Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto: tasa-arvopolitikoinnin mätäpaise

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virastosta on tullut vihervasemmiston virkanimityksillä todellinen tasa-arvopolitiikan mätäpaise.

Kaikki varmaan muistavat, että hain jo vuonna 2010 vähemmistövaltuutetun (nykyisen yhdenvertaisuusvaltuutetun) virkaa. Tehtävään nimitettiin silloin ylioppilas Eva Biaudet (rkp), vaikka hänellä ei ollut laissa vaadittua ylempää yliopistotutkintoa.

Valtioneuvosto voiteli nimityksen erivapaudella, vaikka tehtävään oli noin kolmekymmentä muodolliset kelpoisuusehdot täyttävää hakijaa, joukossa useita tohtoreita. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka totesi kanteluni johdosta, että olisi yhdenvertaisuuden loukkaus, jos erivapauden saaneet epäpätevät eivät olisi samalla viivalla lain kelpoisuusehdot täyttävien kanssa.

Ajatus oli juntturalla, koska erivapaudella nimenomaan loukattiin pätevien oikeuksia. Totuus on, että huonommat hakijat eivät koskaan ole samalla viivalla oikeasti pätevien kanssa, ja siksi heidän nimittämisensä eri sukupuolta olevien pätevämpien ohi oli tasa-arvolain vastainen rikkomus. 

Monta muutakin kantelua oikeuskanslerinvirastoon meni, ja oikeustieteen professori Jyrki Virolainen puolusti kantelemista täällä. Nimityksen esitteli SDP:n Ritva Viljanen, ja asian päätti tuolloinen RKP:n maahanmuuttoministeri Astrid Thors.

Nimitysprosessissa kaikki oli tietenkin päin seiniä ja kertoi oikeuslaitoksen politisoituneisuudesta.

Hain nyt kahta yhdenvertaisuusvaltuutetun virastossa avoimeksi julistettua asiantuntijan virkaa. Ei nimitetty, ei kutsuttu edes haastatteluun.

Julkaisen ohessa kantelukirjelmän, jonka osoitin yhdenvertaisuusvaltuutetulle Kristina Stenmanille itselleen. Se on tässä: 

 

Kantelu yhdenvertaisuusvaltuutetulle

Asia: Kantelu yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon rikkomuksesta

Viite: Nimityspäätös 10.4.2024

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistossa julistettiin haettavaksi kaksi asiantuntijavirkaa 7.3.2024. Hain virkoja määräajassa. Virat täytettiin 10.4.2024 tiedoksi annetulla päätöksellä. Tehtäviin nimitettiin filosofian maisteri Airin Bahmani ja oikeustieteen maisteri Ville Rantala. Molemmat valitut ovat nuorehkoja ja harjoitteluasteella olevia henkilöitä.

Tehtävät ovat kirjaimellisesti asiantuntijatehtäviä.

Katson, että minua on syrjitty virantäyttöprosessissa, koska

1) kaltaistani kaksi tohtorintutkintoa suorittanutta hakijaa ei olisi voinut perustellusti jättää kuulematta, haastattelematta ja tehtävään nimittämättä;

2) tieteellisesti, tutkimuksellisesti ja tutkinnoilla osoitettu pätevyyteni kyseisiin asiantuntijatehtäviin on selvästi parempi kuin kummallakaan yhden perustutkinnon suorittaneella;

3) ansiovertailua ei suoritettu suhteessa minuun lainkaan, eikä millään tavoin ole osoitettu, miksi kaksi tohtorintutkintoa suorittanut olisi vähemmän pätevä asiantuntijatehtäviin kuin valitut henkilöt, ja tällä tavoin valittuja henkilöitä parempi pätevyyteni on pyritty sivuuttamaan;

4) kuulun seksuaalivähemmistöön (homoseksuaali), ja sitä kautta minulla on pitkä kokemus ja käytännön asiantuntemus syrjinnästä sekä syrjittynä olemisesta, myös syrjityksi joutumisesta tässä virantäyttöprosessissa;

5) olen laajalla julkaisutoiminnalla (näyttönä erimerkiksi vähemmistöjä koskeva teokseni Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka) osoittanut kykyni käsitellä yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston alaan kuuluvia asioita monipuolisesti ja intellektuaalisesti;

6) viraston esittämässä ansiovertailussa on mainittu valittujen henkilöiden lisäksi vain yksi muu henkilö, jolloin valitun Rantalan eduksi on todettu suoritetun ”positiivista erityiskohtelua”. Kyseinen suosiminen ei ole edistänyt tasa-arvoa eikä yhdenvertaisuutta (näyttö ja perustelut puuttuvat).

7) Airin Bahmanin nimittämiseksi virkaan on hänen ominaisuuksiaan korostettu ja liioiteltu kehuilla, jotka koskevat pakolaisten ja naisten oikeuksiin keskittymistä, vaikka sukupuolten tasa-arvoa koskevat asiat kuuluvat ensisijaisesti tasa-arvovaltuutetun toimistolle eivätkä yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistolle. 

Bahmanin eduksi on mainittu kokemus ”tutkimustyöstä monikulttuurisuudesta ja eriarvoisuudesta” ja näkemys, että hänellä on ”monipuolista kokemusta kirjoittajana”. Bahmanin näytöt eivät missään tapauksessa ylitä eivätkä edes lähesty omia tutkimuksellisia julkaisunäyttöjäni.

Bahmanin kyky ”analyyttisesti arvioida yhteiskuntamme syrjiviä ja yhdenvertaisuutta estäviä rakenteita ja esittää ratkaisuja niihin puuttumiseksi” ei ole päätöksestä poiketen ”vahvaa” vaan heikkoa ja olematonta, koska näytöt puuttuvat. Kirjoittamistaan lehtijutuista päätellen Bahmani edustaa yhdenvertaisuusasioissa puolueellista, tarkoitushakuista ja feminististä ideologiaa, joka on yhdenvertaisuuden vastaista.

8) Olen esittänyt huomattavat julkaisunäytöt, ja tohtorintutkintoni ovat nimenomaan toimiston alaan kuuluvilta aloilta, eli filosofiasta (etiikka, moraali ja yhteiskuntafilosofia) ja sosiaalipsykologiasta. Lisäksi olen suorittanut julkisoikeuden opintoja jo perustutkintoni osana, joten juridistakin perehtyneisyyttä on.

9) Koska nimitetty Airin Bahmani on minuun verrattuna selvästi vähemmän ansioitunut ja olennaisesti heikommilla asiantuntemusnäytöillä varustettu hakija mutta edustaa toista sukupuolta, on kyseessä eri sukupuolta olevan nimittäminen paremmin ansioituneen hakijan ohi ja sitä kautta tasa-arvolain (Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta) 8 §:n 1. momentin vastainen työsyrjintä.

10) Nimityspäätös antaa yhdenvertaisuusvaltuutetun viraston toiminnasta epä-älyllisen ja syrjivän näytön, joka saattaa toimiston nauttiman kansalaisluottamuksen kyseenalaiseksi.

Pidän nimityspäätöstä yksiselitteisesti ja räikeästi syrjivänä ja yhdenvertaisuuden vastaisena. Pyydän yhdenvertaisuusvaltuutettua tutkimaan asiaa. Koska yhdenvertaisuusvaltuutettu on itse osallinen, koskee virastoa esteellisyys, ja siksi pyydän yhdenvertaisuusvaltuutettua määräämään asiassa ulkoisen tutkinnan tasa-arvovaltuutetun toimesta. 

Jukka Hankamäki

Johtopäätöksiä

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston tehtävänä olisi valvoa, että yhdenvertaisuuden rikkomuksia ja syrjintää ei tapahdu. Kuitenkin se on itse osoittautunut syrjiväksi.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta on tullut ja tehty virasto, joka tekee kaikkensa kylvääkseen yhteiskuntaan epäluottamusta feminismin, monikulttuuri-ideologian lietsonnan, kantasuomalaisten syyllistämisen ja haittamaahanmuuton vaatimisen kautta.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto syrjii kantasuomalaisia kaikkialla ja toimii suojatyöpaikkana ja turvallisena päänalusena etnisten vähemmistöjen kellokkaille.

Vasemmistoliittolaisen ”faktantarkistajan” Johanna Vehkoon lehtijutussa esiintynyt kuvalehtikeekoilija Airin Bahmani on muka pätevämpi kuin tutkimusnäytöt esittänyt tuplatohtori? Näyttää olevan kiinnostunut vain naisten asemasta Irakissa, ei asioiden kulusta Suomessa. Mikä oksennus tuosta nouseekaan kurkkuun!

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto on suoranaisesti ahdistellut minua antamalla tutkimusjulkaisustani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (2020) syyllistävän lausunnon, joka oli lähtöisin yhdenvertaisuusvaltuutetun virastossa työskentelevän Robin Harmsin kynästä. Kirjoitin aiheesta teokseni Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022) sivulla 168 jss.

Professori Timo Vihavainen totesi, että ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein keneenkään tutkijaan kohdistettu oikeusmurha”.

Erona murhaan oli vain se, että murhatuksi voi joutua vain kerran, mutta oikeusmurhan kohteeksi voi joutua toistuvasti.

Sekä yhdenvertaisuusvaltuutetun että tasa-arvovaltuutetun virastoista on tullut ämmävirastoja, joissa miesten kulkusia poljetaan, ja kyseisen sukupuolikallistuman totesi kriittinen tutkija Pasi Malmi väitöskirjassaan Discrimination Against Men – Appearence and Cause in the Context of a Modern Welfare State jo vuonna 2009.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto pitäisi lakkauttaa valtion säästötoimena ja heittää palkatut virkailijat suojatyöpaikoistaan ulos.

---

Päivitys 11.4.2024: Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kristina Stenman vastasi kanteluuni yksisilmäisesti 26.4.2024 näin:

”En katso, että asiassa olisi toimittu virheellisesti, vaan haastatteluun on valittu ja myöhemmin tehtäviin nimitetty henkilöt, joiden on kokonaisharkinnan perusteella katsottu, erityisesti hakuilmoituksessa mainittujen kriteerien perusteella, omaavan parhaimmat valmiudet tehtävien menestykselliseen hoitamiseen.”

Vastasin hänelle näin:

Millä tavoin perustelette tässä ja nimityspäätöksessä esittämänne ”kokonaisharkinnan”? Ette ole millään tavoin tuonut esille, mihin tosiseikkoihin väitteenne ”parhaimmat valmiudet omaavien” nimittämisestä perustuu. Ette ole myöskään kumonnut kantelussani osoittamiani seikkoja mitenkään. Ette ole osoittanut, millä tavalla nuorehko ja kokematon henkilö, jolla on yksi maisterintutkinto, olisi jatko-opiskelijanakaan kaksinkertaista tohtoria pätevämpi tehtävään, joka on asiantuntijatehtävä.

Kun nimitetty henkilö on eri sukupuolta, on kyse tasa-arvolaissa tarkoitetusta työsyrjinnästä. Tiedossani on, että asiaan voi hakea muutosta Helsingin hallinto-oikeudesta määräajassa. Sen lisäksi asia pysyy vuoden ajan riitauttamiskelpoisena tai syyttämiskelpoisena käräjäoikeudessa. On harmillista, että Teidän täytyy toimia noin räikeän puolueellisesti ja syrjivästi kuin teette, myös pyrkiessänne kiistämään viranomaisasemassa harjoittamanne syrjinnän.

Päivitys 8.5.2024: Lähetin kanteluni seuraavaksi tasa-arvovaltuutetun virastoon, josta vastattiin, että kirjelmäni on vastaanotettu virastossa.

Päivitys 4.6.2024:  Tasa-arvovaltuutetun toimistosta vastasi ylitarkastaja Merja Kähkönen, joka antautui antamaan asiassa ”yleistä neuvontaa”. Jos tasa-arvoasioiden oikeudenmukaisuus olisi neuvojen ja neuvojien määrästä kiinni, kaikki ongelmat olisivat jo ratkaistut.

Aiheesta aiemmin:

Vähemmistövaltuutetuksi vähemmistövaltuutetun paikalle (2010)

Tasa-arvopolitiikan kirjopesua (2010)

Kantelu vähemmistövaltuutetun virantäytöstä (2010)

Suositeltavaa feminismikriittistä kirjallisuutta:

Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen (toim.), Mies vailla tasa-arvoa. Helsinki: Tammi, 2007.

Henry Laasanen, Naisten seksuaalinen valta. Helsinki: Erottaja, 2008.

Pasi Malmi, Discrimination Against Men – Appearence and Cause in the Context of a Modern Welfare State. Väitöskirja. Rovaniemi: University of Lapland, 2009.

Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo, Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteiden näkökulmasta. Helsinki: Terra Cognita, 2006.

Tommi Paalanen, Vapaus ja seksuaalisuus – Tutkielmia liberaalista etiikasta. Väitöskirja. Helsinki: Sexpo-säätiö, 2015.

Nano-ongelmallinen tasa-arvovaje aiheutti valtavan mikroskandaalin

Yleisradion uutiset raportoivat laajassa ja perusteellisessa jutussa siitä, kuinka erään romaniperheen ei annettu tankata huoltoasemalla ilman aseman pitäjän kehotusta suorittaa maksu tiettyjen ehtojen mukaisesti. Asiointia ei kuitenkaan kielletty, vaan kiista koski kaupankäyntiä.

Kun kameransa esille kaivanut romanihenkilö tiedusteli, onko syynä hänen romaniutensa, myyjä tuli pahaksi onnekseen lausuneeksi, että ”näin se valitettavasti on”.

Romaniperheen kovaa kohtaloa suree nyt myös yhdenvertaisuusvaltuutettu. Tehdäänpä kuitenkin jälleen hieman vertailua, sillä vertaileva tutkimus valaisee.

Kun helsinkiläinen ohjelmistoyritys Flo Apps Oy kieltäytyi myymästä vapaasti ostettaviksi tarjoamiaan palveluja Vaasan Perussuomalaisille viime vuonna, Yleisradion uutiset teki firman toimitusjohtajasta sankarin ja kutsui hänet TV-ohjelmaan mainostamaan suvaitsevaisuuttaan.

Toimittaja haki tukea perustuslakivaliokunnan kahdelta asiantuntijalta, vasemmistoa edustavilta Tuomas Ojaselta ja Juha Lavapurolta. Yle teki kaikkensa tehdäkseen syrjinnän uhrista rikollisen sekä lainsäädäntöä rikkoneesta yrittäjästä moraalikarismalla marinoidun hyviksen.

Tapauksesta voi oppia, että jos aikoo harjoittaa syrjintää, se on tehtävä niin, ettei syytä kerrota. Näinhän perussuomalaisia ja muita kansallismielisiä syrjitään lähes kaikissa tapauksissa: mediassa, kustantamoissa, kouluissa, kaupassa, yliopistoissa ja yhteiskuntakäytännöissä. Myöskään syitä puuttumattomuuteen ei julkaista. (Kirjoitin puolueellisuudesta täällä ja täällä.)

Joskus joutuu kysymään, mikä toimittajien ja muutamien muiden ihmisten päässä on vinksahtanut heidän kitistessään ”syrjinnästä”, ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” tai ”uskonrauhan rikkomisesta”. Miksi he yleensäkin mäkättävät mikroskooppisen pienistä tasa-arvo-ongelmista aina, kun kyseessä on jotakin erilaista etnistä alkuperää edustavien kansalaisten asema tai oikeudet? Eivät täällä muutkaan vähemmistöt mitään erityiskohtelua saa.

Kaikki tietävät, ettei mainetta synny ilman ansioita. Moitteiden ja epäilyjen kohteina olevat kansanryhmät ovat itse olleet mitä suurimmassa määrin syypäitä oman maineensa huononemiseen.

Näinköhän vähemmistöt luulevat voivansa mainostaa itseään ja parannella mainettaan valittamalla asioista joillekin valtuutetuille. Luulevatko he todella, että jokin viranomainen voi heidän maineensa parantaa tai puhdistaa? He voisivat korjata asiat itse, mikäli heistä olisi siihen.

Myöskään jutussa mainittu ”ennakkoluulo” (jota etenkin sosiaalitieteilijät ahkerasti käyttävät kääntääkseen epäilyjä pois tietyistä ryhmistä), ei ole yleensä luulo. Sen sijaan kyseessä on ennakkotieto, joka perustuu saatuihin kokemuksiin.

Pitäisikö ihmisten hylätä kaikki empirian ja historian tuottama viisaus ja vajota kuin laupiaat lampaat jonkinlaisen ennakkokäsityksiä vailla olevaan Nirvanaan? Ja jos ei niin suostu tekemään, siitäkö pitäisi rangaista?

Olisi kiintoisaa nähdä, milloin tulee ensimmäinen tapaus, jossa joku etniseen vähemmistöryhmittymään kuuluva tuomitaan perussuomalaista vastaan tehdystä rikoksesta.

Ai niin, mutta niitähän onkin jo. Juuri siksi vankilat ovat täyttyneet etnistä alkuperää olevista kunniakansalaisista, joiden rikoksentekoalttius on väestöön suhteutettuna olennaisesti suurempi.

Joten missä on jatkuvan valituksen ja kitinän syy? Ilmeisesti ”positiivisessa syrjinnässä” eli tarkoituksellisessa etuoikeuttamisessa ja perustuslain vastaisessa epätasa-arvon tuottamisessa, jota myös oikeuslaitos ja yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto luovat.

Taksin katolla vilkkuu yön ainoa valopilkku

Angstiin tepsii taksi. Vapaus on taksi. Taksi on paon väline, lähtemisen, jättämisen ja uuteen sekä tuntemattomaan astumisen metafyysinen välikappale.

Mutta entäpä, jos taksiakaan ei saa enää haluamassaan muodossa? Uuden Suomen puheenvuoropalstalla keskusteltiin alkuviikosta siitä, onko oikein, että asiakas ei saisi tilata taksia toivoen ”suomalaista kuskia”. Onko oikein, että vähemmistövaltuutettu ripitti taksikeskusta pitäen toiveita ”suomalaisesta kuljettajasta” perustuslain vastaisina?

Kysymykset ponnahtivat esiin muun muassa tämän Helsingin Sanomissa olleen uutisen perusteella, jossa väitettiin, että taksikeskus rikkoo lakia rasistisilla keikkaohjeilla: välittämällä asiakkaan pyynnöt suomalaisesta kuskista eteenpäin kuljettajille.

Toiselta puolen vaa’assa painavat vapaat markkinat, ihmisten oikeus itse valita, mitä ostavat ja keneltä: vapaus tehdä kuluttajavalintoja. Pitäisikö ihmisten ostaa vain valmiiksi valikoituja tuotteita: sitä, mitä tarjotaan, kuten osuustoiminnassa tai sosialismissa?

Entäpä rasistisen taksitilauksen motiivi? Miksi joku haluaa suomalaisen kuskin? Ehkä tilaaja arvostaa paikallistuntemusta, joka suomalaisella on todennäköisesti parempi. Ehkä hän haluaa jutella kotimaisella kielellä, tai ehkä hän ei yksinkertaisesti pidä ulkomaisista janttereista. Miksi tilaajan mielipide ei ylipäänsä saisi näkyä hänen ostopäätöksissään, jos kerran hän on jotakin mieltä?

Sitä paitsi taksikeskuksista tilataan takseja eri tarkoituksiin joka tapauksessa. Halutaan tilatakseja, tunnuksettomia takseja, Mersuja, Kleinbusseja ja niin edelleen. Tässä valossa kuluttajan pitäisi voida valita, keneltä ostaa ja mitä ostaa.

Ja niinhän ihmiset joka tapauksessa tekevät. Nyt tilaajan valikoivuus vain paljastui, kun ostopäätöksen välitti ulkopuolinen taho.

On totta kai myönnettävä, että kuluttajaboikotit voivat viedä myös kohti natsi-Saksan menininkiä, jonka mukaisesti juutalaiskauppojen ikkunoita rikottiin ja markkinoita vandalisoitiin. Asuntoja ei vuokrata homoille eikä työpaikkojakaan anneta enää kenellekään muille kuin työssä käyville kahden lapsen vanhemmille, joiden elämä on läpivalaistu.

Rasismia on monenlaista. Ilmeisesti kuitenkaan (edellä viitatussa jutussa esiintyvä) marokkolaisen arabin kommentti, että osa suomalaisista on ”rasistisia paskiaisia”, ei ole rasismia. Näin se monikulttuurinen maailma toimii.

No, eipä Suomessa paljoa rasismia esiinny, ainakaan päätellen turkkilaispizzerioiden, kebab-liikkeiden ja muiden etnisten ravintoloiden suosiosta. Itse olen joskus kysellyt, mistä saisi suomalaista ruokaa. Liekö sekin rasismia?

Sen verran kotiin päin vedän kyllä, että ostan aina kotimaisia tuotteita, mikäli niitä on tarjolla edes jokseenkin kilpailukykyiseen hintaan. Tämä suomalaisuuden suosiminen taas on utilitaristista työvoima- ja talouspolitiikkaa. Nationalismia ja protektionismiakin ehkä, mutta ei rasismia.

Kansallisia strategioita laativat nykyään entiset kehitysmaat ja Aasian nousevat suurvallat, joihin on vaikea saada kaupaksi kerrassaan mitään. Maailma on kova. Taksin tilaajille pääkaupunkiseudulla sanon, että jos haluaa kunnon taksin, kannattaa soittaa Kovanen.

Tähän loppuun laitan viitteen yhteen aikaisempaan juttuuni, jonka puolivälissä siteeraan erästä parikymppisen nuoren miehen kertomusta taksimatkasta. Kaverille oli sattunut ulkomaalainen kuski.

Puhutaan tunteista

Rkp:n itsemurhaohjus Eva Biaudet, joka istuu minulle kuuluvassa virassa, ehdotti Norjan terrori-iskujen jälkeen, että maahanmuuttokriittinen argumentaatio, jota hän sanoo ”lieväksi vihapuheeksi”, olisi kriminalisoitava. Anders Breivikin kaltaisen sekopään toimintaan viittaamalla Biaudet haluaa siis kaventaa sananvapautta Suomessa. Siten hän lisää entisestään ihmisten tuntemaa vihamielisyyttä kaikkea hyysäystä kohtaan. Tragedia on juuri tässä.

Kukaan ei ole pystynyt määrittelemään, mikä ylipäänsä on vihapuhetta. Viranomaiset käyttävät käsitettä aseena politiikassa, jolla suositaan Euroopan unionin määräysten mukaista maahanmuuttoa.

Vihapuheen käsitettä ei pidäkään pyrkiä erityisesti määrittelemään, sillä määrittelyn apukäsitteet olisi jälleen määriteltävä ja niin edelleen loppumattomiin. Jos sananvapaudelle ylipäänsä asetetaan rajoja, se altistetaan vallalle. Näin julkinen valta päätyisi vetämään sananvapauden rajat. Tästä puolestaan seuraisi sananvapauden valtapolitisoituminen ja se, ettei mitään sananvapautta olisi lainkaan.

Ne poliitikot ja virkamiehet, jotka luulevat kielloilla ja rajoituksilla estävänsä jotakin, eivät ymmärrä ihmismielen toimintaa. He eivät ymmärrä esimerkiksi sitä, että aina kun ihmiselle lausutaan jokin kieltolause, esimerkiksi ”älä vihaa”, sekä alitajunta että tietoisuus poistavat kieltosanan, ja ihmisen tajunta siirtyy välittömästi ajattelemaan itse asiaa, tässä tapauksessa vihaamista. Näin ollen kehotus kääntyykin helposti muotoon ”vihaa”. He eivät tajua, että joka kerta, kun ihmiselle lausutaan kieltolause ”ei pitäisi herjata, solvata, panetella, loukata eikä parjata”, alitajunta ja tietoisuus rajaavat pois kieltosanan ”ei”, ja ihmisen mieli siirtyy pohtimaan itse asioita, toisin sanoen sitä, miten mukavaa olisi herjata, solvata, panetella, loukata sekä parjata.

Ajattele itse. Jos sinulle sanotaan ”ei saa syödä karkkia”, ”ei saa juoda viinaa” tai ”ei saa soittaa rokkia”, tietoisuutesi siirtyy heti ajattelemaan näitä asioita, ja sinun alkaa ehkä tehdä niitä myös mieli. Juuri siksi kaikenlainen kieltoihin ja rajoituksiin perustuva valistus on niin tavattoman tehotonta. Parhaimmillaan se onkin silloin, kun se ei lainkaan vaikuta. Poliitikot ja viranomaiset eivät tätä ymmärrä, sillä he eivät yleensä tiedä mitään psykologiasta.

Vihapuheiden väitetään kiihottavan ihmisiä väkivaltaan. Mutta toisaalta myös vihapuheiden kieltäminen voi johtaa vihaisiin tekoihin. Ehkä onkin niin, että vihapuheet idättävät suunnitelmallista aggressiivisuutta ja vihapuheiden kieltäminen spontaania ja suunnittelematonta aggressiivisuutta.

Ongelma on, että ihmiset näyttävät rakastavan vihaamista. Ja miksipä tunteitaan ei saisi näyttää? Patoaminen tuottaa vain painetta päänkuoreen. Parempihan myös niiden järjettömien, joita Stefan Wallin sanoo ”mielisairaiksi” omassa lähimmäisenrakkaudessaan, olisi purkaa tunteitaan mieluummin vaikkapa Hufvudstadbladetissa tai Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla kuin esimerkiksi kaduilla.

Entä mikä voisi olla tuota Eva Biaudet’n tarkoittamaa ”lievää vihapuhetta”? Olisiko sellaista takavuosien suosikkibändi Erasuren laulu Love to hate you, jossa sanotaan 11 kertaa ”rakastan vihata sinua”. Tai kelpaisiko esimerkiksi amerikkalaisen teinitähti Miley Cyrusin 7 things? Siinä laulaja luettelee seitsemän asiaa, joita hän vihaa ihastuksessaan.

Lievää vihapuhetta? Ehdottomasti. On unohdettu, että kaikki tunteet, myös kielteiset, ovat maailmaan kuuluvia ja joskus jopa kauniita. Mitäpä vihaaminenkaan on muuta kuin epäonnistunutta rakkautta? Biaudet puolestaan osoittaa kannanotollaan, ettei valtionhallinnon viroissa tarvita puolikoulutettuja juristinplanttuja vaan ihmistieteellistä asioiden ymmärtämistä.

Miksi Helsingin kaupunki on rasistinen?

Helsingin kaupunki sai jokin aika sitten valmiiksi rasisminvastaisen ohjelmansa nimeltä Rasismin ja etnisen syrjinnän ehkäiseminen Helsingin kaupungin toiminnassa. Sen mukaan ”tarkoituksena on ehkäistä rasismia ja etnistä syrjintää sekä edistää etnistä yhdenvertaisuutta kaikessa kaupungin toiminnassa” (s. 2). Rasismi taas on ohjelman mukaan ”ideologia, jonka mukaan ihmiset muodostavat rodun ja/tai kulttuurin perusteella jaoteltavia erilaisia ryhmiä” (s. 4).

Korjaan heti yhden virheen. Rasismi ei ole sama asia kuin käsitys, että on olemassa erilaisia rodullisia ryhmiä, eikä se ole myöskään näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin tai kulttuureihin. Nämä ovat yhtä objektiivisia tosiasioita kuin Linnén luokittelu. Sen sijaan rasismi on rotusortoa tai rotusyrjintää, jonka mukaisesti jotakin rotua pidetään ihmisarvoltaan eriarvoisena toisiin verrattuna.

Kun koko ohjelma alkaa valheellisella ja vääristelevällä määritelmällä, ei myöskään jatkolta voi paljoa toivoa. Miten sitten rasismia torjutaan käytännössä? Katsotaanpa ohjelmasta:

”Esimerkiksi työhönotossa voidaan ottaa huomioon hakijan etninen tausta palkkaamalla tehtävään työmarkkinoilla aliedustettuun ryhmään kuuluva henkilö, vaikka tämä ei olisi aivan yhtä pätevä kuin paremmin edustettuun ryhmään kuuluva.”

Ja juuri pari riviä aiemmin ohjelmassa julistetaan (samalla sivulla), että ”[y]hdenvertaisuusperiaate sisältää mielivallan kiellon ja vaatimuksen samanlaisesta kohtelusta samanlaisissa tilanteissa.”

Koska kaupunki tämän ohjelman perusteella vaatii tosiasiallisten pätevyyksien sivuuttamista virantäytössä ja jonkin ryhmän tai henkilön suosimista kantaväestöön kuuluvien ohi, ainoa mahdollinen johtopäätös on se, että kaupunki on toiminnassaan rasistinen. Juuri näin täyttyy rasismin määritelmä: tiettyä etnistä ihmisryhmää syrjitään ja toista suositaan rodun tai kulttuurin perusteella.

Suosiminen on aina poliittisesti epäviisasta. Todellista legitimiteettiä ei voida tuottaa etuoikeuttamalla. Se ei ole virkaan nimitettäville itselleenkään hyväksi, sillä heidän voidaan ajatella päätyneen tehtäviinsä epäreilusti. Tällaisen keinulautamallin käyttäminen johtaa vain eripuraan ja syventää ihmisten epäluuloja.

Nimitysten pitäisi perustua ansioihin. Todellista tasa-arvoahan on se, että ansiot ratkaisevat ja muut ominaisuudet eivät vaikuta. Tasa-arvoa ja syrjintää koskevan politiikan sairastuminen näkyy siinäkin, että vähemmistövaltuutetun virkaan nimitettiin hiljattain kelpoisuusehtoja täyttämätön hakija, joka oli muodollisesti kaikista hakijoista kehnoin. Valtioneuvosto (jota usein sanotaan myös neuvostovaltioksi) siunasi asian erivapauksien myöntöoikeuden perusteella, vaikka se oli ristiriidassa perustuslaillisten yhdenvertaisuussäädösten kanssa. Oikeuskansleri katsoi menettelyä läpi sormien.

Demla-juridiikan läpäistessä yhteiskuntaa katoaa oikeusperustus sekä tasa-arvolta että sen tavoittelun halulta. Jos tehtävään ei nimitetä pätevintä ja parhaiten soveltuvaa, työpaikka kärsii, eikä pätevin saa hänelle kuuluvaa ansiota. Tämä johtaa meritokraattisen oikeudenmukaisuusperiaatteen kumoutumiseen.

Kaupungin rasisminvastainen ohjelma on täysin puolueellinen ja omien tarkoitusperiensä vastainen jo siinä, että se rajaa syrjinnän ehkäisemisen pelkkään etniseen syrjintään. Näin se jättää ulkopuolelleen esimerkiksi seksuaalisen syrjinnän. Kantaväestöön kuuluvien suomalaisten syrjiminen näyttääkin olevan oikein aina, kun vain tahtoa riittää!

Ikävänä esimerkkinä asiasta on sosiaalitoimen työnjohtaja Harri Eerikäisen syrjiminen ja uhkailu. Myös omat työnhakemukseni virkoihin ovat kadonneet kaupungin byrokratiassa mystisesti, eikä esimerkiksi erääseen lukioon viime keväänä tekemästäni tuntiopettajan virkahakemuksesta koskaan tullut mitään päätöstä eikä edes ilmoitusta asian käsittelystä. Vähemmistövaltuutetun viran täyttöä koskien päätös tuli sähköpostitse ollen yhden rivin mittainen. Tästä johtuen kaupungin ja valtion tekopyhät syrjintäsäädökset voi työntää sinne, minne valo ei paista.

Miksi naisille luodaan ihmisoikeuksia?

Suomen hallitusten tasa-arvo-ohjelmat ovat nojanneet Yhdistyneiden Kansakuntien neljänteen ”naisten aseman edistämiseksi” pidettyyn konferenssiin, joka järjestettiin Pekingissä 4.–5.9.1995. Suomi on allekirjoitettuaan konferenssissa hyväksytyn toimintaohjelman sitoutunut noudattamaan sitä. Niinpä sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemassa Suomen hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa vuodelta 2002 todetaan seuraavasti:

”Pekingin ohjelman kolme pääperiaatetta ovat naisten aseman ja arvon vahvistaminen, naisten ihmisoikeuksien toteuttaminen ja tasa-arvon edistäminen läpäisyperiaatteella eli valtavirtaistamisen periaatteella. Nämä periaatteet ovat myös Suomen hallituksen tasa-arvo-ohjelman lähtökohtia. Naisten ja miesten tasa-arvo nähdään toimintaohjelmassa ihmisoikeuskysymyksenä. Tällä ohjelmalla hallitus haluaa edistää naisten ihmisoikeuksien toteutumista käytännössä.”

Penetraatioon viittavan sanan ”läpäisyperiaate” käyttäminen on kenties jo sinänsä riittävän paljastava kertoakseen kirjoittajien toiveista. Mutta muotoilu herättää kysymyksen, miksi naisille luodaan ihmisoikeuksia. Ihmisoikeudethan ovat yleisiä ja niiden pitäisi koskea kaikkia ihmisiä, sekä naisia että miehiä. Miksi ihmisoikeuksia halutaan luoda vain naisille? Eikö olisi parempi, että naisille yritettäisiin luoda vain oikeuksia. Mutta nehän ovat samat jo sekä miehille että naisille, sillä ihmiset ovat perustuslain mukaan yhdenvertaisia.

Lisäksi ohjelma jatkaa:

”Pekingin toimintaohjelman pääperiaate on naisten aseman ja arvon vahvistaminen. Maailmanlaajuista naisten alistamista ajatellen tavoite on kunnianhimoinen, mutta samalla ainoa mahdollinen. Ohjelman tavoitteena on naisten täysipainoinen ja tasa-arvoinen osallistuminen asuin- ja elinympäristön kehittämiseen, taloudelliseen, sosiaaliseen, kulttuuriseen ja poliittiseen päätöksentekoon. Tavoite ulottuu tasa- arvoisiin henkilö- ja perhesuhteisiin. Se tarkoittaa tyttöjen ja naisten ihmisarvon kunnioittamista alkaen tyttöjen ja poikien kasvattamisesta yhteistyöhön ja toistensa kunnioittamiseen ja päätyen tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan kaikkien muotojen poistamiseen.”

Jos tekstin laatija ei ole nainen, näin voi kirjoittaa vain Archie Bunkerin vävy. Tässä ohjelmakohdassa tunnustetaan selvästi, mistä tasa-arvopolitiikassa on kyse: sen enempää YK kuin Suomen hallituksetkaan eivät ole halunneet edistää tasa-arvoa vaan naisten etuoikeuksia. Puolueellinen tarkoitusperä näkyy esimerkiksi siinä, että tavoitteena on vain ”tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan kaikkien muotojen” poistaminen.

Jos kaikki naisiin kohdistuva väkivalta poistettaisiin, silloin myöskään poliisi ei voisi kurittaa väkivaltaisia naisia. Mihin tämä johtaisi? Esimerkiksi Helsingin Sanomien viimeviikkoisen uutisen mukaan ”teinitytöt pahoinpitelivät ikätovereitaan Espoossa” ja tämän Iltalehden jutun mukaan 15-vuotias tyttö tuomittiin 12-vuotiaan tytön pahoinpitelystä ja muista rikoksista viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Että sellaisia enkeleitä.

Myös viimeksi istuneet hallitukset ovat jatkaneet aiemmin kirjoitetun puolueellisen ohjelman toteuttamista. Voimassa olevan tasa-arvo-ohjelman tavoitteena on edelleenkin ”sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen” (s. 14), ”naisten urakehityksen edistäminen” (s. 19) sekä ”naisiin kohdistuvan väkivallan vähentäminen” (s. 25).

Kuitenkin väitteet naisista väkivallan yksipuolisina uhreina muodostavat pelkän legendan. Tutkimusten mukaan naisten itsensä harjoittama väkivalta on paljon luultua yleisempää. Esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liiton selvitys vuodelta 2009 kertoo, että ”naiset tekevät lähisuhteiden törkeistä pahoinpitelyistä 40 prosenttia”.

Naisten osuuden tasa-arvoistaa 50 prosentin yli se, että lievistä pahoinpitelyistä suurin osa on naisten tekemiä. Helsingin Sanomien 14.1.2010 haastatteleman ”Lyömätön linja” -projektin vetäjän mukaan miesten on vaikeampi kääntyä viranomaisten puoleen naisten harjoittaman väkivallan uhriksi jouduttuaan, joten suuri osa miesten kärsimästä väkivallasta jää peittoon. Aamulehden (sinänsä tendenssimäisesti otsikoidussa) ”Pelastakaa tytöt” -jutussa puolestaan todettiin 7.9.2009, että ”tuoreen kyselytutkimuksen mukaan tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”.

Ja vielä yksi väkivaltauutinen: Helsingin Sanomien tuoreen jutun mukaan ”Suomi hakkasi Ruotsin tasa-arvovertailussa”, kun arvioitiin sukupuolten erilaisia yhteiskunnallisia resursseja, joista yhtenä pidettiin opiskelumahdollisuuksia. Mukiloiduiksi taisivat tulla miehet, sillä koulumaailman ja opettajakunnan naisvaltaisuuden vuoksi suurin osa lukioiden oppilaistakin on tyttöjä. Kun koulujärjestelmä syrjii poikia, myös Helsingin yliopiston tiedekunnista enää vain yksi on miesenemmistöinen.

Maailman talousfoorumin tuoreen raportin mukaan Suomi on maailman kolmanneksi tasa-arvoisin maa, joten mitäpä tasa-arvon lisäämistä tässä oikeastaan tarvitaan? Ongelmana onkin, että tasa-arvon vaatimuksia satelee meille YK:n ja EU:n kautta. Sosiaalisesti alikehittyneet valtiot koettavat opettaa meille tasa-arvoa. Tämän jatkuvan painostuksen vuoksi tasa-arvon vauhtipyörä on kiihtynyt ylinopeuteen ja johtanut miesten syrjimiseen länsimaissa.

Tulos näkyy sekä tasa-arvovirkojen täyttämisessä yksipuolisesti naisilla että tasa-arvolaissa. Sen ensimmäisessä pykälässä määritellään säädöksen tarkoitus: ”Tämän lain tarkoituksena on estää sukupuoleen perustuva syrjintä ja edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa sekä tässä tarkoituksessa parantaa naisten asemaa erityisesti työelämässä.”

Siis tavoitteena on edistää naisten asemaa työelämässä, mutta ei tasa-arvoa. Lain yhdeksännen pykälän mukaan syrjintänä ei tietenkään pidetä ”asevelvollisuuden säätämistä ainoastaan miehille” eikä ”väliaikaisia, suunnitelmaan perustuvia erityistoimia tosiasiallisen tasa-arvon edistämiseksi, joilla pyritään tämän lain tarkoituksen toteuttamiseen”. Syrjintänä ei tämän mukaan pidetä miesten syrjimistä naisten hyväksi, sillä näin sanotaan laissa.

Yhdistyneiden Kansakuntien hyväksymän ohjelman ja Suomen hallitusten tasa-arvo-ohjelmien perusteella olisi voinut luulla, että tarkoituksena olisi edistää ihmisoikeuksia – siis kaikkien ihmisten oikeuksia – ja tasa-arvoa.

Sen enempää vähemmistövaltuutettu kuin tasa-arvovaltuutettukaan eivät lue toimialaansa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen asioita, vaan vähemmistövaltuutettu keskittyy etnisten vähemmistöjen hyysäämiseen ja tasa-arvovaltuutettu naisten ja miesten keskinäiseen sotaan: tarkemmin sanottuna feministiseen ja miesvihamieliseen taisteluun.

On tietenkin syytä kysyä, mitä merkitystä koko tasa-arvolla on. Kaikkien ihmisten yleinen tasa-arvohan on järjetön ihanne. Mitä mieltä olisi esimerkiksi terroristin ja lääkärin tasa-arvossa, paitsi että joskus kyseessä on sama henkilö ja terroristikin voi luonnollisesti olla rakastava ja idealistinen ihminen, aivan niin kuin heidän entisille heiloilleen kujertamansa lemmenluritukset osoittavat?

Mutta muutoinkaan terroristin ja lääkärin arvo eri ihmisten kannalta ei jakaudu tasan. Useimmiten ”tasa-arvo” suomennetaankin väärin sanasta equality, joka merkitsee vain ’yhdenvertaisuutta’. Se taas liittyy ihmisten yleiseen ihmisarvoon. Ihmisarvon ja tasa-arvon välinen ero on välttämätöntä tehdä etiikassa, sillä tasa-arvo on relatiivinen mutta ihmisarvo absoluuttinen.

Myös ihmisarvo voidaan kyseenalaistaa äärimmäisissä tapauksissa ja esimerkiksi tuomita vakavia rikoksia tehnyt ihminen kuolemaan. Joka tapauksessa tasa-arvo on pelkästään suhteellinen asia, sillä ihmisillä todellakin on eri arvo työelämässä, ihmissuhteissa ja monissa käytännön yhteyksissä. Me olemme eri tavoin hyödyllisiä tai haitallisia, vihattavia tai rakastettavia ihmissuhteissamme. Osan näistä eroista luo viranomaisvalta itse esimerkiksi koulujärjestelmään sisältyvien ja sinänsä hyväksyttävien arvosteluperiaatteiden kautta. Jos saavutettu arvoasema on vaivalla hankittu, olisi suorastaan väärin kiistää ihmisten erilainen arvo.

Arvostusta ei saa yleensä vaatimalla. Feministit tavoittelevat tasa-arvoa eli kokemansa epätasapainon oikaisua pelkillä vaatimuksilla. Arvostusta ei kuitenkaan heru kiipeämällä pylvään nokkaan. Arvostusta voi saada vain laskeutumalla muiden ihmisten pariin ja tekemällä jotakin sellaista, joka tuottaa sitä kaivattua arvostusta.

Oman tasa-arvo-ohjelmani voi lukea tästä.

Kansandemokratiajohtajista

Viranomaiset antavat päätöksensä yleensä kesän kynnyksellä ja jäävät sen jälkeen lomille. Niin he tekevät, jotta lomakansa ja julkinen sana eivät kiinnostuisi viranomaisten harjoittamasta mielivallasta. Samalla viranomaiset toivovat, että kansalaisten kesä menisi pilalle viranomaisten itsensä ottaessa aurinkoa. Jos viranomainen ei jostakin syystä pääse lomalle, hän voi kuitenkin lohduttautua sillä, että hallintopäätöksillä kolhitut kansalaiset joutuvat viettämään kesänsä samassa tervassa kuin viranomaiset itsekin – tosin sillä erotuksella, että viranomaisille maksetaan tuosta touhusta palkkaa toisin kuin kansalaisille.

En lakkaa onnittelemasta Suomen kansaa hyvästä herraonnestaan, toisin sanoen siitä, että se sai uudeksi vähemmistövaltuutetuksi Eva Biaudet’n. Iloitsen myös niiden vähemmistöjen puolesta, joiden tasa-arvo paranee nyt koko rahan edestä, Eva Biaudet’n sopimuspalkan verran. Siitä vain kaikki vähemmistökommunistit, vähemmistösosialistit sekä kansalliset ja seksuaalivähemmistöt valituksia tekemään. – Kyllä auttaa.

J. K. Paasikivi sanoi kerran, että eniten hän pelkää sellaisia ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa aktiivisia ja tyhmiä. Kamppaillessaan vähemmistövaltuutetun virasta Eva Biaudet valjasti lapsiarvot keppihevoseksi oikeuttaakseen löyhää ja välinpitämätöntä maahanmuuttopolitiikkaa. Helsingin Sanomien haastattelussa hän lausui muun muassa näin: ”On punnittava, halutaanko ajaa lapsen etua vai keskittyä siihen, että saadaan vähennettyä tulijoiden lukumäärää.”

Biaudet’n mukaan maahanmuuttajien määrää pitäisi lisätä, jotta voitaisiin ajaa (oletettua) lasten etua. Tämä on eräänlaista kiristystä, jossa lapsia hyväksikäytetään välineinä, kun koetetaan puolustella tulijoiden tulvaa sekä siirtää kehitysmaiden väestöpoliittisista virheistä johtuvia ongelmia meidän maksettavaksemme.

Hakiessani myös itse vähemmistövaltuutetun virkaa kirjoitin omasta puolestani niin, että ”tässä suhteessa on päätettävä, valitsemmeko naisten ja lasten edun ajamisen vaiko muslimiyhteisön linnoittautumisen omaksi saarekkeekseen, jonka sisällä myös despotia on mahdollista.”

Kyse on edelleenkin siitä, miten ihmiset pärjäävät absurdien uskonnollisten järjestelmien sisällä, eikä viranomaisten pitäisi pyrkiä lavastamaan vähemmistöjen ja alkuperäisväestön välille sellaisia konflikteja, joita niiden välillä ei alkuunkaan ole. Ne ovatkin yleensä ajattelemattoman maahanmuuttopolitiikan ja viranomaisten itsensä syytä. Kuitenkin vain Eva Biaudet esitti kansliapäällikkö Ritva Viljasen mukaan muista erottuvat ”selkät linjaukset”.

Eva Biaudet ei ole edeltäjiään parempi eikä pahempi. Hänessä on sisällä samaa softaa kuin Mikko Puumalaisessa ja Johanna Suurpäässä. He kaikki ovat halunneet avata maahanmuuton keulaportit, ja heidän asennoitumisensa muslimikulttuurin sisäiseen väkivaltaisuuteen ja repressiivisyyteen on ollut tyrmistyttävää omassa naiiviudessaan.

Mikäli Biaudet olisi laiska, hän olisi kenties edeltäjiään vaarattomampi – ainakin niitä urheita suomalaisia kohtaan, jotka vielä koettavat pelastaa tämän maan talous- ja sosiaalirakenteen, syntyperäisten suomalaisten työpoliittisen aseman ja koko hyvinvointiyhteiskuntamme maahanmuuton tuottamilta ongelmilta. Mutta Biaudet on valitettavasti laiska vain älyllisesti. Muutoin hän on ahkera, juuri sellainen kuin J. K. Paasikivi pelkäsi.


Paradoksien partaalla

Ministeri Jyri Häkämies iloitsi noin vuosi sitten, että kokoomus sai estetyksi seitsemän kovapalkkaisen johtajanviran perustamisen valtionhallintoon. Virkoja oli tarkoitus perustaa lähinnä vihreiden ja Rkp:n vaatimuksesta. Niiden täyteaineena oli tarkoitus käyttää suojatyöpaikkaa vailla olevien vihreiden ja rkp:läisten lisäksi myös eräitä sosiaalidemokraatteja ja vasemmistoliittolaisia, joista arveltiin virassa toimiessaan koituvan vähemmän haittaa poliittiselle oikeistolle kuin vapaalla jalalla kulkiessaan.

Yhden kovapalkkaisen viran karsiminen säästää valtion palkkausmenoja yli 200 000 euroa vuodessa, mutta kerrannaisvaikutukset ovat sitäkin suuremmat, sillä virassa toimiessaan jokin uusi tasa-arvovirkamies voi aiheuttaa tuhatkertaiset kustannukset valtiontaloudelle!

Muutama uusi virka valitettavasti meni poliittisen kaupankäynnin vuoksi läpi. Eräs niistä on oikeusministeriöön sijoitettu demokratiajohtajan virka. Jo itse nimi on sairas paradoksi. Demokratialla ja johdetulla demokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla. Niinpä uusi demokratiajohtaja, Demla-juristi Johanna Suurpää, on ainakin minun mielestäni demokratian irvokas pilakuva.

Johanna Suurpää on huhkinut koko ikänsä maahanmuuton edistämiseksi. Hän oli avosylin ottamassa vastaan jo Suomen ensimmäisiä somalipakolaisia 1990-luvun alussa. Siitä pitäen hän ja hänen hengenheimolaisensa ovat nakutelleet pikku leluvasaroillaan maamme väestöllistä rakennetta palasiksi ja pitäneet etnisten konfliktien aikaansaamista eräänlaisena elämäntehtävänään. Toisella tavalla sanottuna he ovat halunneet kyseenalaistaa ulkopolitiikkamme keskeisen tuloksen, sen, ettei maassamme ole ollut syviä etnisiä ristiriitoja, joilta onnistuttiin välttymään talvi- ja jatkosodan vaikeiden ratkaisujen kautta. Luonnollisestikin maahanmuuton lietsojien motiivit ovat olleet myös feministisiä: on haluttu kiistää poliittisen järjestelmän väitetty patriarkaalisuus ja siihen sisältyvä järki.

Voitte tietenkin väittää, että kantaväestön ja maahanmuuttajien käsitteellisellä erottelullani vastakohtaistan. Mutta miettikää uudestaan: kuka tai mikä vastakohtaistaa? Minun mielestäni vastakohdat ja intressiristiriidat sisältyvät todellisuuteen. Sen muuttaminen toisenlaiseksi olisi yhtä helppoa kuin kääntää Jenisein kulkusuuntaa. Valtion tehtävä on edistää ensisijaisesti omien kansalaistensa eikä ulkopuolelta tulijoiden etua. Nyt tilanne on aivan päälaellaan, kuten koko maahanmuuttopolitiikka kokonaisuudessaankin.


Paha saa palkkansa

Vähemmistövaltuutetun viran haltijoita on tullut tavaksi nostaa aina vain korkeampiin ja kovapalkkaisempiin virkoihin. Nousujohteinen turbulenssi johtuu siitä, että maansa myyviä luopiosuomalaisia on loppujen lopuksi edelleenkin vaikea löytää virantäyttöjä varten. Vähemmistövaltuutetun virassa selviytymistä pidetään suurena ansiona, sillä tehtävä on hankala. Mutta vaikea se on juuri siksi, että tuossa tehtävässä joutuu toimimaan kansalaisten enemmistömielipiteiden vastaisesti ja kurittamaan kantaväestöön kuuluvia suomalaisia. Tämä johtaa helposti konfliktiin viranhaltijan ja hänen palkkansa maksajien välillä - ja lopulta viranhaltijan oikeusperustuksen katoamiseen.

Vähemmistövaltuutetun viran haltijat ovat nykyajan fariseuksia. Heidät palkitaan entistä paremmilla viroilla, jotta he saisivat hopearahansa. Sitä varten perustetaan tarvittaessa myös uusia virkoja. Yleensäkin valtion virat täytetään yksipuolisesti vain EU:n strategioille uskollisilla henkilöillä, jotka ovat valmiita ajamaan Euroopan unionin päämääräksi asettamaa rajoittamatonta maahanmuuttoa kansakuntien oman edun vastaisesti.

Demokratiajohtajien, vähemmistövaltuutettujen ja tasa-arvovirkanaisten kautta on syntynyt tilanne, jossa valtiovalta käyttää tasa-arvon ihannetta kansakuntien itsemäärämisoikeuden ja kansalaisten oman edun vastaisesti, ikään kuin maahanmuutto olisi subjektiivinen oikeus, johon jokaisella maailman ihmisellä on oikeus.

Tätä Euroopan unionista johdettua hallintaa sanotaan sitten demokratiaksi. Kyseessä on samanlainen byrokraattinen hallitseminen, joka johti Venäjän kansakunnan hajoamiseen yhtäältä puolue-eliittiin ja toisaalta tavalliseen rahvaaseen entisessä Neuvostoliitossa. Myös tulevaisuuden EU:ssa virkavalta elää ennen pitkää omissa oloissaan henkilökohtaisia etuoikeuksia tavoitellen. Kansa puolestaan voi pahoin, prostituutio ja rikollisuus rehottavat kaduilla, ja rappaukset varisevat seinistä. Tämä on Brysselistä johdetun Euroopan tulevaisuudenkuva.

Parin vuosikymmenen sisällä Eurooppa ajautunee maahanmuuton tuloksena kohti uutta ennennäkemätöntä sotaa, jossa kansanryhmät taistelevat omista eduistaan ja oikeuksistaan. Konfliktit eivät ala entiseen tapaan valtioiden väliltä vaan valtioiden sisältä eri kansanryhmien kesken, kun viholliseksi onkin osoittautunut EU-liittovaltio ja sen harjoittama maahanmuuttopolitiikka. Tämä merkitsee, että myös vähemmistövaltuutetuille riittää palkkansa eteen työtä.

Heidän pelastuksensa tulee olemaan yhä korkeampi virka. Mikko Puumalainen nimitettiin aikoinaan apulaisoikeuskansleriksi, ja hänestä tullee lopulta samanlainen hallituksen päänsilittäjä kuin oikeuskansleri Jaakko Jonkasta, jonka toimia prosessioikeuden professori Jyrki Virolainen ehdotti jo epäilyjen ja rikostutkimusten kohteiksi.

Johanna Suurpää taas nostettiin vastaperustettuun demokratiajohtajan virkaan. Hänen ensimmäisiä tehtäviään on viranomaisiin kohdistuvan arvostelun kriminalisointi ja saattaminen rasististen rikosten piiriin Tuija Braxin ja Mika Illmanin ”Rasistiset rikokset” -työryhmän ehdotuksen mukaisesti. Tästä lähtökohdasta tasa-arvoviranomaisena toimiminen olisi ihmisrotu. Ajatus ei ole myöskään kaukana totuudesta sikäli, että tasa-arvoviranomaiseksi päätyminen vaatii tiettyä verenperintöä tai ankkalammen jäsenyyttä esimerkiksi vakaumuksellisena rkp:läisenä.

On sinänsä ymmärrettävää, että viranomaiset haluavat kieltää tasa-arvoviranomaisiin kohdistuvan kritiikin, sillä Eva Biaudet’n nimittäminen ei ole saanut osakseen mitään muuta kuin pelkkää kritiikkiä. Rasistinen rikos voisi jatkossa olla siis myös jonkin luottamuksensa menettäneen byrokraatin arvostelu. Tällaisiin viranhaltijoihin sopisi sama kritiikki, jota Nakke Nakuttaja esitti suustaan Kalevankankaalla vuonna 1918.

Johanna Suurpää saa oikeusministeriön demokratiayksikön johtajana vapaat kädet ilmiantonappien perustamiseen ja internetsensuurin laajentamiseen. Hänelle annetaan täydet valtuudet vaalijärjestelmän uudistamiseen eli äänikynnyksen perustamiseen ja demokratian takavarikoimiseen. Sillä tavoin varmistetaan, ettei poliittista mielipidettä voi kanavoida edes vaaleissa, vaan eri mieltä olevat ajetaan ulkoparlamentaariseen asemaan, jossa he radikalisoituvat.


Ja kansa kiittää

Vähemmistövaltuutetun viimekeväinen nimitys oli tyypillinen poliittinen virantäyttö. Tietty osuus viroista varataan eri puolueille, jotta vallan tasapaino hallinnossa säilyisi. Muussa tapauksessa puolueet alkavat painostaa toisiaan omilla keinoillaan.

Tätä kauhun tasapainoa seuraten puolueet valitsevat sitten kiintiövirkoihinsa puolueelle uskollisia jäseniä omista riveistään. Näin virkoihin päätyy nimenomaan epäpäteviä henkilöitä, juuri sellaisia kuin Eva Biaudet.

Yleensä nimitetyt ovat joko kokoomuksen, kepun, sosiaalidemokraattien tai tietyissä suurimmissa kaupungeissa myös Rkp:n tai vihreiden jäseniä, mutta eivät juuri koskaan puolueettomia. Kuuluisia sosiaalidemokraatteja, jotka on nostettu korkeisiin virkoihin pelkän poliittisen kaupankäynnin tuloksena, ovat esimerkiksi Heikki Koski, Kaarina Suonio, Pirkko Työläjärvi ja Martti Ahtisaari. Voidaankin kysyä, mitä he olisivat ilman Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta. Ilmeisesti tavallisia peruspulliaisia.

Perussuomalainen puolue onkin vaatinut ryhmäpuheenvuorossaan, että poliittiset virkanimitykset lopetettaisiin kokonaan ja virat täytettäisiin parhaiten koulutetuilla ja ansioituneimmilla. Omasta mielestäni paras virkamies on puolueeton virkamies, sillä häntä ei tarvitse siirtää epäluotettavana disponibiliteettiin aina kun ministereiksi astuvat muiden puolueiden poliitikot.

Ei ole ihme, miksi myös ministerinviroissa on niin kehnoa ja epämoraalista porukkaa, sillä ministerinvirkojakaan ei täytetä pätevimmillä ja kyvykkäimmillä vaan aluepoliittisin perustein ja sukupuolten tasajakoa noudattaen. Juuri siksi tässä maassa on niin paskat ministerit.

Kenties vähemmistövaltuutetun virantäyttöön olisi sopinut Astrid Thorsin ehdottama anonyymi työnhaku. Hakijoiden ihonväri, sukupuoli, nimi ja seksuaalinen suuntautuminen olisivat selvinneet vasta haastatteluissa, jos silloinkaan, mikäli hakijat olisivat esiintyneet paperipussi päässä. Näin tasa-arvovirkaan olisi voinut päätyä mies, homoseksuaali tai kantaväestöön kuuluva suomalainen eikä aina vain nainen, alemmin koulutettu tai vierasperäinen, joita Helsingin kaupunkikin ilmoitti suosivansa työpaikkojen ja virkojen täytössä. Nyt tasa-arvovirka täytettiin valtakulttuuria edustavalla hakijalla, joka on kilpahakijoita alemmin koulutettu.


Uhriutumisen pelimerkit viranomaisten käsissä

Ennen vanhaan yhteiskunnassamme kilpailtiin sankariksi pääsemisestä – nykyään uhriksi joutumisen sosiaalisesta valittelupääomasta ja pelimerkeistä, joita alakynteen joutumisen katsotaan tuovan pelaajien käteen.

Jokaisessa kunnon pissiksessä piilee pieni tasa-arvovaltuutettu. Vasta tämän huomaaminen voisi viedä yhteiskuntaa terveempään suuntaan.

Samalla totta kai myönnän: hain itsekin vähemmistövaltuutetun virkaa. Niin en tehnyt kuitenkaan pyrkiäkseni vähemmistöjen yläpuolella olevaksi itkupilliksi, joka tyydyttää itseään nymfopossumaisesti voivuoren päällä. Hain vähemmistövaltuutetuksi tavallisena suomalaisena, joka haluaa olla toisten ihmisten reilu kaveri.

Minulle ohitus virantäytössä ei ollut mikään yllätys. Poliittinen vihervasemmisto on tehnyt minulle tämän saman akateemisissa yhteyksissä kymmeniä kertoja.

Eniten olen pahoillani niiden minua epäilemättäkin paljon pätevämpien henkilöiden puolesta, jotka maisterin- ja kandidaatintutkinnoillaan urheasti hakivat kyseistä virkaa mutta eivät ponnistuksistaan huolimatta tulleet valituksi, ja myös heidän protestinsa tyrmättiin Taivaassa.

Itse hain virkaa yksinomaan korjatakseni vähemmistövaltuutetulle syntynyttä kielteistä julkisuuskuvaa sekä hoitaakseni tehtävää tavalla, joka ei entisestään syventäisi holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta johtuvaa kantaväestön ja viranomaisten kuilua. Mitään ongelmaahan ei vallitse suomalaisten ja ulkomaalaisten välillä, vaan lähes kaikki konfliktit on koettu joko vähemmistöjen sisällä tai kantaväestön suhteessa viranomaisvaltaan.

Lohdutukseksi kaikille teilatuille haluaisinkin hoilottaa muunnelman eräästä tunnetusta laulusta: ”Me ollaan vähemmistövaltuutettuja kaikki, kun oikein silmin katsotaan. Me ollaan vähemmistövaltuutettujaaaaaaaaaaaaaa...”

Kenties juuri tässä trubaduuri J. Karjalaisen kantaesittämässä teoksessa, jolla päiväkerhon Malla-tätikin voisi pelotella lapsia, myös tasa-arvon ruusu pistelee kirvelevästi. Tasa-arvolla politikoijat ovatkin yleensä nimenomaan etujärjestöpolitiikan etulinjassa. He eivät koskaan aja yleistä etua vaan aina jonkin intressiryhmän etua.

Tasa-arvon penääminen on erikoisetujen ja helpotusten vaatimista, kuten on nähty feministisessä tiedepolitiikassa. Muiden muassa Pasi Malmi ja Henry Laasanen ovat osoittaneet etevästi tutkimuksissaan, että maamme tasa-arvovirat ovat yksipuolisesti naisten hallussa ja että viranhaltijat eivät edes yritä ajaa tasa-arvoa vaan jotakin ryhmäkohtaista omaa etuaan, kuten feminismiä. Sama pätee maahanmuuttopolitiikkaan, ja olisikin virhe pitää feminismiä ja maahanmuuton lietsontaa eri ilmiöinä. Ne ovat ideologisesti samaa alkuperää ja syntyvät samoista motiiveista.

Tämä maa sihisee ja kihisee erilaisia asiamiehiä ja valtuutettuja mustanaan. Maassamme on nykyään muiden muassa lapsiasiamies, vähemmistövaltuutettu ja tasa-arvovaltuutettu. Näiden jumalaisten viranomaisten tehtävänä on pelottaa ihmisiä jo pelkällä olemassaolollaan niin, että kansalaiset tulisivat ajattelukyvyttömiksi ja menettäisivät järkensä ja poliittisen tahtonsa. Viranhaltijat toivovat, että jokaista säikäytettyä ihmistä kohti myös sata muuta pelästyisivät ja alkaisivat sensuroida puheitaan.

Kysymys kuuluu, kuka heidät on oikeastaan valtuuttanut. Ei ainakaan Suomen kansa. Esimerkiksi vähemmistövaltuutettu on puhtaasti poliittinen virkamies, joka käyttää poliittista mielipidevaltaa viranomaisen asemassa. Ja juuri siinä lemahtaa vahvasti totalitarismin löyhkä.

Saatanan puusilmät!

Kun valtioneuvosto nimitti vähemmistövaltuutetuksi erään kelpoisuusehtoja täyttämättömän hakijan, minä valitin päätöksestä. Oikeuskansleri on nyt puolestaan päättänyt valituksesta. Joitakin saattaa kiinnostaa ratkaisu, jonka kansleri on antanut. Viidentenätoista kesäkuuta päivätty päätös, jonka on valmistellut oikeuskanslerinsihteeri Outi Kostama (nominatiivimuoto verbistä ”kostaa”), saapui viime viikolla. Sen mukaan oikeuskansleri ei ryhdy kantelujen johdosta mihinkään toimenpiteisiin.

Ratkaisussaan oikeuskansleri Jaakko Jonkka keskittyy puolustelemaan omaa rooliaan erivapauden myöntäjänä ja kehumaan Eva Biaudet’n ”johtajanpätevyyttä”. Näin on tietysti siksi, että mitään muita verukkeita aukottomaan kanteluasiakirjaani vastaamiseen ei ollut. Mahtaa nyt olla tytöllä ylpeä olo.

Oikeuskanslerinvirastoon oli saapunut kaikkiaan neljä asiaa koskevaa kantelua. Lisäksi oikeuskanslerille oli siirretty kolme muuta valitusta eduskunnan oikeusasiamieheltä. Nähdäkseni oikeuskanslerin olisi paremminkin pitänyt siirtää tehtävänsä eduskunnan oikeusasiamiehelle, sillä oikeuskanslerilla oli osallisuus jo erivapautta myönnettäessä. Valtioneuvostohan oli tiedustellut nimitysasiaa oikeuskanslerilta etukäteen, ja tämän ketunlenkin kautta hänen kantansa oli jo tiedossa.

Joka tapauksessa kantelijoiden suuri määrä osoittaa, että noin joka neljäs virkaa hakenut piti nimityspäätöstä – ei ainoastaan epäoikeudenmukaisena – vaan myös sillä tavoin lainsäädännön vastaisena, että kantelu oli aiheellinen.


Paskaa käteen

Koska oikeuskansleri on ollut selvästikin vaikeuksissa puolustellessaan luvan myöntämistä valtioneuvoston erivapaudelle, hän on ratkaissut kanteluasiat könttäpäätöksenä koskien kaikkia seitsemää kantelua yhtä aikaa.

Näin oikeuskansleri on vältellyt ottamasta kantaa yhteenkään esittämääni argumenttiin yksityiskohtaisesti. Päätös koostuu lähinnä valtioneuvoston harkintavaltaa koskevasta märehdinnästä ja Eva Biaudet’n kehumisesta. Päätyipä oikeuskansleri väittämään (sivulla 4/7), ettei henkilöä, jolle erivapaus on myönnetty, pitäisi asettaa muita huonompaan asemaan virantäytössä! Voi taivaan taatto! Hänenhän kuuluisi olla kokonaan poissa virantäytön piiristä. Nyt hänet asetettiin keinotekoisesti muita parempaan asemaan etuoikeuttamalla ja suosimalla.

Pääargumentteihini, eli naisten ja miesten tasa-arvosta annetun lain ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden rikkomista koskeviin väitteisiini, oikeuskansleri ei ottanut mitään kantaa. Ainoa näitä asioita koskeva maininta löytyy päätöksen viimeiseltä sivulta 7, jossa sanotaan, ettei asiassa ole aihetta epäillä tasa-arvolain eikä yhdenvertaisuuslain loukkausta. Mitään perusteluja tämän mielipiteen tueksi ei esitetty.

Olen myös itse sitä mieltä, että kyseisten lakien rikkomista ei tarvitse epäillä. Rikkomushan on ilmeinen. Eva Biaudet’n nimittäminen virkaan ja valtioneuvoston tapa soveltaa erivapaussäädöstä loukkasivat tasa-arvolakia ja perustuslaillista yhdenvertaisuutta kirjaimellisesti. Husein Muhammed ja muut loukatut, oletteko kuulolla?! Pitäisikö asiasta tehdä tutkintapyyntö poliisille?


Väkivaltaisia hallintopäätöksiä

Oikeuskansleri on kyseisen ratkaisun annettuaan valtakunnan sokein puusilmä. Oikeuskanslerinviraston toiminnasta on saatu muutoinkin huonoa näyttöä viime aikoina. On yleistynyt käytäntö, että poliitikot hakevat oikeuskanslerilta vapaat kädet antavia valtuutuksia etukäteen viedäkseen pohjaa jälkikäteen vaikuttavilta oikeussuojakeinoilta, toisin sanoen valituksilta, kanteluilta ja muilta muutoksenhakumenettelyiltä. Näyttöä asiasta saatiin esimerkiksi Mauri Pekkarisen ja Suomi Soffan vaalirahoitusjupakassa, jota käsittelin edeltävässä kolumnissani.

Tämä kertoo, että hallitus valvoo Suomessa oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta. Mihin tällaisesta oikeudenvalvojasta on, kun se ei puutu edes ilmiselviin ja kirjaimellisiin lainrikkomuksiin?

Ei ole ihme, että kansakunta radikalisoituu. Oikeuskanslerin päätös oli läimäytys päin oppineiden naamaa. Byrokraatit puliveivataan virkoihin, ja politiikka sekä oikeudenkäyttö on kytketty yhteen tavalla, jolla julkisesta hallinnosta on tullut pelkkää poliisivoimien ja väkivallan uhkaan perustuvaa pakkovallan käyttöä. Monessa maassa ihmiset vastaavat legitimiteettinsä menettäneen hallinnon toimenpiteisiin polttopulloilla ja dynamiittilla.

Juuri sitä mielivaltaisia päätöksiä tekevät viranomaiset luonnollisesti myös toivovat, sillä kansalaisten valitukset ikään kuin vahvistavat käsitystä, että viranomaisten toimilla on vaikutusvaltaa. Sanoihan jo Nietzschekin Epäjumalten hämärässään (1888, ajatelma 36), että vasta kun heitä itseään on ammuttu, he istuvat lujasti valtaistuimillaan. Mutta mahtavatko tämän laillistetun rikollisporukan etuoikeudet olla pysyviä? Ehkä joskus tulee päivä, jolloin giljotiinin terä putoaa myös tuolle itseään kunnioittavalle yhteiskunnan pohjasakalle.


Häikäilemätön junttaus

Oikeuskansleri viittasi ratkaisussaan kehuihin, joita nimittävä viranomainen on suitsuttanut Eva Biaudet’n ylle. Hänen ainoa pätevyytensä näyttää asiakirjojen mukaan olevan ”johtajanpätevyys”. Se puolestaan on nimi kansalaisten komentelemiselle ja sille, että meitä pakotetaan hyväksymään Astrid Thorsin ajama ulkomaalaispolitiikka.

Oikeuskansleri kuvaa oikeustieteen ylioppilas Biaudet’n kompetenssia mainitsemalla hänen suorittaneen ”huomattavan määrän oikeustieteellisiä opintoja”. Lause olisi tosi, jos paperilla lukisi ”hädin tuskin huomattavan”. Sanaa ”huomattava” voisi ehkä käyttää mittavasta akateemisesta urasta tai tuotannosta mutta ei vähemmistövaltuutetulta edellytetyt lakisääteiset vaatimukset alittavasta koulutuksesta.

Sen enempää Eva Biaudet’n nimityksellä kuin oikeuskanslerin päätökselläkään ei ole minun kannaltani katsellen mitään arvoa. Ei mitään.

Kysynkin sinulta, Eva Biaudet, eikö sinua lainkaan HÄVETÄ olla tehtävässä, johon sinut kiilattiin kolmenkymmenen kelpoisuusehdot täyttävän ohi? Olet tasa-arvovirassa tasa-arvolain ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaisesti. Sait virkasi keinottelun tuloksena. Toiminnastasi ilman todellista legitimiteettiä on pelkkää vahinkoa vähemmistövaltuutetun viralle ja vähemmistöille Suomessa. Annan sinulle myös neuvon: ota takkisi ja nosta kytkintä. Lähde virasta, äläkä tule takaisin.

Valtioneuvoston epäoikeudenmukainen nimityspäätös ja oikeuskanslerin ratkaisu vapauttavat meidät olemaan kunnioittamatta vähemmistövaltuutetun toimintaa ja ratkaisuja. Toivonkin, etteivät kanssani samalla tavoin ajattelevat antaisi vähemmistövaltuutetun toimille jatkossa mitään arvoa.

Helsingissä alkavat tänään Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n vapautuspäivät. Omasta puolestani toivotan myös perussuomalaiset lämpimästi tervetulleiksi Helsinki Pride -tapahtumaan. Sen sijaan Eva Biaudet’a kehotan pysymään meidän toiminnastamme mahdollisimman loitolla. Näin on jo siksi, että vähemmistövaltuutetun toimiston alaan ei lueta lainkaan seksuaalivähemmistöjen asioita – täsmälleen valtion voimassa pitämien virallisten syrjintähierarkioiden mukaisesti. Tämäkin omalta osaltaan todistaa, että ihmisten hyvinvointi perustuu yksityisten ihmisten ja järjestöjen toisia yksityisiä tahoja kohtaan osoittamaan hyväntahtoisuuteen eikä valtion keinotekoiseen interventioon, josta on lähes kaikissa yhteyksissä pelkkää haittaa.

Tasa-arvon penääminen ja yhdenvertaisuudella politikoiminen ovat muutoinkin pölvästien lapsekkaita huveja, joiden keskelle katoavat niin arvot ja oikeudenmukaisuus kuin ihmisten väliset pätevyys- ja laatuerotkin sekä niiden mukaiset tosiasiat. Filosofisen analyysin siitä, mitä tasa-arvo on, voitte lukea tästä.

Kieroa kirkkopolitiikkaa

Kuin jatkoksi edellä käsittelemilleni vähemmistövaltuutetun virantäyttövääryyksille ja tutkintojen löyhäkätiselle tehtailulle on hyvä puuttua myös viimeviikkoiseen Helsingin piispan valintaan.

Uutiset iloitsivat, että Suomeen on valittu ensimmäinen naispiispa, kun Helsingin uudeksi piispaksi äänestettiin Espoon hiippakuntasihteeri Irja Askola 591 äänellä tuomiorovasti Matti Poutiaisen saamia 567 ääntä vastaan.

Yleisradion uutinen kehui valittua henkilöä ”valppaaksi ajattelijaksi”, joka ”on ottanut esille hyvin voimakkaasti oikeudenmukaisuuskysymyksiä”. Lisäksi jutussa antauduttiin ennustamaan, että ”näiden seikkojen takia hänestä tulee ainakin aluksi suorastaan tiedotusvälineiden lemmikki”.

Imartelu ei ole yhtään ennenaikaista vaan on ehtinyt muuttua jo todellisuudeksi tyyliin ”kerromme huomisen uutiset jo tänään”. Jutussa ei nimittäin pukahdettu mitään siitä tosiasiasta, että piispaksi valittiin maisteri vastaehdokkaana olleen miespuolisen lisensiaatin ohi. Yleensä Suomen piispoilta on vaadittu teologian tohtorin tutkintoa merkiksi siitä, että piispalla on tehtävien hoitamiseen tarvittava opillinen asiantuntemus.


Kehnoudesta kilpaillaan

Näin siis kävi taas: virkaan vyörytettiin alemmin koulutettu nainen pätevämpien miespuolisten ohi. Helsingin piispaksi pyrki kaikkiaan viisi henkilöä, joista kaksi oli naisia (Irja Askola ja Marja Heltelä), molemmat maistereita. Kolmesta mieshakijasta kahdella oli tohtorintutkinto (Leo Glad ja Hannu Vapaavuori), ja myös loppusuoralle selviytynyt Matti Poutiainen oli suorittanut jatkotutkinnon.

Omasta mielestäni johdonmukaisinta olisi ollut, että loppuäänestys olisi järjestetty Gladin ja Vapaavuoren välillä. Akateemisesta maailmasta myös monet teologit antoivat tukensa muutenkin ansioituneelle Vapaavuorelle. Sen sijaan toteutuneeseen äänestykseen valikoituivat ne hakijat, joiden koulutukselliset ja tieteelliset näytöt olivat joukon heikoimmat.

Tätä feminismi saa aikaan yhteiskunnassa. Kun korkeimman oikeuden presidentiksi valittiin ensimmäistä kertaa nainen vuoden 2006 alusta lukien, hänkään ei ollut suorittanut korkeimpien oikeusasteiden jäseniltä yleensä vaadittavaa tohtorintutkintoa. Lisäksi hakijoiden joukossa olisi ollut tohtorintutkinnon suorittaneita miehiä. Nimitys oli siis vastoin naisten ja miesten tasa-arvosta annettua lakia.

Kukaan ei kuitenkaan puuttunut asiaan mitenkään poliittisen korrektiuden vuoksi, eivätkä ohitetut kehdanneet valittaa. Sen sijaan virkaan päätynyt oikeustieteen kandidaatti Pauliine Koskelo valittiin Vuoden Naiseksi kuin palkkioksi miesten tyrmäämisestä prosessissa. Tuon tittelin hän varmasti ansaitsikin, sillä takana oli nimenomaan poliittisia ansioita. Sen sijaan arvostelua Koskelon myöhemmästä promovoinnista Hankenin kunniatohtoriksi esitti professori Jyrki Virolainen omassa blogikirjoituksessaan. Monet heikoin perustein valitut ovat joutuneet jälkeenpäin rimpuilemaan syytösten verkoissa, ja heidän tietään on koetettu tasoitella keinottelulla.


Tasa-arvo: ansiot ratkaisevat, sukupuoli ei vaikuta

En tietenkään halua paisutella tutkintojen enkä titteleiden merkitystä. Mutta en myöskään haluaisi, että ne vesitetään ja riistetään pois ajattelemattomalla nimitys- tai myöntöpolitiikalla.

Se, että virkoihin päätyy naisia, on ihan kelpo asia, mutta valintojen pitäisi perustua ansioihin ollakseen oikeudenmukaisia. Tasa-arvoa on se, että ansiot ratkaisevat eikä sukupuoli vaikuta. Niinpä naiseutta ei saisi käyttää verukkeena pätevämpien miesten sivuuttamiseen. Epäoikeudenmukaiset ohitukset eivät legitimoi virkoihin kiilattujen asemaa. Tällainen feminismin soveltaminen johtaa vain tutkintojen ja ansioiden ylenkatsomiseen ja mitätöimiseen – tai sitten siihen, että väärin valitut menettävät ihmisten kunnioituksen. Kun valinnat ovat vastoin Taivaan Järjestystä, voimaan astuu voiman ja vastavoiman laki.

Vähemmistövaltuutetun virkaan puliveivattiin kuukausi sitten kelpoisuusehtoja täyttämätön nainen valtioneuvoston erivapaudella, jota sovellettiin perustuslaillisen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvolain vastaisesti. Nyt piispanvirkaan valittiin nainen muodollisesti korrektin äänestyksen tuloksena, joka kuin vahingossa johti ansioituneempien mieshenkilöiden ohittamiseen. Kannatan toki naisten edustusta myös piispainkokouksessa, mutta asiaa kirkastaisi se, jos nainen päätyisi virkaan omien ansioidensa perusteella eikä keinotekoisen suosimisen tai kannattajaklikkien kautta. Sillä suosiminen johtaa vain käänteiseen syrjintään ja nöyryyttää vähemmistönä olevaa sukupuolta itseään.


Piispanviran pienennystä

Suuri osa Suomen piispoista on ollut professoreja, joilla on teologisten kysymysten asiantuntemus. Ehkä ensimmäinen naispiispa olisikin ollut luontevinta valita heidän joukostaan, mikäli vain joku olisi asettunut ehdolle. Suomen evankelisluterilaisen kirkon käytäntöön eivät kuulu pappisvihkimyksen eri asteet, ja juuri siksi koulutuksen tason pitäisi korostua piispan valintakriteerinä.

Irja Askolan päätyminen piispaksi oli esimerkki feministisestä suosimispolitiikasta. Tämä on osa kirkkopolitiikkaa, aivan niin kuin feministien suosiminen yliopistoissa on osa tiedepolitiikkaa. Ja valtionpolitiikassa tasa-arvo näyttää olevan vain naisten omaisuutta, kuten tiedämme siitä, että lähes kaikki tasa-arvovirat on täytetty naisilla.

En ymmärrä lainkaan dosentti Mikko Malkavaaraa, joka Ylen jutun mukaan iloitsee siitä, että ”papistostahan iso osa on jo naisia, samoin enemmistö teologian opiskelijoista”. Miksi naisten yliedustus jollakin alalla olisi itseisarvo, kun miehiä puolestaan haukutaan yliedustuksesta kaikilla niillä aloilla, joilla enemmistö toimijoista sattuu olemaan miehiä?

Malkavaaran mukaan ”Irja Askolasta hiippakunta saa merkittävän yhteiskunnallisen vaikuttajan ja keskustelijan”. Näistä pragmatisteista tuskin on missään pulaa. Jokainen kelpaa arkiajattelijaksi, sillä kenellä tahansa näyttää olevan nykyään poliittisiin valta- tai etupyrkimyksiin perustuva mielipide kaikesta. Mutta onko myös ajattelukykyä ja asioita koskevaa tietoa?


Vertailun vuoksi

Naispappeus on minulle kirkkoon kuulumattomana henkilönä melko yhdentekevä asia. On kummallista, että naisten valitsemista virkoihin suitsutetaan tiedotusvälineissä, mutta homoseksuaalien valitsemisesta virkoihin nostetaan suunnaton poru. Näin kävi muun muassa Yhdysvalloissa vuonna 2003, kun anglikaaniyhteisön piispanvirkaan valittiin pastori Gene Robinson, jonka tiedettiin olevan homoseksuaali. Vuotta aiemmin saman kirkkokunnan piispaksi nimitetty britti Jeffrey John oli puolestaan painostettu eroamaan virastaan hänen homoseksuaalisuuteensa vedoten. Mainittakoon, että molemmilla henkilöillä oli virkaan sekä kelpoisuus että pätevyys.

En moralisoi myöskään sukupuoltaan vaihtaneen Marja-Sisko Aallon toimintaa kirkkoherrana. Savustus pois virasta oli juuri sitä politiikkaa, jolla ihmisten todellisia ansioita ja identiteettejä pyritään epäoikeudenmukaisesti kiistämään.

On tosin vaikea sanoa, ovatko sukupuoltaan vaihtaneet lopulta miehiä vai naisia, sillä ihmisen geenit ja kromosomit ovat joka tapauksessa entisenlaiset, vaikka sukupuolen fenotyyppiä muokattaisiin. Sama seikka on tuottanut pähkinöitä myös kirkolle: jos seurakuntalaiset hyväksyvät ihmisen miehenä, miksi he eivät hyväksyisi samaa henkilöä naisena? Tässä kysymys naispappeudesta kärjistyy.

Myönteistä Irja Askolan valinnassa voi olla se, että hän sopivasti sekoittaa poliittisilla näkemyksillään piispainkokousta ja patakonservatiivien paradigmoja.

Hyssyttelyä

Kanteluni vähemmistövaltuutetun virantäytöstä on saanut ihmiskunnalta pääosin myönteisen vastaanoton. Tiedotusvälineissä asia kirjattiin tosin pelkästään Husein Mohammedin nimiin ja omasta osuudestani vaiettiin, vaikka myös minä annoin Huseinin tavoin tiedotteen STT:lle. Ehkä tarkoitus oli salata, että en halua Huseinin tapaan vain ”herättää keskustelua poliittisista virkanimityksistä”. Oman reklamaationi takana on myös vankkoja juridisia perusteita.

Kiintoisaa onkin, miten lehdistö luo tai kieltää julkisuutta valikoimalla itse sen, kenen kontolle aloitteet luetaan. Vertailun vuoksi viime kunnallisvaalien alla eräs suhteellisen tuntematon ehdokas esitti Helsinkiin maksutonta joukkoliikennettä, mutta aloite ei herättänyt tiedotusvälineissä kerrassaan mitään huomiota. Mutta kun entisen pääministerin nykyinen vaimo sanoi täsmälleen saman asian, lehdistö katsoi tehtäväkseen vääntää aiheesta suuret otsikot. Näin media pelaa poliittista kannatusta omille suosikeilleen.

Joidenkin mielestä kanteluni vähemmistövaltuutetun virantäytöstä merkitsee, että vastustaisin kaikkia poliittisia virkanimityksiä. Näin asianlaita ei ole. Poliittiset virkanimitykset ovat perusteltuja silloin, kun nimitettävän muodollinen pätevyys on kunnossa, virkaan päätyy ansioitunein henkilö ja tehtävissä vaaditaan laajaa yhteiskunnallista luottamusta. Vähemmistövaltuutetun virantäytössä tehtävään nimitettiin kuitenkin muodollisesti epäpätevin pätevien ohi, prosessi oli selvästi lain vastainen, ja työnkuva edellyttäisi erityistä puolueettomuutta. Niinpä Eva Biaudet’n nimitys pitäisi kumota.

Poliittiset nimitykset saivat jatkoa, kun tasavallan presidentti nimitti viime perjantaina Kelan pääjohtajaksi keskustalaisen sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälän. 61-vuotias Hyssälä on koulutukseltaan hammaslääketieteen tohtori ja valtiotieteiden maisteri. Lisäksi hän on kuuden muun hakijan joukossa ansioitunein. Poliittinen virkanimitys meni tässä tapauksessa sattumalta oikein, sillä se ei ollut ristiriidassa muodollisten vaatimusten eikä meritokraattisen eli ansioihin perustuvan oikeudenmukaisuuskäsityksen kanssa. Olennaista on, että poliittisilla virkanimityksillä ei poljettaisi kenenkään etua eikä heikennettäisi kansalaisluottamusta, kuten vähemmistövaltuutetun virantäytössä.

Kela saa varmasti Hyssälästä kelpo johtajan. Olen aiemmin kehunut Hyssälän kantaa, jonka mukaan Suomessa on liikaa ulkomaalaisia opiskelijoita verrattuna omiin vaihdossa oleviin opiskelijoihimme ja että muualta tulevilta voitaisiin periä lukukausimaksu. Hyssälä on myös esittänyt yliopistoihin kolmatta vapaaehtoista lukukautta opintojen vauhdittamiseksi. Lisäksi hän esitti järkevän mielipiteen vaatiessaan minimieläkkeiden korottamista 700 euroon. Alimmat eläkkeet olisivat jääneet edelleenkin köyhyysrajana pidetyn tulon alapuolelle, mutta parannus olisi taannut sen, ettei useimpien kansaneläkeläisten tarvitsisi asioida asumistuessa ja toimeentulotuessa. Hyssälän ministerikaudella tasokorotus kaventui tosin seitsemään euroon – saapa nähdä mihin se tästä vielä alenee.

Jo Hyssälän edeltäjä Jorma Huuhtanen piti sosiaaliturvan uudistamista ja yksinkertaistamista perusteltuna. Voinkin toivoa Kelan johdolta perehtymistä teoksessani Työttömän kuolema luonnostelemaani perustulojärjestelmään, joka korvaisi sosiaalietuuksien tilkkutäkin mutta ei maksaisi yhteiskunnalle entistä enempää. Poliittiset aloitteet ovat näissä yhteyksissä tärkeitä, sillä uudistukset tulevat yleensä virkaportaan ulkopuolelta.

Yksinkertaistus vähentäisi ihmisten vihaamia takaisinperintöjä, kun virheet ja kaksinkertainen maksaminen vähenisivät. Pahimmillaan sosiaaliturvaan tehdään pelkkiä pikku-uudistuksia: päätöksiin liitetään eutanasiapillereitä asiakkaiden tuskien lievittämiseksi ja bordelleissa jaetaan Kela-alennuksia.

Viranomaisyhteyksissä tarvittaisiin entistä enemmän ihmisten elämäntilanteiden ymmärtämistä, ja siksi lakimiehet eivät ole mielestäni oikeita henkilöitä pääjohtajien paikalle. Suomessa perinteenä on, että yhteiskunnan johtotehtävissä toimii aina joku juristi. He kuitenkin näkevät asiat yleensä virallis-formaalien normien kannalta, lakipositivistisesti ja säädösteknisesti. Kannatankin itse humanistien, yhteiskuntatieteilijöiden ja monitieteellisten tieteenalojen edustajien laajempaa nimittämistä julkisiin johtajanvirkoihin. Sen sijaan en menisi hammaslääkäri Hyssälälle juurihoitoon. Sana ”juurihoito” muuten muistuttaa politiikan kieltä sikäli, että tosiasiassa se on hampaan tappamista.

Kantelu vähemmistövaltuutetun virantäytöstä

Tervehdys kesähelteiden keskeltä.

Olen tänään jättänyt oikeuskanslerinvirastolle kanteluni vähemmistövaltuutetun virantäyttöä koskevassa asiassa.

Julkaisin kanteluasiakirjan kotisivuillani, ja mainitsen kaikki perusteluni siinä.

Virkaa niin ikään hakenut lakimies Husein Muhammed ampuikin omalla reklamaatiollaan jo viime perjantaina. Täytyyhän toki olla vieraanvarainen ja suoda maahanmuuttajataustaiselle ensiyönoikeus.

Päiväsin asiakirjan vasta tänään, sillä nyt on sopivasti kansainvälinen homofobian vastainen päivä. Myöskään minua ei haastateltu virantäyttöprosessissa, eli aika hiljaisena vähemmistöihin kuuluvat ihmiset haluttiin pitää, jotta Rkp, Astrid Thors ja Stefan Wallin saivat puliveivattua oman käsikassaransa virkaan. Ainoa saamani viesti koko virantäyttöprosessin aikana oli yhden rivin sähköposti-ilmoitus, jossa kerrottiin Eva Biaudet’n nimityksestä (viestistä puuttui jopa maininta päätöksen muutoksenhakukelpoisuudesta tai -kelvottomuudesta).

Ohessa lyhyt tiivistelmä kanteluni sisällöstä:

1) Nimityspäätös olisi kumottava naisten ja miesten tasa-arvosta säädetyn lain perusteella, sillä virkaan nimitettiin kelpoisuusehdot täyttämätön henkilö useiden toista sukupuolta olevien ja kelpoisuusehdot täyttävien asemasta. Näyttönä aktiivisesta syrjinnästä ovat (a) erivapauden myöntäminen ja (b) nimityspäätös. Asiasta löytyy viranomaisia sitova ennakkoratkaisu.

2) Nimityspäätös loukkaa kansalaisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta. Myöntämällä kelpoisuusehdot täyttämättömälle Eva Biaudet’lle erivapauden viranomainen sulki pois viran hakemismahdollisuuden kaikilta niiltä, jotka olisivat voineet hakea virkaa samalla kelpoisuudella kuin Biaudet, mikäli rimanalennuksesta olisi kerrottu jo viran hakuaikana tai hakuaikaa olisi jatkettu.

3) Nimityspäätös loukkaa kaikkien virkaa hakeneiden ja kelpoisuusehdot täyttävien oikeusturvaa, sillä yhtä hakijaa koskevalla lievennyksellä saatettiin muut hakijat suhteellisesti huonompaan asemaan. Virka täytettiin siis epäpätevällä hakijalla pätevien ohi.

4) Yhtä hakijaa suosivalla menettelyllään esittelijänvastuussa oleva virkamies ja valtioneuvosto loukkasivat hyvän hallinnon periaatteita. Kaikkia ansioituneita ja mahdollisia kärkihakijoita ei vaivauduttu edes kuulemaan.

5) Valtioneuvoston ohjesääntöön liittyvää oikeutta erivapauksien myöntämiseen ei saisi käyttää kansalaisten perustuslaillisten perusoikeuksien (yhdenvertaisuus) eikä laintasoisten tasa-arvosäädösten vastaisesti. Normiristiriidan sattuessa ylemmänasteisten säädösten pitää syrjäyttää alemmanasteiset.

6) Nimityspäätös ei kestä poliittisesti, sillä epäoikeudenmukaisena se vahingoittaa vähemmistövaltuutetun tehtävän nauttimaa arvonantoa ja vaikeuttaa entisestään vähemmistövaltuutetun työtä.

7) Nimitetyn henkilön Eva Biaudet’n väitetyt ansiot ovat puoluetoiminnan kautta saavutettuja poliittisia jäsenyyksiä edustuselimissä, eikä niihin liity tuloksia eikä näyttöjä todellisesta tasa-arvotyöstä. Ne eivät kompensoi puuttuvaa tutkintoa. Poliittisia ansioita olisi pidettävä pikemminkin epäansioina puolueettomuutta ja objektiivisuutta vaativassa virassa.

Prosessioikeuden professori Jyrki Virolainen päätyikin jo pitämään valtioneuvoston menettelyä blogikirjoituksessaan ”ylimielisenä ja röyhkeänä”.

Niinpä: keinottelu on jatkunut liian pitkään, ja Biaudet’n kiilaaminen virkaan tuli kaiken muun jatkoksi. Lex Thors, Lex Nokia, vaalirahoitusskandaali, valmisteilla oleva äänikynnys, ministerien henkilökohtaiset hoipertelut, internetsensuuri ja niin edelleen. Tämä hallitus ehtii näköjään tehdä kaikki rötökset ja kansanvallan varkaudet.

Nähdäkseni perusteluni vähemmistövaltuutetun nimityspäätöksen kumoamiseksi ovat aukottomat. Päätös olisi kumottava jo naisten ja miesten tasa-arvosta säädetyn lain perusteella. Mikäli asiasta käynnistettäisiin prosessi, korkeimmalla oikeusasteella ei olisi lakien ja ennakkopäätösten valossa muuta mahdollisuutta kuin purkaa nimityspäätös.

Tasa-arvopolitiikan kirjopesua

Demarien Eero Heinäluoma säesti tunnetusti Jutta Urpilaisen maahanmuuttolinjausta (”maassa maan tavalla”), jonka tämä oli lainannut Perussuomalaisten ohjelmasta. Viime viikolla Heinäluoma korotti panoksia ja arvosteli työperäistä maahanmuuttoa pitäen sitä halpatyövoiman hyväksikäyttönä ja katsoen, että näin poljetaan suomalaisia työehtoja.

Lopultakin tiedetään, mikä ero on kokoomuksella ja Sdp:llä. Ben Zyskowiczin mukaan demarit ovat huolissaan siitä, että maahanmuuttajat tekevät Suomessa töitä, kun taas hän itse on huolissaan siitä, että he eivät tee töitä.

Kyseessä lienee eräänlainen psykovitsi. Totuus on, ettei Suomessa ole lisätyövoiman tarvetta, ja itse olenkin huolissani molemmista: siitä, että maahanmuuttajat vievät suomalaisten työpaikat, ja siitä, että vierastyövoiman käyttö johtaa työehtojen huonontamiseen.

Vaalit lähestyvät, ja totuus maahanmuutosta nousee pintaan. Niinpä markkinoille ilmestyy vääriä profeettoja. Kokoomus on jo kiillottanut syömähampaansa. Se on suurista puolueista ehkä maahanmuuttokriittisin. Mutta kokoomus on myös hallitusvastuussa, ja puolueen käytännön toimet on nähty Alexander Stubbin tumpattua sikarinsa Wille Rydmanin takapuoleen. Kepu sukeltaa omiin skandaaleihinsa. Ja Sdp koettaa terävöityä. Sen argumentit ovat poliittisesti korrekteja mutta vaarallisia.

Sdp pyrkii valehtelemaan, että se on nyt maahanmuuttokriittinen. Työvoimapoliittisen argumentin lisäksi puolue voi käyttää kolmea korttia: (1) maahanmuuton rajoittaminen on maahanmuuttajien oman edun mukaista, (2) maahanmuuttoa kontrolloimalla estetään ihmiskauppaa ja (3) puolue ei ole vastuussa nykyisen hallituksen maahanmuuttopolitiikasta.

Totuus on kuitenkin se, että Sdp meni Lex Thorsin taakse lakia hyväksyttäessä (kuten kaikki muutkin puolueet Perussuomalaisia lukuun ottamatta), vaikka ei olisi yhtään ollut pakko – oppositiossa kun on. Jos sama politiikka jatkuu ensi eduskuntakaudella, laivamme uppoaa mastoja ja purjeita myöten. Myös nyt tekeillä olevat lievennykset työperäiseen maahanmuuttoon vain pahentavat suomalaisen yhteiskunnan taloudellista ahdinkoa.


Puliveivaamalla vähemmistövaltuutetuksi

Vuonna 2008 tasavallan presidentti Tarja Halonen nimitti sisäasiainministeriön kansliapäälliköksi Ritva Viljasen valtioneuvoston esittämän kenraali Ilkka Laitisen sijaan. Nyt Viljanen on sopinut yhdessä valtioneuvoston kanssa, että vähemmistövaltuutetun virka voidaan täyttää puliveivaamalla. Niinpä valtioneuvosto päätti myöntää entiselle oikeustieteen opiskelija Eva Biaudet’lle erivapauden virkaan, johon hakuilmoituksen mukaan vaadittiin ylempi korkeakoulututkinto. Sitä Biaudet’lla ei ole.

Päätös loukkaa muiden hakijoiden oikeusturvaa ensinnäkin (1) siksi, että se suosii yhtä hakijaa myöntäessään pätevyysvaatimuksiin lievennyksen. Toiseksi (2) se loukkaa kaikkien niiden hakijoiden oikeusturvaa, jotka eivät ole suorittaneet ylempää korkeakoulututkintoa mutta jotka olisivat voineet hakea virkaa, jos hakuehtojen lievennyksestä olisi kerrottu jo viran hakuaikana. Kolmanneksi (3) on väärin muuttaa kelpoisuusehtoja hakuajan umpeutumisen jälkeen, prosessin ollessa kesken. Valtioneuvosto on lyhyesti sanoen menetellyt epäoikeudenmukaisesti muuttaessaan viran hakuehtoja yhtä hakijaa suosiviksi. Toisella tavalla lausuttuna valtioneuvosto on saatuaan tietää, ketkä virkaa hakevat, muuttanut kelpoisuusehtoja muita hakijoita syrjiviksi. Hallitus siis siirsi maalitolppia kesken pelin, mikä rikkoi politiikan ja hallinnon fair play -säännöksiä.

Kun valtioneuvosto ennustettavasti myös nimitti Eva Biaudet’n virkaan, se syyllistyi juridisten rikosten lisäksi pahaan poliittiseen virheeseen. Velmuinta on, että tasa-arvoalan virka täytettiin syrjintäsäädöksiä rikkoen.

Valtioneuvoston neuvostovaltion mielestä todellista toveruutta ja tasa-arvoa taitaa olla se, että kaikista kelpoisuusehdoista luovutaan ja hakijat nähdään samalla viivalla. Yhteiskunta, joka toisella kädellään kiistää toisella luovuttamiensa tutkintojen arvon, kiistää itsensä. Siksi poliittisista virkanimityksistä pitäisi luopua, ja virkoihin pitäisi nimittää se, joka on sekä korkeimmin koulutettu että ansioitunein.

Vähemmistövaltuutetun virasta ei pitäisi tehdä eduskunnasta pudonneen poliitikon säilytyspaikkaa. Virka on tietysti poliittinen, sillä vähemmistövaltuutetulla on oikeus tehdä myös lakialoitteita. Juuri tästä syystä siihen pitäisi nimittää mahdollisimman tasapuolinen henkilö eikä ketään Astrid Thorsin käsikassaraa.

Kun Eva Biaudet nimitettiin vähemmistövaltuutetuksi kaikkien kolmenkymmenen kelpoisuusehdot täyttävän ohi, päätös ei legitimoinut nimitettävän asemaa. Vähemmistövaltuutetun arvonanto ja luottamus kansalaisten silmissä huononee entisestään. Kun nimityspolitiikka on tällaista, ei ole ihme, miksi ihmisten kädet puristuvat nyrkkiin ja ministerit saavat tappouhkauksia. Se on ministerien huonon arvostelukyvyn syytä.


Rasismin syistä

Kaiken tämän tapahtuessa Tarja Halonen ärähti rasismista ja kauhisteli, ettei sellaista voi sallia. Ja juuri kun Eero Heinäluomakin oli päässyt toteamasta, että liiallinen maahanmuutto se aiheuttaa rasismia!

Vaikuttaa kuin molemmat olisivat lukeneet blogiani, mutta tehtävänsä puoliksi jakaen. Eräs merkki syrjintähierarkioiden olemassaolosta on se, että vähemmistövaltuutetun toimiston alaan ei lueta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintää lainkaan, kuten ei myöskään tasa-arvovaltuutetun toimiston alaan.

Ja kyllähän maailmassa rasismia on. Opiskellessani parikymmentä vuotta sitten yliopistolla bongasin erään wc:n seinästä töherryksen ”HOMOT HIRTEEN!”. Koska teksti oli kirjoitettu varsin suurilla kirjaimilla, joku oli katsonut asiakseen täyttää kirjainten välit pienemmillä aakkosilla niin, että huudahdus täydentyi muotoon: ”I am a HOMOboy aT age of tHIRTEEN!”.

Jotkut ehkä ihmettelevät, miksi minä homoseksuaalina arvostelen muun muassa islamilaisen kulttuurin levittäytymispyrkimyksiä. Vastaus on, että islamin mukana leviävät ihmisoikeusrikkomukset ja väkivalta. Esimerkiksi tämän Ranneliike-nettisivustolla olleen kirjoituksen mukaan Iranin islamilaisessa tasavallassa vedetään jälleen homoja hirteen 4 000 aiemmin kuolemaan tuomitun jatkoksi rangaistuksena Koraanin lain rikkomisesta.

Maailmanlaajuisista syrjintähierarkioista kertoo se, että kansainväliset järjestöt eivät yleensä tunnusta sukupuoliseen suuntautumiseen liittyvää diskriminaatiota syrjinnäksi, eivätkä seksuaalivähemmistöjen vainot oikeuta pakolaisstatukseen. Myös suomalaisessa vähemmistöpolitiikassa huomio kannattaisi kiinnittää siihen, kuinka eri yksilöt pärjäävät vähemmistöjen (esimerkiksi muslimiyhteisön) sisällä eikä luoda näennäisiä ristiriitoja vähemmistöjen ja suomalaisen valtaväestön välille.

Toiseksi länsimaiden kannattaisi lopettaa kansallisten vähemmistöjensä diskriminointi sen sijasta, että ne sallivat islamilaisen kulttuurin leviämisen kritiikittömästi. Esimerkiksi homoseksuaalien Mekkana tunnetun Amsterdamin vapaamielinen ilmapiiri on vetänyt pahoin huurteeseen muslimien vaikutusvallan kasvun vuoksi sekä maahanmuutosta johtuvan asenteiden kovenemisen takia.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden virtaamista länsimaihin voitaisiin rajoittaa, mikäli sen syyt – toisin sanoen uskonnollis-poliittinen hulluus julkisine mestauksineen – saataisiin kitkettyä alkujuuriltaan.

Vähemmistövaltuutetuksi vähemmistövaltuutetun paikalle

Lehdistötiedote

Tervehdys, kansalainen!

Jätin tänään iltapäivällä hakemukseni vähemmistövaltuutetun virkaan. Toivon, että pääsen pian palvelemaan maassamme olevia vähemmistöjä uutena vähemmistövaltuutettuna.

Vähemmistövaltuutetun viran kaksi edellistä haltijaa ovat saaneet paljon kritiikkiä. Vähemmistöjen asemaa on tarkasteltu yksipuolisesti juridisina ja normatiivisina kysymyksinä. Asiaan liittyvät sosio- ja psykodynaamiset seikat on jätetty huomiotta. Vähemmistöjen aseman tulisi kuitenkin perustua ensisijaisesti kansanryhmien väliseen yhteiskunnalliseen luottamukseen eikä pakkotoimiin, jotka liittyvät siihen, mitä saa, ei saa tai pitää tehdä. Virka on poliittinen, sillä tehtävässä luodaan juuri sitä linjaa, jonka pohjalta koko maahanmuuttopolitiikan eettis-moraalinen oikeutus lopulta ratkeaa.

Koska olen tieteellisen filosofinkoulutukseni lisäksi suorittanut syventävät opinnot myös sosiaalipsykologiassa, katson asioita eri tavoin kuin virkaa hoitaneet juristit. Minulla on sekä kelpoisuus että pätevyys kyseiseen tehtävään ja kyky hoitaa sitä menestyksellisesti.


Eroon syrjintä- ja tasa-arvohierarkioista

Olen myös itse erään kansallisen vähemmistön jäsen. Pidän tärkeänä, että tulevaisuudessa päästäisiin eroon syrjintähierarkioista. Syrjintähierarkioilla tarkoitetaan sitä, että eräitä syrjinnän lajeja pidetään virallis-formaalisestikin toisia merkittävämpinä. Esimerkiksi vähemmistövaltuutetun toimiston alaan ei lueta lainkaan seksuaalivähemmistöjen asioita vaan ainoastaan etnisten vähemmistöjen asiat. Seksuaalivähemmistöjä ei tunnusta myöskään tasa-arvovaltuutetun toimisto. Monet kansalliset vähemmistöt ovat väliin pudotettuja tai henkipattoja valtiollisten syrjintähierarkioiden keskellä.

En tarkoita, että vähemmistöjen pitäisi kilpailla siitä, mikä niistä on syrjityin. Mutta myöskään valtiovallan ei pitäisi kilpailla orwellilaisuuden kanssa siitä, miten se onnistuu tekemään yksistä tasa-arvoisempia kuin toisista. Vähemmistövaltuutetulla on oikeus tehdä lakialoitteita ja yhdessä lainsäätäjän kanssa kehittää käytäntöjä parempaan suuntaan.


Vähemmistöjen vahvat ja heikot

Haen vähemmistövaltuutetun virkaan siksi, että haluaisin kiinnittää paremmin huomiota siihen, kuinka yksilöt pärjäävät kunkin vähemmistöryhmän sisällä. Tähän asti asiat on nähty vain siitä näkökulmasta, millaisia ovat etnisten vähemmistöjen ja kantaväestöjen väliset suhteet.

Tutkimuksellinen näyttö ei kuitenkaan tue sellaista käsitystä, että tämä suhde olisi kovin keskeinen etnisten vähemmistöjen kannalta. Ovathan useat maahanmuuttajat itsekin korostaneet, että etniset vähemmistöt eivät ole mikään yksiaineksinen ryhmä, jota voitaisiin sellaisenaan verrata muihin ryhmiin. Se olisi turhaa stereotypioiden ja vastakkainasettelujen lietsomista, politiikkaa, jota viranomaisdiskurssi omassa ajattelemattomuudessaan luo pamputtaessaan ihmisiä säädöksiin kahlituilla määritelmillä. Juuri ne ovat halvaannuttaneet viranomaisvallan ja kansalaisten suhteet.

Olennaista on, kuinka esimerkiksi naiset ja lapset pärjäävät muslimiyhteisön sisäpuolella. Tässä suhteessa on päätettävä, valitsemmeko naisten ja lasten edun ajamisen vaiko muslimiyhteisön linnoittautumisen omaksi saarekkeekseen, jonka sisällä myös despotia on mahdollista.

Suomalaiseen kulttuuriin sopeuttamista on aina pidettävä ensisijaisena tavoitteena, sillä erilliskulttuurien syntyminen johtaa suureen ja pitkäaikaiseen syrjäytymisriskiin. On muistettava, että kaikki etnisesti erilaista alkuperää olevat ihmiset eivät ole syrjäytyneitä, vaan paljon on myös erittäin hyvin toimeentulevia. Juuri siksi tarkastelut on tarkennettava vähemmistöjen sisäisiin suhteisiin.


Kansalliset vähemmistöt muistettava

Maahanmuuton kysymykset ovat hallinneet vähemmistöjä koskevaa keskustelua niin, että monet kansalliset, Suomessa pitkäaikaisesti oleskelleet ja kulttuuriin sopeutuneet etniset vähemmistöt ovat jääneet vähemmälle huomiolle. On väärin, että jotakin kuolemankielissä olevaa suomalaissukuista karjalaismummoa kyyditetään itärajalle samalla kun epämääräisillä perusteilla maahan saapuville terveille afrikkalaismiehille annetaan turvapaikka ja täysi ylläpito. Kyllä järkeä ja suhteellisuudentajua täytyy saada tähänkin politiikkaan.

Kyse on taaskin vähemmistöjen sisäisistä tai keskinäisistä kysymyksistä eikä vastakkainasettelusta suhteessa kanta- tai valtaväestöön. Tämän toteaminen puolestaan ei ole keinotekoista vastakohtaistamista, sillä resurssit, joita maahanmuuttoon käytetään, ovat joka tapauksessa yhteisiä ja samoja.

Suuret maahanmuuttajamäärät eivät ole myöskään etnisten vähemmistöjen oman edun mukaisia. Vähemmistöjen suosimat työpaikat ovat täynnä, eikä niitä perinteisiä pizzerian pitopaikkojakaan riitä enää kaikille halukkaille yrittäjille. Monet maahanmuuttajina Suomessa olevat etniset vähemmistöt pyytävät jo itse vähentämään tulijoiden tulvaa, jotta heidän oma asemansa ei heikkenisi kovenevan kilpailun tuloksena.

Näistä lähtökohdista olen kunnioittavasti esittänyt hakemukseni valtioneuvostolle.

Mainitsen asiasta tässä blogissa tiedottaakseni julkiselle sanalle siitä, minkälaisia ajatuksia ja kehittämishankkeita hakijaluetteloon kirjattavan nimeni takana on. Toisen syyn tästä aiheesta kirjoittamiseen voi lukea esimerkiksi Tietoviikon äskettäisestä jutusta, jonka mukaan jokaisen töitä haluavan pitää katsoa, mitä blogiinsa laittaa. Olemalla avoin ja suosimalla sensuurista vapaata filosofista ajattelua koetan siis kiistää virantäyttöprosesseihin liittyvää ideologista painostusta ja pelottelua, ja parhaimmillani yritän myös voittaa ne.

Päivän Holmlund

Eräässä lakiasiaintoimistossa oli tapana kysellä aamukahvipöydän lehtiä lukiessa, mikä on ”päivän Puumalainen”. Juristit olivat tottuneet kollegansa, vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen, truttaamiin mokutusuutisiin siinä määrin, että melkein jokaiseen arkipäivään mahtui keskustelua siitä, kuinka ihmisoikeuksiin liittyvillä sopimuksilla rajoitettiin tai heikennettiin kansalaisten perustuslaillisia perusoikeuksia.

Samaan ovat tietenkin syyllistyneet myös ministeri Astrid Thors ja muutamat poliittiset virkamiehet, kuten nykyinen vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää, joka edeltäjänsä tavoin käyttää poliittista valtaa virkamiehen roolissa.

Tänään on vuorossa ”päivän Holmlund”. Sisäasiainministeri Anne Holmlund on nimittäin kertonut poliisin ulkomaalaisasioiden seminaarissa ”olevansa huolissaan nuorista maahanmuuttajista”. – Ja millä tavalla? Holmlund oli muun muassa lausunut, että ulkomaalaistaustaisten nuorten tekemät rikokset ovat lisääntyneet Suomessa.

Niin, tämähän tiedetään. Mutta entä johtopäätökset? Ministeri sanoo nyt pelkäävänsä, että ”nuorten lisääntynyt syrjäytyminen voi johtaa asenteiden kovenemiseen etnisiä vähemmistöjä kohtaan”, joten kyllä ylioppilasmerkonomi liturgian osaa. Syypääksi nähdään taas valtaväestön asenteet eikä ihmisryhmien omaa toimintaa saati huonosti hoidettua ulkomaalaispolitiikkaa, jonka tuloksena yli äyräiden paisuva maahanmuutto automaattisesti johtaa syrjäytymiseen.

Itse olisin pikemminkin huolissani siitä suomalaisnuorten syrjäytymisestä, jota tapahtuu kalliiksi käyvän maahanmuuton kustannuksella ja joka on johtamassa juuri siihen, mitä Holmlund pelkää, eli rasististen asenteiden kovenemiseen. Miksi siis jatkaa tuota pyhäksi arvoksi kohotettua maahanmuuttoa, kun siitä ei näytä tältäkään kannalta seuraavan muuta kuin riskejä suomalaiselle yhteiskunnalle? Tärkeämpää tekemistä Holmlundilla olisi (ollut) aselain uudistamisessa.