Viha vääristää Eurovision beethovenilaista harmoniaa

En erityisemmin pidä Eurovision laulukilpailuista, sillä niistä on tullut tuulikoneiden turbulenssilla täyteen puserrettua efektien ja ärsykkeiden stimulaatiosyötettä, jossa kilpaillaan siitä, kuka räikeydessään räävittömimmän esityksen saa aikaan.

Suomen viime vuoden edustuskappale oli eräänlainen epämusikaalisuustesti omassa epämelodisuudessaan. Siitä jos pitää, on varmasti epämusikaalinen. Tämänvuotinen kappale on puolestaan enemmän sketsi kuin musiikkia.

Eurovision asiat eivät olisi kommentoimisen arvoisia, mutta sellaisiksi ne tekee kisojen politisoituminen. Keneltäkään tuskin on jäänyt huomaamatta, että kansakunnat tuppaavat puhelinäänestää kärkisijoille maita, jotka kulloinkin kaipaavat eniten poliittista sympatiaa.

Israelilla on ollut perinteisesti erityisasema euroviisuissa, sillä Israel ei millään kulttuurisella eikä maantieteellisellä kriteerillä arvioiden kuulu Eurooppaan (niin kuin ei myöskään usea Kaukasian tai Vähän-Aasian nykyisistä osallistujamaista).

Israelin mukanaolo selittyy Euroopan yleisradiounionin EBU:n jäsenyydellä ja EBU:n jäsenyys pyrkimyksellä hyvittää toisen maailmansodan aikaisia juutalaisvainoja.

Tämä historia näyttää unohtuneen niiltä, jotka nykyisin suu vaahdossa vastustavat Israelin kelpuuttamista euroviisuihin. Muun muassa Helsingin yliopiston Porthania-rakennuksen edustalle oli eilen ripustettu sekä palestiinalaislippu että sateenkaarilippu, jotka peittivät rakennuksen julkisivua näennäisen sulassa sovussa.

Mielenosoittajat peräsivät Israelille viisuboikottia ja palestiinalaishallinnolle tunnustusta sekä vaativat kansanmurhan lopettamista. He paheksuivat Israelin tekemää kostoiskua Gazan kaistaleelle ja ovat vieneet protestinsa euroviisujen kisapaikalle Malmöön.

Tiedostavaisilta näyttää unohtuneen Israelin historia täysin. Alueen monisatamiljoonainen muslimiväestö on uhannut työntää juutalaiset mereen Israelin nykyisen valtion perustamisesta asti. 

Ympäröivät valtiot ovat aloittaneet Israelia vastaan monta sotaa, ja jokaisen niistä ne ovat hävinneet karuin seurauksin.

Aina kun Israel vastaa johonkin arabimaiden tekemään sotilaalliseen tai terroristiseen iskuun, se on länsimaisen median ja muun vihervasemmiston mukaan sitä, että Israel hyökkää. Tämä kerta ei ole tehnyt poikkeusta.

Meneillään olevan konfliktin aloitti viime lokakuussa terroristijärjestö Hamas, joka Iranin aseistamana hyökkäsi Israelin puolella olevia siviilikohteita vastaan käyttäen alustanaan juuri Gazan aluetta.

Kun Israel vastasi iskuun ja aloitti alueen puhdistamisen terroristeista, palestiinalaishuiveissa esiintyvät suomalaiset sanoivat, että Israel tappaa viattomia siviilejä ja naisia sekä lapsia.

Hamas-hallinto itse tappaa omia naisiaan ja lapsiaan, koska teki Israelia vastaan hyökkäyksen, jonka se tiesi johtavan veriseen konfliktiin ja katastrofiin Gazan alueella. Koska iskulla ei ollut mitään sotastrategista syytä, Hamas teki sen pelkästään tuhon kierteen käynnistämiseksi.

Palestiinalaisaluetta vallassaan pitävän Hamas-hallinnon olisi pitänyt ymmärtää seuraukset ennen kuin ryhtyi terrori-iskuun Israelia vastaan.

Hamas on terroristijärjestö juuri siksi, että se ei välitä seurauksista vaan käyttää siviilejä kilpenä. Tässä mielessä se toimii samoin kuin Putin.

Mitä tekevät länsimaiden tiedostavaiset?

Palestiinalaisten verirätteihin sonnustautuneet Hamas-hallinnon tukijat osoittavat avoimesti mieltään terroristijärjestön puolesta ja ripustavat palestiinalaislipun vierelle seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tunnuksena tunnetun sateenkaarilipun häpäisten myös sen. Siten he paljastavat olevansa ilmeisesti noita vihervasemmiston feministisiä ja queer-ideologisia pölkkypäitä, jotka eivät ymmärrä sen enempää taloudesta kuin kansainvälisestä politiikastakaan mitään.

He ovat miltei aina poliittisten vääryyksien puolella vastustettuaan myös Suomen Nato-jäsenyyttä ja käännytyslakia ja vaadittuaan lisää maahanmuuttoa Lähi-idän muslimimaista. Omasta ahtaasta nurkkauksestaan he eivät ilmeisesti ymmärrä sitäkään, että islamistisissa maissa terrorisoidaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, joten islamin lauluja ei kannattaisi liioin laulaa.

Keskeinen syy kyseisen porukan mellakointiin Israelia vastaan ja Hamasin puolesta on se, että suuri osa kyseessä olevista suomalaisista mielenosoittajista on pariutunut ylirajaisesti Lähi-idästä maahanmuuttajina tulleiden muslimien kanssa. Tämä on saanut aikaan identiteettipoliittisen konfliktin, joka havaitaan kasvavana eripurana suomalaisen yhteiskuntamme sisällä.

Israelia haukkuessaan tuo pienehkö, meluisa ja julkisuutta hallitsemaan päästetty porukka on unohtanut, että Israel on Lähi-idän maailmankolkassa ainoa sateenkaariväen turvasatama, ja islamistisissa maissa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöiltä viedään vapauden lisäksi pahimmassa tapauksessa myös henki.

En ole havainnut juutalaisten enkä israelilaisten tehneen länsimaissa terrori-iskuja, vaikka he ovat kärsineet vainoista ja joukkotuhosta ja kärsivät nykyisin myös tilanahtaudesta ja uhattuna olemisesta maatilkulla, joka on noin puolet Viron pinta-alasta.

Sen sijaan muslimiterroristit ovat tehneet suuren määrän terroritekoja länsimaissa. Niiden tarkoituksena on ollut paitsi herättää pelkoa ja osoittaa poliittista hallintaa, myös murhata ihmisiä ja tukea länsimaihin suuntautuvaa ja maahanmuuton muodossa harjoitettavaa miekkalähetystä.

Nyt tämä hulluus varjostaa myös Eurovision laulukilpailuja terrori-iskulla uhaten.

Tilanne on vertauskuvallisesti merkitsevä. Beethovenilaisen harmonian havina on muslimiterroristisen uhan alaisena Ruotsissa, jonne on syntynyt surkean maahanmuuttopolitiikan tuloksena pienen valtion kokoinen muslimiväestö, ja maa kamppailee arabiterroristisen väkivallan edessä voimatta asialle enää mitään.

Ongelma ei ole vain Eurovision laulukilpailujen pitopaikalla vaan kaikkialla yhteiskunnassa, jonne maahanmuuton ja väestönvaihdon vaikutukset ulottuvat.

Kuten jo sanoin, en nauti Eurovision truuttaamasta spektaakkelista, joka on turvoksissa tuulesta. En ole liioin identiteettipoliittisen klusteroitumisen kannalla, mutta tämän kerran tekisi mieleni liittyä yleisöön ihan vain tuen osoittamiseksi Israelille. Sikäli kuin tilaisuus antaa mahdollisuuden symboliseen kannanottoon, haluan asettua hyvän puolelle ja toivon, että Israel voittaa. 

---

Päivitys 12.5.2024: Ykköseksi kipusikin Sveitsi, koska asiantuntijaraati ryhtyi sveitsiläiseksi ja antoi parhaat pisteet sille. Myös Ukraina ja Israel olivat kärjen tuntumassa, samoin Ranska, jonka esiintyjä oli syntyperältään algerialainen ja jonka äänestäminen tarjosi tilaisuuden poliittiseen kannanottoon maahanmuuton puolesta ja ”siirtomaaimperialismia” vastaan. Hollannin edustaja punaliputettiin pois kilpailusta muka-sopimattomasta seksuaalikäytöksestä moitittuna, joten näiden viisujen voittaja oli woke-aktivismi. 

Suomalaiset näpelöivät puhelimillaan yleisöääniensä kärkipaikan Israelille, joten vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys ovat arvossaan Suomessa.

Heterofloppi euroviisuissa?

Blogeissa on jälleen raadeltu Suomen euroviisutappiota. Syytetty on suomalaisten lesbopusua.

No niin.

Kun Suomi jää Eurovision laulukilpailussa loppupäähän, on tasa-arvon kannalta tärkeää, että tappiosta voi edes joskus syyttää homoja ja lesboja eikä aina vain heteroita!

Todistetuksi tuli, että Suomi häviää yhtä selkeästi sekä homo- että heteroflirttejä sisältävällä esityksellä.

Eräät kommentaattorit ovat väittäneet, että suomalaiset eivät onnistuneet miellyttämään heteroenemmistöä ja että Suomen esitys ”loukkasi” katsojia.

Mikä onkaan tärkeämpää kuin se, että taide ei ota kantaa vaan myötäilee ja miellyttää? Muutamien mielestä euroviisuissa on tärkeää kumartaa tai pyllistää – näkökulmasta riippuen – ”muslimien, katolisten ja ortodoksien” suuntaan, ikään kuin bysanttilais-kryptisellä presbyterialla voisi saada aikaan mainittavia tuloksia viihdetaiteessa.

Entä mitä uutta on siinä, että heteroenemmistö inhoaa ja jopa vihaa homoja ja lesboja? Tämän olemme aina tienneet. Useat ovat syyttäneet ”lesboagendaa” mutta eivät ole nähneet mahdollista homofobiaa. Entäpä, jos tappio todistaakin ahdasmielisyydestä ja on siten heteropropagandan ja heteroseksuaalisen valtakulttuurin omaa syytä?

Marry me ei luullakseni riittänyt ärsyttämään valtaväestöä, vaan se koettiin pikemminkin yleisön liialliseksi kosiskeluksi eikä menestynyt siksi. Euroopan kansat ovat niin vahvasti homoavioliittojen puolesta, että kannanotto ei enää herättänyt huomiota eikä puhutellut.

Suomen esiintyjä Krista ei pärjännyt kehnosti sen vuoksi, että lopussa oli pieni naisten välinen suudelma, joita nähdään jo Takahikiän tanssilavoillakin. Itsestäänselvyydestä ei ole tempauksen aiheeksi. Kannatus floppasi samasta syystä kuin menneinäkin vuosikymmeninä eli siksi, että esitys tuli Suomesta.

Suomalainen musiikki ja näyttämöesiintyminen eivät puhuttele eurooppalaisia ihmisiä, ja suomalaisista ei näköjään tykätä. Jopa homoja ja lesboja on Euroopassa paljon enemmän kuin suomalaisia ja perussuomalaisia. Suomalaiset ovat Euroopassa pieni vähemmistö, joka ei nauti suurtakaan kannatusta. EU-kriittisiksi profiloituneita suomalaisia äänestetään näissä vaaleissa aina vain kitsaammin.

Krista menestyi kehnosti, koska häntä rasittaa suomalaisuuden taakka. Siksi esitys ei puhutellut edes Euroopan homo- ja lesboväestöä, joka onkin sen verran tiedostavaa, että se äänestää musiikillisin perustein. Suomalaisten huono menestys Eurovision laulukilpailuissa on suomalaisen jäykkyyden ansiota.

Mikäli Krista olisi edustanut kappaleellaan Britanniaa, Ranskaa, Ruotsia tai jotain muuta arvoliberaalia maata, hän olisi selviytynyt todennäköisesti paremmin. Myös gay-liike olisi saattanut masinoida hänen puolestaan yli kaikkien rajojen ulottuvan kampanjan.

On erikoista, että monet ovat syyttäneet Suomen tappiosta lesbopusua. Se, että Madonna, Lady Gaga, George Michael ja Adam Lambert ovat sijoittaneet esityksiinsä homoerotiikkaa, ei ole vähentänyt heidän suosiotaan vaan lisännyt sitä.

Mutta hyvä näinkin. Vielä vuonna 2003 EBU kielsi T.A.T.U:lta tyttöjen välisen suukon, ja kämäinen Turkki laittoi kisat kokonaan esityskieltoon tänä vuonna. Pylly vasten pyllyä, pump, pump!

Paluu arkeen

Eurovision laulukilpailuissa kävi aivan kuten arvelin kirjoittaessani jo talven karsinnoista: tuloksena 17. sija. Leave me alone, I wanna no points. Vaikka sanoitus lonksuu mukavasti suomalaisenkin leuoissa, ulkomailla sanoituksesta välittyy kuitenkin sen sisältö. Yllätysedun onnistui hyödyntämään tällä kertaa Serbia, joka oli lähtenyt omille linjoilleen balladillaan. Hieno biisi voitti, mistä onnittelut.

Suomalaisen pultti ei pidä myöskään MM-jääkiekossa. Suomalaiset katsovat olevansa nolla–nolla-tilanteessa voitolla niin, että voitosta ei tarvitse pelata. Vasta kun vastustaja on selvästi voitolla, suomalainen herää. Näin suomalainen kamppailee alakynnessä ja tekee sen kansallisfilosofista masokismia tuntien. On hämmästyttävää, miten suomalaiset onnistuvat aina jäämään vastustajan jalkoihin kiekkofinaalissa. Tätä menoa jääkiekon maailmanmestaruushopeaa kertyy Suomeen niin paljon, että sen arvo nousee maailmanmarkkinoilla kultamineraalin ohi.

Selostamossa pohdittiin, missä vaiheessa maalivahti kannattaisi ottaa pois. Jos minä olisin jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja, ottaisin maalivahdin pois heti ottelun alussa. Tällöin se ehkä provosoituisi taistelemaan epätoivon vimmalla sekä vihollista että omaa valmennusjohtoaan vastaan.

Uutissoppaa

Lehdissä on tällä viikolla vallinnut eräänlainen uutistyhjiö. Lienevätkö toimittajat talvilomilla? Ehkä hiljaisuus johtuu vaalikoneista, joita tiedotusvälineet ovat avanneet internetsivuilleen. Mikä onkaan mukavampaa kuin ohjelmoida äänestäjiä oraakkelilla, joka kertoo, ketä pitää äänestää. Koneen antama lopputulos voidaan päättää jo ehdokkaille suunnattuja kysymyksiä painottamalla, ja äänestäjiä viedään kuin pässiä narusta. Vaalikoneet voitaisiin kytkeä myös suoraan eduskunnan sähköäänestyskoneeseen, joka siirtäisi kansalaisten valinnat poliittisiksi päätöksiksi ilman puolueiden tai median vaikutusta.

Vaalien toinen ominaispiirre on se, että nämä ovat ensimmäiset blogivaalit. Blogeista kansalaiset voivat lukea, mitä mieltä muut kansalaiset ovat, ja ”kansalaisiksi” useimmat ehdokkaat jäävätkin. Vain muutamat muuttuvat ”poliitikoiksi” ja siirtyvät pois kansalaisyhteiskunnasta jonnekin poliittiseen universumiin, josta he tulevat tuomitsemaan meitä. Siten heidän mielipiteensä muuttuvat vihdoin todellisuudeksi. – Kauheaa, mikä voima sisältyykään blogeihin! Tarkkailkaa siis naapureidenne blogeja.


Apua ja Seuraa

Myös perinteisellä medialla menee lujaa. Suvi-Anne Siimeksen kuva on sekä Avun että Seuran kannessa. Mielestäni Seuran kuva on parempi. Tyttö tuli järkiinsä, lähti puolueesta ja palkittiin viralla, jonka residenssi on työnantajien palatsissa Etelärannassa. Luopumalla politiikasta saa siis poliittista julkisuutta, mutta missä oli juttujen pihvi? Sillä, kuinka paljon uranaiselle annetaan sivutilaa naistenlehdessä, ei ole tietenkään mitään rajaa.

Sen sijaan Hanna Pakarinen muistuttaa liiaksi Paula Koivuniemeä pärjätäkseen nyt käynnistyvissä euroviisuissa. Se, mikä on suosittua Suomessa, ei välttämättä menesty ulkomailla. Ulkomaalaisille pitää esittää ulkomaalaisten tykkäämää musiikkia. Valinta oli siis huono. Jos esiintyjän täytyy räimentää rockia, asialle olisi pitänyt panna Lovex, jolla on jo kansainvälistä nostetta ja iskevämpi nimi (kaikki kunnia Pakariselle silti siitä, että hän esiintyy omalla nimellään). Toinen varteenotettava menestyjä olisi ollut glamrockia soittava Jann Wayne bändinsä kanssa, sillä hänen englannin kielen artikulaationsa oli ylivoimaisesti paras, eikä esitystä voinut erottaa brittibändistä. Mutta mikäpä minä olen arvostelemaan rokettirollia? Rock oli heteroiden kapinaa, joka on jälleen jyräämässä alleen hienostuneemman konemusiikin eli teknon ja trancen. Trancen tuominen euroviisuihin voisikin olla tapahtuman The Next Step.


Poliittisia pökäleitä

Sen, että Erkki Tuomiojan blogi kuuluu tämän maan luetuimpiin, voi käsittää, kun katselee hänen kannanottojaan. Sivuilla käyvät luultavasti myös vieraiden valtioiden agentit. Viimeisin pökäle oli se, kun Tuomioja meni sanomaan, että hän ”ymmärtää” Venäjää, joka uhkaa rikkoa keskimatkan ohjukset kieltävää sopimusta ja asettaa ohjuksensa osoittamaan kohti läntistä Eurooppaa. Tuomioja oli itse vastustamassa Naton euro-ohjuksia 1980-luvulla, ja hänelle todellakin sopii kysymys ”kenen joukoissa seisot?” Tällaisista syistä Yhdysvallat ei myy uusia ohjuksiaan suomalaisiin Horneteihin edes rahasta.

Venäjän toimet saattavat olla osa presidentinvaalien alla harjoitettavaa pullistelua, mutta honteloa on, jos moisella paisuttelulla yritetään tehdä uskottavaa sisäpolitiikkaa. Toisen huonon esimerkin Venäjän asenteesta tarjoaa uutinen, jonka mukaan Venäjä rikkoi ilmoitusvelvollisuuttaan olemalla kertomatta ydinkäyttöisen jäänmurtajansa kelluttamisesta Suomenlahdella. Juuri tuon tapainen ylimielisyys on eräs syy siihen, miksi Suomen kannattaisi livahtaa Natoon johtavasta ovesta, kun ovi vielä on auki.

Venäjä ilmoitti myös tuontiautojensa kuljetuksen siirtyvän maanteiltä kiskoille, mikä on hyväksi suomalaiselle liikenneturvallisuudelle. Maanteiden sijasta kuluvat enää vain kiskot, ja ihmishenkiä säästyy, kun venäläisrekat vähentävät kaahaamistaan Hangontiellä. Kun raja-asemien jonot kestävät monta päivää, ei ole ihme, että niillä on ollut kiire hankkimaan paikkansa jonossa.

Kreikkalais-filippiiniläisellä miehistöllä varustetun suurtankkerin karilleajosta Suomenlahdella ei ehtinyt kulua kuin viikko, kun filippiiniläismiehistöllä varustettu laiva kolaroi samoilla seuduin. Mainiota merenkulkijakansaa nuo kreikkalaiset ja filippiiniläiset! Lienevätkö sardiinien ja makrillien seassa pulikoimaan tottuneet laivapojat vetäneet tähystystehtävissä huurteeseen? Mikäli heidän purkkinsa uppoaa, lohtuna on, ettei näillä seuduin uiskentele haita.

Haveri tuo mieleen vakuutuspetoksilla rikastuneen Aristoteles Onassiksen tavan määrätä laivansa merelle aina kun myrskysi. Merimiesten suureksi hämmästykseksi miljonääri komensi ruosteiset ja katkeamaisillaan olevat aluksensa myrskynsilmään vain kuitatakseen korvausrahat taskuihin. Samoista syistä myös Suomenlahdella kelluu niin sanottuja mukavuuslippulaivoja, joilla seilaa halvin mahdollinen miehistö, ja öljyonnettomuus on vain ajan kysymys. Mukavuudesta näissä laivoissa muistuttavatkin vain rekisteröintimaidensa trooppiset ilmasto-olosuhteet.


Kulttuuripoliittisia pökäleitä

Kulttuurikanat saivat oopperaskandaalinsa, kun Mikko Franck päätti irtisanoutua ylikapellimestarin virasta. Päätös oli huono, koska hän joutuu sopimuksensa nojalla olemaan talossa vielä vuoden. Konflikti joko kytee pitkään, jolloin ooppera halvaantuu, tai se sovitaan nopeasti jollakin tavoin.

Oopperan ainoa ongelma on se, että sitä johtavat ukkoutuneet miehet. Minkä vuoksi kuusikymppisten äijien pitää laittautua joka ikiseen luottamusvirkaan? Eduskunnan pääsihteerinviran pitäisi riittää Seppo Tiitiselle. Entinen suojelupoliisin päällikkö ymmärtää taidelaitoksesta saman kuin jänis Jumalasta. Oopperan hallituksen puheenjohtajana toimiva Tiitinen voisi tehdä Suomelle palveluksen paljastamalla DDR:n vakoojia sisältävän niin sanotun Tiitisen listan, mutta mitä hän tekee? Tämän aamun lehti uutisoi, että Tiitinen ehdottaa tasavallan presidentin valinnan siirtämistä eduskunnalle! Johtuuko kannanotto Tarja Halosen sisältymisestä Tiitisen listalle? Lisääkö tämä jollakin tavoin demokratiaa? Haluaako pääsihteeri itse valita myös presidentin? Ehkä hän haluaa siirtää kannanotollaan vain huomion Kansallisoopperasta omaan oopperaansa.


Korkeakoulujen harvennus

Viime viikon paras uutinen kertoi korkeakouluverkon harventamisesta. Vihdoinkin! Milloin päästään purkamaan sitä? Tästä savotasta löytyisi minullekin varmasti työtä. Suomessa korkeakoulutusta nauttii 70 prosenttia ikäluokasta. Oikea määrä olisi 2 prosenttia, sillä vain sen verran kansakunnasta osaa kirjoittaa, laskea, lukea tai tehdä jotain muuta kohtalaisen virheettömästi.

Korkeakouluverkon paisuttaminen oli tulos löyhäkätisyydestä, jonka tuloksena maisterin- ja tohtorinpaperit toimitetaan nykyään jokaiseen kotiin. Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että alalle kuin alalle on saatu todellista kilpailua. Vasta julkaisu- ja muun toiminnan tuloksena nähdään, kuka on kuka. Pelkkä ”koulutus” kun ei ole enää mitään eikä anna sen enempää motiivia kuin taitojakaan tehdä mitään merkityksellistä. Myöskään UPJ ei ole huono alku, kun entisiä sivistysyliopistoja tuhotaan. Ennen ihmiset olivat sivistyneitä yliopistojen ansiosta; nykyään he ovat sitä niistä huolimatta. Luultavasti oikeat yliopistot ovat tulevaisuudessa yksityisiä – myös Suomessa.

Vuoden kuplat

Vuoden kulttuuripoliittisia kuplia oli tietysti useita, mutta kaksi nousee julkisuusarvoltaan ylitse muiden. Ne ovat vertauskuvallisia merkkejä koko kulttuurielämämme sisäänpäin lämpiävyydestä.


Euroviisujen ehdokasasettelu

Ensimmäisen palkinnon kulttuuripoliittisesta lapsellisuudesta saavat euroviisuvalinnat. Kansalle kerrottiin, että Suomen edustaja valitaan ”asiantuntijaraadin” asettamista ehdokkaista ja että valitsijoina toimivat Yleisradion ja tuotantoportaan edustajat. – Mitä ihmettä? Eivätkö ihmiset saa itse päättää, mikä on hyvää? Tuottajien halu ohjailla ihmisten kulutustottumuksia on tunnettu, mutta ajattelemattomimpaan tekoon syyllistyikin parlamentaarisesti valvottu Yleisradio, joka luulee voivansa kahlita kansalaisten makumieltymyksiä. Nightwish olisi jo käynyt voittamassa Euroviisut, jos se olisi päässyt viranomaiskontrollin läpi. Lordi voitti viime keväänä siksi, että ihmiset laittoivat sen asialle viranomaiskontrollista huolimatta.

”Asiantuntijuuteen” vetoaminen todellisen suosion sijasta oli sekä tuottajilta että Yleltä asiantuntemattomuuden huippu. Jokaisen pitäisi tietää, ettei mitään kilpailuja voida voittaa kompromisseilla eikä myöskään tuputtamalla ihmisille heidän tahtonsa vastaisia ehdokkaita. Suuret tähdet, kuten Rasmus ja HIM, vetäytyivät tunnetusti ehdokkuudesta, mutta Suomesta olisi löytynyt esimerkiksi teknomusiikin alan toimijoita: Darude, Dallas Superstars, Orkidea, Above & Beyond, Paavo Siljamäki, Matti Laamanen, Jori Hulkkonen, Miika Kuisma, Slusnik Luna ja niin edelleen. Jopa jokin Sofia Zidan kaltainen poptähtönen olisi sopinut kilpailuun paremmin kuin valituksi tullut ikävystyttävä ja ummehtuneen harmaa myyrälauma. Myös rockin sektorilta olisi löytynyt paljon tähtiainesta, kuten Negative. Sopivia olisivat olleet listoille yltäneet popmusiikin tekijät, miksei vaikka niinkin ilmeinen voittajasuosikki kuin Antti Tuisku.

Yleisradion ja tuottajien silakankatkuisissa takahuoneissa kokoon kääräisty ehdokasasettelu on nyt niin huono, että paluu nollalinjalle on väistämätön, kun salaisten neuvottelujen tuloksena estradille kohoavat ehdokas Jukka Kuoppamäki ja asiantuntijakapellimestari Ossi Runne. ”Monipuolisuuden” tavoittelu mummolauman ehdoilla on savuverhoa täydelliselle tunaroinnille, ja tosiasiassa sen kautta riistettiin ihmisiltä mahdollisuus valita. Tapaus osoittaa, että ehdolleasettajat eivät ymmärtäneet lainkaan kansainvälisen viihteen eivätkä omien tehtäviensä luonnetta.


Tuomiojan ja Wuolijoen palkitseminen

Toisen palkinnon kulttuuripoliittisesta sisäänpäin lämpiävyydestä saa Tieto-Finlandian myöntäminen Erkki Tuomiojalle, joka on päätynyt myös Helsingin yliopiston dosentiksi, aivan kuten Paavo Lipposen EU-erityisedustajana julkisuuteen noussut Teija Tiilikainenkin. Molemmat ovat ensisijaisesti poliitikkoja eivätkä tieteenharjoittajia. On harmi, että tieteen ja taiteen palkinnot ja tunnustukset jaetaan puoluepoliittisin perustein. Siihen kai viittaa jo yleistä arvonantoa nauttiva tiede- ja taidepolitiikan käsitekin.

Tieto-Finlandialla palkittavaksi olisi löytynyt parempiakin teoksia kuin nyt valittu ulkoministerin kirja äidinäidistään, Hella Wuolijoesta, jonka vasemmistolaisuutta en ole koskaan ymmärtänyt; hänhän oli sentään suuren kartanon emäntä ja liikenainen. Asiassa kenties näkyy jotain samasta kompleksisuudesta, jonka myötä liberaalipuoluetta edustaneen pääministerin, Sakari Tuomiojan, pojasta tuli demari.

Virolaissyntyinen Hella Wuolijoki piti kansalaissodan jälkeisinä vuosina ”poliittista salonkia” kommunisteille ja Neuvostoliiton diplomaateille niin sanotussa professorien talossa eli Merilinna-nimisessä Jugend-kiinteistössä Neitsytpolun ja Kaivopuiston kulmassa. Kyseisessä vuonna 1900 valmistuneessa pytingissä on majaansa pitänyt myös sotaministeri Rudolf Walden, jolle isoisäni lainasi rahaa Kaipolan paperitehtaiden heikkoina vuosina 1930-luvulla. Nykyään talossa sijaitsee Aatos Erkon Kaivopuiston-koti, joten mikään halpa Wuolijoen ratkaisu ei ollut. Wuolijoki myös tuomittiin vuonna 1943 elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen jatketusta maanpetoksesta, ja hän vältti yhdellä äänellä kuolemantuomion. Suomen ajauduttua Neuvostoliiton vaikutuspiiriin välirauhan jälkeen hänet kuitenkin vapautettiin vuonna 1944 ja kohotettiin jo seuraavana vuonna SKDL:n vaalivoiton myötä Yleisradion pääjohtajaksi, jolloin kolmannelta ehdokassijalta tapahtuneen nimityksen ja ohituksen virkaan järjesteli tuolloinen liikenneministeriö ja maan hallitus.

SKDL:ssä toiminut Wuolijoki nousi myös toistamiseen eduskuntaan (varamiehen paikalta) vuonna 1946, ja Yleisradion pääjohtajan virasta hänet erotettiin vuonna 1948 radiolähetysten muututtua räikeän poliittisiksi sekä Wuolijoen itsensä estäessä viihteellisen ohjelman ja tanssimusiikin soiton. Hän muun muassa särki vasaralla Hiski Salomaan levyn ”Lännen lokareita” eräässä Niilo Tarvajärven juontamassa ohjelmassa. Vaikka Wuolijoen teot voivat näyttää jälkikäteen tarkasteltuina huvittavilta, tosiasiassa hänen edesottamuksensa ja kotikommunisminsa merkitsivät vakavaa vahingontekoa ja uhkaa maallemme. Niiden kautta pohjustettiin tietä sosialistiseen Suomeen samalla, kun suomalaisia miehiä kuoli taisteluissa isänmaamme ja vapautemme puolesta. Siksi hänen tekojaan ei voida tarkastella kepeähkösti eikä leikkisästi, kuten Tuomioja kirjassaan, vaan ne ansaitsisivat lopultakin tulla tuomituiksi poliittisen moraalittomuuden merkeiksi.


Hellan vieressä heiluntaa vai politiikkaa kirjailijankaavussa?

Wuolijoen kirjallisia ansioita tuskin kiistää kukaan, mutta hänen näytelmätuotantonsa ja taiteellisuutensa eivät selitä eivätkä oikeuta hänen poliittisia virhearviointejaan. Järkevimmin hän olisi tehnyt pysyessään näytelmäkirjailijana. Tosiasiassa hän oli samaa jengiä kuin hänen palvelemansa desantit, Hertta Kuusinen, Otto Wille Kuusinen, Aleksandra Kollontai ja koko Terijoen hallitus. Hänen feminisminsä olisi voinut etsiytyä adekvaatimpiin muotoihin kuin sosialismin ja kommunismin tavoitteluksi.

Kyseessä ei siis ollut ”häivähdys punaista”, kuten kirjan nimi vihjaa, vaan Wuolijoen toiminta oli läpikotaisin purppuranpunaista. Koska Tuomiojan teos ei tuo julki mitään tärkeitä selitysperusteita Wuolijoen persoonan ristiriitaisuuksiin eikä se myöskään arvioi hänen tekojaan kriittisesti, sitä ei voida pitää ansiokkaana. Sen sijaan palkinnon olisi voinut myöntää vaikka tohtori Jukka Seppisen kirjalle Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991, joka valaisee sosialisoimiseen tähdänneen toiminnan laajuutta. Tuomiojan palkitseminen oli poliittinen, sillä palkinnon jakoi tällä kertaa Raimo Väyrynen, joka tunnetaan demariyhteyksistään.

Olisi mielenkiintoista tietää, palkittaisiinko Tieto-Finlandialla myös sellainen filosofi, joka kirjoittaisi poliitikkojen oidipus- tai elektrakomplekseista kirjan – tai olisiko poliittisesti motivoituneilla lukijoilla edes kykyä ymmärtää ajatuksen ideaa.