30. toukokuuta 2015

Kuinka koulutuksen säästöt kannattaisi kohdentaa?


Kakkua ei voi yhtä aikaa syödä ja säästää. Samaan tapaan on mahdotonta hillitä julkistalouden velkaantumista ja pitää kulut nykytasolla, jos valtion ja kuntien tulot eivät kasva. Siksi on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että koulutusmenoistakin täytyy leikata.

Toisaalta myöskään sanojaan ei voi yhtä aikaa syödä ja pitää, ja sen vuoksi opiskelijoiden ja yliopistoväen närkästyksen hallituksen säästötavoitteiden johdosta voi ymmärtää.

Takana ei ole vain annetun koulutuslupauksen pettäminen vaan myös hallitusohjelman selvät ristiriidat. Ohjelman sivulla 17 asetetaan tavoitteeksi esimerkiksi seuraava: ”Koulutuksen keskeyttäneiden määrä on vähentynyt.”

Kun hallitus toisaalta leikkaa opintotukea ja toivoo opiskelijoiden siirtyvän työelämään jo kandidaatin paperit mukanaan, seuraava lause saa melko ironisen sävyn: ”Suomi on maa, jossa tekee mieli oppia koko ajan uutta.” (s. 15)

Koska ongelma – rahoituksen riittämättömyys – on kaikille yhteinen, leikkauksista pitää päästä sopuun yksissä tuumin. Siksi olen laatinut hallitukselle ehdotukseni siitä, miten koulutusleikkaukset kannattaisi kohdistaa.

1) Keskiasteen koulutuksen uudistaminen

Vanha sanonta kuuluu, että jos haluat menestyä taloudellisesti, perusta tuulivoimarahasto tai keskiasteen kuvataidekoulu. Molemmat pyörivät nimittäin valtion avustusten varassa ilman, että kumpikaan tuottaisi omia alkuehtojaan tai vastaisi markkinoiden tarpeisiin.

Suomessa on uhrattu miljoonia hienoihin lasiseinäisiin keskiasteen kuvataide-, näyttämötaide-, musiikki- ja luovan ilmaisun opistoihin, joista valmistutaan suoraan työttömyyskortistoon, eikä tasokaan ole kovin hyvä. Näistä aluepolitiikan hedelmänä luoduista koulutuslinjoista voidaan huoleti säästää ja siirtää resursseja sellaisille aloille, joilla oikeasti on työpaikkoja.

Kulttuurin ja välitöntä hyötyä tuottamattomien sekä puhtaasti intellektuaalisten alojen, kuten filosofian, sosiaalitieteiden ja taiteiden resurssit tulee keskittää korkeimmalle asteelle, eli yliopistoihin. Keskitason pönkittäminen on tällaisilla aloilla yhtä hupsua kuin tarkimman keskinopeuden tavoittelu formulakilpailuissa. Anti-intellektualisoitumista pitää välttää keskittämällä voimavarat huipulle.

2) Luopuminen tulosohjauksesta yliopistoissa

Tulosohjausmalli tuotiin yliopistoihin, kun se oli yritysmaailmassa todettu hiostavaksi ja yhteishenkeä hajottavaksi. Alun perin oli ajateltu, että tulosjohtamisella päästäisiin eroon turhista pomoista ja että työ ja tulokset ohjaisivat tekijöitä.

Palkitseminen koettiin kuitenkin kepeillä ja porkkanoilla ohjailuksi, ja kukapa ne oikeat kriteerit määrittelisi? Toisin siis kävi: yliopistojen dekaanien ja laitosjohtajien aika kuluu tulossopimusten laatimiseen ja raportoimiseen, ikään kuin oppineet mitään lapsenvahteja kaipaisivat.

Tulossopimukset laadittiin rahan kiilto silmissä turhan optimistisiksi. Tämä johti tutkintotehtailun paisumiseen ja mahdollisesti myös kriteerien heikentymiseen. Tutkintojen määrän kasvu johtuu siis tulosajattelusta, joka on myös yliopistojen kulujen kasvun syy. Koulutuksen säästötoimet antavat nyt erinomaisen tilaisuuden luopua koko tulosohjausmallista!

Kaiken yläpuolella on kysymys, miksi tieteessä pitäisi ylipäänsä tuottaa toivottuja tuloksia. Se olisi tieteellisten normien toteuttamista. Normit taas ovat ideologioiden välineitä. Tieteen idea on kyseenalaistaa normeja, mikä usein tapahtuu niitä rikkomalla. Niinpä tieteen omalta kannalta valaisevinta olisi tutkimus, josta ei ole mitään hyötyä ja joka on ideologisesti määriteltyihin tavoitteisiin verrattuna täysin tehotonta!

3) Kolmas lukukausi

Kolmannen lukukauden käyttöönotto yliopistoissa on tervetullut uudistus, sillä se lyhentää valmistumisaikoja ja tiivistää sekä jäntevöittää opiskelua. Opetus päättyy vanhan perinteen mukaan jo Flooran päivänä toukokuun puolivälissä ja alkaa vasta syyskuun ensimmäisillä viikoilla, ”jotta ylioppilaat ehtivät maataloustöihin tai puintitöistä takaisin kaupunkeihin”. On hyvä, että pitkä kesätauko täytetään opiskelulla ja ero nykymaailmaan kurotaan umpeen.

4) Lukukausimaksut EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville

Mediassa on annettu kuva, että ”koko yliopistomaailma” vastustaa lukukausimaksujen käyttöönottoa ulkomaalaisille opiskelijoille. Tämä ei pidä paikkaansa.

Olisi oikein, että lukukausimaksut määriteltäisiin kaikille, jotka eivät ole Suomen kansalaisia. Veronkannon oikeutus perustuu siihen, että varat palautuvat tavalla tai toisella maksajien hyväksi – vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Tämä on meritokraattisen, eli ansioon perustuvan, oikeudenmukaisuuskäsityksen idea.

Me elämme edelleen pääosin valtion rahoittamissa yliopistoissa, joten olisi oikein, että myös koulutuksen resurssit kohdistuisivat niiden maksajille, eli suomalaisille itselleen.

Shanghain listan sadan parhaan yliopiston joukossa ei ole montakaan lukukausimaksutonta yliopistoa. Myös useimmat eurooppalaiset yliopistot perivät maksua ulkomaalaisilta opiskelijoiltaan. Esimerkiksi suomalaiset joutuvat maksamaan opinnoistaan lukukausimaksua parhaissa brittiläisissä yliopistoissa, vaikka EU:n jäseniä ollaankin.

Todellisuudessa nämäkin kannettavat maksut ovat pitkälti symbolisia eivätkä vastaa kuluja. Mutta ne ohjaavat olemaan hyväksikäyttämättä yliopistojen resursseja tavalla, jolla Suomen yliopistoissa käydään nyt kouluttautumassa vailla mitään yhteiskunnallista vastiketta.

Sitä paitsi opiskelijoiden vaihtosuhde on meille alijäämäinen. Suomessa on paljon enemmän ulkomaalaisia opiskelemassa kuin Suomesta on ulkomailla. Olisi osa itsearvostustamme, että perisimme laadukkaasta koulutuksestamme lukukausimaksua muualta tulevilta. Lukukausimaksuja vastustavien suomalaisten opiskelijoiden ja muun yliopistoväen pitäisi ymmärtää, että ulkomaalaisille suunnatut resurssit ovat pois heidän omista opintotuistaan ja tutkimusresursseistaan.

5) Digitalisointi ja uudet oppimisen ja opetuksen metodit

”Oppimisympäristöjen modernisointi ja digitalisointi” on hallitusohjelman mystisimpiä osia. Ottamalla käyttöön esimerkiksi e-kirjoja voitaneen kuitenkin säästää oppimateriaalikuluissa. Toisaalta tämä on pelkkä oletus eikä tosiasia, aivan kuten myös Juha Sipilän viittaus, että lopputulos pysyy, vaikka resursseja leikataankin. Näin voi käydä vain, jos toiminta sinänsä tehostuu.

Tietokoneistumisen vaatimukset ovat myös kuluttaneet koulujen voimavaroja, aivan kuten valtion tietohallintohankkeet yleensäkin, esimerkiksi e-reseptin käyttöönotto, johon Suomessa saatiin humahtamaan 400–500 miljoonaa, kun Viro hoiti asian 11 miljoonalla!

Paremmin kuin luomalla kallista uutta, voidaan koulutuksesta säästää purkamalla vanhaa kouluhallintoa, joka on Suomessa rakentamismääräysten kaltainen ehtymätön luonnonvara. Esimerkiksi Opetushallitus on täynnä bysanttilais-kryptistä byrokratiaa ja ylitarkastajan tarkastajaa, vaikka opetus- ja kasvatusala ei hyödy tästä oppimateriaaleihin eikä opetustoimeen kohdistuvasta kyttäysmielialasta mitään.

Tieto kulkee maailmassa muutenkin vapaasti, ja opettajaksi kelpaa melkein kuka tahansa sivistynyt ihminen. Siksi pelkkiin ay-poliittisiin etuihin perustuvista muodollisista pätevyyskriteereistä pitäisi joustaa kasvatusalalla avautuneiden tehtävien täyttämiseksi.

6) Yliopistojen piilevien resurssien käyttöönotto

Samalla kun toivotaan kesälukukautta ja opintojen tehostumista, on muistettava, että professorien ja yliopistonlehtorien kelloista on loppunut aika. Professoreilla ei ole virkaehtosopimuksen mukaan kesälomaa koskaan ollutkaan, vaan professorien on ehkä ajateltu olevan niitä sosiologi Max Weberin teoksessaan Tiede kutsumuksena (1917) viittaamia vapaita toimijoita, joiden katsotaan itse suvereenisti järjestävän työnsä ja tehtävänsä.

Näistä kuningasajoista on kuitenkin kulunut sata vuotta, ja vakinaisen opetus- ja tutkimushenkilökunnan eli professorien ja lehtorien päivät kuluvat opetuksen antamiseen, tutkimusten ohjaamiseen, lausuntojen laatimiseen apurahoja, projekteja ja virantäyttöjä varten, tutkielmien tarkastamiseen, vastaanottojen pitämiseen, rahasta kiistelemiseen sekä raporttien laatimiseen ja tekemistensä selvittelyyn. Kirjojen kirjoittamisesta olemme vastanneet me virka-asemaa vailla olevat tutkijat. Myös me olisimme ansainneet palkkamme.

Ehdotan, että yliopistojen toimintaa tehostettaisiin ottamalla dosenttilaitos ja toimettomat tohtorit parempaan käyttöön ja siirtämällä ”hallitusta tukevaan” hanketutkimukseen aiotut 100 miljoonaa euroa suoraan yliopistojen perusopetukseen ja -tutkimukseen.

Ongelmaksi yliopistoissa on koettu juuri se, että hallinnosta osoitetaan huomattavasti rahaa jollekin muodikkaaksi koetulle alalle samanaikaisesti, kun yliopistojen perusrahoituksesta tingitään. Näin on, vaikka yliopistoissa itse tiedettäisiin paremmin, mihin rahaa kannattaisi suunnata. Sitten tutkijat on pantu kilpailemaan tiedehallinnon rahoista.

Esitän, että hallitus perääntyisi edellisen hallituksen esityksestä, että valtioneuvosto suuntaisi 100 miljoonaa euroa hallitusta tukevaan tutkimukseen. Lapsikin ymmärtää, ettei mikään puolueeton tutkimus voi olla mitään hallitusta tukevaa, ja näin on riippumatta hallituksen väreistä. Koko ajatus pitäisi hylätä tieteen vastaisena.

Sen sijaan esitän, että rahoitusta suunnattaisiin suoraan yliopistoille niiden itse päättämään ja tieteellisin arviointiperustein valitsemaan tutkimukseen. Vuoropuhelun lisäämistä tieteen ja poliitikkojen välillä kannatan lämpimästi kyllä, mutta sen ei pidä olla taloudellisesti ehdollistettua.

Filosofikollegani Tere Vadén kirjoitti Niin & Näin -aikakauslehdessä 1/2015 (s. 133), että opetusministeri Krista Kiurun (sd.) mukaan OKM:n opetus- ja tutkimusneuvosto on aikeissa palkita yliopistoja myös siitä, kuinka tehokkaasti ne vähentävät tutkijoita palkkalistoiltaan! Tällainen sormienkatkomismentaliteetti perustunee virheelliseen oletukseen, että määrän väheneminen johtaa väistämättä laadun paranemiseen. Toivon, että ainakin tällaiselta pakottamisen politiikalta voitaisiin välttyä.

28. toukokuuta 2015

Miten hallitusohjelmaan päädyttiin – Ja mitä siitä seuraa?

 
Entinen pääministeripuolue kokoomus asetti hallitusneuvottelujen lähtökohdaksi sen, että työskentelyn pohjaksi valitaan ”valtiovarainministeriön virkamiesten arvio talouden tilasta”.

Tämä johtui siitä, että valtiovarainministeriön kansliapäällikkönä toimiva Martti Hetemäki on kokoomuslainen. Vaatimalla pohjaksi VVM:n linjauksia kokoomus vaati siis oman ohjelmansa noudattamista.

Muutoin virkamiesten näkemysten kunnioittaminen olisikin ollut poliitikoilta perin kummallista, sillä Nato-kysymyksessä poliitikot tukkivat virkamiesten suut heidän möläytettyään viime syksynä, että ”Nato-jäsenyys selkeyttäisi Suomen asemaa”.

Yhtä kaikki, nyt aikaan saatu Juha Sipilän hallituksen ohjelma tyydyttänee etenkin kokoomusta. Juuri tästä syystä toiseksi suurimmalle puolueelle kuuluva valtiovarainministerin salkku poltteli perussuomalaisten näppejä niin pahasti, että vastuu kipeistä leikkauksista täytyi antaa kokoomukselle, ja perussuomalaiset pidettiin hallituksessa mukana nimittämällä Timo Soini huomattavasti helppohoitoisempaan virkaan: ulkoministeriksi. Paine oli huomattava, sillä tähän suostuttiin siitä huolimatta, että Soinin sukset ovat olleet koko ajan menossa ristiin nimenomaan EU-politiikassa.

Muutoin ulkoministerin salkku olisi sopinut Alexander Stubbin mittapukuun paremmin. Nyt hän joutuu laskemaan valtionkassan varoja lyhyen matematiiikan approbaturilla. Riman alta mahtuu vielä, sillä Jyrki Katainen johti valtiovarainministeriötä lyhyen matikan lubenterilla.

Stubidoa tai ei, mutta minussa ja Soinissa on yhteistä juuri ylioppilastodistusten arvosanat. Tänä keväänä 30 vuotta täyttävistä pahveistani löytyy nimittäin täsmälleen samaa latinaa: äidinkielestä ja reaalista laudatur, kielistä magnat ja pitkästä matikasta C.

Into, jolla ihmiset odottivat Sipilän hallituksen leikkauslistaa nähtäväkseen, kaatoi eilen valtioneuvoston nettisivut. Koska kansalaisten kumoushalu on ollut näin malttamatonta, luodaanpa katsaus myös siihen, mitä ohjelma pitää sisällään.

Jupeille paremmat lelut

Juha Sipilän hallituksen keskeisiä linjauksia on, että säästää pitää, mutta tieverkostoon ja liikenteeseen syydetään sadoin miljoonin lisää! Tämä on tyypillistä kepulaista aluepolitiikkaa. Tieverkkoon investoiminen on täysin tuottamatonta toimintaa. Kymmeniä miljoonia maksavat betoniset liittymät ja asfaltoidut tiet eivät luo velkaantumisen katkaisevaa talouskasvua.

Pahinta on, että infraan tuhlattavat rahat ovat pois sellaisista kohteista, joissa ne tuottaisivat. Niitä ovat teollisuuteen ja yrittäjyyteen investoiminen sekä sijoittaminen koulutukseen.

Autoveron alentaminen taas on pelkkä silmänkääntötemppu. Käyttömaksuja korottamalla valtio ottaa tuonkin veronalennuksen pois.

Autoveron alennukset merkitsevät veronkevennyksiä hyvätuloisille, joilla ylipäänsä on varaa autoon. Erityisesti autoveron kevennykset suosivat uusien autojen ostajia. Sen sijaan käyttömaksujen korottaminen kohtelee tasaveromaisesti kaikkia, myös halvoilla kotteroilla ajajia. Niinpä autoveron alentaminen on osa samaa politiikkaa, jolla progression sisältävästä terveyspalvelujen rahoittamisesta verovaroin on siirrytty tasaveromaiseen maksullistamiseen.

Liikenne on yleensäkin sellainen immanentti, merkityksetön ja mitäänsanomaton toimintayhteys, jossa valtion pitäisi taata pelkkä välttämättömyystoiminnot turvaava minimitaso. Veronalennukset taitavatkin nyt päätyä avokonttoreissa parveilevien juppien citymaastureihin ja perhesportteihin, joissa ne eivät tuota mitään (paitsi ilmansaasteita) ja merkitsevät pääomien karkaamista kalliisiin tuontihyödykkeisiin.

Valtio roiskii sadoin miljoonin rahaa tuottamattomiin liikenneympyröihin siksi, että se voisi säästää tuottavista kohteista, kuten yritystuista ja koulutuksesta. Kuva Helsinki-Vantaan lentoaseman lähettyviltä.

Pyöräillessäni kehäkolmosen liepeillä olen havainnut eritasoliittymien laajenevan jo aiemmallakin hallituskaudella. Olisi kiintoisaa tietää, mitä esimerkiksi Helsinki-Vantaan kupeeseen rakennetulla infrastruktuurilla tehdään sitten, kun lentäminen loppuu öljyn ehtyessä. Samoin käynee ennen pitkää myös massa-autoiluille. Jo Portugali käytti miljardeja tieverkkoon, ja tuloksen näette tässä.

Älkää juosko saksien kanssa

Sdp:n virkaa hallitusneuvotteluissa toimittanut Perussuomalaiset ei ole pystynyt pitämään kovin ponnekkaasti kiinni vähävaraisen ja pienituloisen kansanosan asioista, sillä sopetustoimet hoidetaan pääasiassa leikkauksin eikä verotuksellisin keinoin.

Monille voi tulla myös vasemmistoa ikävä, sillä hallitus on aikeissa leikata perusturvasta. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että perusturvaan sijoitettavat rahat suuntautuisivat kotimaiseen kulutukseen ja elvyttäisivät kotimaista kysyntää ja taloutta. Sosiaaliturvaan investoiminen siis loisi sitä kaivattua talouskasvua.

Nyt aikaansaatu hallitusohjelma ei taidakaan tulla avokonttorista vaan hiekkalaatikolta. Lapsille suunnattu vanha viisaus sanoo, että ei saa juosta saksien kanssa. Nyt on juostu ensi töiksi saksien kanssa.

Jos asioihin suhtauduttaisiin filosofisesti, olisi pitänyt ja pitäisi edelleenkin miettiä, miksi valtion ja kuntien verokassa ei kilise, vaikka bruttokansantuotteemme on nykyisin paljon parempi kuin 1980-luvulla, jolloin valtion ja kuntien ei tarvinnut tehdä velkaa juuri lainkaan.

Eräänä syynä alijäämiin ovat suuret työttömyysmenot. Mutta ne johtuvat suureksi osaksi globalisaatiosta ja työpaikkojen katoamisesta kolmanteen maailmaan sekä EU-maiden ajautumisesta verokilpailuun.

Jo Jyrki Kataisen hallitus antoi yrityksille 800 miljoonan veroedun alentamalla yhteisöveroprosenttia 20:een. Jopa Virossa ja Saksassa yhteisövero on korkeampi. Mitään näyttöä yritystoiminnan jäämisestä tai päätymisestä Suomeen Kataisen loihtiman veroedun vuoksi ei ole ollut. Vain valtion tulot ovat jääneet saamatta. Nyt valtio säästää sosiaalietuuksista, opintotuesta ja lääkekorvauksista täsmälleen saman summan, eli 800 miljoonaa.

TV1:n MOT-ohjelma todisteli tänä keväänä, että yritykset eivät pidä yhteisöverotusta keskeisenä kriteerinä päättäessään toimintapaikastaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä yhteisövero kannetaan yritysten tuloksesta, jota firmat pystyvät muutenkin säätelemään esimerkiksi tekemällä investointeja ja hankkimalla sitä kautta poistoja. Tärkeämmäksi koetaan esimerkiksi energian hinta.

Valtion olisi siis kannattanut pitää kiinni korkeammasta yhteisöverotuksesta eikä hirttää itseään verokilpailuun. Nyt tulos on, että firmat pääsevät vähillä veroilla, mutta Sinä, hyvä kansalainen, maksat: maksat korkeaa tuloveroa, maksat tasaveromaista arvonlisäveroa ja kärsit vielä perintöverostakin. Helsingin pörssi puolestaan kasvatti osinkojen jakoa viime vuonna juuri tuon valtion budjetista puuttumaan jääneen 800 miljoonan euron verran.

On luonnollisesti oikein, että tuloista kannetaan kohtuullisesti veroa – siis jos ylipäänsä saa sellaista tuloa, jonka tuottamisessa valtio on osallisena. Perintövero on suomalaisten eniten vihaama vero, ja sen kohteet on kertaalleen verotettu. Siksi se olisi pitänyt kokonaan poistaa. Siinä olisi ollut hyvä alentamiskohde ja vaihtoehto autoveron viilaamiselle, sillä perintövero koskee useampia, ja sen tuotto on valtiolle samaa luokkaa kuin autoveronkin tuotto.

Suurin osa perinnöistä on pieniä ja keskisuuria perintöjä, jotka muodostuvat asuntovarallisuudesta. Olisi tärkeää, että kukaan ei joutuisi myymään asuntoaan pelkästään saadakseen perintöveron maksetuksi. Sellaiset tilanteet ovat kuitenkin yleisiä, ja perintövero onkin kohdellut rankimmin nimenomaan pienten ja keskisuurien perintöjen saajia. Suurten perintöjen saajien varallisuus on puolestaan useasti kiinni tuottavassa pääomassa, jota ei voida realisoida tappamatta lypsävää lehmää. Perintöveron korvaamista vasta realisoitaessa maksuun pantavalla lähdeverolla en kuitenkaan kannata, sillä se merkitsisi perintöveron nostamista. Siksi olen edelleenkin sitä mieltä, että koko veron olisi voinut poistaa autoveron alentamisen sijasta.

Sosiaaliturvan leikkaukset hyydyttävät kotimaista kysyntää ja talouskasvua

Muodostettavan hallituksen ohjelmassa on myös paljon myönteisiä asiakohtia. Yksi on, ettei hallitus sulje itseään Nato-jäsenyyden ulkopuolelle. Toinen on tupakka-, alkoholi- ja makeisverojen nostaminen, jolla on kansanterveyttä edistävää merkitystä. Ja kolmas myönteinen piirre on kehitysavun leikkaaminen. Muiden maiden auttaminen on kaunista, mutta mikään moraali ei vaadi tekemään lahjoituksia vieraille kansakunnille omaksi velaksi.

Hallitusohjelman suurin riski piilee oletuksessa, että valtion velkaantuminen vähenee menoja leikkaamalla. Suomessa valtio on merkittävä taloudellinen toimija, ja siksi valtiontalouden menoleikkaukset ovat vaarassa hyydyttää kansantaloutta, vähentää kasvua ja syventää lamaa.

Taloushistoriallisten tutkimusten valossa Suomen jokainen lama on voitettu devalvaatioiden kautta. Valtion olisi nytkin annettava taloudelle jonkinlainen kasvuruiske.

Aikana, jona itsenäinen rahapolitiikka on menetetty, devalvaatioetua ei enää ole, ja puhutaan sisäisestä devalvaatiosta, eli palkkojen alennuksista tai vähintäänkin korotusten jäädytyksistä. Juuri tämä on vaarassa johtaa sille kokoomuksen mainonnassaan pelottelemalle Kreikan tielle, jota puolue on leikkauspolitiikallaan toisaalta vaatinut.

Mikäli palkkoja alennetaan, on vaara, että kysyntä hiipuu ja talous sakkaa entistä pahemmin. Tämä näkyy jo nyt luottojen kysynnän heikentymisessä ja pankkien anteliaissa lainatarjouksissa sekä lyhennysvapaissa vuosissa.

Suomen BKT ei ole kasvanut vuoden 2008 jälkeen. Talouskasvua ei siis ilmaantunut pelastamaan myöskään Jyrki Kataisen eikä Alexander Stubbin hallituksia. Vuoden 2020 tienoilla maksuun menee suuri osa Suomen valtion kymmenvuotisista kertalyhenteisistä bullet-luotoista. Samaan aikaan Suomen huoltosuhde on heikoimmillaan. Hallituskauden lopulla Suomen talous on todennäköisesti entistä pahemmassa jamassa, samoin yksityishenkilöiden talous, ellei sitten vienti ala onnenkantamoisen tavoin vetää.

Tällä menolla Suomea odottaa Kreikan, Portugalin, Italian ja Espanjan kohtalo. Valtion velkapuskuri on jo käytetty. Valtion omaisuuspuskuri puolestaan on lähes kokonaan myyty kansainvälisen kapitalismin ja globalisaation tyydyttämiseksi, verokilpailun takaamiseksi sekä etujen myöntämiseksi kansainvälisille suuryrityksille.

Kansallinen omaisuus ja valtion varallisuus on monissa maissa saatettu kansainvälisten pankkien hallintaan, ja Euroopan valtiot ovat kaiken kaikkiaankin velkaantuneet niin, että pankit pystyvät kontrolloimaan kussakin maassa harjoitettavaa politiikkaa sekä kytkemään kansalaiset ja heidän poliittisen tahtonsa omaan talutusnuoraansa.

Valtioiden velkojen höylääminen on pelkkää kosmetiikkaa

Politiikassa pitäisi puhua enemmän filosofisista periaatteista, joille koko järjestelmä rakentuu. Asetetaanko ensisijaiseksi sopeutuminen kansainvälisesti annettuina oleviin periaatteisiin, vai kulkevatko kansakunnat itse valitsemiaan teitä?

On vaara, että ”sopeuttamista” ohjaa sopeutumisen politiikka, jota hallitsee pelkkä tilintarkastaja-kamreerien nippelilogiikka. Myöskään Suomessa valtion velkaantumiseen ei pitäisi suhtautua liioittelevan pelokkaasti.

Euroopan valtiot ovat hiljaisesti sopineet, mihin valtioiden velkaantuminen johtaa. Todennäköisesti se johtaa akordeihin, EKP:n jatkamaan velkakirjojen ostopolitiikkaan (myös suoraan liikkeellelaskuista) ja sitä kautta inflaatioon, joka syö aikaa myöten velat pois (ja sivuseurauksenaan leikkaa tietysti saman prosenttiosuuden kaikkien ihmisten tuloista).

Juuri tästä syystä Euroopan valtiot ovat ketunhäntä kainalossaan kilpailleet velanotossa ja ahmineet lainoja kuin täytekakkua. Ne nimittäin tietävät, ettei valtioiden velkoja ole koskaan tarkoituskaan maksaa pois. Juuri ne leikataan lopulta saksilla.

Tässä suhteessa suomalaiset ovat olleet turhan kuuliaisia, ja EU puolestaan alkoi ripittää Suomen taloudenpitäjiä velkaantumisesta ja budjettialijäämästä heti, kun Brysselissä ja Frankfurtissa oivallettiin, että kansallisen edun edistäjäksi ilmoittautunut Perussuomalaiset on päätymässä hallitukseen. Syy Suomen kurmottamiseen ei siis ollut taloudellinen vaan poliittinen, kun EU:ssa alettiin pelätä kansallismielisen poliittisen tahdon ilmaisuja ja Suomen nousemista sitä kautta jaloilleen.

Menetetty oman tuvan ja luvan identiteetti
 
Nyt muodostettavan hallituksen linja todennäköisesti puhkaisee myös Suomessa pitkään jatkuneen asuntojen hintakuplan. Sitä nopeuttaa asuntolainojen korkovähennysoikeuksien leikkaamisen jatkaminen.

Ei ole mahdollista, että ihmisten elinikänään hankkimat yhteenlasketut tulot eivät riittäisi tavanomaisten asuntojen maksamiseen. Asuntolainojen, asuntojen hintojen ja ihmisten tulojen välille on muodostunut karsea epäsuhta. Tasehäiriö korjaantuu, kun ylivelkaantuneet huomaavat taas roikkuvansa velkahirressä.

Joko asuntojen hinnat laskevat, mistä on jo merkkejä, tai siirrytään sen tyyppiseen asuntopolitiikkaan, jota kokoomuksen Juhana Vartiainen on pitkään ajanut. Hänen toiveidensa mukaan ihmiset eivät koskaan pystykään maksamaan asuntojaan, vaan heistä tulee ikuisia vuokraorjia, jotka saavat maksuun korkeintaan 15–30 prosenttia omistusasuntojen hinnasta. Mutta muutoin he maksavat pankeille korkoa lainassa olevasta pääomasta aina kuolemaansa asti. Pahimmillaan tämä merkitsee juurevan talonpoikaisen identiteetin tuhoa ja siirtymistä takaisin torppariuden aikaan. Niin sanottujen välimallin ara-asuntojen vapauttaminen myyntiin jo 10 vuoden kuluttua rakentamisesta merkitsee puolestaan vuokra-asukkaiden aseman heikentämistä.

Politiikassa pitäisi puhua sentinvenytyksen sijasta enemmän niistä periaatteista, joille haluamme todellisuutemme rakentuvan. Jos keskustelu toimii, kansallinen katastrofi voidaan välttää. Onhan toki mahdollista, että kansalaiset vielä innostuvat hallituksen säästötoimista. Mutta se edellyttää, että he voivat nähdä säästämisen tulokset konkreettisina edessään. Tämä tarkoittaa, ettei vaivalla säästettyjä lantteja pitäisi hassata kasvaviin EU-jäsenkustannuksiin, toisten maiden pelastamiseen, ilmastotukiin, maahanmuutosta johtuviin sosiaalimenoihin tai muuhun internatsistiseen hömpötykseen.

Heikkoa muodostettavassa hallituksessa on, että perussuomalaisten paperikonemies Jari Lindström voi oikeusministerinä jämäyttää sukupuolineutraalin avioliittolain jäihin. Myönteistä taas on, ettei Erkki Tuomioja enää liihota maailmalla Vladimir Putinin lähettiläänä.

Lisää ajatuksiani voitte lukea kirjojeni Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen ja Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan uudistetuista ja ajantasaistetuista laitoksista (2015).

8. toukokuuta 2015

Britannian ero EU:sta pilaisi paljon


Britannian vaaleissa suurimman puolueen asemansa säilyttävä konservatiivipuolue lupasi järjestää kansanäänestyksen EU:hun kuulumisesta vuonna 2017, mikäli voittaa parlamenttivaalit. James Cameron halusi siis tehdä parlamenttivaaleista EU-äänestyksen eräänlaisen esivaalin. Pyrkimys on kummallinen, sillä Cameron vastusti Skotlannin itsenäistymistä, mutta nyt hän haluaisi koko Britannian irti EU:sta!

Koska Skotlannin kansallismielinen SNP saa haltuunsa lähes kaikki Skotlannin paikat Britannian parlamentissa, se voisi yhdessä konservatiivipuolueen kanssa muodostaa enemmistöhallituksen. SNP:lle aatteellisesti luonteva vaihtoehto löytyisikin konservatiiveista, mutta Cameron jatkanee yhteistyötä liberaalidemokraattien kanssa.

Cameronin ajama politiikka on joka tapauksessa lyhytnäköistä. Sen enempää EU kuin Britanniakaan eivät kaipaa totaalieroa, vaan asumusero riittäisi. Sekä Britannian että EU:n asemaa vahingoittaa, jos brittimonarkia alkaa eristäytyä omalle saarelleen.

Totaaliero EU:sta on huono vaihtoehto, jota perussuomalaisetkaan eivät kannata. On tärkeää, että Euroopan unionissa tiivistettäisiin turvallisuusyhteistyötä sekä tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hankkeita, mutta purettaisiin taloudellista integraatiota. Eri maiden verotusta ja velkoja ei pidä saattaa saman katon alle. Sosiaalinen ja taloudellinen integraatio osataan varmasti pitää käsitteellisesti ja tosiasiallisesti erillään myös Britanniassa.

Euroopan unionia pitäisi hajottamisen asemasta kehittää, ja parasta kehittämistä ovat luopuminen yhteisen verotuksen hankkeista, velkojen ja taloudellisten vastuiden jakamisesta tasan sekä maahanmuuttoon liittyvästä taakanjaosta jäsenmaiden kesken. Näissä asioissa kansallisvaltioiden itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta ja itsenäistä päätöksentekoa tulisi vahvistaa. Tämä tarkoittaa kääntymistä pois federalismiin johtavalta tieltä ja yhteistyön painottamista siihen, miten jäsenvaltioiden itsenäisyyttä voitaisiin lisätä.

Kannatettavia ovat myöskin tietyt talouden instrumentit, kuten Euroopan vakautusmekanismin (EVM) kaltaiset puskurirahastot ja pyrkimykset veronkierron hillitsemiseen veroparatiiseja suitsimalla. Näiden toimien pitäisi riittää myös Britannialle, joka ei osallistu nykyisin edes sen vertaa, että maksaisi jäsenmaksunsa. Sikäli Britanniaa ei jäisi moni valtio kaipaamaan.

Olisi kuitenkin tyly isku muita jäsenvaltioita kohtaan, jos Britannia kääntäisi selkänsä eurooppalaiselle yhteistyölle. Sillä olisi vaikutusta Euroopan unionin uskottavuuteen erityisesti turvallisuuspolitiikassa. EU:ta pitää nykyisin koossa lähinnä Venäjän uhka. Mikäli Britannia irrottautuisi EU:sta ja Venäjän vastaisesta pakoterintamasta, osattaisiin Moskovassa varmasti nauraa.

7. toukokuuta 2015

Todelliset työväenpuolueet hallitukseen – Porvari-idealistit oppositioon


Ennusteita on tunnetusti kahdenlaisia: itseään toteuttavia ja itseään kumoavia. Koska tiedän, että monetkin ihmiset haluavat tahallaan osoittaa ennusteeni vääriksi, ennustin Suomeen toisenlaista hallitusta kuin tosiasiassa odotin. Tällä tavoin sain edes hiukkasen itseäni miellyttävämmän kokoonpanon aikaan.

Aina kun Suomessa on eletty löysän taloudenpidon vuoksi yli varojen, valtaan astuu hallitus, jonka kontolle jää virheiden korjaaminen. Näin oli viimeksi vuonna 1991, jolloin maa sukelsi lamaan, ja Esko Ahon oikeistohallitus joutui taistelemaan maan talouden pelastamiseksi.

Nyt muodostettavaa keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten yhteishallitusta on sanottu mediassa porvarihallitukseksi, mutta nimitys on harhaanjohtava. Se on sitä jo siksi, että sana ”porvari” tarkoittaa kaupunkilaista kauppiassäädyn jäsentä, ja marxilaisessa retoriikassa sillä viitataan omistavaan luokkaan. Sipilän, Soinin ja Stubbin hallituksessa on maaseutu vahvasti edustettuna, samoin työtä tekevä väestö, aivan kuten lukeneistokin.

Maaseudun Tulevaisuuden teettämän gallup-tutkimuksen mukaan Suomen puolueista selvimmin työväenpuolue on Perussuomalaiset. Myös keskustalle pienituloisten asema on ollut tärkeä. Ja kokoomus on jo pitkään markkinoinut itseään todellisena työläisten asianajajana – yrittäjyyden puolesta puhumisen ja työpaikkojen luomisen kautta.

Muodostettava hallitus ei ole – vastoin yleistä väitettä – konservatiivinenkaan, vaan hyvin nykyaikainen, uudistusmielinen ja edistyksellinen. Ajateltakoonpa vaikka Juha Sipilän halua viedä Sote-uudistus loppuun, tai perussuomalaisten pyrkimystä tervehdyttää EU-politiikkaa.

Koska Tupu, Hupu ja Lupu ovat identtisiä kolmosia, Aku-setä olisi voinut valita kokoomuksesta, demareista ja perussuomalaisista hallitukseen aivan mitkä tahansa kaksi. Lakkia vaihtamalla eroa ei olisi huomattu. Käytännön politiikassa erot eivät tulekaan juuri näkymään, sillä politiikantekoa ei ohjaa enää mikään ideologia vaan talouden paine.

Hallitus joutuu tekemään yhtä kaikki säästeliästä politiikkaa. Oikeistolle vastuun kantajan rooli sopii kuitenkin paremmin kuin populistiselle vasemmistolle. Luullakseni Sdp taktikoi itsensä tahallaan oppositioon korkoa kasvamaan.

Monet tiedotus- ja toitotusvälineet ovat jo julistaneet hallituksen hyväksi tai huonoksi. Meillä tieteen piirissä on tapana ennen arvostelua odottaa tuloksia ja tulkita niitä tilanteiden valossa.

Niinpä minäkään en kiitä enkä moiti etukäteen. Hyvältä kuitenkin näyttää. Niin sanottujen takiaispuolueiden poissaolo hallituksesta on tervetullut asia.

Kun hallituksessa ovat keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset, on toivoa, että

– tehdään myönteisiä päätöksiä uusien ydinvoimaloiden rakentamisesta, kun vihreät eivät jarruta,
– saadaan maahanmuuttoa vähennettyä suomalaisten oman työllisyyden eduksi,
– voidaan luopua pakkoruotsista laajemman kielikoulutuksen hyväksi, koska Rkp on oppositiossa,
– tehdään myönteinen päätös Hornet-koneiden korvaamisen aloittamisesta,
– voidaan purkaa työllistymisen esteitä säädösviidakosta,
– ei aloiteta homoavioliittolain kumoamista, kun kristilliset ovat oppositiossa,
– voidaan leikata kehitysapua (samasta syystä),
– turvataan kotimainen yrittäjyys ja työn tuottavuus,
– vähennetään EU:hun ja ilmastotukiin kaadettavan rahan määrää,
– voidaan vähentää ympäristönormeista johtuvia toiminnan ja työnteon esteitä,
– panostetaan korkeakoulutukseen ja osaamiseen sekä
– voidaan aloittaa toimenpiteet Suomen liittämiseksi Natoon.

Negatiivisena voidaan pitää, että (lähinnä kokoomuksen ja kepun vaatimuksesta) valtiontalouden sopeutustoimet hoidetaan leikkauksin eikä verotuksen suhteita ja painopisteitä muuntelemalla, ja julkisen talouden leikkauksilla on talouskasvua hyydyttävä vaikutus.

Hallituksella on edessään paljon työtä, ja siksi siellä istuvatkin kaikki todelliset työväenpuolueet. Hienostelemaan tottuneet idealistipuolueet, yhden asian liikkeet ja irrationalisti- sekä populistiryhmittymät saavat nyt muodostaa valtakuntamme porvarillisen opposition. Hyviä kahvihetkiä oppositioaitioon, vaikka ihan varma tämäkään kokoonpano ei vielä ole – eikä varmasti lopullinen.