kataklysmisesta väestöryntäyksestä ja muistutukseksi arabimaiden miekkalähetyksestä, mutta edelleen sen tavoitteena on Marokon halu vaatia aluetta Espanjalta itselleen. Vertailun vuoksi Gibraltarin pohjoispuoli kuuluu Isoon-Britanniaan, mutta sen enempää Espanjan kuin Ison-Britanniankaan välillä ei ole ollut aluevaatimuksia kuningaskuntien kesken.

Ceutan rajakriisistä voi oppia, että tilapäiset oleskeluluvat ja lipsuminen palauttamispäätösten toimeenpanosta toimivat kuin hunaja mehiläisille. 

Maahan saapuneilla ei ollut pakolaisstatusta, eivätkä he täyttäneet turvapaikanhakijan tunnusmerkkejä. Heitä on harhaanjohtavaa kutsua myöskään siirtolaisiksi, sillä siirtolaisiksi sanotaan yleensä laillisia maahanmuuttajia, jotka siirtyvät esimerkiksi määräaikaisiin töihin. Sen sijaan he olivat yksiselitteisesti laittomia maahan tunkeutujia.  

Syynä kriisin syntyyn oli Espanjan vasemmistojohtoisen hallituksen päätös myöntää noin puolelle miljoonalle ”paperittomalle” tilapäinen oleskelulupa ja espanjalaisten tuomioistuinten päätökset, jotka kieltävät merellä pysäytettyjen välittömät palautukset. Siksi tällaisia päätöksiä ei pidä tehdä.

Tapauksesta voi oppia myös sen, että kansallisvaltioiden on vedettävä rajojensa valvontaan liittyvissä asioissa omaa kansallisen itsemäärämisoikeutensa mukaista linjaa. Tarvittaessa maiden pitää voida itse irtautua Schengenin vapaan liikkuvuuden sopimuksesta suojellakseen tonttiaan EU:n ulkorajojen tai sisärajojen yli tungeksivilta tulijoilta.

 

Aina löytyy myös besserwissereitä, jotka eivät koskaan opi mitään,

ja yksi heistä on filosofiasta aikoinaan tohtoriksi voideltu akatemiatutkija Timo Miettinen, jota Yle referoi EU-asioiden asiantuntijana, vaikka hänen asiantuntemuksensa ei poikkea kenen tahansa EU:n hallintoluostareissa marinoidun NPC:n mielipiteistä.

Miettisen Ylelle antaman lausuman mukaan päätös palauttaa rajatarkastukset Italiasta saapuville ihmisille oli ”vastatoimi” Italialle, joka keskeytti Schengen-sopimuksen soveltamisen Espanjasta saapuville viikko sitten Ceutan rajakriisin vuoksi. Miettisen mukaan tämä vaarantaa EU:n yhteisen rajapolitiikan, kun kansallisvaltiot ajavatkin omaa etuaan toisiaan vastaan ja ”katsovat asiaa omasta näkökulmastaan”, jolloin mukamas ”EU on antautunut hybridivaikuttamiselle”.

Miettinen voisi pitää lapsekkaan EU-uskontonsa omana tietonaan.

Tosiasiassahan jokaisen EU-maan ja Schengen-sopimuksessa olevan maan pitää pystyä valvomaan omia rajojaan nimenomaan kansallisin toimin ja katsomaan asiaa sikäli juuri omasta näkökulmastaan. 

Koska kansallisvaltiot ovat kansakuntien etujärjestöjä, niiden pitää ajaa nimenomaan omien kansalaistensa etujen mukaista maahanmuuttopolitiikkaa. Ja niin ne myös näyttävät tekevän, mutta vasta ongelmien levitessä käsiin ja realismin astuessa kuvaan.

Ongelma ei ole suinkaan se, että EU-maat valvovat rajojaan päättäväisesti ja itsenäisesti eikä myöskään siihen liittyvä poikkeaminen EU:n yhteisestä löperöstä linjasta. Ongelma olisi, jos jäsenmailla ei olisi selkärankaa itse valvoa rajojaan. Marokon tapaan myös Venäjä voisi esittää Suomelle aluevaatimuksia muokattuaan ensin rajaseutujen väestökoostumusta maahanmuutolla, joten Miettisen näkemyksessä, että EU-maiden itsenäinen rajakontrolli muka altistaa ”hybridivaikuttamiselle”, ovat karttapallot katollaan.

Hybridivaikuttamiselle altistaa EU:n raja- ja maahanmuuttopolitiikka. 

Ceutan tapaus osoittaa, kuinka mätää ja todellisuuden kanssa ristiriitaista on sellainen rajapolitiikka, jossa muut maat pyrkivät päättämään toisten maiden maahanmuuttopolitiikasta ja väestökoostumuksesta. Niin EU:ssa on jo pitkään tehty muun muassa taakanjakokäytännön kautta, vaikka sille ei ole sopimuksen tasoista hyväksyntää, saati että kansalaiset eri jäsenmaissa olisivat voineet päättää ja äänestää siitä, keitä maat kelpuuttavat alueilleen asumaan.

EU:n yhteinen rajavalvonta on jämäkkää kuin märkä paperipussi, ja Miettisen ”asiantuntemus” kituu kuin kumolleen käännetty kilpikonna, joten yliopisto ja akatemia voisivat katkaista hänen palkanmaksunsa. Naurettavan vinoutunut arvio ei ollut Miettiseltä ensimmäinen vaan osoittaa tuulesta turvoksissa olevaa EU-idealismia ja krooniseksi muuttunutta situational blindnessiä.

Miettinen ratsastelee ”humanismin” aateperinnöllä ja luo ennennäkemätöntä ”syvyyttä” istuskelemalla Edumud Husserlin polvella, kun setä selittää, miksi eurooppalainen ajattelu on kriisissä (joka ilmeisesti on krooninen). Omaan filosofin silmääni tuo kaikki on pelkkää EU-diskursiivista hallintoretoriikkaa vailla realismia. Miettinen kuuluu samaan kaaderiin kuin Heikki Aittokoski, joka kirjassaan Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa haukkui kansallismielisyyden (aiheesta täällä), ja tuosta heille kannetaan kaksin käsin palkintoja kuin Kypselidien uhrilahjoja Olympiaan.

Jo Martin Heidegger lausui kyseisestä idealismista monta valittua sanaa. Nykyisinkään ongelmien syynä ei ole mikään ”natsismi” vaan sen vastakohta internatsismi, jonka vuoksi Euroopan valtioiden kassakoneet huutavat hoosiannaa, ja rahat ovat aivan lopussa. Se on hengetöntä, rahisevan kuivaa ja haukotuttavaa haaveilua todellisuudessa, jossa maahanmuutto ja väestömullistus uhkaavat eurooppalaista kulttuuria yhtä pahasti kuin Marilyn Monroe pinnallisuudellaan lännestä ja Josif Stalin aikoinaan idästä.

Hyvä huono esimerkki meneillään olevasta internatsismista on myös kokoomuslaisen Kai Mykkäsen Marokossa vuonna 2018 allekirjoittama GCM-sopimus, jolla yritettiin rakentaa kehittyneiden maiden ja kolmannen maailman välille liukuhihnamainen maahanmuuttoautomaatti (aiheesta täällä ja täällä). Ceutan tapauksessa on kaikuja tästä YK:n Global Compact for Safe, Orderly and Regular Migration -sopimuksesta, josta muiden muassa Yhdysvallat ja Australia ymmärsivät jättäytyä pois jo suunnitteluvaiheessa.

Maailman kansallismieliset poliitikot Donald Trump mukaan lukien tekevät aivan oikein pyrkiessään lopettamaan länsimaisen sivilisaatiomme bastardisoimisen, joka tapahtuu kulttuuribarbarian keinoin ja jossa ”ihmisoikeudet”, ”ilmastopolitiikka” ja monet vihervasemmiston ”arvot” näyttävät olevan pelkkiä verukkeita alkukantaisen rabulismin levittämiselle. Sitä kymmenien tuhansien eurojen palkinnoilla ja satojen tuhansien eurojen apurahoilla lahjotut ”tutkijat” ja heille julkisuutta kätilöivät toimittelijat tukevat suustaan pullahtelevilla strutsinmunan kokoisilla arviointivirheillä.

 

Mihin tiukempaa kansallista rajapolitiikkaa tarvitaan?

Tiukempaa rajapolitiikkaa ja väestöselektiota tarvitaan muun muassa siksi, ettei kävisi tavalla, jonka Iltalehti paljasti jutuissa Perhe pakeni Itäkeskuksesta – Tämä oli viimeinen niitti: ”Minulla meni niin hermo” sekä jutuissa Helsinkiläiskouluista julkaistiin hurjat luvut – Rehtorit kertovat totuuden ja Kouluissa tapahtunut huolestuttava muutos – OAJ vaatii toimia.

Uutisten mukaan Helsingin kaupungin peruskouluissa maahanmuuttajataustaisten lasten käytös on muuttanut Itäkeskuksen peruskoulut turvattomiksi kiusaamisrysiksi, joissa opiskeleminen on kantaväestön lapsille mahdotonta. Kantasuomalaiset joutuvat jättämään kotinsa ja muuttamaan ympäristökuntiin, kun koulushoppailukaan ei enää onnistu Helsingin kaupungin muokattua koulupiirijakoa niin, että muissa kaupunginosissa asuvia voidaan jatkossa pakottaa Itäkeskuksen rymykouluihin.

Opettajien ammattijärjestö OAJ puolestaan valittaa, että myös opettajat joutuvat basaarikouluissa fyysisen ja henkisen väkivallan kohteiksi, ja vaatii alalle ”työsuojeluohjelmaa”, vaikka ongelmien ydin on, että Lähi-itä on tuotu kouluihin. Tässä asiassa ei auta enää yhteydenotto ”liittoon”, eskalaatiosovittelijaan eikä monimuotoisuustukihenkilöön.

Inkluusio saattaa toimia tyydyttävästi niin kauan kuin ulkomaalaistaustaiset ovat pienenä vähemmistönä ja suomalaiset selvänä enemmistönä, mutta määräsuhteiden käännyttyä nurin kääntyvät myös olot nurin, kuten itäisen Helsingin kouluissa. Tämä on alenevan rajahyödyn laki, joka vastaa kalakeiton maustamista: jos suolaa lisätään vähän, maku kenties paranee, kunnes soppaan kaadetaan koko paketillinen suolaa, ja keitos muuttuu syömiskelvottomaksi. Yhteiskunnallinen tehokkuus kariutuu kieli- ja arvokonflikteihin, ja järjestelmä romahtaa tai muuttuu tunnistamattomaksi.

Suomi ei ole vain maapohja, jolla asumme, eikä turvasatama turisteille, vaan koostuu kielestä, kulttuurista ja kansakunnasta, joita ei voida palauttaa, jos ne kerran menetetään väestönvaihdon vuoksi. Tämän sanominen ei tee minusta eikä kenestäkään muusta falangistia vaan hegeliläis-snellmanilaisen filosofin.

Silmiinpistävää on, että valtaosa maahanmuuttajataustaisista oppilaista on suomen kieltä toisena kielenä opiskelevia niin sanottuja S2-oppilaita, vaikka he ovat syntyneet Suomessa. Monikultti-ideologian mukaisesti ulkomaalaistaustaiset perheet ovat siis säilyttäneet ja ylisukupolvistaneet kielensä ja tapansa pyrkimättä integroitumaan Suomeen, ja opetusviranomaiset koettavat liudentaa ongelman koulujärjestelmän viaksi, jonka oletetaan olevan korjattavissa aina vain enemmän rahaa nielevällä sopeuttamisella ja pakottamisella segregaatiota ehkäisevään väestöjen sekoittamiseen. 

Ongelmien ydin on kuitenkin väestönvaihto sinänsä ja siihen tähtäävä irrationaalinen politiikka, jota Helsingin kaupunki on tehnyt monessa muussakin asiassa (aiheesta täällä). Myöskään eliittialueiksi mielletyissä kaupunginosissa, ja etenkään niissä, lapset eivät jostakin syystä puhu enää suomea.

Jälleen on annettava tunnustusta sisäministeri Mari Rantaselle, joka vaati perumaan Helsingin uuden koulupiirijaon ja esitteli eduskunnalle maahanmuuttoa torjuvan rajaturvallisuuslain saattaen sen voimaan jo vuonna 2024 (aiheesta täällä).

 

Maahanmuutto haavoittaa kansallista konsensusta ja estää kansanrintaman

Ehdotan, että perussuomalainen puolue irtautuisi hallitusyhteistyöstä Kokoomuksen kanssa. Tärkeän perusteen siihen tarjoaa mädättäjäpuolue Kokoomuksen aie muokata asumisoikeuslakia niin, että jatkossa omistajayhtiöt voisivat myydä asumisoikeusasunnot asukkaiden alta ja kääräistä nollasijoituksellaan asukkaiden maksamat talot myyntivoittoina taskuihinsa (aiheesta täällä). 

Se antaisi härskin ja häikäilemättömän näytön Kokoomuksen harjoittamasta rakenteellisesta korruptiosta, jolla puolue on tekemässä valtiollisesta asuntopolitiikasta laillistettua rikollisuutta taannehtivan lain kiellon ja sopimusten sitovuusperiaatteen vastaisesti.

Asumisoikeuslain muutoshankkeen kaataminen tarjoaisi Perussuomalaisille erinomaisen tilaisuuden pelastaa osa romahtamassa olevasta kannatuksestaan ja tien ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin, jotka jo nyt ovat kolme vuotta myöhässä. 

Paras hallitus tulisi Perussuomalaisten, Keskustan ja molempien vasemmistopuoluiden kansanrintamasta, kunhan vasemmistopuolueet eivät olisi ulkomaalaisten minoriteettiensä panttivankeina ja siten kyvyttömiä yhteistoimintaan perussuomalaisten kanssa.

Vasemmistopuolueiden typeryys on juuri siinä, että niissä oletetaan persuille nälvimisen ja rasismista länkyttelyn lisäävän kannatustaan, vaikka äänestäjien suuri enemmistö ei ollenkaan pidä kansallismasokistisesta internationalismin hoilaamisesta eikä vasemmiston pyrkimyksestä nostella virkoihin omia mamuprinssejään ja -prinsessojaan suomalaisten ohi. 

Se, miksi maahamme ei enää saada oikeutta ja kohtuutta edustavaa kansanrintamaa, johtuu maahanmuutosta, joka lyö kiilaa kansalliseen konsensukseen. Aina vain pingoittuneempaa ”suvaitsevaisuutta” vaativa monikulttuuri-ideologia pirstoo myös suomalaisten ihmisten keskinäisiä ihmissuhteita vihervasemmistolaisella kiilusilmäisyydellään, vaikka vasemmistopuolueiden talouspoliittiset linjaukset olisivatkin sinänsä kohdallaan.

Parhaassa konfiguraatiossa viherhihhulipuolue Vihreät ja rahahihhulipuolue Kokoomus istuisivat oppositiossa yhdessä krisuhihhuleiden kanssa. 

Seikka, joka pahiten haittaa vihervasemmiston näkemysten vastaanottamista, on puolestaan asenteeseensa liittyvä näsäviisaus, jonka mukaisesti kaikki mikä poikkeaa heidän omista mielipiteistään ja intresseistään, on aina ”disinformaatiota”, ”häirintää”  tai ”rasismia”. 

Vaaleihin valmistautuva SDP häiritsee parhaillaan itseään ja vasenta siipeään korjaamalla maahanmuuttopolitiikkaansa Ruotsin demarien ja Perussuomalaisten suuntaan. Demarien tiukemmat ehdot maahanmuuttajille voidaan tulkita kosiokirjeiksi Perussuomalaisille ja Keskustalle tai kalasteluksi niiden apajilla.

Maahanmuuttokriisin paras opetus demareille on, että yhteistoimintaa perussuomalaisten suuntaan ei kannata enää torpata tavalla, joka Marinin puheenjohtajakaudella tuotti maahan kokoomusjohtoisen hallituksen. SDP:n ja kokkareiden liitosta ei ensi kaudella mitään tule. Sen verran kaukana puolueiden säästö- ja leikkauskohteet sekä verolinjaukset ovat toisistaan, joten demarien on parempi etsiä kavereita perussuomalaisten suunnalta.

---

Päivitys 16.8.2026: Sen, että Afrikasta tulvivassa väestövyöryssä ei ole kyse kriisistä vaan jatkuvasta Eurooppaan suuntautuvasta tendenssistä, osoittaa paineen jatkuminen.

Aiheista aiemmin

Tilapäisen käännytyslain sopisi jäädä pysyväksi

Kurjistavaa kaupunkipolitiikkaa Helsingissä

Maahanmuuton hintalappu on hyytävä

Koulu, maahanmuuton mankeli? 

Syyt nuorison epätoivoon ovat ideologisia 

Onko väestön vaihtuminen luonnonlaki?

Tapahtuneiden tosiasioiden edessä

Väestökadon syyt 

Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle 

Väestöpolitiikan Black Friday – Pelastaako ”työperäinen maahanmuutto”?

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Uusi kansalaisuuslaki on harhalaukaus

Maahanmuutto Japanissa

Panoksena kielemme, kulttuurimme ja väestömme – Vähemmän olisi enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa

Maahanmuutto ja Schrödingerin kissa

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolusteleva retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan

Itsenäisyys ja maahanmuutto 

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika 

Onko syytä olla huolissaan Yhdysvalloista?

Klikkijuttujen rakenteista poiketen vastaan otsikon kysymykseen välittömästi, sillä trumpilaisessa todellisuudessa huoli-ilmoituksella on kiire: On!

Mikäli Donald Trumpilla olisi päällään paperinukkemaiset drag-vaatteet, kuten TV-koomikko Kenny Everettillä hänen esiintyessään Mr. Angry of Mayfairina (katso video aivan loppuun), voisi havaita Trumpin peppuläskien olevan ryppyiset hänen käännettyään selkänsä toimittajille ja kävellessään helikopteriinsa.

Donald Trumpia koskee sama hoivaongelma, joka varjostaa myös Suomen hyvinvointialueita, kun puhutaan vanhusrallista.

Kahdeksaakymmentä lähestyvä Trump on kuin ikääntynyt mutta pohjimmiltaan hyväntahtoinen pappa, josta hoitajat lausahtavat lähipiirille, että tuo Vihtori on suurimman osan ajasta ihan rauhallinen, mutta toisin ajoin hän on arvaamaton. Siksi hänen yksin liikkumistaan on rajoitettava.

Nyt kun Trump on esittänyt uhkavaatimuksen Tanskalle ja muille EU-maille Grönlannin haltuun saamiseksi, virheen tekevät eurooppalaiset johtajat, jotka ottavat aikeen vakavasti ja sätkivät kuin säkillinen oravia.

Ensi viikolla tilanne saattaa olla toinen.

Mikäli Trump ei olisi suuren valtion presidentti vaan tavallinen ikääntyvä vanhus, hänet laitettaisiin lepositeisiin ja toimitettaisiin tahdosta riippumattomaan hoitoon. 

Trump ja Putin ovat yhdessä osoittaneet maailmalle, että ikääntyneet urokset ovat vaaraksi koko populaatiolle.

Molempien toimet voisi suoraa päätä kuitata realiteettitajun menetyksestä johtuviksi. Koska haluan kuitenkin pärjätä analyyttisyydessä Risto E. J. Penttilälle, minun on lausuttava jotain järjellistä meneillään olevasta hullunmyllystä.

Puolustusliitto Naton idea on se, että osapuolet eivät uhkaa toisiaan saati hyökkää toisiaan vastaan.

Jos niin käy, liittokunnan uskottavuus sulaa pois, ja vastustajat tai kilpailijat, kuten Venäjä ja Kiina, korjaavat voiton.

Häviäjä on siinä tapauksessa Trump, joka pelaa itsensä nurkkaan ja jää vaille myös Euroopan maiden tukea.

Hänen soveltamansa tullikorottelu on vivuttamista, joka muistuttaa gangsterien menetelmiä.

Hinnan tullimaksujen korottamisesta päätyvät maksamaan yhdysvaltalaiset, jolloin Trumpin kannatus myös kotikonnuillaan karisee pois.

Trump toimii kuin lännenelokuvan revolverimies, joka asteli villin lännen saluunaan ja sanoi salonkineidille, että ”kaikki on kaupan”. Koska kaikki ei ollut neidin mielestä kaupan, lännenmies latoi pöytään dollareita niin kauan, kunnes sai neidolta tunnustuksen, että kaikki on todellakin kaupan.

Trumpin tapa toteuttaa dollaridiplomatiaa Grönlannin ostamiseksi ei ota huomioon, että EU:ssa julkiset hankinnat pitää kilpailuttaa, jolloin kaupankäynnin voittaa suurimman tarjouksen tekijä, ja silti myyjälle jää oikeus hylätä tai hyväksyä tarjous.

Grönlannin tavoittelu ei kumpua vain ikäihmisen harhaisuudesta vaan ilmaisee lapsen viatonta ihmettelyä sen johdosta, miksi maailman suurin saari kuuluu Tanskalle, vaikka se on niin pieni ja kaukana.

Paljon luontevampaa varmasti olisikin, jos Grönlanti kuuluisi Yhdysvalloille, ja mieluiten Trump nimeäisi koko läntisen pallonpuoliskon Trumplandiaksi pohjoisnavalta etelänavalle.

Historian valossa alueliitokset ja Yhdysvaltain tapa nielaista alueita eivät ole mitenkään tavattomia. Liittovaltion laajentaminen eri osavaltioilla ja Alaskan ostaminen Venäjältä 1867 ovat tuoneet sulkia istuvien presidenttien hattuun.

Totta on, että Yhdysvallat on ainoa valtio, joka voisi suojella Grönlantia Venäjän tai Kiinan hyökkäykseltä. Mutta siitä ei seuraa, että Trumpin itsensä pitäisi hyökätä sinne. 

Trump peilailee samaa historiapoliittista isäntämentaliteettia, jota Putin alkoi soveltaa ryhtyessään kääntelemään rajapyykkejä Georgiassa ja Ukrainassa.

Molemmat papparaiset ovat kuitenkin myöhässä. He heijastelevat itseään ja toisiaan oman egomaniansa peilisalissa Machiavellin kuvaaman hullun hallitsijan tavoin, jolloin sekä USA:ta että Venäjää tullaan johtaneeksi demokraattiset valtioelimet sivuuttaen: narsistiseen kunnianhimoon perustuvilla presidentinasetuksilla ja muilla sattumanvaraisilla kynänkäänteillä.

Hyödyn Trumpin strutsinmunan kokoisista pullautuksista, joita hän jakelee Air Force Onessa vessanovelta kuin häneltä olisi paperi lopussa, korjaa lopulta Putin, kun taas suurimmat tappiot kärsivät Ukraina, Euroopan maat ja Yhdysvallat itse.

Tosiasiassa nykyajan maailmaa ei voi hallita valloittamalla maa-alueita vaan tiedolla ja sivistyksellä, toisin sanoen voittamalla puolelleen sieluja, mikä tapahtuu teknisen ja sivistyksellisen edistyksen siivin. Kiinalaiset osaavat tämän, ja he ovat ostaneet liittolaisia sekä Etelä-Amerikasta että Afrikasta ja päässeet kolonisoimaan niiden luonnonvaroja Venäjää ja Yhdysvaltoja etevämmin win/win-strategialla.

Myös eurooppalaiset ovat jäljessä ja väärässä korostaessaan olevansa aina oikeassa, eli painottaessaan arvopohjaisuutta ja sääntöpohjaista maailmanjärjestystä.

Sääntöpohjaisuuden säännöt kun tulevat moraalisesta tyhjiöstä, eli politiikasta, jonka normit kirjoitetaan valtasuhteiden ja väkivallan metodeilla. Arvopohjaisuus häviää reaalipolitiikalle juuri siksi, että arvopohjan eetos on perin ohut ja mureneva.

Myös Natossa on siirrytty arvoihin perustuvasta luottamuksesta intressivetoiseen politiikkaan.

Enää ei riitä, että turvallisuuden takaamisesta on sovittu, vaan lisäksi vaaditaan markkinatyytyväisyyttä, toisin sanoen että liittolaisia pitäisi myötäillä, mielistellä ja miellyttää.

Tämä vesittää liittosopimuksen idean ja asettaa etunenässä Suomen huonoon asemaan. Joten ei tarvitse ihmetellä, miksi Alexander Stubbin golfdiplomatialta on nyt maila poikki. Kaveruuden ja kumppanuuden varaan uskoneen Stubbin voisi nimittää ulkopoliittisten ansioidensa jatkona hoitotieteen dosentiksi Tampereen yliopistoon.

Jos Venäjä päättäisi aloittaa erikoisoperaation Suomessa, Donald Trump voisi kiistää Yhdysvaltain Nato-tuen siihen asti, kunnes Grönlannin hallinta on luovutettu Yhdysvalloille.

Valkoisen talon isäntä on rosvoparoni, jolle merkitsevät oma etu, henkilökohtaisen maineen tavoittelu ja Yhdysvaltain kansalliset intressit, jotka voivat tosin olla Trumpin etujen kanssa ristiriidassa.

Kongressin republikaanit ja pitkälti myös demokraatit ovat hiljentyneet ja jääneet odottelemaan ulkopoliittisten paradigmanmuutosten tuloksia. Osa on halvaantunut pelosta. Kongressin tulevat välivaalit voivat kuitenkin rampauttaa Trumpin, joten hänellä on kiire.

Euroopan liiderit voisivat vastata Trumpille Davosissa, että kuules öykkäri, sä voit varmistaa takapihasi Grönlannissa vain, jos purat kaikki Euroopan maille asettamasi tullit ja annat Ukrainalle sellaiset aseet, joilla se tekee lopun Venäjän aloittamasta hyökkäyssodasta.

Miksi tätä ei vaadittaisi, kun kaikessa on kyse vain sanoista ja sosiaalisessa mediassa esitetyistä parahduksista? 

---

Päivitys 21.1.2026: Sain juuri korvanappiini tiedon, että Trump perui tulliuhkauksensa ja hyökkäysaikeensa Grönlantiin. Taisivat lukea tämän kolumnini siellä Davosissa.

Nyt näyttää siltä, että vaari ei saa ihan koko saarta mutta joitakin tukikohtia sinne. Donald Trump takaa edelleen turvallisuutemme sikäli, että häntä saa turvallisesti suomia siellä ja täällä ilman, että hän kostaisi ydinpommilla. Huomenna tilanne voi taas olla toinen.

EU-komission tarkkiksella Suomi on fiksussa seurassa

Nyt kun Suomi vihdoinkin valittiin eurooppalaisen velkaeliitin tarkkailuluokalle (jossa on jo Ranskan, Belgian ja Italian tapaisia sivistysmaita), on vihervasemmistolla syytä tuntea masokistista mielihyvää Sanna Marinin hallituksen tuhlaavaisuudesta. Petteri Orpon oikeistohallitus puolestaan voi tuntea sadistista mielihyvää saksipolitiikastaan.

Valtiovarainministeriön ylimysvirkamiehet taas voivat nauttia asiantuntijavaltansa kasvusta, niin kuin kenraalit nauttivat arvonnoususta sotien ja konfliktien aikana: vihdoinkin heiltä kysytään!

Kuunteleminen ei kuitenkaan taida kannattaa, kun läksytys on sitä, että vika ei ole Euroopan komissiossa eikä EU:n herroissa ja rouvissa. – Kyllä on.

Suomen julkisen talouden ovat rapauttaneet nimenomaan jäsenyytemme euroalueessa ja EU:n runsaat tukipakettivaateet, yhteisvelkasitoumukset, ilmastoaneet, luontodirektiivit, metsäasetukset, maatalouden paragrafipainajaiset, regulaatioiden sertifikaattisuo, ovien avaaminen ulkomaisille firmoille, protektionismin kiellot, kansainvälisen kilpailuttamisen vaateet ja itsenäisen rahapolitiikan romuttaminen.

Tulossa olevan ruoskinnan oletetaan yhdistävän kansaa niin kuin Esko Aho sanoi Siperian opettavan. 

Luulen kuitenkin, että kyynelten laakson läpi kulkeminen ainoastaan jakaa kansaa entistä pahemmin kahtia rikkaisiin ja köyhiin, aivan niin kuin Kokoomus ja demarit jakavat kilvan veronalennuksia, esimerkkinä nyt Kokoomuksen Karoliina Partanen ja SDP:n Joona Räsänen A-studiossa 25.11.2025.

Totuus on edelleen muuttumaton: ansiotuloverojen alentaminen vie valtion kassasta enemmän kuin veroalet lisäävät talouskasvua ja valtion tuloja. Ei velkasuosta ylöspäin rämpimisestä mitään tule ansiotuloveroja alentamalla.

Perusturvan raju leikkaaminen matalasuhdanteessa on vienyt kaivatun luottamuksen ja hävittänyt kotimaisen kysynnän.

SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat olleet väärässä useissa ilmastopoliittisissa ja maahanmuuttoon liittyvissä asioissa, mutta uusissa vaihtoehtobudjeteissaan ne ovat oikeassa miljonääriveroineen, työtakuineen ja leikkausten perumisineen. Jopa velanotto jäisi nyt pienemmäksi! Kokoomuksen ja persujen pyrkimys velkaantumisen katkaisemiseen on oikeansuuntainen, mutta hallituksen käyttämät keinot osoittavat surkeaa ja tehotonta suhdannepolitiikkaa.

 

 

Eurostatin tilastosta näkyy, että sekä Suomi että EU-maat ovat viime aikoina velkaantuneet, mutta Marinin hallituksen kaudella Suomen velkaantuminen oli EU-maiden keskiarvoa suhteellisesti pienempää.

 

Sen sijaan Orpon hallituksen kaudella (vuoden 2024 budjetista alkaen) velkaantuminen on kasvanut ohi EU:n keskiarvon. Tähän on johtanut miljonäärejä suosiva finanssipolitiikka. Vuoden 2025 luvut eivät ole vielä selvillä, mutta Suomen valtiontalouden alijäämäksi ennustetaan 4,5 % suhteessa bruttokansantuotteeseen. Taulukon luvut ovat prosenttiyksikön kymmenyksiä (esim. 40 = 4,0 %).

 

Koska velkaantuminen on muissakin EU-maissa hurjaa, alijäämämenettelyllä on Suomelle lähinnä imaginäärinen merkitys, ja se voi vaikuttaa luottoluokituksen putoamiseen. Komissio ei voi määrätä kansallisen budjettivallan käytöstä, toisin sanoen puuttua vaatimiensa sopetusten keinoihin. Mutta se voi rangaista Suomea takuutalletusten vaateella tai sadistisella sakolla. Siinä Siperiaa Brysselistä.

Karttapallot katollaan ja moraalikato Brysselissä

EU on tottunut kiertämään periaatteitaan ja yhteispäätösmenettelyään aina, kun on ollut tarpeen kerätä rahastoja ja tukipaketteja. Hangoittelevien maiden yli on kävelty monta kertaa ja useissa asioissa, kuten Unkarin ja Puolan tapauksista tiedetään.

Nyt kun EU:n olisi pitänyt käyttää Venäjän ulkomaille jäädytettyjä pankkivaroja Ukrainan tukemiseen, EU ei saanut aikaan päätöstä, jolla venäläisten varat olisi luovutettu Ukrainalle tai jolla niitä olisi käytetty Ukrainalle myönnettävien sotakorvauslainojen vakuuksina.

Hangoittelija oli tällä kerralla Belgia, jonka pääministeri Bart De Wever pelkäsi venäläisvarojen haltuunoton heikentävän ”luottamusta” rahalaitoksiin. Hän arveli Belgian joutuvan korvaamaan Euroclear-arvopaperilaitoksessaan olevat varat Venäjälle pakotteiden mahdollisesti poistuttua. Tietenkin hän myös kavahti Venäjän ulkoministeriön kaiuttimen Marija Zaharovan ”ikuiseksi” luonnehtimaa kostoa, vaikka länsimaat olisivat voineet yhdessä langettaa Venäjälle vastavuoroisen faaraon kirouksen.

Näin siis tilanteessa, jossa Venäjä on hyökännyt ystävällismieliseen naapurimaahan, ottanut laittomasti haltuunsa suuren määrän Ukrainan maa-alueita, tappanut ja vammauttanut aloittamassaan sodassa vähintään kuusinumeroisen määrän sotilaita ja siviilejä, aiheuttanut satojen miljardien eurojen aineelliset tuhot ja tehnyt tämän kaiken ilman minkäänlaista hyväksyttävää syytä, selitystä tai oikeutusta.

Vähintä, mitä EU voisi tehdä, olisi luovuttaa Venäjän ulkomailla olevat varat suoraan Ukrainan puolustussodan rahoittamiseen ja tappioiden kuittaamiseen, mihin ne eivät tosin läheskään riitä.

 

Roistovaltio Venäjällä on laskunsa maksamatta ja eräpäivä on mennyt

Venäjän väkivaltamässäyksissään piehtaroiva hallitus on omasta puolestaan ottanut oikeudettomasti haltuunsa länsimaisten yhtiöiden Venäjälle tekemiä sijoituksia ja tuotantolaitoksia.

Bryssel-vetoinen EU-päätöksenteko kituu jälleen kuin kumolleen käännetty kilpikonna. Tuloksettomuus antaa näyttöä siitä, että organisaatiot muuttuvat sitä tehottomammiksi mitä enemmän niissä on jäseniä, vähän niin kuin YK.

Moraalikato EU:ssa on mahtavaa, kun siellä ollaan huolissaan ihmisoikeusrikoksia ja brutaalia sotaa jatkavan venäläishallinnon säästöpossuista sekä suojellaan Putinin korruptoituneesta kädestä lähtöisin olevia sijoituksia, jotka nekin ovat usein rikoksilla tuotettuja.

Oligarkkien varoja on takavarikoitu rahanpesun vuoksi Kyproksella jo ennen Putinin hyökkäystä Ukrainaan, eikä asiassa nähty silloin ongelmaa.

Nähdäkseni rahoitusmarkkinoiden ei pitäisi olla huolissaan diktaattorien eikä sotarikollisten pankkiasiakkuuksista. Juuri he tuovat multaa pankkisalien lattioille ja ryvettävät luottamusta rahoitusmarkkinoihin siinä missä huumekauppiaat ja veritimanttien metsästäjätkin.

Länsimaiden pankki- ja rahajärjestelmissä olevia venäläisiä varoja suojellaan nyt helläkätisemmin kuin Sveitsin pankeissa olleita natsikultaharkkoja ja juutalaisten hammasimplantteja.

Vaikuttaa kuin pankit olisivat ”valtioita valtioissa” tai jopa niiden yläpuolella, kuten Illuminati 1700-luvulla tai Rothschildit 1800-luvulla, jolloin pankkiirit rikastuivat ostamalla sotaa käyvien valtioiden kovakorkoisia haltijavelkakirjoja. Euroopan valtiot kavahtavat nyt kajoamasta rahoituslaitoksiin, sillä valtiot ovat korviaan myöten veloissa ja pankeista riippuvaisia, vaikka toisaalta pankit toimivat valtioiden ehdoilla.

Tämän kaiken tapahtuessa Venäjä valtaa Ukrainaa päiväkoti päiväkodilta ja aiheuttaa koko maailmantaloudelle valtavat taloudelliset tappiot, joihin verrattuna Belgian Euroclear-järjestelmässä ja länsimaiden pankeissa olevat noin 200 miljardin euron venäläisvarat ovat rikka rokassa. Niiden käyttäminen Ukrainan hyväksi joko suoraan tai sotakorvauslainan vakuutena olisi oikein.

Venäjä ryösti toisessa maailmansodassa alueita myös Suomelta ja pakotti suomalaiset maksamaan 226,5 miljoonan kultadollarin arvoiset sotakorvaukset roistovaltio Neuvostoliitolle, jonka KGB-kasvatti Vladimir Putin vaatii edelleen, että suomalaisten pitäisi kiittää venäläisiä sortokausien ja brezhneviläisyyden ajan ystävällisyyksistä.

Venäjä itse tuli tuominneeksi ulkomailla olevat varansa menetetyiksi aloittaessaan hyökkäyksen Ukrainaan. Luultavasti Kremlissä ollaan yllättyneitä tavasta, jolla länsimaat suojelevat nyt Venäjän varallisuutta, vaikka Venäjällä on satojen miljardien sotalaskunsa maksamatta.

EU:n pitäisi aloittaa perintä heti ja laittaa laskut ulosottoon. Niin toimisi oikeusvaltio. Jos konfiskointi sattuisi koskemaan venäläisten yksityishenkilöiden varoja, kuten on käynyt laitettaessa oligarkkien luksusveneitä jäihin, pakotelistalla olevien tulisi osoittaa valituksensa Putinin toimistolle. Maksakoon Putin sotansa seuraukset omasta lompakostaan myös kansalleen.

Jos minä olisin Belgian pääministeri, toivottaisin Putinin ja hänen hallintonsa tervetulleeksi Belgian Haagiin ilman ajallista takarajaa. 

 

EU:n kankeus kääntää kustannukset kansalaistemme kukkarolle

EU on jälleen pahassa jamassa. Bidenin Ukrainalle myöntämät tukivarat loppuvat tuota pikaa, eikä uusia ole Trumpilta luvassa. Koska sodankäynti ei ole Trumpille poliittista taistelua oikeudenmukaisuudesta vaan pelkkää liiketoimintaa, hän vaatii EU:ta maksamaan Ukrainan asehankinnat Yhdysvalloista. Sen lisäksi EU-maita taivutellaan maksamaan Ukrainan juoksevat sotakustannukset, joita kertyy vähintään 50 miljardia euroa vuodessa.

Tämän katsotaan velvoittavan EU:ta jälleen uuteen tukipakettiin, joka kaadettaneen EU-valtioiden velkapiikkeihin.

Kertomustalouden kannalta on tietenkin harmillista, jos sota Ukrainassa ei jatku, sillä silloin Venäjä voittaa sen, eikä televisioon enää saada jännittävää ajankohtaisohjelmaa.

Toisaalta on harmillista, jos sota jatkuu, sillä se kalvaa myös länsimaita, kun aina vain uudet ja entistä raskaammat pakotepaketit osuvat myös länsimaiden omaan nilkkaan ja murentavat tahtotilaa täällä.

Demokraattisissa länsimaissa syntyy helpommin eripuraa kuin totalitaristisella Venäjällä, jossa kansaa pidetään herran nuhteessa, ja venäläiset kestävät pakotteet kuin satiaiset, jotka uhrinsa orvaskettä ravinnokseen nauttien löytävät tiensä synkimmänkin laakson läpi. 

Tilannetta pahentaa, että EU-mailla on surkeat maavoimat muiden muassa Saksan ja Ruotsin ajettua alas yleisen asevelvollisuuden, ja Ukrainan tukeminenkin koostuu lähinnä kaukovaikutteisten aseiden toimittamisesta. 

Entä onko Ukrainan rahoittaminen jatkossa mahdollista EU:n kulumattomista kukkaroista? 

Asioiden suhteellistamiseksi on syytä hieman muistella. Monilta on ehkä päässyt unohtumaan, että Euroopan komission varsinainen sankaritar sosiaalidemokraattinen komissaari Jutta Urpilainen löysi vuonna 2022 EU:n noin 2000 miljardin vuosibudjetista vaivattomasti 150 miljardia euroa Global Gateway -nimiseen kehitysmaiden investointipakettiin (aiheesta täällä).

Sillä summalla Ukraina pötkisi ja pyörittäisi sotatalouttaan kolme vuotta.

 

Kehitysmaiden kiittämättömyys EU:lle ja tuki Venäjälle

Minua joka tapauksessa vaivaa kehitysmaiden, kuten Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan, kiittämättömyys Eurooppaa ja Yhdysvaltoja kohtaan.

Nämä niin sanotut BRICS-maat (ja monet muut maat) ovat nauttineet länsimaiden avokätisyydestä ja täällä tuotetun kulttuurin sekä tekniikan hedelmistä, joita noissa maissa itsessään ei ole alun perin ollut. Esimerkiksi Etelä-Afrikka on maanosansa kehittyneimpiä valtioita nimenomaan taannoisen brittivaikutuksen ansiosta, jota ilman niin tiet, koulut kuin satamatkin olisivat edelleen rakentamatta.

Myös Kiina ja Intia ovat nostaneet talouttaan länsimaisen kysynnän, sijoitusten ja tuotantotekniikan ansiosta.

BRICS-maat ovat osoittaneet kiitollisuuttaan tukemalla Venäjän hyökkäystä Euroopan suuntaan. 

Joten voidaan hyvin pohtia, kuinka viisasta tuo kehitysmaiden tukeminen on ollut. Siitä ei ole saanut vastineeksi kuin vainoriidan kyllästämää katkeruutta ja moitteilla marinoituja kolonialismisyytöksiä, joilla kehitysmaat koettavat oikeuttaa jatkuvaa kerjuuta ja avustusten anelua.

Tuloksena on ollut myös viattomiin länsimaihin, kuten Suomeen, kohdistettuja muistutuksia siirtomaaimperialismista ja luokkakaunaista rotupolitikointia, jota käytetään länsimaihin kohdistettavan linnoittautumisen verukkeena, kun kehitysmaat kokoavat Venäjän kanssa mannerlaattoja Euroopan ja Pohjois-Amerikan maita vastaan.

Voidaan pohtia, kuinka oikealla tiellä ovat myöskään arabimaat. Yhdysvallat ja Euroopan maat ovat maksaneet kymmenien vuosien ajan dollareilla ja euroilla Iranin ja muiden Lähi-idän maiden öljystä ja tehneet sen reilusti.

Kiitokseksi tästä kaikesta Iran tukee nyt avoimesti Venäjää ja toimittaa sinne ohjuksia, drooneja ja muuta aseistusta.

Kannattaa miettiä, minne rahansa lähettää, mitä niillä ostaa ja keneltä. Brasilian ja Etelä-Afrikan laittaminen banaanien ja kahvin tuontikieltoon ei maksaisi Euroopan maille ja Yhdysvalloille muuta kuin vaivan, mutta sen sijasta länsimaat tukevat kyseisiä maita taloudellisilla avustuksilla.

 

Vertailukohta ilmastoinvestoinneista 

Päälle päätteeksi tuossa kansainvälisessä ryvetyksessä käytetään vielä ilmastopolitiikkaa, jota yhdistetään nykyään kaikkeen. Kukaan ei ole vielä kehittänyt ympäristöystävällisiä hävittäjiä tai ekologisia, energiataloudellisia ja vähäpäästöisiä panssarivaunuja, mutta muutoin niitä kyllä rakennellaan hihat palaen lisää.

Myös ilmastopolitiikasta kannattaa huomata sen kaikenkattava järjettömyys. Yhden muistutuksen tarjoaa se, että Kiinalle annettiin Pariisin surkeassa ja epäoikeudenmukaisessa ilmastosopimuksessa oikeus jatkaa ja lisätä hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti, vaikka toisaalla hiilivoimaloita on vaadittu kiinni. Niin on tehty myös Suomessa, jossa hitaasti tappavalla vihreällä ilmastopolitiikalla ollaan vetämässä jäihin Helsingin kaupungin kaukolämmön tuotanto ja koko talous.

Miten tämä liittyy Ukrainan sotaan ja sen rahoittamiseen? Siten, että oivallisen vertailukohdan Ukrainan tarvitsemille tuille voi löytää ilmastokokouksissa kehitysmaille jaelluista avustuksista ja lahjoitusten sekä myötäjäisten vuolaana valuvasta virrasta.

Esimerkiksi Egyptin ilmastokokouksessa vuonna 2022 löydettiin länsimaisten veronmaksajien kukkarosta miljardien varat köyhien maiden ilmastotoimien toteuttamiseen Suomen vihreän ilmastoministerin ja muiden kaukovarjostimen aaveiden kiitellessä.

Tuettavien kehitysmaiden joukossa ovat muiden muassa BRICS-maat, jotka puolestaan tukevat Venäjää sen hyökkäyksessä Ukrainaa ja muuta Eurooppaa vastaan.

Ingratitudo est merces mundi. 

---

Päivitys 19.12.2025: EU osoitti hajanaisuutensa ja voimattomuutensa taipumalla Belgian taipumattomuuteen Ukrainan rahoitusasiassa. Petteri Orpo hävisi äskettäin vaateensa EU-tukien saamiseksi droonimuurien rakentamiseen itärajalle, ja nyt hän hävisi vaateensa, että Ukrainan rahoittamiseen ei oteta yhteisvelkaa, vaan rahoitus katettaisiin Venäjän Belgiaan jäädytetyistä varoista.

Yhteisvelkaa siis joudutaan tekemään, eikä Venäjän varojen käyttö velan vakuutena auta, kun vakuus sinänsä ei ole takauskelpoinen. Venäjä on aiheuttanut hyökkäyssodallaan jäädytettyjä varoja olennaisesti suuremmat tuhot ja ryöstellyt Ukrainan alueita ja varallisuutta rosvoparonin tavoin, joten tuhojen kompensoiminen venäläisvaroista olisi oikein, mutta nyt Moskovassa iloitaan.

Droonimuuri: poliittinen dromedaari

Komiteoista sanotaan tulevan dromedaarin näköisiä tuloksia.

Sellainen tuli nyt EU-komissiosta, josta viestitettiin, että EU ei myönnä erityistä tukea droonimuurin rakentamiseen Suomen itärajalle vaan hajauttaa mahdolliset panostuksensa ympäri Eurooppaa.

Näin siis, vaikka Suomi on sijaintinsa puolesta suuremmassa Venäjä-vaarassa kuin esimerkiksi Espanja.

Päätös oli paha pettymys Suomen hallituksen varsinaiselle trubaduurille Petteri Orpolle, joka oli kerskaillut etukäteen muun muassa A-studiossa 15.10.2025, että nyt EU:n olisi oikea aika tukea Suomea droonimuurin rakentamiseksi, koska Suomi on kuuliaisesti ja karttuisasti täyttänyt EU:n kaikki anelut ja tukipakettipyyteet.

Vertailun vuoksi esimerkiksi Italia ja Espanja ovat saaneet satoja miljardeja euroja koronaelvytysrahoja infrastruktuurin rakentamiseen ja asuntojen saneeraamiseen.

Ei herunut tukea Suomelle, ei. Katala on EU, ja mielensä matala.

Siinä nähdään, millaista Euroopan unionin solidaarisuus todellisuudessa on. Jatkossa sitä on turha odottaa myöskään Suomen valtiontalouden ongelmiin, vaikka ongelmissa Suomen valtiontalous on EU:n itsensä vuoksi, kuten perustelin muun muassa täällä.

Mutta drooni, se on sodankäynnin todellinen toreadori, etten sanoisi demiurgi.

”Muurin” puolestaan keksi dramaturgi. Defensiivisempi olisi ”kaupunkikupoli”.

Nyt kaikki golfaamaan! Sukkuladiplomatialla rauhan poukamaan

Suomalainen poliitikko ei voi koskaan urheilla liikaa, ainakaan kilogrammoissa mitattuna.

Kekkosella oli tapana saunottaa ryssät ja hiihdättää kansalaiset.

Alexander Stubb on puolestaan kiertänyt maita kuin Bagdadin suutari. Ja pelannut golfia Donald Trumpin, hänen oligarkkiensa ja Washingtonin-haukkojensa kanssa.

Golf on kansanauto muttei kansan peli. Stubb aikonee vastata populismiin populismilla, vaikka golf luokin segregaatiota ja konfrontaatiota siinä missä kuuluminen Helsingfors Segelsällskapiin.

Joka tapauksessa Stubbilla on nyt ihan oikeasti tuhannen taalan paikka.

Sekavassa kansainvälisessä tilanteessa on oikein kaapata johtajuus ja näyttää taitonsa, jos niitä on.

Stubb on osoittanut oivallista johtajuutta (1) varoittaakseen Trumpia luottamasta Putiniin, (2) välittääkseen Euroopan maiden viestejä Valkoiseen taloon ja (3) toimiakseen Ukrainan puolesta.

Suomen kannalta vaarana on mielistelyyn taipuminen. Taipumusta mielistelyyn on, koska uutena NATO-maana me olemme paljon riippuvaisempia Yhdysvalloista kuin Yhdysvallat meistä (ei juuri ollenkaan).

Mielistellä sopii vain sen verran, että uskottavuus säilyy eikä mene pilkan puolelle.

Stubb on kyllä erittäin etevä kansainvälisissä yhteyksissä, ja hänellä on erinomaiset edellytykset kohota merkittäväksi liideriksi koko Euroopan mittakaavassa.

Esteitä sille ei ole, sillä muut ovat joko väistyviä tai osaamattomia. Suomelle välittäjän rooli myös sopii.

Toisaalta tasavallan presidentin ei kannata pyrkiä ylivallan presidentiksi, sillä etulinjaan heittäytyminen Ukrainan sodassa on epäviisasta Suomelle, joka jo muutoinkin on etulinjassa.

Onneksi Stubb ei ole enää Kokoomuksen jäsen (sikäli kuin hän on palauttanut jäsenkirjansa). Kokoomushan junaili hänet taannoin tylysti irti puheenjohtajuudesta ja katkaisi hänen poliittisen puolueuransa. Ei kelvannut työnantajaleirille, oli liian liberaali konservatiiveille ja liian konservatiivinen liberaaleille, liian fiksu kokoomuslaiseksi.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka Stubbin sukkuladiplomatia onnistuu.

Tarvetta rauhan aikaansaamiseen on. Ei pidä ollenkaan paikkaansa se väittämä, että länsimaiden on tuettava Ukrainaa loputtomasti.

Kyseisen näkemyksen takana on olettamus, että ukrainalaiset haluavat ja jaksavat käydä loputonta sotaa. Näin ei ole. Tosiasiassa ukrainalaiset ovat täysin uupuneita sodan käymiseen mutta eivät voi sitä myöntää, koska se olisi tappion tunnustamista.

Ukrainan tilanne ei parane nykyisestä, vaikka länsimaat lähettäisivät apua tuhannen miljardin euron tai dollarin verran, sillä maalla ei ole ponnistusvoimaa sodan voittamiseksi ja vihollisen häätämiseksi. Se edellyttäisi lännen sotavoimien sekaantumista tilanteeseen. Juuri eskalaation välttäminen on ollut lännen kannalta sodan suurin onnistuminen.

Siksi tulitauolla, aselevolla ja rauhan aikaansaamisella on kiire. Siksi Stubb tekee oikein kiihdyttäessään tulitauon aikaansaamista ja asettamalla sille takarajoja. Olisi myös saatava Yhdysvallat lyömään raskaammalla talouslekalla, jos Kreml ei tulitaukoa hyväksy.

Tähän on turhautuneeksi väitetyllä Trumpilla sisäpoliittinen motiivi, sillä hänen on annettava näyttöä ulkopoliittisesta onnistumisesta Euroopassa, jotta voi keskittyä asioihin Yhdysvaltojen sisällä ja myös Kauko- ja Lähi-idässä.

Entä missä on aprillipäivän juttu?

Nykyisessä mediassa melkein jokainen juttu voi olla aprillipäivän pila.

Uutinen mahdollisista jäänmurtajatilauksista sopisi sellaiseksi, mutta se oli ennenaikainen, kuten ilo itsekin. Jäänmurtajia valmistaa Helsingin telakka, joka on kanadalaisessa omistuksessa, joten oikeasti Trump olisi tilaamassa murtajia Kanadasta, joka puolestaan on närkästynyt Trumpille eikä pian käy kauppaa eteläisen naapurinsa kanssa.

Minne murtajilla olisi tarkoitus matkustaa? Grönlantiinko, josta jäät sulavat muutenkin? Olen toki samaa mieltä siitä, että brittiläinen siirtokunta Kanada on yksi maailman turhimmista maista, ja hyödyllisimmillään se on vain jääkiekon vuoksi.

Ehkä kuulemme todesta otettavamman aprillijutun Donald Trumpin suusta.

Tosiasiassa epäilen aprillipäivän pilaksi Yleisradion toimittajan Ami Assulinin kirjoittamaa verkkojuttua, jossa haastateltiin Filippiineiltä, Sri Lankasta, Ukrainasta, Nigeriasta, Nepalista ja Venäjältä tulleita maahanmuuttajaperheitä ja valitettiin, että lapsensa laihtuvat, koska ei ole rahaa ruokaan.

Valetta jutussa on, että maahanmuuttajaperheen lapsi kärsisi Suomessa nälkää. Vastuu lapsen hyvinvoinnista kuuluu ensisijaisesti vanhemmille, ja varattomat vanhemmat ovat oikeutettuja toimeentulotukeen, joka kattaa kyllä avokätisesti pöydän maahanmuuttajille, itse asiassa huomattavasti paremmin kuin kantasuomalaisille, joiden toimeentulotuen saannin estää vähäinenkin varallisuus.

Toiseksi: jos lapsi on vaarassa, viranomaiset ovat velvollisia tekemään huostaanottopäätöksen, jolloin lapsi on turvassa.

Johtopäätökseni on, että kyseinen juttu antaa jälleen näyttöä Yleisradion valejournalismista, jota voidaan sanoa myös agenda- tai tendenssijournalismiksi. Härskiä on, ettei kyseinen puolueellisuus ole edes peiteltyä vaan julkeaa ja häpeämätöntä.

Paksuinta valetta on jutun väite, että tänne tulleita olisi petetty lupauksilla hyvästä elintasosta ja maailman onnellisimmasta maasta.

Jälleen kerran maahanmuuttajat esitetään uhreina ja suomalaiset syyllisinä. Niin sanottuja perjantaidokkareita tekevän ja 300 000 hermosauhua vetäneen toimittaja Ami Assulinin taustaan voi perehtyä täällä, täällä ja täällä.

Jonkin verran totuutta jutusta kuitenkin pilkistää esiin. Totta on rivien välistä paistava johtopäätös, että Suomeen ei kannata tulla. Työvoimapulaa täällä ei ole, eikä lisää väkeä tarvita.

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Oikeudellisessa ajattelussa erotetaan virallisen syytteen alaiset rikokset ja asianomistajarikokset. Jos joku tekee esimerkiksi murhan, se on virallisen syytteen alainen rikos, josta virallisen syyttäjän pitää nostaa syyte yleisen syyttämisvelvollisuutensa perusteella, eikä asiasta voida sopia.

Jos taas jotakuta epäillään vaikkapa tekijänoikeusrikkomuksesta, kyseessä on yksityisoikeudellinen riita-asia ja asianomistajarikos, josta osapuolet voivat sopia keskenään niin, ettei asiaa viedä tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan mahdollisesta korvauksesta sovitaan esimerkiksi välimiesoikeudessa. 

Välimiesmenettelystä onkin tullut kultakaivos monille juristeille, jotka taitavia sopimuksia kirjoitellessaan ovat pystyneet tarjoamaan riitapuolille palvelujaan – vielä kalliimmiksi käyvien ja tuloksiltaan epävarmojen oikeudenkäyntien välttämiseksi.

 

Mitä on tapahtumassa?

Filosofian näkökulmasta voidaan sotarikoksen käsitettä pitää ironisena, koska hyökkäyssota sinänsä on rikos.

Jokaiselle lieneekin tullut selväksi, että Venäjän aloittama sota Ukrainaa vastaan on ollut valtava ihmisoikeusrikos, jota tehdessään Kremlin hallinto on murhannut ja rampauttanut kuusinumeroisen määrän ihmisiä ja tuhonnut siinä sivussa mittaamattoman määrän immanenttia omaisuutta.

Virallisen syytteen alaisten rikosten ja yksityisoikeudellisten riita-asioiden ero näyttää unohtuneen Ukrainan sodan rauhanpyrkimyksissä kokonaan Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin alettua hieroa ”diiliä” sotarikoksista epäillyn Vladimir Putinin ja hänen hallintonsa kanssa.

Putinille ja hänen hallinnolleen kuulusi kyyti Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen ja tuomio tekojensa mukaisesti.

Mutta mitä tapahtuu?

Donald Trump pyrkii sopimaan Ukrainan sodan lopettamisesta ja Ukrainan ja Venäjän välisestä tulitauosta, aselevosta ja jopa rauhasta Putinin kanssa. 

Trump siis pyrkinee jonkinlaiseen välimiehen rooliin tavalla, joka on yleinen amerikkalaisessa oikeuskäytännössä. Se tunnetaan elokuvista ja TV-sarjoista, joissa esimerkiksi huumausainerikoksista epäillyille tarjotaan ”diiliä” ja syytteiden madaltamista sillä ehdolla, että epäillyt suostuvat yhteistoimintaan viranomaisten kanssa.

Tällainen lähinnä tapaoikeudellinen common law -menettely on ristiriidassa roomalaisperäiseen oikeuteen ja kirjoitettuun lakiin nojaavan säädösoikeudellisen perinteen kanssa. 

Ajatellaanpa hieman.

Jos joku ihminen vaikkapa pahoinpitelee toisen, niin eipä hätää. Apuun tulee Donald Trump, joka tarjoaa uhrille ”diiliä” ja epäillyn rahapussista suoritettavaa korvaussummaa – ja epäillylle puolestaan syytteestä luopumista, jos molemmat allekirjoittavat paperin.

Tämä ei kuitenkaan poista rikoksen rikosluonnetta, mutta on omiaan tekemään rikoksesta yleisesti hyväksytyn.

Jos taas jonkun ihmisen auto kolhitaan parkkipaikalla, hätään rientää Donald Trump, joka selittää, että minä tunnen tekijän ja tiedän, että hän vie kotterosi kokonaan, jos et suostu ”diilin” mukaiseen korvaukseen ja pitämään turpaasi sen jälkeen kiinni.

Tämä ei tarkoita, ettei omaisuusrikosta olisi tapahtunut ja ettei se sinänsä kuuluisi tuomittavaksi.

 

Ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa

Roomalaiseen oikeusjärjestelmään kuuluvassa eurooppalaisessa oikeusfilosofiassa on ajateltu niin, että etenkään ihmisoikeusrikokset ja sotarikokset eivät ole soviteltavissa, vaan ne kuuluvat yksiselitteisesti tuomiolle.

Sama ajatus sisältyy suomalaisessa oikeuskäytännössä vallitsevaan kantilaiseen näkemyksen, joka nojaa kirjoitettuun lakiin ja sääntöpohjaiseen etiikkaan – erotuksena angloamerikkalaisesta tapaoikeuteen perustuvasta common law -tulkintakehyksestä.

Yhdysvaltain presidentinhallinnon näkemys kansainvälisen politiikan menettelytavoista polkee pahoin niin sanottua sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, joka perustuu valtioiden välisiin ihmisoikeussopimuksiin, valtioiden suvereeniin toimijuuteen sekä rajojen, itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen.

Donald Trumpin menettelytavat ovat järkyttäneet maailmaa juuri siksi, että hän näyttää ohittavan rikosten ja riita-asioiden välisen eron ja hieroo sopimuksia sellaisen hallinnon kanssa, joka on ryöstänyt noin viidesosan ystävällismielisen naapurimaan pinta-alasta.

Putinin oikea nimi on ryöstömurhaaja.

Ukrainan sodan rauhantunnusteluissa on sivuutettu kokonaan kysymys, onko mikään kestävä rauha Kremlissä vallitsevan hallinnon kanssa mahdollinen ja voidaanko tai pitääkö kyseisen regimen kanssa sopia yhtään mistään.

Moraalifilosofian näkökulmasta vastaus on: ei voida eikä pidä.

Miksi sitten niin koetetaan tehdä?

Siksi, että tappaminen, sotiminen ja muu väkivalta pitäisi saada loppumaan.

Kun asia en näytä ratkeavan taistelukentällä kummankaan osapuolen antautumiseen, juuri siksi neuvottelut näyttävät ainoalta tieltä sotatoimien keskeyttämiseen.

Jos sota päätetään tilanteeseen, jossa sotarikolliset jäävät valtaan, seurauksena on kuitenkin konfliktin jäätyminen, molemminpuolinen varustelukierre, seuraavaan sotaan varautuminen ja aselepo, jota vain sanotaan ”rauhaksi”.

Rauhanteko Putinin kanssa on kuin tekisi sopimuksen krokotiilin kanssa. 

 

Mitä siirtyminen sääntöpohjaisuudesta reaalipolitiikkaan merkitsee?

Donald Trumpin aiheuttama käänne ”maailmanpoliisina” toimineen Yhdysvaltain asennoitumisessa on mullistanut kansainvälistä politiikkaa siksi, että se on johtanut (mediassa usein toistettuun) sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vaihtumiseen niin sanotuksi reaalipolitiikaksi.

Reaalipolitiikalla tarkoitetaan ”vahvemman oikeutta”, jonka mukaisesti asioita ratkotaan aseiden tai taloudellisen vallan antamalla voimalla.

Siirtyminen sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan on pitkälti samanlaista kuin rikosten katseleminen sormien läpi ja sopimusten tekeminen vain sillä perusteella, kenellä on parhaat kortit, taloudelliset resurssit ja panokset piipussa.

Juuri tällaista ajattelutapaa Donald Trump on suosinut.

Sopimiseen väkivaltaisen ja rikollisen hallinnon kanssa ohjaa se, että sotaa ei voida jatkaa tappion uhan tai väsymyksen vuoksi.

Sopimisen varjopuoli on kuitenkin siinä, että samalla tultaisiin legitimoineeksi rikollisen hallinnon asema ja luotaisiin edellytykset uusille valloitussodille Euroopassa.

Moraalisen tappion kärsisi länsimainen oikeusjärjestys, joka vaatisi rikollisten saattamista tuomiolle.

Niin sanotun arvopohjaisen realismin tulisi nähdäkseni perustua realistiseen arvopohjaan, jollaista luonnosteli Köningsbergissä asunut preussilainen filosofi Immanuel Kant teoksessaan Zum ewigen Frieden (suom. Ikuiseen rauhaan).

Hänen mukaansa sotiminen on oikeutettua (1) puolustussodan käymiseksi ja hyökkäyksen torjumiseksi, (2) diktatuurin syrjäyttämiseksi ja (3) vielä suurempien vahinkojen välttämiseksi.

Ukraina on käynyt tällaista oikeutettua sotaa, ja myös NATO varautuu nimenomaan hyökkäykseltä puolustautumiseen.

Vertauskuvallisesti puhuttelevaa on, että myös Kantin kotikaupunki Köningsberg on nykyisin Venäjän valtaama ja nimetty ”Kaliningradiksi”.

 

Kansainvälisoikeudellinen perustattomuus

Siirtymää sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan valaisee Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy analyysillään ”kansainvälisoikeudellisesta perustattomuudesta”.

Kansainväliseltä oikeudenkäytöltä puuttuvat viimekätiset fundamentit, joihin se voitaisiin ankkuroida. Vaikka sääntöjä ja sopimuksia onkin, niiden noudattamiselle ei ole juuri muuta kontrollia kuin pakotteiden ja voimakeinojen käyttö.

Jos säännöistä luovutaan, vain valtapoliittiset intressit määrittelevät asioiden laidan. 

Donald Trump on muuttamassa sääntöpohjaisen maailmajärjestyksen ”diiliksi”, jossa taloudellisilla intresseillä ohitetaan oikeudelliset velvoitteet ja pahimmillaan koko oikeusfilosofinen ajattelu.

Diilien teko rikollisten kanssa kuuluu gangstereiden maailmaan.

Se on tyypillistä moottoripyöräkerholaisten keskinäisille sopimuksille ja jengisodille sekä terroristijärjestöjen toiminnalle. 

Yhdysvallat aloitti sodan terrorismia vastaan George W. Bushin hallinnon aikana. Nyt USA on tekemässä sopimusta Venäjän kanssa, jonka EU on julistanut terrorismia tukevaksi valtioksi, ja samaa harkitsi myös Yhdysvallat vielä vuonna 2022.

Näkemykseni mukaan mikään kestävä rauhantila ei olisi Venäjän nykyisen hallinnon kanssa mahdollinen.

Sen asemasta, että tämä huomio olisi nostettu julkisiin keskusteluihin, on mediassa menty pitkälle asioiden edelle ja pohdittu jo rauhanturvaamisen yksityiskohtia, vaikka Ukrainan ja Venäjän välillä käydään täyttä sotaa, jossa pataljoonan tai jopa prikaatin verran sinibaretteja jauhautuisivat pikavauhtia palasiksi.

Kysymys Ukrainan sodan lopettamisesta on lähtenyt alusta pitäen väärälle raiteelle Trumpin mennessä sovittelemaan asioita Putinin kanssa, riippumatta Ukrainasta ja Euroopan maista.

Rauhantunnusteluilta on puuttunut koordinaatio täysin.

Toisaalta Trumpin ja Zelenskyin keskinäisessä epäonnistumisessa piilee mahdollisuus sikäli, että Euroopan mailla on nyt tilaisuus osoittaa päättäväisyyttä ja esitellä Yhdysvalloille oma rauhanhahmotelmansa, josta Trumpin ei kannata kieltäytyä.

 

Varustelukierre ei takaa rauhantilaa

Harmillista Euroopan maiden hätääntyneissä reaktioissa on ollut, että Trump näyttää saavan läpi sparraajan tavoitteensa: pelästyttää Euroopan maat varustautumaan hampaisiin asti.

Tämäkin noudattaisi Putinin pelikirjaa, sillä Venäjän toivehan on, että Euroopan maat ajautuisivat taloudellisesti ahtaalle ryhtyessään kilpavarusteluun Venäjän kanssa ja Atlantin takaista liittolaistaan tyydyttääkseen. Näin EU:n pakotepolitiikka kääntyisi nurin.

Kun EU:n pakotteet jäisivät vaikutuksettomiksi Yhdysvaltain osoittaessa ymmärtämystä Kremlille, Putin pystyisi pelastamaan asemansa, ja ainakin osa Euroopan maiden kansalaisista alkaisi vastustaa omaa elintasoamme huonontavia puolustusmenojen lisäyksiä.

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen synnyttäisi Euroopan maissa eripuraa ja Venäjä-mielisyyttä, josta on nyt näyttöä esimerkiksi Saksassa ja Unkarissa.

Juuri tähän tilanteeseen joudutaan, jos Euroopan maat lähtevät mukaan Donald Trumpin peräämään varusteluun ja jos Yhdysvallat vetää tukensa Ukrainalta, NATOlta ja Euroopalta.

Tämä kaikki sopii mainiosti Putinille, ja siksi myös kilpavarusteluun ajatumista kannattaa välttää, vaikka Euroopan maiden puolustusministerit ovat juosseet hihat palaen kiskomaan kansalaisilta miljardeittain varoja asevarusteluun. Jälleen suunnitellaan yhteisvelkoja ja tukipaketteja, vaikka Suomen nykyisen hallituksen piti tehdä niihin osallistumisesta loppu.

Monissa muissa Euroopan maissa kuin Suomessa puolustusmenojen lisäämiseen onkin tarvetta.

On kuitenkin perin virheellistä varautua Venäjän aseelliseen hyökkäykseen NATOa ja EU-maita vastaan. Asevoimansa kuluttanut Venäjä tuskin ryhtyy edes kokeilemaan NATOn viidennen artiklan toimivuutta. Sen sijaan ei-aseellisia sotilaallisiakin operaatioita voi tulla esimerkiksi tietoverkoissa.

Hopealuotipolitiikka ja aseellinen panssaroituminen ovat epäviisaita ja jopa itsetuhoisia menettelytapoja Euroopan maiden talouden ja hyvinvoinnin kannalta.

Suomessa suurimman Venäjä-uhan aiheuttaa Venäjällä mahdollisesti sattuva sisäpoliittinen kaaos, joka voisi tuoda rajoillemme miljoonittain venäläisiä turvapaikanhakijoita. Sarkastista onkin, että Putinin hallinnon jatkuminen voi olla Suomen kansallisten etujen mukaista, koska se pitää venäläiset herran nuhteessa ja poissa täältä.

Kestävään rauhaan tarvitaan aggressiiviseen valtioon kohdistuvat aseistariistuntasopimukset ja aserajoitusten valvonta, mikä näyttää nyky-Venäjän kanssa mahdottomalta, ja siksi tilanne on umpikujassa vielä pitkään.

Saattaa olla, että Trumpille itselleen avautuu tie ulos Valkoisesta talosta ennen kuin Putinille erääntyy eläke ja ennen kuin Ukrainaan syntyy rauhantilaa. 

Aiheesta aiemmin

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Ukrainan rauhanaloitteissa on kolme outoa asiaa.

Ensinnäkin (1) rauhantekijät tai sellaisina esiintyjät jakavat Ukrainan mineraalivaroja hintana aiemmasta tuestaan, ikään kuin asiasta olisi kirjoitettu velkakirja tukia luovutettaessa. Ei tietääkseni ole, vaan apu on perustunut lainaamisen sijasta hyväntekeväisyyteen. Jos taas mineraalisopimus nähtäisiin korvauksena, sekin olisi outoa, sillä sotakorvauksista voitaisiin päättää eri osapuolten kesken vasta rauhansopimuksessa, ja maksajaksi kuuluisi aikamme merkittävin roistovaltio Venäjä ja tuomiolle tuhoisin murhaaja Vladimir Putin sekä hänen hallintonsa.

Toiseksi (2) rauhaa hierotaan kapealla kauppiaan järjellä, jossa mikä tahansa ”diili” nähdään oikeutettuna, kunhan se perustuu taloudelliseen tai sotilaallista voimaa koskevaan vaihtosuhteeseen. Näin ohitetaan se, että tähän asti sotaa on käyty etupäässä poliittisten järjestelmien ja arvomaailmojen puolesta. Nyt aloitetussa keskustelussa poliittiset arvot eivät vaikuta painavan mitään, kunhan rauhanteko kannattaa taloudellisesti ja silloinkin etupäässä Yhdysvalloille, Ukrainan ollessa selkä seinää vasten ja ikään kuin maan pitäisi antautua sekä länteen että itään päin.

Kolmanneksi (3) rauhantunnusteluihin on liitetty kysymys Ukrainan EU- ja NATO-jäsenyydestä. Ukrainan liittymistä molempiin on suorastaan perusteltu sillä, että Ukraina käy sotaa. Puutunkin nimenomaan tähän asiakohtaan.

Todellisuudessa Ukraina ei voi liittyä kumpaankaan juuri siksi, että Ukraina käy sotaa.

 

Ukraina ei täytä EU:n eikä NATOn jäsenyysehtoja

Euroopan maat ovat korostaneet julkilausumissaan, että Ukraina halutaan jäseneksi Euroopan unioniin.

Tämän on täytynyt olla pelkkä vertauskuvallinen tuen ilmaus, koska tosiasia on, että Ukraina ei täytä EU:n jäsenyysehtoja. Lainsäädäntöä pitäisi uudistaa ja korruptiota kitkeä vuosien ajan, jotta jäsenyysehdot täyttyisivät.

Ukraina ei täytä myöskään NATOn jäsenyysehtoja sen enempää teknisessä mielessä kuin turvallisuuspoliittisessakaan merkityksessä. Asia on kaukainen kuin Kaukasia itse.

On kysyttävä, miksi molempia jäsenyyksiä alleviivataan länsimaiden poliittisissa kannanotoissa, vaikka Ukrainan EU- tai NATO-jäsenyydellä ei ole toteuttamiskelpoista pohjaa lähitulevaisuudessa mahdollisesti aloitettavissa rauhanneuvotteluissa.

Kyse on ollut vain tuosta sympatian symboloimisesta.

Ainoa asia, jonka EU- ja NATO-maat voisivat tuoda rauhanneuvotteluihin (mikäli niihin päätyvät), on vaatimus, että Ukrainalla säilyy mahdollisuus hakea jäseneksi kumpaankin organisaatioon, mutta asiasta ei päätetä rauhanteon yhteydessä mitään muuta.

Sellaista päätöstä, että Ukraina (tai jokin muu maa) ei voisi hakea jäsenyyttä jossakin organisaatiossa, ei mikään organisaatio voi luonnollisestikaan tehdä.

Liitokunnat, valtioliitot, yhdistykset ja muut yhteenliittymät eivät yleensäkään tee negatiivisia päätöksiä, joilla jokin taho ennakolta suljettaisiin pois. Toisaalta mikään muukaan taho, kuten Venäjä, ei voi eikä sen pidä päättää siitä, mitä Ukraina, EU ja NATO päättävät keskenään, koska se merkitsisi – ei vain Ukrainan – vaan myös EU-maiden ja NATOn suvereniteetin menetystä.

Ainoa järjellinen poliittinen menettelytapa on siis ovien pitäminen auki tai ainakin lukitsemattomana, aivan kuten Suomen NATO-jäsenyyttä tavoiteltaessa.

 

Ukrainaa ei pidä naarata EU:hun eikä NATOon

Sitten on muutamia ratkaisevan tärkeitä kysymyksiä, joista ei ole konsensusta länsimaissa ja joita ei ole käsitelty paljoa sen enempää politiikassa, hallinnossa kuin medioissakaan.

Pitäisikö Ukranan ylipäänsä kuulua Euroopan unioniin tai NATOon tai molempiin? Millaisia EU ja NATO olisivat, jos Ukraina olisi niiden jäsen?

Putin ei varmasti olisi hyökännyt, mikäli Ukraina olisi ollut jäsen molemmissa tai jommassakummassa.

Mutta entä nyt? Pitääkö Ukrainaa houkutella tai aktiivisesti integroida Euroopan unioniin ja NATOon? 

Pohditaanpa hetken, mitä merkitsisi, jos huomattavasti ongelmattomampi maa Turkki olisi Euroopan unionin jäsen. EU on potenut suuria tuskia jo Unkarin ja Puolan jatkuvan hangoittelun takia. Kuinka vaikeaa päätöksenteko olisi, jos Turkki olisi jäsenenä EU:ssa omine vaatimuksineen ja visioineen?

NATOssa Turkki tunnetusti on. Turkki aiheutti lähes ylitsepääsemättömät vaikeudet Suomen ja Ruotsin NATO-tielle, vaikka maidemme asiat ovat paremmassa kunnossa kuin Turkin omat.

Organisaatioilla on taipumus tulla sitä tehottomammiksi ja toimintakyvyttömämmiksi mitä enemmän niissä on eripuraisia jäseniä. Juuri sellainen EU:sta on jäsenmäärän kasvun myötä tullut. Sama pätee NATOon. YK on oivallinen esimerkki paperitiikeristä, jossa edes turvallisuusneuvosto ei saa aikaan mitään, koska yksi vastustava maa voi työntää kapuloita rattaisiin.

Nähdäkseni EU ja NATO eivät tarvitse uusia jäseniä. Molemmat ovat vesittyneet ja väsähtäneet nimenomaan jäsenmäärien kasvun vuoksi.

Hullunkurista on, että molempien paisuttamista pyritään perustelemaan vaikutusvallan kasvattamisella, vaikka jatkuvan laajenemisen myötä päätöksenteko kangistuu ja organisaatio mätänee sisältä lahopuun lailla.

 

EU:n ja NATOn jäsenyysasiat eivät kuulu rauhanneuvotteluihin

Tämä voi kuulostaa kyyniseltä, mutta käsitykseni mukaan Ukraina ei olisi oikeassa paikassa ollessaan NATOssa – ja vielä vähemmän Euroopan unionissa.

Ukrainan kieli, kulttuuri ja poliittis-metafyysinen perinne poikkeavat olennaisesti eurooppalaisesta. Elämänmeno on erilaista lukuunottamatta maan läntisimpiä osia, jotka aikoinaan kuuluivat Puolaan.

Joku voi katsoa Euroopan itäisen rajan kulkevan Uralia pitkin, mutta hänellä täytyy olla kartantekijän kakkulat silmillään. Ukraina kuuluu ontologiseen Eurooppaan ja metafyysiseen luomukseen nimeltä Eurooppa yhtä vähän kuin Turkki.

Jos Turkki olisi EU:n jäsen, EU:n ulkoraja kulkisi Syyriaa, Irakia ja Irania pitkin. Eurooppa ei ole siellä. Eurooppa ei ole myöskään Ukrainan itäisillä rajamailla.

Nähdäkseni Ukrainan EU-jäsenyyttä ja NATO-jäsenyyttä ei tule pitää poliittisena tavoitteena.

Asian ei myöskään pitäisi kuulua mahdollisten rauhanneuvottelujen pöytään. Sodan päättämiseen ja rauhan solmimiseen ei voida eikä pidä liittää mitään sellaista lupausta, jossa Ukrainalle annettaisiin ikään kuin sitoumus jäsenyyden hyväksymisestä etukäteen. Toisaalta jäsenhakemusten tekoa ei voida eikä pidä etukäteen kiistää.

Menettely Ukrainan hyväksymiseksi EU:hun tai NATOon rauhanneuvotteluissa olisi juridisesti nurinkurinen. Ei mikään tuomioistuinkaan voi antaa tuomiota ennen syytettä ja oikeudenkäyntiä, eikä mikään viranomainen voi antaa ratkaisua ennen kuin nimenomaista ratkaisua on haettu.

Tässä mielessä on sangen omituista ja ristiriitaista, että Ukrainan EU-jäsenydestä ja NATO-tiestä on annettu pitkälle meneviä myöntäviä julistuksia, vaikka maa on sodassa, joka jo sinänsä estää jäsenyydet, ja olojen saattaminen lähemmäksi jäsenehtojen täyttymistä on vuosikymmenten työn takana.

Käytännön ongelmana on myös jäsenyysaloitteiden epämääräisyys. Nythän ei ole selvyyttä edes siitä, missä Ukrainan rajat kulkevat, joten EU- ja NATO-asioiden liittäminen mahdollisten rauhanneuvottelujen yhteyteen johtaisi välittömään konfliktiin tai syventäisi sitä.

Käsitykseni mukaan Ukrainan asema on parempi, jos maa ei kuulu EU:hun eikä NATOon. Ukrainan jäsenyys toisi nimittäin molempiin organisaatioihin paljon levottomuutta, joka heikentäisi EU:n ja NATOn toimintakykyä. Ukrainan jäsenyys kummassakaan ei parantaisi tosiasiallisia mahdollisuuksia auttaa Ukrainaa jatkossa.

 

Ukrainan EU- ja NATO-jäsenyys hajottaisi molemmat liitot

Muistellaanpa hieman lähihistoriaa. Jugoslavian hajoamissodissa syntyneet maat eivät ole vieläkään EU:n jäseniä, vaikka väkivaltaisuuksien päättymisestä on yli kaksi vuosikymmentä. Serbia on kyllä jäsenehdokas, mutta Bosnia-Hertsegovina ja Kroatia eivät ole.

Myös Ukrainan EU-tiestä tulisi hyvin pitkä. NATOon on voitu kelpuuttaa Kroatian, Montenegron ja Pohjois-Makedonian tapaisia horjahtelevia sirpalevaltioita, joten Ukrainan jäsenyys NATOssa voi olla ainakin periaatteessa lähempänä kuin EU-jäsenyys.

Asiassa olisi sekä EU:n että NATOn tehtävä perusteellinen periaateharkinta, joka koskee sitä, kaivataanko niihin enää lainkaan uusia jäseniä.

Omasta mielestäni (1) Ukrainan ei tulisi toistaiseksi kuulua kumpaankaan, vaan sen asema ja turvallisuus olisi järkevintä järjestellä omana erityistapauksenaan. Todennäköisesti näin myös joudutaan tekemään olosuhteiden pakosta.

Toisaalta (2) asiasta ei pitäisi tehdä Ukrainan tai EU:n ja NATOn omia käsiä sitovaa ja tulevaisuutta määräävää kielteistä eikä myönteistä päätöstä mahdollisten rauhanneuvottelujen osana.

Kolmanneksi (3) Ukrainan mahdollisuus hakea jäseneksi täytyy luonnollisesti pitää avoinna suhteessa tulevaisuuteen niin, että jäsenyysehtojen täyttyessä hakemus voidaan kyllä käsitellä.

Ukrainassa orientoidutaan länteen kunnianhimoisesti, ja maan perustuslakiin kirjattiin jo 2019 pyrkimys sekä NATOn että EU:n jäseneksi.

Ukrainan odottamaa kutsua jäsenyysneuvotteluihin ei kuitenkaan kuulunut NATOn Vilnan (2023) eikä Washingtonin (2024) huippukokouksissa, tosin viimeksi mainitun loppujulkilausumassa kirjattiin hyväntahdon eleenä Ukrainan olevan ”peruuttamattomasti” polulla kohti puolustusliiton jäsenyyttä.

EU:n jäsenyyttä Ukraina haki hädissään muutama päivä Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen alettua 2022. Saman vuoden kesällä Ukrainalle myönnettiin ehdokasmaan asema, ja joulukuussa 2023 EU-johtajat päättivät jäsenyysneuvottelujen aloittamisesta. Liittymisneuvottelut alkoivat virallisesti 2024 kesällä.

Tiellään EU:n jäseneksi Ukraina on pitemmällä, ja Yhdysvallat ja Saksa lienevät oikeassa jo viime vuonna esittämissään kannanotoissa, että Ukrainan ei pitäisi kuulua NATOon.

Asioiden ollessa nykyisellä tavalla Ukrainalle pitäisi riittää passi Eurovision laulukilpailuihin, mutta maan kampeaminen vängällä väkisin länsiliittouman jäseneksi ei toisi maanosaamme rauhaa.

Pahimmillaan Ukrainan konfliktiherkkyys tulevaisuudessa voisi käynnistää Venäjän ja NATOn välisen aseellisen konfliktin tai sodan, jos ja ilmeisesti kun Putinin sotarikollinen hallinto jää rauhanteon yhteydessä valtaan.

Kokonaisuutena tarkastellen Ukrainan sodan rauhantunnusteluilta puuttuu koordinaatio täysin. Ohitettu on lisäksi kysymys hyökkäyssodan käynnistäneen Venäjän hallinnon saattamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Nyt sen kanssa hierotaan sopimuksia ja käydään kauppaa!

Putin ja hänen hallintonsa ovat tämän vuosituhannen ylivoimaisesti pahimpia ryöstömurhaajia ja rikollisia, joiden ei pitäisi voida paeta valtiokilven taakse. Kremlin regimelle kuuluisi kyyti Haagiin, asianmukaiset syytteet ja tuomiot niiden mukaisesti.

---

Päivitys: Ukrainalla näyttää olevan jatkossa kaksi vihollista, Venäjä ja Yhdysvallat, kun Donald Trump heitti Volodymyr Zelenskyin ulos Valkoisesta talosta neuvottelujen epäonnistuttua täysin. 

Sympatiani ovat edelleen Ukrainan puolella, ja arvopohjaisen realismin ohelle tarvittaneen myös realistista arvopohjaa. Sitä soisi erittäin epädiplomaattisesti toimivalle Donald Trumpille.

Lähettikö Trump Interfloora-kukkia Putlerille?

Antiikin Kreikasta tunnetaan tarina Alkibiadeesta, joka toimi sotapäällikkönä ateenalaisten puolella. Huomattuaan, että Ateena oli joutumassa tappiolle, hän livahti spartalaisten riveihin.

Monien käänteiden jälkeen loikkari koetti palata Ateenaan mutta joutui pakenemaan ja päätyi lopulta persialaisen satraapin suojelukseen.

Alkibiadesta pidetään relativismin, opportunismin ja arvottomuuden vertauskuvana.

Samanlainen on nyt Donald Trump. Myös hänellä olisivat käsissään ainekset moneen hyvään, mutta katkeruudellaan ja omahyväisellä itsekkyydellään hän on mullistamassa maailman turvallisuusarkkitehtuurin.

Mitä tehdä sellaisen ihmisen kanssa, joka on pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta samalla yksinkertainen?

Trumpilla on paljon hyviä aloitteita ja ihanteita, mutta hän rymistelee kuin norsu porsliinikaupassa. Kunpa hän olisikin siellä, mutta hän johtaa suurvaltaa.

Aikuinen vauva meni Ukrainan sodassa vihollisen puolelle. Törkeintä on yhtyminen Venäjän vaatimukseen, että Ukrainan pitäisi antautua sodassa, jonka aloitti Venäjä ja jonka uhri Ukraina on koko ajan ollut.

Trumpin toinen suuri virhe oli, että hän otti yhteyttä Putiniin yksin, neuvottelematta asioista ensin Ukrainan ja sitä tukeneiden maiden kanssa.

Kolmas tyhmyys oli lähettää edustusto keskustelemaan kahdenvälisesti Venäjän edustuston kanssa. Se kohotti sodan aloittaneen Venäjän tasavertaiseksi neuvottelukumppaniksi ja samalla ghostasi Ukrainan ja Euroopan maat täysin.

Puuttuu vain, että Trump huomisaamuna päättäisi aseavusta Venäjälle ja vilkuttaisi voiton päivänä Kremlin muurin yläpuolelta sotilasparaatille pioneeritytön ojentaessa kukkia Putlerille.

 

Uhrista vihollinen

Trump teki uhrista vihollisen ja mitätöi Ukrainan saavuttamat tulokset sodankäynnissä. Financial Timesin mukaan USA jopa vastustaa Venäjän sanomista hyökkääjävaltioksi. Tämä kääntää jokien kulkusuuntaa kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Nimittämällä Zelenskyiä kaunaisesti ”Ukrainan diktaattoriksi” Trump käänsi konstellaation nurin, sillä Zelenskyi on nimenomaan puolustanut demokratiaa Ukrainassa ja koko Euroopassa. Lakimies-presidentin nimittely ”koomikoksi” toistaa Venäjän propagandaa, ja Trumpista tuli yhden puhelun aikana Kremlin kaiutin.

Näillä toimillaan Trump on myynyt myös oman maansa. Passivis-aggressiivinen vanhus on asettunut Euroopan maita, Nato-liittolaisiaan ja mahdollisesti myös muita Ukrainaa tukeneita maita, kuten Japania ja Australiaa, vastaan.

Pyrkimyksenä on palauttaa maanjakopolitiikka ja etupiiriajattelu samalla, kun maailman kehitys nojaa keskinäisriippuvaisiin tuotantoketjuihin, sivistykseen ja tiedonkulkuun.

Trump johtaa maataan saamatta vastustusta paikallisesta parlamentista. Hän jopa kutsui itseään ”kuninkaaksi” havaittuaan, että vastarintaa puuttuu niin demokraattien kuin republikaanienkin riveistä, ja Putin laittoi narsistisen miljardöörin povitaskuunsa.

Trumpin väite, että Zelenskyin kannatus on pudonnut 4 prosentin tasolle, ei mennyt läpi edes Kremlin propagandatoimistossa, vaan Dmitri Peskov antautui kiistämään Trumpin lausuman. Tämän hän teki ilmeisesti siksi, että kukaan ei huomaisi Trumpin hurahtaneen noudattamaan Putinin pelikirjaa, jonka tavoitteena on Ukrainan hallinnon vaihtaminen.

 

Kaikki muut leikkaavat, paitsi järki

Ukraina käy kansainvälisen lain oikeuttamaa puolustussotaa, jonka ansiosta Venäjä ei ole saavuttanut päämääriään: Ukrainan tuhoamista itsenäisenä valtiona ja kansakuntana, Kiovan hallinnon kumoamista ja Ukrainan täydellistä alistamista Moskovalle.

Tapahtumien kulku sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä reaalipolitiikkaan merkitsee, että moraalin mittana on pelkkä voima. Se taas tarkoittaa jatkuvaa sotajalalla oloa.

Jos Venäjä selvästi häviäisi sodan, se olisi loppu Putinin regimelle ja alku myös Venäjän sisäpolitiikan korjaantumiselle. Jos taas Putinin sallitaan jatkaa vallassa Trumpin tuella, se varmistaa Venäjän kanuunojen kääntymisen seuraavaksi Kaukasian maihin.

Pahinta on, että Trump voi heittää metron alle myös Suomen. Tähän viittaa Yhdysvaltain selänkääntö Natolle ja mahdollisesti myös DCA-sopimukselle ennen kuin muste on ehtinyt kuivua paperissa.

Mitään uutta Yhdysvaltain ja itänaapurimme liittoutumisessa keskenään ei olisi, koska taistelivathan suurvallat yhdessä myös toisen maailmansodan aikana Suomea vastaan ja lähes hävisivät. Mikäli Trump todella omaksuu Putinin narraation ”denatsifikaatiosta” Ukrainassa, joutuu muu maailma absurdin komedian todistajaksi.

Samalla, kun Petteri Orpo (kok.) vaatii 50 miljardin panostuksia Ukrainan tukemiseen, Riikka Purra (ps.) haluaa suomalaisilta vöiden kiristyksiä ja sosiaali- ja terveyspalveluihin leikkauksia.

Otettakoon Ukrainan tukirahat Venäjältä jäädytettyjen varojen pääomista ja koroista sekä niin sanotusta ”koronapaketista”, jossa on vielä noin 98 miljardia käyttämättömiä varoja ja jolla tuetaan nykyisin muun muassa Italian ja Espanjan valtiontalouksia ja ”energiaremontteja”.

EU on 135 miljardin euron avustuksillaan jo nyt tukenut Ukrainaa enemmän kuin Yhdysvallat.

 

Rauhaa ei tule varustelukierteellä vaan aserajoitussopimuksilla

Suomalaisten ei pidä kaataa lisää verovaroja aseisiin, sillä Suomen 2 prosenttia BKT:stä on 2 kertaa enemmän kuin Yhdysvallat itse on käyttänyt ja kymmenen kertaa se, minkä Espanja ja Belgia ovat käyttäneet puolustukseen BKT:stään.

Tosiasiassa kestävää rauhaa ei tule prosenteilla eikä asevarustelulla vaan aseistariisunnalla ja aserajoituksilla, joita tulisi liittää jokaiseen rauhansopimukseen (aiheesta täällä). Myös sotakorvaukset pitää tuomita hyökkääjän maksettaviksi.

On mahdollista, että myöskään talouden valonpilkahdukset korkojen laskuineen eivät johda Eurooppaa takaisin onnen aikaan, vaan Yhdysvaltain ja Venäjän uusimperialismi syövyttää pois kaikki merkit paremmasta huomisesta.

Kun euromaiden rahoituskriisi oli saatu jotenkin aisoihin runsailla tukipaketeilla, tuli koronakriisi, joka aiheutti valtavia tappioita ja vaati suunnattomia uhrauksia. Heti kun se alkoi väistyä, Putin päätti aloittaa hullun sotansa, joka synnytti energiakriisin, turvallisuuskriisin ja inflaation.

Ja EU-pakotteiden alettua vaikuttaa Trump ojensi auttavan kätensä Putinille juuri, kun Venäjän sotakassa alkoi olla tyhjä ja Putinin olisi pitänyt anoa armoa länneltä.

Kuinka onkin niin, että vähäisimpienkin myönteisten signaalien esiintyessä tulee aina joku, joka pilaa kaiken?

Eurooppa joutuu näköjään päättämään kahden vihollisen, USA:n ja Venäjän, välillä mutta olemaan valitsematta kumpaakaan. Tilanteen voi pelastaa vain se, että Washingtonin järkijaakot laittavat Trumpin tavalla tai toisella kaulapantaan tai joku hänen itsensä hyväksymä Esso-Veijo kuiskaa hänen lippalakkinsa alle totuuden Mariupolin piirityksestä ja Butšan verilöylystä.

Polttamalla siltansa Eurooppaan Trump ei voi parantaa suhteitaan Kiinaan, eikä myöskään Trumpin ja Putinin ystävyys kestä todennäköisesti pitkään. 

Tuloksena ei ole America first vaan America alone. Jos Trump jatkaa nykyisellä linjallaan, hän menee historiaan miehenä, joka häpäisi Yhdysvallat ja itsensä ja jolla on Alkibiadeen kohtalo.

Tähän on maailma tullut: ovat sovussa kahdet hullut, eikä hulluus ole kummassakaan tapauksessa välttämättä vain strategista.

Trumpin arvaamattomuus olisi arvattava paremmin kuin Trump itse.

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Kyynistä Ukrainan sodan rauhanponnisteluissa on, että myös keskinäisinä liittolaisina pidetyt ovat alkaneet katsella toisiaan alta kulmain.

Venäjän lisäksi Yhdysvallat ja lopulta myös EU-maat ovat iskeneet silmänsä Ukrainan arojen alla piileviin mineraaleihin toiveenaan päästä hyötymään tuestaan – täysin utilitarismin perusläksyjen mukaisesti.

Hyödyn tavoitteleminen on menetysten, tuhojen ja uhrausten vuoksi sangen ymmärrettävää samoin kuin syvästi inhimillinen vaihtokauppojen kyttäileminen.

Ne eivät kuitenkaan saisi johtaa kaivoskolonialismiin, joka on nyt meneillään Ukrainan rauhanvirittelyissä ja jota myös Suomen kaivoslain uudistamisessa haluttiin varoa.

Jeremy Benthamin klassiseen utilitarismiin liittyi ajatus, että hyötyjen täytyisi olla molemminpuolisia, ja jo Aristoteleen moraaliteorian mukaan kenenkään ei pitäisi edistää etujaan toisten osapuolten kustannuksella.

Paljonko eroa on ukrainalaisten kannalta sillä, ryöstääkö maan kallisarvoiset ja harvinaiset maamineraalit lopulta Venäjä, USA vai Euroopan unioni, jos kädet pitää nostaa ylös kaikkiin ilmansuuntiin?

Kuvaa ei kaunista se, että ukrainalaiset luopuisivat kansallisesta varallisuudestaan näennäisesti ”omasta aloitteestaan”, eikä myöskään toive vivuttaa varantoja sisältävät itäalueet takaisin lännen ahneella tuella.

Alexander Stubb briljeerasi Münchenissa

En pidä ollenkaan Kokoomuksen tavasta tilkitä Suomen valtiontalouden aukkoja suomalaisen keski- ja työväenluokan perusturvaleikkauksilla, mutta mielestäni Münchenin konferenssissa selkeimmät tilanneanalyysit esitti Kokoomuksen riveistä presidentiksi noussut Alexander Stubb, joka onnistui jättämään kokouspaikan näyttämölle melkoiset savut.

Stubb oli Euroopan liiderien joukossa lähes ainoa, joka piti päänsä kylmänä ja luonnosteli kirkkaan hahmotelman sille, missä järjestyksessä sodan lopettamiseen pitäisi tähdätä. 

Ensimmäinen asia on tulitauko, jonka aikana voidaan vaihtaa sotavankeja, keskustella pakotteiden purkamisesta, luoda väliaikaiset turvallisuusjärjestelyt, sopia aselevosta ja päättää rauhanneuvottelujen asialistasta, jolle ei pidä hyväksyä mitään, mikä kyseenalaistaisi Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin.

Toiseksi balanssi pitää siinäkin, että Stubb neuvoi Yhdysvaltoja olemaan luottamatta Putinin hallintoon, ja siinä, että hän ampui marssijärjestyksen suoraksi: Ukraina johtaa, Euroopan maiden pitää olla mukana, ja Yhdysvallat toimii perälautana pitämällä kovat piipussa.

Täysin epäluotettavana setämiehenä minäkin tiedän, että julkisuuteen kerrottavat neuvottelutavoitteet on syytä paljastaa vasta, kun on yhdessä sovittu todelliset salaiset neuvottelutavoitteet Venäjää vastaan. Nyt on Venäjälle paljastettu, että lännellä ei ole yhteisiä neuvottelutavoitteita, mikä merkitsee ajamista mopedilla rotkoon, eikä se ole suinkaan bluffi!

 

Hold my beer, sanoi Trump

Hyppäämällä suoraan syvään päätyyn Trump ei voi saada aikaan enempää kuin Pohjois-Korean kanssa vuosina 2018 ja 2019. Ei siitäkään romanssia tullut vaan 180 asteen käännös ja uhkaus, jonka mukaan rakettimies on ottanut itsemurhatehtävän ja Yhdysvallat vie sen tarvittaessa loppuun.

Toisaalta ei pitäisi aliarvioida Trumpin esikunnan herättämiä shokkivaikutuksia, sillä niiden vuoksi kädet tärisevät myös Moskovassa.

On jokseenkin ymmärrettävää, että Trump haluaa neuvotella Putinin kanssa yksin, koska hän ei halua eripuraisia EU-lähetystöjä olkapäilleen kököttämään. Pakka on sekaisin nimenomaan Euroopan mailla, ei Yhdysvalloilla.

Stubbin vastaukset J. D. Vancen kohupuheeseen (jota itse pidän hyvänä kannanottona sananvapauden ja valtiollisen suvereniteetin puolesta) ovat olleet jämäköitä ja tunnustaneet sen, että Euroopan maiden on ryhdistäydyttävä ja paremmin varmistettava oma turvallisuutensa.

Tähän verrattuna Euroopan entisten ja nykyisten demarijohtajien kannanotot ovat keskittyneet lillukanvarsiin, kuten Sanna Marinin huoli naisten asemasta (vaikka sodassa on kuollut ja haavoittunut etupäässä miehiä). Sepä nyt kiinnosti Münchenissä kuin kolttasaamelaisten asia.

Entisen Yle-pomon Mikael Jungnerin käsitys, että suhteet Venäjän kanssa ”tulisi palauttaa”, oli strutsinmunan kokoinen pullautus viestinnän asiantuntijana esiintyvän suusta! Paluuta entiseen ei voi olla vuosikymmeniin eikä ainakaan niin kauan kuin nykyinen regime jatkaa Kremlissä.

Kohti 38. leveyspiiriä

Yhdysvaltain ja Venäjän edustajat kokoontunevat pulisemaan lähipäivinä Saudi-Arabiaan ja Euroopan maat Pariisiin. Tässä yhteydessä Ukrainan ja sitä tukevien länsimaiden olisi järjestäydyttävä ja paalutettava, että Euroopan yli ei kävellä eikä neuvotteluissa esitetä mitään Jaltan konferenssin, Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan tai muun etupiirijaon tapaisia harhailuja.

Rauhan saa epäilemättä aikaan luopumalla omista tavoitteistaan ja alueistaan, mutta niin ei pidä tehdä, vaikka Trump siihen Ukrainaa taivuttelisi.

Tosiasia on, että Venäjän nykyhallinnon kanssa ei voi tulla kestävää rauhantilaa eikä edes rinnakkaiseloa mustepatruunakauppiaiden sopimuksilla. Kranaatteja putkeen pitää laittaa vielä pitkään Venäjän suuntaan, jotta nykyistä parempi neuvottelupositio, aseellinen momentum ja rauhanturvaaminen sekä muu harmonian havina ovat mahdollisia.

Tämän osoittaa Venäjän häikäilemätön isku Tshernobylin romuvoimalan suojakuoreen, jonka alta voi edelleen vapautua sellainen määrä radioaktiivista reaktorijätettä, että se ylittää valtavimpienkin ydinräjähteiden säteilyvaikutuksen.

Suhteellisen vähäiselle huomiolle jäänyt voimalaisku on koko sodan todennäköisesti vaarallisin toimenpide Zaporižžjan voimalaiskun jälkeen. Ydinvoimalasta leviävä polttoaine riittäisi tuhoamaan sekä Ukrainan että Venäjän viljapellot pysyvästi, ja ikkunat täytyisi sulkea myös Suomessa.

 

Aiheesta aiemmin

Rauha meidän ajallemme?

Turvallisuuden turboahdistus: defensiivisyys taannuttaa