Vastustamme ahdasmielisyyttä

Helsingin seudun seksuaalinen tasavertaisuus ry:n järjestämä gay pride -viikko sujui rauhanomaisesti, kun vähemmistövaltuutettu ja kiihkouskovaiset eivät päässeet häiritsemään tapahtumia. Kuokkavieraita tosin kävi, mutta he ovat nyt paremmassa tallessa (palaan asiaan savun hälvettyä).

Meiltä kysytään silloin tällöin, miksi marssimme, juhlimme ja niin edelleen. Me vastaamme: olemme rakkauden etujärjestö ja vastustamme seksuaalista ahdasmielisyyttä. Jos yksi osa seksuaalisuudesta vaarallistetaan, tuota estoisuutta on sitten helppo levittää kaiken seksuaalisuuden piiriin. Myös sinun jälkeläisesi voivat olla homoja tai lesboja, ja niinpä marssimme sinun lastesi puolesta.

Viime lauantaina lämmintä oli noin 25 astetta, joten osallistuin itse gay-paraatiin paidattomien puolueessa. Vapautuspäiväparaatin järjestäytyessä Senaatintorilla pohdin hetken, kenen riveihin tässä nyt menisi, ja päätin asettua ilman yläosia – paitoja ja rintsikoita – marssivien ruotuun.

Siitä kulkue lähti etenemään Aleksanterinkatua pitkin Kolmelle Sepälle, ja sieltä edelleen Mannerheimintietä Eduskuntatalon ja Finlandiatalon ohi Oopperatalon puistoon.

Tässä paidattomien etenemistä Aleksanterinkatua pitkin. Kuvassa näkyviä tyttöjä katseleva random-setä on näköjään laittanut toiseen käteensä jonkinlaisen rannetuen hillitäkseen itseään.



Seuraavasta kuvasta näkyy, että seksuaalivähemmistöihin kuuluu paljon ihmisiä. Marssille osallistui noin 5000 henkeä, mutta määrän arvioidaan olevan paljon suurempi; voidaan jopa väittää, että jokainen kuuluu johonkin seksuaalivähemmistöön.



Eduskuntatalon kohdalla minäkin kiljaisin kurkustani erään iskulauseen: ”Paidat pois myös parlamentin pater noster -hississä!” Tällä tavoin haluan tasa-arvoa kaikille kusimuttereille ja Kalervo Kummolalle (muistattehan nännikohun).

Äänet käyvät kaupaksi

Tästä onkin hyvä jatkaa lempiaiheeseeni, nimittäin politiikkaan. Politiikkaa vapautuspäivillä puhuttiin taas paljon. Seksuaalivähemmistöliike politisoitui asianmukaisesti jo 1960-luvulla, mutta nykypäivänä politiikka on kuulemma ”viihteellistynyt”. Viihteellistymistä valitellaan ihmeen paljon ainakin verrattuna siihen, että viihteen pitäisi olla hauskaa. Onhan viihde tietysti ikävystyttävää, jos sen takana ei ole mitään substanssia. Onneksi pride-viikolla on.

Myös seksuaalivähemmistöliike on totta kai viihteellistynyt. Se ei kuitenkaan pärjää viihteellistymisessä seksuaalienemmistöliikkeille – ei myöskään yrittäessään erotisoida politiikkaa. Setan asiallisenkuivat tötteröhatut häviävät esimerkiksi Matti Vanhasen mediaseksikkyydelle. Erona on vain se, että homot haluavat tehdä olemassaolostaan julkista mutta Matti Vanhanen yksityistä. Niinpä hän sai julkisuutta enemmän kuin osasi pyytää.

Kun homojen muodollisissa oloissa ei ole (homovaltion perustamista lukuun ottamatta) paljoa korjaamista, seksuaalivähemmistöliikekään ei voi enää käyttää politiikkaa play groundinaan, vaan poliitikot käyttävät seksuaalivähemmistöliikettä omana fooruminaan.

Myös pride-viikosta on tullut poliitikkojen esiintymislava. Esimerkiksi ulkoministeri Alexander Stubb, joka oli kutsuttu tapahtuman suojelijaksi, kävi Kolmen Sepän avajaistilaisuudessa keräämässä poliittiset irtopisteet aivan niin kuin olisi käynyt merkitsemässä tuottoisat optiot.

Helsingin seudun Setan painetussa esitteessä Stubbia kiiteltiin työstä seksuaalivähemmistöjen hyväksi, ”vaikka siitä ei aina poliittisia pisteitä tipukaan” (sivu 3). Läpyskä taisi olla oikeassa. Trikki oli aika läpinäkyvä.

Monet puolueet pitävät homoja tyhmänä vaalikarjana, jolta otetaan äänet pois tasa-arvoisuuden ja suvaitsevuuden julistuksilla. Poliitikot lukevat saman katon alle myös maahanmuuton edistämisen, vaikka homoilla ja maahanmuutolla ei ole mitään tekemistä keskenään ja jatkuva maahanmuutto vain huonontaa kansallisten vähemmistöjen asemaa. En ainakaan itse halua, että kansalliset seksuaalivähemmistöt lastataan samaan junaan maahanmuuttajaväestön kanssa, vaikka se juna kiitääkin tietysti kohti Paratiisia.


Voi Venäjä!

Alexander Stubbin mukaan maailmassa on viisi valtiota, joissa homoseksuaalisuudesta rangaistaan kuolemalla, ja seitsemänkymmentä maata, joissa homoseksuaalisesta kanssakäymisestä tuomitaan vankeusrangaistukseen. Stubb jätti kuitenkin mainitsematta, että suurin osa näistä maista on islamilaisia valtioita. Asia taisi päästä unohtumaan, jotta ihmiset muistaisivat paremmin sen, kuinka vaarallista on olla islamkriittinen rasisti. Tässä siis jälleen näyttöä siitä, miksi suvaitsevaisuus ei voi olla kaiken hyväksymistä ja kuinka kaiken suvaitseminen johtaa väistämättä ristiriitaan.

Ote Stubbin viikontakaisesta puheesta: ”On hyvä, että pride-juhla on olemassa, mutta vielä parempi olisi, jos sitä ei tarvittaisi.” – Puolensa tässäkin ihanteellisuudessa, mutta omasta mielestäni yhteiskunnan ei tarvitse olla homoneutraali, kun se ei ole heteroneutraali eikä uskontoneutraalikaan. Neutraloiminen on muutenkin hieman samanlaista kuin vihollisen neutralointi sodassa, joten kivoja asioita ei pidä tunkea takaisin kaappiin. Myös ulkoministeri korjasi ajatustaan myöntämällä, etteivät asiat ole kovin hyvällä tolalla sen enempää Venäjällä kuin jossakin Absurdiassa, jossa homoja viedään kuin sikaa korvasta.

Aika magee mukaelma tuo Stubbin ajatus joka tapauksessa oli Karl Marxin kommunistisesta manifestista. Sen mukaan kommunistinen puolue lopetetaan, kun tavoitteet on saavutettu. Mainittakoon, että samaa parafraasia sovellettiin myös Setan perustamiskirjassa, jonka mukaan Setankin toiminta voidaan lopettaa, kun sen tavoitteet ovat täynnä. Sitä Stubb ei puolestaan kertonut, lopetetaanko myös kokoomuksen toiminta, kun puolue on saavuttanut omat tavoitteensa. Ainakin kommunistinen puolue kamppailee tätä nykyä henki hieverissä niin, että sen tavoitteet taitavat olla täyttyneet. Eri asia sitten on, pitäisikö ihmiskunnan purjehtimisesta onnensa satamaan kiittää enemmän kommunismia kuin kapitalismin ikiliikkujaa.


Omituista pentupolitiikkaa

En ole koskaan kannattanut seksuaalivähemmistöliikkeen lapsipolitiikkaa, vaikka kannatankin seksuaalivähemmistöjen aseman legitimoimista kaikissa muissa suhteissa. Niinpä en ymmärrä, miksi Alexander Stubb pitää tärkeänä ”sisäisen ja ulkoisen adoption ulottamista myös samaa sukupuolta olevien piiriin”, kun juuri kukaan homo ei lapsia halua – muutamaa äänekästä lesboparia lukuun ottamatta.

Pentupolitiikasta on ritualisoitunut symbolisen kiistelyn väline, jonka kautta kiistellään siitä, mitä ajatellaan homoista yleensä. Näin tuotetut ajatuskulut ja johtopäätökset ovat kuitenkin väistämättä virheellisiä. Voidaan jopa kysyä, miksi heteropoliitikot tyrkyttävät lapsia meille. Meneekö heidän perhe-elämässään niin huonosti, että meidän pitäisi ottaa vastuuta lasten kasvattamisestakin?

Totta kai myös apua mielellään antaisi. Mikä onkaan kauniimpi asia kuin iloisten pikku päivänsäteiden hyvinvointi? Ehkä lapsipolitiikan ongelmat ovatkin suurimmaksi osaksi heterokulttuurin sisäisiä, kun avioliittoja solmitaan ja revitään auki kevyin perustein, eikä lastenhankinta ole yhtä tarkkaan harkittua kuin homojen tapauksessa.

Tätä pohtiessani minulle tulee mieleen sarjakuva, jossa lapsiperhe lähestyy eläintarhan leijonahäkkiä, ja perheenisä lausuu vaimolleen ja lapsilleen: ”Varokaa, sillä eläimet, joilla on pentuja, voivat olla vaarallisia!”


Muumimukilapsilaki

On kieltämättä hyvä, että surkastuvan kansakuntamme väestö uudistuu sisältä päin ja kansakunta kasvaa. Siksi minulla ei ole mitään homojen ja lesbojenkaan lastenhankintaa vastaan. Mutta omasta mielestäni lapsi tarvitsee sekä äidin että isän. Samaa mieltä näyttää olevan myös psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen vuonna 2001 tarkastetussa väitöskirjassaan, jonka mukaan ilman isää kasvavalla pojalla on kahdeksankertainen riski syyllistyä vankeustuomion tuottavaan väkivallantekoon kuin vertailuryhmällä, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja tyttöjen kohdalla syrjäytymistä eniten selittävä syy on lapsuudesta puuttuva isä.

Jokaisella lapsella on väistämättä biologinen äiti ja isä, sillä lapsia syntyy vain naisen ja miehen sukusoluista. Niinpä homoparien ja lesboparien lastenhankintaan sisältyy biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista, ellei sitten ajatella, että esimerkiksi homo ja lesbo hankkivat keskenään lapsen, jonka isäksi ja äidiksi he ryhtyvät yhdessä.

Useimmiten asia on kuitenkin niin, että biseksuaalina esiintyvä nainen pullauttaa lapsen jonkun miehen kanssa, katkaisee myöhemmin välit mieheen ja haluaa adoptoida lapsen naispuolisolleen. Usein väitetään, ettei vanhemmuudessa onnistuminen riipu vanhempien sukupuolesta ja että tärkeää on vain se, että lapsella on hyvät vanhemmat. Mutta miksi sanoa rakastaviksi sellaisia vanhempia, jotka ensi töiseen haluavat lyödä poikki lapsen suhteen hänen toiseen biologiseen vanhempaansa?

Voimassa oleva adoptiolaki on feministisen lobbauksen tulos ja polkee sekä lasten että miesten etua. Samoin myös hedelmöityshoitolaki on susi, koska sen mukaan spermaa luovuttaneen henkilöllisyyttä ei enää kerrota lapselle, eikä lapsi saa tietää biologista alkuperäänsä myöskään aikuisena. Sperman luovuttaja puolestaan on yleensä mies eikä nainen, joten miehet on tätäkin kautta lingottu pois kasvatustehtävästä. Jessicat ja Janicat varmaan riemuitsevat, kun ovat saaneet kyseiset lait voimaan, mutta kuinka onnellinen on se pihalla yksin leikkivä pikku Pekka, jolla on nyt kaksi oikeaa äitiä?

Se, että ministeri Stubbista ”tuntuu hassulta”, etteivät homot voi hankkia lapsia adoptoimalla, paljastaa, että Stubb ei ole analysoinut ihan loppuun asti kaikkia niitä näkökohtia, joita asiaan liittyy. ”Perheen sisäinenkin” adoptio merkitsee tällaisissa tapauksissa yleensä biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista ja koituu useimmiten lapsen ja hänen biologisen isänsä haitaksi. Tarkempia kannanottojani tässä ja tässä.


Huvitammeko itsemme hengiltä?

Entä miten suhtautua väitteisiin homokulttuurin viihteellisyydestä? Mukavaa, että tuore Mr. Gay Finlandkin arvostelee homokulttuurin viihteellistymistä, varsinkin kun koko valinta oli läpikotaisin viihteellinen tapahtuma! Uskon, että viihteellisyys on kuitenkin välittynyt gay-liikkeeseen yleispolitiikan piiristä, ja karnevalismi taas on osa kaikkea kumouksellisuutta.

Saattaa olla, että olen myös itse hieman erilainen homo, sillä en viihdy kovin hyvin viihde- enkä huvittelutilaisuuksissa. Nauran kyllä aika monille jutuille, mutta eri syistä kuin useimmat toiset, ja vaarallisena pidän sitä, jos tärkeitä asioita ratkaistaan pelkästään fiilispohjalta.

Koko ikäni olen vihannut syvästi niitä kanoja, jotka kaikissa yhdistyksissä katkaisevat älylliset keskustelut ja peittävät järkevän ajattelun ja toiminnan johonkin omaan kaakatukseensa. Jo peruskoulun alaluokilla karsastin kaikkia ryhmätyömuotoja, joissa tyhmimmät yleensä kaappasivat puheenvuorot. Aina tuli joku feimi, joka sekoitti kaiken mutta nautti toisten suosiota, koska hänellä oli kauniit vaatteet; tosin pää oli tyhjä ja korvien välissä humisi tuuli. Opettajat palkitsivat näitä Lissuja ja Lässyjä pelkästä sosiaalisuudesta. Politiikka on ihan samanlaista: älyllisesti kehnoimpien kukoistusta ja heidän ehdoillaan elämistä.

Onneksi seksuaalivähemmistöjen politiikka ei kulje viihteellistymisen kärjessä. Homoja haukutaan usein paljosta juhlimisesta. Aika vähällä sen maineen saa, kun pride-tapahtumakin on vain kerran vuodessa.

Homoravintoloita on maassamme yhtä monta kuin kaljakapakoita pienimmissäkin kirkonkylissä. Kun homopoika lähtee juhlimaan, hän käyttäytyy varovaisesti ja jopa korostetun pidättyvästi vältellen humaltumista ja itsensä irti päästämistä pelkän seksinpelon vuoksi. Ja sitten väitetään, että nämä kukkakepit ja miehentaimet elävät muka holtitonta elämää! Kipeää tekee katsella, kun monin tavoin ahdistetut ja ideologisista ajatusrajoitteista kärsivät homot eivät oikein osaa nauttia mistään. Että älkää valittako älkääkä kiitelkö paljosta juhlimisesta, karnevalisoitumisesta tai viihteellistymisestä. Nuo mielikuvat ovat sinänsä pinnallisia.


Homokulttuurin ikonisoituminen

Vapautuspäivillä oli tänäkin vuonna teema. Teemat ovat minusta kurjia. Ne kuolettavat vapaan ajattelun, kun kaikki pitää sovittaa jonkin keinotekoisen aiheen alle. Viimevuotinen teema oli kyllä hieno ja kertoo kuulumisesta kansakuntaan: homot ja suomalaisuus. Myös tämänvuotinen teema puhuttelee.

Teemana olivat idolit ja esikuvat. Ikävä kyllä, homokulttuuri on täynnä idoleita ja ikoneja. Idolit sisältävät imitaatiota. Onkin harmillista, että homokulttuuri koostuu pitkälti jäljittelystä. Imitaatio on psykologisesti katsoen aggression merkki. Kun lapset matkivat opettajiaan tai irvailevat vanhempiensa kustannuksella, imitaatio sisältää tietyn arvostelman.

Homokulttuurikaan ei ole lyhyen historiansa aikana päässyt irti imitaatioista, idoleista eikä ikoneistaan. Irrottautuminen olisi kuitenkin hyväksi, sillä se osoittaisi, että meillä on jotakin omaa. Nykyään homoskeneä kansoittavat erilaiset Michael Jackson -parodiat ja Abba-imitaatiot. Niin, tiedän: omaperäinen ajattelu on aina ollut harvinaista, sillä se vaatii poikkeuksellista vapautta.

Ja kyllähän homot ovat luoneetkin monenmoista. Melkein yhtä paljon kuin juutalaiset. Pitäisi vain välttää poliittista korrektiutta sekä narsismia. Ne eivät ole suinkaan sama asia kuin hyvä itsetunto.

Itsetunnon käsite muistuttaa muuten varmuuden käsitettä. Kyseessä on paradoksi: mitä varmempi ihminen on itsestään, sitä vähemmän hän uskaltaa epäillä itseään, ja sitä epävarmemmalla pohjalla hänen itseluottamuksensa todellisuudessa on. Ja mitä epävarmemmaksi ihminen tunnustaa itsensä, sitä enemmän hän uskaltaa epäillä itseään, mikä taas onkin jo merkki hyvästä itsetunnosta. Tämä koskee tasapuolisesti sekä heteroita että homoja.


Vapauden korkein aste: vapaus vapautusliikkeestä

Seksuaalivähemmistöliikkeessä ei ikävä kyllä sallita kovin paljon toisinajattelua. Homoja vaaditaan sitoutumaan lähinnä vihervasemmiston ideologiaan, vaikka länsimaissa koko kulttuuri on ponkaissut esiin liberaalin poliittisen teorian pohjalta. Lisäksi homojen ei sallita kyseenalaistavan esimerkiksi maahanmuuttoa. Entinen radikaalina pidetty liike vaatii nykyään sitoutumista sovinnaisiin ja keskiluokkaisiin arvoihin. Tämä on tietenkin ominaista kaikille vähemmistöille: oman pesän likaajina pidetyt halutaan vaientaa, jotteivät järjestöjyrät menettäisi uskottavuuttaan valtakulttuurin silmissä.

Gay-liike ei ole todellisuudessa myöskään kovin iloinen, ja nimityksen tarkoitus lieneekin rohkaiseva ja optimistinen. Mikäpäs siinä, mutta iloisuus on myös joissakin tapauksissa vääristynyt pakonomaiseksi irvistykseksi.

Viihteellistyminen ja iloitsemisen pakonomaisuus peittävät ahdistusta. Voi olla, että angstisuuden motiivit syntyvät paljolti ulkoisista syistä. Mutta tapa kanavoida oma ahdistus jatkuvaksi ilon vellonnaksi ei ole kaukana itkusta. Olennaisia eivät ole vain vähemmistöjen ja valtakulttuurin väliset suhteet, vaan se, kuinka yksilöt pärjäävät vähemmistöryhmänsä sisällä.

Homokulttuurissa vallitsevat ankarat kirjoittamattomat normit. Homot eivät varmasti syrji ketään, paitsi toisiaan. Homokulttuurissa kohtaa esimerkiksi ikäsyrjintää, joka on nuorison ahdistusta siitä, että näkee itsensä peilistä. Mitä sieltä mahtaa katsella takaisin parin kymmenen vuoden kuluttua? Homoilla pitää olla myös aivan tietyt mielipiteet ja puheentavat. Ulkonäkövaatimukset ovat kammottavia ja rajaavia. Ei ole ihme, että monet homot tekevät itsemurhia – eivät vain heterokulttuurin syrjinnän vuoksi – vaan kohdattuaan oman yhteisönsä julmuuden ja petyttyään.

Parhaiten seksuaalivähemmistöliikkeen hajaantumista ja yksilöiden irtautumista joukkoliikkeestä kuvaavat nykyisin erään TV-sarjahahmon vuorosanat: ”Just because I fuck guys does not mean I’m part of some community. And it dosen’t mean that I have anything in common with someone else who does.” Joukkovoiman väheneminen on tavallaan tappio, mutta laumahenkisyydestä irtautumista voidaan pitää edistyksenä varsinkin, jos se kertoo yhteiskunnan muuttumisesta vapaamielisemmäksi ja hyväksyvämmäksi.

Voitte ehkä ymmärtää, miksi minäkään en ole vuosikymmenten kuluessa löytänyt kotiani kovin hyvin gay- tai queer-liikkeestä. Sen sijaan yritän olla kaikille mukava. Yleensäkin olen se ruma ja tyhmä Jukka Hankamäki, toisten yhtä rumien ja tyhmien kaveri.

Homo homini lupus

Nuorempana inhosin käydä häissä. Vanhat tädit tökkivät ja sanoivat: ”Sinä olet seuraava.” Lopettivat, kun aloin tehdä heille samaa hautajaisissa.

Heteronormatiivisuus vaikuttaa kuitenkin laajalti yhteiskunnassa. Helsingin valtuustossa kiisteltiin viime keskiviikkona siitä, pitäisikö kaupungin osoittaa tukea tämän vuoden gay-pridelle. Kristillisdemokraattien Mika Ebeling vaati ”asian valmistelua uusiksi” estääkseen kaupungin (sinänsä vaatimattoman) panostuksen tapahtumaan. Perussuomalaiset ja kolme kokoomuslaista yhtyivät kantaan, mutta kumoushanke kaatui äänin 69–9.

Valtuutettu Jussi Halla-aho puolestaan ehdotti ”homoneutraalia” asennoitumista, vaikkakin se olisi tässä tapauksessa tarkoittanut aivan samaa eli kaupungin tuen kieltämistä pride-tapahtumalta. Perussuomalaisten aiemmin edustamaan suoraan kielteisyyteen verrattuna ”homoneutraalius” kuulosti kuitenkin niin myönteiseltä, että minusta tuntui aivan kuin veli Halla-aho olisi halunnut lahjoittaa minulle toisen munuaisensa. Liekö Mestari oppinut, ettei enää pidä kiihottaa, ja haluaisi nyt neutralisoida?


Mikä pride-tapahtuma on?

Kaupungin tukea gay-pridelle vastustettiin nähdäkseni turhaan. Kaupunki yleensäkin ”antaa tukensa” eli järjestää muutaman virallisen audienssin, sallii painattaa vaakunansa esitteisiin ja myöntää pienen taloudellisen avustuksen kansalaisjärjestöjen tapahtumille.

Tämä on tavanomaista poliittista toimintaa, eikä asiasta olisi tarvinnut järjestää periaatteellista äänestystä valtuustossa. Siitä olisi voitu päättää jossakin lautakunnassa tai hyväksyä Sirpa Puhakan ja 24 valtuutetun aloite suoraan. Mielestäni kaupungin tuki on näissä muodoissa täysin perusteltua ja tervetullutta, vaikka me homot olemmekin ylpeitä nimenomaan siitä, että lähes kaikki järjestötoimintamme on vuosien saatossa tapahtunut ilman valtion ja kuntien tukea.

Pride-tapahtuman suomenkielinen nimi on ”vapautuspäivät”. Kyseessä on seksuaalivähemmistöliikkeen jokakesäinen ja viikon kestävä tapahtuma, hieman samantyyppinen kuin sambakarnevaali, Hangon regatta tai Savonlinnan oopperajuhlat. Pride-viikon aikana järjestetään seksuaalivähemmistöjen tapahtumia ja tapaamisia, ja vapautuspäiväviikko päättyy kaupunkikulkueeseen. Vastaavia on järjestetty viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana useimmissa maailman suurkaupungeissa.
Kaupungin tuenilmaus kertoo tärkeästä poliittisesta hyväksymisestä, vaikka taloudelliset kontribuutiot ja muut uhraukset eivät olekaan sen kummempia kuin shakkiseuroille myönnetyt avustukset.

Avustusten pienuuteen viittaaminen on toisaalta melkoista itsensä aliarviointia ja huonommaksi tekeytymistä seksuaalivähemmistöiltä. Lisäksi puolustelukannalle asettuminen ja taivuttelu kertovat seksuaalisuuden tukahduttamispyrkimyksistä ja sellaisesta ahdasmielisyydestä, jonka tehtävänä on kieltää ihmisten omana itsenään esiintyminen sekä sublimoida sukupuolinen käyttäytyminen lajinsäilytysstrategisiin päämääriin, yhteiskunnan omaisuudeksi.

Kaupungin tuella seksuaalivähemmistöille ei kuitenkaan politisoida seksiä tai tehdä siitä julkisen vallan foorumia, kuten usein väitetään, vaan sillä tuetaan ihmisten yksilöllistä seksuaalielämää ja itsemääräämisoikeutta, jonka ahdasmieliset haluaisivat pidättää oman ideologisen vallankäyttönsä välineeksi.


Uskonto, seksi ja politiikka

Helsingin Setan puheenjohtaja pahoitteli viime vuoden puistojuhlassa sitä, ettei kukaan oikeistolainen ministeri ole aiemmin lupautunut tapahtuman suojelijaksi. Viime vuonna valtiovallan tervehdyksen esitti Sdp:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen, ja gay-pridesta onkin tullut enemmän vasemmiston kuin oikeiston esiintymislava. Tosin kaikilla eduskuntapuolueilla Kristillisdemokraatteja ja Perussuomalaisia lukuun ottamatta oli priden puistojuhlassa standinsa.

Myöskään kristillisten ja perussuomalaisten ei kannattaisi syrjiä itseään näillä foorumeilla, sillä molempien kannattajakunnassa ja mahdollisissa äänestäjissä on todennäköisesti homoseksuaaleja ja biseksuaaleja. Pride-tapahtumiin pääsisi varmasti mukaan avoimella asenteella. Oikeisto on hävinnyt jo ainakin kahdet presidentinvaalit sekä Suomessa että Yhdysvalloissa omaksumalla homokielteisen asenteen. Liberaalina ja yksilöllisyyttä kunnioittavana esiintyvä oikeisto on toiminut aatteelliseen taustaansa verrattuna epäjohdonmukaisesti ja karkottanut seksuaalivähemmistöliikkeisiin kuuluvat ihmiset piiristään turhaan.

Ääriliikkeitä edustavat puolueet eivät tunnetusti arvosta eivätkä myönnä tavoittelevansa kannatusta, vaan ne julistavat omaa ohjelmaansa, jota ne haluaisivat kansalaisten tottelevan. Useimmiten tuo ohjelma on kuitenkin ristiriidassa tieteen ja järjen kanssa, aivan kuten Kristillisdemokraattien homokanta. Epärationaalisesta ohjelmasta ei ole politiikan pohjaksi, niin kuin on nähty monessa muussakin yhteydessä.

Kun kaupungin tuesta jouduttiin äänestämään, muutamia valtuutettuja ilmeisesti närästi se, että tänä vuonna Helsinki Pride 2010 -tapahtuman suojelijaksi lupautui kokoomuslainen Alexander Stubb, joka toimi homofobian vastaisen työn hyvän tahdon lähettiläänä jo vuonna 2008. Hän osallistuu myös tapahtuman avajaisiin Kolmen sepän patsaalla. Stubbin ansiot gay pride -toiminnassa alkavatkin ylittää hänen ansionsa ulkoministerinä.

Myös kokoomuslainen kaupunginjohtaja Jussi Pajunen on lupautunut tilaisuuden avaajaksi. Tämä kaikki politisoituminen on tietysti perin symbolista. Se osoittaa, että seksuaalisen suuntautumisen kautta ilmaistaan poliittisia arvoja. Monessa maassa vaikutusvaltaisimmat poliitikot antavat tukensa homojen tapahtumille. Esimerkiksi Ruotsissa poliitikot suorastaan kilpailevat siitä, kuka saa lausua tervehdyksensä sateenkaarilippuliikkeelle. Viime aikoina Stockholm Priden noin 50 000 henkisen yleisön eteen on ilmaantunut pääministeri, ja monissa muissakin maissa poliitikot tavoittelevat omilla ”tukitoimillaan” seksuaalivähemmistöjen tukea heidän omalle poliittiselle toiminnalleen.

Suomessa Helsingin kaupungin raihnainen ”tuen ilmaus” vaivaa nyt joitakin kristillisiä kaupunkipoliitikkoja. Mika Ebelingin käsitykset ovat kuitenkin varsin kaukana evankelisluterilaisessa kirkossa yleistyneistä mielipiteistä; esimerkiksi piispa Wille Riekkisen toiminta vuoden 2009 homofobian vastaisena hyvän tahdon lähettiläänä oli vahva merkki kirkon nykyisestä asennoitumisesta. Ehkä myös Mika-epelin kannattaisi lopettaa homojahtinsa, päivittää asenteensa ja hankkia elämä.


Kansallinen etu ja kansalliset vähemmistöt

Useimmat Euroopan kansallismieliset puolueet ovat keskittyneet kansallisen edun tavoitteluun, eivätkä ne yritä vahvistaa kannatustaan kansallisten vähemmistöjen diskriminoinnilla. Tämä hyväksyttiin periaatteeksi jo Pim Fortuynin Hollannissa ja Jörg Haiderin Itävallassa. Myös oikeistoliberaali Geert Wilders on puhunut homojen puolesta. Uusi kuosi sopisi perussuomalaisillekin.

On turha huitoa lekalla, jos ei tavoita kohteitaan. Lyönnit osuvat silloin vain omiin äänestäjiin ja kannattajiin: toisiin suomalaisiin. Kannattaako tämä, jos rivit samalla harvenevat?

Timo Soini on kertonut, millä tavoin hänen puolueensa aikoo voittaa vaalit:

1) On Sanoma.
2) On ehdokkaat.
3) On koneisto.
4) On taktiikka.

Tämä tuo varmastikin hyvän tuloksen. Mutta on myös keinoja varmistaa, että tulos floppaa. Se on seuraava:

1) On Ennakkoluulot.
2) On kusimutterit.
3) On kämäinen imago.
4) On harhaisuus.

Ehdokas, joka ihmisryhmä kerrallaan pelottaa äänestäjät tiehensä, saa lopulta vain ne äänet, joita yhdistää jaettu katkeruus. Jokaisella on tuttavapiirissään esimerkiksi homoja, joiden ystävyys voi olla arvokkaampaa kuin ehdokkaan läpi pääsy. Ja sana leviää eksponentiaalisesti.

Dissonanssitilanteessa äänestäjän on helppo valita joku toinen. Näin ovat syntyneet suomalaisen monipuoluejärjestelmän keskustahakuisuus ja sovittelevuus. Mikäli Perussuomalaiset tavoittelee suuren puolueen roolia, ruorimiehet joutuvat reivaamaan kurssia väljemmille vesille. Kattoa on kohotettava ja seiniä siirrettävä etäämmälle toisistaan, jotta tulijat mahtuvat sisään. Muutoin kansallismielisinä esiintyvistä puolueista tulee sellaisia umpimielisten ihmisten kasautumia, että aikaa myöten ne räjähtävät omaan höyrypäisyyteensä ja uhmaansa.

Euroopasta saadut esimerkit osoittavat, että kansallisen edun puolustamisella ja järkevällä EU-politiikalla on vankka kannatus. Niinpä perussuomalaistenkaan ei tarvitsisi tyytyä EU-kriitikon tai vastustajan rooliin, vaan puolue voisi tuoda esiin, mitä hyvää on kansallisessa edussa. Kansallista etua ei voida kuitenkaan ajaa kansallisia ihmisryhmiä moukaroimalla. Kärpäslätkäsota omia vähemmistöjä kohtaan saattaa lopulta palauttaa kannatuksen takaisin pilsnerikaljan alkoholiprosentin tasolle, ja ehdokkaat tulevat Laika-koirina kotiin vaalivalvojaisista.

Mainittakoon, että homoseksuaaleilla ja kansallismielisyydellä on myös yhteistä historiaa, joka perustuu tiettyyn maskuliiniseen ihanteeseen ja johon voi perehtyä esimerkiksi teokseni Enkelirakkaus sivuilla 377–507. Nämä yhteydet ovat tosin pitkälti ideologisia, enkä erityisemmin vetoa niihin tai ne minuun, vaan tukeudun ajattelussani ensisijaisesti arvoliberalistiseen ihmiskäsitykseen. Kansallisen yhteenkuuluvuuden merkiksi viime vuoden pride-tapahtumaa juhlistettiin joka tapauksessa kansallispuvuilla ja Suomi-teemalla, josta kuva ohessa.



Heteroneutraali yhteiskunta?

Kaupungin tulee suhtautua homoseksuaalien tapahtumiin samalla tavoin kuin heteroidenkin tärkeinä pitämiin asioihin. Tämä merkitsee, että kaupungin pitää tukea homojen tapahtumia ja pyrkimyksiä aivan niin kuin muitakin tilaisuuksia ja harrastustoimintaa. Siksi oli hieman harmillista, että perussuomalaisten nelihenkinen valtuustoryhmä ja kolme kokoomuslaista yhtyivät kahden kristillisen osoittamaan kielteisyyteen.

Jussi Halla-ahon kanta ”homoneutraalista” suhtautumisesta voi olla kelpo avaus Perussuomalaisilta, mutta muutamalla varauksella. Tällainen neutraloiminen on pohjimmiltaan samanlaista kuin vihollisen neutraloiminen sodassa, toisin sanoen hiljentämistä ja pahimmillaan likvidoimista. Nähdäkseni seksuaalisissa yhteyksissä kenenkään ei tarvitsisi olla neutraali eikä vaatia neutraaliutta myöskään muilta. Kyllä seksuaalisuudesta pitää voida nauttia korostetun avoimesti. Seksuaalisuus yleensäkin pyrkii ylittämään sen, mikä arkikokemuksessa on tavanomaista ja standardimaista. Ihmettelenkin, miksi heterot eivät laajemmin koe ylpeyttä omasta seksuaalisuudestaan ja järjestä omaa karnevaaliaan. Ainakin minä suostuisin muitta mutkitta hetero-priden suojelijaksi. Nykyisin heteroylpeyden kokeminen päättyy turhan usein häätilaisuuteen.

”Homoneutraalin” yhteiskunnan valaisemiseksi voitaneen pohtia sitäkin, minkälainen olisi ”heteroneutraali” yhteiskunta. Heteroneutraalissa yhteiskunnassa valtio ja kunnat eivät tukisi mitenkään heteroseksuaalien hallitsemia toimintamuotoja tai niiden seurauksia. Heterovanhemmat joutuisivat maksamaan lastensa päivähoidon ja koulunkäynnin itse. Jääkiekko- ja jalkapallo-otteluja (jotka joidenkin mukaan symboloivat heteroseksuaalisia penetraatiopyrkimyksiä) ei tuettaisi yhteiskunnan varoilla. Jäähalleja, nyrkkeilyareenoja tai stadioneja ei rakennettaisi, sillä kilpaurheilu ei kiinnosta juuri ketään homoa. Entä miltä tuntuisi, jos kirkoilta poistettaisiin niiden veronkanto-oikeus, jotta päästäisiin ”uskontoneutraaliin” yhteiskuntaan?

Koska lasten hyvinvointi on tietysti tärkeää, on hyvä, että perheitä tuetaan. Mutta yhteiskunnan ei pitäisi olla myöskään homoneutraali, vaan myös homoja pitäisi tukea meidän tärkeäksi kokemissamme asioissa. Mielestäni tämä olisi ihan oikein ja kohtuullista.

Neutraali kanta homoja kohtaan edustaa liikettä oikeaan suuntaan, sillä se on askel pois suorasta kielteisyydestä. Se muistuttaa kuitenkin vielä Yhdysvaltain armeijasta tunnettua don’t ask, don’t tell -politiikkaa, jonka mukaan valtavirrasta poikkeavaa seksuaalista suuntautumista ei saisi ilmaista millään tavalla.

Heteroseksuaalinen käyttäytymismalli puolestaan on avoimesti esillä valtakulttuuriin sisältyvän roolinsa vuoksi. Niinpä se ymmärretään suosittavaksi normiksi, jolla on ohjaava vaikutus ihmisiin. On tärkeää, että homoseksuaalinen vaihtoehto tuodaan aktiivisesti esiin, sillä se informoi homoja mahdollisuuksista elää omia taipumuksiaan vastaavasti.

Eniten hyötyä homoseksuaalisuuden näkymisestä on heteroille ja ”semisti heteroille”. Monet ihmiset ovat biseksuaaleja, ja ihmisen seksuaalisuutta voidaankin kuvata jatkumona, jonka ääripäissä ovat homot ja heterot. Jos heteroseksuaalisuus on ainoa näkyvästi esillä oleva malli, se ohjaa ihmisiä ajattelemaan, ettei heteroseksuaalisuudelle ole vaihtoehtoja. Niinpä heteroseksuaalisuuskaan ei näyttäytyisi enää vapautena vaan pakkona. Ainakaan minä en toivo, että seksuaalisuus alkaa tuntua ihmisille vankilalta.

Tuskin siis on heteroillekaan eduksi, että heidän vapautensa olla heteroita muuttuu käytännölliseksi pakoksi olla heteroita, niin kuin yhden totuuden yhteiskunnassa käy. Homojen ahdistelu ja painostus takaisin kaappeihin levittää yleistä ahdasmielisyyttä ja seksuaalisuuskielteisyyttä, josta kärsivät lopulta myös heterot itse. Tässä yhteydessä en ota kantaa seksuaalisuuden metafyysisiin selityksiin, olemukseen, syihin tai luonnollisuuteen. Niistä olen kirjoittanut jo kirjan, jossa analysoin, miten kompleksista monien uskovaisten suhtautuminen seksuaalisuuteen on ollut.

Naturalistien vetoaminen seksuaalisuuden ”luonnollisuuteen” tai ”luonnonvastaisuuteen” on ollut typerää, sillä luonnossa ei esiinny mitään luonnotonta. Koska homoseksuaalisuutta esiintyy luonnossa, se on luonnollista. Toiseksi: suurin osa ihmisen luoman kulttuurin tuloksista ja omasta käyttäytymisestä on joka tapauksessa ihmisen omaa tuotantoa eikä sellaisenaan kuulu luontoon tai ilmennä sitä.

Luonnollisuus ei ole itseisarvo, eivätkä sen enempää Raamattu kuin demokratiakaan ole luonnon tekeleitä vaan ihmiskunnan omia luomuksia. Silti niitä ei ole kielletty. Asioiden ”luonnollisuus” tai ”epäluonnollisuus” eivät kiellä tai oikeuta mitään, sillä kummassakaan ei ole mitään moraalista hyvää eikä pahaa. Tässä mielessä kiistelijöiden halu vedota omiin käsityksiinsä ilmiöiden ”luonnollisuudesta” tai ”epäluonnollisuudesta” on ollut perin ideologista ja siten mitätöntä. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden oikeutuksen pitää perustua ihmisten oikeuteen määrätä oman seksuaalisuutensa toteuttamisesta eikä käsitykseen seksuaalisten ominaisuuksien ”luonnollisuudesta” tai ”epäluonnollisuudesta”.


Miksi vapautuspäiviä pitää tukea?

Seuraavassa vielä pari argumenttia, jotka toivoakseni valaisevat, miksi vapautuspäivien aktiivinen tukeminen on oikea vaihtoehto.

1) Homoja on teloitettu, vangittu ja kidutettu sekä poltettu seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi rovioilla vielä 1800-luvulla ja keskitysleireillä 1940-luvulla. Politiikassa on omaksuttu periaate, että yhteiskunnan tulee tukea tahoja, jotka ovat suojelun tarpeessa. Sen sijaan heterosuhteita ei ole mikään taho syrjinyt historian aikana, joten tarvetta aktiiviselle tukemiselle tuskin olisi. Yhteiskunta rajoittaa ja asettaa tahallisia esteitä homoseksuaalien sukupuolisille preferensseille edelleen myös Suomessa, ja osoituksena siitä ovat poliittiset ajojahdit.

2) Väite homoseksuaalisuuden ”tyrkyllä” olemisesta on vääristynyt. Se kertoo, että homojen tavanomainen kanssakäyminen koetaan silmiinpistävänä, ja se yritetään kieltää. Epätasapainosta puhuu se, että heteroita ei syytellä vastaavasta, vaikka heteroseksuaalinen käyttäytymismalli on näkyvästi tarjolla kaikkialla. Heteroseksuaalista käyttäytymismallia on tuputettu esimerkiksi koulukirjoissa, normatiivisesti värittyneissä psykologian alkeisesityksissä ja kristillisten tahojen eheytysterapioissa, joilla ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Sen sijaan ne ovat yksi henkisen väkivallan muoto.

Neutraaliudesta puhuminen on tasa-arvon irvikuva ja eräänlainen passiivis-aggressiivisuuden taidonnäyte. Neutralisoiminen on käsite, jota myös armeijat käyttävät vihollisen eliminoimisesta. Niinpä myöskään homoneutraalius ei ole todellista neutraaliutta niin kauan kuin yhteiskunta ei sitä oikeasti edusta. Ja siksi seksuaalivähemmistöjen on muistutettava enemmistöä olemassaolostaan, kunnes asiat ovat paremmalla tolalla. Hankkeessa tukiprosessin ”uusiksi laittamisesta” oli kyse puhtaasti siitä, että homoja ei haluttu hyväksyä vaan ihmiset yritettiin ajaa takaisin kaappeihin.


Heteroudessa on homoutta

Sukupuolisella käyttäytymisellä on tieteen mukaan myös biologinen pohja. Se on siis pysyvä ominaisuus. Tältä pohjalta ihminen voi kuitenkin itse valita sen, kuinka hän tuota ominaisuuttaan toteuttaa, ellei hän sitten alistu uskontojen määräämiin kieltoihin ja selibaattilupauksiin. Ihmiset usein sekoittavat tyylejä ja seksuaalisia ominaisuuksia tarkoituksellisesti. Esimerkeiksi sopivat vaikka 1980-luvun Lacoste-pukeutumista ja peililaseja hyödyntävät hedelmäkakkumiehet, fruittarit, joista suurin osa on luultavasti heteroita. He ovatkin eräänlaisia ”naisista pitäviä homoja”. Itseäni taas on usein sanottu ”miehistä pitäväksi heteroksi”, sillä joidenkin mukaan muistutan ulkoiselta olemukseltani tyypillistä heteromiestä!

Homoseksuaalisuutta sisältyy heteroseksuaalisuuteen ja heteroseksuaalisuutta homoseksuaalisuuteen. Monia heteromiehiä kiinnostavat naisissa heidän maskuliiniset piirteensä ja homomiehiä toisissa miehissä heidän feminiinisyytensä.

Filosofina tuen kantani seksuaalisesta vapaudesta ihmisyksilöiden itsemääräämisoikeuteen. Ihminen omistaa itsensä liberaalin self-ownership-periaatteen mukaan ja on sen vuoksi suvereeni päättämään kehollisten potentiaaliensa (esimerkiksi työvoimansa, seksuaalisten kapasiteettiensa ja henkisten resurssiensa) käytöstä ilman julkisyhteisöjen pakottavaa vaikutusta. Sen sijaan julkisyhteisöjen tehtävä olisi luoda ihmisten vapaalle kohtaamiselle mahdollisimmat suotuisat edellytykset, aivan niin kuin yritystoiminnallekin.


NHL ja DTM

Valtio ja kaupungit tukevat sekä taloudellisesti että osallistumisellaan myös urheiluseuroja ja kristillisiä tapahtumia, joiden arvo- ja symbolimaailma ovat olennaisesti heteroseksuaalisia ja joita voidaan siten pitää leimallisesti heterotapahtumina. Ainakin niiden osallistujakunta koostuu lähes sataprosenttisesti heteroista. Urheilumaailman yksitotisuus on käsittääkseni tietynlainen rasite paitsi urheilusta kiinnostuneille homoille, myös heteroille itselleen.

Urheilumaailmaa leimaavat suorituskeskeiset kilpailuarvot, joita on usein väitetty ”heteromaskuliinisiksi” ja jotka johtavat helposti välineelliseen ihmiskuvaan. Ehkä kannattaisi miettiä, voisiko kehollisista kokemuksista nauttia yhdistämättä niitä kilpailuun, toinen toistaan vastaan kohdistettavaan aggressiivisuuteen tai ulkoisten suoritusten tavoitteluun. Kilpailun sijasta liikunta voisi olla kehollisia, terveydellisiä tai nautinnollisia arvoja tavoittelevaa.

Tahattomana esimerkkinä heteroseksistisenä pidetyn urheilumaailman ja seksuaalivähemmistöjen kohtaamisesta on ollut se yhdennäköisyys, joka on liittynyt ravintola Don’t tell maman ja saksalaisen autourheilusarja DTM:n kirjainlyhenteisiin. Semioottinen sekamelska saa nyt seuraa, kun mukaan liittyy uusi ilmaisjakelupohjalta toimiva Normihomolehti NHL, joka aikoo ottaa seksuaalivähemmistöliikkeen piirissä ilmestyneiden Z- ja Voltti-lehden paikan.

Käytännössä sukupuolinen kanssakäymisen toteutumismuodot määräytyvät usein normatiivisesti: voimassa olevien kulttuurisuositusten tai -kieltojen mukaisesti. Normihomolehti NHL vihjaa, että utelias heterokin voi huoletta piiloutua lehden taakse vaikka julkisessa kulkuvälineessä. Kauempana katselevat kukkahattutädit voivat tällöin olla tyytyväisiä: kun mies seuraa urheilua, hän ei ole kiinnostunut mistään muusta, ei ainakaan seksistä.

Arvotoleranssin lisääntyminen on seksuaalisissa yhteyksissä myönteinen asia. Ne, jotka suhtautuvat ahdasmielisesti homoseksuaalisuuteen, tulevat suhtautuneiksi ahdasmielisesti kaikkeen seksuaalisuuteen, sillä sukupuolisuuden kirjo on dispositionaalisesti läsnä myös heteroseksuaalisuudessa.

Ajaessaan homoja kaappeihin kireäpipoiset tiukentavat kaikkeen sukupuoliseen käyttäytymiseen liittyviä normiruuveja ja vahingoittavat siten myös heteroseksuaalisen kohtaamisen edellytyksiä, kun yhteiskunta menee huurteeseen tiettyjen ”oikeina”, ”normaaleina” ja ”suositeltavina” pidettyjen käyttäytymiskoodien tuloksena. Seksuaalisuuden normatiivisesta luonteesta muistuttavaa Normihomolehteä siis tarvitaan, ja myös valtion mielipidelehtituki kyseiselle ilmaisjakelujulkaisulle voisi olla paikallaan.

Jos Prideen haluat mennä nyt...

...niin takuulla yllätyt. Helsingin seudun Seta ry tempaisee ja järjestää gay pride -festivaalinsa tänä vuonna Suomi-teeman ympärille. Niin sanotut vapautuspäivät alkavat heti juhannuksen jälkeisenä maanantaina ja kestävät koko viikon päättyen lauantaina järjestettävään kulkueeseen, puistojuhlaan ja pääjuhlaan. Tapahtuman internet-sivut löytyvät tästä. Tapahtumissa ja tilaisuuksissa voi tavata hyvinkin erilaisia homoja, lesboja ja muita seksuaalivähemmistöihin kuuluvia.

Entä minkä vuoksi teemaksi valittiin suomalaisuus? Järjestelytoimikunta kirjoittaa tapahtuman kotisivuilla muun muassa seuraavasti: ”Voiko hlbt-väki olla ylpeä suomalaisuudestaan, jos kerta toisensa jälkeen annetaan ymmärtää, etteivät suomalaisuus ja heteronormista poikkeava identiteetti yksinkertaisesti sovi yhteen?”

Suomi-teemalla koetetaan siis hälventää niitä ennakkoluuloja, joiden mukaan homot eivät ole isänmaallisia ihmisiä. Esimerkiksi Mannerheimia koskien on ollut ”mahdoton yhtälö, jos suurimmaksi suomalaiseksi julistettu kansallinen sankari olisi ollut homoseksuaali. [...] Kuitenkin univormuja kantavat, miesporukoissa viihtyvät, korostetun maskuliiniset miehet eivät voi olla viemättä ajatuksia Tom of Finlandin maailmaan.”

Näillä asioilla onkin itse asiassa paljon yhteistä, aivan kuten olen analysoinut teoksessani *mainostusta* Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Kirjaa on edelleen saatavana esimerkiksi tästä. Vapautuspäivillä pääsee näkemään gay-kulttuuria laidasta laitaan: harmittomista, marjoja poimivista homokarhuista fairy tale -pissiksiin. Tapahtuman käyttäytymisetiketissä todetaan, että ”jokaisessa matkakohteessa on syytä käyttäytyä kohdekulttuuria kunnioittavin tavoin” (keitään muitakaan dissaamatta).

Suomi-teeman valinnalla vapautuspäivien aiheeksi haluttaneen kertoa myös siitä, että seksuaalivähemmistöt ovat kyllästyneet a) itkupillimäiseen valitteluun, b) ”ulkopuolisuuden” tuottamiin väristyksiin ja c) viranomaistahojen luomiin syrjintähierarkioihin, joiden puitteissa etnisten vähemmistöjen asiat tunnustetaan tärkeiksi mutta joilla sorretaan monia kantaväestöön kuuluvia. Tarkoitus ei ole toisaalta korostaa kansallismielisyyttä, eivätkä nämä ole mitkään poikkeukselliset vapautuspäivät. Sen sijaan kyseessä ovat aivan tavalliset vapautuspäivät. Pois, pois siis Pariisit; nyt on eleganttia olla suomalainen. Koodi on seuraava:


Kulkueessa

Suomalainen sisu – Anna sen näkyä!
Ole ylpeä itsestäsi ja juuristasi.
Homo-Suomi kuuluu kaikille - Pidä hauskaa!
Etiketinmukainen selviytymispakkaus
Pullo kirkasta VETTÄ
Sateenvarjo tai Reima-sadetakki
Pieni viltti
Naposteltavaa kuten karjalanpiirakoita ja mansikoita
Aurinkorasvaa tai peittävä Jussi-paita
Suomi-lippalakki tai aurinkolasit
Mukavat kengät kuten Reinot, Karhu-lenkkarit tai aidot Nokian Kontiot
Tyylikkyydestään huolimatta emme suosittele tuohivirsuja.


Aloitteen tekeminen

Homo-Suomessa voi turvautua seuraaviin iskurepliikkeihin.

”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, lähtetkö kanssani laulamahan?”
”Saanko maistaa piirakkaasi?”
”Leivotaanko yhdessä pipareita ensi jouluna?”
”Hienot Reinot sulla?”
”Pistetäänkö meidän Ainot vierekkäin mun eteiseen?”
”Saanko kantaa sua sunnuntaina homokannossa?”

Ohjelmassa on muun muassa suomalaiskansallista makkaranpaistoa ja saunomista, ja sään salliessa voi ottaa aurinkoa esimerkiksi perintöraanun päällä – ilman parodian häivää. Kaupunkikulkue lähtee kello 12 Senaatintorilta kohti Hakasalmen puistoa. Pääjuhlan pääesiintyjiin kuuluu muiden muassa lihaksillaan häikäisevä Kike Elomaa!

Nyt vain rauhallista juhannusta, jotta jaksatte juhlia vielä seuraavankin viikon.

Suomi sateenkaaren päässä

Juhannuksen jälkeen käynnistyvän gay pride -festivaaliviikon loppuhuipentuma siirtyy täksi vuodeksi Kaivopuistosta Finlandia-talon ja Oopperatalon väliseen Hesperianpuistoon, joka onkin Helsingin kauneimpia puistoja Töölönlahden rannassa kasvavine hopeapajuineen. Puistossa on hyvä tunnelma meren läheisyydestä johtuen, mutta laajenevan tilaisuuden mittasuhteisiin verrattuna se saattaa osoittautua pieneksi. Kaivari oli tarkoitukseen parempi.

Hienoa, että pride-juhlan tämän vuoden teemaksi valittiin ”suomalainen homokulttuuri”. Onkin jo aika nähdä suomalaiset homot juurillaan, sillä gay-kansan tilaisuuksiin on prestiisiä haettu turhan usein maailman turuilta ja toreilta, ikään kuin meillä ei olisi mitään omaa. Monet homoseksuaalit pitävät kuitenkin Suomea gay-kulttuurin pyhänä maana jo pelkästään Tom of Finlandin vuoksi. Tätä suomalaiset eivät ole itse koskaan ymmärtäneet – täysin syystä, sillä maamme on ilmastollisesti kurja, eikä mikään henkinen ulkona liikkuminen ole ollut täällä koskaan kovin suosittua.

Loistavaa on, että tänä vuonna ”kuvastossa ovat mukana sauna, makkara, karjalanpiirakka, haitarit ja kanteleet”, sillä ne muistuttavat, että Suomi on meidän yhtä paljon kuin muidenkin suomalaisten ja että me olemme osa Suomea. Tästä on kiittäminen niitä monia kansallismielisiä homoja ja lesboja, jotka ovat heränneet huomaamaan, kuinka tärkeä asia oma kotimaa todellakin on.

Mannerheim ihmisten edessä

Seta palkitsi vapautuspäivillään Jenni Vartiaisen tämän laulusta ”Ihmisten edessä” ja jakoi niin sanotun kunniarotan Raimo Ilaskivelle ja Gustav Hägglundille, jotka olivat paheksuneet Mannerheimia homoksi kuvannutta animaatiofilmiä. ”Ihmisten edessä” onkin kaunis biisi, mutta sen ilosanoman soisi toteutuvan myös todellisuudessa. Arkitodellisuudessa on harvinaista, että homoja tai lesboja kävelee käsi kädessä yhtään missään.

Luulen myös, että ”Ihmisten edessä” ei olisi mennyt läpi levy-yhtiöissä eikä radiokanavilla, jos siinä olisi puhuttu miesten välisestä rakkaudesta. Kappale soineekin radioissa vain siksi, että laulaja on nainen. Siten sen voi mieltää kertovan lähinnä naisten rakkaussuhteesta (jonka myös homoihin vihamielisesti suhtautuvat heteromiehet voivat hyväksyä ja kokea jopa kiihottavana). Niinpä katson, että todellinen vapautuminen ei ole vielä edes puolitiessään. Ja Hägglundin ja Ilaskiven Mannerheim-mielipiteistä olen lausunut käsitykseni jo aiemmassa blogissani, joten oikeaan osoitteeseen menivät rotat ja myrkyt.

Vaikka Hägglund ja Ilaskivi epäilemättä toimivatkin vyörytyksen primus motoreina, Seta unohti kritiikkinsä piiristä sensuurin operatiivisen suorittajan eli Yleisradion pääjohtajan Mikael Jungnerin (sd.), joka omalla aktiivisella päätöksellään siirsi kiistellyn Mannerheim-fiktion pois itsenäisyyspäiväksi aiotulta esityspaikalta. Kuinka Setalle voi tapahtua tällainen puolueellinen erehdys?

Jos kunniamainintoja on tapana antaa nimenomaan heteroille, minun mielestäni kunniarotan olisi voinut myöntää niille feministeille, jotka ovat saaneet aikaan sen, ettei miehillä ole enää juuri mitään oikeuksia sen enempää viranomaismenettelyissä kuin ihmisten edessäkään. Esimerkiksi tässä eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisussa selostetaan, miten eräs Helsingin yliopiston miespuolinen sosiaalipolitiikan professori oli mennyt virka-asemaansa, sähköpostiaan ja titteliään käyttäen nuhtelemaan erästä kaupungin sosiaalityöntekijää (nainen) siitä, että tämä oli ollut puolueellinen tehdessään huoltajuutta koskevia ratkaisuja eronneen naisen hyväksi ja tämän entistä miestä vastaan. Nähdäkseni professori oli tehnyt rohkeasti ja aivan oikein, mutta eduskunnan oikeusasiamies antoi hänelle siitä huolimatta huomautuksen.

Naisten vallankäyttö onkin merkittävä osa viranomaistoiminnan yleistä olemusta. Milloin olette nähneet naisten viimeksi kärsivän viranomaisten kohtelusta? He pikemminkin näyttävät nauttivan byrokratiasta, kun taas miehiä kohdellaan viranomaiskäytännöissä usein huonosti. Niinpä olisin itse mielelläni antanut asiallisen tiedon omenan jyväskyläläiselle miestutkijalle, Henry Laasaselle, joka kirjassaan Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus, 2008) osoitti, että naiset tukevat toisiaan erilaisissa hyväsisarverkostoissa, toimivat toistensa eduksi viranomaismenettelyissä ja siirtävät haltuunsa varallisuutta ja tuloja perheissä.

Aikana, jolloin Judith Butleria jumalanaan palvova feministinen liike katsoo, että sukupuolikin on vain ”neuvottelua, politiikkaa ja siteeraamista”, on hyvä palauttaa mieleen J. F. Kennedyn virkaanastujaispuheessaan esittämä lause: ”Meidän ei pidä pelätä neuvotteluja mutta ei myöskään neuvotella pelosta.” Tämä siis kommenttina niille feministeille, jotka moittivat jatkuvasti miehiä mutta itse suhtautuvat kaikkiin miesten esittämiin rakkauden- ja huomionosoituksiin lähinnä seuraavankaltaisin repliikein, joista täyttyvät niin internetin chat-huoneet kuin työpaikatkin: ”En anna!”, ”En eti mitään!”, ”Varo, jos yritätkin miellyttää!” ja niin edelleen.

Pride-viikko

Helsingissä vietettiin tänään seksuaalivähemmistöjen vapautuspäiviin liittyvää karnevaalia. Kaivopuistoon sijoitettu pääjuhla on kyllä vuodesta toiseen hieno, mutta Tukholmassa nämäkin asiat saavat paljon laajemmat mittasuhteet. Viime vuonna koolla oli noin 50 000 ihmistä; Helsingissä tilaisuus veti enintään 2500 henkeä. Teemun ja Laurin kanssa tapahtumaa oli kiva juhlia, kun päivä osui lisäksi synttäripäiväkseni. Ja ilma oli ihana.