Vihreiden vaalivedätys

Luonnonsuojeluun ja ilmastohysteriaan sisältyy paljon universaalikommunistisia periaatteita. Esimerkiksi hakkuiden vähentämisellä ja kansallispuistojen perustamisella on rajoitettu yksityisen omaisuuden hallintaa ja käyttöä sekä sosialisoitu yksityistä varallisuutta perustuslain 15 pykälän vastaisesti.

Marxilaisen näkemyksen mukaan ideologiaa syntyy silloin, kun poliittinen tarkoitusperä on itsensä kanssa ristiriidassa. Huvittavaa jälkeä onkin tullut tulokseksi aina, kun nykyinen uusmarxilainen ihanteellisuus on ajautunut jyrkkiin ristiriitoihin itsensä kanssa.

Näin on etenkin vihreässä liikkeessä, jossa viherkommunismi on selvää valuuttaa. Vihreä liitto julkaisi 17.2.2019 eduskuntavaaliohjelmansa, josta löytyy kosolti moraaliposeerausta, hyvesignalointia ja henkilökohtaisen uhripääoman sekä sosiaalisen karisman tavoittelua. Ihanteiden viljely on kieltämättä hyvin korkealentoista, mutta kustannukset olisi tarkoitus ammentaa aivan muiden ihmisten tai tahojen, yleensä nettoveronmaksajien, aarrearkusta.

Ollaanpa akateemisia ja argumentoidaan hieman.

1. Vihreiden väite: ”Jos emme pidä huolta ympäristön kantokyvystä ja pysäytä ilmastonmuutosta, hyvinvoinnin ja tasa-arvon perusta ei kestä.”

Vasta-argumentti: Ketkä me? Suomalaiset eivät voi pysäyttää ilmastonmuutosta eivätkä liioin edes vaikuttaa siihen, sillä Suomen kasvihuonepäästöt ovat alle 0,2 % maailman kokonaispäästöistä. Ne katoavat jo pelkkiin tilastovaihteluihin. ”Tasa-arvon perusta ei kestä” nimenomaan silloin, jos suomalaisia pakotetaan luopumaan ympäristötehokkaasta teollisuudestaan vihreillä ilmastodirektiiveillä ja siirtämään teollisuutta paljon saastuttaviin kehitysmaihin suomalaisten ihmisten työllisyyden ja kehitysmaalaisten työpoliittisten oikeuksien tappioksi.
”Tasa-arvon” mukaista olisi lopettaa islamiin liittyvä naisten alistaminen ja lapsitehtailu, joka on pääsyy myös kehitysmaiden suurin kasvihuonepäästöihin, niin kuin kehitysmaiden väestöräjähdys yleensäkin. Tästä ovat vastuussa kehitysmaat itse, ei Suomi.

Johtopäätös: Maailma ei pelastu, vaikka suomalaiset lopettaisivat hengittämisen kokonaan ja polttaisivat ruumiinsa suurella rahalla tuhkaksi, sillä siitäkin tulisi hiilidioksidipäästöjä. Niinpä Suomen ei tule ”olla ilmastonmuutoksen torjunnan kärkimaa”, ”esimerkki muulle maailmalle” eikä ”kulkea eturintamassa hiilen käytöstä luopumisessa”.

2. Vihreiden vaatimus: ”Seuraavan hallituksen tulee olla feministinen hallitus. [...] On murskattava lasikattoja ja tehtävä loppu rasismista, syrjinnästä ja häirinnästä.”

Vasta-argumentti: Feminismi on ismi, ja sen mukainen hallitus olisi laiton, sillä virkavastuulla toimivien ministerien tulee noudattaa toiminnassaan lakia ja perustuslakiin kirjattua yhdenvertaisuuden periaatetta. Feminismin harjoittaminen olisi sukupuolista syrjintää tai suosintaa, jolle ei ole oikeutusta myöskään yhdenvertaisuuslaissa.
Väite ”lasikatoista” on miehiin kohdistettu harhainen syytös, jonka mukaan on miesten vika, jos naiset eivät etene omilla ansioillaan työelämässä. Jos kuvitteellisetkin lasikatot poistettaisiin, feministit eivät voisi enää reuhata itseään jalkineet edellä ”läpi lasikattojen”, kuten Kaija Koo laulussaan ”Supernaiset”. Pää alaspäin korkkarit katossa näyttää jo suurin osa vihreiden kannattajista olevankin.

Johtopäätös: Ei feminististä eikä sovinistista hallitusta Suomeen. ”Seksuaalista häirintää” sopii kiittää siitä, että seksuaalista aloitteellisuutta vielä on (syntyvyys tosin laskee, ja syynä on ”tiedostavien” feministien viha).

3. Vihreät: ”Valmistellaan vihreä verouudistus, jossa siirretään verotuksen painopistettä työn verotuksesta ympäristön kuormituksen verotukseen ja torjutaan veronkiertoa. Kompensoidaan ympäristö- ja kulutusverojen vaikutukset pienituloisille tulonsiirtojen ja tuloveron alennusten kautta.”

Vasta-argumentti: Pienituloisten tuloveroja ei voida enää alentaa, koska pohja näkyy jo, ja pienituloiset eivät nykyisinkään ole nettoveronmaksajia. Nettoveronmaksajia ihmisistä tulee vasta keskituloluokissa (perhekoosta riippuen).

Johtopäätös: Alentamalla ”työn verotusta” vihreät näyttäisivät tavoittelevan veronalennuksia suurituloisille. Tämä sopii yhteen kokoomuksen kanssa, joka on vihreiden toimisto-osasto, niin kuin vihreät ovat kokoomuksen puisto-osasto. (Palaan veropolitiikkaan tämän kirjoituksen lopussa.)

4. Vihreät: ”Lisätään turvallisia ja hallittuja reittejä tulla maahan nostamalla pakolaiskiintiö vähintään 3 000:een.”

Vastaväite: Millä tavalla tämä edistäisi Suomen ja Suomen kansalaisten asioita, kun humanitaarinen maahanmuutto on osoittautunut sosiaalietuusperäiseksi haittamaahanmuutoksi, sosiaaliturvashoppailuksi ja turvapaikkaturismiksi? Miksi väestöjen vaihdon pitäisi olla ”turvallista”, kun turvapaikanhakijat itse ovat murhanneet ja raiskanneet kansalaisiamme ja tuoneet turvattomuuden tänne?
Suomen vähäosaisten asema ei parane tuomalla maahan lisää vähäosaisia, jotka heikentävät huoltosuhdetta ja aiheuttavat kulttuurikitkoja sekä murentavat sosiaalista pääomaamme.

Johtopäätös: Pakolaiskiintiötä ei pidä laajentaa. Global Compact for Migration (GCM) sopimuksella valmiiksi voideltua ilmasiltaa EU:n ulkopuolisilta leireiltä ei pidä perustaa, sillä se luovuttaisi lähtöselvityksen leimasimet YK:n, EU:n tai lähettävän maan käsiin sekä veisi valtioilta itsenäisen päätösvallan rajavalvonta- ja maahantuloasioissa.
Vihreiden politiikka perustuu universaalikommunistiseen näkemykseen, että maahanmuutto on subjektiivinen oikeus. Sosiaalietuusperäinen tai ”humanitaarinen” maahanmuutto olisi kokonaan lopetettava, sillä veronmaksajien varoilla valmiiksi katettuun pöytään istuminen on epähumaania omia kansalaisiamme kohtaan. Väkivaltaisten pakolaisten olisi syytä paeta myös meitä.

5. Vihreät: ”Tehdään hiilinieluista metsänomistajille tulonlähde: otetaan käyttöön kasvatusmaksu, joka palkitsee metsänomistajaa siitä, että metsän annetaan kasvaa. [...] Asetetaan välietapiksi hiilineutraalius eli tila jossa hiilinielumme kumoavat jäljellä olevat päästömme vuonna 2030. Tämä merkitsee käytännössä 60 % päästövähennyksiä. Heti tämän jälkeen tulee päästä tilaan, jossa nielut sitovat enemmän hiilidioksidia ilmakehästä kuin päästämme sinne.”

Vastaväite: ”Tehdään”, ”asetetaan”, ”otetaan” ja ”heti tämän jälkeen”. Yksityismetsien käyttöä ei voitaisi rajoittaa ilman, että valtio maksaa korvauksia omaisuudensuojan rikkomisesta. Niinpä rahapuun oksalla istuvat vihreät maksaisivat metsänomistajille ”kasvatusmaksua” sitä mukaa kuin puut kasvavat. Valtio siis maksaisi tulevaisuudessa myös metsän kasvun ja sen, ettei sitä käytetä. Aiemmasta tulojenlähteestä tulisi valtiolle valtava menoerä.

Johtopäätös: ”Hiilinielu” on Platonin luola, josta ajattelunsa sikiöasteella olevat vihreät eivät näe ulos.

6. Vihreät: ”Asetetaan eräpäivä fossiilisille polttoaineille: kivihiilelle ja turpeelle 2020-luvulla, maakaasulle ja liikennepolttoaineille 2030-luvulla.”

Vastaväite: Itä-Euroopasta saatava hiili olisi järkevämpää käyttää Suomen hiilivoimaloissa, jotka ovat ympäristöystävällisyydessään Euroopan kärjessä, kuin polttaa hiiltä Puolan ja muun Itä-Euroopan paljon saastuttavissa voimaloissa. Koska Suomessa lähes kaikki hiilivoimalat tuottavat myös kaukolämpöä, niiden hyötysuhde on lähellä 90 prosenttia. Turve on kotimaista ja luo työtä Suomeen, ja kotimaista energiaa pitäisi myös suosia.
Maakaasu on puhdasta energiaa. Liikennekäytössä olevia hiilivetyjä ei voida korvata, sillä sähköautojen akut eivät riitä tuottamaan lämpöä autoihin talviaikaan. Raskas liikenne tulee aina olemaan dieselkäyttöistä akkujen riittämättömyyden vuoksi.
Hiilivetyjen käyttökielto liikennepolttoaineena merkitsisi polttomoottorikäyttöisen ajoneuvokannan arvon alenemista, jonka valtio joutuisi korvaamaan omistajille.

Johtopäätös: Fossiilisten polttoaineiden käyttämisestä ei pidä kiirehtiä luopumaan Suomessa, jossa on ympäristöystävällistä teknologiaa. Pimeän ja kylmän Suomen pitää olla viimeisiä maita, jotka luopuvat hiilen käytöstä.

7. Vihreät: ”Vuoden 2030 jälkeen siirrytään myymään vain nollapäästöisiä uusia henkilöautoja. Vapautetaan sähköautot auto- ja ajoneuvoverosta määräajaksi, satsataan latausverkkoon ja otetaan käyttöön hankintatukia sähköautoille ja sähköpyörille. [...] otetaan käyttöön lentovero.”

Vastaväite: Vihreiden autoiluviha tarjoaa jälleen näytön vihreiden viherkommunismista. Sähköautot ovat saaneet 2000 euron veronalennuksen, ja sähköautoilijat eivät maksa lainkaan polttoaineveroja, jotka muodostavat valtiolle suuremman tulojenlähteen kuin autovero ja vuotuinen ajoneuvovero yhteensä. Sähköautoilijat, kuten Juha Sipilä, ovat elitistisiä vapaamatkustajia, jotka eivät siis maksa myöskään teiden käytöstä.

Johtopäätös: Suomen ei ole kannattavaa eikä järkevää myöntää mitään alennuksia sähköautoille, sillä sähköautojen yleistyminen ja tuotannolliset edellytykset ratkaistaan maailmanmarkkinoilla, joihin Suomen kokoisella kansantaloudella ei ole merkittävää vaikutusta. Sähköautojen pitää yleistyä markkinaehtoisesti eikä valtion subventioilla, sillä energian kanssa tekemisissä oleminen on tekemisissä oloa alkutuotannon kanssa. Alkutuotannossa taas mikään subventoitu ei ole järkevää, sillä silloin syötetään leipää hevosille, kuten DDR:ssä, jossa leipä oli rehuviljaa halvempaa valtion subventioiden vuoksi.
Lentovero taas kohtelisi kaltoin kansallista lentoyhtiötämme ja kansalaisiamme. Lentovero olisikin mahdollinen vain maailmanlaajuisena tai vähintään EU:n laajuisena. EU-maat voivat kuitenkin sopia veropoliittisista vähimmäisveroista vain yksimielisesti. En kannata yhteistä veropolitiikkaa, joka olisi askel liittovaltion sysimustaan syleilyyn.

8. Vihreät: ”Tehdään Suomesta vihdoin vastuullinen Pohjoismaa: nostetaan kehitysyhteistyön määrärahat YK:ssa määriteltyyn 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta.”

Vastaväite: Suurlähettiläs Matti Kääriäinen osoitti kirjassaan Kehitysavun kirous, miksi kehitysapu kurjistaa. Vastuullinen voi olla vain sellainen, joka on syyllinen. Koska Suomi ei ole aiheuttanut kehitysmaiden kurjuutta, Suomi tai suomalaiset eivät ole syyllisiä asioiden tilaan eivätkä niin muodoin vastuussa Afrikan asioista.

Johtopäätös: Vihreiden vaatimus perustuu väärään tilannearvioon, jonka mukaan Suomi on varakas hyvinvointivaltio. Tämä käsitys on peräisin 1980-luvulta, jolloin ei vallinnut maahanmuuttohurrikaania eikä monikulttuurista vallankumousta. Todellisuudessa Suomi on velkaantunut ja EU-jäsenyyden rappeuttama, sosiaalisesta eriarvoistumisesta kärsivä ja globalisaation sekä internatsismin runtelema kehitysmaa, jonka väestön eräät hullut poliitikot koettavat vaihtaa ymmärtämättä, että valtio on yhtä kuin sen oma kansakunta. Kehitysavun antamisen voisi lopettaa kokonaan.

9. Vihreät: ”Helpotetaan ulkomaalaisten työntekijöiden palkkaamista luopumalla työvoiman saatavuusharkinnasta, nopeuttamalla työlupakäytäntöjä sekä lisäämällä ulkomailla hankitun pätevyyden tunnustamista.”

Vastaväite: Vai pitäisi pätevyysvaatimusten rimaa alentaa? Tutkija Samuli Salminen osoitti kirjassaan Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee? vastaansanomattomasti, että ei ole erikseen ”työperäistä maahanmuuttoa”, ja tänne työn verukkeella tulleet ovat hetkisen kuluttua työttöminä. Valtaosa kaikista työn varjolla saapuneista on ollut nettohaitallisia julkiselle taloudelle. Kyse onkin halpatyövoiman haalinnasta, jonka tuloksena suomalaiset joutuvat olemaan työttöminä, ja kulut kiertyvät työttömyysmenoina myös työnantajien maksettaviksi. Vaarana on halpatyömarkkinoiden syntyminen Suomeen.

Johtopäätös. Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta ei pidä luopua, vaan pitää entistä tiukemmin kontrolloida, milloin saapuva työvoima koostuu niistä ”koodaajista” eikä vain ”koomaajista”.

10. Vihreät: ”Perustulon tasoksi vihreät esittävät 600 euroa kuukaudessa. [...] Siirrytään perustuloon kahdessa vaiheessa: ensi vaalikaudella puolikas perustulo nykyisen sosiaaliturvan pohjalle, seuraavalla vaalikaudella täysi perustulo. Perustulon rinnalle tuodaan tiiviit palvelut: tukea tarvitseville tarjotaan palvelutapaamisia. Taataan palvelua tarvitseville henkilökohtainen omavalmentaja ja yksilöllinen palvelusuunnitelma. Kun ihmistä ei uhata nöyryyttäviksi koetuilla aktiivisuusehdoilla tai sosiaaliturvan leikkaamisella, sosiaali- ja työllisyyspalvelujen ammattilaiset voivat keskittyä hänen auttamiseensa. Askeleena perustuloon siirtymistä yhdistetään nykyiset syyperustaiset vähimmäisetuudet yhdeksi perusturvaksi nykyisen työmarkkinatuen tasolle ja korotetaan sitä 50 eurolla.”

Vastaväite: Nykyinen työmarkkinatuki on 32,40 euroa x 21,5 eli 696,60 euroa kuukaudessa, josta 20 prosentin ennakonpidätyksen jälkeen jää 557,28 euroa. Vihreiden kaavailema 50 euron nosto toisi siis työttömälle 7,28 euroa kuukaudessa käteen enemmän rahaa. Hienoa! Muttei kuitenkaan populismia?
Jos ”seuraavalla kaudella” tarjottaisiin ”puolikas perustulo”, vihreiden malli itse asiassa leikkaisi Kelan työmarkkinatuen noin puoleen! Loppu täytettäisiin tietenkin asumistuella ja toimeentulotuella, jonka perusosa (eli asuinkulujen jälkeen käytettäväksi jäävä normiosa) on yksin asuvalle 497,29 euroa kuukaudessa.
Joka tapauksessa Vihreiden mallista seuraisi, että muut etuudet jäisivät rinnalle voimaan, eikä uudistuksesta aiheutuisi yhtään mitään kustannussäästöä valtiolle eikä hyötyä kansalaisille.

Johtopäätös: Vihreiden mielestä ”palvelutapaamiset”, ”omavalmentajat” ja ”yksilölliset palvelusuunnitelmat” eivät muka ole nöyryyttäviä, kuten aktiivimalli on. Vihreät haluaisivat palauttaa ihmisten pompottamisen ja alistamisen työvoimahallintoon ja ripittää ihmisiä brezhneviläisesti, ikään kuin ihmiset eivät itse tietäisi, mitä osaavat ja haluavat tehdä.
Vihreiden ajatus perustulosta on hylättävä. Milton Friedmanin teoksessaan Free to choose esittämään negatiivisen tuloveron ajatukseen sisältyi, että byrokratian purkaminen tuottaisi säästöjä. Teoksessani Työttömän kuolema kaavailemani malli on käytännössä ainoa malli, joka voisi vapauttaa kannusteloukuista ja saada spontaanit osallistumisen motiivit toimimaan.

11. Ja sitten jotain tosi tärkeää Vihreiltä: ”Kielletään turkistarhaus. Siirtymäajan aikana turkiseläinten hyvinvointia on parannettava ja tarhojen toiminnan valvontaa tiukennettava. Tarhaajien siirtymistä muille aloille on edistettävä erillisellä muutostuella. Perustetaan eläinasiavaltuutetun virka ja turvataan eläinsuojeluvalvonnan riittävät resurssit.”

Vastaväite: Jos turkistarhaus kiellettäisiin Suomessa, vastaava tuotanto siirtyisi esimerkiksi Kiinaan, jossa supikoirat nyljetään elävältä, ainakin mikäli on uskominen eläinsuojelujärjestö Petan levittämää videota.

Johtopäätös: Petan video osoittautui myöhemmin lavastetuksi, mutta tynnyri vuotaa siitä, mistä aita on matalin. Tarhauskiellon tuloksena suomalainen tuotanto siirtyisi jonnekin kurjempiin oloihin. Suomi kihisee ja sihisee jo nyt erilaisia asiamiehiä ja valtuutettuja maa mustanaan, eikä ”eläinasiavaltuutettua” tarvita. Asiamiehet ja valtuutetut ovat poliittisia virkamiehiä, jotka käyttävät jopa lakialoitteiden tekovaltaa virkamiehen asemassa. Suomeen ei pidä perustaa enää yhtään byrokraatinvirkaa poliittisten pudokkaiden suojatyöpaikaksi. On suojeltava suomalaisia turkistarhaajia viherterrorilta, jotta heille ei tarvitsisi maksaa elinkeinon menetyksestä johtuvaa ”muutostukea”.

12. Vihreät: ”Kielletään järjestäytynyt rasismi rikoslaissa.”

Vastaväite: Rasismin käsitettä käytetään nykyään holtittomasti viittaamaan mihin tahansa ihmisiä koskevan erilaisuuden nimeämiseen, kuten sukupuolen tai rodun tunnustamiseen. Rodut on nähty myös objektiivisina biologisina tosiasioina tieteissä. Rotuoppi (racialism) on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin essentiaalisissa, taksonomisissa ja fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) sekä genotyyppisissä suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.
Vaikka eräät kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä kannattaa sitä, ja vahvinta kannatus on biologien keskuudessa. Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien kesken. Eräs tunnetummista on Leonard Liebermanin (et al.) tutkimus Race in Biology and Anthropology – A Study of College Texts and Professors, joka on julkaistu Journal of Research in Science Teaching -lehden numerossa 29(3)/1992 (s. 301–321).
Sen mukaan (n = 1200) väitteen ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Biologien kantaa on pidettävä uskottavimpana heidän asiantuntijaluonteensa vuoksi. Tutkimus osoittaa, että rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.
Erotuksena rotuopista rotuerottelu tai -luokittelu (racial categorization) puolestaan edustaa käsityskantaa, että roduilla on eroja, joiden pohjalta niitä voidaan luokitella. Tähän sisältyy mahdollisuus tunnustaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset. Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se vain kiistää ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen viranomaisvaltakin.
Rasismi eli rotusorto (tai rotusyrjintä) puolestaan poikkeaa rotuopista ja rotuerottelusta siinä, että ne eivät tyydy vain myöntämään yksilöiden erilaisuutta ja eriarvoisuutta työelämässä, armeijassa ja muissa tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on sitä paitsi viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset. Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen paheksuttavaa moraalisessa mielessä.

Johtopäätös: Koska vihreiden ajatus rasismin kriminalisoimisesta mahdollistaisi kaikkien rodullisten ja mahdollisesti myös muuta erilaisuutta koskevien arvoväittämien määrittelemisen rangaistavaksi, näkökanta veisi pohjan erilaisuutta koskevalta tiedonmuodostukselta ja eri tulkintojen esittämiseltä. Niinpä kriminalisointia ei pidä hyväksyä. Kohdistuessaan ”järjestyneeseen rasismiin” vihreiden vaatimus johtaisi tiettyjen tieteellisten paradigmojen, yhdistysten tai poliittisten puolueiden kriminalisointiin, mikä olisi vapaan totuuden tavoittelun, sananvapauden ja kansanvallan vastaista. Kieltolaki johtaisi myös vääristyneeseen kuvaan siitä, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy ja sitä kautta kommunismille ominaiseen valheellisuuteen. Vähennettävä olisi perussuomalaisiin kohdistuvaa rasismia.

13. Vihreät: ”Leikkaukset ovat osuneet erityisen kipeästi toisen asteen ammatilliseen koulutukseen. Palautetaan opettajat ammatillisiin oppilaitoksiin ja turvataan riittävät resurssit lähiopetukselle ja ohjaukselle. Annetaan opiskelijoille, opettajille ja tutkijoille vapaus ja resurssit opiskella, opettaa ja tutkia ilman jatkuvaa hiostusta. Poistetaan EU- ja ETA-alueiden ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksut ja tarjotaan opiskelijoille pysyvä oleskelulupa valmistumisen jälkeen.”

Vastaväite: Vihreät leikkasivat viimeksi hallituksessa ollessaan enemmän perusopetuksesta ja ammatillisesta opetuksesta kuin kokoomus ja kepu ottivat koulutuslupauksensa rikkoen yliopistoilta.

Johtopäätös: Suosittelen vihreille pillereitä ”muistin tueksi”.

14. Vihreät: ”Parannetaan päihde- ja mielenterveyspalveluiden saatavuutta. Vahvistetaan mielenterveyden hoitotakuuta ja taataan pääsy perustason mielenterveyshoitoon kuukauden sisällä. Parannetaan erityisesti monisairaiden ja vaikeasti diagnosoitavien potilaiden terveydenhoidon saatavuutta. Jokaisella terveysongelmista kärsivällä tulee olla oikeus asianmukaiseen hoitoon.”

Vastaväite: Ei vastaväitettä.

Johtopäätös: Sopisi hyvin vihreille itselleen.


Millä tämä kaikki maksetaan?

Vihreiden eduskuntavaaliohjelmassa ei ollut talous- eikä veropoliittista osiota ollenkaan, vaan ainoastaan muutamia haja-ajatuksia siitä, että voitaisiin kantaa esimerkiksi lentoveroa.

Laskun vihreät esittävätkin tässä. Kirjoitus alkaa selityksellä, ”miksi veroja ylipäänsä pitää korottaa?” Vihreät eivät näytä tajuavan, että verotus on jo nyt tapissaan, toisin sanoen optimoitu tasolle, jolla se tuottaa eniten.

Jos veroja kiristetään, ihmiset lakkaavat hankkimasta verotettavaa tuloa tai kuluttamasta. Tuloksena on entistä vähemmän verotuloa julkisyhteisöille.

Vihreiden veropolitiikka näyttää perustuvan käsitykseen, että jossakin on taikaseinä, josta rahaa tulee: ”Kaikkien on osallistuttava taantuman laskujen maksuun, joten myös suurituloisten verotusta on kiristettävä.”

Tavoite on siis kiristää erityisesti omaisuuteen kohdistuvia veroja, mikä on kommunististen periaatteiden mukaista.

15. Vihreät korottaisivat esimerkiksi kiinteistöveroa: ”Kiinteistöveron korotuksella voidaan vahvistaa kuntien mahdollisuuksia tuottaa palveluita. Kiinteistöveroa on hankala kiertää ja sillä voidaan vaikuttaa esimerkiksi asumisen energiatehokkuuteen”, vihreät kiittelevät.

Vastaväite: Eduskuntavaaliohjelmassaan vihreät esittävät tavoitteekseen ”poistaa asunnottomuus vuoteen 2026 mennessä”. Miten voidaan samanaikaisesti ”lisätä kohtuuhintaisten asuntojen tuotantoa” ja nostaa asumisen kustannuksia kiinteistöveroilla, kylpyhuonesertifikaateilla ja nollapäästötavoitteilla?

Johtopäätös: Kiinteistövero nostaisi vuokria ja vastikkeita kaupungeissa ja omakotitalojen sekä rivitalojen kuluja kaikkialla. Lasku kiertyisi valtiolle asumistukimenojen kasvuna. Kiinteistövero olisi omaisuuteen kohdistuva vero, joka kohtelisi epäoikeudenmukaisesti pienituloisia omakotitaloissa asuvia ja kesämökin tai muun maapalstan omistajia. Ei yhtään lisää kiinteistöverotusta eikä asumiskuluja kasvattavia määräyksiä Suomeen!

Poliittinen puoluevihreys on kiilusilmäisen uustaistolaisuuden muoto. Sen läpi kuultaa kommunistinen ajatus, jonka mukaan (1) valtion tai julkisen vallan pitää säädellä ihmisten elämää rajoituksin, määräyksin ja komenteluin, välittämättä yksilöiden tahdonmuodostuksesta ja itsemääräämisoikeudesta ja että (2) julkinen valta tietää aina parhaiten, mikä on yksilöille hyväksi.

Edellä mainitut kohdat ovat tietenkin vain esimerkkejä Vihreiden irrationaalisesta ohjelmasta. Paljon lisääkin löytyisi koskien erityisesti energiapolitiikkaa: Ydinvoimaa ei saisi olla, mutta hiilidioksia tuottamatonta sähköä pitäisi tulla pistorasiasta. Vesivoimaa tulisi suosia, mutta koskia ei saisi valjastaa. Tuulivoimaa pitäisi lisätä, mutta tekoallasta ei saisi perustaa tuulivoiman tuotantovaihteluja tasapainottamaan. Ja niin edelleen.

Suomea ei pidä hirttää ympäristödirektiiveihin eikä synninpäästörahastoihin, ja siksi tarvitaan lisää biohajoavia puolueohjelmia sekä ympäristödirektiivejä ja -sertifikaatteja.


Mistä vihreän kannatuksen virta tulee?

Lopuksi voidaan kysyä, miksi suuri määrä ihmisistä näyttää äänestävän vihreitä, vaikka heidän politiikkansa on läpilahoa eikä kestä kerta kaikkiaan minkäänlaista kriittistä arviota. Esimerkiksi Helsingissä vihreillä on ollut perinteisesti noin 19 prosentin kannatus.

Vastaus on sama, minkä vuoksi Platon piti demokratiaa huonona tapana taata valtion menestys ja hyvinvointi. Nimittäin suuri osa ihmisistä ei kykene kompostoinnin keinoja kummempien kysymysten käsittelyyn.

Kun poliittinen analyysikyky rajoittuu kierrätykseen, eläinten niin sanottuihin oikeuksiin, kasvissyöntiin, bioviljelyyn ja muuhun viherpiiperrykseen, on selvää, että koko kansakunnan kannalta tärkeät taloudelliset ja väestöpoliittiset kysymykset jäävät sivuun, ja avataan tie retiisinvihreään populismiin.

Yksi selitys vihreiden kannatukseen on, että puolue ratsastaa kaikenlaisilla vähemmistöoikeuksilla ja sitä kautta jakaa suomalaisia ”meihin” ja ”heihin”.

Kun monet nuoret menevät mukaan tuohon hössötykseen, he eivät lainkaan huomaa, kuinka klusteroivaa ja joukkueisiin jakavaa tuo politikointi on. Samalla kun kirjoittaudutaan vihreiden taakse ajamaan joitakin järjestöpoliittisia ihanteita, tullaan sanoutuneiksi irti siitä enemmistöstä, eli suomalaisten omasta edusta, jota kaikkien suomalaisten olisi tärkeää ajaa näinä väestöpoliittisten mullistusten, kansainvaellusten ja muiden kohtalonkysymysten aikoina.

Kun poliittisesti kokemattomat töpselinokat äänestävät vihreitä, he saavat palkakseen läpikotaisin velkaannutetun maan, jonka ympäristöpoliittisesta anekaupasta ei ole ollut vähäisintäkään hyötyä maailman ympäristön kokonaistilaa ajatellen, mutta väestöpoliittinen mullistus on pannut maailmankirjat sekaisin myös Suomessa.

Myös vihreiden puheenjohtajavalinta on lavaste. Vihreät naarasivat puheenjohtajakseen ”järkivihreänä” tunnetun Pekka Haaviston vaaleja varten, vaikka tosiasiassa puolueen linjasta ja tahdonmuodostuksesta päättävät tulipunaisen varapuheenjohtajan Maria Ohisalon tapaiset viidakkokuumeiset nousukkaat, joille yliopisto on tarjonnut esiintymislavan mutta joiden kyky tieteelliseen analyysiin on jäänyt pysyvästi kelvottomaksi.

Parempaa ohjelmaa toivottavasti tästä.

Timo Soini Euroopan Karl Marxina

Jos Timo Soini kasvattaisi protestiparran, hän sopisi luontevasti samaan ryhmäkuvaan marxismin jämeräpartaisten ideologien, Marxin ja Engelsin, kanssa. The Wall Street Journalissa Eurooppa-päivänä julkaistu Soinin artikkeli ”Why I won’t support more bailouts” (editoituna tai ilman) tarjosi esimerkin siitä, miksi Euroopan rahoituskriisiä ja koko EU-politiikkaa ei pidä tarkastella vain pankkiteknisenä toimintana. Sen sijaan pankkikriisi pitäisi nähdä poliittisena ilmiönä, jossa eurooppalainen kansanvalta ollaan sivuuttamassa ja ihmiset yritetään alistaa kapitalismin hyrräoraviksi.

En ajattele suinkaan kaikista asioista Timo Soinin tavoin, mutta tässä artikkelissaan hän mielestäni onnistui kohdistamaan kritiikkinsä ongelmien ytimeen. Portugalin tukemista on mainostettu hetkellisen kassakriisin hoitamisena, vaikka Kreikasta saatu näyttö osoittaa, että tilanne vain pahenee, kun perusongelmaa – Euroopan maiden sitomista yhteiseen talouteen – ei ole ratkaistu. Pysyvä vakausväline taas merkitsisi järjestelmän institutionalisoimista niin, että kansalaiset laitettaisiin systemaattisesti maksamaan pankkien luottotappiot, vaikka valtiot ovat jo moneen kertaan pelastaneet pankit konkurssin partaalta saamatta pankeista omistusosuuksia ja pääsemättä vaikuttamaan siihen, mitä pankeissa tehdään.

Tässä järjestelmässä pankkeja pidetään absoluutteina, joiden toimia ei kyseenalaisteta. Todellisuudessa pankit voisivat kirjata myös tappioita ja kaatua niin, että valtiot yksinkertaisesti sosialisoisivat pankit. Tällöin velalliset ja velkojat joutuisivat saman pöydän ääreen totuutta etsimään.

Loputtomalla pankkituella koetetaan kiertää pankkien kansallistaminen ja ongelmamaiden erottaminen eurosta. Timo Soini on oikeassa nähdessään euroalueen valheellisuudessa samat kuolinkouristukset kuin näin jo itsekin parissa edeltävässä kirjoituksessani (tässä ja tässä). Kreikka, Portugali ja Irlanti – pian myös Belgia, Italia ja Espanja – ovat raunioina eivätkä kykene suoriutumaan sen enempää veloistaan kuin sosiaalimenoistaankaan. Kansat ovat kaduilla. Tämä on yhdentyneen Euroopan tuho. Kaikki valtioliitot ovat hajonneet, eikä EU tee poikkeusta. Luonteva syy on tällä kertaa talous.

Kiintoisaa on, että myöskään Kreikan ja Portugalin kansalaiset eivät ole pitäneet heille suunnatuista tukipaketeista. Näiden maiden ylpeät kansat eivät ole halunneet syödä kädestä Euroopan unionin talutushihnaan sidottuina ja pankkitukien kauttakulkuvälineiksi alistettuina. Tämä Ponzi-huijausta muistuttava ketjuluototus ei ole ollut hyväksi sen enempää eurooppalaisille veronmaksajille, pankeille, luottojen saajille kuin takaaville ja lainoittaville maillekaan. Näin on vain peitetty totuus, totuus epäonnistumisesta, oikeus erehtyä ja mahdollisuus korjata virheitä.

Euroopan unioni olisi hyvä keksintö, jos se todellakin ajaisi kansalaistensa asiaa ja toimisi ihmisten hyväksi. Nyt se toimii kapitalismin ja globaalin maailmantalouden hyväksi ihmisten kustannuksella. Vertasin Timo Soinia kirjoitukseni alussa Karl Marxiin, sillä hänen retoriikkansa ja ajatuksensa talouden dynamiikasta on kuin suoraan marxismin oppikirjasta. Erityisesti tämä näkyy hänen käsityksessään poliittisesta järjestelmästä. Soini puhuu luontevasti esimerkiksi ”poliittisesta eliitistä”, ”veronimijäpankeista”, ”Brysselin eliitistä” ja poliitikkojen sekä suurpankkien välillä vallitsevasta ”sairaalloisesta symbioosista”.

Mitäpä tämä on muuta kuin sen marxilaisen ajatuksen toistoa, jonka mukaan taloudellinen ja poliittinen ylärakenne tukevat toisiaan ja käyttävät ihmisiä hyväkseen riistämällä heitä sekä taloudellisesti että poliittisesti? Antonio Gramscin käsittein voisi puhua hegemoniasta eli taloudellisen ja poliittisen päällysrakenteen yhteenliittymästä ja sumutusideologiasta, jolla ihmisten asenteita muokataan hyväksymään kaikki kirkkain silmin. Keppihevosena käytetään ”ihmisoikeuksien julistuksia”, vaikka toisella kädellä ihmisten taloudelliset ja poliittiset vapaudet otetaankin pois.

En tarkoita, että Timo Soini olisi kommunisti (sen enempää kuin olen itsekään). Hän on vain puuttunut asiaan, jota poliittinen vasemmisto ajoi ennen, mutta ei aja enää. Euroopan poliittinen vasemmisto on hoilannut ”Internationaaliaan” omien riviensä vahingoksi. Globalisaatio, maahanmuutto ja kansainvälinen kapitalismi ovat syöneet leivän ensiksi vasemmiston perinteisen kannattajakunnan eli duunarien pöydästä.

Tiedän toki, että sosialisteista poiketen Soini kannattaa markkinataloutta. Omasta mielestäni asia on niin, että mikäli talous on täysin vapaa, silloin ihminen on vanki. Jotta ihmiset olisivat vapaita, talouden täytyy olla kurissa ja kontrollissa. Tämän olen lausunut Kansallisfilosofisessa manifestissani (2011), joka on lähtenyt leviämään politiikan piirissä kiitettävästi. Edustamani kansallisliberalismi on ihmisten ja kansakuntien vapautta eikä talousjärjestelmän omavaltaista vapautta.

Koska vasemmisto on laiminlyönyt tehtävänsä kansan aseman ja etujen puolustajana, en ihmettelisi, vaikka Timo Soinista tulisi huomattavakin eurooppalainen poliitikko, joka pystyy nostamaan esille sen, mitä Euroopan unioni merkitsee poliittisesti ja mitä sen pitäisi merkitä. On mahdollista, että EU:n kansanvaltaisten perusarvojen punnitsemisesta alkaa puoluerajat ylittävä kansanliike, kun myös muissa maissa huomataan, että henkisesti ja moraalisesti korruptoituneeseen politikointiin ei ole pakko alistua. Perusongelmaan eli yhteistalouden jäsenyyteen pureutuva filosofinen ote tekisi nyt hyvää myös Portugalin sosialistipuolueen puheenjohtajalle, José Sócratesille.

Kevätessee natsismista

Saksalaisten kansallissosialistien edustama natsismi on viime vuosisadan tunnetuin poliittinen liike. Adolf Hitler ja hänen apurinsa onnistuivat vain kahdentoista vuoden vallassa olonsa aikana (ja kaiken kaikkiaankin ainoastaan parin vuosikymmenen kuluessa) organisoimaan joukkoliikkeen, josta tuli kaikkialla tunnettu ilmiö, jopa brändi. Sille vetää vertoja vain kommunistien ja sosialistien 1800-luvulla perustama poliittinen ideologia, jonka ympärille luotiin sitä vastaava valtiollinen järjestelmä. Kommunistien hyökkäävyys ja kommunistisen vallankumouksen uhka olivat tunnetusti syitä myös natsismin esiinnousuun. Sen enempää kommunisteja kuin sosialistejakaan ei voida tosin syyttää natsien tekemisistä eikä toisaalta kiittää niistä sinänsä kovin kyseenalaisista ansioista, joiden vuoksi natsismista tuli kommunismiakin hartaammin muisteltu historian musta aukko ihmiskunnan omassatunnossa.

Natsismin embleeminä käytetty hakaristi on maailmanlaajuisesti tunnetumpi kuin kommunismin symboleiksi vakiintuneet sirppi, vasara, tähti ja ohrantähkät. Hindulaisesta metafysiikasta kotoisin olevaa hakaristiä voitaneen pitää hypnoottisuutensa vuoksi paremmin tunnettuna kuin maasta toiseen vaihtelevia kommunismin symboleita. Brändillä tarkoitan niin tässä kuin muissakin yhteyksissä symbolia, joka liittää merkin tiettyyn ajatussisältöön tai toimintafunktioon havaitsijan tajunnassa. Tässä mielessä Hitler ja hänen kannattajansa saivat omat ajatuksensa perille paremmin kuin kukaan muu poliittinen johtaja modernina aikana.

Hitler puhuu meille edelleen satelliittitelevision, elokuvien ja kirjallisuuden kautta. Kun tänään avaa television, vähintään yhdellä ruudussa pyörivistä kymmenistä kanavista esitetään todennäköisesti jotakin toisesta maailmansodasta kertovaa dokumenttia, jossa Hitler esiintyy alkuperäistä kuulijakuntaansa suuremmalle ihmisjoukolle. Vaikka ja koska kyseiset pinnalliset ja pelkästään ilmiötasoa esittelemään tarkoitetut historian kuvaukset on varustettu asianmukaisilla moraalisen paheksunnan leimoilla, tämä jatkuva menneisyyden kertaaminen on joka tapauksessa pöyristyttävää. Juuri se pitää Hitlerin edelleen elossa. Tässä historian tekohengityksessä toteutuu Joseph Göbbelsin yliolkainen ja välinpitämätön ilo juuri ennen kolmannen valtakunnan tappiota: ”Jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina sankareina tai konnina.” Hänelle ei näyttänyt olevan väliä, mitä historia hänestä kirjoittaisi, kunhan kirjoittaisi. Sitä kautta hänelle avautui ikuinen elämä jälkipolvien tietoisuudessa.

Nykyään on vaikeaa löytää yhtään 1900-luvulle sijoittuvaa toimintaelokuvaa, jossa ei annettaisi jotakin sijaa natseille ja natsismille. Voidaankin kysyä, olisiko Hollywoodissa mahdollista tehdä yhtään toiminta- tai seikkailuelokuvaa ilman viittausta natseihin, joiden pukuloiston, toiminnan ja lavasteiden varaan voidaan helposti rakentaa sekä draamaa että hyvän ja pahan välistä jännitettä hyödyntävää juonellisuutta. Natsit ovat läsnä kaikkialla, jopa ”Maanalaisen armeijan” kaltaisissa komedioissa.

Myös yliopistollisen tutkimuksen piirissä natsismi on koettu niin keskeiseksi aiheeksi, että viime vuosisadan syvällisimmät yleisanalyysit yhteiskunnasta ja ihmisestä on laadittu natsismin kritiikkien ja selitysten kautta. Esimerkkeinä voidaan viitata niin sanotun Frankfurtin koulun filosofien, Theodor W. Adornon, Erich Frommin, Max Horkheimerin ja Herbert Marcusen, töihin. Tämä ei tietenkään merkitse, että yliopistofilosofiassa olisi liioin hehkutettu natsismin puolesta. Silti myös natsismia koskevat tieteelliset selitykset tunnustavat epäsuorasti – ja monien mielestä kiusallisella tavalla – natsismin suuren merkityksen ihmiskunnan historiassa.

Käsitykseni mukaan niin joukkotiedotuksen, taiteen kuin tieteenkin piirissä esiintyvä natsismin kaivelu todistaa siitä, että natsismi ilmensi joitakin politiikan ja ihmisen olemukseen sisältyviä piirteitä, joita ihmiskunta on halunnut jälkeen päin jäljittää, selventää ja selittää pois. Niin sanottu natsien metsästys sekä natsien intohimoinen esittely, arvostelu ja analysointi kertovat ihmisten halusta ymmärtää omaa pimeää puoltaan, sellaista, mikä ei välttämättä rajoitu vain johonkin aikakauteen tai poliittiseen liikkeeseen, vaan joka on läsnä kaikessa politiikanteossa ja ihmisyydessä itsessään.


Hyvän ja pahan käsitteet on unohdettu natsismin selityksistä

Natsismiin on viitattu aina, kun on haluttu etsiä varoittavaa esimerkkitapausta ihmisten julmuudesta ja pahuudesta. Vertailu on siksi oikeutettua, että natsismin ja fasismin kautta tehtiin julmia ja pahoja tekoja, joista monet ovat ihmiskunnan hirmuisimpia.

Rinnastus sisältää kuitenkin tietyn harhan, joka johtuu pelkistyksestä. Pahuus on yhdistetty natsismiin, ja ihmisten intohimoa pahuuteen on pidetty natsismin olemuksena tai osana. Olisi kuitenkin epäjohdonmukaista väittää, että natsismi sinänsä on pahaa. Se olisi aivan samanlaista kuin pitää lentoliikennettä ja massaturismia pahoina vain siksi, että ne tuottavat systemaattisesti, organisoidusti ja institutionalisoidusti suuren määrän ilmansaasteita ja että koneiden joutuessa onnettomuuteen tapahtuu äärimmäisiä katastrofeja. Ilmiötasolla pahuus on tietenkin sekä lentoliikenteeseen että natsismiin liittyvä tosiasia, sillä molemmat ovat tuottaneet kärsimyksiä, kielteisiä kokemuksia ja kaiken kaikkiaan tuloksia, jotka voidaan arvottaa pahoiksi. Mutta kumpikaan ei ole välttämättä sinänsä pahaa.

Mietitäänpä hetken, mitä natsismi oikeastaan on. Natsismi, josta usein käytetään myös kirjakielisempää muotoa ”nationalismi”, on äärimmäistä kansallismielisyyttä. Se ei ole pelkkää kansallisen edun puolustamista, jota sisältyy myös monien kansanvaltaisten puolueiden päämääriin, vaan nationalismiin liittyvät myös keskusjohtoisuus, tavoitteita koskeva yksiarvoisuus ja käsitys, että kansakunnat ja ihmiset ovat eriarvoisia. Nationalistiset taipumukset näyttävät sisältyvän ihmisolentojen olemukseen ja pyrkimyksiin yleismaailmallisesti, vaikkakin nationalismin esiinnousua voidaan pitää seurauksena myös yhteiskunnallisista suhteista ja niiden konflikoitumisesta eikä vain ihmisyksilöistä itsestään. Natsismi sekä vastusti että hyödynsi massakulttuuria ja sen ongelmia.

Natsismia arvosteltaessa on peitetty näkyvistä, että natsismi on ihmisen luomus. Pahoina koetut teot eivät välttämättä johdu natsismista tai fasismista, vaan nämä ideologiat ja niiden pahuus voidaan johdella ihmisten ominaisuuksista ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyvistä toimintataipumuksista.

Joka tapauksessa pahuuden ja julmuuden johteleminen pelkästä poliittisesta ideologiasta tai massakulttuurin ahdistavuudesta näkemättä näiden ilmiöiden yhteyksiä ihmisten omaan tahdonmuodostukseen olisi yksinkertaistavaa. Esimerkiksi Erich Frommin pyrkimys selittää natsismin kannatusta vuonna 1941 julkaisemassaan teoksessa Escape from Freedom (engl. The Fear of Freedom, suom. Vaarallinen vapaus, 1962 ja Pako vapaudesta, 1976) jäi vajavaiseksi, sillä siinä ihmisten alttiutta autoritaariselle johtajuudelle selitettiin vain tulokseksi eurooppalaisten ihmisten kollektiivisesti kokemasta vapauskriisistä. Teoksen mukaan monet tavalliset ihmiset olivat vapautuneet kirkon moraalisesta otteesta mutta kokivat heille luovutetun vapauden liian raskaaksi ja älyllisesti haastavaksi taakaksi ja antoivat tuon ulkoisista kahleista saavutetun pidäkkeettömän vapautensa helposti pois: uusien maallisten auktoriteettien, kuten suurten poliittisten johtajien, käsiin.

Tällainen selitys jättää laskuista ihmisyksilöiden moraalisen tajunnan ja nähdäkseni aliarvioi ihmisten oman tahdon merkitystä sekä sitä kautta hyvän ja pahan välillä tapahtuvaa valintaa. Lisäksi kyseinen sosiaalipsykologinen ote näkee ihmiset oman vapautensa kieltäjinä yhtä huolestuttavalla tavalla kuin natsismi itsekin. Teorian perusolettamus ihmisestä olosuhteiden määräämänä ja heitteillä olevana olentona ei pidä välttämättä paikkaansa.

Ei ole syytä olettaa, että ihmisen toimintaan liittyvää ilmiötason pahuutta voitaisiin johdella sen enempää jostakin ideologiasta (kuten natsismista) tai yhteiskunnallisista suhteista (kuten elintilan turvaamisesta), vaan molemmat voidaan johdella luontevasti ihmisen olemuksesta. Natsismi ei ole niinkään syy kuin seuraus.

Traagista on, että syyttelemällä poliittista pahuutta ”nationalismista” ihmiskunta peittää ja hautaa itseltään sen mahdollisuuden, että pahuus johtuukin niistä lajityypillisistä ominaisuuksista, jotka sisältyvät ihmisen olemukseen ”poliittisena olentona” (zoon politikon). Poliittiset ideologiat vain toimivat ihmisten pyrkimysten välikappaleina tai kanavina.


Kansallismielisyyden ja nationalismin ero

Natsismi ja fasismi voidaan tietenkin määritellä monin eri tavoin. Näiden poliittisten ilmiöiden esiinnousua ja syitä voidaan selittää sekä yksilöpsykologisilla tekijöillä että joukkojen käyttäytymistä koskevilla havainnoilla ja lainalaisuuksilla. Tässä kirjoituksessa tarkoitan nationalismilla sellaista kansallisen edun tavoittelua, joka perustuu käsitykseen kansakuntien ja ihmisrotujen eriarvoisuudesta. Nationalismi poikkeaa siis pelkästä kansallismielisyydestä, jonka kautta pyritään vain edistämään kansallista etua utilitaristisin tai kansakunnan itsemääräämisoikeuteen perustuvin keinoin.

Myös utilitarismissa yhteisen hyvän kriteerinä on aina pyrkimys kansalliseen kokonaisetuun ja sitä kautta mahdollisimman monien ihmisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen – ei esimerkiksi yksilöiden oman edun toisista ihmisistä riippumattomaan maksimointiin. Utilitaristisessa seurausetiikassa ei pidetä myöskään oikeutettuna edistää yksien ihmisten onnellisuutta toisten kustannuksella, ja tämä puolestaan oli jo Platonin valtiofilosofian keskeinen lähtökohta. Nykyaikaisessa utilitarismissa hyvinvoinnin jakamisen mittapuuna pidetään meritokraattista ansaitsemisperiaatetta, jonka mukaan ihmisten oikeuden hyvinvointiin ja onnellisuuteen tulee olla itse ansaittua ja vain joissakin tapauksissa tarpeen sanelemaa, mutta ilman ansioita ei tulisi palkita.

Kansojen itsemääräämisoikeuteen ja demokratiaan perustuva kansallismielisyys eroaa nationalismista myös siinä, että se nojaa mahdollisuuksien tasa-arvoon. Valtion olemusta ja tehtäviä ajatellen kaikkien poliittisten puolueiden olisi johdonmukaista pitää kansallisen edun edistämistä päämääränään, sillä puolueet ovat olemassa kansalaisten hyväksi. Valtion edun taas pitää yhtyä kansalaisten etuun, jotta valtiolla olisi oikeutus kansalaisten kannalta. Oikeudenmukaisessa valtiossa, politiikassa ja hallinnossa on edistettävä kansallista etua.

Suurin osa Euroopan kansallismielisiksi sanotuista puolueista pitääkin nykyisin päämääränään kansallisen edun edistämistä, ja monet niistä on perustettu vastustamaan valtioiden itsemääräämisoikeuden heikennyksiä ja Euroopan unionin liittovaltiopolitiikkaa. Tällöin ne käytännössä vastustavat totalitarismia, joka oli ominaista natsismille.

Toisinaan Euroopan kansallismieliset puolueet pyrkivät peittelemään kansallisen edun varjeluaan, jotta niitä ei syytettäisi nationalismista. Joinakin toisina aikoina taas kansallisen edun edistäminen nousee voimakkaasti ja avoimesti esiin, ja näin tapahtuu yleensä silloin, kun kansakuntien edut ajautuvat ristiriitoihin. Kaiken poliittisen toiminnan taustalla vallitseva kansallisen edun suojelu on tällöin pakko tunnustaa. Kansallinen etu on joka tapauksessa olemassa; toisiaan se vain tunnustetaan, toisinaan ei.


Miksi Frankfurtin koulukunnan filosofit epäonnistuivat?

Selitysvoimaisimpia teorioita natsismin ja fasismin synnystä ovat esittäneet edellä mainitut Frankfurtin koulukunnan filosofit, mutta heidänkin analyysinsä sisältävät heikkouksia. Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer tulkitsivat natsismiin liittyvää väkivallan mekanisointia modernin ihmiskuvan yhdeksi seuraukseksi. Heidän mukaansa tieteisuskoinen rationalismi oli opettanut pitämään ihmisiä teknisen koneiston osina: suorittajina ja välineinä.

Teoksessaan Dialektik der Aufklärung – Philosophische Fragmente vuodelta 1947 (suom. Valistuksen dialektiikka, 2008) Adorno ja Horkheimer katsoivat, että valistusfilosofian pyrkimys edistää järkeä ohjelmallistui 1800-luvun ja 1900-luvun alun Euroopassa, mutta perin kierolla tavalla. Teollistumisen ja teknisen edistyksen aikakaudella ihmisistä tehtiin pelkkiä rattaita yhteiskunnan koneistoon, ja lopulta heidän ihmisarvonsakin nähtiin lähinnä hyötyjen tai haittojen kautta. Jos ihmisestä ei ollut hyötyä, hänen arvonsa voitiin riistää.

Adornon ja Horkheimerin tekemät tulkinnat on tunnetusti kyseenalaistettu, ja on nähty, ettei syiden ja seurausten ketju valistusfilosofian järkevistä ja kirkkaista pyrkimyksistä yhteiskunnalliseen hulluuteen ole lainkaan itsestään selvä. Natsismi hyödynsi valeita ja myyttejä, eikä sen monia ideoita ja omia päämääriä voida pitää järkevinä eikä kirkkaina. Mutta sikäli Adorno ja Horkheimer olivat varmasti oikeassa, että natsismi oli yhteiskunnan koneiston ja tuotannon rakenteiden tehokasta organisointia, joka hyötyi järjen alistamisesta poliittisen hallinnon käyttöön.

Asiaa valaisee Horkheimerin vuonna 1947 julkaisema teos Eclipse of reason (suom. Välineellisen järjen kritiikki, 2008), jota voidaan pitää eräänlaisena Valistuksen dialektiikan selitys- ja täydennysosana. Siinä Horkheimer tekee eron objektiivisen järjen ja subjektiivisen järjen välille. Platonin ja Aristoteleen ajoista asti ihmisen rationaaliset pyrkimykset keskittyivät pohtimaan hyvän ja pahan olemusta. Saksalaiset filosofit pyrkivät ”asioita itseään” kohti vielä Edmund Husserlin edustaman fenomenologian kukoistusaikana teesinsä ”Zu den Sachen selbst!” mukaisesti. Tällaiselle filosofialle oli Horkheimerin mukaan ominaista objektiivinen järki. Sen mukaisesti haluttiin pelkästään järjellisin keinoin pohtia, mikä on hyvää tai pahaa, suotavaa tai epäsuotavaa, ja kuinka ihmisten pitäisi toimia. Horkheimerin mukaan tämä tavoite oli ominainen myös kristinuskolle.

Sen sijaan 1900-luvun alussa koetun modernisaation jälkeen hyvää ja pahaa on pyritty määrittelemään lähinnä siltä pohjalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista. Nämä käsitteet puolestaan ovat relatiivisia. Niiden merkitys jää riippumaan siitä, miten eri ihmiset kokevat hyödyt ja haitat. Niinpä tällaista hyvän ja pahan määrittelyä voidaan nimittää subjektiivisen järjen leimaamaksi. Horkheimerin mielestä on kohtalokasta, että filosofit ovat nykyaikana taipuneet mieltämään eettiset kysymykset vain hyötyjen ja haittojen kautta eivätkä pohdi hyvän ja pahan olemusta sinänsä. Syynä hän pitää filosofisen ajattelun korvaamista naturalismilla, pragmatismilla ja positivismilla, jotka nousivat tieteen ihanteiksi 1800-luvun lopulla – yhtenä seurauksena kokeellisen tieteen voittokulusta.

Positivismin mukaan filosofian perinteiset ongelmat voitiin joko ratkaista empiirisen tieteen keinoin tai osoittaa ne mielettömiksi näennäisongelmiksi. Pragmatistit puolestaan pitivät totuutena ja tietona sellaista, mikä toimii käytännössä. Ja naturalismi puolestaan halusi nähdä koko todellisuuden pelkissä immanenteissa luonnon tosiseikoissa, joihin myös transsendentaaliset ideat hyvästä ja pahasta piti naturalistien mukaan voida palauttaa tai joista ne tuli voida johdella. Tällainen ajattelutapa on tietenkin sangen banaali.

Adornon ja Horkheimerin analyysit ovat klassikoita, sillä niiden sisältämät huomautukset sopivat kritiikeiksi myös nykyisin esiintyviä mekanistis-materialistisia ja teknisiä virtauksia vastaan. Natsismin leviämisen edellytyksenä olivat varmasti sekä järjen välineellistyminen että filosofien taantuminen pelkkien suorittajien rooliin. Kun filosofisen ajattelun ihanteet typistettiin samoiksi erityistieteiden kanssa, filosofit tulivat kaventaneiksi oman toimintansa ja mielenkiintonsa sen tapaisten asiakysymysten pohtimiseen, kuten millä keinoilla taloudellisesti ja hallinnollisesti annetut päämäärät voitaisiin toteuttaa, eivätkä he pohtineet enää päämäärien ja ihanteiden järjellisyyttä sinänsä. Huolestuttavinta on, että monet filosofit tekivät ja tekevät edelleenkin niin omasta aloitteestaan ja vapaaehtoisesti.

Erich Fromm puolestaan oli pyrkinyt johtelemaan nationalismiin ja fasismiin liittyvän joukkokäyttäytymisen selitykset ihmisten vapauskriisistä. Teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness vuodelta 1973 (suom. Tuhoava ihminen, 1976) hän täydensi analyysiaan ja johteli ihmisten alttiuden natsismille ihmisyksilöiden yksilöpsykologisista ominaisuuksista, heidän kehityshistoriastaan ja eräästä ruoansulatusjärjestelmän toimintahäiriöön perustuvasta persoonallisuustyypistä, jota hän kutsui ”anaalisvarastoivaksi nekrofiiliksi”. Psykiatrina toimineen Frommin mukaan anaalisvarastoivia nekrofiilejä leimaa ulosteiden varastointitaipumus ja peräsuolen säätelytoiminnoissa liittyvään epäonnistumiseen tai onnistumiseen liittyvä aggressiivisuus.

Frankfurtin koulukunnan kaikki filosofit, myös Martin Heideggerin oppilaana toiminut Herbert Marcuse, olivat oivallisia selittäjiä, enkä puutu heidän jatkuvasti ajankohtaisiin analyyseihinsä tämän enempää. Totean vain mestarien selityksiin liittyvän tietyn heikkouden, jonka vuoksi heidän ajatuksensa ovat olleet vaarassa jäädä filosofisesti pinnallisiksi. He eivät ottaneet riittävästi huomioon hyvän ja pahan käsitteitä eivätkä suostuneet näkemään ihmistä jatkuvia moraalisia arvovalintoja tekevänä olentona.

Kenties Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden ratkaisuja voidaan ymmärtää halulla välttää pinnallisuuden leimaa; mikäänhän ei ole helpompaa kuin määritellä jokin asia suin päin hyväksi tai pahaksi. Sen sijaan he pyrkivät myötäilemään 1900-luvun tieteenihanteita sikäli, että he halusivat selittää ihmisen pahuutta ensisijaisesti yhteiskunnallisilla – tai niiden osoittautuessa riittämättömiksi – myös tietyillä empiirisesti todennettavilla yksilöpsykologisilla selitystekijöillä, jotka voidaan mieltää immanenteiksi. Vaikka he kritisoivatkin positivismia, pragmatismia ja naturalismia, heidän oma ajattelunsa jäi kuitenkin pitkäksi ajaksi niiden arvostelemiseen uhratun vaivannäön leimaamaksi ja sikäli tieteisuskon kahleisiin kiinni. Heidän merkittävin heikkoutensa oli nähdäkseni se, että he sivuuttivat hyvän ja pahan käsitteet pitäen niitä liian transsendentaalisina ja sitä kautta sopimattomina muiden tieteenharjoittajien kanssa käytyyn keskusteluun.


Hyvän ja pahan tahdon merkitys

Hyvällä ja pahalla olisi nähdäkseni erittäin tärkeä merkitys tutkittaessa ja selitettäessä natsismia, sillä nämä käsitteet liittyvät läheisesti ihmisten tahtotilaan. Ihmisellä voi nimittäin olla hyvä tai paha tahto. Hyvyys ja pahuus liittyvät tarkoitusperiin, joita ihmisen toiminnalla on.

Hyvä ja paha tahto puolestaan ovat transsendentaalisia sikäli kuin ihmisten päämäärät ja intentiot yleensäkin ovat transsendentaalisia: toistaiseksi toteutumattomia, odotuksenomaisia ja ideaalisia. Päämäärien asettaminen ja analysointi taas liittyvät objektiivisen järjen alaan.

Frankfurtin koulukunnan filosofit tulivat kuitenkin itse kiertäneiksi ihmisten tahtotiloihin sekä hyvän ja pahan erottamiseen liittyvät ongelmat ja analyysin. Mekanistista tieteenihannetta myötäillen he etsivät selitystekijöitä yhteiskuntadynamiikasta tai ihmisten psykodynamiikasta: reaktioiden ja refleksien maailmasta ja yleensäkin sen tapaisesta vuorovaikutuksesta, jossa ihmisellä ei myönnetä olevan paljoa oman ajattelun tilaa. Tämän mukaisesti myös tiede itse tulee pitäneeksi ihmistä pelkkänä ärsykkeiden ja reaktioiden kaavassa rimpuilevana olentona. Frankfurtin koulukunnan filosofien selitysperusta oli tietysti alun perin toimiva, sillä suuri osa natsismiin liittyvästä järjettömyydestä ja tunteettomuudesta johtui juuri siitä, ettei ihmisillä ollut tuota oman ajattelun tilaa, ja poliittisen ja näennäistieteellisen propagandan jälkeen tuo tila kävi entistäkin ahtaammaksi.

Filosofien ja politiikan tutkijoiden olisi kuitenkin nykyaikana erittäin tärkeää luopua tietyistä modernin positivismin muodoista, kuten aivotutkimukseksi, neurotieteiksi, kognitiotieteeksi ja geeniteknologiaksi typistetystä tieteenfilosofiasta, sekä alkaa etsiä päämääriä ja objektiivista järkeä valistuksen valokeilan turvin. Valistuneella ajattelulla tarkoitan tässä yhteydessä arvo- ja moraalifilosofista analyysia – erotuksena edellä kritisoidusta ja massakulttuurin palvelukseen valjastetusta pseudovalistuksesta, jolla oli pelkkä välinerationaalinen merkitys.

Lähes ainoana viime vuosisadan merkittävistä kulttuurifilosofeista pahuuden mainitsee Heideggerin assistenttina toiminut ja myöhemmin itsenäisenä filosofina Yhdysvalloissa vaikuttanut Hannah Arendt teoksessaan Eichmann in Jerusalem – A Report on the Banality of Evil (1963), jossa hän käsittelee Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Arendtin mielestä Eichmannin ja muiden natsien toiminnassa henkilöityi sokea ajattelemattomuus ja käskyjen noudattaminen, jota Arendt luonnehtii banaaliksi. Hänenkään mielestään julmuuksiin syyllistyneiden ihmisten toiminta ei ollut aikomuksiltaan pahaa, vaan pikemminkin kyseessä oli pelkkä välinpitämättömyys, joka sai brutaalin ja mielivaltaisen muodon kontingenteissa, satunnaisesti määräytyneissä, yhteiskunnallisissa oloissa. Pahuus arkipäiväistyi tavallisten ihmisten piittaamattomuuden vuoksi, kun vähemmistövainoja sivusta seuranneet ummistivat silmänsä ja korvansa ja kuittasivat näkemänsä pelkillä olankohautuksilla.

Lisäksi natsien toiminta oli äärimmäisen pragmaattisesti motivoitunutta, eikä tekojen moraalista oikeutusta pysähdytty ajattelemaan. Erityisesti tämä näkyy oikeudessa syytettyjen puolusteluissa, tavassa, jonka mukaisesti myös Eichmann selitti vain noudattaneensa ”voimassa olevaa lakia ja saamiaan käskyjä”. Toisaalta myös asioiden käsittely oikeusistuimissa on ollut banaalia, eikä Arendtinkaan tuomiomieli riitä kuin toistamaan samaa normatiivista asennetta, joka leimasi natsien omaa asennoitumista. Normatiivinen eetos jää helposti ohueksi, sillä se ei selitä itse ilmiöitä. Oma väitteeni onkin, että jokainen natsienmetsästäjä on oikeastaan inhimillisen pahuuden eikä natsismin jäljillä. Hän etsii ihmisessä asuvaa pahuutta.

Tietysti myös pahuuden personifioiminen esimerkiksi uskontojen mainitsemiksi demoneiksi on kehittymätöntä ja turhaa. Toisaalta pahuuden kokemisessa ei ole välttämättä kyse myöskään ihmisten kamppailusta toisiaan vastaan tai luontoa vastaan, sillä äärimmäinenkään kilpailu ei välttämättä ohjaa etsimään ratkaisuja keinoista, jotka ovat väkivaltaisia tai muutoin pahantahoisia. Sen sijaan pahuus voidaan nähdä harkittuna, valittuna ja tietoisena toimintana kärsimyksen ja haitan tuottamiseksi toisille ihmisille. Pahuudessa on siis kyse ihmisen tahtotilasta, joka on moraalisesti vääristynyt. Ihminen, joka tekee pahoiksi, väkivaltaisiksi ja vahingollisiksi tietämiään tekoja, toimii pahan tahdon pohjalta.

Filosofisesti onkin yhtä kiinnostavaa kuin totta, että ihmisen tahto voi olla tietoisesti ja tarkoituksellisesti paha. Tahdon pahuus on aivan yhtä ilmeistä kuin sen mahdollinen hyvyyskin. Toisinaan paha tahto vaikuttaa jopa laajemmalle levinneeltä ja yleisemmältä kuin hyvä tahto. Nähdäkseni tähän filosofit eivät ole kiinnittäneet riittävästi huomiota – ilmeisesti pelätessään joutumista syytetyksi transsendentaalisilla hyvän ja pahan käsitteillä operoimisesta.

Olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että ihmisen toiminnan vaikuttimet eivät ole välttämättä hyvään tähtääviä. Monilla ihmisillä on suuri motiivi olla tahallaan pahoja ja ilkeitä sekä tuottaa kärsimystä toisille ihmisille. Syy ei ole aina vain jokin ”natsismi”, vaan myös muiden vastaavien ismien, kuten kommunismin, kautta on kanavoitunut ihmisten pahaa tahtoa. On vaikea sanoa, mistä se puolestaan kumpuaa. Sadistiset yllykkeet ja niistä saatu mahdollinen mielihyvä tarjoavat vain yhden selityksen tai kuvauksen, ja kysyttävä on, mistä sadismi sinänsä johtuu: pelkästä sadomasokistisesta persoonallisuuskonstituutiostako ja ihmisen pyrkimyksestä kieltää oma tai toisen ihmisen identiteetti joko alistumalla tai alistamalla muita, kuten Fromm ehkä vastaisi? Gastroentropian toimintahäiriöiden ohella sadismin syinä saattavat olla myös turhautuneisuus, raivo ja koetut epäoikeudenmukaisuudet sekä niiden perustalle kasvanut vakaa harkinta. Tällöin ihmiset eivät välttämättä keskity rakentamaan sellaista, minkä he tietävät hyväksi, vaan he toimivat tahallisen tuhoisasti pyrkiessään kostamaan itse kokemiaan takaiskuja toisille ihmisille.


Erota hyvä pahasta

Nykyaikana, jolloin kansallismieliset liikkeet ovat nousussa Euroopassa maahanmuuton, sosiaalisen eripuran ja talouskriisien myötä, on keskeistä pohtia, mitkä poliittiset liikkeet ovat terveellä pohjalla ja pyrkivät edistämään kansallista etua. On tärkeää erottaa nämä poliittiset puolueet niistä ryhmistä, jotka kanavoivat vihaa ja pahaa tahtoa. Tietenkin myös aggressioiden purkaminen ja ymmärtäminen on tärkeää, mutta väärin kohdattuina tällaiset ryhmittymät muodostavat vakavan uhan kansanvallalle ja poliittiselle kehitykselle – pohjimmiltaan yhtä suuren kuin 1930- ja 1940-lukujen natsismi. Se näytti politiikkaa estetisoivien lavasteidensa vuoksi alun perin hyvältä mutta johti sekä kannattajiensa että arvostelijoidensa elämän entistäkin kurjempaan tilaan tarjoamatta ongelmien tilalle mitään toteuttamiskelpoisia ratkaisuja.

Ihmisten ilkeys ja paha tahto näkyvät ihmisistä usein päälle, ja monet heistä onneksi kertovat aikeensa peittelemättä. Toiset taas tulevat paljastaneiksi pahanilkiset tarkoitusperänsä pyrkiessään naamioimaan ne näennäisen imartelevaan ja myötäsukaiseen muotoon. Kummassakaan tapauksessa taustalla ei ole kuitenkaan muuta kuin henkilökohtaisen vallan halua ja vihaa toisella tavalla ajattelevia ihmisiä tai kansanryhmiä kohtaan.

On tärkeää, ettei hallitusvastuun ja valtionhoitajapuolueen asemaa avata sellaisille poliittisille ryhmille, jotka pyrkivät vahvistamaan kannatustaan sortamalla tai halveksimalla joitakin kansanryhmiä tai kieltämällä heiltä oikeuksia. Tällä en suinkaan tarkoita, ettei esimerkiksi maahanmuuttoa tulisi rajoittaa. Siihen ohjaa jo pelkkä kansallisen edun ja maassa jo olevien maahanmuuttajien edun valvonta. Tällä tavoin ei myöskään katsota ketään karvoihin saati antauduta rotusortoon tai muihin ihmisarvon kiistäviin kannanottoihin. Sen sijaan maahantulon määrällisellä rajoittamisella ennalta estetään kansanryhmien konflikteja, erimielisyyden leviämistä ja julkisen vallan väliintulon tarvetta.


Miksi Hitleristä puhutaan?

Hitler ja hänen kumppaninsa kirjoittivat nimensä pysyvästi ihmiskunnan historiaan. Sikäli hänen hankkeensa onnistui. Jos hän olisi antautunut ja hänet olisi tuomittu oikeudessa, hänestä puhuttaisiin ehkä vähemmän. Hitlerin nosti politiikan estradille hänen pahan tahtonsa ehdottomuus, jonka tuloksena hän lopulta tuhosi myös itsensä.

Tämä oli tyypillisen autoritaarisen persoonallisuuden tapa vastata olemassaolon vaikeuteen. Jos tuhoaa maailman, niin se ei voi satuttaa itseä. Jos taas ei ole minää, niin kukaan voi sitä loukata. Toisaalta on muistettava, että suuren osan Saksan kaupungeista tuhosivat liittoutuneet omalla hyvyyden puolustamisellaan ja pahuuden vastustamisellaan, ja myös siihen liittyvä vandalismi ja nöyryyttäminen olivat yksi keino paeta moraalifilosofista vapautta ja sen haasteita.

Hitlerin pahuus on vertauskuvaa ihmisen pahuudelle. Hitler elää lukuisissa pintapuolisissa TV-dokumenteissa, joissa hänen töitään esitellään. Näissä latteissa ja tylsämielisissä ohjelmissa ei kuitenkaan lainkaan pohdita, minkä jäljillä natsien metsästäjät oikeastaan ovat, vaan kyseiset ohjelmat jäävät irrallisiksi ja esitteleviksi. Oma vastaukseni on: niissä ollaan ihmisen pahuuden ja pahan tahdon jäljillä sekä edetään varsin kapeita tutkimuspolkuja pitkin kohti totuutta politiikan olemuksesta.

Natsien hanke jäi historiaan pysyvästi, sillä se osoittaa politiikan olemuksen. Politiikka on – paitsi yhteistyön ja hyvän tahdon foorumi – myös itsekkyyden, ahneuden ja niiden takana vallitsevan inhimillisen heikkouden alttari. Natsismi allekirjoittaa ihmiskunnan olemuksen ja politiikan historian mitä häikäilemättömimmällä kynällä.

Politiikan olemus koostuu oman edun ja oman eturyhmän edun tavoittelusta. Kun tuosta pyrkimyksestä poistetaan kaikki häveliäisyys ja pidäkkeet, sovittelunhalu ja kohtuullisuus, jäljelle jäävät pelkkä naturalistinen omanvoitonpyynti, kamppailu ja saalistaminen. Se on poliittisten etujen ahnehtimista puhtaimmillaan. Vain valta ja väkivalta ratkaisevat tällöin oikeuden ja moraalin perustan. Oikeus on tämän mukaan kostoa ja totuus selviytymistä voitolle.

Natsismin painolastia ei ole syytä pitää kadonneena tai historian hämäriin unohtuneena. Se sisältyy ihmisen poliittiseen olemukseen myös nykyaikana. Siksi on tärkeää pohtia, millaisia poliitikkojen motiivit oikeastaan ovat. Mitä he ovat miehiään tai naisiaan? Suomen poliittinen kenttä on toistaiseksi melko kunnossa sikäli, että puolueiden tahtotila on ollut rakentava ja hyvä. Myös jatkossa on syytä välttää äänestämästä natsien kaltaisia poliitikkoja valtaan.

Lenin-patsas Helsinkiin?

Joukko kulttuurimme eturivin pioneereja keräsi listan kertoen haluavansa punagraniittisen Lenin-patsaan Helsinkiin. Argumenttina heillä oli usein toistettu väite, että Lenin on itsenäisyytemme sankari, sillä juuri hän luovutti Suomelle itsenäisyyden. Patsaskiistat ovat kaikessa kömpelyydessään koomisia, ja ne tuovat mieleen Isä Camillon ja pormestari Pepponen toilailut. Mutta otettakoon asia nyt talvisodan alkamisen muistopäivän aattona todesta.

Poliittinen vasemmisto on itseään oikeuttaakseen yrittänyt pitää yllä myyttiä siitä, että Suomen itsenäisyys on lähtöisin Leninin kädestä. Totuus asiassa on, että Lenin ei olisi suostunut Suomen itsenäistymiseen, jos hänellä olisi ollut muita vaihtoehtoja. Lisäksi hänen muotoilemansa poliittinen ideologia yritti maailmanvallankumousta ja kommunismin laajentamista universaaliksi poliittiseksi järjestelmäksi. Tällöin koko maailma olisi lainehtinut yhtenä suurena Neuvostoliittona – sen mukana myös Suomi.

Periaatteessa Lenin siis halusi Suomen valtaamista takaisin ja liittämistä rajattomaan Neuvostoliittoon, tuohon suomalaistenkin kommunistien kaavailemaan ihannevaltioon, jota kannattivat myös listalle nyt nimensä laittaneet henkilöt. Käsitys Leninin halukkuudesta Suomen itsenäisyyteen ei niin muodoin pidä paikkaansa. Suomalaiset itsenäistyivät, koska halusimme niin, ja tuosta päivästä lähtien Neuvostoliitto oli Suomen itsenäisyydelle uhka.

Suomen itsenäisyyttä ja Leninin avokätisyyttä jouduttiin koettelemaan myös monin sotilaallisin toimin. Ihme, ettei tähän asiaan liittyvä tragedia mahdu vieläkään muutamien henkilöitten kalloon; mutta he näkevätkin totalitaarisen poliittisen järjestelmän perimmältään hyvänä asiana. Näiden tapahtumien valossa Leninin puheet kansojen itsemäärämisoikeudesta ovat pelkkää sanahelinää.


Tasa-arvoa diktaattoreille

Patsashanketta voitaisiin ehkä koettaa perustella sillä historiallisella näkökohdalla, että ennen paluutaan Venäjälle Lenin piileskeli Suomessa. Hän oli siis pakolainen, jolle Suomi tarjosi turvapaikan. Myös tämä asia on muistamisen arvoinen. Rauhallisessa maassa ja rauhantahtoisen kansakunnan keskellä monen terroristin on lokoisaa hioa suunnitelmiaan. Mutta asia ansaitsisi pikemminkin varoituskilven kuin muistopatsaan.

Entä Leninin ansiot poliittisena liiderinä? Ne voidaan jakaa lähinnä kahteen ryhmään, joista ensimmäisen muodostavat hänen meriittinsä kansanmurhiin johtaneen poliittisen totaliteetin kehittelijänä ja toisen hänen ansionsa filosofina. Niklas Herlin veistelikin jo Uuden Suomen kolumnissaan kannattavansa Lenin-patsasta, mikäli hankkeen yhteydessä noudatetaan tasa-arvoa ja massamurhien määrälliselle kakkoselle eli Adolf Hitlerille pystytetään patsas samaan paikkaan. Hitlerillä oli tosin todellisiakin ansioita Suomen itsenäisyyden säilyttämisessä: Ribbentrop-sopimukseen perustuva Saksan aseapu käytännössä ratkaisi puna-armeijasta saadun torjuntavoiton jatkosodan taisteluissa.


Ihmisyyden kieltäjä

Mutta patsas elättää myös hahmonsa edustamaa filosofiaa, joka Leninin tapauksessa oli tietenkin pelkkää puolueideologiaa. Mitä Lenin-setä sitten edusti? Vielä Marxille yksilön käsite oli jokseenkin keskeinen, ja se juonsi juurensa Hegelin ajattelusta. Sen sijaan Leninin luomus oli niin sanottu marxismi-leninismi, jonka eri versioita sanotaan myös dialektiseksi tai historialliseksi materialismiksi. Kyseisen ajatussuunnan epähumaanein näkemys oli niin sanottu tajunnan heijastusteoria, jonka mukaan ihmisyksilö on vain heijastusta ulkoisesta sosiaalisesta todellisuudesta.

Tämän mukaan ei ole olemassa yksilöä, minuutta eikä ihmistä ilman yhteiskunnan määräävää vaikutusta häneen. Ei ole myöskään niin sanottua transsendentaalista egoa eli apriorisesti (kokemusta edeltävästi) olemassa olevaa itseä. Kun yksilö on tällä tavoin vähennetty pois, ei voida tunnustaa myöskään vapaata tahtoa, vaan katsotaan, että yksilöt ovat riippuvaisia ulkoisesta sosiaalisesta todellisuudesta.

Tämän mukaan yhteiskunnalliset olot muokkaavat sen, mitä yksilöt ovat, eivätkä yksilöt voi liioin vaikuttaa sosiaaliseen todellisuuteen. Etusija annetaan yhteiskunnan määräysvallalle suhteessa yksilöihin, ja ihmisten oma-aloitteisuuteen tällainen ajattelutapa vaikuttaa lannistavasti. Se ei siis ole omiaan tukemaan edes työväenluokkaa itseään sen pyrkimyksissä olojensa parantamiseen. Marxismi-leninismi olikin keskeinen syy siihen, miksi marxilainen ajattelu johti ihmisen halveksuntaan ja poliittiseen katastrofiin. Lenin ei siis ollut pelkkä vallankumousjohtaja, vaan hänelle kuuluvat ansiot myös poliittisen diktatuurin ja totalitarismin perustamisesta. Hän oli pääsyyllinen siihen ihmiskuvaan, jonka tuloksena ihmisiä orjuutettiin ja orjuutetaan edelleenkin kommunistisissa maissa.


Lenin-setä asuu Tampereella

Pitäisikö Leninille perustaa tämän ansioluettelon perusteella patsas Lenininpuistoon? Pitäisikö patsas saada Mussolinille, Stalinille, Idi Aminille, Pol Potille, Kim Il-sungille, Muammar Gaddafille, Saddam Husseinille tai Maolle? – Ei varmasti. Kuten eräässä aiemmassa kolumnissani totesin, Helsingin kaupunki voisi harkita myös Neuvostoliiton painostuksesta Kaivopuistoon pystytetyn rauhanpatsaan poistamista. Aikana, jona Marxin, Leninin, Stalinin ja muiden diktaattorien pystit on kaadettu, olisi syytä kerätä lista näiden loppujenkin sosialistista realismia edustavien muistomerkkien kärräämiseksi pois katukuvasta. Samoin kaupunginvaltuusto voisi harkita Lenininpuiston nimeämistä uudestaan vaikka vainojen uhrien muistolehdoksi.

Muutamat ehdottivat aikoinaan Leninin balsamoidun ruumiin siirtämistä Tampereelle, jossa toimii maailman viimeinen Lenin-museo. Mikäli Lenin-patsas jonnekin pystytetään, ehdotan, että se tulisi Tampereen yliopiston etupihalle. Opiskellessani tuossa paikassa jonkin aikaa vakuutuin siitä, että Tampereen yliopisto on eräs viimeisistä oppilaitoksista, joissa edelleen annetaan marxismi-leninismiin perustuvaa opetusta. Sekä sosiaalitieteiden että tiedotusopin laitokset olivat kyseisen ihmiskuvan ja yhteiskuntakäsityksen hallussa, ja oppijärjestelmää kannattavien anttieskoloiden, perttihemanusten ja kaarlenordenstrengien oppilaat ovat vallan kahvassa yhä. Tampereen yliopiston päärakennuksen edessä Lenin puoltaisi kuitenkin paikkaansa hyvin, ja sellaista patsasta ehdottavaan listaan minäkin vetäisin nimeni.