Työllistämisen tuulivoimahanke

Työviranomaisilla on tapana lähettää minulle silloin tällöin jokin hullunkurinen kirje. Minua (ja monia muita) velvoitetaan yleensä osallistumaan johonkin tapahtumaan, jossa vailla asianmukaista työpaikkaa olevia ihmisiä pyritään manipuloimaan työnantajien ja viranomaisvallan tarpeisiin sopivammiksi.

Tämänkertainen kutsu TE-toimiston tilaisuuteen oli sillä tavoin valaiseva, että päätin kertoa siitä laajemmin. Työviranomaiset ovat nimittäin yhdessä S-pankin kanssa päättäneet luoda työttömyyden ympärille sijoitusrahaston ja leipoa työllistymiskonsulteille provisio- ja tulospohjaisesti rahaa, mikäli he onnistuvat potkimaan työttömiä töihin.

Niinpä minäkin jouduin (tiedotustilaisuuteen pakotettuna) kuuntelemaan S-pankin esitelmöitsijän puhetta työllistämishankkeesta, jonka kynnys oli pyritty madaltamaan niin alhaiseksi, että kaikki esteet siihen osallistumiseksi olisi voitu poistaa.

Hanke on suunnattu muokkaamaan työnhakijaa soveliaammaksi työelämän ideologisiin vaateisiin muun muassa ansioluettelon laadintaa koskevalla neuvomisella ja valmennuksella, ja tämäkin pakottaminen oli naamioitu hankkeessa etevästi ”vapaaehtoisuudeksi”.

Puheesta kävi myös ilmi, että hankkeen ylläpitäjillä ei ole kuitenkaan tarjota soveltuvia työpaikkoja, lukuun ottamatta niitä työvoimasta kärsiviä aloja, joihin konsulteilla on ”kontakteja” ja joita ovat hoiva-ala ja atk-alan lapiotyö, eli koodaus. 

Näin ollen kyse ei ole työn välittämisestä vaan entisen kaltaisesta neuvomisesta. Mikäli työpaikkojen saanti ja olemassaolo olisivat neuvojen ja neuvojien runsaudesta kiinni, olisi työllistymisen ongelma jo ratkaistu. 

 

Työttömät rahaksi konsulteille

Koska S-pankista on tullut palvelumaksuttomuutensa vuoksi köyhien ja työttömien pankki, on tämä asiakaskunnan sosiaalinen rakenne ilmeisesti huomattu pankin hallinnossa, ja siksi S-pankissa ja sen sijoitusosastolla, entisessä pankkiiriliike FIMissä, lienee alettua pohtia, miten työttömät voitaisiin muuttaa rahaksi.

Näin pankki on perustanut työministeriön ja TE-toimistojen kanssa sijoitusrahaston, jonka pääoman pankki saa valtiolta ja jossa konsultit saavat tulospalkkioita jokaisesta hankkeen kautta työllistyvästä henkilöstä.

Hanke muistuttaa tuulivoiman tariffitukea, toisin sanoen syöttötariffijärjestelmää, jonka kautta tuurivoiman rakentajayhtiöt ja voimaloita omistavat sijoitusrahastot ovat pystyneet hyödyntämään valtion ympäristöpoliittiset tuet ja laittamaan rahat taskuihinsa.

Tässä ”Työ-SIB-hankkeeksi” nimetyssä raharallissa ”tuulivoimaloina” toimivat nyt työttömät, ja työttömyyshän on ikuinen luonnonvara niin kuin tuulikin.

Lisäksi konsulttien ei tarvitse polkea voimaa systeemiin, sillä työllistyminen tapahtuu useassa tapauksessa ajan myötä luonnostaan, jos ihmiset ovat ylipäänsä työllistyäkseen, joten rahaa konsulteille virtaa kuin itsestään. 

Työllistyminen ei siis ole konsulttien ansiota, vaan heidän osallistumisensa tapahtumiseen on merkityksetön parasiitti, tosin he saavat valtionpalkintoina selviä seteleitä.

Tehokkuusharha ja tietosuojaongelmat

Työelämä on normeineen ja ihanteineen yksi yhteiskunnallisen elämän ideologisimpia ja epä-älyllisimpiä toteutumisyhteyksiä. Siksi on tietenkin vain luonnollista, että myös asiaa koskevassa ”HR:ssä”, ”personal managementissa”, rekrytoinnissa ja muussa konsulttien sukkapuikoilla kudotussa verkostoitumisessa ja filosofian vastaisessa riippuvuudessa löyhkää vahvasti valheellisuus.

Mutta asiaan liittyy myös selviä oikeudellisia ongelmia.

Koska hankkeeseen osallistuminen on siihen arvotuille työttömille ”vapaaehtoista”, mukaan valikoituu ihmisiä, joiden motivaatio on alun perin hyvä. 

Tästä painottumisesta syntyy sitten tehokkuusharha, jonka mukaan työllistyminen johtuu hankkeen erinomaisuudesta, vaikka kyseinen tulos seuraa kognitiivisesta vinoumasta johtopäätösten teossa. 

Hankkeeseen liittyy huomattavia tietosuojaongelmia. Henkilörekisteriä työttömistä osallistujista pitää rahalaitos, jonka hallinnassa tiedot työttömistä ovat.

Koska työttömyys ei ole rahamaailmassa hyvää mainosta pankin asiakkaille, on epäiltävä, että työpoliittisen aseman paljastuminen pankin hallinnolle voi haavoittaa ihmisten pankkisuhdetta ja asemaa rahoitusmarkkinoilla.

Suomeksi sanottuna: työvoimahallinnon asiakasrekisterissä oleva tieto työttömyydestä voi pilata ihmisen pankkisuhteen ja heikentää hänen asemaansa pankin rekisterissä, toisin sanoen mahdollisuuttaan esimerkiksi saada lainaa tai palveluja.

Tässä mielessä henkilötietojen kulkeutuminen työviranomaisista rahalaitokseen voi loukata ihmisten perusoikeuksia ja vaikuttaa kuin luottohäiriömerkintä. Kukaan ei voi tietää eikä kontrolloida sitä, kuinka tai mihin pankki lopulta rekisterissään olevia henkilö- ja työttömyystietoja käyttää.

Parempaa vastausta ”rekrytoinnin”, ”viestinnän”, ”HR:n” ja ”konsultoinnin” mysteereihin en osaa sanoa kuin se, minkä Majaniemi antaa:

 

Yliopistopolitiikan mädännäisyydestä

Yleisradion tuoreen jutun mukaan työ- ja elinkeinoministeriö aikoo antaa eduskunnalle tänä syksynä lakiehdotuksen, jonka mukaan työttömät voisivat jatkaa keskeytyneitä opintojaan tai opiskella uuteen ammattiin menettämättä työttömyysetuuksiaan. Koulutuksen pitää olla kuitenkin ammattiin tähtäävää, suunnitelma on tehtävä yhdessä työviranomaisen kanssa, ja tukea voisi saada korkeintaan 24 kuukaudeksi. Erona entiseen on, että opintoja voisi suorittaa ihan oikeissa oppilaitoksissa eikä vain työviranomaisten mitättömillä kursseilla.

Kuten jo kirjassani Työttömän kuolema (2005) totesin, opiskelun ja työelämän suurena ongelmana on pitkään ollut se, että opiskelun estävä työttömyysetuusjärjestelmä ohjaa pelkkään passivoitumiseen ja on yksilöiden ja yhteiskunnan kannalta täysin tuhoisa. Kyseiseen malliin on päädytty työnantajien ja ammattijärjestöjen uppiniskaisuuden tuloksena, kun työttömyys on mielletty kiristyskeinoksi työn hinnan määrittämisessä, eikä opiskelua ole haluttu suoda työttömänä lorvailun vaihtoehdoksi.

Oman näkemykseni mukaan opiskelusta pitäisi tehdä työttömyysaikoina suorastaan velvollisuus eikä rangaista itsensä kehittämiseen tähtääviä ihmisiä pakottamalla heitä tulemaan toimeen työttömän etuuksia heikommalla opintotuella. Ratkaisuksi ehdotin perustulojärjestelmää, joka tasapainottaisi opiskelijoiden ja työttömien aseman.

Liekö kirjani sanoma mennyt perille, sillä lykkäsin yhden niteen työministerille viime toukokuun radiokeskustelussa? Asiassa edetään parempaan suuntaan, mutta uuteenkin malliin liittyy pulmia. Käytännössä se johtaisi siihen, että yliopistoihin kasautuisi kahden kerroksen väkeä.

Pääsykokeissa valitut päätoimiset opiskelijat, joita muutamiin oppiaineisiin valitaan vain tusinan verran, saisivat valtion opintolainaa ja opintorahaa. Samoja aineita opiskelee huomattavasti suurempi joukko avoimessa yliopistossa. Uuden mallin mukaan he voisivat rahoittaa opintonsa opintotukea paremmalla työttömyysetuudella ja toimeentulotuella. Tämä olisi väärin, ja parhaalla panoksella pitäisi tukea varsinaisia opiskelijoita, jotta opinnot eivät pääsisi ensinkään katkeamaan. Ongelma ei siis poistu, ennen kuin työttömien ja opiskelijoiden taloudellisen aseman keinotekoinen erottelu poistetaan perustulojärjestelmällä.


Lahjoja lahjattomille

Yliopistouudistuksen astuessa voimaan vuoden 2010 alussa Suomessa siirrytään sivistysyliopistoista yritysyliopistoihin. Uudistus on saanut kaikenlaista mahdollista kritiikkiä: yhdistymiset ovat keinotekoisia, rikkovat tieteenalarajat ja vahingoittavat ihmissuhteita – uusi palkkausjärjestelmä on hiostava ja tuhoaa vapaan tieteen – säätiöittäminen ja lahjoitusten keruu avaavat tien ostoksille yliopistoihin ja lopettavat tieteen puolueettomuuden – ja niin edelleen. Olen kriitikoiden kanssa lähes kaikesta samaa mieltä.

Tänään uutiset kertoivat, että yliopistot alkavat kerätä rahaa entisiltä opiskelijoiltaan! Uuden käytännön mukaan niillä on ensi vuosi aikaa hankkia vähintään miljoona euroa yksityistä rahaa pääomiinsa, jotta ne saisivat valtiolta 2,5-kertaisen vastaantulon.

Tämän merkiksi muutamat valmistuneet maisterit ja muut alumnukset ovat saaneet entisiltä opinahjoiltaan kerjuukirjeitä, joissa toivotaan almuja alma materille. NHL-kiekkoilijat, kaljamiljonäärit ja pörssikeinottelijat voivat ehkä ostaa lahjoituksillaan kunniatohtorin arvon. Mutta arvatkaapa, paljonko itse lahjoitan niille kahdellekin yliopistolle, joista olen valmistunut mutta jotka eivät koskaan tukeneet tieteellisiä opintojani ja tekemääni tutkimusta punaisella puupennillä saati viroilla?

Kun yliopisto nyt lähestyy taloudellisessa ahdingossa olevia akateemisia hattu kourassa, siinä ainoastaan parodia paranee. On myös järjetöntä kerätä varoja yrityksiltä ja kansalaisilta suorina lahjoituksina, kun samat varat voitaisiin periä tasapuolisesti veroina, jolloin tieteen puolueettomuus pysyisi yllä.


Feminismi: yliopistolaitoksen mätäpaise

Peruskysymys on, miksi tukea lainkaan sellaisia yliopistoja, joissa ei ole enää muita kuin feministejä. Esimerkiksi tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan vuoden tieteentekijän palkinto luovutettiin taas ”sukupuolta ja valtaa” pohtivalle naistutkijalle, on mätä klisee. Palkitsemisessa on yritetty ennakoida odotettavissa oleva arvostelu julistamalla palkinnon saaja oikein leimallisesti ”neroksi”. Palkitsijoilla on ilmeisesti ollut mielessään tiettyjen filosofien esittämä kritiikki, joka on ampunut alas koko feminismin, puhkaissut naisten narsistisen itsensä kehumisen kuplan ja tehnyt selvää jälkeä eräiden naistutkijoiden, kuten Judith Butlerin, palvomisesta jonkinlaisena tieteen jumalattarena ja maailman älykkäimpänä ihmisenä.

Palkitun Johanna Kantolan syvällisin lahja tieteelle näyttää sisältyvän hänen ajatukseensa, että ”lasikatto näkyy dosentuurien kitsaana myöntämisenä naisille”. Feministit ja naistutkijat eivät ole puhuneet juuri mitään filosofian ja tieteen sisältökysymyksistä vaan lähinnä omasta asemastaan vaatien itselleen lisää rahaa ja virkoja. Tämän myös Kantolan kannanotto todistaa. Tohtorien mekaanisen liikatuottamisen tuloksena yliopistolaitoksen ympärillä surisee ja pörisee puoliksi oppineita nousukkaita, joita kiinnostaa vain oma ura ja sinänsä ällöttävä ay-diskursiivinen ”työn ja perheen yhteensovittaminen”. Ja Suomen Akatemia myöntää rahansa vain vihervasemmistolaisille feministeille. Heidät pitäisi kai laittaa jonkinlaiseen tyttöjen käytöskouluun, jossa heille opetettaisiin tieteen pelisäännöt ja filosofisen ajattelun periaatteet.

Jos minä olisin opetusministeri, lopettaisin kaiken julkisen tuen feministiselle tiedepolitiikalle heti. Sitten nähtäisiin, kuka tuota palvottua naistutkimusta oikein ostaa ja keitä se kiinnostaa – ilmeisesti vain Naisasiaunionia. Ainakin tähän asti feministien keskeisin ajatussisältö on ollut he itse: heidän feminisminsä ja vaatimuksensa. Tarkemmat perustelut näkemyksilleni esitän teokseni Filosofiset viuhahdukset (2007) artikkelissa ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” (s. 246–292). Samassa yhteydessä kerron, miksi naistutkimusyksiköt pitäisi lopettaa ja korvata sukupuolijärjestelmien tutkimusyksiköillä, joihin olisi sisällytetty myös miestutkimus – miesten itsensä tekemänä.

Radio-ohjelma nuorisotyöttömyydestä

Olin aamupäivällä Ylen radio ykkösessä keskustelemassa nuorisotyöttömyydestä. Kiitokset ohjelman toimittaneelle Markku Heikkiselle. Keskustelijoina olivat lisäkseni työministeri Tarja Cronberg ja kainuulainen työllistetty Mari Kortetjärvi.

Tänään J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivänä on tietysti mukavaa puhua ajankohtaisista kansallisista kysymyksistä, mutta valitettavasti suuri osa keskustelusta vaelsi hallintodiskurssissa. Sain kuitenkin esitettyä poliittiselle taholle muutaman välikysymyksen. Tiedustelin ministeri Cronbergiltä muun muassa sitä, mihin vihreiltä unohtui perustulojärjestelmä, vaikka se oli puolueen keskeinen vaaliteema viime eduskuntavaaleissa. Ja miksi Vihreä liitto pyrkii edistämään turvapaikanhakijoina tulevien maahanmuuttoa, vaikka sillä on nuorisotyöttömyyttä lisäävä vaikutus? (Ohjelman puolivälin jälkeen.)

Perustulo on haudattu perusturvaa märehtivään komiteaan, johon ei huolittu yhtään oppositiopuolueen edustajaa, ja massoittain maahanmuuttajia kuulemma tarvitaan, koska maassa vallitsee karjuva työvoimapula, jos ei juuri nyt, niin aivan pian lähitulevaisuudessa... Totuus on, ettei Suomessa ole eikä tule olemaan mitään pulaa työttömistä eikä työntekijöistä - ei nyt eikä tulevaisuudessa. Mikäli kouluissa kaivataan esimerkkejä havainnollistamaan raja-arvomatematiikkaa, ”työvoimapula” sopii tehtävään mainiosti: työvoimapula on asia, jota aina vain lähestytään ja lähestytään mutta ei koskaan saavuteta. Itse haluaisin pudottaa turvapaikanhakijoiden määrän lähelle nollaa siihen asti, kunnes jokaisella suomalaisella on työpaikka ja katto pään päällä.

Jälkikommenttina keskusteluihin totean vierastavani koko poliittiseen tarkastelutapaan liittyvää sanakohinaa.

Ongelma näyttääkin olevan, että hallintoretoriikassa ihminen nähdään aina vain holhottavana, vajaavaltaisena ja kainalosauvoin talutettavana olentona, jolla ei ole muka omaa tahtoa eikä aloitekykyä. Sellaiseksi moni myös tekeytyy välttääkseen työviranomaisten patistelun. Viranomaisvalta itse tuottaa kurjuutta estäessään järkevän arvotuotannon omilla määräyksillään. Juuri niillä yritteliäisyys ja nuorten halu työntekoon lannistetaan, kun työnteko polttaa opintotuet ja toimeen tarttuminen syö sosiaaliedut. On kammottavaa, että työttömät ovat pelästyneet viranomaisia jo niin paljon, että heitä täytyy etsiä työvoimatoimistojen asiakkaiksikin kissojen ja koirien kanssa: ”etsivätoiminnaksi” nimetyllä projektilla.

Tällainen kertoo paitsi vakavasta syrjäytymisestä, myös byrokratian välttelystä ja pelosta. Työvoimapolitiikka puolestaan on ihmisten hallitsemista ja lavastamista viranomaisvallan kohteiksi. Ihmisten työpanos mielletään välineelliseksi, määrälliseksi ja epäpersoonalliseksi resurssiksi, mistä kertoo työvoiman käsite. Näennäisen suojeluintressin varjolla ihmisten ruumiilliset ja henkiset potentiaalit pidätetään valtiovallan käyttöön, josta niitä jaellaan ja säännöstellään ay-poliittisten ja taloudellisten suhteiden mukaisesti. Tämä rikkoo ihmisten ”itsensä omistamisen” (self-ownership) periaatetta vastaan ja heikentää ihmisten mahdollisuutta olla subjekteja.

Todellisuudessa lähes kaikki arvot on tuotettu ihmisten vapaan yritteliäisyyden kautta, eikä yksikään työpaikka ole työllistämistä varten vaan sitä tehtävää varten, joka on tarkoitus suorittaa mahdollisimman hyvin. Eroon pitäisi päästä ihmisten vapaata tahtoa nujertavasta sosiaalibyrokratiasta, sillä ainoaa mahdollista aloitteellisuutta on joka tapauksessa oma-aloitteisuus: velle non vultum est.

Nykyisessä työpolitiikassa ei suostuta ymmärtämään, että kaikkea arvotuotannon kannalta välttämätöntä toimintaa ei voida organisoida palkkatyöksi eikä yrittäjätoiminnaksi. Niinpä olisi tärkeää taata vapaan toiminnan ja arvotuotannon – esimerkiksi taiteiden ja tieteiden – olemassaolo eräänlaisella valikoivalla perustulojärjestelmällä.

Työvoimahallinto puolestaan on olemassa ihmisten joukkokontrollia varten. Minne on kadonnut ihmisten omavastuu? Ovatko purnaus, valittelu ja työvoimapoliittinen taivastelu pelkkiä työn välttelyn muotoja? Minusta kyseinen rimpuilu on juuri sen tyyppisen valheellisuuden muoto. Joillekin se merkitsee mahdollisuutta kieltää todellisuus, byrokraateille se on keino ansaita leipänsä, ja muutamille muille keskustelun ritualisoituminen merkitsee oman itsemääräämisoikeuden pakoilua ja eksistentiaalisten vapaushaasteiden välttelyä. Synkistelyn takana asunee kuitenkin paljon valoisampi todellisuus.

Jos jotakuta kiinnostaa, ohjelman voi kuunnella tästä.