Hallitus on tarjonnut erittäin uskottavan DDR-simulaation

Jos joku olisi sanonut minulle vuonna 2019, että vihervasemmistolainen hallitus sulkee ensi töikseen Suomen rajat ja liittää Suomen Natoon, olisin nauranut katketakseni.

Nyt täytyy todeta kuin vihapuhepoliisin vakavoittamana, että nauru on loppunut. Totisesti ja kerta kaikkiaan.

Hauskuus on poissa myös muista syistä.

Ympäristö- ja ilmastovelvoitteillaan, energian hinnan nostoillaan, liikkumis- ja muilla koronarajoituksillaan sekä ystävällisellä rahanviskomisella kehitysmaille hallitus on tarjonnut mitä uskottavimman DDR-simulaation.

Bensiinin ja dieselin hinta ovat katossa ja Corolla-Markun tavoittamattomissa, eivätkä ne enää koskaan laske entiselle (jo aiemmin korkealle) tasolle.

Ympäristönormeilla uhataan kuin Siperialla, KGB:llä ja NKVD:llä, ja sensuuria harjoitetaan kuin Venäjällä.

Ulkomaille ei ole päässyt, ja kokoontumisrajoitukset ovat eristäneet ihmiset toisistaan. Kasvomaskien pakkopito on johtanut ihmisten depersonfikaatioon ja anonymiteettiin.

Sisäistä liikkumistakin rajoitettiin.

Ihmiset kärsivät post-traumaattisista stressireaktioista pitkään.

Keuhkot ovat täynnä pölyä ja palonestoaineita, joita on irronnut muka-suojaavista kuonokopista. Hengenahdistuskin simuloi sosialismia.

Ministerien troikka puolestaan on kiertolinko, jossa ovat vaihdelleet toinen toistaan huonommat ministerit.

Valtiofilosofisten teosten sijasta heiltä on saatu äitiyslomailmoituksia.

Mutta kohtaloaan ei pääse pakoon. Se tulee perässä ja joskus menee edellä.

Heppatyttöhallituksen on aika lopettaa. Kansa on saanut tarpeekseen ohuista ja kimittävistä levyjen pyörityksistä. Politiikkaan tarvitaan erektiovarmuutta.

Sauli Niinistö on ollut ulkopolitiikan pelastusrengas, mutta hänkään tuskin pitelee Suomea pinnalla pitempään kuin siihen asti, että ollaan Naton reunassa kiinni.

Se on kuitenkin paljon se, ja onneksi ulkopolitiikkaa hoitaa presidentti, ei pääministeri eikä valtioneuvosto. Muuten koko Nato-prosessista ei olisi tullut mitään.

Vihreiden surkein ministeri on ollut Emma Kari, joka on ruoskinut kansalaisia energiansäästöön samalla kun hän on vaatinut julkisten varojen kylvämistä maailman tuuliin, vihreään siirtymään, tehottomaan ilmastopolitiikkaan ja ympäristön tukipaketteihin sekä jankuttanut uusista ilmastotoimista kaikille ihmisille kuin lapsille – ja on kuin lapsi itsekin.

Hän kilpailee tasavahvasti Krista Mikkosen kanssa, joka on jaksanut jankuttaa sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton puolesta, aivan kuten ministerintoimessaan sammahtanut Maria Ohisalo, jonka päähänpälkähdys Natoon liittymisestä ei ollut huonompi ajatus. Valtamedia on ihastellut ja toistellut sitä suurena keksintönä, ikään kuin koko Nato olisi vihreiden alustataloudellinen innovaatio.

Hallitus on ottanut tehtäväkseen myös turvallisuusvirkojen järjestelmällisen bastardisoimisen, mistä esimerkin tarjoaa Demla-virkojen kautta uraputkeen päätyneen Kirsi Pimiän nosto sisäministeriön kansliapäälliköksi (nimityksen ongelmallisuudesta täällä). Vihervasemmiston etäispäätteitä toimitetaan turvallisuusalan virkoihin, jotta he voisivat vaarantaa ulkoisen turvallisuutemme ja aiheuttaa sisäistä sekasortoa lisäämällä maahanmuuton mukana tulevia konflikteja (aiheesta täällä).

Keskustan pölkkypäisin ministeri puolestaan on hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen, joka alkoi länkyttää tieteellistä mediatutkimustani Totuus kiihottaa vastaan ja läimäytti ajatuspaja Suomen Perustaa rahoituksen takaisinperinnällä. Kiristys ja uhkailu muodostivat rikoksen tieteen ja tutkimustoiminnan vapautta, yhdenvertaisuutta ja minua vastaan henkilökohtaisesti. Hänen kanssaan kilpaili tasavertaisesti tiede- ja kulttuuriministerin viran vakituinen haltija Annika Saarikko omassa kehopositiivisuudessaan.

Kepulaisten ministerien kelvottomuutta osoittaa sekin, että kulttuuri- ja tiedeministerin kepeähkö salkku on osoittautunut ylivoimaisen raskaaksi ja paikka tuuliseksi, sillä sillä istuu jo neljäs haltija! Ilmeisesti jokaisen kepulaisen täytyy saada oma viisitoistaminuuttisensa virka-Audin takapenkillä.

Puolikoulutettujen ministerien kasariputki jatkui, kun Saarikon, Kososen ja Antti Kurvisen perään tiede- ja kulttuuriministeriksi laitettiin 35-vuotias nuorisopoliitikko Petri Honkonen, joka on Suomi–Venäjä-seuran (entisen Suomi–Neuvostoliitto-seuran) puheenjohtaja, tietenkin jo ennestään pitkän kepulaisen perinteen jatkona. Mikä tahansa luottamustehtävä näyttää kelvanneen hänelle, kunhan sitä kautta on voitu pidentää ansioiden luetteloa ja palkkanauhaa.

Tämä osoittaa, mitä on Kepu. Se ei ole vain Esko Ahon taktista seikkailua Venäjän keskeisessä valtioelimessä Sberpankissa, vaan se on jatkuvaa Kekkosen-aikaista väyrystelyä, jolla suomalaisia poliitikkoja tornitetaan ja uria rakennellaan Kremlin kädenojennusten varaan.

Kepu oli myös puolue, joka persuvastaisuudellaan esti oikeistohallituksen syntymisen maahamme, vaikka eduskunnassa on selvä oikeistoenemmistö! Ja tuosta tyhmyydestä kärsii myös Kepu itse – ei kuitenkaan tarpeeksi.

Demarien kieroin ministeri on puolestaan Tytti Tuppurainen, joka on leimannut isänmaalliset perussuomalaiset ”rasisteiksi”, tuputtanut omaa maahanmuuttoparaatiaan ja julistanut koppavasti jo ammoin, ettei perussuomalaisten kanssa tehdä hallitusyhteistyötä, ikään kuin olisi hänen asiansa päättää, kuka mitäkin tekee.

Hänen itsensä olisi kannattanut tietää, mitä tekee, kun otti vastaan salassa myönnettyjä apurahoja, jotka päätyivät vaalirahoiksi. Mutta kansahan äänestää ja SDP pitää vallassa keitä vain, kunhan imago vastaa omaakuvaa ja viiteryhmä on ”oikea”, siis vasen.

Vasemmistoliiton edustavin ministeri on epäilemättä Jussi Saramo, joka Li Anderssonin tilalle opetusministeriksi siirryttyään vastustelee yhä Natoon hakeutumista, vaikka sodan liekit nuolevat jo nurkkapieliämme. Näin hän osoittaa, kuinka ajattelematonta vasemmistolainen politikointi yleensäkin on.

RKP:n vaarallisin ministeri puolestaan on Anna-Maja Henriksson, joka uhkasi taannoin Ahvenanmaan eroamisella Suomesta, mikäli ruotsinkielisten olot eivät entisestään parane. Siten hän syyllistyi perustuslain kieltämään separatismiin, ikään kuin ahvenanmaalaisten kotiseutuoikeus ei riittäisi etuoikeudeksi heille. Ahvenanmaalaisten niin sanotulla kotiseutuoikeudellahan estetään mannersuomalaisia muuttamasta Ahvenanmaalle pysyvästi asumaan, mikä on ristiriidassa perustuslakimme kanssa (oikeus valita asuinpaikkansa).

Nyt Henriksson avaisi itärajan pakolaistulvalle ”kansainvälisiin velvoitteisiin” ja ”oikeusvaltioperiaatteisiin” vedoten. Mitään oikeustieteellistä asiantuntemusta hän ei osoita, sillä hän ei ymmärrä myöskään kansainvälisen oikeuden professorin Martti Koskenniemen kannanottoa, jonka mukaan ”pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle”.

Niinpä Henriksson on ajamassa oikeusministerinä läpi torson valmiuslain, josta tietoisesti ja tarkoituksellisesti on jätetty puuttumaan valtiolliseen suvereniteettiin perustuva mahdollisuus katkaista turvapaikkahakemusten vastaanottaminen tilanteessa, jossa pakolaisuutta käytetään hybridisodan välineenä.

Oikeusvaltio menetetään juuri silloin, jos luovutaan kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja kyvystä säädellä tulijoiden virtaa.

Uhkailua, kiristystä, painostusta, sensuuria ja kovia otteita ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja kansan kurittamiseksi. Kellumista ajopuuna kansainvälisten aaltojen vietävänä ja Euroopan unionin käskytettävänä. Sitä on vihervasemmistolainen vallanpito, eikä se poikkea mitenkään universaalisosialismista.

Suomessa on totuttu siihen, että oikeisto ja vasemmisto vuorottelevat hallituksessa. Vasemmistopopulistit lupaavat kansalle kaikkea hyvää ja rahoittavat sen lainapääomalla ja velkakurimuksella. Sitten tulee oikeistohallitus, joka laittaa talouden suurin ponnistuksin kuntoon, ja hallitustyön päätteeksi kansa kivittää oikeiston.

Tähän on totuttu, mutta jatkossa tällainen vuorovahtijärjestelmä ei enää päde. Syitä on kaksi.

Ensinnäkin (1), valtiontalous on jo niin syvällä, että taloutta ei saa enää millään kuntoon.

Toiseksi (2), vastuullinen oikeisto ei enää välttämättä halua korjata vasemmiston virheitä, eikä sen siten kannata pyrkiä hallitusvastuuseen. Jatkossa kannattaa antaa vasemmiston voittaa vaalit ja korjata loppumattomat virheensä itse.

Korjaamisen välineenä on tosin kansallisvaltioiden lopettaminen ja federalistiseen fiskaaliunioniin sulautuminen, jolloin velat ja varat tunnustetaan yhteisiksi, suomalaiset maksavat muun maailman menot ja koko EU on kehitysmaiden tasolla.

Vihervasemmiston hulluudesta:

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

EU kippaa 150 miljardia Afrikkaan – Demarikomissaari innostaa ja iloitsee

Räksyttävä koira ei pelota vaan pelkää – Milloin tulee kuolemakapina?

EU ja vihervasemmisto sosialisoivat Suomen metsät

Lahkojen lapsipuhujat ja ilmastopolitiikan kauhukakarat tuhoavat Suomen talouden

Ihmiskunta on tavattoman lapsellista

Koronakriisin keskellä havaitaan, kuinka lapsekasta ihmiskunta on luottaessaan kaiken maailman typeryyksiin, kuten internationalismiin, globalisaatioon ja loppumattomiin tavara- ja alihankintaketjuihin, maailmantalouden kasvuun, rajattomuuteen, huvitteluliberaaliin turismiin ja muuhun lyhytnäköisille hobiteille tyypilliseen.

Siis siihen, mikä levitti myös koronaviruksen ympäri maailman ja paljasti riippuvuuden kaukomaista.

Kun asiat eivät sujukaan ihan niin kuin oli kuviteltu, nämä lapsukaiset ovat äimän käkenä, että kuinkas tässä nyt näin kävi. Sama hämmästys kohtaa tietenkin taloudellisten romahdusten jälkeen, kun velkaiset kansantaloudet romahtavat, ja entiset kehitysmaat ja kolonialismista kärsineet viholliskansat ottavat uppoamassa olevat länsimaat haltuunsa sekä alistavat niiden kansakunnat henkiseen ja materiaaliseen orjuuteen.

En tarkoita arvostella lapsia. Eihän lapsia sanota lapsellisiksi, sillä lapsellisuus on lasten ominaisuus. Mutta kun aikuiset ovat lapsekkaita, kuten vihervasemmistolaiset yleensä, heitä voi hyvin sanoa lapsellisiksi.

Viisaus on varautumista. Samoin aikuisuus on sen ymmärtämistä, mitä kaikkea mistäkin voi seurata. Lapsi ei ymmärrä seurauksia eikä tapahtumakulkuja, koska elämänkokemusta ei ole.

Tahdon vain sanoa, että olen paikantanut vihervasemmistolaiseen politiikkaan liittyvän tuhoisuuden syyn. Se on yleinen lapsellisuus. Kun aikuinen on lapsellinen, hän on tyhmä.

Ja näkyyhän se toki nykyisten ministerittarien iässäkin. Lepsuilua, laissez-fairea, kehitysapua rikastuville ja ahneille kehitysmaille, oman kansakunnan syyllistämistä ja mustamaalausta, ylimitoitettua uhrautumista ilmastonsuojelun vuoksi, ulkomaalaisten elättämistä omaksi velaksi, itkua ja vollotusta, kun joku on eri mieltä, aseiden antamista omista käsistä vieraille kansakunnille, munattomuutta.

Sitä kaikkea on Suomen ja Euroopan unionin politiikka. Tässä tämänkertainen vappupuhe.

Hallituksen jallitus

Hallituksen riipimisestä kasaan saattaa tulla haasteellista, eli suomeksi sanottuna vaikeaa. Antti Rinteen muille puolueille lähettämät kysymykset ovat viritetyt vihreälle frekvenssille niin, että ne voisivat olla lähtöisin vihreiden itsensä kynästä.

Uuden Suomen toimituksen jutussa Perussuomalaisten pelaamista pois hallituksesta murehdittiinkin jo asianmukaisesti. Kun listalla ovat ensimmäisinä ilmastopolitiikkaa, kehitysyhteistyötä ja ihmisoikeuksia koskevat kysymykset, ei tarvitse olla meedio ymmärtääkseen, että valtaa Sdp:ssä käyttävät nuorehkot naiset ja maahanmuuttajat.

Meille perussuomalaisille tärkeistä kysymyksistä, kuten maahanmuuton rajoittamisesta ja julkisen talouden tilasta, ei puhuttu avoimesti mitään. Suoraa puhetta talouden tilasta vältellään, ja talouden kysymyksiä lähestytään ”kestävän talouden” (siis ympäristöpolitiikan), ”tasa-arvoisen työelämän”, koulutuksen ja sote-uudistuksen näkökulmasta.

Mainittakoon, että väestöpyramidissa nuorison kohdalla oleva lommo ei ole mikään ongelma, sillä julkisen talouden kestävyysvaje ei johdu ikääntyvän väestön ja nuorten määrän välisestä epäsuhdasta vaan työllisyysasteesta ja työn tuottavuudesta. Ei ole siis tarpeen lisätä nuoremman sukupolven määrää esimerkiksi maahanmuutolla, kun nuorille ei löydy nykyäänkään töitä.

Kestävyysvajetta parantaisi vain työllisyysasteen nostaminen ja tuottavan työn osuuden lisääminen kaikesta maassamme tehtävästä työstä. Tämä taas tarkoittaa, että on vähennettävä huoltavan ja holhoavan työn osuutta, jota sosiaalietuusperäinen maahanmuutto ja työperäisenä maahan saapunut (mutta sosiaalietuusperäiseksi muuttunut tai perheenyhdistämisten kautta muuttuva) työperäinen maahanmuutto on lisännyt.

En pyri kuitenkaan vastaamaan esitettyihin enkä esittämättä jätettyihin kysymyksiin tämän enempää, vaan annan puoluejohtomme tehdä sille kuuluvan työn. Omat kannanottoni kysymyksiin voi päätellä kirjastani. Sdp:ssä ei pidä kuitenkaan ihmetellä, mikäli oikealta tulee lähinnä sarkastisia vastauksia.

Hallituksen kokoonpanosta totean sen, että Rinne koettanee muodostaa hallituksen vihreiden ja demarien muodostaman koalition ympärille. Vihreät todennäköisesti tarttuvat tähän Rinteen hunajaiseen kosintaan kuin kevätpörriäiset liimapaperiin, ja lisäksi tulee muita puolueita, kuten Vasemmistoliitto, krisut ja Rkp.

Vihreät ovat kuitenkin hallituskumppanina sinisiäkin epäluotettavampia. Vihreät lähtivät hallituksesta kuin kuppa Töölöstä vuonna 2014, kun lausuttiin taikasana ”ydinvoima”.

Hallituskumppanien etsintä vasemmalta on joka tapauksessa ymmärrettävää. Olen melko varma siitä, että demarien yhteistyöstä ei tule Kokoomuksen kanssa tällä kerralla mitään, sillä Kokoomus ei halua apupuolueeksi. Tämän estävät taloutta koskevat erimielisyydet.

Ollessani Yleisradion Radio Suomen eduskuntavaalitentissä 8.4.2019 kokoomuksen Ben Zyskowiczin ja vihreiden Emma Karin välille syntyi jo tuolloin mittava sanaharkka, jossa Zyskowicz avoimesti syytti Emma Karia valehtelusta tämän pitäessä laitonta maahanmuuttoa ”paperittomien” oleskeluna maassamme, vaikka laki Zyskowiczin mukaan tuomitsee kielteisen päätöksen saaneet laittomiksi.

Tätä mieltä olen itsekin, ja vaadin heidän ottamistaan säilöön, sillä paluun mahdollisuudesta päättäminen on kehnolla lainmuutoksella jätetty maassa oleskelevien itsensä arvioitavaksi. Säilöön ottaminen on siis tärkeää, paitsi rikosten ehkäisemiseksi, myös siksi, että kiinniotettuna myös halukkuus palata oma-aloitteisesti lähtömaahan kasvaa.

Zyskowiczin ripitys Emma Karille jatkui studion takatilassa, ja jätin heidät kiistelemään keskenään toivottaen hyvää matkaa yhteiseen hallitukseen.

Luen tilannetta niin, että hallitus, jossa joko Kokoomus tai Perussuomalaiset olisivat vasemmiston ja vihreiden tilkkeenä, ei ole mahdollinen. Tuloksena olisi kiristyvien ympäristönormien, rakentamisen esteiden ja rautatiekiskojen Suomi, jossa raideliikennettä kehitettäisiin jokaisen suomalaisen kesämökille, eikä saunapuita saisi luonnollisestikaan polttaa.

Meille perussuomalaisille mahdollinen hallituskoalitio taas olisi sellainen, jossa päähallituspuolueina olisivat Perussuomalaiset ja Kokoomus, mutta tämäkin edellyttää, että Kokoomuksessa asioista päättäisivät konservatiivit eivätkä huvitteluliberaalit. Rinteen pitää joko tyytyä tällaisen koalition vähemmistöosakkaaksi tai muodostaa itse kansanrintamahallitus. Tilannetta mutkistaa, että puhdas punavihreä hallitus (kannatus 37,4 %) tai Kokoomuksen, Kepun ja Perussuomalaisten hallitus (48,3 %) eivät ole mahdollisia, ja siksi jonkun täytyy tehdä kompromisseja.

Hallitus, jossa Perussuomalaiset ja Kokoomus ovat mukana, on mahdollinen, jos Antti Rinne epäonnistuu vasemmistovetoisen hallituksen kokoamisessa ja tyytyy kolmanneksi pyöräksi. Mikäli varsinaiset hallitusneuvottelut kariutuvat, hallituksenmuodostajan tehtävän pitäisi siirtyä toiseksi suurimman puolueen puheenjohtajalle, Jussi Halla-aholle, jolloin Rinne jää vastauspapereineen vetovoimaiseksi kuin lehtiä haravoiva suntio.

Ministerien pitäisi kuitenkin olla mustissa autoissaan jo ennen lehtien varisemista puista, sillä Suomen hallitusratkaisua varjostaa jälleen pian alkava EU-puheenjohtajakausi, joka maksaa meille jäsenmaksun lisäksi noin 70 miljoonaa.

Mikäli Sdp erottaisi ryhmästään kansanedustajaksi juuri valitun ja CMI-rauhankyyhkynä toimineen Hussein al-Taeen tämän vihapuheista syntyneen kohun vuoksi (niin kuin korrektia olisi), Sdp menettäisi suurimman puolueen asemansa, ja Perussuomalaiset olisivat askeleen lähempänä hallituksenmuodostajan tehtävää. Jos taas silmätikkuna olisivat jonkun perussuomalaisen edustajan pullautukset, koko puolueemme julistettaisiin varmaankin hallituskelpoisuuden ulkopuolelle.

Pallo on ilmassa ja mahdollisesti tulossa kohti. Elleivät nämä vaihtoehdot onnistu, ovat edessä uudet eduskuntavaalit vaalikampanjoista tykkäävien iloiksi.

Klara vapen, eli puhtain asein myös eurovaalitaistoon!

O tempora, o mores!

Tässä pohdin, miksi luottamus on kadonnut yhteiskunnastamme ja kansakunta jakautunut. Miksihän?

Valtion eräs raha-apaja, Rahapaja, on tottunut haalimaan kassaansa rahaa valmistamalla maksamiseen huonosti soveltuvia ja kauppahinnaltaan nimellisarvoaan kalliimpia kolikoita, joita se julkaisee niin sanotuille postimerkkivaltioille tyypillisellä varainhankintaperiaatteella. On ymmärrettävää, että Suomen valtio yrittää tienata valmistamalla rahaa myyntiin, sillä euroalueen jäsenenä se ei voi tehdä rahaa enää suoraan kassaansa tai markkinoille.

Niinpä valtiovarainministeriön alainen Rahapaja päätti julkaista Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi juhlarahasarjan, jonka ensimmäinen kolikko julkistettiin viime tiistaina. Pahaksi onneksi kolikon kuva-aihe käsitteli traumaattista kipupistettä, kansalaissotaa, ja lantin kruunapuolella oli kuva vuoden 1918 teloituksesta, jossa niin sanotut lahtarit ampuvat punakaartilaisia.

Julkistamisesta ei ehtinyt kulua montakaan minuuttia, kun Vasemmistoliiton Li Andersson paheksui tapaa, jolla juhlarahan selkään oli lyöty kuva sisällissodan teloituksista. ”Mautonta” ja ”loukkaavaa”, parahti hän Twitterissä. Tiistain käännyttyä iltapäivän tunneille valtiovarainministeri Petteri Orpo ilmoitti toivovansa rahan pikaista pois vetämistä, ja tapahtumaa arvioitiin kaikkien asioiden legitimaatiopisteessä Helsingin Sanomissa pelkäksi poliittiseksi mikrokohuksi.

Jutussaan ”Kolmen tunnin juhlarahakohu - suomalaisten päivittäisen pöyristymisen tarve synnyttää merkityksettömiä mikroskandaaleja” toimittaja Jarno Hartikainen keskittyi julkaisupäätöksen allekirjoittaneeseen Petteri Orpoon ja kirjoitti, että on kaksi tapaa tulkita ministerin toiminta. Ensimmäinen on hänen mukaansa ”suotuisa”, koska Orpo korjasi päätöksensä. Toinen on toimittajan mukaan ”vähemmän suotuisa”, koska tapahtumaan liittyi ”mikrokohu” ja ”meemileikki”, jossa sosiaalisen median ”vääräleukaiset savolaisukot” tuottivat ”näppärää, kärkästä ja piruilevaa kommenttivirtaa vailla kytköstä tai paloa itse aiheeseen”.

Toimittajan mukaan kohu ”houkuttelee paikalle henkilöitä, jotka keksivät kyllä tavan valjastaa aiheen kuin aiheen vastustajien lyömiseen”, ”jos aiheella on minkäänlainen kytkös politiikkaan”.

Filosofisesti ja sosiaalipsykologisesti arvioiden juuri näissä tulkinnoissa ei ole asian ydin. Sikäli Hartikaisen arviot joko menivät metsään tai jäivät pinnallisiksi.

Paljastavaa tapahtumassa on se, että monien suomalaisten ihmisten kansallinen itsetunto ei näytä edelleenkään kestävän useiden sukupolvien takaisten poliittisten arpien käsittelyä. Ovatpa nuo tapahtumat sinänsä kuinka paheksuttavia tahansa, tärkein havainto koskee tapaa, jolla ihmiset asennoituvat niihin keskellä nykytärkeää arkipäivää.

Kansalaissodan aikaisen kuva-aiheen pikainen sensurointi ja puhdistus poliittisen historian esittämistä likaamasta osoittaa kaunistelun tarvetta ja kertoo väkevästi siitä, miten pahasti kansalaisten rivit ovat menneet halki tässä nykyisessä todellisuudessa. Sadan vuoden takaisia haavoja tuskin muutoin koettaisiin niin vaikuttaviksi, että niitä pitää parannella asian hautaamisella.

Sensuroinnin esiin nostama kirkasvalo osoitti laserin terävästi samaa symptoomia, josta kertoo moni muukin poliittisen korrektiuden vaatima sensuurihanke. Kohtalomaisen sattuman kautta myös juhlarahakohu symboloi erinomaisen hyvin suomalaisen yhteiskunnan nykytilaa.

Maahanmuutto, monikulttuurisen yhteiskunnan tuputtaminen ja Euroopan unionista sateleva määräysten suma ovat jakaneet kansakuntamme niin pahoin kahtia, että vastaavanlaista jakautumista joutuu hakemaan kansalaissodan vuosista.

Vastakkain eivät tosin ole punaiset ja valkoiset tai perinteinen vasemmisto ja oikeisto vaan kansallisen edun puolustajat ja ne, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä. Kiväärin piippuihin ovat joutuneet (ainakin vertauskuvallisesti) katselemaan ne suomalaiset, joita on teloitettu tuomioistumissa ”vääristä sanoista”, eli islamin ja siihen liittyvän maahanmuuton arvostelemisesta.

Kieroa on, että haitta- ja massamaahanmuuton oikeutuksesta ei ole päätetty missään poliittisessa prosessissa kansanvaltaisesti, vaan väestöt on pyritty vaihtamaan Euroopassa pelkästään EU:n katakombeista tulevalla ripityksellä.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, millaisen kohtelun juhlarahasarjan viimeiseksi aiottu kolikko saa julkisessa sanassa ja sosiaalisen median hyrskeissä. Kyseisessä ”globaali oikeudenmukaisuus” -kolikossahan on kuvattuna pelastusviranomainen, joka kantaa kuollutta pakolaislasta.

Ilmentääkö tämä makaaberi vertauskuva jotenkin olennaisesti Suomen itsenäisyyttä syyllistäessään suomalaisia muiden kansojen karuista kohtaloista? Onko sen tarkoitus ohjata suomalaisia tuottamaan itselleen omantunnon parannusta toisten ihmisten jaloina auttajina? Kolikko ikään kuin vihjaa, että jos emme niin tee, olemme läpikotaisin paha kansakunta.

Tähän samaan viittaa myös natsidokumenttien jatkuva pyörittäminen Yleisradion TV-kanavilla. Niiden kautta pyritään syyllistämään nykyeurooppalaisia teoista, joilla ei ole mitään tekemistä nykyisin elävien sukupolvien kanssa. Syyllistämisen tarkoitus on tasoittaa tietä kehitysmaista tulevalle haittamaahanmuutolle ja oikeuttaa islamin tuella tapahtuvaa kansanmurhaa, jonka kohteina ovat nyt valkoiset länsimaiset ihmiset.

Luottamuspääoman katoaminen

Helsingin Sanomissa esitetyt arviot juhlarahakohun mediapoliittisesta ja julkisuusfunktiosta eivät myöskään osuneet kohdalleen. Pöyristymisissä ei liene kyse ensisijaisesti ”piruilevien savolaisukkojen” tai heidän suvakkisiskojensa välisestä ilkeilystä. Tosiasiassa media itse kaipaa ja rakentaa noita kohuja, joissa jokin asia nostetaan suuren draaman välineeksi vain siksi, että asiaan liittyy joku perussuomalainen poliitikko, jota halutaan murjoa toimituksissa.

Juhlarahakohukaan ei ole ohi painamalla asia villaisella ja väittämällä, että kyseessä oli vain ”harhakuva kansaa puhuttavasta asiasta” tai arvottamalla asiaa niin, että ”juhlarahan myyminen on onneksemme kielletty”. Helsingin Sanomien asennemuokkaus ja mielipiteiden manipulaatio näkyvät juuri tämän tapaisissa kannanotoissa. Yritys lopettaa kohu merkityksettömänä ja loppuun käsiteltynä osoittaa lehden halua vaieta siitä todellisesta konfliktista, jonka vallitessa maahanmuutto on sulattanut pois yhteiskunnallisen luottamuksen.

Tapauksen opetukseksi ei kelpaa se, että ministeri Orpon kannattaa jatkossa lukea allekirjoittamansa paperit paremmin eikä signeerata niitä samalla periaatteella, jolla hän on ilmeisestikin hyväksynyt myös vastaanottokeskusten perustamisia. Missä asian opetus sitten piilee?

Harvardin yliopiston sosiologian professori Robert D. Putnam painotti Suomessa vieraillessaan vuonna 2015, että sosiaalinen pääoma on Suomen todellinen voimavara, jota monilla muilla kansakunnilla ei ole. Koska toimintakykymme ei perustu suuriin luonnonrikkauksiin tai pääomiin vaan yhteisömme kiinteyteen ja yksimielisyyteen, yhteiskuntamme on myös hyvin haavoittuva. Tätä sosiaalista pääomaa monikulttuurisuuden ideologia ja maahanmuutto ovat nyt syöneet pahimman inflaation lailla.

Niinpä myös kansallisia erimielisyyksiä ja kahtiajakoja pintaan nostavat ilmiöt ovat paljon itseään suurempia merkkejä vaikeista yhteiskunnallisista oireista: luottamuspääoman menetyksestä ja toimintakyvyn heikkenemisestä.

Poliittisesti korrekti huumori ei naurata

Ellei viimeviikkoinen juhlarahakohu olisi ollut traaginen, se olisi ollut koominen. Vitseillä on yhteys mielen tiedostumattomiin kerroksiin, ja niinpä on usein ajateltu, että huumori laukaisee yhteiskunnallisia jännitteitä, kun asioita voidaan käsitellä leikkimielisen etäännyttämisen keinoin.

Vapun päivän lähestyessä on kaduilla jälleen kaupattu huumoripitoisia lehtiä. Karnevaaliaikana, jolloin rooliasetelmat käännetään tilapäisesti kumolleen, voidaan testata yhteiskunnallista luottamusta.

Oireellista on, että yhteiskunnassamme ei sallita nykyisin juuri minkäänlaista huumoria, vaan sen asemasta julistetaan tuomioita ja vaaditaan poliittista korrektiutta. Tämä näkyi juhlarahakohussa, mutta se näkyy myös tavassa, jolla huumori yritetään juuria pois kaikesta arkipäivästämme. Esimerkiksi muslimien yhteisö ei näytä edelleenkään sulattavan kerta kaikkiaan minkäänlaista uskontoonsa kohdistuvaa huumoria, ovatpa sen motiivit sitten hyväntahtoisia tai pilkallisia.

Paras ase uskontojen mielivaltaa vastaan on aina ollut nauru. Siksi paholaisenkin sanotaan pelkäävän naurunalaiseksi joutumista, ja nauraminen oli kielletty myös Umberto Econ romaanissaan Ruusun nimi kuvaamassa keskiaikaisessa luostarissa.

Totalitarismit eivät kestä naurunalaiseksi joutumista. Mikäli nauraa saa, se on oikeutettua vain siihen asti, jossa se vielä tasoittaa yhteiskunnallisia ristiriitoja ja pönkittää valtaapitävien asemaa, vähän niin kuin radio Jerevanin narskuva ja ahdistuneensävyinen huumori aikoinaan. Uskontojen arkuus arvostelulle puolestaan osoittaa, kuinka hurjaa niiden oma vallankäyttö on.

Poliittisesti korrekti ja sallitun rajoissa pysyttelevä huumori on perimmältään mitäänsanomatonta, sillä se ei pureudu ongelmien ytimeen. Todellinen huumori paljastaa ongelmat ja loukkaa jotakuta väistämättä. Sen sijaan sievistelty ja pyöristelty huumori merkitsee alistumista valtaapitävien mahdille, joka jää voimaan oman pakkovaltansa voimin, niin kuin viikonloppua seuraa aina arki.

Luottamus on kadonnut nyky-yhteiskunnastamme, ja sen asemasta on astuttu tosikkomaisuuden tielle, jolla monikulttuuristien ja tasa-arvoviranomaisten yhtäaikaiset liberalismin ja lailla pamputtamisen vaatimukset taistelevat jo keskenäänkin saattaen kansalaiset ymmälleen. Samaan aikaan, kun vihervasemmisto huutaa vapaamielisyyden perään, se kiljuu kitapurjeet lepattaen, että ei saa tehdä pilakuvaa profeetasta eikä nauraa munattomien lesborouvien transgenderistiselle uskonnolle, jonka mukaan he ovatkin nyt naisista tykkääviä miehiä.

Mitä voi enää laittaa vappulehteen, Äpyyn tai Tamppiin, kun parodiahorisontti on ylitetty kuusi kilometriä riman yläpuolelta?

QX-lehti kertoi äsken, että muslimiterroristin uhriksi Pariisissa joutuneen poliisimiehen puoliso julisti muistopuheessaan ”vihaamaan ette minua saa”. Tällainen toisen posken etiikka ja viholliselle pyllistäminen on niin lammasmaista, että sitä voidaan selittää vain oikeustajun katoamisella uhrikansan päänupista. 

Vaihtoehtoinen vappupuhe

Platon lähti yhteiskunta-ajattelussaan siitä, että valtion hallitsijoiksi pitäisi nimittää filosofeja, koska filosofit ovat kykeneviä ymmärtämään yleispätevän hyvän päälle. Siksi filosofien tuli olla vapaita kaikesta omistamisesta, työstä ja perheestä. Vain näin valtioita voitiin hallita tähtäimessä yleinen etu ja kaikkien mahdollisimman suuri kokonaisetu eikä minkään intressiryhmän oma hyvä, joka usein toteutuu muiden intressiryhmien kustannuksella johtaen valtataisteluihin ja epäoikeudenmukaisuuksiin.

Median ja osittain myös tieteellisen ajatteluperinteen edustajina esiintyneiden tahojen on ollut usein vaikea ymmärtää, mistä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskritiikissäni on ollut kyse. Aiheita koskeva kriittisyyteni on yritetty leimata rasismiksi tai fasismiksi tai vähintäänkin kaljupäisen natsihomon harhaisuudeksi. Tiedostavaisten mielestä maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta jokaisen täytyisi kannattaa automaattisesti. Muuten otetaan virat, varat ja yliopistolliset toimintaresurssit pois, ja ne annetaan niille, jotka suostuvat edistämään maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja kansainvälisyyttä, aivan niin kuin tendenssimäisessä tiedepolitiikassa on tehtykin.

Tällä tavoin minulle on avautunut tie todelliseen kulutuskommunismiin, jossa filosofin pitää Platonin mukaan elää. Mutta nautinpahan samalla puolueettomuudesta ja asemasta, jossa voin sanoa hyväksyväni vain sellaisen, missä on järkeä.

Kertaan vielä muutaman pääkohdan. Vastaanottoon perustuva pakolaispolitiikka ei sovi oman väestöpolitiikkamme lähtökohdaksi, sillä humanitaarinen maahanmuutto tuottaa länsimaihin suurempia ongelmia kuin se ratkaisee ongelmien syntysijoilla, jossa lähes kaikkien sosiaalisten ristiriitojen syynä on väestöräjähdys.

Sitä puolestaan luo ja ylläpitää islam omilla ekspansiivisilla lisääntymisnormeillaan ja heteroseksuaalisella paternalismillaan. Terroristijärjestöt, kuten ISIS ja Al-Qaida, tykkäävät siitä, kun Lähi-idän sotia pakenevat ihmiset levittävät islamia myös länsimaihin ja luovat siten jalansijaa muhamettilaiselle terrorille länsimaissa. Pakolaiset tulevat siis (tahattomasti tai tahallaan) edistäneiksi ääri-islamismin tavoitetta, joka on islamin juurruttaminen Eurooppaan. Tämän miekkalähetyksen kautta ajetaan vuosisatoja vanhaa Euroopan valloituksen ideaa.

Väestökarttojen uudelleen piirtelyt eivät ole hyväksi sen enempää länsimaille kuin Lähi-idän ja Afrikan kehitysmaillekaan, sillä kansainvaellusten tuloksena kehitysmaista katoavat kehityskelpoisimmat ikäluokat. Tämän toteamisessa ei ole kyse sen enempää fasismista kuin rasismistakaan vaan yhteiskuntien tilaa koskevasta kokonaisanalyysista.

Vastaanottoon perustuvan pakolaispolitiikan ja länsimaihin kohdistuvan siirtolaisuuden hyväksymisessä on kyse väärästä tilannearviosta. Jos tilannearvio on väärä, myös sodan johdon tekemät päätelmät ovat vääriä ja taistelun lopputulos fataali.

Niin sanotut länsimaat eivät ole enää rikkaita valtioita. Sekä Euroopan maat, Japani että Yhdysvallat ovat korviaan myöten veloissa. Muiden auttaminen on ehkä kaunis asia, mutta mikään moraali ei velvoita auttamaan vieraita kansakuntia omaksi velaksi. Varallisuuteen vetoaminen on tuttu moralistinen virhepäätelmä (argumentum ad crumenam), jolla usein puolustellaan hyväntekeväisyyden vaatimuksia.

Sekä valtio-opillisesti että oikeusfilosofisesti katsoen on väärin, että nykyisiä sukupolvia yritetään taivutella tuntemaan syyllisyyttä siirtomaaimperialismin ajan teoista ja maksattamaan muiden ihmisten moraalivelkoja meillä. ”Valkoisen miehen taakkaan” vetoaminen on hurja syyllisyydentuntoja lietsova virhepäätelmä (ad hominem circumstantiae), jossa hyökkäyksen kärki kohdistetaan ryhmän (”meidän valkoisten”) oletettuihin (ei siis todellisiin ja kaikille tyypillisiin) ominaisuuksiin (”rikkaus” tai ”osallisuus siirtomaaimperialismiin”).

Tällainen argumentaatio on itse asiassa käänteistä rasismia, eikä siinä oteta huomioon kaikkea sitä hyvää, jota valkoinen mies on tehnyt kehitysmaissa; ovathan juuri ne Afrikan ja Kaukoidän maat kaikista kehittyneimpiä, joissa länsimaiden vaikutus, investoinnit, sivistys ja kulttuuri-invaasio ovat olleet vaikuttavimpia, kuten Etelä-Afrikka, Egypti, Etelä-Korea ja Australia. Kaksi vääryyttä ei tuota tietenkään yhtä oikeutta (lex talionis), mutta keskustelun tervehdyttämisen kannalta voisi olla hyväksi, jos puhuttaisiin välillä myös ”mustan tai keltaisen miehen taakasta”, jota aiheuttaa jatkuva avun kohteeksi heittäytyminen ja ekokatastrofia vauhdittava vastuuton lisääntymispolitiikka kehitysmaissa.

Myös keskustelun historialliset premissit on asetettu päin honkia, ja ne ovat johtaneet premissivirhepäätelmiin (argumentum ad logicam). Suomalaiset eivät ole koskaan harjoittaneet siirtomaaimperialismia, mutta kansakuntamme on ollut kylläkin kahden suurvaltapolitiikkaa harjoittaneen valtion riiston kohteena. Usein sanotaan, että orjalaivat tilkittiin suomalaisella tervalla, mutta unohdetaan, että Pohjanmaan ja Savon tervapadoissa tuotettu hyödyke myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Tässä valossa olisi oikein, että Suomi ei ottaisi vastaan lisäpakolaisia mistään suunnasta – ei rajan yli tulevia laittomia maahanmuuttajia eikä myöskään ”suoraan pakolaisleireiltä” kyyditettäviä, kuten pääministeri Juha Sipilä haluaisi omassa kristillisessä syyllisyydentunnossaan piehtaroiden.

Opintotuen, sosiaaliturvan ja yliopistojen leikkaukset opettavat poliittista vastuuta

Myös maahanmuuttopolitiikan hedelmänä syntyneet kustannukset ovat tarjonneet hyvän opetustilanteen suomalaisille maahanmuuton suosijoille. Valtiontalouden leikkaukset ovatkin erinomaista pedagogista opetusta.

Pakolaisvirtojen hiljennyttyä talven ajaksi ovat alkukeväällä eniten hallituskritiikkiä aiheuttaneet opintotukeen, sosiaaliturvaan ja yliopistojen toimintamenoihin tehtävät leikkaukset. Esimerkiksi Helsingin yliopiston budjettia joudutaan laihduttamaan noin sadalla miljoonalla eurolla kahden vuoden ajan. Samanaikaisesti poliittinen valta on löytänyt 1500 miljoonaa euroa pelkästään viime vuonna maahamme laittomasti saapuneiden pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden elättämiseen sekä noin 140 vastaanottokeskuksen perustamiseen.

Yksinkertaisimpienkin pitäisi ymmärtää, että rahat, jotka on käytetty pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tukemiseen, ovat samoja rahoja, jonka valtio ottaa pois opintotuesta, sosiaaliturvasta ja yliopistoilta, siis tieteestä, tutkimuksesta ja opetuksesta, joille Suomen hyvinvoinnin ja tulevaisuuden pitäisi jatkossa rakentua. Minä en toivo tällaista kurjistumisen kuiluun heittäytymistä, ja siksi olenkin vaatinut kurinalaista talous- ja maahanmuuttopolitiikkaa.

Surkuhupaisaa (mutta ironisella tavalla myös oikeudenmukaista) asiassa on, että maahanmuuton kustannuksista kärsivät nyt eniten ne suomalaiset, jotka ovat kitapurjeet lepattaen kiljuneet maahamme lisää humanitaarista maahanmuuttoa. Heitä ovat muiden muassa suuri osa niistä tieteenharjoittajista, joilla vielä on lupa toimia yliopistoissa ja joista suurin osa on poliittisesti vihervasemmistolaisia (ks. edellistä kirjoitustani).

Samaa porukkaa on paljon opiskelijaliikkeessä, joka on perinteisesti varsin vihervasemmistolaista. Maahanmuutosta kärsivät tätä kautta myös ne rähjäiset yhteiskunta-anarkistit, joille aina on kelvannut hyvä sosiaaliturva. Siinä hekin näkevät, miten käy, kun omat koirat purevat. Eikä tämän artikuloiminen ole mitään vastakohtaistamista vaan todellisuudessa objektiivisena vallitsevan vastakohtaisuuden toteamista ja konfliktien avointa esiin saattamista.

Valtiontalouden leikkaukset osoittavat nyt sen, mitä poliittisen vastuun kantaminen merkitsee. Kuka tahansa osaa esittää loputtomia sosiaaliturvan ja opintotuen vaatimuksia. Etenkin poliittinen vasemmisto on hallituksessa ollessaan osannut käyttää rahaa – joko muilta verovaroin kannettua tai tulevaisuudelta velaksi lainattua. Mutta harvoin vasemmisto on osannut tehdä rahaa mistään. Vasemmistolaisen tuhlailupolitiikan jälkeen on vahinkojen paikkaaminen jäänyt useimmiten oikeiston työksi niin Suomessa kuin esimerkiksi Britanniassa.

Kenen syytä?

On tietenkin kurjaa, että maahanmuuttokulujen aiheuttamista leikkauksista joutuvat kärsimään myös ne syyttömät suomalaiset, jotka ovat vastustaneet haittamaahanmuuttoa. Itseni lisäksi tiedän myös paljon muita suomalaisia, jotka ovat kärsineet epäoikeudenmukaisesta kohtelusta esimerkiksi työmarkkinoilla maahanmuuttokriittisten mielipiteidensä vuoksi, kun median, yliopistojen, kasvatustoimen, kirjastolaitoksen ja julkisen hallinnon työpaikat on täytetty vain monikulttuurisuuden ja maahanmuuton kannattajilla.

Juuri tässä näkyy Harvard-professori Robert Putnamin tutkimustulos, jonka mukaan monikulttuurisissa yhteiskunnissa kantaväestöönkään kuuluvat ihmiset eivät lopulta luota toisiinsa maahanmuuton heikentäessä luottamuspääomaa. Näin yhteiskunnallinen tehokkuus heikkenee ja länsimaiden talousahdinko syvenee. Maahanmuutto ei ole siis marginaalinen vaan aivan keskeinen syy hyvinvointiyhteiskuntien romuttumiseen.

Läpikotaisin sairaan esimerkin sosiaalista eriarvoisuutta tuottavasta politiikasta tarjosi uusi laki subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Sen mukaan työttömien vanhempien lapsilla ei ole jatkossa oikeutta päivähoitoon, poikkeuksena maahanmuuttajat. Näin sosiaaliturvajärjestelmämme pääasialliset maksajat, eli tavalliset suomalaiset ihmiset, asetetaan toisen luokan kansalaisiksi maahanmuuttajiin verrattuina ihan viranomaiskäytännöissäkin, eikä esimerkki ole suinkaan ainoa.

Omistamis-, yritteliäisyys- ja sivistysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmämme antaa täyden ylläpidon pakolaisille ja turvapaikanhakijoille, jotka täyttävät sosialistien ja kommunistien luoman sosiaaliturvajärjestelmämme köyhyysihanteet olemalla vailla kaikkea varallisuutta ja saaden yhteiskunnalta kaiken: asunnot, toimeentulon ja loistavat edellytykset lisääntymiseen tilanteessa, jossa suomalaisilla itsellään ei ole lapsiin enää varaa.

Sen sijaan työttömäksi joutuva suomalainen yksilö tai perhe ei ole oikeutettu esimerkiksi toimeentulotukeen lainkaan, mikäli hallussa on vähäistäkin rahaksi muutettavaa varallisuutta ja vaikka tulonmuodostus juokseviin menoihin olisi katkennut kuin kanan lento. Tärkeää arvotuotannon muotoa, eli kouluttautumista, harjoittava opiskelija puolestaan tuntee Kelan ja sosiaalivirastoiden brezhneviläisyyden entuudestaan. Siinä on sitten vihreän professorin turha taivastella toimeentulotukijärjestelmän epäoikeudenmukaisuutta, kun saman voisi todeta kuka tahansa. Köyhtymiseen, passivoitumiseen ja täydelliseen varattomuuteen rohkaiseva järjestelmä on yhteiskuntamme syöpä ja ihmisoikeusrikos.

Säästötoimienkaan aikana perussuomalainen puolue ei ole toivonut suomalaisten sosiaaliturvaan ensisijaisesti tasoleikkauksia, jakoperiaatteiden uudistamista kylläkin. Puolue on ollut hallituksessa vähemmistönä ja hallituksen omana sisäisenä oppositiona: jarruttamassa kustannuksia ja kuluja aiheuttavaa haittamaahanmuuttoa, jota kokoomuksen Alexander Stubb ja kepun Juha Sipilä ovat maahamme vaatineet. Kokoomus ja kepu ovat halunneet luoda maahamme jopa kahden kerroksen työmarkkinat.

Perussuomalaiset ovat olleet hallituksessa vain yhdestä syystä: kansa halusi puolueen hallitukseen torjumaan meneillään olevaa tuhopolitiikkaa. Puolue ei ole kuitenkaan tähän täysimittaisesti pystynyt, sillä hallituksessa on kaksi muutakin puoluetta, ja tahdonmuodostusta rajoittavat EU-sitoumukset, joiden rikkomisesta saattaa seurata pakotteita, mikäli Suomi ei kaikkiin järjettömyyksiin suostu.

Niinpä puolet perussuomalaisen puolueen kannatuksesta on ensimmäisen hallitusvuoden aikana valunut takaisin vasemmistoon, ja puolue on joutunut ottamaan vastaan hallituskritiikin kovimmat iskut. Ihmiset ovat ilmeisesti unohtaneet, mitä vasemmisto edustikaan. Kepun ja kokoomuksen kannatus on pudonnut perussuomalaisia vähemmän, sillä keskusta on saanut läpi agraariväestönsä omat tavoitteet, kuten satojen miljoonien investoinnit haja-asutusalueiden tienpitoon, ja kokoomus puolestaan on pystynyt edistämään keskeisen kannattajakuntansa eli yrittäjien ja pääomanomistajien tavoitteita, joihin sosiaaliturvan ja koulutuksen leikkaukset eivät vaikuta ainakaan suoraan.

Poliittinen vihervasemmisto on syyttänyt meneillään olevasta hyvinvointiyhteiskunnan raunioittamisesta pääasiassa perussuomalaisia. Kun yksi sormi osoittaa muihin, kolme muuta osoittaa kuitenkin itseen. Syypää hyvinvointiyhteiskuntamme taloudellisen perustan romuttamiseen on vihervasemmiston yhdessä kokoomuksen kanssa harjoittama aiempi politiikka, joka kantaa nyt hedelmää. Ei ole ajateltu sen enempää maahanmuuton välittömiä kuin välillisiäkään kustannuksia, jotka ovat osoittautuneet pysyviksi pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden huonon työllistyvyyden vuoksi.

Hallituksen veropolitiikkaa on osattu kyllä haukkua. Syksyllä vasemmisto-oppositio protestoi esimerkiksi autoveron alennuksia vastaan väittäen, että olisi parempi sijoittaa nekin rahat sosiaaliturvaan ja humanitaariseen maahanmuuttoon. Näin vasemmisto-oppositio halusi tahallisesti vastakohtaistaa suomalaisten ihmisten ja maahanmuuttajien edut. Kukaan ei tällöin arvostellut vasemmistoa suomalaisiin kohdistuvasta rasismista, vaikka vasemmistopuolueiden edustajat ovat kyllä estottomasti haukkuneet perussuomalaisia rasisteiksi.

Saattaa olla, että muutama vastakohta todellisuudessa itsessään vallitseekin ilman, että niitä kukaan luo. Käytäntö on kuitenkin osoittanut selvästi sen, että autoveron alentaminen ei koitunut tappioksi Suomen valtiontaloudelle. Alennettu autovero nimittäin tuottaa paremmin kuin aikaisempi korkeampi vero. Kun autoveroa edellisellä hallituskaudella vasemmiston vaatimuksesta kiristettiin, autoveron tuotto laski noin 200 miljoonaa euroa, mikä kuitattiin velanotolla. Se vasemmiston taloustaikuruudesta ja vastuusta! Autoveron alentaminen oli erityisesti perussuomalaisten rasistis-fasistinen tavoite.

Suomalaisen työn juhlaa Nokiassa

Vappua voisi nykyään viettää pikemminkin suomalaisen työttömyyden kuin työn juhlistamiseksi, sillä enemmistö kansalaisista alkaa olla toimettomia. Stephen Elopin toiminta Nokian johdossa puolestaan kantaa hedelmää, kun yhtiö ilmoitti juuri vapun edellä irtisanovansa noin 4000 työntekijää, joista 1400 on Suomesta.

Nokian Symbian-käyttöjärjestelmän päivitys- ja kehittelyominaisuudet ovat kieltämättä olleet hankalia verrattuna esimerkiksi Googlen Androidiin. Kaikesta ei kuitenkaan sovi syyttää teknistä suunnittelua, kun yhtiön strateginen linjanveto on ollut hakoteillä. Se, että Nokia kytkeytyi Microsoftin Windowsiin, saattaa olla yhtä paha virhe kuin olisi ollut jatkaa umpikujaan joutuneen Symbianin kehittelyä.

On mahdollista, että älypuhelimien sarjassa Nokia jää tuotemerkkinä pysyvästi sijalle kolme tai neljä. Myös halpojen puhelimien sektorilla kiinalaiset Android-älypuhelimet valloittavat markkinoita Nokian perinteisiltä luureilta. Monet analyytikot ovat pitäneet Nokian uutuusmallien julkaisua pelkkänä ”Titanicin kansituolien järjestelynä”, ja yhtiön arvellaan ”kulkevan tuhon tietä”.


Onko työttömyys häpeä?

Nokia on leiponut maahamme muutamia omistajamiljonäärejä osakekurssinsa nousukiidon aikana. Lisäksi Nokia on rikastuttanut työntekijöitään optioilla. Avainasemassa olevia tuskin potkitaan nytkään. Lähtöpassit saa useimmiten lattiatason duunari.

Tämänkeväiset lopettajaiset koskevat joka tapauksessa kokonaista tuotannonhaaraa suuryhtiön sisällä. Kyse on kaikkien aikojen suurimmasta muutoksesta, joka koskaan on kohdistunut uuteen teknologiaan Suomessa. Niinpä omat symbatiani ovat potkittujen puolella.

Ajatelkaapa seuraavaa kuvitteellista keskustelua.

Kysymys: ”Mitä teette työksenne?”
Vastaus: ”En mitään.”
Kysymys: ”Ettekö mitään?”
Vastaus: ”En kerrassaan mitään.”

Mitä eroa on sillä, että työtön sanoo näin, verrattuna siihen, että samat vastaukset antaa monimiljonääri? Mikä tekee työttömän vastauksista moraalisesti paheksuttavia ja miljonäärin vastauksista hyväksyttyjä, jopa ihailtuja?

Rikas saa anteeksi paljon, koska hänen arvellaan ansainneen varallisuutensa ja oman toimettomuutensa. Tosiasiassa syy–seuraus-suhde voi olla käänteinen, ja rikas on saattanut rikastua työttömäksi potkitun kustannuksella. Näyttöä tästä antaa se, että Nokian ilmoitettua irtisanomisista osakkeen kurssi nousi tuotannon tehostumisen vuoksi, ja analyytikot (eli pörssiporvarit) kiittivät.

Näin siis vaikutti Nokian johtajien puhe tällä kertaa talouselämän retorisilla vainioilla. Niillä puheen hyvyys tai huonous mitataan kiinnittäen huomiota vain siihen, miten yrityksen kurssi viestin johdosta nousee tai laskee. Tämäntapainen tuotannon tehostuminen ei ole silti välttämättä koko kansantalouden edun mukaista, sillä huoltosuhde sen kun huononee ja yhteiskunnallinen tehokkuus kärsii.

Ei pidä syyllistää ihmisiä työttömyydestä, kun se ei ole heidän omaa syytään. Talousjärjestelmä on suhde ja perustuu vaihtoon. Niinpä myös työttömiä arvosteltaessa olisi peiliin katsomista koko yhteiskunnalla.

Vappupuheen asemasta

Aah, kesä! Lämpömittarissa on 18 astetta, mikä on vapun aikoihin poikkeuksellista. Vapun tuntee siitä, että katukuvaan ilmestyy rumia ja huonosti käyttäytyviä känniääliöitä. Juopottelu paljastaa, että ihminen ei saa seksiä ja hänellä on niin sanottu kohtaamisongelma. Siksi hän etsii karnevaalitunnelmaa ja estottomuutta viinasta. Tämä on ryyppäämisen logiikka.

Seksuaalinen suorituskyky on lisäksi huonoimmillaan juovuksissa. Dokaaminen pilaa seksuaalisen nautinnon siinäkin tapauksessa, että sitä lohkeaisi. Koska alkoholi on narkoottinen aine, se ei auta edes ekstaasitilan tavoittelussa. Joku Suomen Akatemian palkkaama viinankäytön haittavaikutusten tutkija voikin vain ihmetellä, miksi seksiä tavoitellaan usein kännissä: ”Olisi kiva saada selvää.”

Lämmin vappusää armahtaa myös puheenpitäjiä. Itse en julkaise vappupuhetta tänä vuonna lainkaan, sillä olen sanonut työn ilosta kaiken keskeisen jo kirjoissani. Mikään kaura ei sitä paitsi kasva vaatimalla eikä tinkimällä, kuten ay-jyrät olettavat, vaan tekemällä ihmisille ”tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä”. Ihmiset ovat pyyteellisiä hobitteja, jotka koettavat edistää kukin omaa etuaan. Mikäli sen saa yhdistettyä toisen etuun, syntyy win–win-tilanne, ja kaikki voittavat. Tämä pätee yhtä hyvin seksiin kuin politiikkaankin.


Sikailusta

Palaan kuitenkin vielä sikailuun. Sikainfluenssan riehuessa Väli-Amerikassa on vaara, että tauti leviää myös Suomeen puolialastomien juhlijoiden sairastuessa petollisen lämpimässä ilmassa. Hullun lehmän tauti ja lintuinfluenssa tulivat jo koettua; nyt myös sika – tuo joidenkin mielestä saastainen eläin – on saamassa oman nimikkopandemiansa.

Todettakoon kuitenkin, ettei kyseistä tautia voi saada sianlihan syömisestä, vaan se leviää tavanomaisen flunssaviruksen tavoin pisara- tai kosketustartuntana. Vaikka kyseessä onkin metafora, tauti on ehtinyt loukata uskonnollisia tunteita muslimimaissa niin pahasti, että esimerkiksi Egyptissä kulkutaudista on tehty poliittisen kädenväännön aihe. Yleisradion äskettäisen jutun mukaan maan muslimiviranomaiset ovat käyttäneet tilaisuuttaan teurastaakseen maan kaikki 250 000 sikaa ja tehdäkseen sitä kautta haittaa sikafarmareina toimiville kristityille.

Viranomaisten päätöstä ovat arvostelleet sekä WHO että eläintensuojelujärjestöt, sillä todisteita taudin leviämisestä eläimestä ihmiseen ei ole. Koska sianlihan syöntikielto ei koske maassa asuvaa pientä koptikristittyä vähemmistöä, päätöstä voi kuvata ääri-islamistien tekosyyksi käydä pienen ikivanhan vähemmistön kimppuun. Koptikristittyjä on Egyptissä tätä nykyä vielä noin viisi miljoonaa, ja heitä pakenee islamilaisesta maailmasta jatkuvasti Eurooppaan. Se monikulttuurisuudesta ja solidaarisuudesta. Laajallekohan tauti vielä leviää?

Vapun ajan puheista

Erkki Tuomioja toistaa Vihreässä Langassa (sic!) viimevappuisen näkemyksensä, että laulut ja liput voisi laittaa roskiin. Näin vallankumous institutionalisoituu, kun jo pelkät kannanotot Vapun päivän tunnusmerkeistä luopumiseksikin ovat aina samat.

Mutta hei, mitä tää meinaa? Vappua on perinteisesti pidetty työväen juhlapäivänä. Työläisiä ovat kaikki tai ainakin melkein kaikki. Kovapalkkainen ay-aktivisti vetää 3500–5000 euron liksaa ja äänestää demareita, kun taas alipalkattu akateeminen kirjastonhoitaja tai luokanopettaja pakotetaan tyytymään 2000 euron palkkaan ja pienyrittäjä sitäkin niukempaan 1500 euron kuukausituloon. Silti molemmat äänestävät Kokoomusta, koska kyseessä on ainoa puolue, joka edustaa korkeasti koulutettuja, kannustaa yritteliäisyyteen ja pitää yllä yrittäjyyteen liittyviä arvoja.

Entä sitten työttömien asema? Omalla ay-politiikallaan vasemmistopuolueet ovat luoneet työmarkkinoille pullonkauloja, joiden vuoksi työn tekeminen on mahdotonta sosiaaliviranomaisten imuroidessa jokaisen ylimääräisen lisälantin kunnan tai valtion pohjattomaan kirstuun. Syynä massatyöttömyyteen ja tilanteen lannistavuuteen on omistus- ja yritteliäisyysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka luotu pultsareitten ehdoilla.

Kun lisäksi työpaikat karkaavat ulkomaille pakkokansainvälistämiseen liittyvän internatsismin ja globalisaation pyörteissä, on turha laulaa ”Kansainvälistä” myöskään työväenliikkeen omassa piirissä. Kiinassa kapitalismi ja kommunismi paiskaavat kättä, kun suuryritykset teettävät työnsä kansantasavallassa, jossa valtiosta riippumatonta ammattiyhdistysliikettä ei sallita. Sdp:n ongelma eivät ole liput eivätkä laulut vaan se, etteivät sosialismin ja sosiaalidemokratian vanhentuneet aatteet kerta kaikkiaan toimi nykymaailmassa. Siksi on samantekevää, mitä Vappuna lauletaan. Koko vasemmiston ideologia taitaakin olla yhtä kuin sen symbolit ja niihin liittyvä tunnelma.

Tupun, Hupun ja Lupun todellisuudessa hallituksen muodostaminen on ollut sitä, että kaksi on kerrallaan pussauskopissa ja yksi eteisessä odottamassa vuoroaan. Pääministerivaaliksi muuttunut vaalijärjestelmä ajaa Suomea kuitenkin kohti kahden suuren puolueen, oikeistolaisen ja vasemmistolaisen, järjestelmää. Outoa on, että vaikka Tuomioja ilmoittaa haluavansa ”lopettaa” Vasemmistoliiton (miten hän sen tekisi?), niin hän ei kuitenkaan haluaisi yhdistää puolueen rippeitä Sdp:hen. Taitaa olla Tuomiojan ajatus aika juntturalla. Tosiasiassa puolueiden fuusio olisi vasemmiston ainoa keino saavuttaa suurimman puolueen asema ja sitä kautta pääministerin paikka. Muussa tapauksessa Sdp saattaa hyytyä oppositioon pitkäksikin ajaksi.

Suomi menee eteenpäin vain olemalla hyvä siinä, mihin muut eivät pysty, pysymällä ahkerana ja tekemällä sellaista, mitä toiset eivät ole vielä keksineet. Sosiaalidemokraattinen vaatimisen politiikka ei ole koskaan tukenut näitä perimmältään uutta luovia, evolutiivisia ja adaptiivisia pyrkimyksiä. Laiskuuden huippu on se, ettei Tuomioja jaksaisi seistä enää edes juhlakentillä puheita lukemassa vaan valittaa tuulen jäytävän leukojaan. Ja kyseessä on sentään kevään juhla eikä itsenäisyyspäivän luminen paraati! Suosittelen, että Tuomioja asennuttaisi järjestötalon erikoishammasteknikolla leukapieliinsä pienen lohkolämmittimen, joka pitäisi hänet lämpimänä.

Hauskaa Vappua, Lägga ned vapen!

Vapun päivää pidetään kansainvälisenä työväen ja akateemisen ylioppilasnuorison juhlapäivänä. Tosiasiassa työväenliikkeellä ja akateemisella väestöllä ei ole paljoakaan yhteistä, vaikka puoliksi oppineet hoilasivat 1970-luvulla, että ylioppilaiden ja työläisten edut ovat yhteiset. Ne eivät ole. Duunari vetää nykyään kaksinkertaista palkkaa valkokaulusköyhälistöön verrattuna. Tämä johtuu siitä, että kirvesmiehistä ja hitsareista on pulaa.

Ongelman alkusyy on, että nuoret eivät kouluttaudu kyseisille aloille eivätkä suorita opintojaan loppuun vaan laiminlyövät vastuunsa, dokaavat ja polttavat pilveä. Niinpä työntekijöistä on pulaa, ja vastuulliset työntekijät voivat harvalukuisuutensa vuoksi kiristää asiakkaitaan ja työnantajiaan korkeilla palkkavaatimuksilla.

Tutkimusten mukaan lääkärikin tavoittaa ammattikoulun käyneen taloudellisen aseman vasta noin 50-vuotiaana, vaikka lääkärintoimessa tarvitaan huomattavasti parempaa asiantuntemusta ja koulutusta kuin esimerkiksi paperitehtaan portinvartijan tehtävissä. Siksi en ymmärrä akateemisen väestön halua puolustella duunareitten etuja. Tosin myös tutkintojen löyhäkätisestä tehtailusta pitäisi tehdä yliopistoissa ja korkeakouluissa loppu.

Sillä, miten paljon Juha Siltala saa mielipiteilleen tilaa Yleisradiossa, ei ole mitään rajaa. Hänen uusi kirjansa työelämän viimeisimmistä huononnuksista (2007) on jatkoa työelämän kurjuudesta kertovalle historiateokselle. Teos sai jälleen ilmaismainosta Arto Nybergin ohjelmassa viime viikolla. Pitäisikö minunkin julkisuutta saadakseni mennä Stockmannin edustalle, istua jakkaralle ja veisata Siltalan kirjasta yksi luku pohjalaisille itkuvirsille ja harmonikalle sovitettuna varusteenani jalkarumpu, johon on kiinnitetty pieni kulkunen?

Julkaistessani vuonna 2005 teoksen Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan, se yritettiin vaieta mediassa, vaikka esittelin kirjani lopussa myös ohjelman siitä, kuinka parempaan työyhteiskuntaan päästäisiin. Yksi ratkaisu olisi ihmisten toimeentuloa kurjistavan etuusjärjestelmän korvaaminen perustulojärjestelmällä, joka sekä takaisi toimeentulon että kannustaisi ihmisiä työskentelemään ja opiskelemaan. Asioiden tilaa ruikuttavalla Siltalalla ei ole ollut olojen parantamisesta mitään sanottavaa. Valittaminen on aina helppoa, mutta todellinen filosofi esittää toteamiensa ongelmien jatkoksi myös oikeudenmukaisen korjausvaihtoehdon.

Toivotan hauskaa ja isänmaallista Vappua kaikille. Työskennellään yhdessä entistäkin paremman Suomen hyväksi!