31. tammikuuta 2010

Metakeskustelun hyödyllisyydestä


Metakeskustelulla tarkoitetaan puhetta siitä, kuinka keskustelua pitäisi käydä.

Olipa kerran Aziz, joka muutti kippurakärkisine kenkineen maahan. Pian esiin nousi maahanmuuttokriitikko, joka kritisoi maahanmuuttoa. Hänelle puolestaan ilmaantui maahanmuuttokriitikon kriitikko, joka kritisoi maahanmuuttokriitikkoa. Lopulta puheeseen puuttui maahanmuuttokriitikon ja maahanmuuttokriitikon kriitikon yhteinen ylikriitikko, joka katsoi omistavansa avaimet koko keskustelun kritisointiin ja veti maahanmuuttokriitikon oikeuteen. Tämän kaiken tapahtuessa Aziz livahti taloon kuin torppaan ja teki sinne kotinsa.

Olipa kerran Luigi, joka valmisti ja levitti lapsipornoa. Eräs lapsipornon kriitikko nappasi Luigin kuvat internetistä ja teki niistä taidenäyttelyn osoittaakseen, mitä netistä löytyy. Taidenäyttelyyn tuli sittemmin lapsipornokriitikon kateellinen kollega, joka oli ammatiltaan kriitikko, sillä hän oli epäonnistunut omassa taiteellisessa haaveessaan näyttää toisille, millainen maailma on. Niinpä lapsipornokriitikon kriitikko antoi lapsipornokriitikon ilmi poliisille, joka ryhtyi asian ylikriitikoksi, vei taidenäyttelyn pois ja tukki lapsipornokriitikon sekä lapsipornokriitikon kriitikon suut opettamalla, kuinka asiasta X (sensuroitu) ollaan oikeaoppisesti hiljaa. Tämän kaiken tapahtuessa Luigi levitti lapsipornoa valonnopeudella maailman ympäri.

Olipa kerran Pohjois-Karjalasta muuttanut hyväuskoinen ja lapsellinen opiskelijatyttö nimeltä Katja, joka raiskattiin häikäilemättömästi Kontulan metroasemalla. Muutamat polkivat häntä kuin tulpatonta mopoa, ja hän sai lisänimen patja-Katja. Raiskausten kriitikkoa tämä liikutti, ja hän kirjoitti asiasta nettiin. Pian asiaan tarttui sanomalehti Tämän maailman kaikki asiat toimittaja, joka raiskausten kriitikkoa kritisoiden ryhtyi raiskauskriitikon kriitikoksi. Hän sai tuekseen erään puolueen erään jaoston, joka ylikriitikoksi ryhtyen saattoi asian tuomarin nuijan alle. Tämän kaiken tapahtuessa epätoivoinen Katja omaksui prostituoidun ammatin ja myi ihteään käpy selän alla kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti, sillä ”tavaran” myyminen ei ollut rikos, ostaminen vain oli.

Olipa kerran rehti rakennusmies Reino, joka rakensi itselleen mökin. Sitten paikalle tuli rakennusviraston kriitikko, joka purnasi, että talossa on harjakatto kun pitäisi olla tasakatto, ja seinät ovat siniset kun pitäisi olla punaiset. Hänelle ilmaantui edelleen mestarikriitikko, ja kriitikot kinasivat keskenään, kunnes Reino keskeytti viranomaiset ja sanoi: ”Olen omalla kustannuksellani tehnyt tämän talon. Viereinen tontti on vapaa. Tehkää te sinne sellainen palatsi kuin haluatte mutta pyyhkikää itse toistenne perseet älkääkä siirtäkö kuluja muille.”

Muuan kriitikko päätti myöhemmin esittää kritiikkiä aiheesta ”Kuka kriitikon elättää?”. Hänelle ilmaantui kuin ilmaantuikin kriitikon kriitikko, joka esitti kritiikin kritiikkiä, ja hänelle vihdoin kriitikon kriitikon kriitikko. Näin oli saavutettu täydellisen ja riippumattoman kritiikin taso, joka koski kritiikkiä itseään eikä poikennut maassamme esitettävästä yhteiskunnallisesta keskustelusta, paitsi siinä suhteessa, että se oli sataprosenttisen laillista eikä ketään tarvinnut kurmottaa oikeudella. Se sai myös osakseen useimmat kuviteltavissa olevat palkinnot, ja tästä kaikesta syntyi suunnaton yleisen mielettömyyden varasto.

30. tammikuuta 2010

Luokkajako ja praktinen syllogismi


Filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartre kynäili vuonna 1944 kirjoittamansa näytelmän Huis clos (suom. Suljetut ovet, 1947) erääseen repliikkiin seuraavat kuolemattomat sanat: ”Helvetti, se on toiset ihmiset!” Lauselmaa on sittemmin pidetty Sartren eräänä ydinteesinä, tosin hieman virheellisesti, sillä hänen kannanottonsa ei kohdistunut ihmisiin yksilöinä eikä persoonina vaan toisiin ihmisiin joukkona ja massana, siis ihmisiin yhteisönä, jonka on usein vaikea päästä sopimukseen mistään.

Tämä kuitenkin nyt tällä kertaa vieraudesta, toiseudesta, erilaisuudesta ja muukalaisuuden pelosta (jotka kaikki ovat sitä paitsi eri asioita). Koetan seuraavassa lähestyä ihmisten hyvyyttä ja pahuutta sekä heidän konfliktejaan sillä sartrelaisella, immanentilla ja materiaalisella tasolla, jolla heidän etupyrkimyksensä ja pyyteensä kohtaavat ahdistusta herättävässä massakulttuurissa.

Olen kieltämättä joskus myös itse ajatellut, kuinka paljon helpompaa elämä olisi ilman vastustajia. Yksi syy edellisessä kolumnissa käsittelemääni ihmisten kiistelyyn on varmaankin yhteiskunnallinen luokkajako. Tuloerot ovat Suomessa jatkuvasti kasvaneet. Kansalaisten keskiarvopalkka on noussut, mutta se on samalla etääntynyt palkkojen mediaanista. Sillä tarkoitetaan keskimmäistä palkkaa, joka löydetään, kun palkat laitetaan suuruusjärjestyksessä jonoon. Kun mediaanipalkka on paljon alempi kuin keskiarvopalkka, tulonsaajien joukossa on paljon pienituloisia mutta vähän erittäin suurituloisia, joiden mukanaolo korottaa keskiarvopalkan mediaanin yläpuolelle. Suomessa luokkakuilu repeää sitä mukaa kuin mediaanin ja keskiarvon välimatka kasvaa. Ja nykyään tämä railo sen kun syvenee sartrelaisen ahdistuksen ja inhon levitessä leipäjonoissa.

Poliitikkojen tajunnassa puolestaan kilahtaa varoituskello heti kun joku lausuu sanan ”luokkayhteiskunta”. Alkaa luokkayhteiskunnan kiistäminen. Suomessa on pelätty kansanryhmien jakautumista jo vuodesta 1918. Siksi poliitikot haluavat torjua pienimmätkin vihjaukset kansakunnan kahtia jakautumisesta, ja muutamat haluaisivat kieltää jo pelkän puheen luokkayhteiskunnasta.

Luokkayhteiskunnan olemassaolon ja voimaan astumisen kiistäminen palvelee vallassa olevien etua. Kun luokkajakoa ei tunnusteta, ei tunnusteta olevan myöskään riistoa eikä epäoikeudenmukaisuutta, ei köyhien kyykyttämistä eikä mitään muutakaan kansanvallan varkautta: ei mitään, mikä on väärin. On helpompi käyttää valtaa, kun luokkajaon olemassaoloa ei myönnetä. Itse asiassa tuo kieltäminen on valtaa. Siksi monille valtavirran kulkijoille tulee kiire kiistää luokkayhteiskunnan olemassaolo, vaikka totuus on, että Helsingin väestöstä yli kymmenen prosenttia elää köyhyysrajan (eli 750 euron) alittavilla kuukausituloilla. Suomessa niin huonosti toimeentulevia on yhteensä noin 700 000.

Muutamat ovat epäilleet hankkeitani ja syyttäneet minua politisoitumisesta. Lisäksi ne, jotka eivät vastusta politisoitumista sinänsä, ovat arvostelleet siitä, että kieltäydyn ”osallistumasta politiikkaan sellaisena kuin se on”, vaikka ilmoitankin haluavani tuoda poliittiseen toimintaan järkeä. Nähdäkseni tässä ei ole mitään ristiriitaa. Perusaksioomanihan on, ettei politiikassa ole nykyisellään järkeä.

Tiedän kyllä, kuinka vaikeaa maailman muuttaminen on. Uskonkin sen muuttuvan itsestään, jos kukaan ei pane vastaan. On paljon näyttöä siitä, että ihmiset ovat kyllästyneitä ja pettyneitä nykymenoon. Politiikkaa leimaa halpa populismi, ja poliittista teatteria pyöritetään television tanssikilpailuilla, vaikka samanaikaisesti vaalirahoitusskandaalit paljastavat, että kulissien takana käytetään raakaa valtaa. Uskon, että ennen pitkää ihmisten aggressiot tulevat sirkushuvituksilla nuudutetun viihteellisyyden läpi.

Alun perin Aristoteleelta periytyvä ja G. H. von Wrightin teonteoriassaan kehittelemä praktinen syllogismi kuuluu suurin piirtein näin: Jos A haluaa asiantilaa B ja lisäksi A tietää, että B ei toteudu ilman C:tä, A:n on perusteltua ryhtyä tekemään C:tä. Tämä teonteoreettinen ajatusmalli on tietenkin hieman välineellinen. Se on myös rajoittunut siksi, että se jättää huomiotta ei-tarkoitetut sivuseuraukset, joita kaikesta toiminnasta syntyy. Mutta muutoin se on pätevä.

Miksi sitten nostan kaavan esiin? Siksi, että siihen verrattuna havainnollistuu eräs tosiasia. Nykypolitiikkaa leimaa piirre, että ihmiset eivät enää miellä poliittista toimintaa järkiperäiseksi kausaalisuhteeksi, eli syiden ja seurausten jatkumoksi, jonka kautta voisi saada aikaan tuloksia. He eivät usko, että toiminnalla voisi mitenkään muuttaa oloja, kuten vielä sosialismin kukoistuskaudella, kuohuvalla 1860-luvulla ja 1960-luvulla.

Olojen korjaamiseksi tarvittavan reseptin pitääkin olla nyky-yhteiskunnassa toisenlainen kuin se oli edellä mainittujen vuosikymmenten välisenä satavuotisjaksona. Globalisoitunutta maailmaa hallitseviin pääoman ja työvoiman siirtoihin ei voida reagoida globaalin samapalkkaisuuden vaatimuksella eikä työnantajien ja -tekijöiden välisellä taistelulla, kuten marxismi opetti, vaan puhaltamalla yhteen hiileen kansallisella tasolla. Totuus on, että länsimainen hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää vain kansallisella ja valtiollisella päätöksentekotasolla, ei esimerkiksi paikallisen sopimisen tasolla, jolla yksittäinen ihminen on täysin vaikutusvallaton. Sitä ei voida säilyttää myöskään globaalilla tasolla, joka on liian etäinen ja mittasuhteiltaan väärä. Esimerkiksi globaali samapalkkaisuus ei voi toteutua, sillä jokaisella kansakunnalla on suvereeni oikeus itse määritellä maassaan vallitseva hintataso.

Pahinta on, että globalisaatiota glorifioivan propagandan tuloksena monet ihmiset on saatu uskomaan, ettei heidän teoillaan ja toimillaan ole merkitystä. Näin he eivät usko myöskään teonteoreettisiin syy–seuraus-suhteisiin ja toimi niiden suosittamien kausaaliyhteyksien pohjalta. Uskottelu on ollut tehokasta, sillä ennennäkemätön lannistuneisuuden ilmapiiri vallitsee kaikkialla. Kenenkään länsimaalaisen ei toivota uskovan kansalliseen strategiaan, vaikka entiset kehitysmaat nousevatkin uppoavan Lännen ohitse juuri kansallisen edunvarjelun tuella. Länsimaissa vastaavaa asennoitumista moitittaisiin nationalismiksi.

Itse uskon, että länsimaiden kurjistumisen jatkuessa tarpeeksi pitkään ihmisten kärsivällisyys ja sietokyky ylittyvät, ja silloin on pakko kaivaa tosiasiat esiin. Niin tässä kuin tuossakin asiassa olisi kuitenkin tärkeää kiirehtiä ajoissa. Paljon vaikeampaa on kiirehtiä myöhässä, ja myös korjaamisen hinta on silloin kovempi. Nähdäkseni vain yhteisen kansallisen edun tunnustaessamme me suomalaiset ihmiset voimme lakata näkemästä toisemme vihollisina ja vapautua siitä sartrelaisesta vankilasta, jonka ahtaisiin rotanloukkoihin globalisaatio on uhannut meidät työntää. Kansallisen politiikan päämäärät ja keinot tunnustamalla voidaan myös praktiseen syllogismiin sisältyvä toimintamekanismi saada jälleen toimimaan.

29. tammikuuta 2010

Takaisin inhimilliseen yhteiskuntaan


Tänä vuonna Suomessa on ehtinyt tapahtua jo paljon: yksi kansainvälistäkin huomiota herättänyt sarjamurha ja entisen kansanedustajan itsemurha. Äskettäin lehdet kertoivat, että 14-vuotias vantaalaistyttö laati koulukiusaajistaan tappolistan. Poliisi puolestaan vahvisti naama peruslukemilla, että ei huolta: tämä on rutiininomaista, sillä vastaavaa tulee esiin lähes joka kuukausi.

Kulttuurin väkivaltaisuus ei ole tietenkään mikään suomalainen ominaispiirre. Olisi typerää arvostella omaa maata asioista, joita löytyy kaikkialta, vieläpä paljon kärjistyneemmissä muodoissa. Siksi herää kysymys, mikä ihmisiä riivaa.

Onko kyse ihmisten turhautumisesta omaan hyvinvointiinsa tai pahoinvointiinsa? Kertovatko väkivalta ja kiusaamiskulttuuri ihmisten taistelusta toinen toisiaan vastaan tai luontoa vastaan eloonjäämiskamppailussa? Vai onko kyse jostakin metafyysisestä pahuudesta, heikkoudesta tai pahasta tahdosta, kun ihmisistä tulee niin ilkeitä, epäonnisia ja traagisia kuin he todellakin ovat?

Minulla ei ole tähän kysymykseen yksiselitteistä vastausta. Luultavasti myös pahalla tahdolla on merkitystä. Etiikalle puolestaan ei voi olla mitään muuta lähtökohtaa kuin hyvä tahto. Olisi mahdotonta ajatella, että etiikan päämäärä olisi paha, ja siksi jo Tuomas Akvinolainen lausui: Bonum est faciendum et prosequendum, malum est vitandum  (Hyvä on suositeltavaa ja edistettävää, pahuus taas on vältettävää).

Hyvä ja paha ovat tietenkin vaikeita määritellä yleispätevästi, mutta ajatus valottaa sen, että inhimillisessä tahdonmuodostuksessa on aina parempi pyrkiä hyvään kuin pahaan. Nyt näin ei ole. Ovatpa hyvyys ja pahuus mitä tahansa, ihmiset eivät näytä pyrkivän hyvään vaan pahaan. Heidän tahtonsa on vääristynyt, ja he riippuvat toistensa tukassa kiinni kuin pienet vihamieliset satiaiset. Poliitikot piinaavat toisiaan. Köyhät kamppailevat keskenään, ja rikkaat polttavat rahansa käräjöidessään kunniastaan oikeuksissa, vaikka tuskinpa heidänkään saavuttamansa oikeudet pysyviä ovat. Sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään ja kunnialliset pitävät itse huolen maineestaan.

Nyky-yhteiskunnassa ihmiset ovat kuin pienikokoisia piruja. Kyse on aivan ilmeisesti pahasta tahdosta, ei hyvästä. Myös Suomessa ihmiset kiusaavat toisiaan liikaa. Siksi jokaisen olisi hyvä katsoa peiliin ja tutkia, minkälainen ihminen sieltä löytyy. On kaameaa, että jo koululaisetkin laativat toisistaan tappolistoja. Heidän ahdistuksensa on tietysti vanhempien ihmisten välinpitämättömyyden syytä.


Nais–mies-dialogin vääristyminen

Feministien harjoittama piikittely onkin sitten kokonaan omaa luokkaansa, aivan kuten naisten ja miesten välisen keskustelun kieroutuminen laajemminkin. Esimerkiksi raiskauskriisikeskus Tukinainen tilitti äskettäin, että tappouhkauksien lateleminen parisuhteissa on valitettavan yleistä ja että asiasta ottaa yhteyttä yleisimmin nainen.

Feministinen Helsingin Sanomat laittoi tämän sivuilleen mielellään, mutta niin Hesarin kuin naisten kriisikeskuksenkin näyttää olevan vaikea tunnustaa, että lapsiin kohdistetun perheväkivallan harjoittaja on suurimmassa osassa tapauksista nainen ja että naiset todella pahoinpitelevät miehiään yleisemmin kuin miehet naisia. Esimerkiksi Aamulehden raportoiman tuoreen kyselytutkimuksen mukaan ”tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”.

Miehet eivät vain avaudu asioista yhtä usein kuin naiset. Lisäksi tilastot eivät kerro siitä henkisestä väkivallasta, eli nalkuttamisesta ja solvaamisesta, joilla naiset usein piinaavat miehiä, ihan institutionalisoidun feminisminkin muodossa.

Feministien miesviha puolestaan kasvaa (hetero)naisten yksinäisyydestä ja peloista, joiden takaa kaikuu seksuaalinen tyydyttymättömyys. Naisille tyypitellyssä roolijaossa naisten ei pidetä suotavana olla seksuaalisesti aktiivisia, ja niinpä he kostavat ja sääntelevät miesten seksuaalista tyydytystä seksistä pidättäytymällä. Näin (hetero)miehet syyllistetään lopulta seksin ostamisesta ja päällekäyvyydestä. Heteromiesten ja -naisten idealisaatioista ja yhteiselon unelmista puuttuu oivallus, että toiselle voi tehdä hyvää vain nöyrtymällä ja suostumalla toteuttamaan toisen toiveita. Sen sijaan nykymeno sisältää paljon salattua henkistä kärsimystä, joka johtuu osapuolten ylpeydestä.

Feminismi sinänsä on täysin ideologinen luomus. Sen edustajat pitävät mahdollisena arvostella feminismiä vain, jos itse on feministi. Todellisuudessa feminismi ei ole tasa-arvon kannalta sen parempi aate kuin sovinismikaan.

Feministien ja sovinistien välinen kissanhännänveto on osa sitä jatkuvaa kähinää, jonka kautta media koettaa luoda arkitodellisuuteen merkityksiä ja jota käsittelin kolumnissani Paskapuheesta. Olennaista on todellakin ajatusmaailma: vääristynyt dialogi ja kieroutuneet nais–mies-suhteet. Kunpa niiden takana ei olisi jokin tarkoitushakuinen paha tahto. Ainakaan reiluilta vastavuoroiseen vaihtoon perustuvilta ihmissuhteilta nuo eivät näytä.


Voisiko politiikkaa tehdä reilusti?

Yhteiskunnassamme on lisäksi suunnitelmallista ja institutionalisoitua pahuutta. On kokonaisia organisaatioita, kuten kaikkien rakastamat pankit, vakuutuslaitokset ja kiinteistöjen välitysfirmat, joissa oikein ammatikseen pohditaan, miten ihmisiä voitaisiin vielä piinata, kiusata ja kiristää, jotta elämä olisi mahdollisimman vaikeaa ja epämukavaa. Ilkeimmille sopisi ohje: vihatkaa toki itseänne kuten lähimmäisiänne.

Itse uskon, että tästä ahneuden, kapitalismin, vääjäämättömänä pidetyn globalisaation ja toivottomuuden kirouksesta voidaan tehdä poliittisilla keinoilla loppu. Hyvä voittaa pahan - oikeus lannistaa vääryyden.

Loppu voidaan tehdä myös korruptoituneiden poliitikkojen välinpitämättömyydestä, ja oikeudenmukaisuus voidaan saattaa takaisin voimaan niin, että ihmiset kokevat taas elävänsä huolta pitävässä yhteiskunnassa.

Lopun ajat ovat lähellä, ja vääryyden pitää väistyä. Itse uskon, että tämän maan politiikassa, henkisessä tilassa ja tahdonmuodostuksessa alkaa aivan pian uusi aika.

28. tammikuuta 2010

Vihaajien vihaajat ja heidän vihaajansa


Ylen Ulkolinja esitti tänään dokumentin nimeltä Obamanvihaajat. (Ohjelma näkyy netti-TV:stä.) Suomalaisvoimin tehdyssä ohjelmassa syytettiin Yhdysvaltain oikeistoa rasistiseksi rotuvihan harjoittajaksi, mikä teki ohjaajana toimineen Pertti Pesosen (ei Aamulehden entinen päätoimittaja) tavoittelemasta poliittisesta korrektiudesta lähes täydellistä.

Obaman presidentiksi valinnan katsottiin olleen liikaa monille Yhdysvaltain valkoisille, ja ohjelman tekoa luonnehdittiin ”tunkeutumiseksi vihamaailmaan”. TV-ohjelman mainoksessa puhuttiin ”viharadioista” ja ”internetin vihasivuista”, mikä tuskin riittää tekemään Yleisradiosta ”rakkausradiota”.

Itse näen ongelmana asiasta kertomiseen liittyvän epätasapainon. Muistetaanpa jokunen tosiasia. Obama sentään valittiin presidentiksi. Nyt häntä vastustavat muutamat ihmiset, mikä kuuluu politiikan olemukseen. Myös ohjelman esittelyssä myönnetään, että ”rotukysymys on Yhdysvalloissa tabu” ja että ”vain piintyneimmät rasistit sanovat avoimesti, että Obaman rodulla on väliä”. Niinpä asian ei pitäisi olla suuri ongelma. Rotukysymyksen edelleen avoimet haavat kertovat, että monikulttuurinen yhteiskunta ei toimi. Myös maahanmuuttoon perustuvassa Yhdysvaltain liittovaltiossa kansallinen harmonia on saatu aikaan verenvuodatuksella, suurin ponnistuksin ja hampaidenkiristelyn tuloksena.

Kysymys kuuluu, kuinka suuren porun musta väestö olisi nostanut, jos Obamaa ei olisi valittu. Tällöin vasta syytettäisiinkin rasismista. Kun Obama kuitenkin valittiin, valitus koskee sitä, että muutamat valkoiset esittävät nyt katkeria kommentteja. Myös sitä vastaan kohdistettu antirasismi alkaa olla äänekkäämpää kuin mahdollinen rasismi itse.

Olennaista syrjinnän arvioimisen kannalta on seuraava: vain noin puolet valkoisista eli 55 prosenttia äänesti vaaleissa John McCainia, mutta peräti 95 prosenttia mustista Barack Obamaa. Missään tiedotusvälineessä ei kehdattu sanoa tätä mustien omaa, puhtaasti rodullisin perustein tapahtuvaa äänestyskäyttäytymistä, rasismiksi. Valkoisten antamien äänten noudattaessa lähes vaalien lopputulosta (eli mennessä ehdokkaiden kesken melkein tasan) mustat puolestaan tekivät valintansa yksinomaan rodullisin perustein (tulos: 95–5).

Tämä kertoo paljon taustalla vallitsevista asenteista. Jos joku valkoinen asettuu itsensä värisen ehdokkaan taakse, media pitää sitä aina rasismina ja kaivaa esiin vanhat lorut Ku Klux Klanista. Sen sijaan mustien vastaavaan käyttäytymiseen se ei puutu. Poliittisesti korrekti ja vasemmistolaisuuden penetroima tiedotuskoneisto jatkaa suomettunutta yksipuolisten totuuksien levittämistä niin, että siitä muodostuu suoranaista propagandaa.

Ei rasismi mikään toivottava ilmiö ole. Se on kamalaa, jos mikä. Mutta usein se nostaa päätään nimenomaan valheiden suosta, kun jokin ryhmä mustamaalataan yksinomaiseksi syypääksi johonkin enemmän tai vähemmän todelliseen tai oletettuun ihmisvihaan. Sitäkin maailmaan luonnollisesti sisältyy. Niinpä myös rasismin kieltäminen johtaisi todellisuuden kieltämiseen. Parasta siis suhtautua todellisuuteen realistisesti eikä välittää siitä yksipuolisia kuvia.

Omia mielipiteitäni Obamasta itsestään voitte lukea tästä, tästä ja tästä sekä hänen edeltäjästään tästä. Ei ole Pekkaa pahempi.

Esimerkiksi Obaman homoseksuaaleille antamaa lupausta toimia tasavertaisesti Yhdysvaltain armeijassa voidaan toki tervehtiä iloiten, vaikka itse en erityisesti kaipaakaan passitusta tykinruoaksi. (Kysymys tasavertaisuuden ja samanlaisuuden erosta on oma suuri ongelmansa.)

Mutta myös vuoden takaiset arvaukseni Obaman mahdollisuuksista talouspolitiikan hoitajana osuivat ainakin sikäli oikeaan, ettei Yhdysvaltain taloutta ole voitu laittaa kuntoon taikasanoilla. Uuden Suomen tämänpäiväisen jutun mukaan Obama peruikin jo puheitaan ja myönsi tyylikkään vaatimattomasti, että ”pieleen meni”.

24. tammikuuta 2010

Se on valtiosalaisuus


Kaikilla valtioilla on turvallisuuteen liittyviä salaisuuksia. Kun Yhdysvallat suunnitteli ensimmäistä häivepommittajaansa, Lockheed F-117A Nighthawkia, hanketta koskeva tieto pidettiin vuosien ajan visusti salassa. Ongelman muodosti niin sanottu demokratia. Puolustusbudjetti pitää USA:ssakin käsitellä ja hyväksyä parlamentissa, jossa istui monta asiasta mahdollisesti räksähtävää rauhanliikkeen veteraania. Niinpä rahoitus tälle kansalliseen turvallisuuteen liittyvälle hankinnalle uitettiin erilaisten varjohankkeiden kautta: esimerkiksi sisällyttämällä budjettiin kymmenien miljardien varat kenttälapioiden ja lusikkahaarukoiden ostamiseen.

Suomen valtiosalaisuudet puolestaan liittyvät tällä hetkellä sensuurin kylvämiseen ja rasismin kitkentään. Suomalaisten poliitikkojen suurin salaisuus on se, että valtiojohdon pitää edistää Euroopan unionista määrättyä maahanmuuttopolitiikkaa, vaikka kansalaisten valtaenemmistö ei sitä hyväksykään. Kun politiikkaa tehdään vastoin kansalaisten tahtoa, seuraa tietysti vastalauseita. Poliitikot sanovat niitä sitten ”rasistisiksi” koettaessaan mustamaalata kritiikin. Osa kansalaisista menee lankaan ja liittyy syrjinnän kamaluutta hoilaavien kuoroon, vaikka ulkomaalaisten kohtelu on ollut Suomessa parasta, mitä koko universumissa on minun tietojeni mukaan ollut tarjolla.

Suomen ilmeisimpiä ja selvimmin päälle paistavia valtiosalaisuuksia on se, että ministerit ovat puun ja kuoren välissä. He ovat sitoutuneet maahanmuuton edistämiseen EU:n ministerineuvoston kokouksissa eivätkä kehtaa sanoa kollegoilleen, että Suomen kansan enemmistö ajattelee asioista toisin. Toisaalta he eivät kehtaa kertoa suomalaisille ihmisille, että Euroopan unionin jäsenenä Suomi on sitoutunut vastaanottamaan enemmän turvapaikanhakijoita kuin mihin maallamme on tarvetta ja varaa. Ministerit ovat sandwich-tilanteessa, ja siksi he tulevat selkä edellä kotiin Brysselistä.

Tämä on rasismin uhkakuvilla harjoitetun sensuurin todellinen olemus: sen takana on valtiosalaisuus. Valtiosalaisuuden sisältönä on, että kaikissa puolueissa, siis myös kokoomuksessa, keskustassa ja Sdp:ssä tiedetään, ettei maahanmuuttajien tulva ole Suomelle hyväksi. Mutta sitä ei tahdota tunnustaa, koska pelätään, ettei Suomi voi mitään sen enempää EU:n mahdollisille pakotteille kuin kansainväliselle väkivallallekaan, jota esimerkiksi uskontojen konflikoitumiseen aina liittyy.


Hyväksyttävyys ja totuus ovat eri asioita

Viimeisimmän esimerkin kyseisestä valheellisuudesta ja valtiosalaisuuksien varjelusta tarjoaa Rasistiset rikokset -työryhmän raportti, jota arvostelin jo tässä. Koska olen kritisoinut asiaa jo useasti aiemmin muun muassa Sensuurin Suomi -kirjassani, en enää perustele kritiikkiäni laajemmin.

Pahalta kuitenkin näyttää. Jatkossa esimerkiksi tieteellisen julkaisun laillisuus voisi riippua siitä, onko se tehty ”tavalla, jota pidetään oikeana tapana tehdä tiedettä” ja ”onko sen lopputulos hyväksyttävä”. Totuudesta ei puhuta mitään.

Meillä filosofian piirissä katsotaan, että tieteissä ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa tehdä tutkimusta vaan että metodeja on monia, niin myös mahdollisia lopputuloksia. Sen sijaan työryhmän jäsenenä toiminut Mika Illman näyttää arvioivan tiedettä pelkästään omalta normatiiviselta ja täysin puolivillaiselta pohjalta – tieteenfilosofisesti perustellun tieto- ja totuuskäsityksen sijaan.

Kun rasistisen rikoksen uhrina voisi olla myös ”rasististen rikosten vastustaja”, työryhmän jäsenet ovat näköjään ajatelleet itseään ja päättäneet suojata asemansa mädälle hallinnolle tyypilliseen tapaan: itseensä panssaroitumalla. Kun internetin palveluntarjoajille puolestaan langetettaisiin velvollisuus poistaa ”ilmeisesti lainvastainen materiaali” verkosta, ne voisivat aloittaa siivoamalla netistä nämä ennakkosensuuria lietsovat ja perustuslainvastaiset sotkut.


Kohti uutta demokratiakäsitystä

Internetin valvonta on joka tapauksessa teknisesti täysin mahdotonta, mutta se repisi myös sananvapauden palasiksi. Vähäisestäkin rajoittamisesta seuraa kriteerien ongelma: millä perusteella mitäkin kuohitaan? Koska yleispäteviä kriteereitä ei voida luoda asioihin liittyvän arvostuksenvaraisuuden vuoksi, vain valta voisi määritellä, missä rajat kulkevat. Se taas johtaisi sananvapauden valtapolitisoitumiseen ja siihen, ettei mitään sananvapautta ole. Sananvapauden olemus ja elinehto on rajoittamattomuus, ja se puolestaan on kansanvallan, tieteen ja vapaan yhteiskunnan tärkeä edellytys.

Viranomaisvalta ja poliittinen valta elävät puun ja kuoren välissä myös siksi, että ne ovat huomanneet valtansa lipsuvan. Vain äärimmäisen kapea ja vanhentunut demokratiakäsitys rajoittuu pelkkään vaaleissa äänestämiseen. Se supistaa kansanvallan edustuksellisuuteen. Näin oli ennen. Nykyään todellista kansanvaltaa ovat esimerkiksi netissä kirjoittaminen ja kohtaaminen sekä suora poliittinen toiminta. Tämä taas ei sovi byrokraateille, jotka kokevat valtansa vähentyvän.

Mikäli poliitikot toimisivat järkiperäisesti, he pyrkisivät sopeuttamaan toimintansa uuteen tilanteeseen. Nyt he takertuvat vanhan vallan kahvaan ja koettavat estää ihmisiä viestimästä vapaasti, viranomaisvallan ja valtamedian ohi. Median ja poliitikkojen vispilänkaupasta antaa kuvaa jo se, etteivät edes kansanvallan pyhättöön, eduskuntaan, pääse raportoimaan ja tutkimuksiaan tekemään ketkä tahansa toimittajat vaan ainoastaan eduskuntaan akkreditoitujen viestimien nimetyt edustajat.

Valtiosalaisuuksien olemassaolosta olisi tietenkin vielä paljon kerrottavaa, mutta juuri nyt bittiavaruus uhkaa loppua. Valheellisuudella on joka tapauksessa lyhyet jäljet.

21. tammikuuta 2010

Vainajalan valveunta


Kun Tony Halme poistui näyttämöltä, Paavo Väyrynen pyrkii sille uutena ihmisenä. Keskustan puheenjohtajakilpailuun laittautuneena hän koettaa nyt vedota varsinkin nuorempaan äänestäjäpolveen, joka ei muista sen enempää Kekkosen hännystelyä kuin jalasmökkijupakkaakaan.

Kun yksi lasketaan hautaan, toinen yrittää ylösnousemusta. Tutkija Päivi Tillikka puolestaan kertoo, että vainajan kunnioittamisen raja kulkee siinä, missä laki kieltää epätotuuksien lausumisen kuolleesta ihmisestä. Hänen mukaansa vainaja on laissa suojattu vain valheilta. Mitään muuta respektiota ihminen ei tämän mukaan nauti. Kuollutta ihmistä saisi parjata vaikka kuinka, kunhan väitteet pysyvät tosiasioissa, mutta esimerkiksi historiankirjoituksessa tyypilliset epätotuudet ja tutkijain virheet olisivat kyllä rangaistavia.

Argumentti seisoo päälaellaan, aivan niin kuin juristien sorvaamat näkemykset yleensä. Ensinnäkään julkisessa sanassa harvoin on kiistattomia tosiasioita, eli kiistat käydään tosiasioihin liittyvistä merkityksistä, jotka ovat mielipiteidenvaraisia. Mikäli tulkinnat olisivat rangaistavia, kaikkia mielipiteitä voitaisiin pitää periaatteessa rangaistavina. Tieteessä esiintyvät ja tutkijain toistensa kannanotoista löytämät ”virheet” puolestaan kertovat nekin vain tulkintojen erilaisuudesta. Jos vain ”virheet” olisivat Päivi Tillikan armosta rangaistavia, jouduttaisiin neuvottomuuden eteen, sillä ”toden ja hyvän” ajatuksen määrittelemiseksi ei ole mitään yksiselitteistä mittapuuta. Niinpä kaikkea tiedettä voitaisiin pitää Päivi Tillikan mielestä rangaistavana.

Päivistä on jostakin syystä tehty sellainen pylväspyhimys, joka on ”lyhyessä ajassa puhunut uskottavuutensa sangen vähiin”, kuten alan oikea asiantuntija professori Jukka Kemppinen toteaa kolumnissaan.

Vaikka onhan se toki parempi haukkua ihmisiä vasta heidän kuoltuaan. Kritiikki ei satu tällöin yhtä paljon.

Myös keskustan ruumiinvalvojaiset menevät kiintoisiksi. Puolueen koko ykkös-, kakkos- ja kolmosketjunkin kädet ovat vaalirahoitusskandaalin jälkeen niin pahasti mämmissä, ettei puolueesta löydy ketään kelvollista puheenjohtajaehdokkaaksi. Jos tarjolla ovat lopulta Paavo Väyrynen ja Seppo Kääriäinen, kavalkadi on yhtä raikas kuin villasukan läpi uitettu kotikalja.

Toki Väyrysessä on myös paljon hyvää, kuten kriittisen realistinen maahanmuuttokanta. Lisäksi hän ei ole pelkkä pragmaatikko, kuten Matti Vanhanen. Sen sijaan Väyrynen on poliittisen linjan vetäjä, jolla on myös kirjallinen tuotanto, kuten jokaisella kunnon poliitikolla pitäisi olla.

19. tammikuuta 2010

”Kaikki konnat linnaan”


”Kaikki konnat linnaan” on tieteenfilosofian klassinen esimerkki huonosti laaditusta laista. Siinä ei ole määritelty, kuka on konna, mikä on rikos, mistä ihmisiä syytetään tai rangaistaan ja kuinka rangaistus pitää toteuttaa. Rasismia koskevasta lainsäädännöstä on tulossa samanlaista.

Vihreitä edustava oikeusministeri Tuija Brax keräsi viime keväänä kaaderin Demlan kovimpia sananvapauden syöjiä roiskaisemaan näennäisperusteet internetin sensuroimiselle. Porukan jäseninä toimivat muiden muassa valtionsyyttäjä Mika Illman ja asianajaja Johanna Ojala, joka on tullut tunnetuksi maahanmuuttajien asemaa puolustavana juristina. Jos kokoonpano olisi tieteellinen eikä poliittinen, jyrkillä ennakkoasenteilla varustettuja henkilöitä olisi karsittu epätieteellisten presuppositioiden rajoittamiseksi ja ryhmään olisi valittu myös arvostelukykyisiä ja kriittisiä ihmisiä. Käsittelin hankkeen heikkouksia tässä. Tämänpäiväiset uutiset puolestaan kertovat, että työryhmä on saamassa märehdintänsä valmiiksi.

Tulos oli tietenkin sitä, mitä tilattiin, mutta mihinkään asiantuntemukseen tai järkeen selvitys ei perustu. Sananvapauden kahlintaperusteisiin luettaisiin jatkossa erityisesti ”nettirasismi”, ja uutuutena kansalaisille tarjottaisiin rikosnimikettä ”törkeä kiihottaminen kansanryhmää vastaan”.

Koska kaikenlainen kiihottuminen näyttää olevan tämän jengin mielestä pahaa, ”kiihottamisrikos” voisi uuden lainsäädännön mukaan olla jopa ”nettilinkin avaaminen rasistisille sivuille”. Myös yhteisöjä ja yrityksiä voitaisiin vetää vastuuseen, eli internetoperaattorit velvoitettaisiin käytännössä sensuroimaan viestejä ja tietoliikennettä. Tämä olisi samanlaista kuin se, että puhelinlaitosta syytettäisiin sopimattomista soitoista, viemäriverkostoa asiakkaan jätteistä tai autokauppiasta liikenneonnettomuuksista.

Tosiasiassa operaattorit eivät voisi kontrolloida sisältöjä ilman Braxin rakastamaa automatisoitua valvontaa, joten kyseistä tehtävää ei voitaisi suorittaa ilman ennakkosensuuria. Niinpä kyseinen laki rikkoisi perustuslaillista ennakkosensuurin kieltoa ja rankaisisi viesteistä, joita ei ole päästy edes esittämään. Toisin sanoen se sanktioisi tekemättömätkin teot, mikä olisi yleisten oikeusperiaatteiden vastaista. Lisäksi tämä lainsäädäntö langettaisi rangaistuksen tunteista ja niiden osoittamisesta, jolloin ihmiset eivät saisi kertoa avoimesti myöskään kielteisistä käsityksistään, vaan ne vaadittaisiin tukahduttamaan ”viharikoksista” syyttämisen uhalla.

Lainuudistuksen järjettömyys on eräs seuraus siitä, että maassamme lakeja valmistelevat dynamiittityhmät juristit. Ongelma ei ole vain tietämättömyys tekniikasta ja internetin valvonnan mahdottomuudesta. Heidän kalloonsa ei mahdu myöskään se yhteiskunnallinen tosiasia, että viranomaisvalta ei voi koskaan päättää kenenkään ihmisen eikä minkään ihmisryhmän asenteista tai mielipiteistä ja ettei sen pidäkään niistä päättää.

Psykologinen tosiasia on, että laeilla pamputtaminen ja todellisten mielipiteiden patoaminen herättävät ihmisissä puhdasta raivoa ja synnyttävät sellaista vihaa, jota ei ilman rajoittamisen ja tarkkailun ilmapiiriä esiintyisi lainkaan. Tällainen politiikka ei toimi siis myöskään viranomaisten omien päämäärien, kuten syrjinnän vähentämisen ja tasa-arvolla politikoimisen, kannalta.

On tärkeää muistaa, mitä rasismi on. Rasismi on rotusortoa, eikä siihen ole suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa vedonnut tai sortunut juuri kukaan. Myös biologisesti perusteltu rotuoppi (eli käsitys ihmisten biologisista eroista ja ominaisuuksista) on aivan eri asia kuin rotusorto, joka kieltää rotujen ihmisarvon. Ihmisarvo puolestaan on absoluuttinen toisin kuin tasa-arvo, joka on vain relatiivinen. Rasismia ei ole tasa-arvon epäileminen tai kiistäminen; eriarvoisuuttahan luovat kaikkialla esimerkiksi koulu, työelämä ja monet muut tahot, ja sikäli ihmisten eroihin perustuva konventionaalinen eriarvoisuus on arkipäivän välttämätön ja hyväksytty osa.

Valitettavasti kaikki järkiperäinen ja perusteltu maahanmuuton arvostelu on alettu leimata Euroopassa ”rasismiksi”. Suomen valtiosopimuksista juuri Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus on osoittautunut vaaralliseksi pohjoismaiselle kansanvallalle ja sananvapaudelle. Se myötäilee niiden keskieurooppalaisten maiden historiallista taustaa, joilla on takanaan hirveä natsimenneisyys. Kyseisissä maissa vedetään sananvapauden pellit kiinni mitättömän vähäisestäkin ulkomaalaiskritiikistä, vaikka myös niissä vapaan puheen räppänöitä pitäisi potkia auki eikä kiinni.

Samaan aikaan Pohjoismaissa ihmetellään, mihin tämän sananvapauden kuohimisen on tarkoitus vastata. Perusteetonta ulkomaalaistumisen arvostelua ei ole meidän oloissamme juuri nähty.

Keskeinen kysymys on, mihin Suomessa tarvitaan uusia rasisminvastaisia lakeja, kun voimassa oleviakin sovelletaan mielivaltaisesti, vaikka niille on olemassa selkeät soveltamisohjeet. Oikeusfilosofiset perusteet esimerkiksi kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan pykälän soveltamiselle voi lukea teokseni Sensuurin Suomi sivulta 308. Nähdäkseni tuomitseminen pitäisi rajata tapauksiin, joissa

1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä eli kyse on asianomistajarikoksesta,
4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusallisella tavalla, poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta kampanjan käymiseksi,
6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
7) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
8) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole mitään perusteluja.

Sen sijaan Helsingin Sanomien uutinen raottaa lainvalmistelun verhoa niin, että jatkossa ”pelkkä nettilinkin tarjoaminen rasistisille sivuille voi olla kiihottamista kansanryhmää vastaan”. Saman jutun mukaan ”Sellon ampumistapaus sai aikaan rasististen viestien vyöryn”, vaikka tosiasiassa ampujaan kohdistetussa kritiikissä oli kyse rikollisuuden paheksunnasta ja halusta varmistaa suomalaisen yhteiskunnan turvallisuus. Kuinka me saisimme uuden lakiesityksen takana olevat pölvästit viralta pois?

16. tammikuuta 2010

Homot ja Afrikka


Muutamat poliitikot ovat oman homovihansa merkiksi toivottaneet homot tervemenneiksi Afrikkaan. Ehdotus ei ole ollut aivan huono, sillä Afrikassa on lämmintä ja valoisaa, ja kerrotaan, että myönteinen flow vallitsee kaikkialla: on joviaaleja ihmisiä, elämä sujuu rennosti, eivätkä jyrkät mielipiteet purista kenenkään päätä.

Tämän päivän lehti kuitenkin kertoo, että homot joutuvat pelkäämään henkensä edestä lähes jokaisessa Afrikan maassa. Poikkeuksena on vain Etelä-Afrikka, jonne länsimainen yhteiskuntajärjestys ehti vakiintua siirtomaaimperialismin ansiosta.

Monessa muussa Afrikan maassa homot tuomitaan vuosiksi tyrmään, aivan kuten kävi Egyptin niin sanotussa Kairo 52 -tapauksessa vuonna 2001. Ugandassa homoille ehdotetaan kuolemantuomiota, joka on jo voimassa muun muassa Nigeriassa, Saudi-Arabiassa, Iranissa ja Pakistanissa.

STT:ltä peräisin olevassa jutussa ei kuitenkaan kerrota selvästi diskriminaation syytä. Artikkelissa ei mainita kertaakaan sanaa ”islam” vaan ainoastaan viitataan muslimikulttuurin suuntaan. Ihmisten sanotaan suhtautuvan homoihin ”nurjasti”, jota mainintaa Helsingin Sanomien sivuille päätyneessä jutussa käytetään kahteen kertaan sanojen ”syrjintä” ja ”rasismi” kiertämiseksi.

Todellisuudessa syynä ihmisoikeuksien polkemiseen on islam, joka lienee maailman takapajuisin uskonto. Se on taustatekijänä silloinkin, kun homojen syyllistämistä käytetään verukkeena kyseisissä maissa vallitsevien todellisten ongelmien, kuten taloudellisen kurjuuden, peittelyyn.

Logiikka on tältä osin yhtä huonoa kuin se on monissa muissa maissa. Esimerkiksi Kiinassa poliisi esti äskettäin homoja järjestämästä omia sinänsä viattomia kauneuskilpailujaan. Kiinan viranomaisilla olisi kuitenkin tärkeämpää pohdittavaa sensuurikäytäntöjensä kanssa, aivan niin kuin USA:n Kiinalle Google-kiistassa lähettämä nootti osoittaa.

Myös muutamien länsimaiden kansallismieliset puolueet ovat tehneet virheen, kun niiden johtajat ovat keskittyneet parjaamaan homoja sen asemasta, että he olisivat myöntäneet homoille kaikki ihmisoikeudet käden käänteessä ja puuttuneet nyky-Euroopan todellisiin ongelmiin. On alkeellista mätkiä mitään kansallista vähemmistöä, kun talous on kuralla, työttömyyttä maassa ja asuntokurjuus vallitsee kaikkialla. Siinä olisi todellista korjaamisen aihetta.

14. tammikuuta 2010

Jos Tony Halme olisi ollut nainen


Viime viikonloppuna menehtyneeltä Tony Halmeelta jäi julkiseen sanaan monta lentävää lausetta, jotka eivät olleet aina kohteliaimpia. Eniten ehkä paheksuttiin lausumaa, jossa hän arvioi presidentti Tarja Halosta lesboksi vuonna 2003. STT:n kautta esittämässään julkisessa anteeksipyynnössä ammattinyrkkeilijä selitti käsityksensä johtuneen siitä, että Halonen toimi aikoinaan Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n puheenjohtajana, eikä arvio ollut sikäli aivan tavaton.

Mikäli viittaus lesbouteen koetaan loukkaavana, takana täytyy olla kielteinen näkemys homoseksuaalisuudesta itsestään. Kun myös lehdistö syytti Halmetta kunnianloukkauksesta, se meni mukaan tuohon homoksi huuteluun ja homoseksuaalisuuden pitämiseen kielteisenä. Paremminkin olisi voitu kiittää Halmetta huomaavaisuudesta. Nyt ei lainkaan pohdittu, miksi homoseksuaalisuutta täytyisi pitää ominaisuutena, johon viittaaminen koetaan herjaksi. Onko muka häpeäksi olla homo ja merkittävässä asemassa? Itse en ainakaan pahastuisi, vaikka joku sanoisi minua tasavallan presidentiksi.

Lehdistö ilmeisesti käänsi homoseksuaalisuuden kielteiseksi ominaisuudeksi ihan vain syyttääkseen Halmetta herjan heitosta. Tässä mielessä reaktio oli nurinkurinen. Siitä kärsivät lähinnä homot, jotka sijaistraumatisoituivat huomatessaan, että heidän seksuaalisuudestaan puhutaan kielteisesti. Näköjään myös tiedotusvälineet pitivät homoseksuaalisuutta kielteisenä asiana vain siksi, että siten ne katsoivat voivansa läimäyttää Halmetta.

Parasta olisi antaa kuolleiden levätä, he kun eivät voi itseään enää puolustaa. Iltalehden feministikirjoittaja Kaarina Hazard syyllistyi kuitenkin pahimmanlaatuiseen hasardiin haukkumalla oman kätensä kautta kuollutta Tony Halmetta ”niskamakkaraksi”, ”mulliksi” ja ”eläimeksi” kolumnissaan.

Jos Halme olisi ollut sukupuoleltaan nainen, ääni kellossa olisi varmasti toinen. Mikäli Tony Halmeen tilalla olisi ollut nenärengas- ja telaketjufeministi nimeltä Toini Halme, joka olisi puhunut samalla tavoin, viihtynyt hyvin nyrkkeilykehässä sekä kuollut itsemurhan tehneenä, Kaarina Hazard pitäisi häntä marttyyrina ja sovittaisi hänelle sankarin sädekehää esimerkiksi näin: ”Hän kuoli suomalaisen yhteiskunnan rasistisuuden ja suvaitsemattomuuden uhrina... Eduskunnassa hän joutui miesten ahdistelemaksi niin, ettei voinut lainkaan saapua työpaikalleen... Lopulta hän etsi pakopaikkaa päihteistä ja kuoli surullisen suisidaalisesti.”

Kaarina Hazard voisi oppia saamastaan lukijapalautteesta, ettei pidä tavoitella lennokkuutta, jos ei osaa. Tony Halme ei ollut minun suosikkini poliitikkona, ja toivon, että myös nykyiset maahanmuuttokriitikot perustaisivat argumenttinsa esimerkiksi kansallismielisen filosofian varaan eivätkä etsisi vaikuttavuutta lihaksilla pullistelusta. Suuri lihasmassa ei anna muutenkaan korkeaa elinajanodotetta. Onneksi kansallista etua puolustetaan ja maahanmuuttoa kritisoidaan nykyeurooppalaisessa ajattelussa nimenomaan liberaalin valistusyhteiskunnan säilyttämiseen tähtäävillä tavoitteilla.

Hazarin ohella toisen arviointivirheen teki viestintäoikeuden tutkijatohtori ja julkisuuden valokeilassa nautiskellut Päivi Tillikka, joka kiirehti puolustamaan huippukolumnisti Hazardia katsoen, ettei miesparan kunniaa suinkaan loukattu tuossa kirjoituksessa vaan että julkisessa sanassa ”ressukasta pyritään tekemään pyhimys kuolemansa jälkeen”.

Feministit siinä yrittävät ottaa viimeistä niskalenkkiä Viikingistä. Muutamat lukijani ovat toisinaan ihmetelleet kritiikkiä, jota olen suunnannut eräitä yliopistoon palkattuja kollegojani kohtaan. Tässä yksi syy. Itsehillintää odottaisin feministeiltä ja tiettyä analyyttisyyttä niin sanotuilta miestutkijoilta. Tony Halmeen pikkujättiläismäisyys ja hänen julkisuusasemansa voisivat kertoa kiintoisia asioita nais–mies-dialogin luonteesta maassamme. Sen puimiseen näiden feministien ja villatakkinuttuisten miestutkijoiden omat aivomuskelit eivät näköjään riitä.

Hazard ja Tillikka eivät ole julkisuudessa siksi, että heidän analyysinsa olisivat teräviä. He ovat julkisuuden maskotteja, koska tasa-arvoruikutuksia myötäilevä feministinen media pitää heitä soveliaina sukupuolikiintiöiden täytteiksi ja julkisuuteen nostettaviksi.

Populisti-Tony taas oli oman tiensä kulkija, eräänlainen liian suurilla lihaksilla varustettu pikkupoika, jonka puhuessa vastuu oli aina kuulijan. Perehdyin hänen elämäkertaansa Jumala armahtaa – Minä en (1998) yksityiskohtaisesti vasta hänen kuoltuaan. Tie köyhästä lauttasaarelaispojasta kansanedustajaksi kulki monen mutkan kautta ja osoittaa hänen olleen aivan uskomaton veijari. Surullista on, ettei tämän maan poliitikoilta ja toimittajilta löydy henkistä suuruutta olla loukkaantumatta koltiaisten kujeista ja kykyä antaa oikealla hetkellä myös anteeksi.

10. tammikuuta 2010

Yliopistot löysässä hirressä


Helsingin yliopisto mainostaa kotisivuillaan, että uuden yliopistolain voimaan astuttua ”yliopisto on nyt itsenäinen”.

Ymmärrän yskän. Todellisuudessa yliopistot ovat entistä pahemmin riippuvaisia, paitsi tulosvaatimuksillaan kiristävästä valtiorahoittajasta, myös liike-elämästä. Naurettavaa näyttöä siitä saatiin jo, kun muutamat yliopistot lähestyivät hattu kourassa entisiä opiskelijoitaan kerätäkseen miljoonan verran lahjoitusrahaa ja saadakseen sitä kautta valtiolta 2,5-kertaisen vastaantulon. Köyhä siinä kalvaa köyhää, ja parodia vain paranee.

Hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpään mukaan yliopisto voi nyt ajautua periaatteessa myös konkurssiin. Tarkemmat perustelut väitteelleni, miksi yliopisto kuristuu autonomiansa talutushihnaan, voi lukea tästä.

4. tammikuuta 2010

Ihmiset kotiarestissa


Aina kun rikoksen alalla tapahtuu jotakin kohahduttavaa, sananvapauden ja yksityisyydensuojan viholliset käyttävät tilaisuutta hyväkseen. He hyödyntävät ihmisten ilmaisemaa paatosmyrskyä kaventaakseen kansalaisvapauksia. Esimerkin tarjoaa vihreiden Tuija Brax.

Kun Sellossa paukkui Coltti, oikeusministeri Brax kaivoi esiin sukupuoliseen häirintään liittyvän lähestymiskiellon valvonnan. Ibrahim Shkupolli oli lähestymiskiellossa, mutta ihmisen ikävä toisen luo on mitä on.

Jo lähestymiskiellon käsite sinänsä on symptomaattinen. Siinä kiteytyy ihmisten kyvyttömyys kohdata toisiaan hoitaakseen asioitaan. Viranomaisvalta puolestaan vastaa ongelmaan sillä ainoalla tavalla, jonka se osaa: ei suinkaan vähentämällä konfliktien syitä eli estämällä yhteiskuntaa pirstaloitumasta, vaan eristämällä ihmisiä toisistaan normeilla ja pakkovallalla. Jos hajoaminen ja monikulttuurinen sirpaloituminen jatkuvat, lopulta kai Suomeenkin joudutaan pystyttämään Jerusalemista tuttuja betoniaitoja.

Henkisiä muureja maassamme jo onkin. Tämän kehityskulun esiasteena Brax ehdottaa nyt lähestymiskiellossa oleville elektronista jalkapantaa, joka hälyttäisi viranomaisille, mikäli tarkkailtava ylittää reviirinsä. Konsti on vankeinhoidon historian kannalta huvittavan klassinen: rikollisille pallo jalkaan.

Koska suurin osa Braxin tarkoittamista rikollisista on tietenkin ”seksuaalirikollisia” ja koska suurin osa ”seksuaalirikollisista” ei ole rikollisia lainkaan, tämä merkitsee, että rankkurit laitettaisiin viattomien mieshenkilöiden perään. Ongelmana on sekin, ettei kahleiden ripustelu poista myöskään oikean rikollisuuden syitä vaan tuo sekä riidat että rangaistuskäytännöt yhä keskemmälle ihmisten tavallista elämää. Tällöin rangaistuslaitosten käytännöt sekoittuvat kansalaisyhteiskuntaan. Hallitsematon monikulttuuristuminen johtaa erimielisyyksiin, erimielisyydet riitoihin ja riidat kieltojen ja rajojen pystyttämiseen keskelle arkielämää. Näin kontrollin koura kuristaa ihmisten kansalaisvapauksia kaikkialla.

Esitutkinta- ja pakkokeinolakia uudistettaessa on myös ehdotettu, että ihmiset voisivat suorittaa vankeusrangaistuksensa ”kotiarestissa”, mikäli heitä valvottaisiin sähköisen kahleen keinoin. Omassa pienessä päässäni herää tosin epäilys, pysyisivätkö Korkeasaaren leijonat oman ruokapöytänsä ääressä samanlaisen rengastuksen turvin. Vai ovatko rikolliset impulssit nälkärefleksien tapaisia käyttäytymispiirteitä, joiden hallinta vaatii eristämistä ja viisasta sosiaalipolitiikkaa?

Ehkä olisi syytä uhrata muutama ajatus myös sille kysymykselle, mistä vankiloiden täyttyminen oikeastaan johtuu. Muutamat ihmiset voivat kokea eristämisen helpotuksena. Monet rikolliset suorastaan haluavat vankilaan, koska siellä he ovat paremmassa turvassa omilta mafioiltaan kuin vapaalla jalalla kulkiessaan. Irc-galleriasta puolestaan löytyy yhteisö nimeltä ”Jos McDonald’s olisi vankila, haluaisin elinkautisen”. Eristäminen ei merkitse kaikille kurittamista.

Vankilat ja yhteiskunta ovat alkaneet muistuttaa toisiaan niin, ettei vankiloita voida enää erottaa yhteiskunnasta. Vuokrakiskonta, Kelan asumistukipäätökset, työn saannin vaikeus ja ihmisten ilkeys tekevät tavallisesta elämästä vankiloissa oleskelua kurjempaa. Kun lait on laadittu niin ahdasmielisiksi, etteivät ihmiset voi enää jatkaa elämäänsä syyllistymättä johonkin mielipiderikokseen, he repivät itsensä turva- ja kontrolliverkoista läpi ja pudottautuvat tahallaan viranomaisista viimeisen eli vankeinhoidon riesaksi.

Kun viranomaiset hukuttavat kansalaiset erilaisiin nurmikontallaamis- ja pysäköintisakkoihin, ihmiset eivät suostu maksamaan vaan menevät piruuttaan vankiloihin istumaan. Kun eroottisesti aktiiviset ihmiset puolestaan tuomitaan seksuaalirikollisiksi, sellit täyttyvät terveistä suomalaisista miehistä. Kun perään lähetetään vielä kaikki maahanmuutosta jotakin muuta kuin tervetulotoivotuksia lausuneet, tuomittujen virran on pakko alkaa kääntyä vankiloista pois päin. Ajatusrikolliset, kunnianloukkauksista tuomitut ja parkkisakon saaneet eivät yksinkertaisesti sovi sisään.

Siksi yhteiskunta korventaa heitä nyt kotonaan, ja hallitus haluaa muuttaa ihmisten velkaiset asunnot ihan oikeiksi vankiloiksi ryssänrunoudesta tutun ”kotiarestin” muodossa. Tosiasiassa tässä maassa pitäisi kontrolloida ihan muita rajoja kuin lähestymiskieltorajoja, mutta lappuliisan järjenjuoksulla on näköjään varustettu lähes jokainen juristinplanttu.

Ihmisten kyllästymisestä viranomaisten harjoittamaan paimennukseen ilmeisesti johtuu myös se, miksi huoltamoilla myytävistä kannanottotarroista on tullut erittäin suosittuja. Toinen niistä liimataan auton etuikkunaan. Siinä sanotaan: ”Maksukehotusten ja muiden lappujen asettamisesta tuulilasiin peritään 60 euron siivousmaksu. Aineistoa kiinnittämällä hyväksyt nämä ehdot.” Ja toinen kotioveen: ”Tässä huoneistossa ei vastaanoteta tv-lähetyksiä. Luvattomasta tiedustelusta veloitetaan 200 euron vastausmaksu. Ovikelloa soittamalla hyväksyt tämän ehdon.” Protestitarrojen takaa kajastava peruskysymys on, miksi viranomaisvalta saisi yksinään piirtää yksityisen ja julkisen elämän välisen rajan.

3. tammikuuta 2010

Shkupolli-asiaa


Minkälainen mies jousikvartetissa jättää yleisön täysin kylmäksi? No tietysti Kosovon albaani sellossa. – Muhahahaa!

Postmodernistien idyllisoima pittoreski kulttuurimosaiikki toteutuu väristys väristykseltä, kun Kosovo tuli Espoon kaduille ja muuan albaani ampui neljä ihmistä uudenvuodenaattona kauppakeskus Sellossa. Ibrahim Shkupolli -nimisellä tappokoneella oli ilmeisesti jotakin sukupuoliasiaa, sillä hän päästeli päiviltä kolme miestä ja tyttöystävänsä naispuolisen kaverin. Lisäksi hän poliisitietojen mukaan ampui itsensä ja rituaalimurhasi lopulta myös tyttöystävänsä.

Taannoisten kouluampumisten jälkeen internetpalvelimet siivosivat tekijöiden testamentit ja muun luovan työn sivuiltaan nopeasti. Sen sijaan monikulttuurisuutta edistävän Sanoma-konsernin TV-kanava Nelonen esitteli Shkupollin aiempaa mestariteosta julkaisemalla erään hänestä nauhoitetun ja Kosovon itsenäistymistä käsitelleen haastattelun uusintana! – Kiitoksia paljon. Kyllä valaisi.

Selväksi tuli myös se, että Shkupollilla oli takanaan mittava rikollinen ura. Hänet oli tuomittu pahoinpitelystä, aseella tehdystä rikoksesta sekä yhden kerran laittoman aseen ja kaksi kertaa laittomien patruunoiden hallussapidosta. Lisäksi häntä oli epäilty laittoman maahanmuuton järjestämisestä, huumausainerikoksesta, useista omaisuusrikoksista, kahdesta petoksesta ja laittomasta uhkauksesta. Häntä epäiltiin myös ihmissalakuljetusten järjestämisestä.

Kaiken järjen ja yleisen käytännön mukaan kyseinen henkilö olisi pitänyt aikoja sitten karkottaa maasta. Sen sijaan viranomaisvalta ainoastaan epäsi hänen kansalaisuushakemuksensa, eikä tämä estänyt viittä suomalaista joutumasta verityön uhriksi.

Tiedotusvälineiden tiedostavat toimittajat syyttivät teosta tietysti suomalaista yhteiskuntaa ja rasismia. Ammattiymmärtäjät puolestaan katsoivat Shkupollin kopioineen väkivaltaisuutensa suomalaisesta elämänkäytännöstä. Sotatoimialueilta Eurooppaan tulevien maahanmuuttajien väkivaltaisuus on kuitenkin paljon todennäköisemmin seuraus Balkanin ja Lähi-idän omasta väkivaltakulttuurista, jossa lapset kasvavat ja heitä kasvatetaan vihaan sekä väkivaltaan niin kotioloissa, kouluissa kuin kaduillakin. Myös puolisoaan Shkupolli tyrannisoi, ja onkin nähtävissä, että väkivaltaisuus siirtyy taistelukentiltä maahanmuuttajaperheiden sisälle, jossa aggressiivisuus elää piilevänä.

Ei voisi vuosi huonommin alkaa. Uudenvuodenyö olikin Helsingin keskustassa melko hiljainen, ja raketteja lenteli ennennäkemättömän vähän. Ihmiset tekivät johtopäätöksensä ja pidättäytyivät juhlinnasta sekä jäivät peloissaan kotiin. Tapaus symbolisoi uuden vuosikymmenen alkua myös laajemmin: monikulttuurisuus kuolettaa ilon suomalaisesta yhteiskunnasta, tuottaa pahaa mieltä sekä tekee kaupunginosistamme rähjäisiä ja slummiutuneita ghettoja.

Jos oloja halutaan korjata, ei pidä kurittaa suomalaisia ihmisiä vaan vähentää maahanmuuttoa. Aseet eivät tapa vaan ihmiset. Siksi en kannata myöskään käsiaseiden nollatoleranssia. Siinä kävisi kuten Britanniassa, jossa luotettavat ja rehelliset kansalaiset kävivät luovuttamassa aseensa pois mutta rikolliset pitivät ne hallussaan.

Sisäministeri Anne Holmlundilla on joka tapauksessa ollut kolmen tragedian väliset tulitauot aikaa kerätäkseen aseet pois kaheleilta. Mitään ei ole tapahtunut. Myös lailliset pössykät muuttuvat tietenkin laittomiksi, jos niitä käytetään väärin, joten tiukkaa kontrollia asiassa tarvitaan. Tärkeintä olisi takavarikoida aseet pahiksilta ja antaa ne hyviksille. Tällöin aseet olisivat oikeiden henkilöiden hallussa, eikä lupia jaeltaisi leväperäisesti kuin sosiaaliavustuksia.

Ihme muuten, että sarjamurhaajat ampuvat aina viattomia ihmisiä eivätkä niitä yhteiskuntamme loiseläjiä, jotka ovat syypäitä suomalaisen yhteiskunnan kurjuuteen. Esimerkkejä heistä tarjoavat Kelan takaisinperintäviranomaiset, veroviranomaiset, maahanmuuttolainsäädännön höllentäjät ja yleensäkin tyypit, joiden toiminnan vuoksi (1) yrittäjillä ei ole oikeutta työttömyysetuuksiin eikä toimeentulotukeen, (2) opiskelijoita ja eläkeläisiä kurmotetaan ulosottotoimilla ja (3) sosiaaliviranomaiset tukevat paremmin ulkomailta tulevia maahanmuuttajia kuin järjestelmän ylläpidon maksavia suomalaisia.

2. tammikuuta 2010

Lautasten säpälöintiä


Tasavallan presidentin uudenvuodenpuhe oli etukäteen kirjoitettu, joten siinä ei tarvinnut ottaa kantaa viime vuoden lopulla sattuneeseen Espoon ampumatapaukseen. Ymmärsin toki myös kaiken muun. Kasvihuoneilmiötäkin pitäisi Halosen mielestä torjua nyt sillä perusteella, että ”ilmastonmuutoksen seuraukset koskevat vakavimmin maailman köyhimpiä, joista 70 prosenttia on naisia”.

Maailman köyhistä suurin osa saattaa olla naisia, mutta he eivät ole köyhiä siksi, että he ovat naisia, vaan siksi, että he asuvat kehitysmaissa, joissa miehet eivät pitkään elä. Syy naisköyhyyteen on köyhien maiden väestövääristymä, joka johtuu siitä, että miehiltä viedään noissa maissa vielä enemmän kuin naisilta: ensin terveys ja sitten henki.

Kehitysmaiden köyhistä suurin osa on naisia samasta syystä kuin kehitysmaiden asukkaista ylipäänsä suurin osa on naisia: miehet kuolevat työtaakkojen ja sotien alle paljon heitä nuorempina sukupuolten välisen epätasa-arvon vuoksi. Ei onnistunut Halosen feministinen piikki!


Lissabonin sopimus riisti Suomen itsenäisen ulkopolitiikan

On helppo ymmärtää, että Halonen haluaa pitää kiinni presidentin valtaoikeuksista, koska hän on presidentti. Hienostellussa muodossa asia kuului niin, että valtaoikeuksia ei pitäisi vähentää, koska kokemuksia uudesta perustuslaista on saatu vasta kymmenen vuoden ajalta ja ”presidenttinä on ollut vasta yksi henkilö”.

Olen samaa mieltä siitä, ettei presidentin oikeuksiin pitäisi kajota. Mutta muutoin kyseessä oli juuri sellainen virheellinen ajatuslenkura, jossa omista intresseistä tai asemista pyrittiin johtelemaan yleisiä johtopäätöksiä tai lakeja, kuten: ’koska minä olen presidentti, haluan pitää valtani – ja sen vuoksi myös presidentin valtaoikeudet pitää säilyttää’. Todellisuudessa presidentin valtaoikeuksia ei tule ylläpitää yhdenkään presidentin vaan Suomen itsenäisen ulkopolitiikan vuoksi.

Vuonna 2000 voimaan astuneen perustuslain 93 §:n mukaan ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”, kun taas Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä vastaa valtioneuvosto. Uudella perustuslailla luotiin pohja pääministerin johtamalle Eurooppa-politiikalle, ja presidentin mukanaolo varmistettiin niin sanotulla kahden lautasen mallilla eli presidentin oikeudella edustaa Suomea EU:n huippukokouksissa.

Kun Lissabonin sopimus (käytännössä EU:n yhteinen perustuslaki) astui voimaan viime joulukuun alussa, se repäisi Suomen presidentin ja pääministerin toimivaltakiistan auki. Aikaisemmin Euroopan unionin kaikki 27 maata hoitivat omia ulkosuhteitaan kolmansiin maihin itsenäisesti. Nyt, yhteisen ulkopolitiikan tultua voimaan, EU-maat pyrkivät hoitamaan niitä yhdessä.

Yhteisen ulkopolitiikan myötä presidentin valta väistämättä kapenee, kun taas pääministerin toimivalta kasvaa. Ensinnäkin Suomen suhteita muihin EU-maihin ei ole enää pitkään aikaan nähty ”ulkopoliittisina” vaan ”sisäpoliittisina”, sillä ne eivät kuulu sen ulkopolitiikan alaan, jota presidentti voisi tosiasiassa johtaa. Toiseksi EU-maiden yhteisen ulkopolitiikan käyttöönotto vähentää nyt Suomen presidentin ulkopoliittista toimivaltaa myös suhteissa EU:n ulkopuolisiin maihin.

Niinpä en puolusta presidentin valtaoikeuksia presidentti-instituution itsensä vuoksi vaan siksi, että heikennettäessä presidentin ulkopoliittista valtaa karsittiin pois Suomen valtion itsenäistä ulkopolitiikkaa. Jo kahden lautasen ongelmaan sisältyi paljon enemmän kuin pelkkä valtioelinten toimivaltakiista. Kyse oli alun perinkin siitä, onko Suomella itsenäinen ulkopolitiikka ja olemassaolo suhteessa sekä Euroopan unionin maihin että EU:n ulkopuolisiin maihin.


Tarjan Nightwish-potkut

EU-pöydässä tarjoilu on osoittautunut yhtä ravitsevaksi kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa. EU:n perustuslaki johti siihen, että Suomen tasavallan presidentti menetti valtuutensa osallistua EU:n ulkopolitiikkaan. Toisella tavalla sanottuna Euroopan unioni loi ensin käytännön, jolla presidentin ulkopoliittinen valta de facto karsittiin vähiin. Valtiosäännön muutoksella tämä toimivallan riisto on tarkoitus viedä loppuun myös muodollisesti de jure.

Suomen pääministeri puolestaan ei ole ulkopolitiikkaa hoitaessaan itsenäinen linjanvetäjä vaan ministerineuvoston kahleissa oleva EU:n yhteisen ulkopolitiikan toteuttaja. Samalla kun EU:n ulkopoliittinen vaikutusvalta on kasvanut, Suomen itsenäinen ulkopoliittinen valta on vähentynyt. Tätä ei korvaa se, että Suomen toimintakyky on EU:n yhteiseen ulkopolitiikkaan osallistuttaessa voinut kasvaa joissakin asioissa. Itsenäisen ulkopolitiikan menetys on yhtä kaikki tosiasia mutta vahingollinen tosiasia, sillä itsenäinen ulkopolitiikka on itseisarvo sen ilmaiseman valtiollisen subjektiviteetin vuoksi.

Tarja saa kiittää Nightwish-potkuistaan Euroopan unionia. Häntä ehkä lohduttaa, ettei silkkinauhojen leikkaajaksi passittaminen ollut tulos henkilökohtaisesta ajojahdista vaan seuraus kansanvallan halveksunnasta, jolla valtaa keskitetään EU:hun.

Vahvin peruste, jolla presidentti voisi vielä rimpuilla Brysselin-koneen ovenkahvassa kiinni, on Puolustusvoimien ylipäällikkyys. Siinä ominaisuudessa hän vastaa turvallisuuspolitiikasta, jota pääministeri, ulkoasiainministeri ja puolustusministeri käsittelevät valtioneuvostossa. Ylipäällikköä tarvitaan kuitenkin suhteellisen harvoin. Niin käy vain pahojen poliittisten virheiden jälkeen, ja silloinkin on tarvetta etupäässä joukkosidontapaikkojen lääkintähenkilökunnasta.

Toimivaltakiistan kautta näkyy, kuinka Euroopan unionin jäsenyys murentaa pala palalta suomalaisten itsemääräämisoikeutta ja vaatii meitä muuttamaan omat perustuslakimme ja valtioelintemme suhteet vieraiden kansojen vaatimusten mukaisiksi. Suomesta yritetään tehdä Euroopan kuningaskuntien kaltaista monarkiaa, jossa ylin vallankäyttäjä myös ulkopolitiikassa on pääministeri, mutta hänenkin valtansa on alisteista EU:lle.

Tätä vuotta on ehtinyt kulua vasta pari päivää, ja huonoa näyttöä kansainvälisyydestä on kertynyt jo paljon. Miten kestän seuraavat 363 päivää?

1. tammikuuta 2010

Käänne on tapahtunut


Olemme astuneet uudelle vuosikymmenelle. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta uskon tietyn käänteen tapahtuneen. Siksi suhtaudun tulevaisuuteen luottavaisesti. Myös minulla on uudet suunnitelmat, mutta niistä myöhemmin.

Wienin Musikvereinin Kultaisessa salissa järjestettävä Wienin filharmonikkojen uudenvuodenkonsertti on aina yhtä voitokas. Mistäpä vuoden vaihtumisen huomaisi ilman sitä, ja ilman Garmisch-Partenkirchenissä – vuoden 1936 talviolympialaisten pitopaikalla – järjestettävää mäkikilpailua?

Uuden vuoden aloittamisessa ja katseiden terästämisessä tulevaisuuteen auttakoon myös Dmitri Šostakovitšin Valssi 2 teoksesta Jazz Suite numero 2, joka tunnetaan Stanley Kubrickin Eyes Wide Shut -elokuvan musiikkina. Tämä unenomainen elokuvahan hyödyntää alitajuisia ja torjuttuja voimia, jotka ovat silmien edessä mutta joilta ihmiset ummistavat helposti katseensa. Itse aion kulkea silmät auki ja suunnistaa pitkillä valoilla kohti tulevaisuutta.

Uuden vuoden aluksi on myös tapana tehdä uudenvuodenlupauksia. Itse olen tehnyt joskus vuosia sitten vain yhden lupauksen: sen, että en lupaa mitään. Ja hyvin on pitänyt. Voin siis sanoa lunastaneeni edes yhden lupauksen, toisin kuin monet poliitikot. Mutta lupailkaa te nyt vain.