30. huhtikuuta 2018

Virkavallan korruptoituneisuudesta


Poliisin arvostelemista voidaan pitää merkkinä herravihasta, rikollisten luontaisesta vastenmielisyydestä kaikkea laillisuutta kohtaan, vihervasemmiston luokkastrategisesta kaunasta esivaltaa vastaan, läpikäymättömästä oidipuskompleksista, murrosikäisten kiukuttelusta tai – kuten tavallista – kaikista niistä yhtä aikaa.

Poliisin ja oikeusviranomaisten toiminta on saanut farssimaisia piirteitä, joiden vuoksi myöskään niiden arvostelemista ei voida pitää enää vain symbolisena.

Huvittavana näyttönä eräs TV-kanava toi ruutuun rikosdraaman nimeltä ”Keisari Aarnio”, joka kertoo poliisijohtajan lipsahtamisesta lain laveammalle puolelle: huumerikoksesta syytetyn penkille. Samaan vyyhitin on liitetty valtakunnansyyttäjänviraston päätöksellä myös syytteet poliisin kolmea muuta päällikköä vastaan.

Olisi kuitenkin yksinkertaistavaa kiinnittää huomiota vain muutamaan henkilöön tai sättiä kenenkään tekemisiä mikkihiirimäisen tarkkailumentaliteetin mukaisesti. Pieniä palohälyttimiä tässä kavallusten kansanhuveista koostuvassa mediatodellisuudessa riittää muutenkin.

Luottamuksen katoaminen viranomaistoiminnalta ei ole irrallinen tapahtuma, vaan sillä on causa primansa ilmiössä, jota sanotaan elitisoitumiseksi. Kun viranomaiset alkavat toimia omavaltaisesti ja korruptoituvat moraalisesti, se kertoo viranomaisten etääntymisestä kansasta ja yhteiskunnasta omaksi huvitteluhegemoniseksi kerhokseen, jossa rikolliset viettävät aikaa mässäyksissä yhdessä poliittisten johtajien tai virkamiesliiderien kanssa sekä juuriharjaavat pois toistensa selkään kertyneet synnit.

Nykyisessä postgöbbelsiläisessä mediatodellisuudessa ei ole liioiteltua viitata propagandaministerin välinpitämättömään toteamukseen uransa loppupuolelta: ”Jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina rikollisina tai suurimpina sankareina.” Viranomaisvalta on nykyisinkin politisoitunut, mutta tuohon ajankohtaan verrattuna käänteisellä tavalla.

Ylimmistä virkamiehistä ja heihin verrattavista vallankäyttäjistä, kuten oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies, yliopistojen professorit ja erilaiset valtuutetut, on tullut poliittisia viranomaisia, jotka ratkaisevat, kuinka lakia sovelletaan ja miten hallituksen politiikkaa käytännössä pitää toteuttaa. Juuri tämä on näkynyt myös poliisin politisoitumisena.

Siitä saimme hiljattain esimerkin, kun Yleisradio kertoi jutussa ”Helsingin uusi nettipoliisi käy valeuutisten kimppuun”, että poliisi lisää Internetin tarkkailua ja läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Tehtävään oli nimitetty ylikonstaapeli Teemu Hokkanen. Se, minkä Yle jätti kertomatta, oli, että uudeksi sähköpaimeneksi nettiin nimitetty Hokkanen onkin Vihreän Liiton jäsen ja espoolainen kuntapoliitikko. Kotisivunsa ovat täällä ja Vihreän liiton kuntavaalisivunsa täällä. Hän oli siis niin sanottu polpo: poliittinen poliisi.

Suomen hallintolain 6 §:ssä puolestaan sanotaan näin: ”Viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia.”

Koska viranomainen oli sitoutunut netissä vellovan kiistelyn erääseen ääriainekseen, eli vihreisiin, jotka käyvät ideologista sotaa suomalaista Suomea puolustavia perussuomalaisia ja muita kansallista etua suojelevia ihmisiä vastaan, hänellä oli motiivi osallistua keskusteluun kiistojen osapuolena eikä niitä ulkoapäin tarkastelevana virkamiehenä. Niinpä hän oli puoluekantaisuutensa vuoksi esteellinen toimimaan tehtävässä, jossa tarkastellaan kansalaisten mielipiteitä ja sanankäyttöä.

Huvittavaa on, että erilaisten jääviyksien vuoksi hänet lopulta vedettiin pois tehtävästä, tosin sen ainoan pakotien kautta, joka orwellilaisessa byrokratiassa on mahdollinen, eli ylennyksen ja paremmin palkattuun tehtävään siirtämisen tuloksena. Mutta ehti hän saamaan aikaan myös tuloksia, joista yksi on vihapuhepoliisi Keijo Kaarisateen oma-aloitteinen sipsuttelu eläkkeelle, mikä puolestaan todistaa parodiapoliisin jatkuvasta tarpeellisuudesta.

On täysin vääristynyttä, että viranomaisvalta pyrkii eliminoimaan kansalaisten poliittisia mielipiteitä ja estämään niiden välittymistä tarkkailu- ja rankaisutoimin. Nyt ei ole kyse vain siitä, nauttiiko poliisi-instituutio ”luottamusta” vai ei. Tällä menolla se ei tietenkään nauti myöskään luottamusta. Kyse on kuitenkin enemmästä.

Kysymys on siitä, että yhteiskunnallinen totuus on tuomittu katoamaan, mikäli totuuden tavoittelua varjostaa rangaistusten uhka. Ajatelkaa: heillä ovat aseet, syyttäjät, käsiraudat, pippurisumutteet ja kaikki! Kansalaismielipiteiden ja sananvapauden kuohiminen on siis moraalitonta, eikä sitä voida perustella rikkomatta yleisiä ihmisoikeuksia ja muuttamatta maatamme henkiseksi Pohjois-Koreaksi. Samalla poliisi itse menettää ainoan vaikuttavan toimintaresurssinsa, eli kunnioituksen ja arvovallan.

Poliisin toimintaan liittyvä kritiikkini ei ole henkilökohtaista vaan periaatteellista. Vikaa on poliittisessa valtiovallassa, joka on siirtänyt viranomaisille poliittisia tehtäviä. Ongelman toinen aste on, että poliittiselle hegemonialle kuuliainen virkamiesjohto on politisoinut toimeenpanovallan omalla korruptoituneisuudellaan: mukautumalla ja sopeutumalla poliitikkojen käsikassaraksi. Kyse on korruption vaikuttavimmasta muodosta: sosiaalisesta korruptiosta.

Kukaan tuskin osaisi epäillä – kansainväliset korruption tutkijat mukaan lukien – Suomea laaja-alaisesta moraalin mädäntymisestä, sillä Suomea on totuttu pitämään eräänä vähiten korruptoituneena maana. Tosiasiassa vaikutelma johtuu korruption hakeutumisesta näkymättömiin muotoihin. Suomessa ei livautella setelitukkoja Italian ja Japanin tapaan, vaan Suomessa maksu hoidetaan tehtävänimityksinä, joiden tuloksina virkamiehet tekevät lahjojiensa toivomia päätöksiä ilman muistutusta tai painostusta.

Tässä korruptiossa on mukana myös valtamedia, joka ”sananvastuuseen” ja ”vastuuvalheisiin” vedoten tekee ”yhteiskuntavastuullista” journalistiikkaa, ja sanat asetellaan seurausvaikutusten arvioinnista eikä todellisuudesta itsestään päin. Kuvasta ei kuitenkaan saa kauniimpaa kuin on malli, mikä näkyy kansalaisten reagointina tendenssijournalismia vastaan.

Valaisevan esimerkin virkamiesjohdon moraalikadosta tarjosi myös valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen, joka lähestyi ihmisiä rasismisyytteillä ja halusi laittaa toisinajattelijat linnaan, mutta päätyi itse keskusrikospoliisin tutkinnan ja tuomion kohteeksi osoitettuaan oman korruptoituneisuutensa.

Mitä edellä viitatuista tapauksista voidaan päätellä?

Korruption syy on EU-eliitin johtamassa vasemmistolaisessa ja internationalistis-globalistisessa kulttuurihegemoniassa, jonka tuloksena vasemmisto ja talousliberaali oikeisto paiskaavat kättä perinteisen länsimaalaisen työläisväestön ja kansallisen edun ohi. Niinpä kyseisestä globalismin ja lokalismin välisestä sapelinkalistelusta on tullut uusi luokkajako. Sen moraalia rapauttavat vaikutukset eivät lopu ennen kuin kyseinen internationalistinen ideologia ja sen tuella pönkitetty pakkovaltainen ja kansainvälinen päällysrakenne murtuvat, kumotaan tai kaatuu.

Kyse ei ole ainoastaan valtion ja ylikansallisen vallankäytön tilasta vaan myös länsimaisten valtauskontojen rappeutumisesta kyvyttömiksi siihen henkisesti välttämättömän vastustuskyvyn ylläpitoon, joka yleensä on ehtona kaikkien metafyysisten aatejärjestelmien jatkuvuudelle.

Eliitin rappiosta ja rappion elitisoituneisuudesta kristillisen kirkon piirissä kirjoitin jo täällä. Myös se on merkki henkisestä rapautumisesta, jota jälkimarxilainen sosiaalitiede on saarnannut postmodernia hajoamisen estetiikkaa ihannoidessaan.

26. huhtikuuta 2018

Kuinka perussuomalaisten hyvät hankkeet muilutetaan?


Kun Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari vaati eduskuntaryhmänsä kanssa burkakieltoa pikkutytöille, sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Tuomo Puumala (kesk.) teki kaikkensa torjuakseen hankkeen, joka ei hänen mielestään ole ”millään tavalla tarpeellinen” eikä valiokunnassa olisi ”aikaakaan perussuomalaisten aloitteelle”.

Näin siitä huolimatta, että moinen kielto on ollut mahdollista ja syytäkin laittaa voimaan Alankomaiden, Belgian, Itävallan ja Ranskan tapaisissa maissa, joissa islamisoituminen on pitkällä ja muslimien vaikutusvalta on suuri. Tällä tavoin kamppaillaan esimerkiksi sitä vastaan, että Belgiassa Islam-puolue on asettanut tavoitteekseen tehdä Belgiasta islamilaisen valtion vuoteen 2030 mennessä.

Vähemmistöpoliitikassa on kolme tietä: assimiloiva (eli yhdenmukaistava), integroiva (eli sopeuttava) ja eriyttävä politiikka.

Sekä assimiloivassa, integroivassa että eriyttävässä politiikassa on myönteiset ja kielteiset puolensa jokaisessa. Valtakulttuureihin samastuminen saattaa helpottaa elämää, mutta epäonnistuessaan, eli jakaessaan ihmisiä onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin, se sisältää suuren syrjäytymisriskin, aivan kuten eriyttämisen tuloksena oleva omalle saarelleen linnoittautuminenkin.

Omaa kulttuuria korostavan eriytymisen subjektiivisena etuna voidaan pitää yksilöiden itsemääräämisoikeuden vahvistumista, mutta heikkoutena ovat arkitodellisuudesta vieraantuminen ja mahdollisuus ajautua tai itse asettua yhteiskunnan ulkopuolelle. Niin on käymässä muslimien Eurooppaan perustamissa minivaltioissa.

Miten sitten on tässä tapauksessa? Voidaanko neitien burkapakkoa perustella heidän itsemääräämisoikeudellaan, joka johtaa helposti ristiriitaan yhteiskuntaan sopeuttamisen kanssa? Sekä pedagogisesti, filosofisesti että arkijärjellä ajatellen vastaus on: ”ei voida”.

Burkapakko on lapsille ja nuorille asetettava sosiaalinen stigma ja velvoite, joka eriyttää heitä omasta lasten viiteryhmästään, ja lapset ovat usein erilaisuutta kohtaan julmia. Niinpä tällaista stigmatisaatiota ei tule tavoitteellisesti tuottaa eikä sallia varsinkaan, kun se on heille ulkoapäin asetettu vaatimus eikä oma valinta.
 
On ihmeteltävää, miksi poliittinen vihervasemmisto ei ole nyt huutamassa muslimien burkapakon olevan ”vihapuhetta”, joka leimaa, maalittaa ja uhriuttaa kohteensa. Sen sijaan vihervasemmisto vastustaa perussuomalaisten hyvää hanketta vain siksi, että sen takana on perussuomalainen puolue.

Aivan samalla tavalla kävi 2015, kun perussuomalaisten Nuutti Hyttinen esitti Helsingin valtuustossa, että Tom of Finlandille pystytettäisiin patsas sananvapauden aukiolle keskustakirjasto Oodin eteen. Vihervasemmisto aloitti hanketta vastaan vyörytyksen vain siksi, että sen teki perussuomalainen edustaja ja vaikka vihervasemmisto perinteisesti on esittänyt itsensä homojen asioiden ajajana Suomessa.

Yle iloitsi tuolloin, että Touko Laaksonen ei saa patsasta Helsingin keskustaan, ja Helsingin Sanomat julkaisi aloitteen tehneestä KTM ja OTK Hyttisestä kiroilevan jutun Nyt-liitteessään. Valtamedia meni vihervasemmiston ja porvaripuolueiden puolelle sekä aloitti henkilökohtaisen lokaamisen, kun ei muuta osannut, ja kaikki vain siksi, että ehdotuksen teki perussuomalainen taho. Tätä osoittaa myös Paavo Arhinmäen (vas.) pidättäytyminen äänestämästä ”kyllä” tai ”ei” ja hänen kannanottonsa, että ”aloite oli tehty vääristä motiiveista”. Kuinka tekopyhä saa olla?

Mielestäni Tom of Finlandin patsas keskeisellä paikalla toimisi oikein hyvin sananvapauden argumenttina ja mittaisi myös muslimiväestön ja muiden kiihkouskovaisten suvaitsevuutta ja sietokykyä. Aivan surkea oli Seppo Kanervan (sin.) homolehteenkin tiensä löytänyt kannanotto, että patsas ”antaisi vääränlaisia vaikutteita lapsille” ja Ritva Viljasen (sd.) intopinkeä näkemys, että ”Helsinki ei kustanna henkilömuistomerkkejä”.

Mitä lastensuojelua se sellainen on, että alle kouluikäiset hunnutetaan päätä myöten penskoina? Ja onhan Helsinki perustanut kokonaisia puistoja tietyille henkilöille, kuten V. I. Leninille ja Tarja Haloselle, vaikka ”henkilöpalvontaa” ei tietenkään sisälly Sosialistiseen Internationaaliin edelleenkin kuuluvaan Sdp:hen, joka pystyttää rauhanpatsaita vain ihmistä isommille aatteille.

Otan vielä kolmannen esimerkin Perussuomalaisten tekemästä hyvästä hankkeesta, jota haudataan kilpailevien puolueiden ja median harmonisella yhteistyöllä.

Samalla kun Turussa istuttiin kurjaa ja pitkään jatkuvaa terrorismioikeudenkäyntiä, Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho esitti, että teko olisi voitu estää, mikäli syytteessä oleva Abderrahman Bouanane olisi otettu säilöön kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen. Kansanedustaja Sami Savio (ps.) vaati säilöönottoa myös eduskunnan kyselytunnilla, ja Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on jättänyt lakialoitteen käännytettäviksi määrättyjen säilöön ottamiseksi turvallisuussyistä.

Asiahan on niin, että sisäministerien Orpo, Risikko ja Mykkänen (kaikki kokoomuslaisia) olisi alun perin pitänyt kokonaan estää laittomien pyrkijöiden maahantulo. Muutoin heidän voidaan katsoa olevan kausaalisessa vastuussa maahanmuuttajien täällä tekemistä rikoksista.

Mitä vastaa Kai Mykkänen? Samalla kun Ranska laajentaa laittomien maahanmuuttajien talteenottoa, Mykkänen vähättelee ongelmaa ja kääntää huomiota toiseen suuntaan väittäen, että ”yleisin syy terrorismin juuriin Suomessa on nimenomaan äärioikeistolainen liikehdintä ja kotimainen syrjäytyminen”. Mikä vale sisäministeriltä!

Europolin tilastot osoittavat, että äärioikeistolaiksi sanottujen rikollisuus muodostaa vain murto-osan siitä väkivaltarikollisuudesta, jota äärivasemmisto harjoittaa Euroopan unionissa. Iltalehti puolestaan raportoi äskettäin, että tammikuuhun 2018 mennessä oli terrorismiin liittyviä henkilöitä vankiloissa yhteensä 112. Näistä 76 liittyi radikaaliin islamismiin, 28 äärioikeistoon ja kahdeksan johonkin muuhun aatteeseen. Näiden numeroiden valossa Mykkänen ei ole tehtäviensä tasalla.

Tänne on hyökätty, eivätkä tulijat suostu poistumaan. Mykkänen tunnustaakin Uuden Suomen jutussa, että vastaanottokeskuksissa on tällä hetkellä ”noin 10 000 kielteisen päätöksen saanutta henkilöä, joista noin 95 prosenttia on valittanut tai jättänyt uusintahakemuksen”.

Oikeassa Mykkänen on vain toteamuksessaan, että säilöön ottaminen olisi ”veronmaksajien rahan tuhlausta”. Sitä se kyllä on, ja syy on kokoomuslaisten sisäministerien, jotka ovat tehneet virheen päästäessään maahan kymmeniä tuhansia laittomia tulijoita. Syy verovarojen tuhlaukseen on heidän itsensä.

24. huhtikuuta 2018

Miten suomalaiset saadaan lisääntymään?


Kommentoin maassamme käynnistynyttä keskustelua suomalaisten heikosta väestönkasvusta muutaman päivän takaisessa kirjoituksessani todeten lisääntymisen olevan hyvin ideologinen asia.

Maahanmuuttajien runsaaseen lisääntymiseen liittyvä etnonationalismi ansaitsee mielestäni arvostelua, sillä maahanmuuton kautta ei tehdä pelkästään työpolitiikkaa vaan valloitus- ja väestöpolitiikkaa, johon liittyvät virheet ovat peruuttamattomia.

Mutta miten saataisiin suomalaiset lisääntymään, mikäli sitä pidetään poliittisena toiveena? Katsotaanpa ensin ydinongelmaa.

Lisääntymistä tapahtuu yleensä heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä, jota edeltää kumppaninvalinta. Koska naiset pariutuvat hypergamisesti ylöspäin, eli valitsevat kumppaneikseen itseään paremmin toimeentulevia miehiä, on parinmuodostukselle selvä este, kun hyvin toimeentulevia miehiä ei ole pariutumismarkkinoilla riittävästi.

Niinpä lisääntyminen liittyy sukupuolten toimeentuloon (mikä ilmeni myös pikaisesta siirtymisestä miesten aseman tarkastelemiseen käydyssä keskustelussa). Koska naiset määrittelevät vaihtoarvonsa seksuaalisilla markkinoilla miehiä korkeammaksi, miehet kompensoivat tilannetta elättämällä perhettä ja naiskumppaniaan. Tilanne, jossa nainen ylläpitäisi miestä taaten miehen toimeentulon, on naisten mielestä yleensä mahdoton ja johtaisi syytöksiin miesten harjoittamasta riistosta tai hyväksikäytöstä.

Mieluummin naiset antautuvat paremmin palkattujen ja toimeentulevien miestensä ylläpidettäviksi ja rahoitettaviksi, vaikkakin valitellen samalla miesten paremmista asemista ja palkoista sekä tasehäiriön korjaamiseen liittyvästä kaupankäynnistä, jonka tuloksena miesten on nähty ostavan tai omistavan naisia.

Tilanne on kuitenkin kääntynyt nurin, kun hyvin palkattuja ja toimeentulevia miehiä ei ole enää tarpeeksi. Ongelmien ytimessä on siis miesten syrjäytyminen, kurjuus, heikko asema ja huono toimeentulo. Tämä on ongelman ilmenemismuoto, mutta ei selitys tai syy. Syy on miehiin kohdistuvissa vaatimuksissa, joiden vuoksi he eivät kykene ylläpitämään perheitä tai koe kiinnostusta koko asiaa kohtaan.

Lisääntymiseen liittyvänä pääongelmana eivät ole myöskään ihmisrotujen väliset erot keskimääräisessä älykkyydessä, vaan se, että kaikkien rotujen sisällä näyttävät lisääntyvän etupäässä ne yksilöt, jotka eivät ole kaikkein älykkäimpiä, kuten totesin täällä. Tällöin keskimääräinen älykkyys on vaarassa pudota kaikkien rotujen piirissä. Ongelma on älykkäiden ja uralla olevien naisten kieltäytyminen lastenhankinnasta sekä euripidisen, nekroidisen että mongoloidisen väestön keskuudessa.

Mitä siis tehdä? Vastaus on: miesten asemaa pitäisi parantaa sekä karsia miehiin kohdistuvaa syrjintää, jotta ei kävisi niin kuin Torontossa, jossa eräs beta-uros ajoi muslimien tunnetuksi tekemää metodia käyttäen kymmenen ihmistä kuoliaaksi, ja CBC-News arveli, että kyseessä voisi olla tekijän pettymys häntä hyljeksineisiin naisiin tai kosto menestyville miehille. Jos epäilyt osoittautuvat tosiksi, se paljastaa, miten julmaa naisten vallankäyttö on ja kuinka myös jihadistit tarjoavat metodeja katkeroituneiden käsiin.

Miesten aseman parantaminen voisi tapahtua Suomessa esimerkiksi seuraavasti.

1. Yhteiskunnallisia tukia tulisi siirtää feministisestä naisten etujen edistämisestä miesten aseman parantamiseen työelämässä ja koko yhteiskunnassa.

2. Lukioihin, korkeakoulutukseen ja yliopistokoulutukseen tulisi taata 50 prosentin vähimmäiskiintiöt miehille.

3. Kouluhin ja muihin oppilaitoksiin pitäisi saada opettajiksi yhtä paljon miehiä kuin naisia.

4. Miehisiä toimintamuotoja ja käytäntöjä, kuten autoilua, urheilua, reippautta, sananvapautta, sotilaallisuutta ja huumoristisuutta tulisi edistää yhteiskunnassa.

5. Pitäisi lopettaa miesten henkinen syyllistäminen ja painostus, kuten nalkutus ja nälviminen.

6. Seksuaalisen aloitteellisuuden kriminalisoinnit, kuten ”ahdistelu” ja ”avioliitossa tapahtuva raiskaus”, pitäisi poistaa laista, eikä lakiin tulisi sisällyttää lievennyksiä väkisinmakauksen tunnusmerkistön laajentamiseksi tai kriteerien täyttymisen madaltamiseksi, esimerkiksi ”suostumuksen puuttumista”.

7. Ei pitäisi ohjata ihmisiä seksuaalisuuskielteisyyteen, seksin vastaisuuteen eikä aseksuaalisuuteen, kuten Helsingin Sanomissa, vaan olisi lopetettava seksin vaarallistaminen ja siihen liittyvä pihtauspolitiikka.

8. Seksin vastaisen propagandan esittäminen, kuten ”Me toon” kaltaisten hankkeiden esittäminen, pitäisi kriminalisoida vihapuheeksi määriteltynä, ja baarien nurkissa pipo silmillään kaljaa juovia cuck-miehiä pitäisi kannustaa luopumaan mekkoeinariudesta.

9. Myös suomalaisten homojen ja lesbojen lastenhankintaan tulisi kannustaa.

10. Aborttioikeutta tulisi tiukentaa, sillä Suomessa teurastetaan nykyisin noin 10 000 sikiötä (määrä, joka puuttuu väestöpyramidista), ja koska aborttien saatavuuden vaikeuttaminen ohjaisi myös vastuullisempaan seksuaalikäyttäytymiseen.

11. Koska pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleet ovat olleet valtaosin miehiä, pitäisi sukupuolirakennettamme vääristävä maahanmuutto estää, jotta heteromiesten kiristyvä kilpailu naisista ei huonontaisi miesten asemaa nykyistä enempää.

12. Islamin käytännöistä voitaisiin ottaa länsimaissa myös oppia siinä suhteessa, että islam antaa miehille enemmän arvostusta ja turvaa sitä kautta väestönkasvun, tosin vain muslimiyhteisön sisällä.

22. huhtikuuta 2018

Poliittisten pudokkaiden populismi

 
Harry Harkimoa ja Mikael Jungneria yhdistää se, että molemmat ovat valtapuolueiden entisiä vaikuttajia. Kokoomuksesta ja Sdp:stä pudottauduttuaan tai (näkökulmasta riippuen) niiden yli käveltyään heistä tuli sinisten kaltaisia kansanvallan kalastelijoita uusien suunnitelmiensa kera. Ylen verkkosivut kertoivat, että Harkimo ja Jungner ovat perustaneet ”Liike Nyt” -nimisen poliittisen projektin, jossa on mukana muutamia toimittajataustaisia julkisuuden henkilöitä.

Arvelen Harkimon ja Jungnerin turhautuneen kokoomuksessa ja demareissa yleistyneeseen kansallisen edun laiminlyömiseen. Kummatkin vanhat valtapuolueet ajavat EU-federalismia ja pönkittävät sen toivotonta rahaunionia. Molempien puolueiden agendaan sisältyy myös maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämistä kantaväestön ohi.

Käsitykseni mukaan juuri siitä sikiää Harkimon ja Jungnerin valittelu kansanvallan ylenkatsomisesta ja heidän halunsa perustaa Suomeen liike, jossa äänestäjät voisivat vaikuttaa edustajiensa poliittisiin päätöksiin suoraan myös vaalien välillä.

Oire on yleinen, eikä siinä ole mitään uutta. Piraatit ja Muutos-puolue vetosivat jo suoran kansanvallan puolesta. Kiinnostus kansanäänestysinstituution parantamiseen kertoi siitä, että edustuksellinen demokratia ei toimi.

Ja se ei toimi, koska vanhat valtapuolueet eivät ole ottaneet vakavasti kansalaisten tahoilta pursuilevaa monikulttuurisuuden ja maahanmuuton arvostelua. Tulos on ollut, että arvostelu on kanavoitunut kansallismielisten puolueiden esiinnousuksi kaikkialla Euroopassa.

Entä Harkimon ja Jungnerin hanke? Onko sillä tulevaisuutta? Ei ole. Herrat eivät näytä olevan tietoisia siitä, että heidän artikuloimansa ongelma on ollut politiikan teorian ja tutkimuksen ydinongelma kautta aikojen. Se on: poliitikot eivät noudata kansalaisten poliittista tahtoa. Siihen ei ole yksinkertaisia ratkaisuja.

Poliittisena broilerina oikeusministeriksi nostettu Antti Häkkänen (kok.) antoi asiasta näyttöä pari kuukautta sitten. Kokoomuksen Verkkouutisten jutun mukaan hän piti kansanvallan keskeisenä ongelmana ”matalaa äänestysaktiivisuutta” pahoitellessaan kansalaisten vieraantumista politiikasta eräässä kuntademokratian seminaarissa:

Demokratian suurimmat uhat eivät tule rajojemme ulkopuolelta vaan sisäpuolelta. Matala äänestysaktiivisuus on kaikissa kansanvaltaisissa maissa kasvava ongelma”, Häkkänen sanoi.

Ja lehti jatkoi: ”Oikeusministeri Häkkäsen mukaan alhainen äänestysaktiivisuus vähentää jo nyt päätöksenteon legitimiteettiä ja lietsoo populismia.

Oikeusministeri tunnistaa oireen mutta ei ymmärrä syytä. Ei äänestysaktiivisuutta mikään ”populismi” alenna, vaan harjoitettu politiikka. Toinen syy on edellä mainitsemani ydinongelma: ääni ei mene perille, kun poliitikot eivät tee kantaväestöjen tahdon mukaista politiikkaa.

Miksi äänestää, kun äänestyspäätöksillä ei ole merkitystä? Vaivautuisivatko ihmiset vaalipaikoille vain kosmeettisista syistä, kohottaakseen äänestysprosenttia, kuten sosialististen maiden näennäisdemokratioissa? Eivät varmasti.

Ongelma piilee Häkkäsen näkemyksestä poiketen sittenkin tuossa rajojemme ulkopuolelta tulevassa vaikuttamisessa. Euroopan unionissa on tehty kansalaisia miellyttämätöntä politiikkaa. Tämä näkyy esimerkiksi maahanmuuttokriittisyytenä sekä Puolan, Itävallan, Unkarin ja Italian vaaleissa, joissa EU-kriittiset puolueet ovat saaneet runsaasti kannatusta.

Sisäpolitiikassa ongelma on näkynyt EU-federalismia vastustavien puolueiden eristämispyrkimyksinä. Juuri nämä puolueet on leimattu populistisiksi, vaikka niiden ohjelma ei ole ollut populismille tyypillinen eli relativistinen, vaan takana on ollut hyvinkin ehdottomina pidettyjä arvoja.

Eristämisellä on koetettu mitätöidä kriittisille annetut äänet, joten äänestysaktiivisuuden alenemista ei tarvitse ihmetellä tässäkään tapauksessa. On koetettu lannistaa poliittinen osallistuminen, mikä on ollut tavattoman helppoa uskoteltaessa, että Ruotsidemokraattien tai Perussuomalaisten kaltaisilla puolueilla ei ole asiaa hallitusvaltaan, paitsi niiden saadessa yli puolet paikoista ja pystyessään muodostamaan hallituksen yksin. Tätä vaihtoehtoa taas on syytetty totalitarismiin johtavaksi. Syyttävän sormen osoittaessa yhteen suuntaan kolme muuta osoittavat kuitenkin syyttelijöihin itseensä ja heidän eristämispyrkimyksiinsä.

Eikö sitten Harkimon ja Jungnerin hanke tuo ratkaisua juuri tähän ongelmaan? Ei tuo, ja syy löytyy järjestelmäpolitiikan käsitteestä.

Kansalaisten hakeutumisessa vaihtoehtoiseen toimintaan näkyvät tukahduttamisen oireet, eli ihmisten pyrkimykset ohittaa järjestelmäpolitiikan kaltaiset toimintamuodot. Järjestelmäpolitiikalla tarkoitetaan poliittisen vallan kanavoimista puolueiden, järjestöjen ja instituutioiden kautta.

Järjestelmäpolitiikassa kansalaisten tehtävänä on nyt äänestää ahkerasti näennäisvaaleissa, jotta kansanvallan kulissit pysyisivät pystyssä. Siksi valtavirran poliitikot vuodattavat krokotiilinkyyneleitä äänestysprosentin jatkuvan laskun vuoksi, vaikka heille riittääkin se, että kannatusta on tarpeeksi jatkaakseen itse tehtävissään. Äänestysaktiivisuuden nousu voisi itse asiassa vaarantaa heidän asemansa äänestysprosentin nousun muokatessa myös puolueiden voimasuhteita.

Tämä kaikki koskee tietenkin myös Harkimon ja Jungnerin hanketta, jossa kansalaiset voisivat ripittää edustajiaan noudattamaan tahtoaan. Luuletteko, että kansalaiset voisivat säädellä esimerkiksi Mikael Jungnerin peukalonliikkeitä kauko-ohjaimella, kun he eivät ole voineet estää häntä sanomasta myöskään kaikkein karvaimpia mielipiteitä kansalaisista omissa Facebook-päivityksissään?

Entä kuka enää haluaisi olla poliitikko, jos poliitikon asemassa ei voikaan käyttää poliittista valtaa vaan totella orjallisesti äänestäjiä?

Poliittisen vallan olemus on myös johtaminen. Edustuksellisen demokratian ideaan sisältyy, että poliitikot kertovat näkemyksensä ennen vaaleja, ja kansalaiset ilmaisevat kannatuksensa vaaleissa. Teesit kerrotaan ja markkinat käydään aina avoimissa ja vapaissa vaaleissa, joissa kannatus luovutetaan, mitataan ja kerätään (valitettavasti mutta kohtalokkaasti) pois.

Jos kansalaiset voisivat ilmaantua laajalla rintamalla myös vaalien välillä kertomaan edustajille, miten heidän pitää toimia, kommunistit voisivat mennä sanelemaan toiveensa kokoomuslaisille ja kääntäen sekä väittää kirkkain silmin äänestäneensä juuri heitä salaisissa vaaleissa! Mistä esimerkiksi Harry Harkimo voisi tietää ja tunnistaa, onko häntä opastamaan ilmaantunut kansalainen hänen äänestäjänsä vai peluri?

Ei. Näin tämä ei voi toimia. Siis jos asiaa pysähdytään tarkemmin ajattelemaan.

Ajatus poliittisista edustajista kansalaisten jatkuvina sätkynukkeina siirtäisi myös poliittisen vastuun takaisin kansalle, joissa se hajoaisi pieniin osiin.

Näkemys kansalaisten ohjaamasta edustuksellisesta demokratiasta on omassa epärealistisuudessaan täysin populistinen. Populismin tunnusmerkki on käsitys, että kaikki sellainen hyväksytään, mikä tuo kannatusta. Kirjoitin populismin piirteistä tarkemmin täällä.

Silti Harkimon ja Jungnerin hanketta ei jostakin syystä moitita populistiseksi. Ilmeisesti tuo nimitys on varattu vain Perussuomalaisille, vaikka puolue onkin osoittanut monissa asioissa periksiantamattomuutta ja arvoabsolutismia, jotka eivät totisesti ole populismin tunnusmerkkejä.

En tarkoita arvostella kansanvallan ideaa. Mutta tarkoitan, että usko edustuksellisen demokratian toimivuuteen on epärealistinen ja joko tarkoituksellisen hämäävä tai naiivi. Myöskään kaikkia kansanäänestyksiä ei saada toimitetuiksi, vaikka suoraa demokratiaa tekopyhästi sanotaankin edistettävän. Esimerkkinä nyt vaikka Paavo Väyrysen torpattu euroäänestys.

Järjestelmäpolitiikan ohittaminen ei onnistu myöskään uusilla puolueilla tai liikkeillä, sillä puolueen saattaminen toimintakykyiseksi kestää noin 20 vuotta. Esimerkiksi Perussuomalaisten ongelma on edelleen se, ettei puolueessa ole vakiintuneita sovittelumekanismeja eikä ennustettavasti toimivaa organisaatiota.

Sen sijaan kaikki tuntevat sanonnan ”Kokoomus muistaa, Kokoomus palkitsee, kokoomus tarkkailee ja Kokoomus rankaisee”. Samanlaisia ovat muutkin vanhat puolueet. Niissä ihmisten ansioista ja tekemisistä pidetään tarkkaa kirjaa niin hyvässä kuin pahassa, ja toiminta on ennustettavaa.

Siitä luopuminen voi tietenkin olla myös uudistumisen ehto. Suomen poliittinen historia ei kuitenkaan anna näyttöä puoluepudokkaiden menestymisestä omissa puolueissaan. Esimerkiksi Risto E. J. Penttilä erosi aikoinaan Kokoomuksesta elvyttäen nuorsuomalaisen puolueen nimen ja toimien kollegansa Jukka Tarkan kanssa yhden kauden kansanedustajana. Myöhemmin Penttilä on luikerrellut takaisin Kokoomuksen listoille.

Pyrkimykset ohittaa järjestelmäpolitiikka näyttävät lohduttomilta. Näin on, vaikka tarkoitus voi olla hyvä. Myös Harkimoa ja Jungneria ja heidän apulaisiaan leimaavat tietty kodittomuus ja hämmentyneisyys. Kova kohtalo odottaa kaikkien muiden tavoin sinisiä ja Kansalaispuolueen aktiiveja.

Järjestelmäpolitiikalla on aina taipumus ajaa hyväosaisimpien asioita ja etuja, sillä heidät nähdään taloudellisesti tuottavina ja järjestelmäpolitiikan itsensä kannalta tärkeinä toimijoina.

Koska järjestelmäpolitiikka tukee hyväosaisia, se vahvistaa järjestelmän uskollisten pelureiden luottamusta ja poliittista aktiivisuutta ja syventää järjestelmäpolitiikan ulkopuolelle ajautuneiden ahdinkoa. Myös vuorovaikutusteorioista väitelleenä tiedän, että kuvaa ei saa kauniimmaksi teorioinnilla politiikan interaktiivisesta olemuksesta.

Pelastusta ei ole kuin niissä ryhmissä, jotka järjestelmäpoliitikassa ovat vähiten huonoja, joten kansanvallan ja kansallisen kokonaisedun kannattajien on loogista kanavoida äänensä aina sille puolueelle, joka eduskuntapuolueiden keskuudessa näyttää olevan tappiolla. Esimerkiksi nyt Perussuomalaisille. Puoluekentän pirstaloituminen ei ole hyväksi myöskään politiikan toimivuuden kannalta.

Syrjäytetyiksi itsensä kokeneiden ihmisten hakeutuminen vaihtoehtomediaan ei sekään ole ongelma vaan oire, jota järjestelmäpolitiikan piirissä ei ole ymmärretty.

Tämän parempi huomioon ottaminen voisi johdattaa käsittämään, miksi myös vaihtoehtomedia on olemassa ja miksi sanankäyttö on pahoin tulehtunut Suomessa ja muuallakin Euroopassa.

20. huhtikuuta 2018

Miehet huonoja synnyttämään mutta hyviä syyllisiksi


Kun Jussi Halla-aho (ps.) pöhäytti muurahaiskekoa ja käsitteli Facebookissa suomalaisten heikkenevää lisääntymistä – siis vähenemistä – valtamedia teki kaikkensa kääntääkseen hänen muutoin vastaansanomattomat argumenttinsa pois naisten käyttäytymisestä ja maahanmuuton ongelmista: vain suomalaisten miesten syyksi.

Alettiin kaivella syitä miesten syrjäytymiseen ja haluttomuuteen, vaikka muutoin feministinen liike ja sitä tukeva media näkevätkin miehet seksuaalisen ahdistelun alkulähteinä, joiden aktiivisuuden osoitukset on torjuttava ”Me toon” ja ”Suostumus 2018:n” kaltaisilla kampanjoilla.

Lisääntyminen on tietenkin hyvin ideologinen asia, ja sosiologit käyttävät siitä teknisluonteista ilmaisua ”työvoiman uusintaminen”. Kun Suomen väestöpyramidiin on syntynyt kuhmuja muiden länsimaiden tavoin, niitä on pyritty oikomaan maahanmuutolla, jota on perusteltu ”työvoimapulalla”.

Tosiasiassa lähtökohta on oikeuttamatta. Miksi työttömyydestä kärsivässä maassa tai maanosassa muka tarvittaisiin lisää työvoimaa?

Ylen verkkosivut kirjoitti syntyvyyden vähenemisestä jutussa ”Syntyneiden määrä historiallisen pieni: vauvoja syntyi viimeksi vähemmän vuonna 1868”. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessoriksi poliittisen nimityksen saanut liberaalisen puolueen Mika Gissler väitti, että 

”[k]un vauvat loppuvat, tarvitsemme lisää veronmaksajia, jotta nykyiset hyvinvointipalvelut eivät tule mahdottomiksi. Se tarkoittaa, että tarvitsemme lisää maahanmuutoa. Koko meidän väestönkasvumme perustuu maahanmuuttoon.

Gisslerin argumentaatio kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru. Kehitysmaista tullut väestönlisäys on ollut pääosin sosiaalietuusperäistä, ja se on koitunut rasitteeksi sekä hyvinvointipalveluille että nettoveronmaksajille, jotka muodostuvat pääosin kantaväestöön kuuluvista.

Humanitaarinen maahanmuutto on siis heikentänyt huoltosuhdetta ja muodostunut kansantaloudelliseksi lisärasitteeksi, kuten myös Gisslerin pitäminen korkeasti palkatussa virassaan. Maahanmuuton edistäminen ei ole perusteltua sen enempää huoltosuhteen kuin kestävyysvajeenkaan kannalta, vaan juuri niihin liittyvien ongelmien takia olisi siirtolaisten virta tukittava. Ne, jotka muuta väittävät, olisi potkaistava asiantuntemattomina irti tehtävistään sekä korvattava analyyttisyyteen ja tieteelliseen ajatteluun kykenevillä asiantuntijoilla.


Maahanmuuttajia suosiva työpolitiikka syrjii kantaväestöä ja vääristää väestörakennetta

Myöskään työperäinen maahanmuutto Euroopasta tai lähialueilta ei ole ollut oikeutettua ”työllistymisen” verukkeella. Itse asiassa työllistyvä maahanmuuttaja on kaikkein haitallisin viedessään työpaikan kantaväestöön kuuluvalta suomalaiselta, joka joutuu olemaan hänen vuokseen työttömänä. Työnantajien halvasta tuontityövoimasta saavuttamat välittömät hyödyt ovat olleet lyhytnäköisiä ja kiertyvät lopulta maksettaviksi myös yrityksiin kohdistuvina työttömyyskuluina ja veroina.

Kantaväestön työvoiman pitäisi olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa, mutta tätäkin periaatetta eduskunnan enemmistö pyrkii murentamaan vasemmistoliitolaisen kansanedustajan ja feministin Anna Kontulan vireille panemalla työvoiman saatavuusharkinnasta luopumisella, josta kirjoitin enemmän täällä. Saatavuusharkinnalla tarkoitetaan käytäntöä, jossa selvitetään ennen oleskeluluvan myöntämistä EU:n ulkopuolelta tulevalle työntekijälle, onko työmarkkinoilla jo saatavilla sopivaa työvoimaa. Periaatteen tarkoitus on ollut suojata suomalaisen työvoiman ja yhteiskunnan edut, mutta eduskunnan enemmistö tekee nyt kaikkensa rikkoakseen sen.

Myös maahanmuuttajien ”positiivinen erityiskohtelu” on luonut epäoikeudenmukaisuutta työmarkkinoille. Suomen työttömyyskunnista olisi saatavissa työvoimaa esimerkiksi liikenteen palvelukseen, mutta julkinen valta ei tue kotimaisen työvoiman siirtymistä kasvukeskuksiin vaan tasoittaa tietä maahanmuuttajille heidän rekrytoimisekseen suoraan ulkomailta niihin.

Tämä näkyy esimerkiksi työvoimahallinnon lähes ilmaisessa ammattiajokoulutuksessa maahanmuuttajille ja asuntojen järjestämisessä maahanmuuttajille kantaväestön ohi samanaikaisesti, kun suomalaiset joutuvat maksamaan samasta ammattiin johtavasta koulutuksesta toista tuhatta euroa.

Koska valtiovalta on nostanut ykkösasiakseen vierasperäisten etuoikeuttamisen suomalaisten ihmisten ohitse, ei tarvitse ihmetellä, mistä johtuu nuorten miesten syrjäytyminen, masennus, haluttomuus osallistua yhteiskuntaan ja mielenkiinnottomuus perheiden perustamista kohtaan.

Se johtuu poliittisen vasemmiston, huvitteluliberaalien vihreiden ja kepulaisten sekä selkärangattomista cuck-miehistä koostuvien cuckoomuslaisten yhteiskunnalle tuhoisien periaatteiden käyttöön ottamisesta valtion johtamisessa.


Sosiaaliturvajärjestelmä edistää maahanmuuttajien lisääntymistä

On harhaanjohtavaa taivastella suomalaisten ihmisten alhaista syntyvyyttä, kun syy on silmien edessä. Syntyvyys maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisten keskuudessa on korkea, koska sosiaalitoimi tarjoaa heille ylläpidon, ja Suomessa heille annetaan palveluja, joita he eivät mistään muualta saisi. Esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuustossa meni läpi vihreiden, keskustaryhmien ja vasemmiston äänillä esitys, jolla tarjotaan terveyspalvelut ”paperittomille” (siis laittomille) maahanmuuttajille, vaikka oikeasti heillä ei pitäisi olla edes oikeutta oleskella täällä.

Lastenteosta on tullut maahanmuuttajille keino hankkia elantonsa samanaikaisesti, kun suomalaisilla itsellään ei ole lapsiin enää varaa. Tämä ei ole maahanmuuttopolitiikkaa eikä sosiaalipolitiikkaa vaan väestöpolitiikkaa, jolla pyritään oikeuttamaan kehitysmaalaisten etnonationalistinen valloitushanke ja väestöjen vaihto länsimaissa.

Mikäli suomalainen yksilö tai perhe joutuu Suomessa työttömäksi, se ei saa toimeentulotuesta minkäänlaista huojennusta oloihinsa, vaikka tulot juokseviin menoihin olisivat katkeneet ja mikäli hallussa on vähänkin helposti rahaksi muunnettavaa varallisuutta.

Sen sijaan pakolaisina ja turvapaikanhakijoina maahan saapuneet arabielvikset ovat yleensä vailla kaikkea omaisuutta, lukuunottamatta silmiinpistävän kalliita puhelimiaan ja muotivaatteitaan. Siksi he täyttävät poliittisen vasemmiston luoman omistamis-, yritteliäisyys- ja kouluttautumisvihamielisen sosiaalilainsäädännön köyhyysihanteet ja kurjistamispäämäärät täydellisesti.

Ja sen vuoksi heille myönnetään suomalaisilta veronmaksajilta kannettuja sosiaalietuuksia luoden heille erinomaiset mahdollisuudet myös lisääntymiseen keskenään tai joidenkin blondibimbojen vappudaamien kanssa.

Jos joku väittää, ettei Suomen pidä olla koko maailman sosiaalitoimisto, kiirehtivät eduskunnan perustuslakivaliokunta ja sen käyttämät deduktiivisen ihmisoikeuskultin Tiddelidom ja Tiddelityy, professorit Juha Lavapuro ja Tuomas Ojanen, ottamaan kantaa meritokraattista oikeudenmukaisuusperiaatetta vastaan ja kantaväestön sisäistä vallanperimysprioriteettia loukkaavan yhdenvertaisuuden puolesta.


Feministit liitossa väestöjen vaihtoa vaativan vasemmiston kanssa

Suomalaisten ihmisten huono lisääntymishalukkuus johtuu tavasta, jolla Suomen valtio ja sen poliittinen johto syrjivät suomalaisia ihmisiä ja tekevät sen meidän kustannuksellamme. Heillä on takanaan myös feministien ja heidän taakseen helposti houkuteltavissa olevan kokonaisen toisen sukupuolen, eli naisten, tuki.

Olisi myös kysyttävä, milloin huonosta syntyvyydestä syyllistetään naisia eikä haluttomiksi tai syrjäytyneiksi väitettyjä miehiä, jotka yleensäkään eivät käytä ratkaisuvaltaa naisten ja miesten välisissä suhteissa vaan joilla myös perinteisesti on ollut vain tuota ”ahdisteluksi” tulkittua ja kaikilla negatiivisilla leimoilla varustettua aloitteentekovaltaa.

Milloin koulutusjärjestelmäämme muokataan poikia kiinnostavaksi niin, että kielten oppikirjoissa ei puhuta vain tyttöjä kiinnostavista aiheista, kuten kodinhoidosta tai perheasioista, vaan koneista, laitteista, seksistä, pornosta ja sotahistoriasta, jotka kiinnostavat poikia?

Hyvän huonon esimerkin vallitsevasta koulutuspolitiikasta tarjoaa cuck-mieheksi taantunut opetusministeri Sampo Terho (sin.), joka ei ole tehnyt mitään ”monikulttuurisuuteen kasvattamisen” poistamiseksi nuorisojärjestöjen rahoitusehdoista. Sen sijaan hän kieltäytyi luovuttamasta Jussi-gaalan yleisöpalkintoa Aku Louhimiehelle, josta oli tehty feministien seksinvastaisen hyökkäyksen sylkykuppi ja kulttuurimarxilaisen draamaväen henkisen konformismin kuristusuhri muutamien muiden ohella.

Myös Panu Rajalaa ja Lauri Törhöstä kohtaan esitetty mudanheitto osoittaa vain, kuinka katalaa feminististen taistolaisten nilkkimäisyys on. ”Ringiksi” väitettyihin miehiin kohdistetun ahdistelun syy ei ole suinkaan heidän seksuaalikäytöksessään vaan siinä, että he eivät ole taipuneet vasemmistolaisiksi vaan ovat kivenkovia porvareita, joita vastaan vihamielinen vihervasemmisto on aloittanut henkilökohtaiseen elämään liittyvän kampanjonnin ja nälvimisen. Niin luokkatietoiset marxilaiset tekevät aina myös yliopistoissa, kun heiltä loppuvat argumentit ja heidän pollansa menee sekaisin.

Ja tämän he tekevät tiettyjen naisfeministien ja heitä seksin toivossa tukevien mekkoeinarien tuella, jotka muodostavat mafian kaltaisen valheringin akateemisten turvamuurien sisäpuolelle. Siellä he voivat sitten keskenään keskustellen ja yhdessä muita ihmisiä vihaten osoittaa yhteenkuuluvuutta sekä ovet erimielisiltä sulkien jatkaa kaksiarvoisen sukupuolieron pois jynssäämistä ja muissa valheissa piehtarointia toiveenaan, ettei Suomen Akatemian feministis-tiedepoliittinen rahoitusvirta katkeaisi.

Milloin lukioihin ja muihin koulutuspaikkoihin, jotka nykyisin ovat naisenemmistöisiä, saadaan sukupuolikiintiöt, ja opettajakunnan naisistuminen katkaistaan rekrytoimalla opettajankoulutukseen ja opetusalalle puolet miehiä? Koska miehille taataan 50 prosentin vähimmäisedustus yliopistojen naisenemmistöisille aloille?

Miesten rakenteellinen sorto aloitetaan nimittäin jo koulutusjärjestelmässä. Se, että miehet myöhemmin saavuttavat hyviä asemia työelämässä, ei johdu naisiin kohdistuvasta syrjinnästä, vaan siitä, että miehet osoittavat älyllisyytensä olemalla tottelematta koulujen määräyksiä. Vasta työelämä paljastaa, että miehet eivät halua ainoastaan oppia, vaan he haluavat myös tietää, mitä heille yritetään tuputtaa. Naisten väite ”lasikatoista” ei ole mitään muuta kuin miehiin kohdistettavaa syyllistämistä, jolla naisten oma neuvottomuus yritetään kääntää toisen sukupuolen viaksi.


Feminismi ja syntyvyys ristiriidassa

Väitteet, joiden mukaan ”naisten euro on 80 senttiä”, ovat perättömiä. Palkkatasa-arvoa ei tule tarkastella vain yhden muuttujan eli sukupuolen mukaan, vaan monimuuttuja-analyysin mukaisesti. Se puolestaan paljastaa, että työtunteihin suhteutettuna naiset ja miehet saavat Suomessa täsmälleen samaa palkkaa, aivan kuten tilastotieteilijä Pauli Sumanen osoitti teoksessaan Valhe, emävalhe, naisen euro on 80 senttiä.

Kaiken yläpuolella on tietenkin se tosiasia, että työstä yleensäkin maksetaan sen tuottavuuden, alalla vaadittavan koulutuksen ja pätevyyyden sekä työvoiman saatavuuden eikä tekijän sukupuolen mukaan. Paitsi tietysti Yleisradiossa, jonka toimitusjohtajaksi kelpaa ylioppilaskin, eikä muita hakijoita edes kerrota julkisuuteen miehiin kohdistuvan diskriminaation salaamiseksi.

Feministien hallitsema valtamedia tekee suuria otsikoita esimerkiksi siitä, että ”lentäjiksi valitaan etupäässä miehiä”, mutta peittää tosiasian, että koulutuksen taustalla on miesten asevelvollisuudesta johtuva yhteiskunnallinen velvoite ja että jokainen yksilö päättää koulutukseen hakeutumisesta itse. Sen sijaan valtamedia ei tee suuria juttuja opettajankunnan naisvaltaisuudesta, vaikka kasvatusalalla sukupuoli on myös identifikaation väline, jolla on merkitystä työtehtävien kannalta.

Feministien näkemyksiä pidetään nykyisin jonkinlaisina ässäkorttien lyömisinä pöytään. Minulla taas on tuollaisissa tilanteissa tapana kieltäytyä ottamasta enää mitään muitakaan kyseisten tahojen esittämiä argumentteja vakavasti.

Feministien väite sukupuolen nousemisesta ratkaisijan roolin työelämässä olisi itse asiassa järjen ja tarkoituksenmukaisuusperiaatteen vastainen. Samoin on väite naisten syrjinnästä tai itsesyrjinnästä. Samapalkkaisuuden periaatteen rikkominen miesten hyväksi olisi lain vastaista, ja kilpailemalla työvoimansa hintaa alaspäin naiset käyttäisivät työelämässä valtaa valloittaen työpaikkoja miehiltä.

Syitä suomalaisten ja muiden länsimaalaisten ihmisten alenevaan syntyvyyteen sopii hakea naisten käyttäytymisestä työ- ja koulumaailmassa. Feminismi ja syntyvyys ovat ajautuneet ristiriitaan keskenään. Naisille ei enää riitä heille kelpaavia varakkaita ja hyvinvoivia miehiä, sillä miehiä ei enää valita hyvin palkatuille akateemisille aloille yliopistoissa vallitsevan naishegemonian vuoksi.

Huonosti pärjäävä haalaripukuinen duunarimies ei kelpaa jakkupukuiselle ja itsevarmalta vaikuttavalle akateemiselle naiselle, joka potee ylenkatseellisuutta ja kärsii koppavuudestaan. Myös naisten työuravalinnat ovat heikentäneet syntyvyyttä, mutta tulosta ei ymmärretä naisten ratkaisuista johtuvaksi, vaan siitäkin syyllistetään ”miehisiksi” väitettyjä valtarakenteita. Naisten omaan seksuaalisuusvihamielisyyteen ei puututa sanallakaan. 

Ei puututa myöskään kehitysmaiden väestöräjähdyksen ideologiseen perussyyhyn, islamiin, joka pitää naiset nyrkin ja hellan välissä, laittaa heidät kaavun alle ja alistaa synnytyskoneiksi. Sen sijaan länsimainen feministi ihannoi islamia, mikä ei ole ihme, sillä tokihan siihen liittyvä miehinen machokulttuuri tyydyttää naisten alitajuiset ja torjutut seksuaaliset unelmat hallituiksi tulemisesta. Muslimiyhteisö on osoittautumassa väestöpoliittisesti voitokkaaksi, koska länsimaat ovat nujertaneet kaiken miehisyyden, jota islam puolestaan pitää kunniassa.


Pidot paranevat kun väki vähenee

Väestöpolitiikan trendejä pohdittaessa olennaisinta on, mihin väestönlisäystä tai sen vähenemisen pysäyttämistä tarvitaan länsimaissa. Tuotantoteollisuutemme ja vaihtoarvoa sisältävien hyödykkeiden valmistaminen vaativat jatkossa entistä vähemmän työvoimaa. Myöskään eläköityneet suuret ikäluokat eivät voi ikäihmisinä kuluttaa entiseen tapaan, sillä heidän eläkkeensä ovat kattamatta, eikä viivasuora arvio heidän kulutuskäyttäytymisensä jatkumisesta tulevaisuudessa pidä paikkaansa.

”Työvoimantarve” on hutera peruste maahanmuuton oikeuttamiselle myös moraalisessa mielessä. Sitä oikeuttamaan pyrkivät vasemmistolaiset ja oikeistolaiset näkevät ihmisissä pelkkää vaihdettavissa olevaa massaa, jonka osapuolet ovat korvattavissa toinen toisillaan.

Maahanmuuton vaikutuksia kansankokonaisuuteen ei pohdita lainkaan, vaan unohdetaan, että väestön kirjavoitumisesta seuraa arvo-, intressi- ja kulttuurikonflikteja, jotka heikentävät yhteiskunnallista tehokkuutta ja vähentävät luottamuspääomaa. Sellaista tulosta ei kannata tavoitella.


Kehitysmaalaisten etnonationalismi  ja lisääntyminen vaarantavat ekologisen tasapainon

Myös globaalisti ajatellen väestön väheneminen olisi hyväksi, joten syntyvyydeltään laskuun lähteneet länsimaat toimivat eettisesti, kun taas Afrikan maiden väestöpoliittinen välinpitämättömyys on johtamassa afrikkalaisen väestön nelinkertaistumiseen vuosisadan loppuun mennessä. Tämä puolestaan vauhdittaa ekokatastrofia, niin kuin Afrikan auttaminen yleensäkin.

Pakolaisten vastaanottaminen kehitysmaista ei ole perusteltua myöskään ”ilmastopakolaisuuden” verukkeella, johon liittyvää länsimaiden syyllistämistä Emmanuel Macron on yrittänyt käyttää maahanmuuton oikeuttamiseen. Todellisuudessa tänne tungeksitaan kehitysmaiden väestönkasvun vuoksi, eikä sen causa prima ole länsimaiden aiheuttama ilmastonmuutos.

Syy ilmastonmuutokseen piilee esimerkiksi siinä, että kehitysmaissa avataan uusi hiilivoimala lähes joka viikko samanaikaisesti, kun Helsinki sulkee Euroopan ympäristöystävällisimmiksi todetut hiilivoimalansa osana vihreää anekauppaa ja taloutemme tuhoamista. Enää vain 15 prosenttia kasvihuonekaasuista tulee EU:sta ja jo yli puolet ylikansoitetuista kehitysmaista. Meillä olisi siis täysi syy vaatia kehitysmaaksi YK:n tilastoissa luokiteltua Kiinaa jatkamaan jo lopettamaansa enintään yhden lapsen politiikkaa eikä maksaa ilmastotukina siihen suuntaan yhtään mitään. Kehitysmaita voisi vaatia aloittamaan vaikka kokonaisen lapsettomuuskampanjan.

Filosofisesti katsoen vastuu jälkeläisistä kuuluu aina niiden tekijöille itselleen eikä muille, vaikka kulut mamujen lastenvaunuostoksista kierrätetäänkin nyt sosiaalitoimen kautta meille suomalaisille. Väestömme säilyminen yksiaineksisena voidaan nähdä myös itseisarvona, jota pitää edistää – vaikka väestön vähenemisen hinnalla.

18. huhtikuuta 2018

Maailma olisi parempi ilman mediaa


Julkisen sanan neuvosto JSN on toimittajien etujärjestö, joka ei arvostele mediaa, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa.

Samanlainen on Päätoimittajien Yhdistys PTY. Noin vuosi sitten se julkaisi kannanoton, jonka mukaan ”uutisoimatta jättäminen ei rajoita sananvapautta” ja ”toimittajat käyttävät työssään työnantajansa sananvapautta mutta eivät omaa sananvapauttaan kansalaisina”. Ylen jutussa PTY:n ensimmäinen varapuheenjohtaja, MTV3:n uutisten vastaava päätoimittaja ja nyttemmin myös Yleisradion toimitusjohtajaksi nimitetty ylioppilas Merja Ylä-Anttila puolusti päätoimittajien oikeuksia toimittajien sananvapautta vastaan.

Viime viikolla Päätoimittajien Yhdistys ja päätoimittajat yli 80 mediasta julkaisivat vaatimuksen, että myös toimittajilla pitäisi olla laajempi sananvapaus ja suurempi lainsuoja kuin muilla ihmisillä:

Vetoamme kansanedustajiin ja virkamiehiin, jotka työkseen ajantasaistavat lainsäädäntöä, vastaamaan uudenlaisiin ongelmiin. Lakiin muutama vuosi sitten tuotu vainon käsite oli askel oikeaan suuntaan, mutta hybridivaikuttamisen ja informaatiosodan keinojen kovetessa se ei kata kaikkia tilanteita.

Valtamedian sananvapaus ja toimittajien sananvalta ovat jo nyt de facto tavallisia kansalaisia huomattavasti suurempia. Päätoimittajat olivat kaiketi innostuneet Uuden Suomen toimittajaa Linda Pelkosta arvostelleen kansalaisen tuomitsemisesta käräjäoikeudessa, vaikka tuomio sinänsä olikin perusteeton. Tuotakaan tuomiota ei voitu antaa Julkisen sanan neuvoston toiveen mukaisesti ”sananvapauden” tueksi vaan ainoastaan henkilökohtaiseen loukkaantumiseen nojaten, mikä perusteluna oli täysin subjektiivinen ja on rajattu myös rikoslain kirjaimen ulkopuolelle laajakantoisten aiheiden kyseessä ollessa (arvostelin tuomiota yksityiskohtaisesti täällä).

Yllä siteeratussa kannanotossaan PTY pyrkii rutiinisoimaan ihmisten perusoikeuksiin kohdistuvat heikennykset maininnalla, jonka mukaisesti lainsäädännön ”ajantasaistamista” toivotaan ”työkseen” toimivien poliitikkojen ja viranomaisten myötävaikutuksella. Työ kun tuntuu oikeuttavan kaiken, yhtä hyvin maahanmuuton kuin prostituutionkin, vaikka oikeasti se ei niin teekään. Se ainoastaan todistaa valtamedian ja poliitikkojen vispilänkaupasta: vallan medioitumisesta.

Kovin arveluttavaa on myös erityisoikeuksien vaatiminen ja yhdenvertaisuudesta poikkeamisen tavoittelu jonkin koetun ”vainon” perusteella tai hybridi- ja infosotaan viitaten. Se on yhtä kieroa kuin hovioikeuden hiljattainen päätös korottaa niin sanotusta Asemaukion tapauksesta syytetyn Jesse Torniaisen vankeustuomiota kolmella kuukaudella ”rasistisen” motiivin vuoksi. Tuomittu oli uhri itsekin, hänen toimintansa oli reagointia väkivaltaan, ja osapuolet kuuluivat rodullisesti ja etnisesti samaan viiteryhmään.

Tuomitsijoiden ajatuskulku on näköjään ollut se, että koska uhri vastusti ”rasismia”, täytyi uhrin potkaisemisen siis olla rasismia. Tuomio oli selkeästi epälooginen, sillä lisäkakku tarjoiltiin syytetyn oletetusta poliittisesta mielipiteestä, joka ei edes koskenut uhria. Mikäli tuomioita korotellaan vain syytettyjen poliittisten näkemysten tai maailmankatsomusten vuoksi, se johtaa viranomaisten mielivaltaan.

En puolusta minkäänlaista väkivaltaa, mutta olennainen onkin yleispäätelmä. Myös muiden ideologisten tuomitsemisperusteiden sisällyttäminen lakiin tai lain käyttöön on ollut yhtä epäoikeudenmukaista. Enää ei riitä, että laissa on ideologisia kohtia, jotka mahdollistavat ”uskonrauhan rikkomisesta” tai ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” tuomitsemisen vain siksi, että joku ilmaisee epäsympatiaa tiettyjä näkemyksiä tai henkilöitä kohtaan (kaikestahan ei tarvitse pitää).

Vasemmistolaisten Demla-juristien myötävaikutuksella lakiin ollaan ujuttamassa ”vainon” rinnalle myös muita subjektiivisia tai universaalikommunistisia tuomitsemisperusteita, kuten ”vihapuhe”, joka on peräisin kansainvälisestä yhteisöstä eikä kuuluisi pohjoismaiseen oikeuskäytäntöön. Poliittiset tuomiot ihmisten mielipiteistä kuuluvat Kiinan kansantasavaltaan, jossa ihmisiä laitetaan katumaan sanojaan toreilla ennen heidän julkista teloittamistaan. Se puolestaan seuraa, mikäli itsekritiikkitilaisuuksissa esitetty anteeksipyyteleminen ei ole aitoa.

Myös Suomessa tasavallan presidentti katsoi, että erään puolueen puheenjohtaja ei ollut osoittanut ”tehokasta katumista”. Muun muassa siksi puolue syöstiin pois hallitusyhteistyöstä. Avatessaan vihapuhekeskustelun osana vaalikampanjaansa Sauli Niinistö otti lähtökohdakseen Saksan vihapuhelainsäädännön, jossa verkkopalvelun ylläpitäjiä velvoitetaan poistamaan ”vihapuheeksi” väitetty argumentaatio vuorokauden sisällä miljoonien eurojen sakon uhalla.

Niinistö oli huolissaan siitä, että ”median Suomessa sananvapauden kautta harjoittama kontrolli vaarantuu”, ja ehdotti, että meilläkin ”alettaisiin pohtia sosiaalisen median alustojen omaa kontrollia mahdollisten valeuutisten levittämisestä”. Presidentti ilmeisesti haluaisi Suomeen samanlaisen lainsäädännön kuin natsitraumasta kärsivässä Saksassa ymmärtämättä, että sananvapauden tukahduttamisesta se fasismin lohikäärme vasta lentoon lähtee. Voidaan kysyä, mihin jatkokaudelle valitun presidentin kansansuosio oikestaan perustui. Ilmeisesti Suomen liittämiseen euroalueeseen, josta voi videon katsella edelleen täältä. Sen johdosta Niinistö ei ole tosin itse esittänyt ”aktiivista katumista”.

Mediassa vaaditun hyvesignaloinnin tulos on kansalaisten ja heidän sosiaalisten potentiaaliensa pisteyttäminen suotaviin ja epäsuotaviin, hieman niin kuin farssiksi ajautuneessa sote-uudistuksessa. Ilman mediaa ja valtavirtapoliitikkoja miellyttäviä näkemyksiä ei voi kohta ostaa edes koirankeksejä, mikäli se on ”yhteisönormien” tai ”yritysperiaatteiden” vastaista.

”Yhteisönormit” ovat pelkkää punavihreiden kirjastotätien harjoittamaa piilosensuuria ja ”yritysperiaatteet” liiketaloudellisia hyötynäkökohtia, jotka ohjaavat karsimaan pois kaiken kaikkia miellyttämättömän aineksen Stockmannin tiernapoikagulagin tavoin. Kuinka moraalitonta kyseinen moraaliposeeraus onkaan, se kun tapahtuu pelkästään välineellisten ja kasvottomien taloudellisten motiivien vuoksi! Työpaikkaahan kenellekään ei ole myönnetty enää pitkään aikaan sen enempää yliopistoista kuin puhtaanapitolaitokseltakaan ilman itsesensuuria ja suun kapulointia.

Erityisoikeuksien jakeleminen EU-myönteisille poliitikoille ja heitä tukevalle medialle osoittaa, että suvaitsevuuden hintana on samanlainen kansalaisvapauksien pois korventaminen, joka yleensäkin on seurauksena monikulttuurisuuden tuhoisasta ja ristiriitoja yhteiskuntaan kylvävästä ideologiasta.

Päivän Byrokraatti -sivusto kirjoitti päätoimittajien viime viikolla esittämästä vaatimuksesta ja sen leväperäisyydestä tarkkanäköisesti:

Mitään konkreettista lainsäädäntöä päätoimittajat eivät ehdota, vaan heidän asiansa on yleisellä tasolla. Vaatimustaan päätoimittajat perustelevat sillä, että heidän mukaansa journalisteja painostetaan ja jopa uhkaillaan.
Niin ehkä painostetaankin ja jopa uhkaillaankin, mutta niin painostetaan ja uhkaillaan myös muita vapaata sanaa käyttäviä henkilöitä. Toisinaan journalistien toimesta. Näyttääkin olevan niin, että jos arvostelu kohdistuu toimittajaan, kyse on ’maalituksesta’, mutta jos se on toimittajan tekemää, silloin taas ei.
Huomio kiinnittyy vetoomuksessa olevaan sanaan ’masinoitu’. Kuulostaa siltä, että päätoimittajien todellisena tarkoituksena on löytää aseita niiden, esimerkiksi perussuomalaisten poliitikkojen rankaisemiseen, jotka naljaisevat toimittajan tarkoitusperistä jotain niin osuvaa, että tuhannet ihmiset haluavat jakaa kommentin eteenpäin.

Päätoimittajien Yhdistyksen vetoomuksessa mainittiin kaksi median ammattimaista itkijänaista, Yleisradion toimittaja Jessikka Aro ja Turun Sanomien oikeustoimittaja Rebekka Härkönen, joka toimii toimittajakunnan asianajajana ja huomiota kerjäävänä trollina. Oikeasti kumpikin on varsin keskinkertainen toimittaja ja tieteellisesti katsoen mitättömyys, joista kenenkään ei tarvitsisi piitata mitään, mutta media pitää heidän uhriutumistaan palstamillimetreissä mitattuna kansallisesti merkittävänä tapahtumana. Tiedeyhteisö puolestaan vaihtaa heidän julkisuuspääomansa rahaksi, kuten kävi Koneen Säätiön myöntäessä ylioppilas Arolle professoritason apurahan (35 000 €).

Huomiota herättävää toimittajien asennoitumisessa onkin heidän narsisminsa, johon liittyen he katsovat olevansa niin paljon meitä muita etevämpiä ihmisiä, että he ansaitsevat sananvapautensa tueksi erityisoikeuksia ja muista poikkeavia puolustautumiskeinoja. Kun valtamedia on saanut osakseen tendenssijournalismia arvostelevan ryöpytyksen yleisöiltä, sillä ei pitäisi olla kerta kaikkiaan minkäänlaista otsaa vaatia julkiselta vallalta mitään vaan huomata, mistä siihen kohdistetut hyökkäykset johtuvat.

Vasemmistolaisen maailmankuvan markkinointi, monikulttuurisuuden julistaminen, maahanmuuton lietsominen, miesten syyllistäminen ja nälviminen erilaisilla telaketjufeministien kampanjoilla ovat nostaneet lukijoilta hiukset pystyyn niin, että kritiikki on ollut ansaittua eikä mitään ”hybridivaikuttamista” tai ”informaatiosotaa”.

Julkinen valta käy tuota valtamedian kanssa sytyttämäänsä sotaa kansalaismielipiteiden ilmaisemista vastaan erilaisilla sosiaalista mediaa rajoittavilla sopimuksilla, joilla Internet-toimijoita kiristetään entistä ahtaammalle. Siksi myöskään sosiaalinen media ei voi enää tuoda parannusta sananvapauden huononevaan tilaan.

Sosiaalisen median keskittyminen vain muutamien maailmanlaajuisten toimijoiden hallintaan on tehnyt sensuroinnin helpoksi. Esimerkiksi Facebook on perustanut Saksaan jättiläismäisen deletointikeskuksen, jonka 10 000 neliömetrin tiloissa ahkeroi noin puolen tuhatta orwellilaista Winston Smithiä käyttäjien viestien sensuroimiseksi vihapuhelainsäädännön nojalla.

Vastaanottajien tahoilla heränneiden nanoaggressioiden takia harjoitettava sensuuri tapahtuu erilaisten kavaltajien, ilmiantajien ja muiden katalien Juudasten toimesta, täysin ilman julkisia perusteluja, ilman oikeutusta, anonyymisti ja ilman valitusmahdollisuutta.

Professori Timo Vihavainen kirjoitti aiheesta blogikirjoituksessaan ”Kirjojen ja ajatusten kieltämisestä” ansiokkaasti:

Kyse on niin sanotusta poliittisesta korrektiudesta. Tarkoitan myös sitä sensuuria, jonka tapaamme Facebookista. Bannaus on siellä jo tuiki tavallinen ilmiö. Näyttää ilmeiseltä, ettei sen harjoittajien mieleenkään juolahtaisi pitää toimintaansa halveksuttavana. Ehkäpä asia on jopa päinvastoin. Jokin sana, lause tai ajatus kun näet saattaa sotia joitakin yhteisönormeja vastaan. Niiden ylläpitäjä voi kaiketi tuntea vaikkapa ylpeyttä toimistaan.
Pidän ennenkuulumattomana häpeänä sitä, että joidenkin, nimettömien sensorien annetaan terrorisoida mielivaltaisesti sananvapautta maailmanlaajuisessa sosiaalisessa mediassa. Vähin, mitä voidaan vaatia on, että jokainen sensori ilmoittaa reilusti nimensä ja esittää perustelunsa sille, miksi hän on uskaltautunut rikkomaan yhtä ihmisen sosiaalista perusoikeutta eli sananvapautta vastaan.
Toinen hyvin arveluttava ilmiö on nettipoliisi. Pitääkö todella paikkansa, että pelkästään Suomessa on kaksisataa nettipoliisia tai ylikin? Tämä ei ole enää mikään pikkujuttu missään mielessä. Millaiset ovat heidän valtuutensa ja millaisia ovat heidän käytäntönsä? Miten on edes mahdollista, että nettipoliisi saattaisi itsenäisesti tehdä ratkaisuja esimerkiksi jonkin aineiston sensuroinnista? Eikö ainoa laillinen tapa reagoida rikolliseksi katsottuun puheeseen ole rikosilmoituksen tekeminen ja aineiston valmistelu syyttäjäviranomaiselle? [...] 
Kaikki kielletyt kirjat eivät ole kiinnostavia, mutta yleisesti ottaen kielto on aina jonkinlainen laadun tae. Kiellossa on kyseessä yritys hallita ajattelua ja samalla tunnustus siitä, etteivät kiellon perustana olevat järjen argumentit ole riittäviä.

Aikana, jolloin valtamedia on menettänyt kaiken kunnioituksen yleisöjen silmissä, sille ei ole jäänyt muuta keinoa maineensa parantelemiseen kuin Pressiklubin ja Pyöreän pöydän kaltaiset ohjelmat, joissa toimittajat haastattelevat toimittajia, ja heitä puolustaa tietty yliopistokommunisten joukko. Niinpä kenenkään ei pitäisi asennoitua mediaan ylipäänsä vakavasti. Jokaisen filosofisella asenteella varustetun ihmisen pitäisi huomata, että median toiminta on pelkkää yleisöjen hallintaa ja manipulaatiota alusta loppuun asti.

Ehkä onnellisin olisi sellainen maailma, jossa tuota välittävää porrasta, mediaa, ei olisi lainkaan olemassa, ja ihmiset hankkisivat tietonsa alkuperäislähteistä ja toinen toisiltaan.

Yhdysvaltalainen filosofi, lehtimies ja politiikan kommentaattori Walter Lippman esitti pessimistisessä teoksessaan Public Opinion jo vuonna 1922, että median manipuloimat kansalaiset eivät kontrolloi poliittista valtaa, vaan kansalaiset ainoastaan toistavat median ja valtaa pitävien poliitikkojen heille opettamia näkemyksiä. Kaikki on siis valmiiksi suodatettua ja sumennettua valtavirtamediassa, jossa todellisuuden pienimmän rakenneyksikön ja totuuskorrespondenssin muodostaa tavallisen demaritelevisionkatsojan, hänen koivuviilusta taivutetun nojatuolinsa ja TV-settinsä välinen myyttinen yhteys.

Niin sanottu sosiaalinen media ja blogosfääri olivat murtamassa umpion, mutta vain hetkeksi. Olemme jälleen kulkemassa kohti aikaa, jolloin rippikoulusta päässeet Janica-Emiliat pyrkivät toimittajina päättämään valtiofilosofiasta ja kertomaan, kuinka meidän täytyy ajatella ja elää.

Tehdään siis maailmasta parempi paikka: pannaan media kokonaan pois ja esitetään ajatuksemme suoraan toisillemme, tai kerrotaan niistä yhteiskunnallisessa todellisuudessa, kaduilla, kujilla ja poliittisessa osallistumisessa.

15. huhtikuuta 2018

Islamkirja loppui kaupasta kuin hehkulamput sosialismista


Evp-kapteenin ja Helsingin nykyisen kaupunginvaltuutetun Atte Kalevan kovin tapaus lienee se, kun hän joutui vaimonsa kanssa al-Qaidan panttivangiksi Jemenissä tultuaan siepatuksi Sanassa. Hänen pelottomasta vaaran vyöhykkeelle hakeutumisestaan voisi kuka tahansa pinssieversti lausahtaa, että ”Te olette rohkea mies”.

Jostakin syystä Kalevan sotilasura ei jatkunut. Hän pääsi kuitenkin kokeilemaan, miltä sharia-lain alaiseen muslimivaltaan sopeutuminen vaikuttaa länsimaalaisen koe-eläimen näkökulmasta.

Kulkiessani Kampin Suomalaisen Kirjakaupan ohitse huomasin, että Otava on julkaissut Atte Kalevan teoksen Jihad ja terrori, ja kirja oli kohonnut myytyjen teosten listalla toiseksi. Kun olin seuraavana päivänä menossa raha kädessä kirjaa ostamaan, se oli viimeistä nidettä myöten kadonnut hyllyistä ja ilmeisesti myyty loppuun.

Niinpä en voi nyt arvioida teosta. Joudun tyytymään vain aiemmin lukaisemaani takakannen tekstiin, joka löytyy myös kustantajan esittelystä täältä. Sen mukaan ”Jihad ja terrori tarjoaa maltillisen, kiihkottoman ja asiantuntevan yleiskatsauksen jihadismin historiaan ja terrorististen organisaatioiden kehitykseen”.

Minun silmääni pisti turvasana ”maltillinen”. Se toi mieleen sosialismin ajan sanankäytössä suositun käsitteen ”uudistusmielinen” tai ”reformistinen”. Niihinkin liittyi, että kannanottaja ei sanonut oikeaa mielipidettään sosialismista eikä varsinkaan tunnustanut haluavansa kumota järjestelmää kokonaan vaan vain hillitysti uudistaa sitä. Hän oli siis maltillinen, mutta uskollinen järjestelmälle kuitenkin.

Kun kustantajan täytyy korostaa teoksen olevan ”maltillinen”, se kertoo, että kirjoittaja joutuu rajoittamaan itseään tai että häntä pidätellään. Minulle sanan ”maltillinen” käyttö vihjaa, että kaikki sanottu ei taida edustaa kirjoittajan näkemyksiä ihan sellaisina kuin ne ovat.

Nykyisin ei riitä, että muslimin toivotaan olevan maltillinen, vaan myös islamkriitikon toivotaan olevan maltillinen välttääkseen kiusalliset kinkerit, joissa ihmiseltä tivataan, ”oletko islamin asiantuntija” (todellinen asiantuntija katselee asioita aina kriittisesti ulkoapäin eikä siten voi koskaan olla himokkaimpien islamofiilien tarkoittamalla tavalla asiantuntija).

Huomiot ohjaavat myös laajempiin ajatuskulkuihin. On tietysti hyvä, että kustantajat julkaisevat islamin väkivaltaisuutta käsitteleviä kirjoja. ”Maltillisuuden” korostaminen antaa kuitenkin näyttöä kaksinaamaisesta suhteesta monikulttuurisuuden ideologiaan ja islamiin. Olisiko mikään kustantaja julkaissut täsmälleen samaa tekstiä, jos sen kirjoittaja olisi Jussi Halla-aho, Olli Immonen, Laura Huhtasaari tai vaikkapa minä? Ei varmasti (korjatkaa, jos olen väärässä).

Myös julkaisupolitiikassa on kyse ihmisten karsinoimisesta ”maltillisiin” ja muka-radikaaleihin, joista lavastetaan olkiukkoja kaiken pahan töhrimiseksi heihin.

Kokoomus on Suomessakin nykyisin ”maltillinen”, ei kansallinen, kuten ennen. Henkisiksi ruotsalaisiksi taannuttuaan on kokoomuslaisten enemmistö mennyt pysyvään vikasietotilaan ja pyrkii näyttäytymään näennäisen kansallismielisenä, vaikka puolueessa ei ole pitkään aikaan ollut merkkiäkään isänmaallisuudesta tai siitä, että puolue ajaisi Suomen etuja, jotka on uhrattu globalisaatiolle, monikulttuurisuudelle, EU-federalismille ja maahanmuutolle, eikä puolueen linjaa voi erottaa vasemmistosta.

Jotta liberaalina esiintyvä oikeisto olisi voinut säilyttää toimintakelpoisuutensa vasemmiston sanelemien ehtojen pelissä, sen on täytynyt irtisanoutua kaikesta kansallismielisyydestä ja julistaa olevansa vasemmiston ihanteiden kannalla. Juuri siitä sikiää ”maltillisuuden” korostaminen.

Leimautumista pelkäävät porvaripuolueet tuomitsevat ankarasti aidon kansallismielisen oikeiston vain yhdestä syystä: vasemmiston harjoittama pitkäjänteinen propagandatyö on saanut näyttämään kaiken isänmaallisuuden ja maahanmuuttovastaisuuden äärioikeistolaisuudelta tai jopa fasismilta, joka on torjuttava maltillisuuden magialla.

Juuri tästä syystä trumpilainen oppositio, la nouvelle droite ja alt right ‑ajatuspajat alkoivat kutsua oikeistoliberaaleja poliitikkoja vasemmistoa nuoleskeleviksi kukservatiiveiksi (engl. cucservatives) eli näennäiskonservatiiveiksi. Sana on johdeltu englannin kielen sanasta ”cuckold” (aisankannattaja), ja Suomessa sillä voidaan viitata Keskustaan ja Kokoomukseen, joiden puheenjohtajat ovat rähisseet voimakkaasti kaiken kansallismielisyyden pois kitkemiseksi ja kukkuneet, kuten Petteri Orpo, ettei kansallismielisyydestä ”voi seurata mitään hyvää”.

Se oli strutsinmunan kokoinen vale Kokoomuksen puheenjohtajan suusta ottaen huomioon, että koko hyvinvointiyhteiskuntamme on luotu kansallisen edun ja konsensuksen takaavan kansallisvaltioaatteen kautta.

Vihervasemmiston sertifioimiin oikeistopuolueisiin on sitten jäänyt vain muutama Atte Kalevan ja Wille Rydmanin tapainen erimielinen, jotka ovat pyrkineet kosiskelemaan maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja EU-politiikasta toisin ajattelevien ääniä. Politiikkaan heillä ei ole kuitenkaan ollut mitään vaikutusta, ellei nyt ajatella suurmoskeijan torppaamista Helsingin valtuustossa. Ja sekin tehtiin vain Jan Vapaavuoren imagon irrottamiseksi vihreiden tavoitteista ja pahimman vaihtoehdon eli Anni Sinnemäen kiilaamiseksi sivuun pormestaripoloneesissa.

Valtakunnanpolitiikassa Kokoomuksen kellokkaat ovat joka tapauksessa painaneet kuuliaisesti nappia puoluejohdon ja ryhmäkurin mukaan, mikä on tehnyt vanhojen oikeistopuolueiden esiintymisestä kansallismielisinä puhdasta populismia. Vasemmiston taakse Kokoomus ja Kepu hiipivät aina, kun on tarkoitus sulkea Perussuomalaiset kaiken poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle filosofisesti dynamiittityhmällä cordon sainitairella ja eristämispolitiikalla.

Koska media ja kustantajat vaikenevat kaikesta oikeasti kriittisestä ja analyyttisestä tutkimuksesta, jota on luonnollisesti vaikea saada myös kirjakaupoista, suositan tässä yhteydessä luettavaksi YTM ja HuK Tapio Holopaisen kirjaa Islam ja Suomi – Huomioita 2000-luvun maahanmuutosta ja sen seurauksista. Vallitsevan sensuurin merkiksi kirjoittaja on joutunut julkaisemaan sen omakustanteena, mikä nykyisin toimii asian kuin asian totuusvakuutuksena. Kun jakelee teoksensa netissä, ne eivät pääse myöskään heti loppumaan, ja muutamia voi ladata täältä.

---

Päivitys 18.4.2018: Saatuani Kalevan kirjan käsiini totesin sen olevan historiavoittoinen. Kaleva kiinnittää huomiota lähinnä väkivaltaiseen jihadismiin mutta sivuuttaa islamin ja länsimaisten yhteiskuntien yhteensopivuusongelmat ja väittää, ettei islam sinänsä ole uhka. Jos islamin uhka määritellään vain radikaalin vähemmistön kautta, sivuutetaan kokonaan se, että muslimien massamaahanmuutto muodostaa jo sinänsä uhan länsimaisten kansakuntien olemassaololle. Sulkiessaan silmät islamin etnonationalistiselta valloitustyöltä Kaleva osoittaa, ettei hänellä ole tutkimustoiminnalleen yhteiskuntateoreettista perustaa.

Paremmin aihetta käsittelevät Hege Storhaug teoksessaan Islam Yhdestoista vitsaus ja Ilmari Hiidenlehto kirjassaan Profeetta Muhammedin haamu, jossa kerrotaan, miksi islam ei ole koskaan sallinut kriittistä itseensä kohdistuvaa tutkimusta. Muhamettilaisuus on pysäyttänyt kokonaisen kulttuurin keskiaikaiselle tasolle, eikä uskonnon ornamenteissa ole kehumista.

Viimeksi mainitun teoksen kirjoittaja on suomalainen professori, mutta hän on julkaissut kirjansa salanimellä pyrkien suojelemaan asemaansa yliopistoyhteisössä ja vältellen vihervasemmistolaisten kollegojensa kaunaa, sabotaasia ja vihaa. On hirveä tappio tieteelle itselleen, että edes virkoihinsa vakituisesti köytetyt professorit eivät uskalla sanoa näkemyksiään omalla nimellään, vaan heidän täytyy paeta nimimerkkien taakse median, muslimien ja tieteenharjoittajina esiintyvien katalien punakaartilaisten kostoa peläten.

12. huhtikuuta 2018

Valtamedia vaikenee terrori-iskun suomalaisuhreista


Kun Turun terrori-iskusta syytetty Aberrahman Bouanane astui äskettäin oikeuden eteen, hän kertoi halunneensa leikata irti ihmisten päitä. Kun Helsingin yliopiston dosentti ja Eurooppa-tutkimusverkostoon palkattu asiantuntija Leena Malkki arvioi tapahtumia viime syksynä, hänellä oli suuria vaikeuksia myöntää, että kyse olisi ollut terrorismista.

Sen sijaan hän ohjasi kansalaisia olemaan ”pelkäämättä” ja kieltäytymään seuraamasta maailman tapahtumia: ”Jos terrorismi alkaa liiaksi ahdistaa, kannattaa sulkea tietokone ja televisio sekä suunnata huomio välillä muihin asioihin. Useat tutkimukset viittaavat siihen, että terrorismi pelottaa enemmän niitä, jotka seuraavat tiiviisti iskuja koskevaa uutisointia.” Oikeassa hän tuli olleeksi lähinnä siinä tunnustuksessaan, että ”me emme vielä tiedä mitään”.

Kirjoitin jo tuolloin median tavasta nyplätä sankaritarinaa iskusta epäiltyjen kanssa samaan etniseen viiteryhmään kuuluville ja jättää suomalaisuhrien ja heidän avukseen rientäneiden suomalaisten sivullisten osuus huomiotta. Sama järjestelmällinen mielipiteiden muokkaus näyttää jatkuvan yhä.

Sekä Iltalehti että Ilta-Sanomat kirjoittivat eilisissä paperinumeroissaan vain iskussa haavoittuneen Britannian kansalaisen ja Ruotsissa asuvan Hassan Zubierin kärsimyksistä. Syytetty, joka on oikeudenkäynnissä paljastanut haluavansa tehdä Suomesta islamilaisen valtion, sanoi nähneensä Zubierin ”toisen uskontokunnan edustajana”. Tämä ikään kuin selittää kaiken.

Vaikka muiden uhrien poissaoloa oikeudenkäynnistä perusteltiinkin sillä, että he eivät halunneet tulla paikalle, on median vaikeneminen heidän roolistaan omituista. Erikoista yleensäkin on, minne terrorismin länsimaalaiset uhrit ja heidän omaisensa ja läheisensä katoavat mediasta.

Kun pelkästään Ranskassa on surmattu tai haavoitettu viime vuosina useita satoja länsimaalaisia ihmisiä, on hämmentävää, että mikään valtavirran tiedotus- tai toitotusväline ei seuraa heidän verivanojaan ja tee heistä todellisuutta läpivalaisevia juttuja. Luulisi, että vähintään Alibin ja Seiskan tapaiset julkaisut olisivat kiinnostuneita asioista ja tekisivät suomalaisten uhrien elämästä raportteja tyyliin ”mitä heille kuuluu tänään”. Heitä eivät kuitenkaan seuraa paparazzit heidän käydessään noutamassa laatikolta postia. Median vaikeneminen on systemaattista ja arvatenkin tarkoituksellista.

Asiasta jää peittelyn, salailun ja sensuurin vaikutelma. Tulkintoja on kaksi. Valtamedia nostaa terroristien kanssa samaan etniseen viiteryhmään kuuluvat uhrit esille, koska se auttaa mediaa pehmentämään ja peittelemään sitä muutoin jyrkkää ja todellisuudessa itsessään vallitsevaa seikkaa, että muslimiterroristit suuntaavat iskunsa länsimaita ja niiden ei-islamilaista kantaväestöä vastaan. Toiseksi on mahdollista, että tekijöiden kanssa samantaustaisia uhreja korostetaan siksi, että se auttaa mediaa sen omassa terrorisminvastaisessa informaatiosodassa, kun iskujen suunnittelijoille voidaan tätä kautta viestittää, että uhriksi voi osua myös joku hurskas hengenveli.

Olipa viestinnän tarkoitusperän kanssa niin tai näin, uutisointia leimaa joka tapauksessa ”yhteiskuntavastuullisen”, ”sananvastuullisen” ja ”vastuuvalheellisen” journalismin sävy.


Aiheesta aiemmin:

Terrori-iskun jälki-impact
Mitä iloa iskuista? Terrorismi ja ”positive thinking”
Valhemedian likaiset legendat
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Me emme tarvitse sharia-murhaajia

10. huhtikuuta 2018

Onneen ei ole oikotietä


Sanoma-yhtiöiden Oikotie-palvelu tunnetaan ”Kun aika on” -televisiomainoksistaan. Aina, kun nuo ajan Angstilla ahdistelevat mainokset alkavat soimaan TV:ssä, minulle tulee samanlainen tunnelma kuin Katri Helenan laulaessa iskelmän ”Ei kauniimpaa” vuonna 1969. Tämä ei liene poikkeuksellista, sillä onhan myös mainoksen pohjana toimiva Seija Simolan ”Kun aika on” samalta aikakaudelta ja vain pari vuotta tuoreempi.

Ajan nopsaan rientämiseen viitaten Oikotien mainokset muistuttavat ikävällä tavalla kaiken kansan vanhenemisesta ja luovat katsojille ankean tunnelman, että he ovat joka tapauksessa ikäloppuja luusereita.

Konserni toikin pelastuksekseen ruutuun pirteän ja tulevaisuudentoivoa täynnä olevan mainoksen nimeltä ”Nyrkkeilijä”, jossa nyrkkeilyä harrastava musta mies hakkaa vihamielisesti nyrkkeilysäkkiä, muhinoi blondin naisen kanssa ja etsii tämän kännykällä työpaikkaa Oikotien ilmoituksista.

Mainoksen tarina ei paljasta, löytyykö paikkaa loppujen lopuksi vai ei, mutta teksti väittää, että ”elämän tärkeimmät taistelut käydään kehän ulkopuolella”. Hämäräksi jää, mihin ”kehällä” ja sen ulkopuolisilla kamppailuilla viitataan. Ilmeisesti syrjintään. Joka tapauksessa väite pyrkii luomaan uhripääomaa värilliselle väestölle samalla, kun semioottiset metaviestit yrittävät oikeuttaa etnisen vähemmistön harjoittamaa epävirallista voiman käyttöä. Mainokselle on myös jatko-osa ”Takaisin kehään”, jossa sama pariskunta kärvistelee puoli vuosisataa vanhempina. Molemmat mainokset on tehnyt suunnittelutoimisto Cassius.

On tietenkin puhdasta sattumaa, että tarina ja näyttelijöiden casting menivät näin. Henkilöt valittiin varmaankin satunnaisotoksella, ja tahattomana sivuvaikutuksena mainoksessa tultiin propagoineeksi ylirajaisten pariutumisten yhteiskunnallista suositeltavuutta. Tästä suomalainen valkoinen heteromies ihastuu ikihyviksi, mikä selvästi on Helsingin Sanomien tarkoitus. Esitykset toimivat varmasti nimenomaan mainoksina. Yllätyksetöntä Helsingin Sanomilta tyyliin ”tähän olemme tottuneet”.

Myönteistä noissa lähes puolen vuosisadan takaisissa iskelmissä on, että maailma oli tuolloin vielä mallillaan, mutta sekin lähinnä herättää nostalgisen menetettyjen aikojen kaipuun.

1. huhtikuuta 2018

Miten tendenssijournalismi tuhoaa median uskottavuuden? – Uusia kirjoja


Kuten muutamat ovat ehkä huomanneet, olen pitänyt tieteen, median ja politiikan tutkimusblogiani vuodesta 2006, ja kirjoituksiani on kertynyt runsaat 1300. Ilman lukijoita se ei olisi ollut mahdollista, joten kiitokset kaikille kiinnostuneille.

Tämä blogini on osa vaihtoehtoista mediaa. Valtamedia on itse luonut vaihtoehtoisen median omalla sensuurinhalullaan ja yrityksellään lavastaa omasta agendajournalismistaan poikkeava ajattelu valheelliseksi. Arvostella ei olisi saanut sen enempää maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, Euroopan unionin liittovaltiopolitiikkaa, yhteispäätösmenettelyä, euroaluetta kuin feminismiäkään. Ei, vaikka rajoittamaton kriittisyys on totuudellisen viestinnän ehdoton edellytys.

Tieteenharjoittajan tavoilleni uskollisesti minä en ole ollut tottelevainen. Olen pyrkinyt toteuttamaan filosofian parhaita perinteitä murtamalla tabuja ja käymällä käsiksi poliittisen korrektiuden taakse verhottuihin ongelmiin. Tieteessä ei pitäisi olla asioita, joista ei saa puhua. Oletuksia, luuloja ja huhuja on nimenomaan silloin, kun asioista ei voida argumentoida avoimesti ja kriittisesti.

Olen arvostellut kirjoituksissani myös yhteiskunta-, oikeus- ja humanistisia tieteitä leimaavaa uuspolitisoituneisuutta. Kommunistista maailmankuvaa propagoidaan yliopistoissa nykyisin monikulttuurisuuden uustaistolaiseen ideologiaan paketoituna. Siihen liittyy maahanmuuton vaatimuksia, paremman sosiaaliturvan tavoittelua, valituksia valtiontalouden huonosta tilasta ja ihmisoikeusteollisia utopioita, jotka yhtä aikaa esitettyinä ovat perin hullunkurisia.

Okei, tiedän. Yllä esitetyt väitteet edellyttävät laajan ja perusteellisen perustelun. Perustelut on kuitenkin jo esitetty. Niinpä julkaisen nyt kaikki blogikirjoitukseni vuosilta 2011–2017 yhtenäisinä verkkokirjoina, jotka voi imuroida ja tallentaa seuraavien linkkien takaa:

Vastahankaan: Punavihreän kuplan puhkaisuja – Blogikirjoituksia 2017 (ISBN 978-952-68942-5-6),

Sanaakaan en vaihtaisi pois: Kirjoituksia maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kansainvälisyydestä – Blogikirjoituksia 2015–2016 (ISBN 978-952-68942-4-9),

Minuutti on mennyt: Synkkää yksinpuhelua vieraantuneesta valtakunnasta – Blogikirjoituksia 2011–2014 (ISBN 978-952-68942-3-2).

Nämä kokoelmat ovat ennen julkaisemattomia. Olen pyrkinyt dokumentoimaan ja perustelemaan argumenttini vahvasti; esimerkiksi viimeisimmässä teoksessani on toista tuhatta viitettä. Kirjat voi tallentaa ja niitä voi edelleen jakaa ja esittää PDF-dokumentteina Creative Commons 4.0 -lisenssin mukaisesti, joten lataa ja jakele ilmaiseksi! Muistutan joka tapauksessa kaikille, että en ole filosofi miellyttääkseni ketään vaan sanoakseni sen, minkä katson hyväksi.

Mikäli ei muuta viitsi tai jaksa lukea, voi perehtyä teokseni Vastahankaan: Punavihreän kuplan puhkaisuja johdantolukuun ja sivulta 632 alkavaan päätöslukuun ”Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä?”. Niissä kerrotaankin tavallaan kaikki.

Teokset ovat jatkoa aiemmin painettuina kirjoina julkaisemilleni blogikirjoituskokoelmille Sensuurin Suomi: Filosofisesti korrekteja kolumneja arkipäivän ajatusrikoksista (2006–2008), Kansanvallan varkaat: Kirjoituksia demokratian kaventamisesta Suomessa (2009) ja Valhe kaatuu: Fatwoja ja jeremiadeja eripuraisesta Euroopasta (2010–2011).