27. kesäkuuta 2011

Löysivätko persut, kristilliset ja muslimit yhteisen sävelen?


On kulunut puolisen vuotta siitä, kun YK:n yleiskokous päätti poistaa sukupuolisen suuntautumisen päätöslauselmasta, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Tämä tarkoittaa, että yleiskokouksen mielestä homoseksuaalisuuden perusteella saa tuomita kuolemaan.

Kuolemantuomioita homoille, lesboille, biseksuaaleille ja transseksuaaleille langetetaan edelleen monissa islamistisissa maissa, joten YK:n päätös merkitsi myönnytystä muslimien harjoittamalle despotialle. Toisaalta YK on määritellyt uskontojen arvostelemisen ”viharikokseksi” suojellakseen islamia. Tämä osoittaa, että monet YK:n kaltaiset viranomaistahot ovat tasa-arvopolitiikassaan pelkkiä amatöörejä ja kaksinaismoralismin ylläpitäjiä.

Myös Suomen viranomaiset hyysäävät ulkomaalaisia ja hermoilevat naisten ja miesten tasa-arvon vuoksi, mutta seksuaalivähemmistöjen asioita ei tunnusta edelleenkään sen enempää vähemmistövaltuutetun kuin tasa-arvovaltuutetunkaan toimisto. En väitä, että kukaan hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen kaipaisi viranomaisvallan kuoliaaksi rakastavaa vaikutusta, mutta pidän edellä selitettyä politiikkaa esimerkkinä syrjintähierarkioiden tarkoitushakuisesta rakentelusta, siis tiettyjen ryhmien positiivisesta erityiskohtelusta ja toisten diskriminoinnista.

Viikko sitten lehdet raportoivat, että YK:n ihmisoikeusneuvosto tuomitsi ensimmäistä kertaa myös seksuaaliseen orientaatioon perustuvan syrjinnän. Äänestys 47-jäsenisessä neuvostossa päättyi niukasti lukuihin 23-19 kahden ollessa poissa ja kolmen äänestäessä tyhjää Etelä-Afrikan aloitteesta tehdylle päätöslauselmalle.

Päätöksen takana olivat USA, EU, Brasilia ja joukko muita Etelä-Amerikan valtioita. Sen sijaan islamilaiset ja useimmat afrikkalaiset maat äänestivät vastaan Nigerian ja Pakistanin johdolla. Heidän mukaansa päätöslauselmalla ”ei ole mitään tekemistä perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien kanssa”. Amnesty Internationalin mukaan homoseksuaalisuus on edelleen laitonta 76 maassa.

Seksuaalivähemmistöjen puolesta puhuminen saattaa kyllästyttää joitakin ihmisiä Suomen kaltaisessa valtiossa, jossa korjattavaa on enää vähemmän puoli vuosisataa kestäneen työn tuloksena. Helsinki Priden eli Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n järjestämien vapautuspäivien tänään alkaessa on hyvä muistaa, että esimerkiksi Venäjällä ja monissa Itä-Euroopan maissa homoja ja lesboja teljetään edelleen vankiloihin ja gay-paraateja hajotetaan viranomaisvallan toimesta. Esimerkiksi Budapestin gay-pridea kohtaan järjestettiin vastamielenosoitus, jonka julisteissa homot haluttiin vetää hirteen (video). Aionkin itse osallistua ensi lauantaiseen pride-kulkueeseen nimenomaan protestiksi kyseisenlaisia väkivallanilmaisuja kohtaan.

Suomessa Perussuomalainen puolue on tuominnut viimevuotista pride-kulkuetta vastaan suunnatun väkivallan, mutta vastustamalla homoja ideologisesti se on luonut homovastaista ilmapiiriä, joka puolestaan saattaa rohkaista joitakin tahoja fyysiseen väkivaltaan. Kristillisdemokraatit taas ”ymmärsivät” väkivallanilmausta. Käytännössä he hyväksyivät väkivallan katsomalla laitonta toimintaa läpi sormien.

Tämä herättää kysymyksen, ovatko perussuomalaiset, kristilliset ja muslimit löytäneet yhteisen sävelen tuomitessaan homojen ja lesbojen asiat joko kadotukseen tai merkityksettömän neutraaleiksi. Esimerkiksi Perussuomalaisella puolueella on kielteinen kanta samaa sukupuolta olevien avioliittoihin.

Puolueen kasvun myötä kattoa on ollut kuitenkin pakko nostaa ja seiniä siirtää leveämmälle, jotta tulijat ovat mahtuneet sisään. Niinpä puolueen piirissä on nykyään hyvin monenlaisia näkemyksiä. Käsitys perussuomalaisista yksiselitteisen homovastaisina ihmisinä onkin stereotypia ja johtuu lähinnä konservatiivisen puoluejohdon edustamista päähänpinttymistä.

MTV3:n vaalikone kertoi, että Helsingin vaalipiirin 21 ehdokkaasta 5 perussuomalaista suhtautui homoavioliittoihin myönteisesti ja 2 neutraalisti. Heidän joukossaan olivat muiden muassa kaupunginvaltuutetut Nina Huru (neutr.) ja Antti Valpas (myönt.), joka on toiminut myös kansanedustaja Pentti Oinosen avustajana.

Kymen vaalipiiristä valittu kansanedustaja Reijo Tossavainen on niin ikään ilmoittanut olevansa homoliittojen kannalla MTV3:n vaalikoneessa. Samoin Uudenmaan vaalipiirissä Teemu Lahtinen on merkinnyt itsensä sukupuolineutraalin avioliittolain kannattajaksi. Suomen Sisun puheenjohtajana ja Espoon kaupunginvaltuutettuna toiminut Lahtinen osoittaa tällä teolla, miten arvoliberaalia ja länsimaisten vapausarvojen säilyttämiseen tähtäävää sisulaisten ajattelu voi olla.

Varmastikin yhtä paljon huomiota herättää juutalaista uskontoa tunnustavan Ben Zyskowiczin (kok.) asettuminen vastustamaan täysin palkein sukupuolineutraalia avioliittolakia! Julkisuudessa kaikenlaisten annamajahenrikssonien (Rkp), paularisikoiden (kok.) markkulaukkasten (kesk.) ja anttikaikkosten (kesk.) kielteisistä homokannoista ei ole vaahdottu läheskään yhtä paljon kuin perussuomalaisten. Miksiköhän?

Onhan esimerkiksi Paula Risikko nimitetty uudeksi sosiaali- ja terveysministeriksi ja Anna-Maja Henriksson oikeusministeriksi. Mikäli vihreät tai Vasemmistoliitto tekee homoavioliitoista aloitteen, Risikon asennoituminen osoittaa kokoomuksen moraalin tai mahdollisen kaksinaamaisuuden. Kokoomus kun on puolueena päättänyt omaksua myönteisen kannan sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Kiintoisaa on, että Risikko vastustaa kyllä homoavioliittoja ja adoptiolain muutosta mutta salli itsensä ja miehensä adoptoida tyttären Kiinasta.

En aio pillahtaa itkuun sen enempää muutamien kokoomuslaisten osoittaman kielteisyyden kuin eräitä perussuomalaisia kohtaan tuntemani kiitollisuuden vuoksi. En myöskään tarkoita, että oma onnellisuuteni riippuisi mitenkään poliitikkojen kiistämistä tai luovuttamista naimaluvista. Yleensäkin katson, ettei julkisen vallan interventio ihmisten välisiin suhteisiin ole perusteltua. Mutta legitimaation kieltäminen tai luovuttaminen osoittaa asenteita ja voi sen vuoksi olla monille perushomoille tärkeää.

Onhan avioliitto edelleen kaunis tapa. Omasta mielestäni avioliittoinstituutiota tulisi tosin kehittää uskonnollisperäisen avioliittokäsityksen sijasta rakkausavioliittojen suuntaan.

Ehdokkaiden ja edustajien kantoja voi tarkistella tästä.

26. kesäkuuta 2011

Juhannus on ohi ja ruumiit laskettu


Juhannus on ohi ja ruumiit laskettu. Minua hämmästyttää tiedotusvälineiden morbidi tapa summata juhlapyhien aikana kuolleita. Esimerkiksi tänä juhannuksena surmansa sai yhdeksän ihmistä. Se ei poikkea paljoakaan tavallisen viikonlopun aikana tapaturmaisesti kuolleista.

Tiedotusvälineiden tavassa mässäillä juhlapyhäkuolemilla onkin aivan oma makaaberi sävynsä. Näyttäisi siltä, että muutamat ihmiset nauttivat toisten onnettomuuksista sadistisella tavalla, juuri sellaisella, jota Erich Fromm analysoi klassikkoteoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness (1973). Teoksen mukaan nekrofiilinen mielihyvärakenne voi perustua yksilöiden gastroentrologiseen häiriöön, mutta se voi olla myös kulttuurinen tai ideologinen konstruktio.

Juhlapyhät tuottavat usein ahdistusta, sillä moni asia voi mennä pieleen. Odotukset voivat jäädä täyttymättä, ja tuloksena saattaa olla pettymyksiä. Kuinka lohduttavaa silloin onkaan, jos joillakin toisilla menee vielä huonommin ja muutamia esimerkiksi kuolee? Muille sattuneet suru ja epäonni tuottavat mielihyvää omasta kurjuudestaan kärsiville toisille ihmisille aidon sadomasokistisen tunnedynamiikan mukaisesti. Kenties juuri siksi onnettomuusuutisia myös luetaan. Ne syventävät tietoisuutta oman surkeuden suhteellisuudesta.

Onnettomuuksista uutisoiminen on sangen metafyysistä aivan niin kuin pelastuksen käsitekin. Sekä ’onnistuminen’ että ’pelastus’ juontavat juurensa kristillisestä ajatteluperinteestä ja toistavat sen lupauksia ja uhkakuvia. Onnettomuuden kantasana on ”onni”. Se taas sisältää ajatuksen onnistumisesta ja jostakin tavoitellusta absoluutista: onnellisesta tilasta. Paratiisimaisen tilan tavoittelussa epäonnistumisesta kertovat uutiset helpottavat keski- ja työväenluokan kateutta. Parasta on, jos rikkaille julkkiksille tapahtuu jotakin kielteistä ja joku esimerkiksi kuolee tai loukkaantuu ajaessaan kolarin Ferrarilla tai Porschella. Mikä moka!

Onnettomuuksilla mässäily toisaalta myös kostautuu. Tiedotusvälineet ja viranomaiset alkavat mäikätä turvallisuudesta. Tämä syventää keski- ja työväenluokan ahdinkoa ja tekee massakulttuurista juuri niin banaalia kuin se on.

Tämä maa on pullollaan erilaisia turvallisuusinstituutioita: poliiseja, vartijoita, tarkastajia, valvojia, tarkastajan tarkastajia, turvamääräyksiä ja sprinklerikeskuksia. Pahimpia kaikista ovat ilmaisjakelulehdet ja mainosradiot. Niiden todellisuus täyttyy pelkästä kontrollimielialan kylvämisestä, kauhistelusta ja moralismista. Mitään ei ymmärretä ja kaikkea paheksutaan.

Onnettomuuksilla mässäily heittää uhat ja pelot ilmaan, ja turvallisuusideologialla ne yritetään kahlita kiinni. Samalla menee huurteeseen koko älyllinen kulttuuri. Tämä näkyy yhtä selvästi politiikassa kuin viestinnässäkin. Intellektuelleina pidetään sankaripoliiseja ja kylän ämmiä.

Jouduin juhannuksen aikaan kuuntelemaan tahtomattani maan ainoaa valtakunnanlaajuista mainosradiota, radio Novaa. En tiedä mitään huonommin toimitettua ohjelmaa enkä kämäisempiä musiikkivalintoja. Koko lähetys koostui liikenneradiosta, jossa raportoitiin onnettomuuksista ja kolareista suoraan massakulttuurin ytimestä: juhannuksen ajan elämää suuremmista liikenneruuhkista. Ja tiedotuspolitiikan ristiriitaisuuden sekä ideologisuuden ilmentymänä samaan konserniin kuuluva TV-kanava puolestaan lähetti koostetta formula-ajoista, joissa onnettomuuksiin, ylinopeuksiin ja hurjiin kuolonkolareihin suorastaan innostettiin puolifasistisen kiiman ja hekuman vallassa.

Tämä on banaalin olemisen ja Angstin toteutumisyhteys. Pahinta on, että pakoa massakulttuurista ei mahdollista edes viihde. Mitä tehdä, kun viihde ei viihdytä? On saavutettu pitkästymisen kulminaatiopiste, josta ulospääsyä eivät takaa enää entistä sokaisevammat ärsykkeet tai efektikieli. Ehkä vapautuksen voi tarjota kesäinen uintiretki viiden promillen humalassa ja dramaattinen hukkumiskuolema.

Suuri osa ihmisten suisidaalisuudesta selittyneekin pyrkimyksillä vapautua massakulttuurin ahdistuksesta, edes hetkeksi. Ihmiset ovat niin vieraantuneita eksistenssinsä perusjuurista, että he koettavat tuottaa itselleen kokemuksen omasta olemassaolostaan juuri extreme-elämysten kautta.

Näin lehdet saavat jälleen uutta otsikoitavaa. Massakulttuurin arvojen mukainen viestintä on kurjuuden alku ja loppu. Normeilla pamputtaminen kiertyy kehälle. Moralismi tuottaa kielletyn hedelmän houkutuksen, kun ihmiset alkavat kokea tiedotusvälineiden ja viranomaisten kauhistelemat asiat kiinnostavina. Tämä liittyy ihmisten pyrkimykseen pitää yllä subjektiviteettiaan. On mahdotonta olla subjekti, ellei ole vapaa. Ja juuri vapauden tämä onnettomuuksilla pelottelu ja turvallisuusideologian lietsominen yrittävät häätää pois.

Mikäli siis ihmisille jää tilaa hengittää, heidän on lunastettava vapautensa itse. Siinä viranomaiset ja paikallisradiossa paasaavat turvallisuustädit ovat ilmeisiä vihollisia.

”Muistakaa tarkistaa palovaroittimenne ennen lomille lähtöä!” ”Ottakaa pelastusliivit ja -renkaat mukaan!” ”Tarkistakaa kyypakkaus!” ”Varokaa tasoristeystä ja varsinkin sitä tuttua”, torveaa paikallisradio ikään kuin muistuttaakseen, että uhat ja pelonaiheet maleksivat ihan tuossa kotikulmilla, nurkan takana ja keskellä sinänsä rauhallista olemassaolon tilaa. ”Terveisin Pelastusalan keskusliitto.”

Nämä turva- ja pelastusalan toimijat saavat aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Ne nimittäin tuhoavat omalla sadomasokistisella turvallisuudenvartioinnillaan sen, mikä elämässä on tärkeintä: hyvän läsnäolon kokemuksen. Ne kyseenalaistavat ihmisten oman ajattelun ja aloitteiden pitämisen omissa käsissä, siis subjektiviteetin. Ne luovat kauhua omilla uhkakuvillaan ja pilaavat kesästä nauttivien ihmisten hyvän tunnelman. Ne lietsovat pakkoneurooseja ollessaan itse niiden vankeja ja vesittävät omilla pelotteluillaan todellisen turvallisuudentunteen. Loppujen lopuksi ne halvaannuttavat terveen järjen mukaisen ajattelun, käytännöllisen toimintakyvyn ja ihmisten välisen luottamuksen.

Turvaviranomaisten, kurin ja järjestyksenpidon Suomi on umpikalloisten ja pölkkypäisten idioottien luvattu maa. Ainakaan minä en tätä kontrollia kaipaa. Jos minua uhkaa mahdollisten laiminlyöntieni vuoksi jokin vaara, otan sen riskin. Sittenpähän tiedän eläneeni.

Neuvon myös kaikkia muita olemaan välittämättä turvaviranomaisten määräyksistä, sillä ne ovat nautintoihin kykenemättömien kateellisten jorinoita. Hyvää ja tarkkailusta vapaata kesää.

Aiheesta enemmän tässä.

23. kesäkuuta 2011

Wilders on syytön kuin Suomi sodan jälkeen


Suomalaiset vaiennusvälineet eivät ole seuranneet juuri lainkaan hollantilaisen Vapauspuolueen PVV:n (Partij voor de Vrijheid) johtajan Geert Wildersin oikeudenkäyntiä, vaikka se onkin muodostanut yhteiseurooppalaisen huvinäytelmän. Tämänpäiväisen uutisen mukaan hollantilainen tuomioistuin vapautti Wildersin lopultakin kaikista syytteistä. Syyte oli ehtinyt typistyä muodolliseen yhden euron rangaistusvaatimukseen, jota maahanmuuttajavähemmistöjen edustajat hakivat Wildersille perusteenaan, että hänen lausuntonsa olivat lisänneet väkivaltaa muslimeja vastaan.

Ei ole ihme, että vaatimus kaikui kuuroille korville Hollannissa, jota traumatisoivat edelleen Pim Fortuynin ja Theo Van Goghin murhat. Molemmat kun tehtiin nimenomaan islamin nimissä ja islamin puolustamiseksi. Wildersiä vastaan käytiin oikeutta kaksi kertaa, joista myös ensimmäinen päättyi vapauttavaan ratkaisuun vuonna 2009. Mielipidetutkimukset arvioivat tuolloin, että vapauttamisen kannalla oli 50 prosenttia hollantilaisista, kun taas päätöstä vastusti 43 prosenttia.

Myös oikeudenkäynnin toisen osan alku oli traaginen ja lopputulos farssi. Jatko-osaa varjostivat muiden muassa lahjontayritykset, kun kävi ilmi, että oikeuden tuomari oli koettanut taivutella erästä todistajaa Wildersiä vastaan (aiheesta lisää tässä). Lisäksi julkinen mielipide kääntyi entistä selvemmin arvostelemaan Wildersin syyttelemistä, ja oikeuden käyminen vain lisäsi hänen julkisuuttaan ja kannatustaan.

Harhaanjohtavaa Yleisradion uutisessa on se, että Wildersiä luonnehditaan ”äärioikeiston johtajaksi” ja hänen puoluettaan ”äärioikeistolaiseksi”. Kannanotto on tyypillinen parlamentaarisesti hallitun tiedotusvälineen toimittajakunnalle, jonka mielestä demarikin on äärioikeistolainen. Tosiasiassa Wilders ja hänen puolueensa ovat ajaneet vain maahanmuuton rajoittamista, islamin tekemistä yhteiskuntakelpoiseksi ja liberaalin länsimaisen yhteiskunnan säilyttämistä. Hän pitääkin itseään lähinnä oikeistoliberaalina. Wilders on sanoutunut irti esimerkiksi Jean Marie Le Penin ja Jörg Haiderin poliittisista linjanvedoista, ja kirjoituksessaan Klare Wijn (2006) hän on muotoillut ohjelman, joka on kaukana niin konservatiivipuolueiden kuin äärioikeistonkin päämääristä. Voisi ehkä sanoa, että hän puolustaa vapaamielisenä tunnetun Hollannin parhaita perinteitä.

Koska sen enempää syyttäjä kuin puolustusasianajajakaan eivät ole ilmoittaneet hakevansa päätökseen muutosta, juttu tuskin jatkuu ainakaan Hollannin kansallisissa tuomioistuimissa. On tietenkin mahdollista, että jokin taho vaatii Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ottamaan asian käsiteltäväkseen. Ennakkoratkaisun saamiseksi EIT:llä on myös intressi suostua pyyntöön, mikäli se esitetään. Tuomiolla olisi kaikkien EU-maiden lainkäyttöä sitova vaikutus, joten suomalaisen median vaikeneminen Wildersin aiemmista prosesseista on ollut tältäkin kannalta hämmästyttävää. Ymmärrettävää se sen sijaan on, sillä vapauttava päätös ei ole tyydyttänyt vihervasemmistolaista toimittajakuntaa, joka ei mielellään kerro vapaaseen sanankäyttöön rohkaisevista ratkaisuista.

Entä mitä Wilders loppujen lopuksi teki tai vaati ja mitä merkitystä koko oikeudenkäymisellä loppujen lopuksi on? Useinhan sanotaan, että sitä, mitä ihmiset tekevät, ei koskaan ymmärretä, vaan aina vain kiitetään tai moititaan.

Kansan Vapauspuolueen puheenjohtajana Geert Wilders toivoi pitkään, että muslimimaahanmuuttajat sopeutuisivat hollantilaiseen yhteiskuntaan. Hän oli verrannut Koraania Hitlerin Taisteluni-teokseen ja arvosteli dogmaattiseen uskonnollisuuteen sisältyviä fasistisia vaaroja elokuvassaan Fitna. Hollannin oikeusviranomaiset puolestaan huolestuivat tästä ja alkoivat sopeuttaa Wildersiä siihen sharia-lakiin, jonka he olivat itse juuri oppineet.

Koska Wildersiä vastaan nostettu poliittinen oikeudenkäynti ei saanut tukea eikä kansan oikeustajuun perustuvaa legitimaatiota hollantilaisilta, oikeudet joutuivat pyörtämään aikeensa. Niinpä poliittiset puolueet alkoivat sopeuttaa koko yhteiskuntaa muslimien lain mukaiseksi tavoitteenaan saada Wilders tällä tavoin myöntymään Koraanin lakiin. Koska Wilders oli sillä aikaa saanut Hollannin kansan sopeutumaan omaan käsitykseensä siitä, että islamin leviämiselle olisi pantava stoppi, myöskään Wildersiä vastaan nostettu poliittinen vyörytys ei ottanut tuulta purjeisiinsa. Sen sijaan tulos oli, että niin oikeuden tuomiot kuin yhteiskunta laajemminkin oli pakko sopeuttaa maassa vakituisesti asuvan alkuperäisväestön tahtoon, mikä oli demokraattista ja oikein.

Ihme vain, ettei tämä tullut kaikille heti mieleen. Mutta eiväthän viranomaiset koskaan tee mitään viisaasti, kunnes vasta sitten, kun jäljellä ei ole muita vaihtoehtoja ja on pakko. Ainoa hyvä puoli Wildersin tuomitsemisessa olisi ollut se, että vankilassa hän olisi ollut suojassa vielä suuremmalta väkivallalta – täsmälleen sotasyyllisinä tuomittujen Risto Rytin, Väinö Tannerin ja Edwin Linkomiehen tapaan.

22. kesäkuuta 2011

Kabinettikaudesta tulee riitasointujen täyttämä


Lähestyvän juhannuksen myötä ihmiset laskeutuvat kesään. Sydänkesä on luonnontilassa elämisen ja vapauden aikaa. John Locke lähti teoksessaan Tutkielma hallitusvallasta (1690) ajatuksesta, että ihmiset ovat luonnostaan vapaita ja että hallitusvalta on lähinnä välttämätön paha. Siksi on ironista, että Suomeenkin saatiin uusi hallitus juuri kesän aluksi. Parhaiten ihmisille sopisi hallitukseton luonnontila: savusauna, järvenrannalla oleskelu ja haukien kalastelu kaislikosta.

Hallitusta, josta vaalien suurin voittaja (Perussuomalaiset) ja häviäjä (keskusta) ovat poissa, on luonnehdittu liberaaliksi kaupunkilaisarvoja edustavaksi hallitukseksi. Porvaripuolueet pitävät huolen talousliberalismista ja vasemmisto ja vihreät sosiaaliliberalismista.

Toivon, ettei Suomi tämän hallituksen kaudella hajoa enempää kahtia kuin se jo on. Globalisaation aiheuttamat työvoimansiirrot, omistajuuden ajautuminen ulkomaiseen hallintaan sekä maahanmuutto ovat kurjistaneet Suomen syrjäseutuja. Kaupunkien ulkopuolella eletään todellisuudessa, jossa kanat tekevät pesiään Ladojen konepeltien alle. Kaupungeissa globalisaatio on johtanut asuntopolitiikkaa riistokapitalismin tielle ja kurjistanut työväen- ja keskiluokan elämää. Sekä maalla että kaupungeissa entistä suurempi osa suomalaisista elää löysässä hirressä.

Euroopassa valtioita pakotetaan myymään kansallista varallisuuttaan kuitatakseen pankeille syntyneitä velkojaan. Eurovaltiot pelastavat pankit mutta rapauttavat julkisen talouden selviytymiskykyä laittamalla lihoiksi valtioiden omaisuutta, josta syntyy kertatuloja. Niillä ei kuitenkaan voida rahoittaa pysyviä menoja.

Euron loppu on edessä, mistä kuvaa antaa se, että tuoreen Der Spiegel -lehden kannessa on Kreikan lipulla peitetty ruumisarkku; päällä muistokuva euron kolikosta. Sen sijaan Suomessa, jonka katajainen kansa on aina hieman hidasälyistä ja käänteissään kankeaa, Helsingin Sanomat kirjoittaa, että ”suomalaiset luottavat yhteisvaluutta euroon enemmän kuin minkään muun euromaan kansalaiset”. Valittujen Palojen alun perin tekemän selvityksen mukaan 69 prosenttia suomalaista luottaa euroon, kun taas Saksassa euroon luottaa enää vain 40 ja Ranskassa 39 prosenttia ihmisistä. Paloiksi taitaa mennä tämä yhteisvaluutta.

Omasta mielestäni Jyrki Kataisen hallituksen kannattaa laatia salainen suunnitelma siltä varalta, että hallituskaudella päästään palaamaan eurosta takaisin markkaan: itsenäisen rahapolitiikan tielle. Se nähdäkseni selvittäisi ja ratkaisisi paljon. Bloomberg Business Week kirjoittaa, että Ruotsi on taloudellinen menestystarina nykyisellä 6,4 prosentin talouskasvullaan, koska se epäonnistui tahallaan EMU-ehtojen täyttämisessä ja yhteiskuntasopimukseen vedoten järjesti kruunun säilyttämisestä kansanäänestyksen.

Tänään tehtävänsä jättänyt Mari Kiviniemen hallitus oli Matti Vanhasen kakkoshallituksen raihnainen jäännös. Hallitusta runtelivat pahoin vaalirahoitusskandaali ja ministerien henkilökohtaiset töppäilyt: pääministeri Matti Vanhasen ja ulkoasiainministeri Ilkka Kanervan yksityiselämän ongelmat, liikenne- ja viestintäministeri Suvi Lindénin kyvyttömyys suoriutua vaativista internetin vapauteen ja hallintaan liittyvistä kysymyksistä, sisäasiainministeri Anne Holmlundin vitkastelu aselakiasiassa, oikeusministeri Tuija Braxin ajamat sananvapauden kavennushankkeet, äänikynnysten rakentelu, hänen esittämänsä feministiset ”naisrauhalait” ja muut seksuaalisuuden kuohintaan liittyvät tendenssit, kuten kastraatiohoito. Maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thorsin osakseen saama kritiikki oli ainutlaatuista ja varmasti runsainta, mitä tässä maassa on koskaan ministerin toimista esitetty.

Tänään eronneen hallituksen toimintaan oltiin kaiken kaikkiaan erittäin tyytymättömiä. Itse antaisin eronneelle Kiviniemen hallitukselle kouluarvosanan approbatur. Matti Vanhasen hallitukselle en antaisi mitään arvosanaa, sillä tulokset menivät pakkasen puolelle.

Eipä silti, joukossa on ollut onnistuneitakin ministereitä. Jyrki Kataisen hallitus pantiin kokoon henkilöistä, jotka varmasti takaavat show’n jatkumisen. Esimerkiksi tohtoreilla Alexander Stubb ja Erkki Tuomioja on pätevyys ja kyky selviytyä tehtävistään jotenkuten. Ehkä myös valtiovarainministeriön virkamiehet saavat Jutta Urpilaisen vakuuttumaan lisäsäästöjen ja veronkorotusten tarpeellisuudesta. Niiden tueksi hallitusohjelmaan kirjattiin ehto, että suunnitelmia muutetaan valtiontalouden alijäämän pitämiseksi alle 1 prosentissa bruttokansantuotteesta. Sen sijaan en luota paljoakaan uuden oikeusministerin Anna-Maja Henrikssonin ja sisäasiainministeriksi valitun Päivi Räsäsen arvostelukykyyn ministerintoimissaan.

Esimerkiksi Henriksson muistetaan tavastaan uhata perustuslainvastaisella Ahvenanmaan itsenäistymishankkeella, mikäli ruotsin kielen asema manner-Suomessa ei parane. Tänään hän vaati seksuaalirikollisille ankarampia rangaistuksia arvellen siten yhdistävänsä kansaa ja ostavansa kannatusta julkiselta mielipiteeltä. Kun rangaistukset kovenevat, ei ole ihme, että miehillä housuissa löystyy.

Nykyisenä uuskonservatiivisuuden ja seksuaalisen ahdasmielisyyden aikana, jolloin ystävällisiä katseitakin pidetään ”seksuaalirikoksina”, olisi syytä miettiä tarkkaan, mistä teoista ihmisiä huudetaan giljotiinin alle ja mistä heitä oikeastaan kivitetään. Kukkahattutäti Anna-Maja Henriksson on myös ilmoittanut vastustavansa homoavioliittoja MTV3:n vaalikoneessa, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”. Niinpä on kyseenalaista, eteneekö Vasemmistoliiton ja vihreiden lupaama lakiesitys ministeriössä vai ei. Siihen se taisi loppua Rkp:n liberalismi.

Sen sijaan maahanmuuttoa Henriksson kannattaa lämpimästi vaikka ei kannatakaan ”kristittyjen suosimista muiden uskontokuntien sijaan”. Kerjäämisen kieltämistäkään Henriksson ei kannata, joten entinen pankkilakimies ilmeisesti tykkää, kun häneltä jotakin kerjätään. Sanokaa minun sanoneen: tässä on uusi Astrid Thors.

Päivi Räsäsen ja kristillisdemokraattien kielteinen homokanta puolestaan tiedetään laajalti. Tiedän itse myös sen, että uudella hallituksella tulee olemaan paljon tukalaa mietittävää talouden ja ulkopolitiikan alueella, joten olisi suotavaa, että pienehköt asiakysymykset, kuten avioliittolainsäädännön uudistus, hoidettaisiin kuntoon viiden muun puolueen virallisen kannan mukaan.

Homokysymys tulee varmasti muuttamaan hallituksen ja eduskunnan melkoiseksi kanatarhaksi. Saa nähdä, malttaako Päivi Räsänen pysyä Raamatun sanassa, joka vaatii naista vaikenemaan seurakunnassa.

Myös sanavalmiina tunnettu Paavo Arhinmäki saa varmasti aikaan mielenkiintoista ohjelmaa liikenneministerinä toimiessaan. Hallituksen oudoin ministerinvirka on ”asunto- ja viestintäministerin” virka. Ehkäpä viestintäministerin sektori on erotettu liikenneministerin toimialasta tässä hallituksessa juuri siksi, että liikenne- ja viestintäministerinä toimiessaan anarkisti-Arhinmäen pelättiin liberalisoivan internetissä esiintyvää viestintää liikaa.

Minun ei käy kateeksi virkoihinsa nimitettyjä ministereitä eikä heidän päivittäisiä ruumisautokyytejään Olympiavolsujen takapenkeillä. Taloustieteellinen tosiasia on, että pelkkä budjettiriihessä hikoileminen ei valtion laariin mitään tuo.

Verojen korottaminen taannuttaa taloutta, ja rahan äyskäröinti yhdeltä sektorilta toiselle on aina jostakin muusta pois. Tämä kansantalous voidaan pelastaa vain tuottamalla lisäarvoa. Ja ainoa keino siihen on suomalainen työ: se että työ ja pääomat pidetään kansallisen edun mukaisesti maassa ja että varojen valutus muiden kansankuntien hyväksi lopetetaan vääntämällä euromaiden rahahanat kiinni.

18. kesäkuuta 2011

Hallitusohjelman kriittinen läpivalaisu


Lyhyttä elämää ei kannata tuhlata hallitusohjelmien lukemiseen. Koska hallitukset kuitenkin usein tuhlaavat kansalaistensa elämää hallitusohjelmien toteuttamiseen, kriittinen katsaus aiheeseen on paikallaan.

Jyrki Kataisen hallituksen laatimasta paperista tuskin tulee maailmankirjallisuuden klassikkoa, vaikka sen tekijät ovatkin kirjoittaneet kuin Ruuneperi. Eilen julkaistussa ja hyväksytyssä neuvottelutuloksessa on 89 sivua.

Useassa kohdassa näkyy Sdp:n kädenjälki, ja kiireessä tahtonsa onkin saanut läpi nimenomaan se, joka on laittanut kynänsä suihkimaan. Hakaniemessä etsikkoaikaa ei siis käytetty turhaan. Tulokset näkyvät muun muassa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden julistuksissa sekä lauselmassa, jonka mukaan ”[t]yön verottamista ei nosteta” (s. 9). Tosin tämä voi viitata myös kokoomukselle rakkaaseen ehtoon, ettei yrittämistä ja työn ostamista tekijöiltä tehdä entistä vaikeammaksi.

Hallituskoalitiota ei saatu alun perin aikaan kokoomuksen, demarien ja perussuomalaisten kesken, sillä kivenä kengässä olivat täysin eroavat näkemykset Eurooppa-politiikasta. Kuuden puolueen neuvotteluissa kantona kaskessa olivat talouspoliittiset mielipide-erot. Olen aiemmin argumentoinut, miksi Eurooppa-politiikassa olisi pitänyt hakeutua perussuomalaisten linjoille, joten nyt kokoon väsättyä hallitusohjelmaa koskevat käsitykseni eivät varmasti yllätä. Myös talouspolitiikkaa hallitus aikoo hoitaa kantamalla vettä kaivoon.


Säästöt liian pieniä ja tulonlisäykset näennäisiä

Uusi hallitus helpottaa valtiontaloutta vuosittain vain noin 2,5 miljardilla nykyiseen tasoon verrattuna. Siitä puolet tulee säästöjen kautta ja puolet verotusta kiristämällä. Menot siis vähenevät runsaalla miljardilla ja tulot kasvavat suunnilleen saman verran. Tosiasiassa menopuolta olisi pitänyt laihduttaa noin kahdeksalla miljardilla, jotta lisävelanotolta olisi voitu välttyä.

Valtiovarainministeriön arvio, että vuoden 2015 hallitusohjelmaa kirjoitettaessa valtiontalouden ylijäämä olisi 4 prosenttia, ei varmasti toteudu. Tavoite, että ”valtiontalouden velan ja kokonaistuotannon suhde käännetään selkeään laskuun vaalikauden loppuun mennessä” (s. 9), on tämän ohjelman valossa aivan yhtä utopistinen kuin on ”kehittää Suomesta maailman ympäristötietoisin kansakunta” (s. 3), tehdä Suomesta ”Euroopan turvallisin maa” (s. 27) ja ”nostaa suomalaiset maailman osaavimmaksi kansaksi vuoteen 2020 mennessä” (s. 31). – Voiko suuruudenhulluudella, narsismilla ja epätodellisuudentajuisuudella olla äärtä saati rajaa? Miten nämä kunnianhimoiset tavoitteet aiotaan toteuttaa ilman paranormaaleja kykyjä, paitsi tietysti maahanmuuttoa lisäämällä?

Suurin osa säästöistä ja tulonlisäyksistä on oletuksenvaraisia. Esimerkiksi alkoholi- ja tupakkatuotteiden veronkorotukset eivät välttämättä tuo valtion kassaan lisää rahaa, sillä kulutus vähenee hintojen noustessa, aivan kuten huomautin edellisessä kolumnissani. Myös kuntien valtionapujen pienentäminen runsaalla 600 miljoonalla lisää valtion omia menoja, sillä valtio on luvannut korottaa työmarkkinatukea satasella. Vaikka toimeentulotukeen käytetyt kuntien valtionavut samalla vähenevätkin, menot kiertyvät vain sektorilta toiselle.


Veropolitiikan nollasummapeli

Myönteistä finanssipolitiikassa on vasemmiston vaatimuksesta mukaan saatu pääomatuloverokannan nosto 28:sta 30 prosenttiin ja veron progressiivinen porrastus 32 prosenttiin 50 000 euroa ylittäviltä tuloilta. Progressio on korkeissa tuloluokissa edelleen liian lievä ansiotuloverotukseen verrattuna. Ja toiseksi, pääomatulojen verovapauden alarajaa olisi pitänyt nostaa pieniä pääomatuloja saavien hyväksi.

Listaamattomien yritysten osinkokattoa alennetaan 90 000 eurosta 60 000 euroon (s. 80), eli pörssin ulkopuolisista firmoista omistajat voivat edelleenkin nostaa 60 kiloeuroa riihikuivaa rahaa maksamatta lainkaan veroa. Oikeudenmukaista olisi ollut saattaa tuon suuruiset tulot vähintään 30 prosentin pääomatuloverokannan alaisiksi.

Asuntovelkojen korkojen verovähennysoikeuden alentaminen yhteensä 25 prosenttiyksiköllä hallituskauden loppuun mennessä (s. 12) on päätös, jota en lainkaan kannata, sillä se vaikeuttaa asunnonhankintaa entisestään tässä kalliin asumisen maassa. Omistusasumisen mahdollisuuksien heikentyminen kuormittaa vuokra-asuntomarkkinoita ja johtaa verokertymän supistumiseen, sillä ihmisten halu ja mahdollisuudet ottaa asuntolainoja heikkenevät. Tästä tulee valtiolle nollasummapeli.

Sen sijaan ”kotitalousvähennyksenä” (s. 80) tunnetun lypsykonevähennyksen olisi voinut poistaa kokonaan. Nyt verovapauden alarajaa laskettiin 2000 euroon. Keittiöapulaisten, hovimestareiden ja remonttimiesten palkkaamista koskevan vähennyksen vaikutus harmaan talouden hillintään (s. 15) on minimaalinen eikä tuone valtion kukkaroon mitään ylimääräistä. Tulevaisuudessa valtio vain jättää perimättä veroina ne summat, jotka muutoin maksettaisiin pimeästi. Myös tämä on nollasummapeli. Rakennus- ja ravitsemisalan veronkierto johtuu pääasiassa maahanmuutosta ja henkilökunnan kirjavoitumisesta, vaikka rehellisiä suomalaisia työntekijöitä ja yrityksiä olisi tarjolla. Maahanmuuton paisuttama harmaa talous on yksi EU-valtioiden talouskriisin syntysyy.

Verottamisen pattitilanne johtuu siitä, että palkkatulojen veroasteen nostoista pidättäydyttiin kokonaan. Kun arvonlisäveroakaan ei suostuttu korottamaan, jouduttiin kiristämään esimerkiksi polttoaineiden verottamista entisestään. Reilumpaa olisi verottaa suoraan työ- ja palkkatuloja, sillä veroja on varaa maksaa niillä, joilla työtä ja tuloja vielä on.

Valtio aikoo ilmeisesti tappaa paperiset sanoma- ja aikakauslehdet 9 prosentin arvonlisäverolla (s. 80), joka siirrettäneen tilausmaksuihin. Monet kulttuurin kannattajiksi ilmoittautuneet tahot ovatkin vastustaneet päätöstä. Koska olen myös itse kulttuurin ja sananvapauden edustaja, tuen hallituksen tätä ratkaisua lämpimästi, sillä se vaikeuttaa sensuuriin ja valikoivaan journalismiin perustuvien vaiennusvälineiden toimintaa. Tulevaisuus on vapaan sähköisen median, ja myös ilmaisjakelulehdillä pyyhkii jatkossa hyvin.


Sosiaalitukien kiertyminen kehälle

Poliittisen vasemmiston aikaansaamia myönteisiä uudistuksia ovat työttömyysturvan peruspäivärahan ja työmarkkinatuen korotus 100 eurolla kuukaudessa sekä yleisen asumistuen uudistaminen, muun muassa tulorajojen korottaminen, omavastuiden alentaminen ja hyväksyttyjen enimmäisasumismenojen korottaminen. Todellisuudessa tämä ei tuo mitään lisää työttömille; ainoastaan toimeentulovajetta täyttävän kunnallisen toimeentulotuen tarve ja osuus työttömien kokonaistuloista vähenevät.

Myönteistä on toimeentulotuen perusosan korottaminen 6 prosentilla (s. 82–83); tosin missään ei sanota, onko kyseessä tasokorotus vai pelkkä inflaation kompensoimiseksi tehtävä indeksikorotus. Opiskelijoiden iloksi opintotuki sidotaan selvästi indeksiin vuonna 2014, lähestyvien vaalien mainoksena.

Hallitusohjelman kirjaus, että ”viimeistään 12 kuukauden työttömyyden jälkeen työllisyyden hoidon päävastuu siirretään kunnille” (s. 47) taas on vaarallinen. Se voi johtaa rakenteellisesta työttömyydestä kärsivien ihmisten pompotteluun ja lisätä velkaantuvien kuntien ahdinkoa.

Kiintoisa on kohta, jossa ”seksuaalisen väkivallan uhreille turvataan katkeamaton hoitoketju” (s. 28). Mitä tämä tarkoittaa? Nyky-yhteiskunnassa seksuaalisen väkivallan uhri on ilmeisesti pedofiili, jolle taataan elinkautinen vankeustuomio, katkeamattomat kahleet, kastraatio tai hiljainen teloitus oikeusministeriön takapihalla. Tai sitten uhri on naisasiamies, joka suljetaan pysyvään laitoshoitoon, esimerkiksi Suomen Akatemian virkaan, naistutkimusyksikköön tai Kukkahattutätiyhdistyksen toiminnanjohtajaksi ekasta kerrasta saamiensa neitsyydenmenetystraumojen vuoksi.


Vasikanhyytelökurmeeta

Hallitusohjelma on linjaton palapeli. Kuusi eri puoluetta saivat läpi niin paljon välihuutoja, että syntyneen aladobikasan koossa pitäminen on vaikeaa ja tekee hallituksesta heikon. Tuleva hallitus ei pysykään koossa omin voimin vaan opposition soraäänten tuella. Pääministerin lohtuna on, että nykyisessä poliittisessa tilanteessa opposition vastalauseet eivät suinkaan hajota hallitusta vaan yhdistävät sen puolueita.

Juuri hallituskuvioissa vallitsevan vaihtoehdottomuuden uhkaa hyödyntäen vihreät saivat läpi kansantaloudellisesti kohtalokkaan vaatimuksensa, jonka mukaan ”[h]allitus ei myönnä periaatelupia uusille ydinvoimaloille” (s. 42). Näin valtio tekee haittaa paitsi sähköntuotannolle, teollisuudelle, työllisyydelle ja kansalaisille, erityisesti itselleen, sillä kirjaus merkitsee, ettei myöskään valtionyhtiö Fortum saa uudelle yksikölleen lupaa. Kuitenkin juuri Fortumin uusi ydinreaktori olisi ollut toteuttamiskelpoisin, sillä yhtiöllä on kokemusta ydinsähkön tuottamisesta, ja lisäreaktori olisi ollut helposti rakennettavissa Loviisan jo käynnissä olevan laitoksen yhteyteen.

Tosin päätös koskee vain uusia voimaloita. Se ei sulje pois korvaavien ydinvoimaloiden lupapäätöksiä. Niitä tarvitaan vuodesta 2030 alkaen, jolloin vanhimmat yksiköt alkavat poistua käytöstä.

Myös Vasemmistoliitto sai lävitse yhden merkittävän kiljaisun. Hallitusohjelmaan kirjattiin, että ”Suomi ei tämän hallituksen aikana valmistele Nato-jäsenyyden hakemista” (s. 22). Vasemmistoliitolla näyttää olevan edelleen Moskovan-opetusten aikainen vihavaihde päällä.

Tosiasiassa Suomi ei tarvitse edes mahdollisuutta hakea Naton jäsenyyttä, sillä maallamme ei ole varaa liittoutua tilanteessa, jossa Puolustusvoimien menoja supistetaan. Tämä ikuinen ja pelkästään suomalaisten omasta puolesta luettu mahdollisuusmantra näyttääkin olevan sellainen paperitiikeri, jonka verhotuilla avunvoihkaisuilla pelotellaan Natoon kuulumattomia maita ja teeskennellään, että Suomi on muka Nato-maiden hyvä kaveri. Mutta entä sitten, kun kaikki Euroopan maat ovat Naton jäseniä Venäjä mukaan lukien? Keitä vihollisia Suomelle silloin jää, paitsi Nato itse? Armeija tarvitsee vihollisen ollakseen uskottava, joten kyllä Vasemmistoliitto realistinen on.


Maahanmuuttopolitiikan sietämätön kepeys

On kieltämättä hyvä, että ”maahanmuuttajien asumisessa huolehditaan kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen riittävästä tarjonnasta ja tasapainoisesta sekä kattavasta seudullisesta jakautumisesta” (s. 30). Kohtuuhintaisten asuntojen tarjoamisesta kantaväestölle hallitukset eivät olekaan pystyneet koskaan huolehtimaan. Ilmeisesti meitä on liikaa, ja osuutemme pitää vähentyä maahanmuuttajien hyväksi.

Vanhan ja uuden hallituksen puolueet näyttävät tunnustavan myös muutamia virheitään toteamalla, että jatkossa hallitus aikoo edistää ”aitoon työvoimatarpeeseen perustuvaa työperäistä maahanmuuttoa” (s. 7). Kuulostaa melkein kuin hallitus aikoisi kehittää Suomen ja Neuvostoliiton välisiä ystävällisiä suhteita. Rivien välistä paistaa, että aiemmassa politiikassa jokin on mennyt vikaan.

Lisäksi hallitus jatkaa, että ”ulkomaisten työntekijöiden rekrytoinnin tulee olla eettisesti kestävää” (s. 29). Ihanko itse keksivät?

Näihin lauselmiin opposition edustajien on hyvä vedota heti, kun he näkevät asioiden menevän entisellä tavalla vinoon.

Se voi alkaa esimerkiksi siitä, että jatkossa hallitus ”tukee yhtenäisen turvapaikkajärjestelmän kehittämistä” Euroopan unionissa (s. 18). Tällä tavoin ei suinkaan korjata vuotavan tynnyrin matalinta lautaa vaan sahataan tynnyri kauttaaltaan tasaiseksi. Se taas ei sovi meille.

Eikä tämä Euroopan unionista tapahtuva vallankäyttö sovi myöskään yhteen hallituksen oman Eurooppa-poliittisen linjauksen kanssa. Siinä sanotaan selvästi, että ”samalla on toissijaisuusperiaatteen kunnioittamista vahvistettava ja pidättäydyttävä sellaisesta säätelystä, jonka tavoitteet voidaan saavuttaa yhtä hyvin tai paremmin kansallisella tasolla” (s. 17).

Mikäli maahanmuuttopolitiikka jatkuu Rkp:n ja vihreiden linjoilla, hallituksen toiminnasta tulee sen omien periaatteiden pilkkaa. Vai mitä sanotte seuraavasta: ”Hallitus suhtautuu vakavasti kansalaisten Euroopan unionin toiminnasta esittämään kritiikkiin.” (s. 17) Tämä sinänsä kaunis ajatus taitaakin olla kansalaisiin kohdistuvaa pilkantekoa.


Valtio katkaisee omat kyntensä

Ainoa, mikä maassamme toimii hyvällä hyötysuhteella ja viivyttelemättä, on armeija. Lisäksi se on onnistunut tehtävässään sataprosenttisesti, sillä vihollinen on pysynyt loitolla, vaikka resurssit ovat olleet minimaaliset.

Tätä logiikkaa seuraten hallitus ilmeisesti ajattelee, että resurssien vähentäminen lisää armeijan puolustuskykyä entisestään.

Armeija toimii käskyillä ja komennoilla, ja niinpä esimerkiksi Ilta-Sanomat kiirehti otsikoimaan, että Puolustusvoimien säästötoimet aloitetaan heti. On siinä laivan upottamisella hoppu maassa, jossa armeija ei ole muutenkaan enempää kuin pidennetty rippileiri. Tavoitteena lienee, että vihollinen kuolisi Suomen armeijan nähdessään nauruun eikä aseellista konfliktia tarvittaisi.

Vitsikästä on, että hallituksen säästölistalla (s. 84) on mainittu peräkkäin maahanmuuttopolitiikan tehostaminen (– 20 milj.) ja Puolustusvoimat sekä sen materiaalihankinnat (– 200 milj.). Myös tässä tuli kevyellä kynänkäänteellä iso virhe. Säästösuhteen pitäisi olla vice versa. Parhaiten maahanmuuttopolitiikkaa tehostettaisiin aivan ilmaiseksi: laittamalla rajapuomit kiinni. Maahanmuuttoa koskeva hallinnonala kun ei ole pelkän tehostamisen vaan karsimisen tarpeessa.

Puolustusvoimiin kohdistettujen leikkausten valossa myöskään kehitysyhteistyöhön tuhlattavien varojen vähentäminen 115 miljoonalla ei riitä. Päästöoikeuksien huutokaupasta saatuja varoja ei tulisi ohjata ”ilmastorahoitukseen” saati ”kehitysyhteistyöhön” (s. 84), kuten vihreät ja kristilliset vaativat, vaan kotimaisen energiantuotannon kehittämiseen sekä ilmastonsuojelusta kotimaiselle teollisuudelle aiheutuvien kustannusten korvaamiseen.


TV:stä tuttu valtio

Hallinnonalakohtaisesta karsintalistasta voi lukea, että kuluja on saksittu sieltä ja täältä kuin nopeaa uudelleenasiointia toivovassa parturissa. Leikkaus tämä ei ole, vaan siistiminen. Parasta föönausta edustaa televisiomaksutarkastuksista luopuminen (s. 85), joka enteilee koko lupajärjestelmän siirtämistä historian romukoppaan.

Tällä tavoin valtio aikoo säästää peräti 11 miljoonaa, joten tarkastustoiminta on ollut täysin tuottamatonta. Jotta valvonta olisi alkanut kannattaa, luvattomia olisi pitänyt löytää vähintään 45 000 vuodessa. Todellisuudessa heitä tavoitettiin vain noin 20 000.

Tulos osoittaa, että valvonnalla tavoiteltiin vain pelotevaikutusta, joka puolestaan toi mieleen Albaniasta tutut kirjoituskoneiden rekisteröinnit. TV-maksujen tilittäminen yksipuolisesti vain Yleisradiolle on horjuttanut myös kanavien vapaata kilpailuasetelmaa.

Tasaveroluonteisen TV-maksun siirtäminen veroteitse perittäväksi ei käy ilman Ylen kertakaikkista virtaviivaistamista ja kulujen karsintaa. Parasta olisi, että Ylen toiminta järkeistettäisiin pelkän lähetys- ja tuotantotoiminnan ympärille, TV2 yksityistettäisiin ja hallinnosta vähennettäisiin 80 prosenttia. MTV3 ja Nelonen pystyvät toimittamaan parhaat elokuvat, suosikkisarjat ja katsotuimman urheilun erittäin kevyellä organisaatiolla, ja tuotantotoiminta on ulkoistettu toisille yksityisille yrityksille.


Euroopan talouskriisi

Uusi hallitus ei aio sulkea Kreikan, Portugalin ja muiden ongelmallisten euromaiden rahahanoja. Myönteistä asiassa on ainoastaan vasemmiston vaatimuksesta mukaan saatu kirjaus (s. 87), että Suomi vaatii väliaikaisen vakausvälineen (ERVV) takausosuuksilleen vakuudet, että julkisen tuen yksityisille pankeilla pitää olla vastikkeellista ja että valtion toimesta tuettavissa pankeissa pankkien omistajat ja sijoittajat kantavat vastuunsa.

Pysyvään vakausmekanismiin (EVM) hirttäytyminen sen sijaan on virhe ja ratkaisuna ajastaan jäljessä. Yhteisvaluutta on murentunut palasiksi kuin euromaiden välillä kopiteltu pikkuleipäpaketti viimeistään vuoteen 2013 mennessä, jolloin Kreikka ja Portugali ovat todennäköisesti velkasaneerauksessa.

Neuvottelutuloksen maininta, jonka mukaan ”EVM:n rakenne ei saa olla sellainen, että euromaat siirtyisivät valtioiden veloissa yhteisvastuuseen, vaan jokaisen valtion tulee vastata omasta julkisesta taloudestaan ja omista veloistaan” (s. 87), on käsittämätön. Pysyvän vakausmekanismin ideahan on juuri se, että euromaat laitetaan sen kautta yhteisvastuuseen ongelmamaiden veloista.

Edellisen hallituksen löysää talousliberalistista linjaa ryhdistävät pankeille aiotut stressitestit sekä vasemmiston ajama rahoitusmarkkinavero sekä pankkivero (s. 14 ja 88), jotka toteutetaan kansallisesti siinä tapauksessa, että asiasta ei saada EU:n tasolla sovittua. Pankit ovat kuitenkin sellaisia perkeleitä, että ne siirtävät omat kulunsa asiakkaiden maksettaviksi korkeampina antolainauskorkoina ja matalampina ottolainauskorkoina – tietysti palvelumaksuilla lisättyinä. Omasta mielestäni tärkeämpää olisikin lopettaa talletuskantaa vastaamaton yliluototus ja rahanteko tiskeillä sekä alistaa pankkitoiminta Finanssivalvonnan parempaan kontrolliin varsinkin noususuhdanteiden aikana.


Valtion omistajapolitiikka

Valtion omistajaohjauksessa tärkeintä näyttää olevan se, että valtio ”edistää omistamissaan yhtiöissä sukupuolten välistä tasa-arvoa pyrkien suunnitelmallisesti turvaamaan riittävä naisten edustus valtio-omisteisten yhtiöiden hallituksissa” (s. 79).

Miesten syrjintää ja naisten ”positiivista erityiskohtelua” eli lellimistä, etuoikeuttamista ja suosimista parempi vaihtoehto olisi ollut kirjata ohjelmaan esimerkiksi seuraava maininta: Valtio toteuttaa työllisyyttä lisäävää omistajaohjauspolitiikkaa, välttää Kemijärveltä tuttuihin irtisanomisiin johtaneita päätöksiä omistamissaan ja hallitsemissaan yrityksissä sekä torjuu omistajuuden ja toiminnan päätymistä ulkomaiseen määräysvaltaan. Nähdäkseni tämäntapainen lauselma olisi ollut paljon hyödyllisempi ja toteuttamiskelpoisempi.


Homoavioliitot

Pienistä käytännöllisistä kysymyksistä tehdään usein suuria ideologisia kiistanaiheita, ja riitojen syvyys havainnollistaa, kuinka irrationaalista politiikanteko usein on. Samalla se osoittaa, että kaikesta saa ongelman.

Viisi kuudesta hallituspuolueesta on ilmoittanut kannattavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia. Silti kristillisdemokraatit saivat läpi vaatimuksensa, jonka tuloksena hallitusohjelmaan ei kirjattu sukupuolineutraalia avioliittolakia eikä samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeutta.

Tämä ilmentää tasa-arvopolitiikan kaksinaismoralistisuutta. Tulevan hallituksen puolueet ovat omistaneet maahanmuuttajien hyysäämiselle kaksi kokonaista sivua (s. 28-30), ja hallitus rakentaa syrjintähierarkioita ilmoittamalla suosivansa naisia työelämässä. Mutta seksuaalivähemmistöt on mainittu ainoastaan perustuslakia myötäilevässä muunnelmassa, jonka mukaan ”Suomessa kaikki ovat samanarvoisia sukupuolesta, iästä, alkuperästä, kielestä, uskonnosta, vakaumuksesta, mielipiteistä, terveydestä, vammaisuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai muusta henkilöön liittyvästä syystä riippumatta” (s. 3).

Tasa-arvo- ja syrjintäperusteet ovat tässä näköjään tärkeysjärjestykseen asetettuina. Erona perustuslain 6 pykälään on vain se, että seksuaalinen suuntautuminen mainitaan; lakitekstissä se luettiin ”muiden syiden” joukkoon. Nyt siis myös homoja voidaan syrjiä kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaan.

Koska maininta on hallitusohjelman alkulehdillä (s. 3), se joka tapauksessa osoittaa ohjelman yleisarvoja ja tekee mahdolliseksi käsitellä sukupuolineutraaliin avioliittolakiin tähtäävän esityksen tulevalla hallituskaudella. Vaikka tavoitetta ei mainitakaan hallitusohjelmassa, joku kansanedustaja voi tehdä omissa nimissään lakialoitteen, jonka hallitus ottaa käsiteltäväkseen.

Juuri näin Vihreä liitto on ilmoittanut tekevänsäkin. Hankkeen poisjättäminen hallitusohjelmasta herätti sen verran ihmettelyjä, että vihreiden oli pakko ilmoittaa asiasta ennen kuin muste oli kuivunut ohjelmaluonnoksessa. Koska ohjelma julkaistiin iltapäivällä ja uutinen vihreiden aikeista kerrottiin ennen puolta yötä, Päivi Räsäsen ilo kesti ehti kestää vain seitsemän onnen tuntia.

Itse en pidä koko avioliittoinstituutiota kovin suuressa arvossa enkä yleensäkään sen tärkeämpänä kuin TV-lupajärjestelmää. Koska avio-oikeutta ovat seksuaalivähemmistöliikkeessä penänneet kaikkein pahamaineisimmat huoratalojen lutkat, täytynee kuitenkin olla solidaarinen ja toivoa myös heidän pääsevän mahdollisimman nopeasti kristilliseen avioliittoon. Muutoinkaan en toivo ketään syrjittävän millään perusteella, vaikka myös meidät homot onkin nyt ripustettu kohteliaasti vammaisten ja muiden retardien jatkoksi oikein hallituksen ohjelmassa.


Päivi Räsänen

Ministerintuolien Potomac-polskassa ongelmaksi muodostui, mistä löytää ympäristöystävällinen loppusijoituspaikka kansanedustaja Päivi Räsäselle. Sosiaali- ja terveysministerinä Räsänen olisi voinut palauttaa terveydenhuollon etiikan noitalääketieteen tasolle. Sen sijaan sisäasiainministerin tehtävä on yksi harmittomimmista, ja poliisien ympäröimänä hänen on turvallista olla.

Helsingin Sanomat kirjoitti toiveikkaan uskollisesti, että Päivi Räsänen ”ottaa vastuun” myös maahanmuuttoasioista, ja täydensi, että Perussuomalaiset ”juonii” alkavaa oppositiotaivaltaan Tampereella. Omasta mielestäni asiat vivahtavat siltä, että vastuuta holtittomasta maahanmuutosta ei kanna edelleenkään kukaan, paitsi ehkä Perussuomalainen puolue, joka halkoo sanallisia pöllejä Toijalan takana.

Vitsikästä on, että hallituksen ministeristöstä deletoitiin kokonaan maahanmuutto- ja eurooppaministerin virka. Räsäsen edeltäjän ampuminen alas ministeriaitiosta olisi riittänyt. Nyt näitä sinänsä tärkeitä kysymyksiä ei hoida yksikään taho. Ilmeisesti maahanmuuton vastustaminen katsottiin sellaiseksi mämmiksi, johon kukaan ei halua enää käsiään tuhria, ja siksi tästä kaikkien kannattamasta asiasta typistettiin vain sisäministeriön alaan liittyvä järjestys- ja turvallisuusasia.

Astrid Thorsin jättämät saappaat tuskin lompsaavat Räsäsenkään jalassa. Räsänen todennäköisesti jatkaa turvapaikanhakijoiden haalintaa kristillisen armeliaisuuden hengessä aina lähimmäistensä puolesta nääntymiseen asti. Kun Räsäseltä kysyttiin, mitä ovat nuo hänen maahan toivomansa ”hyvin sopeutuvat ryhmät”, Räsäsen mielessä olivat tietenkin kristityt, mutta heitäkin pitäisi kuulemma houkutella Sudanista asti.


Helvetin kuusitoista!

Uskonnosta puheen ollen, tiedättekö muuten, mistä tulee sanonta ”Helvetin kuusitoista”? No, ennen vanhaan ministereitä oli kuusitoista. Sektoriministerien lisääminen nosti määrän välillä 20:n yläpuolelle, mutta nyt ministerien määrä pudotettiin jälleen yhdeksääntoista. Ajantasaistettu sanonta kuuluisi siis: ”Voi Helvetin yhdeksäntoista!”

Tärkeimmät ministerinpaikat menivät tietenkin Sdp:lle. Niitä ovat valtiovarainministerin, ulkoasiainministerin ja työministerin salkut. Myös demareille luovutetut opetusministerin, peruspalveluministerin sekä asunto- ja viestintäministerin salkut ovat painavia. Tämä on hinta Jyrki Kataisen epäonnistumisesta ensimmäisellä neuvottelukierroksella. Suurin puolue kokoomus sai ainoastaan yhtä monta salkkua kuin Sdp (6), ja joukossa ovat kämäiset hallinto- ja kuntaministerin sekä maa- ja metsätalousministerin virat, joiden asiat riippuvat muissa ministeriöissä tehtävistä ratkaisuista.

Tärkeintä ministerintehtävien jakamisessa on tasapainottaa salkkujako ja henkilöiden valinta niin, ettei yksikään ministeri voisi saada omalla hallinnonalallaan aikaan täysin posketonta vahinkoa. Käytännössä näin ei kuitenkaan tapahdu. Koska ministerintehtävät täytetään positiivista erityiskohtelua noudattaen, aluepoliittisin tai naisia suosivin perustein, ministerinvirkoihin päätyy edelleenkin juuri sellaisia henkilöitä kuin päätyy.

17. kesäkuuta 2011

”Six pack” vie kansalaisilta six packin


Talous on jännä ilmiö. Jos yhdessä asiassa tingitään tai tuhlataan, seuraukset näkyvät heti muualla. Tämä johtuu siitä, että talous on suhde. Jos esimerkiksi korkoja nostetaan, asuntolainojen hoitokulut kasvavat, asuntojen kysyntä vähenee ja hinnat sekä arvot laskevat. Tällä tavoin asunnon voi saada halvemmalla, mutta asumisen kokonaiskulut pysyvät entisellään, sillä korot ovat korkeita. Jos taas veroprosenttia nostetaan, kulutus vähenee ja verokertymä alenee, jolloin julkisorgaanit saavat käsiinsä yhtä paljon tai jopa vähemmän rahaa kuin ennen.

Talous on nollasummapeli, paitsi tietysti silloin, kun tapahtuu rysähdys, eli hinnat, palkat, korot, verot ja muut talouden osatekijät romahtavat tai nousevat räjähdysmäisesti eikä mikään korjausliike pysty hillitsemään niitä. Seurauksena on lama tai ylikuumeneminen, ja mahdollisesti jokin poliittinen vallankumous.

Olennaista taloudessa onkin loppujen lopuksi se, mitä substantiaalista talouselämässä tuotetaan, toisin sanoen onnistuuko arvojen tuotanto. Kun tuotanto on mahdollista, talousjärjestelmä toimii hyvin. Kasinotaloudessa ei aina tuoteta todellisia arvoja, palveluksia, tavaroita, kiinteistöjä, infrastruktuuria tai mitään muutakaan. Talousjärjestelmän toimivuuden kannalta tärkeää on, että se mahdollistaisi aktiivisuuden. Lamaa taloustieteilijät pelkäävät kuin ruttoa ja sallivat siksi jopa valtioiden velkaantumisen, kunhan tuloksena ei ole tuota pelättyä taantumaa.

Jos taloutta aiotaan hoitaa hyvin, on tärkeää, että talousjärjestelmässä tuotettaisiin nimenomaan arvoja ja karsittaisiin arvotonta ja merkityksetöntä toimintaa. Hyvässä taloudenhoidossa on kyse priorisoinnista, tärkeysjärjestykseen asettamisesta.

Suomeen valmisteilla oleva hallitus aikoo vähentää valtion velkaantumista korottamalla viinan, tupakan ja makeisten verotusta. Se siis vie kansalaisilta karkit suusta. Populismista Kataisen tulevaa hallitusta tuskin voi moittia, mutta linja on edellä selitetyn valossa oikea, sillä tupakointi, viinan kittaaminen tai mässyjen jauhaminen ei tuota juurikaan lisäarvoa vaan pikemminkin epäarvoja.

Valmisteverojen korottaminen kiertyy kuitenkin kulutukseen tavalla, joka ei välttämättä lisää verokertymää. Kun pultsarit panevat korkin kiinni, röökinpolttajat alkavat pureskella nikotiinipurkkaa ja kakarat saavat viikkorahoillaan entistä vähemmän karkkeja, tilitykset valtiokonttoriin pysyvät ennallaan tai jopa vähenevät.

Julkisessa sanassa on surtu myös heikoimpien tuloluokkien kaltoin kohtelua. Onkin totta, että tasaveroluonteisen arvonlisäveroprosentin korottaminen olisi johtanut köyhimpien ihmisten verotuksen kasvuun. Valmisteveroilla kerättäneen joka tapauksessa samat loppusummat aivan samojen ihmisten taskuista, sillä ainoastaan kulutus vähenee kaiken tullessa ja mennessä entiseen tapaan.

Hintojen nousu puolestaan kompensoitaneen perusturvaan suunnitellulla sadan euron korotuksella, joten mikään ei loppujen lopuksi muutu, ja valtion taloudenhoito on samanlaista hölmöläisen viltinlyhennystä kuin ennenkin.

Opetus on, että jos aiotaan säästää, jostakin olisi leikattava objektiivisesti. Se taas helposti vähentää kulutusta ja lisää lamaa. Ja jos taloutta aiotaan elvyttää, olisi tuotettava jotakin objektiivista. Pelkkä kannusteiden tai rasitteiden siirtely sektorilta toiselle ei riitä. Ne ovat välineitä mutta eivät tuota talouteen mitään arvoja.

Samanaikainen säästäminen ja tuottaminen on mahdollista vain tuotantoa tehostamalla. Hyvinvointi voi kasvaa ekologisten periaatteiden toteutuessa, työajan lyhentyessä ja ansiotason pysyessä ennallaan vain, jos yhä vähemmällä tuotetaan yhä enemmän jotakin substantiaalista. Ratkaisuna talouden ongelmiin eivät siis päde verottamisen teoriatemput eivätkä muutkaan taloustieteen koreografiat vaan tekninen ja älyllinen innovatiivisuus, joka tuottaa uusia arvoja ja keksintöjä. Jos taloutta aiotaan hoitaa hyvin, pitäisi satsata tieteeseen, tutkimukseen ja tuotekehittelyyn.

Minulla on myös muutama verovinkki. Vasemmistopuolueiden olisi pitänyt vaatia pääomatuloverotuksen tekemistä progressiiviseksi. Nyt verotus on menossa regressiiviseksi, eli verot vähenevät tulojen noustessa. Luonnolliset henkilöt maksavat noin 100 000 euron vuosituloihin asti sitä enemmän veroa, mitä korkeammat ovat heidän tulonsa. Tältä tasolta ylöspäin veroprosentti alkaa laskea.

Tärkeä korjaamisen aihe liittyy listaamattomista osakeyhtiöistä saataviin osinkotuloihin. Omistaja-johtajat voivat nykyisin nostaa osakeyhtiöistään peräti 90 000 euron osinkotulot maksamatta veroa lainkaan. Tämä on johtanut verojen kiertoon. Tulot, jotka muutoin kanavoitaisiin palkkatuloiksi, nostetaan yrityksestä verovapaina osinkotienesteinä.

Tällaista verotuksen porsaanreikää ei tunneta missään muualla maailmassa, ja se olisi heti tukittava. Ongelman syy on jo Esko Ahon hallituksen aikana aloitettu verotuksen eriyttäminen, jonka tuloksena pääomatuloja ja ansiotuloja alettiin kohdella eri tavalla. En kannata omaisuuden enkä omaisuudesta saatavien tulojen korkeaa verottamista varsinkaan pienissä tuloluokissa. Mutta valtiolla olisi varaa tehdä pääomatulojen verotus ansiotulojen tapaan progressiiviseksi.

16. kesäkuuta 2011

Poliittiset virkanimitykset kansanvallan karsinogeeni


Helsingin kaupunginvaltuusto valitsi kokoomuslaisen Laura Rädyn uudeksi sosiaali- ja terveystoimen apulaiskaupunginjohtajaksi äänin 50-27. Kaupunginvaltuutettuna vuodesta 2005 toiminut Räty oli nousemassa täpärästi eduskuntaan, kunnes saman puolueen Lasse Männistö kiri hänen ohitseen äänten tarkistuslaskennassa. Niinpä kokoomuksen puoluevaltuustoon kuuluvaa Rätyä lohdutettiin nostamalla hänet eläkkeelle siirtyvän Paula Kokkosen seuraajaksi.

Kyynelten kuivaamisessa auttaa varmasti seitsemän vuoden virkakausi ja 11 000 euron kuukausipalkka, joka on kansanedustajan palkkaan verrattuna lähes kaksinkertainen. Myös minun olisi kai pitänyt ilmoittautua ehdolle tähän virkaan, aivan kuten hain jo vähemmistövaltuutetun virkaakin. Muodollinen kelpoisuushan minulla on. Sosiaalipsykologian sivulaudatur täyttää juuri sen sosiaalitoimen viranhaltijoilta vaadittavan pätevyysehdon, jota esimerkiksi teologi Paavo Voutilainen ei täyttänyt, ja asiasta jouduttiin kiistelemään Korkeinta hallinto-oikeutta myöten. (Mitään pätevyyttä Voutilaisella ei tietenkään ollut; sen osoitti jo virkahuoneen kalustehankinnoista noussut jupakka.)

Koska sosiaali- ja terveystoimen apulaiskaupunginjohtajan virka on läänitetty puolueiden kesken kokoomukselle, hakijoita tähän virkaan ei ilmaantunut monen monta. Tampereen yliopistossa samaan aikaan opiskellut (ja kanssani suunnilleen saman ikäinen) Minerva Krohn (vihr.) tosin lähti viranhakuun mukaan aivan täyttöprosessin loppusuoralla. Tuskin hänkään on lääkärinä sen kummoisempi kuin itse olen tohtorina. Krohnin protestihaku tuli tavallaan oikeuttaneeksi Rädyn nimitystä, sillä Rädylle tarjoutui tilaisuus ikään kuin voittaa joku.

En arvostele Rädyn nimittämistä henkilöön viittaavin perustein. Sen sijaan vastustan poliittisin perustein tapahtuvia virantäyttöjä. Räty on mukavan oloinen nuori nainen, joka muun muassa vastusti pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusten perustamista Punavuoreen ja Kallioon sekä kannatti kokoomuksen asettumista sukupuolineutraalin avioliittolainsäädännön taakse. Toisaalta hän on failannut pahasti edustaessaan ”positiiviseksi syrjinnäksi” luonnehtimaansa tasa-arvon tavoittelua. Sananvalinta on oudoksuttava ja kertoo heikosta aiheen hallinnasta. Tosiasiassa hän tarkoittanee tukevansa joidenkin kansanryhmien positiivista erityiskohtelua (joka omasta mielestäni ei ole oikeutettua ainakaan niin laajassa mielessä kuin yhteiskunnan organisaatiot sitä nyt harjoittavat).

Myös poliittiset virkanimitykset ovat tiettyjen henkilöiden positiivista erityiskohtelua ja toisten positiivista syrjintää. Puoluepoliittiset virantäytöt loukkaavat ihmisten yhdenvertaisuutta. Ne eivät ole myöskään yhteiskunnan edun mukaisia, sillä kyvykkäimpiä henkilöitä ei saada edes valintaprosesseihin mukaan. 33-vuotiaan Laura Rädyn kokemus johtamistehtävistä rajoittuu hänen oman puolueensa sisällä saavutettuihin ansioihin: toimintaan kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtajana ja kaupunginhallituksen jäsenenä. Niinpä ei ole oletettavaa, että hän olisi paras tai ainakaan kokenein henkilö vastaamaan kahden miljardin budjetilla pyörivän organisaation johtamisesta.

Olen samaa mieltä kunnallispolitiikan dosentti Silvo Kaasalaisen kanssa siitä, että poliittiset virantäytöt ovat perustuslain vastainen korruption muoto. Tämä nähtiin räikeästi vähemmistövaltuutetun virantäytössä, jossa viranhaltijalta edellytettyä akateemista loppututkintoa suorittamaton Eva Biaudet kiilattiin virkaan noin kolmenkymmenen pätevän hakijan ohi.

Poliittiset virkanimitykset osoittavat, että Suomessa korruptio on rakennettu järjestelmän sisään. Juuri se on korruption pahin muoto. Irvokasta on, että poliittisia virkanimityksiä sanotaan poliittisiksi, sillä juuri sitä ne eivät ole. Poliittisuus tarkoittaisi, että kaikilla muodolliset kelpoisuusehdot täyttävillä hakijoilla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet tulla valituiksi poliittisten lisäansioidensa perusteella, toisin sanoen poliittiset meriitit otettaisiin vain huomioon. Nyt puoluepoliittinen sitoutuminen ratkaisee kaiken, ja poliittiset virkanimitykset ovat julkisuudelta salassa valmisteltuja kähmintöjä, joiden tuloksena virkoihin nostetaan puoluejohdolle kuuliaisia suosikkeja puolueiden sisäpuolelta. Ei ole ihme, miksi virkoihin päätyy Eva Biaudet’n, Ritva Viljasen ja Johanna Suurpään kaltaisia jäsenkirjapellejä.

Valtion ja kuntien korkeimmat virkamiehet tulisi nähdäkseni valita suoraan demokratiaan perustuvilla kansanäänestyksillä, aivan niin kuin monissa maissa tehdäänkin. On syytä huomata, että ainoa eduskuntapuolue, joka ohjelmallisella tasolla kannattaa poliittisista virkanimityksistä luopumista ja pätevyyteen perustuvia virantäyttöjä, on Perussuomalaiset. Ei ole ihme, että puolueen kannatus kasvaa.

Onkin mielenkiintoista nähdä, muuttuuko Perussuomalaisen puolueen asennoituminen, mikäli se vakiinnuttaa kannatuksensa tasolle, jolla apaja poliittisiin virkoihin voi avautua. Tällä hetkellä Perussuomalaisilla ei ole juuri lainkaan edustusta virkamieskunnassa. Mutta parinkymmenen prosentin kannatustaso voisi antaa puolueelle halua samantyyppiseen virkojen haalintaan, jolla esimerkiksi Vihreä liitto on valloittanut kunnallishallinnon tuoleja Helsingin kaupungissa.

Saapa nähdä, miten valta vaikuttaa. Miljoonien eurojen puoluetukiin käsiksi päässyt Perussuomalainen puolue ei ole pukahtanut ainakaan puolueiden tukemisen pahuudesta vaalien jälkeen mitään. Mainittakoon, että itse kannatan puoluetukijärjestelmää, sillä juuri se vähentää poliitikkojen lahjonnan tarvetta – tuki vain pitäisi myöntää kaikille puolueille samansuuruisena, jotta lähtökohdat kannatuksen tavoitteluun olisivat demokraattiset ja samat.

15. kesäkuuta 2011

Tietoja Bilderberg-salaseuran kokouksesta


Bilderberg-salaseura on saanut nimensä Hollannissa toimineesta Bilderberg-nimisestä hotellista, jossa politiikan ja talouselämän kuohukerma kokoontui ensimmäistä kertaa vuonna 1954. Kuvaavaa on, että juuri muuta kokouksista ei tiedetäkään kuin pitopaikan nimi.

Tänä vuonna ”maailman varjohallitukseksi” sanottu kerho kokousti Sveitsin St. Moritzissa kesäkuun 9. – 12. päivinä. Epävirallisiksi luonnehdittujen tapaamisten tarkoitukseksi on kerrottu ”tietojen vaihto” pohjoisamerikkalaisten ja eurooppalaisten poliitikkojen sekä talousvaikuttajien välillä. Kutsuttujen vieraiden listalla oli Suomesta neljä henkilöä: Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja ja Aamulehden entinen päätoimittaja Matti Apunen, Elinkeinoelämän keskusliiton hallituksen puheenjohtaja Ole Johansson, Shellin hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila ja Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen.

Viime vuonna mukana olleen valtiovarainministeri Jyrki Kataisen läsnäoloa ounasteltiin pitkään, mutta hänellä oli ilmeisesti nyt muuta ajateltavaa. Koska Kataisen aiemmista osallistumisista on tiedotettu valtiovarainministeriön sivuilla, hän on ollut aiemmin paikalla nimenomaan Suomen valtion edustajana, eikä kokous siten ole ollut epävirallinen.

Ministeripoliitikkojemme osallistuminen Bilderberg-kokouksiin ja niiden ympärillä oleva salamyhkäisyys herättävät monissa ihmisissä epäilyksiä: Minkälaisia asioita kokouksessa käsitellään? Millaisia päämääriä kokouksella on, ja keiden etua se ajaa? Miksi kokous on salainen?

Suomen valtiokoneisto on suojellut salamyhkäisyyttä hämmästyttävän epädemokraattisin keinoin. Infosota-nimisen internetsivuston pyytäessä Bilderbergiin liittyviä asiakirjoja nähtäväkseen Tarja Haloselta tasavallan presidentti julisti hallussaan olevat asiakirjat salaisiksi. Infosodan tiedustellessa Bilderberg-jäsenyyden merkityksestä eduskunnan oikeusasiamieheltä, asiamies puolestaan totesi jäsenyyden olevan ”merkityksetön” siitäkin huolimatta, että Bilderberg-jäsenet ovat itse myöntäneet ryhmän maailmanlaajuisen vaikutusvallan ja korostaneet ryhmän merkitystä omissa puheissaan.

Bilderberg-seuran kokoontumisissa ei ehkä olisi juridisesti mitään vikaa, sillä kokoontumisvapaus koskee yhtä hyvin isäntiä kuin orjia. Mutta salamielisyys tekee niistä moraalin ja demokratian kannalta kestämättömiä. Tähän kansainväliseen vallankäyttöön panssaroituminen osoittaa laajemminkin, minkälaista kansallisvaltioiden piiristä etäännytetty poliittinen vaikuttaminen on. Julkisen sanan ja kansalaisten harjoittama kontrolli sivuutetaan totalitaristisilla salaamistoimilla, jotka loukkaavat demokratian ideaan sisältyvää tiedonsaantioikeutta.

Laupiaana lampaana näyttäytyvä Bilderberg-seura koostuu käytännössä susien laumasta, jonka tarkoituksena on edistää globalisaatiota sekä suuryritysten ja pankkien valtaa. Sen on väitetty tähtäävän Euroopan sekä vihdoin viimein koko maailman laajuisen hallituksen muodostamiseen.

Myös Bilderbergin perustamishistoria on päivänvaloa kestämätön. Se on tiedustelujärjestöjen luoma järjestö, jota kontrolloivat Rockefellerit ja Rothschildit. Bilderberg-ryhmän perusti puolalaissyntyinen MI6-agentti, vapaamuurari ja jesuiitta nimeltä Joseph Retinger. Hän sai hankkeensa tukijaksi Hollannin prinssin Bernhardin, joka toimi pitkään seuran puheenjohtajana luoden vaikutelman, että seura on salonkikelpoinen ja moitteettomasti tekemisissä poliittisen vallan kanssa.

Sittemmin ryhmä on kokoontunut aina siellä, missä talouselämän hihat ovat tulessa, esimerkiksi viime vuonna (2010) Espanjassa ja sitä edellisenä vuonna (2009) Kreikassa. Vuonna 1994 bilderbergiläiset kokoontuivat lamasta nousevassa Suomessa. Tänä vuonna pitopaikaksi valittiin puolueeton Sveitsi ilmeisesti siksi, että Euroopan talouskriisi koettelee jo kaikkia EU-maita tasapuolisesti, ja on vaikea sanoa, mikä maa on lietelannassa muita syvemmällä.

Irvokasta on, että salaseurassa toimii myös infokratian edustajia. Demarina tunnetun kansainvälisen politiikan professorin, Osmo Apusen, poika Matti Apunen on aiemmin vaatinut avoimuutta muun muassa toimittajien puoluekannan selvittämiseksi, mutta Uuden Suomen kysyessä kuulumisia Bilderberg-seuran kokouksesta hän vaikeni kuin muuri.

Se, että kokousvieraiden joukossa oli myös Somalian Sanomien Mikael Pentikäinen, ei hämmästytä, sillä maamme laajalevikkisimpänä vaiennusvälineenä tunnettu sanomalehti on harjoittanut avointa asennemuokkausta ja mielipiteiden manipulaatiota muun muassa maahanmuuton lisäämiseksi ja Suomen liittämiseksi Natoon. En väitä, ettei lehdellä saisi olla kantaa. Mutta eikö teitä median edustajia lainkaan hävetä poliitikkojen ja talouselämän valtiaiden kanssa harjoittamanne vispilänkauppa? – Ei tietenkään, koska olette osa poliittista ja taloudellista vallankäyttöä myös itse. Laittakaa nyt vielä Pekka Himanen paikalle filosofoimaan!

On joka tapauksessa hyvä muistaa, että te ette ole Bilderberg-salaseurassa suinkaan siksi, että teitä kuultaisiin tai että teidän käsityksiänne otettaisiin huomioon (mitään sanottavaa tai vaikutusvaltaahan teillä ei maailman mittakaavassa ole). Te olette Bilderberg-seurassa siksi, että siellä teitä ripitetään. Teille kerrotaan, mitä tendenssejä teidän kannattaa ja suorastaan pitää edistää, jotta menestyisitte ja kauan eläisitte maan päällä.

Jorma Ollila on seuran johtajistossa (Steering Comitee of Bilderberg) muun muassa siksi, että hän luopui vallastaan Nokiassa Stephen Elopin hyväksi ja suostui kytkemään Nokian ja Microsoftin yhteistyöhön. Tärkein kysymys Bilderberg-salaseurassa on tällä hetkellä se, miten ohjata Eurooppaa kohti liittovaltiota, jossa eurovaluutta voidaan säilyttää. Aivan kuten Uusi Suomi kirjoitti pari päivää sitten, nykymuotoinen euron rahaliitto ei ole talousasiantuntijoiden mukaan optimaalinen ratkaisu Euroopalle, jolloin jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa: joko euron hajoaminen tai liittovaltio. Bilderberg-seuran tehtävänä on pelastaa saataviaan perivät pankit, mikä tekee liittovaltiohankkeesta poliittisen projektin, joka johtaa kansanvallan sivuuttamiseen useimmissa Euroopan maissa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että Jyrki Kataisen tehtäväksi on osoitettu perussuomalaisten pitäminen poissa hallituksesta. Hallituksessa ollessaan Perussuomalainen puolue voisi tehdä lopun Portugalin ja Kreikan kivuliaasta saattohoidosta ja aloittaa eurotalouden ja demokratian tervehtymiseen johtavan lumipalloefektin.

Bilderberg-seura on salamyhkäisyydessään yhtä totalitaarinen, internatsistinen ja epäoikeudenmukaisuutta tuottava organisaatio kuin Euroopan unioni, vapaamuurariveljeskunta tai Suomen Akatemian vertaisarviointijärjestelmä, ja uskottavuudessaan yhtä naurettava. Ihmettelenkin, miksi ihmiset eivät ryhdy avoimeen vallankumoukseen kyseisen valheellisuuden kumoamiseksi kaikkialla.

Hyviä yrityksiä on tosin tehty. Sveitsin St. Moritzissa italialainen europarlamenttiedustaja Mario Borghezio sai turpiinsa pyrittyään kokoushotelliin sisään esittämään kysymyksiä kokouksen osanottajille. Samaan tapaan myös Sveitsin nationalistipuolueen kansanedustaja Dominque Baettig hamusi kokoukseen ilman kutsua, mutta turvamiehet käännyttivät hänet ovelta. Ehkä myös turvallisuus- ja poliisivoimien kannattaisi miettiä, kenen tai keiden hyväksi ne oikein toimivat.

Poliittiseen vaikuttamiseen ja tiedonsaantiin on joka tapauksessa monta tietä. Joskus asiat tuodaan ihan kultalautasella eteen, jos vetää oikeasta narusta. Borghezion ja Baettigin riidellessä etuovella meninkin itse smokki päällä sisään hotellin takaovesta näyttämällä Setan jäsenkorttia keittiömestarille.

Ja siellähän istui myös Jyrki Katainen tynnyrissä paikalle tuotuna! Kutsuvieraisiin kuulumattomana en voi enää vaieta tapahtuman sisällöstä. Näin kaikki meni:

Jyrki Katainen istutettiin pöytään yhdessä muiden edustajien kanssa, jolloin hän levitti kätensä euromyönteisen hallituksen muodostamisessa epäonnistuttuaan. Puheenjohtajan painettua nappia Kataisen alapuolella avautui luukku, ja alkuperäinen Katainen katosi lattialuukusta jäljettömiin. Luukku sulkeutui, ja paikalle tuotiin klooni-Katainen. Tämä klooni-Katainen, jossa on uutta softaa sisällä, on EU:sta kauko-ohjattu robotti, jonka toivotaan saavan aikaan hallituksen yhdessä muun six packin kanssa. Mikäli Katainen nyt onnistuu, selitys on se, että asialla on uudelleen ohjelmoitu kopio.

Mikael Pentikäisen edessä puolestaan pyöritettiin freudilaista spiraalihyrrää niin kauan, että hän vaipui hypnoosiin. Ollessaan hypnoosissa hän nyt selittää lehtensä pienille kynille, kuinka niiden pitää kirjoittaa. Elokuvaharrastajana tunnetusta Matti Apusesta mallinnettiin 3D-hologrammi, joka annettiin median käyttöön. Jorma Ollila auttoi asiaa vietereillä varustetulta heittoistuimeltaan. Ole Johanssonille ei tarvinnut tehdä mitään, sillä hän on muutenkin tottelevainen.

Kokous päättyi osanottajien yhteishuudahdukseen: ”More power!”

---

Mainittakoon, että Financial Timesin palkitsema ja kuutosen lyhyellä matikalla lukionsa suorittanut valtiovarainministeri Katainen kevensi eilen valtion kassakirstua 37 604 eurolla lentäessään yksityiskoneella Brysseliin euromaiden ja EU-maiden kokoukseen. Kyseiset kissanristiäiset voitaisiin hallitusneuvottelujen keskellä hoitaa virkamies- ja diplomaattivoimin. Saattaisivat myös tulokset olla parempia.

14. kesäkuuta 2011

Niagaraa vastavirtaan


Kun huipulla tuulee, on pystyssä pysyminen helpompaa, mikäli joka ilmansuunnalta puhaltaa yhtä kovaa. Euroa riepotellaan juuri näin, mutta valuutta taitaa repeytyä kappaleiksi kovassa mielipidemyrkyssä.

Muutamat suomalaisekonomistit ovat lausahtaneet, että Euroopalla on edessään kaksi vaihtoehtoa: joko rahaliiton hajoaminen tai liittovaltio. Koska yhteinen raha ei ollut paras vaihtoehto Euroopan maille, virhettä yritetään korjata ajamalla Eurooppaa kohti liittovaltiota. Tämän otaksutaan lisäävän luottamusta rahamarkkinoilla.

Liittovaltioon sisältyisivät yhteiset joukkovelkakirjalainat eli eurobondit ja finanssihallinnollinen subventiopolitiikka, jonka kautta verovaroja siirrettäisiin paremmin toimeen tulevilta mailta heikommin pärjääville. Tällainen kassojen kääntely ja ryöstöretkeily on omasta mielestäni, paitsi epäoikeudenmukaista, myös poliittisesti mahdotonta.

Federalismi ei ratkaise vaan syventää ongelmia. Ongelmamaiden ajaminen velkasaneeraukseen olisi samanlainen mutta lievempi vaihtoehto. Myös se merkitsisi velkojen ja velkojien sosialisoimista, kun saataviaan vaille jääneitä pankkeja jouduttaisiin tukemaan valtioiden kassasta. Korkotason nousua ja uutta shokkiaaltoa ei tarvitsisi kuitenkaan enää pelätä, sillä markkinat eivät ole enää pitkään aikaan uskoneet esimerkiksi Kreikan maksavan luottojaan.

Parempi olisi siis viheltää peli poikki ja tyytyä kirjaamaan nykyiset tappiot. Kreikan ja Portugalin väliaikaista erottamista eurosta ehdottaa esimerkiksi saksalaisprofessori Hans-Werner Sinn, jonka mielestä Kreikan kansantalous on ”pohjaton kaivo”. Ei ole kulunut kuukauttakaan, kun kyproksenkreikkalainen ja Leicesterin yliopistossa taloustieteen professorina toimiva Panicos Demetriades esitti, että vahvojen talouksien, kuten Saksan, Suomen, Alankomaiden ja Itävallan tulisi erota eurosta ja perustaa oma yhteisvaluuttansa. Hänen mukaansa pääsyy siihen, miksi euroalue ei ole paras mahdollinen valuutta-alue, ei ole niinkään periferiamaiden heikkous vaan muiden talouksien vahvuus. Ilman Saksaa euro asettuisi tasolle, joka auttaisi reunamaiden kilpailukyvyn palauttamisessa.

Yhteistä kaikille näyttää olevan käsitys, että yhteisvaluutta ei toimi. Hitaita pakotetaan juoksemaan kovaa ja nopeita hidastamaan vauhtiaan. Taloudellinen itsemääräämisoikeus olisi parempi vaihtoehto. Itsenäinen rahapolitiikka jättäisi suhdannevaihteluita tasaavat instrumentit valtioiden omiin käsiin.

Niinpä liittovaltiopolitiikka merkitsee etenemistä täysin väärään suuntaan. Se on kuin soutaisi Niagaraa vastavirtaan. Nyt kannattaa keskittyä solmimaan pelastusliivien nyörejä ja valmistautua vaihtamaan kuivaa ylle.

13. kesäkuuta 2011

Sdp kirjoittaa hallitusohjelman


Hyvä kameli voi kävellä kymmenen päivää juomatta – hyvä duunari juoda kymmenen päivää kävelemättä.

Jutta Urpilainen ja Eero Heinäluoma asettivat Jyrki Kataiselle niin kovat ehdot hallitusyhteistyöhön osallistumiselle, että Katainen päätti heittää puolueen kymmeneksi päiväksi ulos neuvotteluista.

”Neuvottelutaktiikkaa”, sanoivat jotkut. Sitähän se oli, sekä kokoomukselta että demareilta. Sillä kaikki tietävät, ettei kelloista lopu aika ennen kuin enemmistöhallitus saadaan kokoon.

Persuista asia jäi kiinni toisella eli ”viimeistä vaille viimeisellä” kierroksella. Timo Soinia viedään kuin brittiagenttia. Silti hän kieltäytyi kahdesti. Itse uskon, että kepun tuella perussuomalaiset olisivat voineet kääntää EU-politiikan laivaa tarpeeksi pahimpien karikoiden välttämiseksi, vaikka U-käännöstä puolue ei olisikaan saanut aikaan.

Soinilla oli vain yksi ongelma: miten säilyttää uskottavuutensa joko hallituksessa tai hallituksen ulkopuolella, kun tehtävää kahdesti tarjotaan? Soini oivalsi, että puolueen koossapito oppositioroolissa on helpompaa, sillä yhteinen vihollinen yhdistää. Ja riskit ovat pienemmät. Kun antaa toisten kantaa vastuun pahassa taloudellisessa tilanteessa, oma kannatus edelleenkin kasvaa. Pöytä ja nyrkki eivät säästy oppositiossa sen enempää kuin hallituksessakaan, mutta ulkopuolisuus on Soinille käytännöllinen pakko.


Kuinka demarit saivat kaiken vallan?

Yhteinen vihollinen pakottaa myös kokoomuksen ja demarit yhteistyöhön. Helleviikko on ohi, joten demarit parkkeeraavat jälleen bemarinsa Säätytalon eteen.

Sadetta on luvassa pariksi viikoksi, joten kyllä tästä sateenkaari sittenkin tulee. Kepun ja persujen nyt lopullisesti vetäydyttyä se on ainoa keino saada tähän maahan enemmistöhallitus.

Metkaa on, että Kataisesta ja kokoomuksesta tuli vaalien suurin häviäjä tai vähintäänkin luopuja. Kaikki kortit on jo katsottu. Sdp voi nyt sanella ohjelman, jonka kokoomus allekirjoittaa. Jos kokoomus ei suostu Urpilaisen ja Heinäluoman ehtoihin, Kataisen on luovutettava hallituksenmuodostajan tehtävä Urpilaiselle, joka kokoaa hallituksen yhdessä kepun ja perussuomalaisten kanssa.

Sdp teki kuin osuusliikkeen väki ja kaappasi pelimerkit pöydästä. Kaikki valta on nyt demareilla. Ja Kataista viedään kuin litran mittaa. Kokoomuksen ainoa toivo on oikeistolainen kulissivaikuttaja Paavo Lipponen, joka haluaa pitää Perussuomalaiset hallituksesta loitolla. Demarivetoinen hallitus, jossa kepu ja persut olisivat mukana, on kuitenkin niin vahva neuvottelukortti, että sitä ei anneta käsistä. Kataisen mahdollisuudet ovat ”ota tai jätä”, ja näin Sdp käskee kokoomusta kuin orja isäntää.

Pikkupuolueiden (Vasemmistoliitto, kristilliset, vihreät ja Rkp) ei tarvitse kuin odotella tulosta ulkopuolella. Kokoomuksen paras kaveri on porvarileirin Rkp, jota ilman kokoomus ei hallitusta muodosta. Vasemmistoliitto on samanlainen pikkuveli demareille. Ja vaa’ankielenä killuttelevat vihreät, jotka vaihtoivat puheenjohtajansa ja pääneuvottelijansa ”järkivihreään” Ville Niinistöön. Mikäli myös kokoomus olisi vaihtanut oman Niinistönsä pääministerikandidaatiksi, voi olla, että maassa olisi jo hallitus.


Polyamorista hallituspolitiikkaa

Ehkä kristilliset lähtevät vielä samaan kaartiin kepun ja persujen kanssa. Syy voi olla vaikka homoavioliitoista päättäminen, ja tähän asiaanhan jopa konservatiivipuolueena pidetyllä kokoomuksella on myönteinen kanta.

Homoavioliitot herättävät intohimoja. Sen sijaan Urpilaisen ja Kataisen koalitiosta on tulossa pelkkä järkiavioliitto rakkausavioliiton sijaan. Ja erittäin heterogeeninen ja kulissimainen.

Saa nähdä, kuinka kauan erohakemuksensa jo kertaalleen jättäneen ja repineen avioparin liitto pysyy koossa. Polyamoriaa on jo kokeiltu ja kaikkien puolueiden kanssa naitu. Mitä enemmän sitä jotakin pitää hakea suhteen ulkopuolelta, sitä pienemmäksi jää yhteinen jaettava varsinaisessa suhteessa. Jos mikään ei riitä, kaikki helposti häviää. Kataisen hyppely kukasta kukkaan onkin ollut vain yhteisten ongelmien kiertoa. Niiden kohtaaminen ja ratkaiseminen saattaa joskus hitsata osapuolet myös paremmin yhteen. Itse tosin olen tottunut luovuttamaan vanhat leluni vähäosaisille, joten entisten heilojen vastaantulo ei pelota.

Mutta mikäpä sosiaaliliberaalissa hallituksessa? Vasemmistopuolueiden pitäisi käyttää nyt valtaansa niin, että talousasioissa noudatettaisiin parempaa disipliiniä. Kun talous on vapaa, ihminen on vanki. Jotta ihmiset olisivat vapaita, talouden täytyy olla kurissa – nimenomaan julkisen talouden.

Sdp:n ja Vasemmistoliiton pitäisi tähdätä oikeudenmukaiseen ja tasapuoliseen tulonjakoon tavalla, joka ei lisää julkisen sektorin velkaa. Kokkarit ja demarit ovat tietenkin jo sopineet EU:n tukipaketeista, joten Sdp tehnee mieluummin yhteistyötä kokoomuksen kuin kepun ja persujen kanssa. Juuri tämä ohjaa olettamaan, että maassa on ennen juhannusta hallitus.

Totuus on kuitenkin se, että kaikkien puolueiden tulisi vääntää EU-letkuruokinnan rahahanat kiinni. Kokoomuksen kanssa tämä voi olla vaikeaa, mutta kuten Katainen ja Paavo Arhinmäki kohdatessaan huomaavat, hallituksen kokoon saamisen kannalta välttämätöntä.

8. kesäkuuta 2011

Kaksinaismoralismin kukkia


Holtittomuus on lisääntynyt yhteiskunnassamme. Nykyään lähes kaikki on ”holtitonta”. Maahanmuuttopolitiikan sanotaan olevan holtitonta, päihdepolitiikka on holtitonta ja jopa poliisin toiminta on paikoin holtitonta. Oikeudenpalvelijat ovatkin sortuneet laittomuuksiin varmasti yhtä usein kuin tuomioistuimet moraalittomuuksiin.

Vitsikästä on juuri tekopyhyys, jonka takaa pilkahtaa ihmisten inhimillisyys aina silloin kun he eivät onnistu peittämään tuota sinänsä valheellista ”hyvyyttään”. Usein kyseessä on kaksinaismoralismi. Ehkä poliiseille juuri siksi silloin tällöin hymyillään.

Poliiseja on viime aikoina tuomittu mitä erilaisimmista teoista. Yhdelle määrättiin ehdollista rattijuopumuksesta. Toinen sai sakkoja töissään harrastamastaan tietojen kaivelusta. Kolmas tuomittiin petoksesta ja vilppilaskujen kyhäämisestä, neljäs krapulasta johtuvasta työkyvyttömyydestä, viides naispuolisen työtoverinsa tirkistelystä suihkussa ja niin edelleen.

Poliisi on joutunut myös aiheettomien epäilyjen ja tuomioiden kohteeksi. Eräskin poliisi tuomittiin alaikäisen raiskauksesta käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, kunnes Korkein oikeus vapautti poliisimiehen kaikista syytteistä näytön puuttuessa. Ajatelkaa, millainen vääryys olisi ollut, jos ihmisparka olisi kuohittu tai tuomittu kuolemaan pelkän sairaan pedofiilivainon merkiksi, niin kuin nykyään uhkaa käydä ihan kenelle vain seksuaalisesti terveelle ihmiselle. Jos hyväntekijäpoliisi syyllistyikin ensin mainitsemissani tapauksissa johonkin pieneen pahaan, tässä tapauksessa oikeus puolestaan oli vaarassa syyllistyä suureen ja häikäilemättömään pahaan omassa kaksinaismoralistisessa hyvyydenrakkaudessaan.

Tapaus osoittaa, kuinka lyhyt matka yleensäkin on hyvästä pahaan ja pahasta hyvään. Hyvä muuttuu pahaksi, kun sitä harjoittavat kukkahattuämmät, joiden harhaisessa tajunnassa tarkoitus pyhittää keinot. Jos syyllistä ei ole, he etsivät tai lavastavat sellaisen ihan vain ”väärinä” tai ”epämiellyttävinä” pitämiensä tekojen tuomitsemiseksi, tukahduttaakseen omat mielitekonsa ja kääntääkseen epäilyjä pois itsestään. Syytönkin tuomitaan, kunhan teko tai toiselle ihmiselle tapahtunut vahinko on tarpeeksi ”vakava”. Tuomio annetaan, jotta tuomitsijat saisivat rauhan omien mielitekojensa aiheuttaman huonon omantunnon soimauksilta.

Mikäli syytetty vapautetaan ennen hirsipuuta, raskaat oikeudenkäynnit ovat yleensä tuhonneet hänen yksityiselämänsä, työnsä ja terveytensä, ja taloudesta on jäljellä savuavat rauniot. Näin viranomaisvalta raiskaa saappaat jalassa seisovan ja kaatuvan miehen, myös moraalinvartijoista parhaan: poliisimiehen.


Rapa roiskui poliisirallissa

Syyllisyys on tosin vaarassa kadota myös muutamissa sellaisissa tapauksissa, joissa se on osoitettu ja tuomio Korkeimmassa oikeudessa luettu. Esimerkiksi talousrikostorjunnan projekteissa toiminut sisäasianministeriön rikosylitarkastaja Keijo Suuripää tuomittiin vuonna 2002 sakkoon lahjusrikkomuksesta hänen otettuaan 3000 euroa tukea ralliharrastukseensa atk-alan firmalta, jolta sisäasiainministeriö oli samanaikaisesti ostanut tietokonelaitteita Suuripään kuittauksella. Oikeus jätti voimaan myös toisen syytteen mukaisen tuomion, jossa Suuripää oli tuomittu Belgiassa ajettuun poliisiralliin osallistuneen auton rekisteritietojen väärentämisestä.

Kuinka ilahduttavaa olisikaan ollut, jos rallia harrastava poliisi olisi tuomittu myös ylinopeudesta tai liikenteen vaarantamisesta? Tätä kautta kansalaiset voisivat löytää poliisista rikoskumppanin: ymmärtäjän ja kaverin.

Onneksi oikeuskansleri Jaakko Jonkka on esittänyt Suuripäälle luetun tuomion purkamista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen pidettyä tuomiota ”ihmisoikeussopimuksen vastaisena”. Juttu meni EIT:n mukaan pieleen, kun Korkein oikeus jätti järjestämättä suullisen oikeudenkäynnin. Näin viranomainen ymmärtää viranomaista: aivan samalla tavoin kuin Jaakko Jonkka antoi myös Mauri Pekkariselle puhtaat paperit tämän vaalirahajupakassa.

Kun inhimillisyys pilkahtaa poliisinkin lasisilmästä, tämä tuo tarvittavaa touchia asiakaspalveluun. Hyvä flow virtaa, ja näin luodaan kontaktia kansalaisiin. Samastumisen helpottamiseksi poliisi voisi vaikka tahallaan tehdä muutamia pikkurikoksia ja järjestää sitä kautta mainostempauksen.

Todennäköisesti juuri tällä tavoin syntyneen luottamuksen vuoksi suomalainen virkamies ei koskaan saa eropasseja. Häntä ei milloinkaan irtisanota virastaan, sillä eihän hänen satunnaisilla ja irrallisilla teoillaan ole vaikutusta hänen kykyynsä hoitaa tehtäviään tai suoriutua virkansa hoidosta – ainakaan sikäli kuin hän ei ole koko aikaa juovuksissa. Enintään häntä painostetaan lähtemään itse.

Useimmissa tapauksissa virkamies päättää kuitenkin jäädä tai hänet kannetaan takaovesta takaisin sisään. Mieleen muistuu opetusministeriön ylijohtaja Harri Syväsalmi, joka jatkoi virassaan, vaikka hänet tuomittiin lahjuksen ottamisesta sakkoihin KKO:ssa vuonna 1997. Myöhemmin hän on toiminut muun muassa maailman antidopingjärjestössä WADA:ssa, joka on sekin eräänlainen tekopyhyyden ja kaksinaismoralismin kukinto.


Paljastavaa torjuntaa

Dopingin vastustamisesta tulee intentionaalisesti ristiriitaista, sillä urheilijoiden ja yleisön toiveiden mukaista on tietenkin ottaa voitto kotiin. Dopingin vastustaminen taas on suuntautunut heikentämään niitä keinoja, joilla voitto voitaisiin saavuttaa. Niinpä dopingin vastustajat joutuvat työskentelemään intentionaalisesti ristiriitaisessa tilanteessa: yhtäältä heidän pitäisi legitimoida sääntöjä hipova doping erottamalla sallittu kielletystä, mutta toisaalta he toimivat koko ajan myös menestyksen jarruina, sillä suuri osa urheilumenestyksestä saavutetaan jonkinlaisella puoliluvallisella tai testeissä näkymättömällä dopingilla. Tätä kautta dopingin jarrumiehet ovat aina vaarassa joutua moitituiksi urheilumielen ja voitontahdon latistamisesta sekä epäisänmaallisuudesta.

Dopingin torjujien defensiivisyys ja piilevä kaksinaismoralistisuus näkyvät myös heidän eleistään ja olemuksestaan. Kansanterveyslaitoksen laboratoriojohtaja Timo Seppälä on varmaankin Suomen asiallisimpia miehiä. Muistatteko, kun hän puhui televisiossa dopingskandaalien aikaan? Melkoisen jäyhä jököttäjä. Hänen vakavamielisyytensä ja totisuutensa johtui kenties tietystä tasapainoilijan roolista, kun alla oli räjähtävä miinakenttä.

Epäilin myös, että ”kiellettyihin aineisiin” liittyvän tuomiomielen takaa saattoivat kajastaa omat mieliteot. Kunnes sitten kävi niin, että dopinglääkäri kärähti rattijuopumuksesta osuttuaan coupé-Mersullaan sähkökaappiin kotikulmillaan Helsingin Marjaniemessä.

Mutta kun hän on viranomainen, ei häntäkään potkaisu tehtävistään, vaan näyttää hänkin jatkavan edelleen noissa ”kiellettyjen aineiden” käyttöä, maahantuontia ynnä muuta vastustavissa toimissaan.

Samanlaisessa tilanteessa kuka tahansa ei-viranomainen (ei-poliisi, ei-lääkäri, ei-professori) olisi tietysti irtisanottu tehtävistään ja jätetty henkipatoksi vaille mitään oikeusturvaa. Näinhän tehdään kaikille muille ”pahaksi” lavastetun (kuten maahanmuuttokritiikin tai feminismin kritiikin) esittäjille, vaikka se, mitä he puhuvat, olisi täysin perusteltua, järkiperäistä ja totta. Vastaavalla tavoin jokainen omilla aivoillaan ajatteleva ihminen sanotaan irti yksityisten työnantajien palveluksesta, jos hän on ”väärää” mieltä. Hänhän voi karkottaa asiakkaita näkemyksillään, ja siksi myös jokainen yksityisen palveluksessa oleva suljetaan helposti mielipidevankeuteen.


Paheksumisen balsami

Entä miksi laadin tämän kirjoituksen? Oman moralisminiko merkiksi? Ei ole mukavaa korjata toisten virheitä, ei. Suomi on defensioiden, puolustelujen ja syyttelyjen luvattu maa, jossa yleisin rikos on viranomaisten ja poliitikkojen anteeksiantamaton typeryys.

Niinpä tarkoituksenani ei ole itse jatkaa tuota kaksinaismoralistisen paheksunnan noidankehää. Ajojahtien tuloksena hikikarpaloita saavat otsalleen nimenomaan normatiivisissa tarkkailu- ja valvonta-ammateissa toimivat henkilöt, joiden pitää kieltää osa ihmisyydestään. Heidän sisäistämänsä kiellot ja rajoitukset ehkä suorastaan kiihottavat heitä rikkomaan niitä, ja siksi heidän rötöstelyään on pidettävä suorastaan uhriksi ajautumisena.

Näin pelkkä normeilla pamputtaminen tekee ihmisistä varkaita aivan niin kuin kriminalisoiminen tekee tavallisen elämän ilmiöistä rikoksia. Ja tämän kaiken keskellä ”poliisikin on vain ihminen” – aivan niin kuin Sleepy Sleepers sanoi.

5. kesäkuuta 2011

Puolueilta puuttui poliittinen luovuus


Tehtäviään jatkava hallitustunnustelija toimii kuin hieno nainen, joka viihtyy sovituskopissa kokeillen kaikkia mahdollisia väriyhdistelmiä mutta pystymättä päättämään, mitä laittaisi päälleen. Nyt on menossa vanhan vaatekerran kokeilu lisättynä kristillisellä rippikorulla.

Kokoomuksen, kepun, Rkp:n, vihreiden ja kristillisten koalitio saisi 105 paikan niukan enemmistöhallituksen kokoon. Pidän tätä pohjaa jopa mahdollisena, sillä pienpuolueet himoitsevat vaa’ankieliaseman tuomaa valtaa eikä kokoomus luovu hallitusasemasta ja pääministerinpaikasta. Kepun kannatus puolestaan on jo minimissään, mutta nyt puolueelle tarjoutuisi tilaisuus korjata virheitään olemalla jälleen hallituksessa!

Se, että kepu pelastaisi tuestaan riippuvaisen Kataisen, antaisi keskustalle lisäksi neuvotteluedun, eikä ministerinpaikkojakaan tarvitsi juuri jaella uudestaan. Luuletteko, ettei eduskunnasta pudonnutta Paavo Väyrystä houkuttaisi jatkaa ministerinä hinnalla millä hyvänsä?

Kataisen dead line tulee juhannuksen myötä vastaan. Heinäkuussa kaikki huomio pitää keskittää budjettiriiheen, joten pidän mahdollisena, että maahan syntyy entiseen tapaan toimiva (eli toimimaton) sinivihreä hallitus ja samalla myös ärhäkkä perussuomalaisista sekä vasemmistosta koostuva kansanrintamaoppositio.

Mikäli Katainen päästää käsistään tämän viimeisen pultin, hallituksenmuodostajan tehtävä saattaa langeta demareille. Tätä eivät kokoomuspuolueen haukat koskaan salli. Eli kepun väläytettyä vihreää valoa jatkolle on mahdollista, että hallitus tästä tulee, tosin sangen huojuva.

Kristillisillä täydennetty nykypohja olisi kuitenkin poliittisen tappion kärsineiden puolueiden hallitus. Vanhasen ja Kiviniemen vetämä linja on vajonnut kuin lehmän häntä, ja siltä puuttuu poliittinen oikeutus.

Hallituksen muodostamisen vaikeudet eivät ole alun perinkään johtuneet siitä, minkä värisiä puolueita hallitukseen on ollut pyrkimässä. Hallitusta on tähän asti yritetty koota puolueista niiden paikkalukuja ynnäilemällä. Todellisuudessa hallitus olisi pitänyt koota alkaen yhteisestä ohjelmasta.

Puolueilta ja neuvottelijoilta on puuttunut kyky luovuuteen ja linjanvetoon. Neuvottelijat ovat olleet joko kokemattomia ja nuoria juppeja (kokoomuslaiset) tai uppiniskaisia ja periaatteellisia puoluepukareita (vasemmisto). Mistään ei ole pystytty sopimaan, vaan kiistely on kääntynyt nokkapokeriksi.

Kokoomuksen virhe oli siinä, että se ajoi Portugalin tukemista, vaikka Suomen valtion olisi pitänyt tukea kyseisellä summalla suomalaisten ihmisten asunto- ja opintolainoja. Tällä menettelyllään kokoomus lahtasi perussuomalaiset ja vieläpä tavalla, joka siirsi kannatusta kokkareista persujen suuntaan.

Kokoomuksen toinen merkittävä virhe oli se, että puolue ajoi tasaveroa arvonlisäverojen korotusten kautta. Sen sijaan kokoomus ei suostunut lopettamaan pörssin ulkopuolisten yritysten 90 000 euroon ulottuvaa osinkotulojen verovapautta, saati että pääomatuloverotus olisi tehty progressiiviseksi. Kokoomus ei lyhyesti sanoen halunnut lopettaa rikkaiden verohelpotuksia – ja juuri siksi se onkin kokoomus.

Demarien ja Vasemmistoliiton virhe oli siinä, että nämä puolueet halusivat tehdä kuin osuusliikkeen väki, eli korjata pöydästä kaiken julkista sektoria velkaannuttamalla. Puolue ajoi myös keskituloisten tuloveronkevennyksiä, vaikka myöskään niihin valtiontaloudella ei ole varaa.

Perussuomalaisten virhe oli, että puolue suhtautuu kurjasti homoihin. Muuta virhettä en perussuomalaisten toiminnassa näe.

Kristillisten virhe oli siinä, että tämäkin puolue suhtautuu kurjasti homoihin. Muuta sisältöä en kristillisten toiminnassa yleensäkään näe.

Vihreiden ja Rkp:n katastrofaalisin ongelma on se, että molemmat puolueet tuputtavat tähän maahan entistä enemmän maahanmuuttajia, jotka vievät nekin työpaikkojen rippeet, jotka Suomessa vielä ovat.

Eniten varmasti voittaa keskusta, joka suurimman tappion kärsineenä ja vaalirahoitusskandaalista siipeensä saaneena luikertelee ketunhäntä kainalossa hallitusvaltaan, vaikka kansa juuri äsken sanoi kepulle AIV:n tuoksuisen vastalauseensa. Kepun ongelma on poliittisen legitimaation olemattomuus.

Sdp:ssä tietysti toivotaan, että kepu kääntäisi viime hetkellä selkänsä Kataiselle ja antaisi hallituspallon pomppia Jutta Urpilaisen käsiin. Esimerkiksi Erkki Tuomiojan käsitys on, että Sdp:n kanssa kepu pääsisi helpommin sopimukseen asiakysymyksistä. Kokoomuksen ja kepun välejä hiertää muun muassa se, että kepu ilmoitti sulkevansa kriisimaiden euroletkut Portugali-päätöksen jälkeen, kun taas kokoomus on ilmoittanut hoipertelevansa eurorollaattorillaan aina viimeiseen, lopulliseen ja pysyvään vakausvälineeseen asti.

Keskustan ja Sdp:n ympärille koottava hallitus edellyttäisi kuitenkin tuekseen myös perussuomalaisia, mikä ei tekisi hallituksen muodostamisesta nykyistä helpompaa. Perussuomalaisten puolesta on puhunut muiden muassa Paavo Väyrynen. Poliittisen laskuopin mukaan tämä saattaa olla oikein, mutta kepussa nähdään myös demarien ja perussuomalaisten välisen yhteistyön ideologiset vaikeudet ja jatketaan todennäköisesti mieluummin nykypohjalla kokoomuksen kanssa.

Kataisen sovituskoppiin kannetaan rättejä niin kauan kunnes oivalletaan, että kostyymia ei koota irtokappaleista vaan kokonaisuus ratkaisee.

Mikäli nykypohja jatkaa raihnaisen enemmistön turvin, tämä kertoo vain siitä, että periaatteellinen suunnanmuutos Eurooppa-politiikassa ei ole ollut vielä mahdollinen.

Paras ja luontevin hallituspohja olisi ollut se ensimmäisenä mieleen tuleva: kokoomuksen, demarien ja perussuomalaisten yhteishallitus. Sen muodostaminen olisi kuitenkin edellyttänyt neuvottelijoilta sellaista tosiasioiden tunnustamista, poliittista luovuutta, virheiden korjaamista, kykyä sopeutua uuteen tilanteeseen ja poliittisen kurssin korjaamista, jota näillä periaatteidensa vuoksi sokeutuneilla ei ollut. Valmiin hallitusohjelman olisi saanut tästä.