Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika

Eurooppalaisessa filosofiassa on puhuttu toisen maailmansodan ajoista asti paljon kriiseistä ja riskeistä. Kriisikeskustelun aloitti Edmund Husserl Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzentale Phänomenologie -teoksellaan vuonna 1936. Hänen mielestään saksalainen idealismi oli kriisissä, niin kuin olikin.

Toinen suosittu yhteiskuntafilosofian käsite on ollut ’riski’. Ulrich Beck julkaisi vuonna 1986 teoksen riskiyhteiskunnasta (Risikogesellschaft). Hänen mielestään ei ole enää selvää tietoa eikä epätietoa vaan todennäköisyyksiä ja ennusteita, esimerkiksi ydinvoimaa koskien.

Ydinvoimaloiden turvallisuudesta ei voida saada tietoa kuin kokeilemalla ja ajan kanssa. Tekniikan kehitys on tehnyt maailmasta itsestään jättiläismäisen koelaboratorion, jossa tietoa voidaan saada vasta, kun koe on pantu toimeen, siis useasti aivan liian myöhään. Kirjoitin kysymyksestä jo teoksissani vuosilta 1994 ja 1995.

Monien toimittajien ja viestintätutkijoiden huutelu ”faktajournalismin” perään on siis kymmeniä vuosia jäljessä siitä, mistä tieteenfilosofit ovat keskustelleet jo vuosikaudet todennäköisyyksistä ja tulkinnoista puhuessaan. Postmodernistien, jälkistrukturalistien, sosiaalisten konstruktionistien ja monien muiden uusmarxilaisten edustama tosiasioiden kaipuu on ristiriitaista siksikin, että samalla he ovat tavoitelleet takaisin positivismia, joka kielsi tiedon subjektiivisuuden ja tulkinnanvaraisuuden sekä edusti objektivistista ja universaalia tiedonihannetta.

Miten aiheet liittyvät nykypäivään? Koronakriisi on osoittanut talouden, ihmisten ja koko yhteiskuntamme haavoittuvuuden. Olemme siirtyneet jatkuvien ja loppumattomien kriisien aikakauteen. On julkisen talouden rahoitus- ja velkakriisi. On euron kriisi. On pakolaiskriisi, jolle ei näy loppua niin kauan kun väestö kehitysmaissa paisuu. Ja on tällaisia ohimeneviksi oletettuja kriisejä, kuten nyt tämä koronakriisi.

Vuonna 1936 eurooppalaisen tieteen kriisi enteili sotaa. Kun kriisit syvenevät, alkaa esiintyä periaatteellista erimielisyyyttä, joka helposti eskaloituu väkivaltaisiksi konflikteiksi. Tämä on tärkeää pitää näköpiirissä myös nyt.

Kun euroalueen maat perustivat ”väliaikaisen vakausvälineen” tilalle pysyvän, ei käynyt, niin kuin Alexander Stubb vakuutti ja toivoi. Kriisi ei ratkennut, vaan se siirtyi. Jokaisen olisi pitänyt tuolloin ymmärtää, että euromaiden ”pysyvä vakausväline” tarkoitti myös rahoituskriisin muuttumista pysyväksi, aivan niin kuin väliaikainen vakausväline on muuttunut pysyväksi herra Tappuraisen kädessä puistonpenkillä.

Ajankohtaiset puheet Euroopan jälleenrakentamisesta etelän maiden yhteisvastuullisella hätärahoituksella ovat sekä eurooppalaisten oikeuskäsitysten että Suomen perustuslain vastaisia. En ainakaan minä hyväksy pahiten kriisiytyneiden Etelä-Euroopan maiden onkimista kuiville loputtomilla muiden maiden budjeteista kiskotuilla avustuksilla tai takauksilla.

Kansalainen Veikko Huuska osoitti jokin aika sitten blogissaan todennäköisen syyn siihen, miksi Saksa ja Ranska ovat auliisti tarjoamassa valtion apua Italian, Kreikan, Portugalin ja monen muun oliiviöljymaan pelastamiseen. Kas: lainoja noille maille ovat sadoin miljardein jaelleet ranskalaiset ja saksalaiset pankit. Suomalaisilla pankeilla tällaisia saatavia ei ole, ei ainakaan samassa mitassa.

Kun Suomi päätti liittyä kansanäänestyksellä 1994 Euroopan unioniin ja myöhemmin pääministeri Lipposen (sd.) omavaltaisella ilmoituksella euroalueeseen, olin varma, että kyseinen yhteenliittymä ei voisi toimia sen enempää poliittisesti kuin taloudellisestikaan. Euroalue koostuu maista, joiden taloudellinen, kulttuurinen, teollinen, tuotannollinen ja väestörakenne ovat täysin erilaisia.

Internationalismiin, paneurooppalaisuuteen ja globaaliin väestöjen, pääomien ja tavaravirtojen vellontaan perustuva maailma ei kerta kaikkiaan toimi, vaan se on osoittanut oman tuhoisuutensa nyt myös biologisessa merkityksessä. Sen takaajiksi ovat valitettavasti menneet kapitalistien lisäksi myös vasemmiston jälkimarxilaiset ja sosiaalidemokraattiset poliitikot omalla universalististen ihanteiden syleilyllään. Tuloksena on ollut loputonta riippuvuutta, epävapautta, kansallisen itsemäärämisoikeuden menetystä ja taloudellisen liikkumatilan ahtautta.

EU:n ja sen euroalueen loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot välttääkseen kriisejä. Kun narun pää on nyt tullut vetäjien käteen, on toteutunut tragedia: sen olemus on, että kohtalon välttely toteuttaa itsensä. Kriisien pakoileminen on tuonut kriisit lähemmäksi, eikä valuvikoja voida korjata, vaan ne täytyy kumota.

Olen sittemmin esittänyt neljä tietä, joita pitkin Euroopan maat voivat palata vapauteen sekä saattaa taloutensa tervehtymisen tielle. Olen esittänyt ne edellä linkkaamassani kolumnissa. Paras niistä on hallitun paluun tie, joka tarkoittaa valtiollisen itsemääräämisoikeuden palauttamista, yhteisvaluutasta luopumista ja EU:n alasajoa takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi. Tämä on itsenäisen politiikan tie ja samalla eurooppalaisten vapausihanteiden, tieteellisen sivistyksen ja arvostamamme omakulttuurisuuden pelastus.

Myös kansallisvaltioiden on luonnollisesti ratkaistava omat ongelmansa. Mutta niitä ei pidä tuottaa lisää. Suomen ei pidä missään tapauksessa mennä rahoittamaan Etelä-Euroopan maita, vaan tarvittaessa on lähdettävä Euroopan unionista. Verottamisen oikeutus perustuu siihen, että veroina kannetut varat päätyvät niiden maksajien omaksi hyväksi, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin.

Tätä periaatetta ei voida rikkoa ilman, että rikkojat menettävät legitimiteettinsä eli oikeusperustuksensa. Perustuslakimme kirjoittamaton sääntö on, että valtion kaiken toiminnan on tuettava sen omia kansalaisia eikä avustettava vieraita. Muussa tapauksessa kansallisvaltioita ei ole.

Britit tekivät oikein erotessaan Euroopan unionista, joka ei ole enää pitkään aikaan ollut sellainen, joksi se aiottiin. Samoin Donald Trump on oikeassa korostaessaan kansallista itsemääräämisoikeutta ylikansallista vallankäyttöä ja internationalismia vastaan.

Toinen toisensa perään toistuvat kriisit ovat osoittaneet, kuinka epäonnistunut luomus globaali talous pitkine tavara- ja alihankintaketjuineen on. On osoittautunut, että internationalistinen kansainvälinen talous johtaa suureen riippuvuuteen ja epävapauteen, joka on filosofian vihollinen.

Alihankintaketjujen purkaminen, maasta toiseen virtaavan tavara- ja väestöliikehdinnän vähentäminen ja omavaraisuuden tavoittelu vaativat ajattelutavan muutosta kaikilta ihmisiltä. Olemme nyt tämän periaatteellisen muutoksen kynnyksellä. Olen varma, että Euroopan taloudellinen umpikuja ja ahdinkoa syventävä koronakriisi vaikuttavat syvällekäyvästi siihen, millaisia linjauksia jatkossa tehdään.

Matkustelu ja huvitteluliberalismi tulevat kokemaan kolauksen. Velkaantuneet länsimaat huomaavat, että ne eivät olekaan mitään kehittyneitä teollisuusmaita, joiden pitää mukamas auttaa muita omaksi velakseen. Tehdyt tilannearviot tunnustetaan vihdoinkin vääriksi, kehitysmaiden hyysääminen lopetetaan, ja opitaan näkemään oma tulevaisuutemme kehitysmaana, jos kurssia ei käännetä.

Länsimaat joutuvat lopettamaan myös typerän ilmastopoliittisen anekauppansa, jonka tuloksena ympäristotehokasta teollisuuttamme siirtyy koko ajan ilmastopoliittisina vapaamatkustajina esiintyviin kehitysmaihin. Kansainvälisyyteen pakottaminen opitaan näkemään epäarvona ja kansallinen etu itseisarvona.

Koronakriisistä toipumisen ensimmäiset killingit pitää säästää kehitysavusta ja ilmastopoliittisesti tehottomasta vihervasemmistolaisesta rahan roiskimisesta. On pakotettava kehitysmaat parantamaan itse teollisuutensa ympäristösuhdetta, ja länsimaiden on erottava Pariisin epäoikeudenmukaisesta ilmastosopimuksesta, jossa Kiinalle annettiin oikeus jatkaa hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti. Tämän edun maa on näköjään päättänyt käyttää täysimääräisesti hyväkseen.

Kun Kiina lisäksi tuottaa suuren määrän maailmaa uhkaavia viruksia (lintuinfluenssa, Sars jne.), on väärin pitää yllä tiiviitä yhteyksiä kaukoitään päin, jossa syödään lepakoita ja kaikenlaisia matokeittoja ja joista voi siirtyä mitä tahansa mutageenejä ihmisiin. Länsimaiset elämäntavat ja tottumukset on palautettava kunniaan ja elettävä ihmisiksi eikä rakastettava kaiken maailman rätei ja lumpui, tai muuten täälläkin vallitsee ennen pitkää Khaoottinen Laki ja saatamme Kualla Lumpuissa.

COVID-19 on vain biouhkien torjuntaharjoitus – Mitä kriisinhallinta on?

Kulkiessani tänään Helsingin autioituneilla kaduilla saatoin todeta, että suomalaiset ovat varmaakin maailman kuuliaisinta ja tottelevaisinta kansaa. Ihmisten valtaenemmistö on noudattanut poikkeustilan ja valmiuslain määräyksiä jo ennen kuin niitä on ehditty saattaa voimaan. Noudatamme viranomaisohjeita itse itseämme käskien, mikä viittaa epäilykseen, että jokaisessa meissä piilee viranomainen.

Kriisien hallintaa ajatellen tämä on ihan hyväkin juttu. Poliitikkojen vaikutusvalta loppuu nimittäin lyhyeen. Poliitikot voivat muokata lakeja ja viranomaiset valvoa niiden noudattamista. Terveydenhuolto voi antaa ohjeita ja hoitaa potilaita. Suuria joukkoja koskevien koettelemusten keskellä suurin osa kaikesta vastuusta, vallasta ja mahdollisesta syyllisyydestä lankeaa kuitenkin kansanjoukoille.

Kansanjoukoissa puolestaan vastuu jakautuu ja katoaa. Siksi väitän, että tärkein vastuu SARS-CoV2-viruksen hallintaan saamisesta kuuluu yksilöille, sinulle ja minulle. Tässä valossa ”me ollaan lääkäreitä kaikki, kun oikein silmin katsotaan, me ollaan lääkäreitä kaikki”.

Toiseksi väitän, että koronaviruksen aiheuttama kriisi – niin monitahoinen kuin se onkin – on harjoitus, jossa punnitaan kansalaisten kyky hallita omaa egoismiaan ja toisaalta halu osoittaa toisiaan kohtaan solidaarisuutta, eli harjoittaa altruismia.

Pelissä punnitaan ihmisten kyky yhteistyöhön ja halu puhaltaa yhteen hiileen. Suomalaisten kesken se on ollut perinteisesti korkea, ja nyt se yhä uudelleen punnitaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että viruksen leviämisen hillitsemiseksi ja ilmiön haltuun saamiseksi on yleisterveiden ja hyväkuntoisten ihmisten tingittävä mukavuuksistaan ja hyvinvoinnistaan, jotta vaarassa olevien ihmisryhmien henkiä voidaan pelastaa.

Pienillä teoilla ja luopumisilla voidaan saada aikaan suuria myönteisiä vaikutuksia. Ja kääntäen: kenenkään ei nyt pitäisi harkita käyttäytymistään vain henkilökohtaisen tartuntariskinsä kannalta, vaan yksilöiden pitäisi ajatella yhteiskunnallisesti, tai muutoin omaan selviytymiskykyynsä luottajat voivat olla vastuussa toisten ihmisten kuolemasta.

Itse arvelen, että sosiaalinen pääomamme riittää toisistamme huolehtimiseen. Myönteistä näyttöä siitä on saatu jo nyt.


Biologisten uhkien alkusoittoa

Myönteisesti ajatellen koronapandemia on hyvä harjoitus myös vaarallisemman viruksen varalta. Korona ei ole sentään mikään ebola, joka tappaa verenvuotokuumeeseen nopeassa tahdissa noin kaksi kolmasosaa sairastuneista.

Uhka on kuitenkin todellinen. Kuten näistä vuoden 2018 loppupuolen uutisista voitte lukea, esimerkiksi Ruotsin terveysviranomaiset ovat kaikessa hiljaisuudessa valmistautuneet ebolan puhkeamiseen Afrikasta saapuneen maahanmuuton vuoksi.

Gatestone-instituutin tutkija Soeren Kern paljasti jo pari vuotta sitten saksalaisen Robert Koch -insitituutin tutkimuksiin viitaten, miten helposti ja nopeasti tappavat tartuntataudit leviävät laittomasti maahantulleiden mukana. Maltalla, Italiassa ja Saksassa B-hepatiitti- ja tuhkarokkotartunnat ovat lisääntyneet noin 300 prosenttia, ja malaria- ja syfilis-tapauksissa kasvua on noin 200 prosenttia. Ympäri Eurooppaa on tuntematonta alkuperää olevien sairauksien esiintymistiheys kasvanut 14 prosentista 26 prosenttiin vuodesta 2015 lähtien.

Väestöjen laajasta liikkuvuudesta, esteettömästä rajojen ylittämisestä ja massaturismista johtuvat riskit ovat olleet hirvittäviä, mutta ne ovat olleet (vastoin mediassa annettua kuvaa) koko ajan tiedossa. Kyse ei ole siitä, puhkeaako jokin uusi epidemia, vaan siitä, milloin se puhkeaa, totesi Skånen yliopistollisen sairaalan toiminnanjohtaja Maria Josephson.

Kuten sanottua, viranomaisten vaikutusvalta ja voimavarat ovat vähäiset biologisten uhkien edessä. Loppu jää poliitikoille, jotka voivat säätää lakeja. Mediassa ja politiikassa kuultu pulina ilmaisee pahimmillaan vain vaikeutta reagoida nopeasti järjellisellä tavalla. Ensin täytyy säätää tai kiertää hieman lakeja, jotta rationaalinen toiminta tulisi mahdolliseksi.


Mitä kriisinhallinta on?

Miten sitten tätä nyt käsillä olevaa kriisiä pitäisi hoitaa? Väitän, että pahimpaan skenaarioon verrattuna nyt meneillään kriisi jää pieneksi ja koettelee lähinnä enemmistöjen mukavuudenhalua tuottaen lievää kärsimystä. Riskiryhmille kyseessä on vaaran paikka. Heitä omilla käyttäytymismuutoksillamme suojelkaamme. Vastuu on viime kädessä sinun ja minun, ei viranomaisten tai poliitikkojen.

Kriisinhallinta ei ole sitä, että oppositio antaa täyden tukensa tai valtuutuksensa hallitukselle. Kriisinhallinta ei ole myöskään sitä, että kiitetään hallitusta ”erinomaisista päätöksistä”, jotka ovat välttämättömiä ja jotka jokaisen pitää ymmärtää tehdä. Kriisinhallinta on sitä, että kaikki aiotut asiat – niin välikysymykset kuin kuulemisetkin – viedään läpi siitä huolimatta, että on poikkeustila ja kriisi päällä.

Kriisinhallinta ei ole sitäkään, että poikkeusoloihin ja valmiuslakiin vedoten puututaan ihmisten oikeuksiin ja vapauksiin enemmän kuin on tarpeen. Kriisinhallinta on sitä, että tilanteista selvitään ilman turhia pakkotoimia.

Nyt jos koskaan on varottava aiheuttamasta poikkeusoloilla suurempaa tuhoa kuin tauti itse. Siksi suosittelen kaikille oman kulutuskäyttäytymisensä jatkamista mahdollisimman samalla tavalla kuin aiemminkin, tietyt varotoimet muistaen. Kaatuneita tässä sodassa ikävä kyllä tulee muitakin kuin konkurssin partaalla hoippuvia yrityksiä.

Eräänä ratkaisuna näen yritysten toiminnan jäädyttämisen, keskeyttämisen ja velvoitteiden siirtämisen tulevaisuuteen. Tuotantokoneistomme ja infrastruktuurimme ovat onneksi tämänkin kriisin jälkeen ehjiä, joten vaikutukset liittyvät vain imaginääriseen rahatalouteen. Osakeromahduksista huolestuneita eläkekassoja ja muitakin helpottaa Herakleitoksen viisaus, jonka mukaan ”tie ylös ja tie alas ovat yksi ja sama”.

Yrittäkäämme kaikesta huolimatta myös nauttia keväästä, vaikka kaikki kiva onkin kielletty. Ehkä ulkoisten huvitusten kiinni meno ohjaa etsimään onnea paljon paremmista asioista.

Tilanne vakavampi kuin kuvitellaan – Mitä koronakriisistä voi oppia?

Koronaviruksen alkaessa levitä eksponentiaalisesti ja sairastuneisuuskäyrien kiitäessä kohti koillista ovat suomalaiset terveysviranomaiset ja julkisen vallan edustajat tyynnytelleet kansalaisia korostamalla, että mitään hätää ei ole, sillä asummehan Suomessa. Asennoituminen on samanlaista kuin ydinvoimalan räjähtäessä lähialueella, hirmumyrskyn lähestyessä tai vankikarkurien hiippaillessa pihapiirissä: panikointi pois, sillä vaaraa ei ole nimenomaan Suomessa.

Pikaisena ohjeena sanoisinkin, että kansalaisten kannattaa turvautua omatoimisuuteen ja laittaa tarvittaessa itse itsensä karanteeniin sekä rajoittaa liikkumistaan kauppakeskuksissa, julkisissa liikennevälineissä ja yleisötilaisuuksissa. Viranomaiset ovat pakonomaisiin toimenpiteisiin liian arkoja ja sinisilmäisiä. He antavat korkeintaan suosituksia. Tosiasia kuitenkin on, että juuri nyt viruksen monistuminen on logaritmisen lisääntymiskäyränsä juurella, ja taudin leviämiseen voitaisiin tehokkaimmin vaikuttaa myös viranomaisten ohjeilla.

Silti he eivät niin tee. – Miksi? On vaikea sanoa, mistä suomalaisten hyväuskoisuus ja luottavaisuus johtuvat. Viranomaiset saattavat pelätä auktoriteeteiksi asettumista tasa-arvoiseksi höylätyssä yhteiskunnassamme. Kainostellaan ja hienostellaan. Ei saa esittää Besserwisseriä. Mukana voi olla ripaus sodissa voittamattoman mainetta: ei meille kukaan mitään voi, kun natsit, liittoutuneet, Iso-Antti ja Rannanjärvi eivät yhdessäkään voineet. Tappiokin oli voitto. Mitä yhdestä pöpöläisestä?

Koronavirus on mestari opettamaan meille suomalaisille, että väärä itseymmärrys on johtanut virheelliseen omaankuvaan, jonka seurauksena Suomen viranomaiset toimivat Pölhö-Kustaan tavoin niin tässä kuin tuossakin asiassa. Ja sitten ollaan koivuhalolla päähän lyödyn näköisiä. Toiset Euroopan maat ovat menneet huomattavasti pitemmälle havaittuaan, että muutamat perusoikeuksien rajoitukset ovat melko vähäpätöisiä toimenpiteitä verrattuina taudin leviämisestä johtuviin tappioihin ja kuolemantapauksiin.


Perussuomalaiset esittävät valmiuslain käyttöönottoa

Tilanne on oikeasti paljon vakavampi kuin kuvitellaan; esimerkiksi Italiassa on kuollut jo yli 1000 ihmistä koronavirukseen. Muita vaikutuksia voi tarkistella tästä. Perussuomalaiset on ehdottanut valmiuslain pikaista käyttöönottoa taudin leviämisen hillitsemiseksi, mutta ainakaan torstaina Marinin hallitus ei saanut aikaan minkäänlaista päätöstä, vaikka puolueilla on asiasta yhteisymmärrys.

Viranomaisten ja hallituksen toiminta on huvittavan analogista niin sanotun valtamedian kanssa. Molemmat tyynnyttelevät, liennyttelevät ja laannuttelevat, koska seurausharkinta ohjaa pahimpia reaktioita ennakolta eliminoivaan viestintään: seuraukset taloudelle voivat olla kielteisemmät, jos ihmiset lukittautuvat neljän seinän sisään eivätkä mahdollisesti mene töihinkään.

Tässäkin asiassa olisi viisasta kuunnella myös dissidenttejä ja kontroverssejä kapinallislääkäreitä eikä ainoastaan THL:ää – aivan niin kuin tiedonnälkäinen lukee valtamedian sijasta tai vähintään sen ohella aina myös vaihtoehtoista mediaa. Viranomaislääkärien kannanotot muistuttavat nyt ylilääkäri Irvi Kaikkosen virallista vastaanottoa, kun taas todellista tietoa tihkuu ”yksityishenkilöinä” annetuista asiantuntijakommenteista, esimerkiksi täältä. Kannanottoni ei tarkoita, että pitäisin viranomaisia epäpätevinä, vaan sitä, että heidän kannattaisi nyt osoittaa pätevyytensä.



Ylilääkäri Kaikkonen kehottaa olemaan panikoimatta ja pidättämään hengitystä pari viikkoa.

Entä opettaako koronavirus mitään muuta kuin sen, että pitää laittaa käsi suun eteen, kun aivastaa. Itse neuvoisin olemaan laittamatta, aivan niin kuin kehottaisin myös kauppojen kassoja olemaan kaivamatta nenää, kun siirtelee asiakkaiden ostoksia liukuhihnalta koodinlukijan kautta kaukaloon. Sama sopii tietenkin myös asiakkaille.

Muutakin viisautta koronaviruksessa pesii. On tottakai totta, että kerrannaisvaikutukset talouteen voivat olla drastisia, kun virus tuolla tavalla on lähdössä laukkaamaan. Pörssit sukeltavat pahiten sitten vuoden 2008, yritykset antavat tulosvaroituksia, öljyntuottajamaat käyvät hintasotaan ja vienti sekä tuonti sakkaavat. Mahtaa viruksella olla hauskaa, kun se tällä tavalla laittaa maailmankirjat sekaisin, melkein kuin meneillään olisi monikulttuurinen vallankumous.


Koronakriisi osoittaa globaalin ja monikulttuurisen ajattelumallin haavoittuvuuden

Koronan tärkein poliittinen opetus on, että monikulttuuriseen ja globaaliin talouteen perustuva yhteiskuntamalli on perin haavoittuva. Toimitusvaikeudet maailmanlaajuisten tuotantoketjujen alkupäässä tai matkalla voivat viedä kokonaisia teollisuudenaloja juntturalle ja laittaa kapuloita kansantalouksien rattaisiin.

Esimerkkejä? Kirjoitin jo vuonna 2013 kansallisen lentoyhtiömme Finnairin haavoittuvuudesta yhtiön laitettua kaikki munat samaan koriin. Firman pätäkkä tulee pitkälti Kaukoidän lennoista, joiden matkustajamäärät ovat mahdollistaneet myös tiheän Euroopan-verkoston.

Hyötyä suomalaisille? – Kyllä. Mutta vain siihen asti, kun asiat sujuvat ennustettavasti. Myös jokin poliittinen häiriötila olisi voinut tämän ketjun katkaista, tai vika yhden konetyypin varaan rakennetussa laivueessa. Nyt lennot laittoi jäihin yksi pieni virus, jolla saattaa olla suuria ja kuolemanvakavia seurauksia.

Tärkeä opetus on, että yhteiskunnan keskeiset toiminnot kannattaa rakentaa pitkälti omavaraisuuden perustalle. Riskit pitäisi puskuroida paremmin. Myös ilmastopolitiikka vaatisi teollisuuden säilyttämistä länsimaissa. Näin estettäisiin hiilivuotoa mutta myös riippuvaiseksi tuloa poliittisesti epävakaista maista, jollaiseksi Kiinakin voi osoittautua. Parasta on, että automaation lisääntyminen parantaa mahdollisuuksiamme pitää myös raskas teollisuus länsimaissa, joissa teollisuuden ympäristösuhde on paljon parempi kuin kehitysmaissa.

Viime vuosituhannen vaihteessa Eurooppaa riivasi hullun lehmän taudiksi sanottu Creutzfeldt-Jacobin oireyhtymä, ja liivatetuotteet Isosta-Britanniasta sekä Benelux-maista laitettiin pannaan. Myös elintarviketurvallisuuden kannalta on tärkeää, että maamme olisi maatalouspolitiikassaan omavarainen.

Riippuvuus luo epävapautta, ja epävapaus on epäarvo – ei siis mikään eurooppalainen arvo, vaikka ”arvojen” tuella EU on meille liittovaltiotäkyjä kaupitellutkin. Universaali, globalistinen ja internationalistinen liittovaltiopolitiikka on syötetty suomalaisille Digestive-kekseinä.


Ihminen on ainoa luonnonolento, joka tietää voivansa joutua luonnon nujertamaksi

Tieteenfilosofisesti katsoen virukset, kuten SARS ja ebola, muistuttavat myös ihmisten voimattomuudesta biologisten uhkien edessä. Vulgaarinaturalistisesti voidaan spekuloida ajatuksella, että virukset ovat luonnon puolustautumiskeinoja tuhoisaksi osoittautunutta ihmiskuntaa vastaan. Toisella tavalla sanoen: luonnon ei pidä olla ihmiskunnan palvonnan kohde, sillä luonto viruksineen, bakteereineen, petoeläimineen ja maanjäristyksineen on myös ihmisen ikuinen vihollinen.

Sauli Niinistö lausahti toivovansa, että ihmiset alkaisivat ”vaikeissa olosuhteissa nähdä oman napansa ulkopuolelle”. Toivomista riittääkin, sillä vaikeissa oloissa ihmiset eivät yleensä toimi kovin altruistisesti vaan entistä egoistisemmin.

Ylirajaiset uhat valaisevat ihmisille luontoriippuvuuden lisäksi myös taloudellisen ja poliittisen riippuvuuden merkitystä ja sitä, kuinka onnetonta on joutua kaikenlaisiin henkisiin henkseleihin. Koronavirus antaa meille yhden oppitunnin siitä, että universalistinen, globaali ja internationalistinen politiikka ei ole se kaikkein paras toimintamalli. Vaikka solidaarisuutta luonnonilmiöiden hallitsemisessa tarvitaankin, on myös valtioiden rajoilla oma tärkeä tehtävänsä sekä taloutemme että väestömme suojelemisessa.

Pakolaisuus kiihtymässä – ylirajaiset uhat torjuttava päättäväisesti

Koronavirus on tekemässä ministereistä lääkäreitä, kun ministeriaitiossa poseerataan nyt kaikki tietävinä kansanvalistajina antaen ansiokkaita arvauksia koskien kansalaisten huolta, kuinka tautia voidaan torjua ja hoitaa. Irtopisteiden keruu on vaikuttavaa. Itse tosin luotan enemmän THL:ään ja varsinaisiin arvauskeskuksiin.

Pysyisipä ministerien into ylirajaisten uhkien torjuntaan yllä, kun Turkista EU:hun pyrkivät pakolaisjoukot alkavat nuolla Suomen rajoja. Uutisissa on nähty jälleen raportteja, joiden mukaan Turkki on avannut rajansa ja päästänyt kymmeniä tuhansia pakolaisia kohti Kreikkaa.

Vuoden 2015 tilannetta ei saa päästää missään tapauksessa toistumaan. Asiaa pahentaa, että Suomessa istuu pakolaiskriisin kannalta huonoin mahdollinen hallitus. Se on kannanotoistaan päätellen kyvytön tai haluton torjumaan laittoman maahanmuuton rajoille ja mykistynyt lähestyvän kriisin edessä täysin.

Ei siis ihme, että hallituksen kannatus matelee 40 prosentissa. Se on Helsingin Sanomien mielestä tietenkin paljon vain siksi, ettei se ole yhtä vähän kuin Rinteen hallituksen tapauksessa! Kuinka valheellinen saa olla?

Vaadin, että pakolaisvirtojen ulottuessa Suomen rajoille on hallituksen otettava käyttöön Dublin II -asetuksen mukainen EU:n sisärajavalvonta ja pysäytettävä laiton maahanmuutto. Käännytys ”ensimmäiseen turvalliseen maahan” on legitiimiä, ja sitä edellyttävät kansallinen turvallisuus ja suomalaisten etu.

Mistään turvallisesta maasta ei Suomeen ole velvoitetta päästää ketään turvapaikan hakemisen verukkeella. Se on merkki sosiaaliturvashoppailusta ja nojaa EU:n ministerikokouksissa sumplittuun ”Euroopan siirtolaisjärjestelyyn”, josta käytetään myös kiertoilmaisuja ”pakotettu solidaarisuus” ja ”taakanjako”. Niillä ei ole kuitenkaan EU-sopimuksissa ja -säädöksissä sovittua pohjaa. Pakolaisten oikeudet eivät yleensäkään aja kansallisen turvallisuuden edelle.

Mikäli maahan pyritään voimakeinoin, on massaliike pysäytettävä pakkotoimilla. Kreikka käyttää kyynelkaasua, vesitykkejä ja muita NLW-aseita, ja samoin pitäisi menetellä muissakin EU-maissa. EU:n tulisi keskittää tukea ja voimia laittomien rajanylitysten torjuntaan ulkorajoilla: sekä maa- että vesialueilla.

Kreikan ja Italian rajoille ei pidä perustaa mitään Kokoomuksen ehdottamia turvapaikkakeskuksia, joissa turvapaikkahakemukset leimattaisiin YK:n toimesta ja joista kävisi ilmasilta muihin EU-maihin. Juuri tällaiseen menettelyyn GCM-sopimuksella (”Globaali sopimus turvallisesta, järjestelmällisestä ja jatkuvasta muuttoliikkeestä”) tähdättiin, ja kevään aikana punnitaan, millaisiin ketjuuntumisreaktioihin sen soveltaminen johtaa (aiheesta täällä).

On täysin nurinkurista väittää, että Turkin harjoittama pakolaisilla painostaminen olisi merkki Turkin halusta lopettaa ”EU:n sätkynukkena” oleminen. Tosiasiassa Turkki on kiristänyt EU:lta noin 6 miljardin vuotuiset tuet uhkaamalla päästää Syyriasta ja Irakista tulvineet pakolaiset muutoin läpi. Sitä kautta Turkki on tehnyt EU:sta oman sätkynukkensa.

Turkissa on noin 3,5 miljoonaa Lähi-idän pakolaista, joiden päästämisestä alueelleen Turkki on itse vastuussa, tietenkin tulijoiden oman vastuun ohella. Määrä on niin suuri, että kyseiset joukot muodostavat väestönsä puolesta kokonaisen valtion. Heidän tulisi palata kotikonnuilleen ja perustaa sinne omat valtionsa sekä käydä oma sisällissotansa omien kiistaosapuoltensa kanssa. EU:n tehtävä ei ole ottaa rajojensa sisäpuolelle vieraita kansakuntia, ei kurdeja sen enempää kuin syyrialaisia tai irakilaisiakaan.

Saksan ”Ja!” ydinvoimalle ja turvallisuudelle

Tänään järjestetyissä Saksan parlamenttivaaleissa oli kaksi Suomenkin politiikkaan vaikuttavaa teemaa: ydinvoima ja Afganistanin kriisinhallintaan osallistuminen. Saksa joutunee pyörtämään aiemman ydinvoimasta luopumispäätöksensä, sillä maan hiilidioksidikuormitus muodostuisi tukehduttavaksi, mikäli se joutuisi korvaamaan ydinvoiman suunnitellusti hiilivoimaloilla. Niinpä ydinsähkö elää jatkossa renessanssia muuallakin kuin Suomessa. Mutta kerrankin Suomella on tilaisuus johtaa kehitystä.

Suomi on pyrkinyt näyttelemään kokoaan suurempaa myös Afganistanin kriisinhallinnassa. Suomelle on ollut moraalisesti välttämätöntä osallistua Afganistanin rauhanprosessiin, vaikka kyse ei olekaan enää pelkästä rauhanturvaamisesta, joka keskittyy pitämään osapuolet erillään. Kriisinhallinta on sotatoimiin osallistumista, ja asiaan liittyvät vaarat ovat vähentäneet halukkaiden lähtijöiden määrän kymmenestä tuhannesta alle tuhanteen. Silti Suomen kansalaisista noin puolet kannattaa edelleen osallistumista.

Mukanaolo on suomalaisille samanlainen kunnia-asia kuin saksalaisillekin. Saksa pesee kriisinhallintatyöllä toisessa maailmansodassa karttunutta mainettaan, ja Suomi taas saa prestiisiä Naton rauhankumppanina ja sotilaallisen toimintakykynsä osoittajana. Kirkkaassa muistissa on, että Afganistanin kriisin syyt juontavat juurensa vuonna 1979 tapahtuneesta neuvostomiehityksestä. Pelottavaa mutta totta, sama karvas kohtalo olisi voinut tulla myös Suomen osaksi. Olemalla Afganistanissa mukana suomalaiset ostavat pois tätä neuvostoajan traumaa.

Myös Viro on heilutellut lippuaan Afganistanissa aktiivisesti, jotta Yhdysvallat muistaisi tätä Naton kuopuskehtolaista mahdollisen kriisin tullen. Yhdysvallathan ei ole rakentanut Natoon iltatähtinä ilmaantuneisiin maihin lainkaan omia tukikohtia, vaikka se vuonna 1997 lupautui niiden perustamiseen. Varat ovat kuluneet sodankäyntiin Lähi-idässä.

Kiintoisaa on, miten kriisinhallinta onnistuu. Afganistan on maa, josta jokainen suurvalta on joutunut peräytymään. Myös Neuvostoliiton hajoaminen alkoi Afganistanista, ja maassa toimivat terroristit ovat saaneet polvilleen jopa Yhdysvallat. Afganistanilaississien osoittama sitkeyden kipinä antaa tietysti toivoa myös Suomen kaltaisen valtion puolustusvoimille meidän omassa maanpuolustustehtävässämme; muuta asetta kuin puolustustahto meillä kun ei ole.

Sen sijaan Saksan vaalikampanjoiden aikana käydyt keskustelut osoittavat, että saksalaiset rimpuilevat pois Afganistanista. Se, että maa asettaa kansallisen puolustuksen liittolaissopimusten edelle, voi kertoa samanlaisesta Nato-yhteistyön rakoilemisesta kuin vanha tosiasia, ettei Turkki antanut käyttää maaperäänsä Yhdysvaltain hyökkäyksessä Irakiin vuonna 2003. Muslimi kun ei nosta asettaan toista muslimia vastaan. Tätä kautta uskonkiistat voivat aiheuttaa lipsumista jopa Nato-velvoitteista ja yhteisistä puolustussopimuksista.

Kristillisdemokraattien ja muiden oikeistopuolueiden voitto Saksan eilisissä vaaleissa osoittaa, että saksalaiset antavat kannatuksensa sekä ydinvoimalle että toistaiseksi myös kriisinhallinnalle Afganistanissa. Ja se, että 23 prosentin kannatukseen päätyneet sosiaalidemokraatit puolestaan kärsivät murskatappion, kertoo siitä, miten kansa toisensa jälkeen sanoo vastalauseensa vasemmiston ajamalle maahanmuutolle.