30. marraskuuta 2010

Hallituksen talouspolitiikka tuhon tiellä


Suomi on menossa takaamaan Irlannille annettavia luottoja 740,7 miljoonalla eurolla, kertoo hallitus. Tämä edellyttää, että eduskunta äänestää paketin puolesta perjantaina. Takaus on 507,5 euron pääomaosuudelle, josta Irlanti saa lopulta vain 333 miljoonaa.
Se, että rahaa siirretään vuotavalla ämpärillä, johtuu tavasta, jolla Tuppuraiset toimivat Tappuraisten takuumiehinä. Monen takaavan maan talous on niin pahasti roudassa, että valtiovarainministerien raappahousuissa voisi säilyttää lampaanviulua.

Kun osa markkinoilta nostettavasta lainasta jätetään ERVV:n omaan kassavarantoon, raha irtoaa lainoittajilta edullisemmin. Tämä merkitsee, että Irlantia varten varatuilla summilla valmistaudutaan kriisin jatkumiseen ja Portugalin sekä Espanjan luotottamiseen.

Takaus on takaus. Jokainen ihminen varmasti ymmärtää, kuinka ajattelematonta ja suorastaan tyhmää, on mennä vetämään nimensä naapurin tai sukulaisen velkapapereihin. Paras neuvo, jonka haluan lähimmäiselleni antaa, onkin se, että älä koskaan takaa kenenkään lainoja.

Jos Irlanti ei selviä lainojensa takaisinmaksusta, lainat lankeavat suomalaisten veronmaksajien maksettaviksi. Hallituksella näyttää olevan varaa ja halua kaikkeen tähän, mutta ei suomalaisten ihmisten oman hyvinvoinnin turvaamiseen.

Pyramidihuiputukseen perustuvaa Euroopan kriisimaiden kauttakulkuluototusta on perusteltu kahdella argumentilla. Ensinnäkin on väitetty, että näin estetään ”vaikeasti hallittava rahoitusmarkkinahäiriö”. Ja toiseksi on väitetty, että luotottamisesta ja takaamisesta on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Todellisuudessa esimerkiksi Kreikan taloustilanne on viimekeväisen tukipaketin jälkeen vain huonontunut. Parempi olisi ollut saattaa maa velkasaneeraukseen tai irrottaa koko kansantalous eurosta sekä devalvoida maan oma valuutta.

Myöskään pankkeja ei tule tukea pohjattomasti. Niiden voisi antaa kaatua. Todellisuudessa pankit eivät koskaan romahda, vaan ainoastaan vaihtavat omistajaa. Ainoa, missä kriisi näkyisi, olisivat pankkien tilinpäätökset, joihin johtajat joutuisivat kirjaamaan tappioita. Euroopalla on edessään Ranskan suuren vallankumouksen kaltainen prosessi, jossa kansalaisten on kaapattava valta takaisin yleiseurooppalaista politiikkaa ajavilta ministereiltä ja pankkiireilta sekä palautettava vallankäyttö kansallisvaltioiden suvereeniin ja kunkin maan kansallista etua edistävään kontrolliin.

Tämän kaiken tapahtuessa asuntoministeri Jan Vapaavuori valittaa Uuden Suomen kolumnissaan, että ”Suomen talous on kestämättömällä tiellä”. Hyvä se on sanoa, kun on itse asioista vastuussa, suorastaan syypää asioiden kurjaan tilaan.

Vapaavuori väittää, että ”[k]un talouskurjuus ei näy ihmisten omassa elämässä, on vaikea mieltää, että valtiontaloudessa se näkyy”. En tiedä, missä todellisuudessa Vapaavuori elää, mutta totuus on, että kurjuus näkyy aika selvästi monen suomalaisen elämässä. Helsinkiläisistäkin köyhyysrajan alapuolella ryömii 12,5 prosenttia.

Vapaavuori aikoo käyttää huonoa taloustilannetta suomalaisten aseman huonontamiseen samanaikaisesti, kun rahahanat pidetään auki vieraiden maiden hyväksi. Hän kirjoittaa, että ”[e]nnen kaikkea julkisten palveluiden tuottavuutta on olennaisesti nostettava ja koko julkisten palveluiden nykyrakenne kyseenalaistettava”. Tämä tarkoittaa, että sosiaaliturvaa ja eläkkeitä heikennetään, vaikka ulkomaalaisten hyväksi piikki pidetään auki.

Vaatimus, että ”on käytävä rehellinen keskustelu, missä menee julkisen vastuun raja”, tarkoittaa, että Vapaavuori ei haluaisi valtion kantavan vastuuta työttömistä, eläkeläisistä, sairaista, vanhuksista eikä muistakaan suomalaisista vaan ainoastaan kreikkalaisista, irlantilaisista, portugalilaisista ja espanjalaisista sekä mahdollisimman suuresta maahanmuuttajien määrästä.

Asuntoministeri viittaa myös ”väestön ikääntymiseen” vihjaten siten, kuinka tärkeitä kokoomuksen ponnistelut maahanmuuttajien ylimäärän saamiseksi ovat olleet, ja miten välttämätöntä on jatkaa humanitaarista maahanmuuttoa ja torjua sitä suunnattoman suurta työvoimapulaa, joka odottaa hamassa tulevaisuudessa.

Kun Vapaavuori toivoo, että asiaa koskeva ”väistämätön keskustelu voitaisiin aloittaa jo ennen vaaleja”, kysyn, miksi omat aloitteeni koko valtionpolitiikan saattamiseksi järjellisille raiteille on systemaattisesti torjuttu, eikä yhtään väistämätöntä tosiasiaa ole haluttu ottaa kuuleviin korviin.

Paikkaansa pitää kyllä Vapaavuoren toteamus, että ”Suomessa ei tänä päivänä ymmärrettävistä syistä ole juuri minkäänlaista kriisitietoisuutta”. Parhaiten tämä toteamus sopii hallitusvastuussa oleviin puolueisiin itseensä.

25. marraskuuta 2010

Pienoistutkimus ravintolapalon attribuutioista


Teorioita, joilla tutkitaan, miten ihmiset kuvailevat ja selittävät erilaisia arkielämän ilmiötä, sanotaan psykologiatieteen piirissä attribuutioteorioiksi. Jos esimerkiksi 5-vuotiaalta Jessicalta kysytään, ”Mitä äitisi tekee silloin kun et itse ole kotona?”, voi vastaukseksi saada iloisen: ”Oottaa mua!” Lapsi selittää ja tulkitsee asioita vain oman itsensä kautta eräänä merkkinä kehittymättömyydestään. Tosiasiassa äiti saattaa vaikkapa harrastaa avioliiton ulkopuolista seksiä pöpilääkärinsä kanssa.

Attribuutioteoriat tulivat mieleeni, kun ihmiset alkoivat repiä leukojaan Tampereella viime maanantaina tapahtuneen ravintolapalon johdosta, sen, jota epäiltiin myös ”ulkomaalaisravintolan tuhopoltoksi”.

Vihervasemmisto vihjaili, että asialla ovat olleet ”persut tai muut rasistit”. Esimerkkiä näytti Päivi Lipponen, joka piti tapahtunutta automaattisesti suomalaisten tekemänä viharikoksena. Persut puolestaan turvautuivat ”ei välttämättä” -argumenttiin ja epäilivät, että syyllisiä voivat olla esimerkiksi kurdit tai että pizzerian saattoivat polttaa omistajat itse vakuutuskorvauksen toivossa! Eräät tietäväiset tähdensivät ja toruivat, kuinka tärkeää on ”tutkia ensin ja hutkia sitten”, ikään kuin yksinkertaisimmatkin eivät sitä muuten ymmärtäisi. Tähän päivään mennessä on selvinnyt, ettei kolme kuolonuhria vaatineeseen paloon liity viharikosta, mutta poliisi on vanginnut ulkomaalaisomistuksessa olleen ravintolan pääomistajan havaittuaan, että palo on saanut alkunsa sisätiloista.

Moraalisesti on selvää, että viharikollisuus on lopetettava niin kuin muukin laittomuus. Väkivalta on väärin. Mutta olisi myös epä-älyllistä typistää asioita pelkän syyttelyn, normittamisen ja rankaisemisen tasolle. Normatiivinen eetos jää ohueksi, koska se ei kerro, mistä oikeastaan on kysymys. Silloin kun kyseessä on viharikollisuus, on muistettava, että rasistiseen väkivaltaan ovat syyllisiä paitsi ne, jotka sitä harjoittavat (yhtä hyvin kantaväestöstä kuin ulkomaalaisistakin), myös ne, jotka luovat konfliktien aiheita liiallisella maahanmuutolla. Lisäksi syyllisiä ovat kaikki, jotka kylvävät kannanotoillaan eripuraa, sillä aina on joitakin seinähulluja, jotka ottavat (anarkistien kielellä sanottuna) ”tekojen propagandan” todesta.

Mutta palataanpa attribuutioteorioihin. Pizzerian palaessa ja fleimien leiskuessa kiintoisimmiksi ovat osoittautuneet ihmisten selitykset. Puolustelut ja syyttelyt ovat paljastavia. Vanha vitsi ”mitä enemmän palokuntaa, sitä suuremmat vahingot” viittaa ihmisten tapaan yhdistellä asioita ja keksiä syy–seuraus-suhteita sellaistenkin ilmiöiden välille, joilla sitä ei ole, tai joiden välillä yhteys on selityksiin nähden käänteinen.

Ihminen jäsentelee kaksi peräkkäin sattunutta asiaa usein niin, että hän ajattelee niillä olevan syy-yhteyden, vaikka todellisuudessa näin ei olisikaan. Esimerkiksi edellä mainitusta havainnosta ’mitä enemmän palokuntaa, sitä suuremmat vahingot’ aivomme voivat yhdistellä oletuksen, että palokunnan paljous on syy tulen riehumiseen runsaana. Vastaavasti ”palopaikalta pois päin kävellyt huppupäinen henkilö” saattaa olla lumimyrskyltä suojautunut lehdenjakaja tai bileistä kotiin hoiperteleva hoppari eikä suinkaan kukaan syyllinen, jos sellaista nyt on edes olemassa. Ihmisen mielen rakentamat kausaaliketjut ovat usein täysin olettamuksenvaraisia.


Attribuution virheet

Attribuution peruserheeksi sanotaan ihmisen myötäsyntyistä tarvetta tekaista asioille subjekti, siis tekijä, silloinkin kun asiat tapahtuvat vain sattumalta.

Havainnoija–toimija-virheeksi puolestaan kutsutaan ihmisen taipumusta yliarvioida omaa asemaansa toisten ihmisten käyttäytymistä arvioitaessa ja vastaavasti aliarvioida toisten ihmisten roolia omaa käyttäytymistä selitettäessä.

Attribuution valokeilavirheessä on kyse ihmisten taipumuksesta uskoa olevansa jatkuvasti toisten tarkkailun tai huomion kohteena. Tosiasiassa ihmisten tarkkavaisuus hajaantuu sosiaalisissa tilanteissa, eikä yhteen yksittäiseen yksilöön kiinnitetä kovinkaan paljon huomiota.

Edustavuuserheeksi kutsutaan ihmisten taipumusta luoda kattavia yleistyksiä yksittäisten tapausten perusteella. Tämän päättelyn virheellisyys on siinä, että käyttäytymisen syiden oletetaan olevan pysyviä ja laaja-alaisia.

Pizzeriapaloa selitettäessä on tehty kaikki attribuution perusvirheet. Selvittäminen aloitettiin syyllisten etsimisestä eli inhimillisen tekijäsubjektin hakemisesta, vaikka ravintola on saattanut palaa omia aikojaan esimerkiksi viallisen sähkölaiteen vuoksi (attribuution peruserhe).

Muutamat anonyymit blogikirjoittajat taas puolustelivat jopa tuhopolttoa viittaamalla siihen, että ”ärsyttäviksi koetut ympäristötekijät”, kuten ulkomaalaiset, aiheuttavat joissakin ihmisissä aggressiota (havainnoija–toimija virheeseen sisältyvä toisten aseman yliarviointi). Toiset taas katsoivat, että tätä näkökohtaa painottavat protestoivat turhasta (havainnoija–toimija virheeseen sisältyvä toisten aseman aliarviointi).

Attribuution valokeilavirhe puolestaan toteutui sekä siinä, kun muutamat esittivät, että ulkomaalaiset ovat jatkuvan painostuksen kohteena, että siinä, kun eräät toiset vastasivat, että suomalaiset rasistithan ne ovat koko ajan muiden silmätikkuina.

Ja hedelmäksi kakkuun sopi vielä attribuution edustavuuserhe, jonka mukaisesti kaikkia pizzerioita alettiin pitää pysyvästi ja yleispätevästi terroriuhan alaisina samalla kun kaikki maahanmuuttoa arvostelleet ihmiset leimattiin pysyvästi ja yleispätevästi soihtu kädessään kulkeviksi natseiksi.


Nerot vinguttavat viulua kun Rooma palaa

Yhdysvaltalaisen Cornellin yliopiston professori Morten H. Christiansen on katsonut, että ihmisen kognitiiviset toiminnot, kuten selittäminen ja päätteleminen, perustuvat asioiden laittamiseen jonoon – aivan niin kuin selittämisen välineenä käyttämämme kielikin koostuu peräkkäisistä merkeistä. Aivotutkimuksen kannalta kieli on ”sarjakäsittelyä”, joka tapahtuu aivojen oikeassa puoliskossa suhteellisen hitaina toimintoina, kun taas näköhavainto tapahtuu kuvien nopeana ”rinnakkaiskäsittelynä” aivojen vasemmassa puoliskossa.

Kyky sarjakäsittelyyn on Christiansenin mukaan tyypillistä nimenomaan kädellisille, joilla esiintyy kognitiivista ajattelua. Tästä kertoo myös ihmisten taipumus turvautua puhuessaan käsien sarjaliikkeisiin.

Kun katsoo tapaa, jolla blogikirjoittajat ovat laittaneet merkkejä peräkkäin keksiessään erilaisia tapahtumaseuraantoja ravintolapalolle, voin tulla Christensenin kanssa samaan johtopäätökseen. Ihmiset ovat eräänlaisia hobitteja, joilla on taipumus yhdistellä asioita mielivaltaisesti samalla, kun he keksiskelevät heidän omia intressejään edistäviä selityksiä ilmiöille. Tämä koskee sekä sosialisteja, rasisteja, vihreitä, persuja että natseja.

Ihme, ettei kukaan huomannut syyttää ravintolapalosta hallitusta. Hallitus nimittäin alensi viime kesänä ravintolaruoan arvonlisäveroa ilman, että ravintolat olisivat siirtäneet kevennystä kiskurimaisiin hintoihinsa (vai mitä sanotte 8,90 euroa eli 52 markkaa maksavasta pizzasta, jonka arvo supermarketissa on 0,99 € ?). Tämä valtion välillinen tuki on voinut aiheuttaa kateutta jonkin viinajuottolan pitäjässä, joka sitten kävi käräyttämässä kilpailijan. Hyvään dekkaritarinaan kuuluu epäillä jokaista. Ihmiset eivät vain huomaa ajatella kaikkea, sillä psykologisten tutkimusten mukaan ihmisen poliittinen muistikin yltää vain noin 3 kuukauden taakse. Kolme kuukautta: sitten asiat haihtuvat – sellainen on ihmisen pää.

Mielielokuviani ovat muuten King Kong (siinä olevan nais- ja mieskuvan vuoksi) ja Apinoiden planeetta (sen sisältämän yhteiskuntanäkemyksen ansiosta). Alkuperäiset versiot ovat filosofisia ja uudemmat hauskoja.

Myös minun karkean rintakarvoitukseni alla sykkivä sydän on joka tapauksessa sangen kyllästynyt jatkuvaan nälvimiseen ja panetteluun, varsinkin kun sen takana ei näytä olevan muuta kuin puolin ja toisin esiintyvää pahanilkisyyttä. Vaikka rasismia ei liittyisi itse ravintolapaloon, sitä on tapahtuman selittäminen täynnä. Coltti paukkuu nyt liian herkästi molemmin puolin.

Jos minulta kysytään, mikä käydyssä keskustelussa on eniten vinksallaan, huomioni kiinnittyy siihen puolusteluun, jolla esimerkiksi Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstan enemmistö keskittyi kiertelevästi oikeuttamaan väkivaltaa ja toisaalta pesemään käsiään siitä, että heillä itsellään olisi mitään osuutta missään yhteydessä esiintyvään vihamielisyyteen.

Osoittautuupa ravintolapalon syyksi todellisuudessa mikä tahansa, tämä läpitunkeva puolustelu ja selittely kirkastaa minulle sen, mikä rasismi-ilmiössä on olennaista. Sellainen poliitikko, joka epäsuorastikin ja symbolisella tasolla puolustelee väkivaltaa, ei ole kunniallinen, vaan saa hävetä. Päivi Lipposen hätäilyn taas voisi antaa anteeksi siinäkin tapauksessa, ettei hän itse ymmärtäisi pyytää. Lipposeltahan ei ole kuultu muutenkaan mitään erityisen valaisevaa. Toisaalta on syytä huomata, että Lipposen taustataho SDP saattaa olla osasyyllinen asenteiden kärjistymiseen, sillä se on yhtenä muiden joukossa edistänyt liian suurta maahanmuuttovolyymia.

Rajoittamatta mitenkään mielikuvituksenne lentoa toivon joka tapauksessa, että kun te fiksut ihmiset seuraavan kerran selitätte jonkin valtiopäivätalon paloa, koettaisitte laittaa henkilökohtaiselle vallanhimollenne jonkinlaista rajaa.

23. marraskuuta 2010

Mari Kiviniemi valehteli kansalaisille


Pääministeri Mari Kiviniemi lausui eilen eduskunnassa, että ”Irlannille myönnettävällä lainalla tuetaan suomalaisia työpaikkoja”!

Kuinka kukaan kehtaa läimäyttää kansalaisia näin häikäilemättömällä, ylimielisellä ja ihmisten arvostelukykyä aliarvioivalla valeella?

Totuus on, että Suomelta ollaan riistämässä noin 1,7 miljardia euroa vieraan kansantalouden tukemiseen, mikäli luoton kokonaismääräksi tulee 90 miljardia ja Suomen osuus on aiottu 1,88 prosenttia.

Jo keväällä Suomi joutui ottamaan lisälainaa rahoittaakseen 1,5 miljardilla eurolla Kreikkaa. Yhteensä tämä tekee 3,2 miljardia, joka on maamme noin 50 miljardin euron vuosibudjettiin suhteutettuna yli 6 prosenttia siitä.

On pöyristyttävä vale väittää, että näillä hyvin todennäköisesti veronmaksajien maksettaviksi siirrettävillä luotoilla ja takauksilla tuettaisiin suomalaista työllisyyttä.

Hallitus ei halunnut sijoittaa Suomeen sen vertaa, että Kemijärven sellutehdas olisi ostettu valtiolle. Se olisi ollut paljon halvempi mutta parempi investointi.

Niin olisi pelastettu satoja työpaikkoja, ja tehdas tuotti varmaa voittoa. Kappaleiksi repimistään odottava laki valtion yhtiöomistuksesta ja omistajaohjauksesta (21.12.2007/1368) kuitenkin estää suomalaisten työpaikkojen turvaamisen samalla kun rahahanat avataan vieraiden kansakuntien hyväksi.

Muiden euromaiden yhteisvastuullinen luotottaminen on perustuslakimme vastainen pyramidihuijaus, avoin piikki, josta hyötyvät vain ravintoketjun päätepisteessä olevat maat. Tämä kauttakulkulainoitus ei tue Suomen työllisyyttä kuin pitkän ja huteran ketjun kautta: hidastamalla välillisesti taloudelliseen romahdukseen liittyvää dominoilmiötä. Muutoin tuki uppoaa kuin kehitysapu Kankkulan kaivoon.

Viisaampaa olisi saattaa konkurssin partaalla olevat maat velkasaneeraukseen tai irrottaa ne peruskirjaa uhmaten eurosta sekä devalvoida niiden oma valuutta. Ehkä myös Euroopan unioni on vuosikymmenen kuluttua yhtä kadonnut kuin Soneran rahat Saksan UMTS-kauppoihin. Illuusioiden aika ei ole ohi.

Harmittaa kyllä tämä toteutumaton potentiaali, kun en pääse eduskuntaan tekemään selvää jälkeä tästä sairaasta valehtelusta. Veltoista ja muista timbermanneista ei siihen kuitenkaan ole.

22. marraskuuta 2010

Homogeenisyyden puutetta


Nyt kun Irlanninkin valtiontalous huutaa hoosiannaa (suom. ”auta, pelasta!”), on Euroopan rahaliiton hajoaminen monta päivää lähempänä.

Euroopan vakausrahasto on myöntämässä sumujen saarelle 80–90 miljardin euron tuen, ja seuraavina jonossa ovat Portugali ja Espanja, joiden suut ammottavat avoimina kuin pajatson rahakouru.

Niitä neuvottaneen jättämään tukianomuksensa vasta ensi keväänä, jottei narun pää tulisi liian pian vetäjien käteen.

Tyhmyys ei ole yleensä vaarallista sinänsä. Mutta tyhmyys on suorastaan hengenvaarallista, kun sitä esiintyy niin sanotuissa viisaammissa piireissä.

Älykkäät ihmiset eivät voi pettää toisiaan pitkään. Niin kuitenkin kävi, kun rahaunioni luotiin ja alettiin pyrkiä yhteiseen talousalueeseen. Euro pakottaa keskenään täysin erilaiset kansantaloudet samaan muottiin.

Euron epäonnistuminen on homogeenisyyden puutetta. Euroalue repeää, sillä Eurooppa ei ole taloudellisesti eikä teollisesti homogeeninen. Euroopan unioni ei ole homogeeninen myöskään poliittisesti. Homogeenisyyden puute näkyy siinä, että Romania hyväksyttiin jäseneksi, vaikka kolmannes sen kansasta elää köyhyysrajan alapuolella. Niinpä siitä ei ole muodostamaan yhteistä talousaluetta esimerkiksi Saksan kanssa.

Euroopalla on onneksi vaihtoehtoja. Niitä on bipolaariseen tapaan kaksi. Toinen on huonompi ja toinen parempi.

Koska homogeenisyyden puutetta koskevaa tosiasiaa ei suostuta kohtaamaan, ensin valitaan todennäköisesti huonompi: setelirahoitus.

Euroopan keskuspankki ja Saksa suostuvat vihdoin monistamaan rahaa ja tukkimaan sillä avunhuutajien suut. Tämä päästää inflaation laukkaamaan, ja ongelmista syytetään eurooppalaisia työläisiä, joiden väitetään aiheuttavan inflaatiota palkankorotusvaatimuksillaan. Tosiasiassa palkkoja on alennettu jo nyt. Esimerkiksi Kreikka ei ole voinut devalvoida omaa rahaansa kansallisen rahapolitiikan puuttuessa, vaan on turvauduttu kansantalouden ”sisäiseen devalvaatioon”: palkkojen alennukseen.

Setelipainoja pyörittämällä EKP vain pelaa itselleen aikaa ja siirtää välttämätöntä tuonnemmaksi. Toinen vaihtoehto olisi kriisiytyneiden valtioiden erottaminen tai – niiden niin itse halutessa – irti päästäminen. Erottaminen on peruskirjan vastaista, ja se taas osoittaa, että talouskriisi on myös poliittinen kriisi. Välivaiheena kyseeseen voi tulla velkasaneeraukseen saattaminen.

Oman toimintafilosofiani eräs lähtökohta on periaate, että kaikki hyvät hommat alkavat aina heti. Muutoin ne eivät ala ollenkaan. Viivyttely vain lisää tuskaa.

Irlanti ja Portugali olisi syytä potkaista pois eurosta, sillä ne eivät ole tarpeeksi homogeenisiä. Samoin pitäisi tehdä omaa heterogeenisyytään osoittavalle Kreikalle, joka todennäköisesti tulee tuputtamaan omia velka-anomuksiaan nykyisten luottojensa erääntyessä. Mahtaako EU:n kärsivällisyys tätä tyrkytystä kestää?

19. marraskuuta 2010

No hard feelings!


Yhteensä 284 henkilöä ovat tiedustelleet minulta tämän vuoden aikana sähköpostitse ja muita reittejä pitkin, olenko Perussuomalaisten ehdokkaana ensi eduskuntavaaleissa. En ole voinut vastata asiaan, koska en ole tiennyt itsekään. Kysymys on ollut puolueen Helsingin piirin ratkaistavana.

Sain jokin aika sitten tietää, että en ole ehdokkaana. Viimeinen paikka myönnettiin Perussuomalaisten ryhmään loikanneelle keskustan kansanedustaja Markku Uusipaavalniemelle.

Asemaani koskeva päätös ei ollut tietenkään yllätys. Eräät sivustaseuraajat katsoivat, että ehdokkuuteni Perussuomalaisissa olisi eräiltä osin paradoksi. Asian vakavasti ottamiseen ja tunnustelemiseen johtivat kuitenkin monet minulle esitetyt toivomukset ja se, että puolue oli ainoa, jonka kautta olisin ehkä voinut toteuttaa kansalliseen konsensukseen tähtäävää ohjelmaani.

Iloitkoot siis poliittiset vastustajani ja akateemiset viholliseni nyt, kun tämäkin tie on tukittu! Voin vain kuvitella myös Perussuomalaisissa koetun helpotuksen määrää, kun kenenkään ei tarvitse pelätä, että kahmisin henkilökohtaisia ääniä puolueen sisällä. Eikä tarvitse säikkyä sitäkään, että pelottaisin puolueen joitakin kannattajia Kristillisdemokraattien suuntaan.

Aika selvää oli, ettei kaltaiseni henkilö puolueen listalle mahtuisi. En kuitenkaan paheksu ratkaisua, paitsi niiden puolesta, jotka lupailivat minulle ääniään (vaikka en ollut edes ehdolla), ja niiden, jotka eivät saa koskaan tietää, miten vaaleissa olisi käynyt. Nyt en ainakaan häviä.

Filosofina minulla on joka tapauksessa ajattelutilaa ja vaikutusmahdollisuuksia enemmän kuin napinpainajaksi kutistettuna. Paha vain, etten voi muotoilla filosofiaani valtionpolitiikaksi enkä osallistua millään tavoin politiikkaan.


Kaksi paikkaa kepulle?

Ja onhan tämä uusi Paavali kelpo ehdokas. Vaalipiiriä vaihtaessaan hän tuo myös jalasmökkipolitiikan tullessaan.

Kun gallupit lupaavat Perussuomalaisille yli kymmenen prosentin kannatusta, se kertoo, että hallituksen politiikkaan ollaan erittäin tyytymättömiä. Gallupeissa ei kuitenkaan äänestetä henkilöitä, ja niinpä ne mittaavat tässä tapauksessa lähinnä protestoimisen halua. Puolueiden voimasuhteet saattavat palata lähemmäksi entisiä, kun äänestäjät näkevät ehdokasgallerian ja ennen kaikkea löytävät ne opposition kuuluisat keinot ongelmien ratkaisemiseen.

Mikäli persut yltävät koko Suomessa kymmenen prosentin kannatukseen, ääniosuus jää Helsingissä seitsemään. Sillä lohkeaa yksi paikka. Se voi mennä istuvalle kansanedustajalle, Markku Uusipaavalniemelle, eikä jakarandatuolia saakaan alleen eräs tietty maahanmuuttokriitikko. Myös pääministeriksi ylennetty Mari Kiviniemi saanee virkapostistaan sen verran ylimääräistä prestiisiä, että hän säilyttää paikkansa. Tällöin kepu saisi Helsingistä tavallaan kaksi paikkaa eivätkä perussuomalaiset yhtään.


Perussuomalaisilla on ohjelma

Niille, jotka ovat väittäneet, ettei perussuomalaisilla ole poliittista ohjelmaa, voin vastata, että on toki. Perussuomalaisten ohjelma on homovastaisuus. Se on puolueen ratkaisu kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Tämä on tullut selväksi niin puheenjohtajan kannanotoista, suhtautumisesta pride-tapahtumaan kuin ”vietellyksi” joutumista pelkäävän Veltto-Virtasen puheenvuorosta (Perussuomalainen-lehti 14/2010).

Niinpä ei ole puoluetta. Ainoa aatteellisesti järjissään oleva puolue kokoomus on varattu rahakkaille sekä ”älä pidä sitä sisälläsi”-jupeille, jotka tekevät kaikkensa pitääkseen meidät ulkona.

Korruptiokepu keskittyy helsinkiläisten maanviljelijöiden ongelmiin.

Demarit ja Vasemmistoliitto puolestaan uivat ideologisten kriisiensä pyörteissä jo niin syvällä, ettei nenä ylety pinnalle: kansainvälisyyttä, monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa hoilataan suomalaisen työväenluokan vahingoksi. Siinä, missä oikeisto on kapitalismin kuluttajansuojayhdistys, siinä vasemmisto on globalisaation sosiaaliturvatoimisto.

Vihreissä ei ole muuta hyvää kuin (näennäinen) arvoliberalismi. Muu on kansallisten etujemme vastaista. Kristillisdemokraatit on Jumalan ruoska, eikä perussuomalainen puoluekaan ole muuta kuin kristillinen liitto katolis-patriarkaalisessa muodossa.

Kelvatakseni puolueille minun täytyisi ilmeisesti ryhtyä pornotähdeksi muutamien poliitikkojen antaman esimerkin mukaan. Eihän antiikin Kreikastakaan olisi jäänyt mitään, ellei mielenkiintoa olisi pitänyt yllä homomaljakkotaide.


Poliittisen toiminnan mahdollisuudet koettu

On luonnollista, että ihmiset odottavat vaalien edellä Messiasta. Sitä ei tule. Myöskään Perussuomalaiset ei saane aikaan mitään muutosta siinä kysymyksessä, joka puolueen kannatusta nostaa, eli maahanmuuttopolitiikassa. Pettymys tulee olemaan suuri.

Ulkopuoliseksi pakotettuna en voi kuin jäädä seuraamaan sivusta, miten maamme tuhoutuu jakautumalla kahtia: toisaalta niihin, jotka uhraavat hyvinvointimme kansallisvaltioiden repimiselle, ja niihin, jotka tämän vastareaktiona kiljuvat ankarampia rangaistuksia, tarkkailua ja valvontaa kaikkialle sekä vaativat seksuaalivähemmistöjä takaisin kaappiin. Tuloksena on poliittinen jääkausi.

Kiitän blogini lukijoita ja tukijoitani kannustuksesta. Rakkauden määrä on ollut kaikista ennakkoluuloista poiketen ihmeellisen suuri.

Osoitan nöyrän kiitollisuuteni olemalla neuvomatta, miten kenenkin pitäisi äänestää. Tuskin käyn itsekään, sillä kaikissa puolueissa on enemmän vikaa kuin mitään hyvää.

Parasta teidän kannaltanne on se, ettei kukaan menetä myöskään minussa mitään. Mutta menetätte todennäköisesti paljon muuta. Maamme taloudellinen tila on sellainen, että eduskuntaan valitut tulevat kadehtimaan vaaleissa hävinneitä.

On siis sama, vaikka kostaisitte Astrid Thorsille antamalla äänenne hänelle ja pakottamalla hänet siten kantamaan vastuun tekojensa seurauksista. Politiikka on niin pilaantunutta kuin on juuri siksi, että heidän kaltaisensa ovat ainoita, jotka valitaan ehdolle ja joille myönnetään toimintaoikeus puolueissa.

Seuraavissa vaaleissa heidän seurakseen eduskuntaan heilahtaa parikymmentä koivuhalolla päähän lyötyä patakonservatiivia, joiden arvomaailma on avara: se venyy ahdasmielisyydestä estoisuuteen, aina Vaahteramäen Eemelin verstashuoneeseen asti. (Juuri siellä kasvatetusta tuli kertomuksen mukaan aikuisena kunniallinen poliitikko.)

Suomen tämänhetkiset ongelmat eivät kuitenkaan korjaannu eduskuntalaitoksen täyttyessä pastoreista, poliiseista ja poppareista. Tuloksena on entistäkin hullumpaa politiikkaa: elämäntaparajoituksia, seksuaalisuuden vaarallistamista, internetin tarkkailua, sananvapauden kuohintaa ja kansalaisten kiihottamista keskinäiseen vertaisvartiointiin.

Sitä on tulevaisuuden Suomi. Mikään filosofia ei tällä rehulla ruokittujen kalapuikkoviiksekkäiden todellisuuteen mahdu.

17. marraskuuta 2010

Muistammeko Georg C. Ehrnroothin?


Georg C. Ehrnroothin kuolemasta on kulunut kolmisen viikkoa. Synkän syksyn keskellä pieni muistelo lienee edelleen paikallaan, sillä lahjomattomana totuudenpuhujana tunnetun poliitikon poismeno liikutti monia vielä yli kaksikymmentä vuotta hänen politiikasta luopumisensa jälkeen.

Ehrnroothin kiinnostus politiikkaan virisi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhteydessä vuosina 1945 ja 1946 hänen opiskellessaan oikeustiedettä Helsingin yliopistossa. Hänen lähtemätön rakkautensa laillisuutta kohtaan oli varmasti ainakin osittain kotoisin hänen tuntemastaan vastenmielisyydestä poliittisten oikeudenkäyntien valheellisuuteen.

Ruotsalaista kansanpuoluetta alun perin edustanut Georg C. Ehrnrooth nousi Helsingin kaupunginvaltuustoon vuonna 1954, ja hän pysyi valtuutettuna yhtäjakoisesti 40 vuotta. Kansanedustajana Ehrnrooth istui vuosina 1958–1979 ja 1984–1987. RKP:stä hän irtautui vuonna 1973, jolloin eduskunta sääti poikkeuslakia Urho Kekkosen uudelleen valitsemiseksi ja kansanäänestyksen ohittamiseksi.

Kekkoselle myötämielisen ja hallituskelpoisuutta vaalivan RKP:n ja sen erään oman linjan kulkijan tiet olivat tulleet silloin katkeamispisteeseen, ja Ehrnrooth perusti Perustuslaillisen Kansanpuolueen, jonka nimeksi tuli myöhemmin Perustuslaillinen Oikeistopuolue. Käyty kiista repi tunnetusti myös SMP:n rivit halki ”seteliselkärankaisten” paetessa Kekkosen uudelleenvalintaa vaatineiden puolelle.

Ehrnrooth pysyi kansansuosionsa ansiosta eduskunnassa sitkeästi. Ehrnroothissa ja Veikko Vennamossa oli yhteistä paitsi se, että molemmat olivat lakitieteen lisensiaatteja, myös se, että kumpikin karsasti Kekkos-diktatuuria ja joutumistaan sen vangiksi.

Myös Ehrnrooth olisi luultavasti ajettu täydelliseen toimintasaartoon ja paitsioon politiikan kentillä, jos hän ei olisi sattunut olemaan suhteellisen vakavarainen. Totuuden sanominen kansakunnan rähmällään olosta edellytti sitä, että itsellä oli kovaa maata jalkojen alla. Ehrnroothilla oli. Hän pelasi upporikasta tai rutiköyhää asenteenaan ”kaikki tai ei mitään”, eikä hävinnyt.

Sen sijaan Neuvostoliitto hävisi. Katosi maailmankartalta. Myös Kekkonen hävisi. Hänen virheensä tunnetaan.

On ikävystyttävää, ettei Suomen eduskunnassa ole tällä hetkellä ketään totuuden puhujaa. Ei ketään. Poliitikkoina esiintyy kaikenlaisia lissunlässyn-Liisoja, joilla ei ole mitään poliittista näkemystä, puhetaitoa, kirjallista tuotantoa, karismaa, poliittista ohjelmaa eikä linjanvetäjän roolia. Sama pätee tietysti myös yliopistomaailmaan. Ei ole filosofeja yliopistoissakaan. Ei ketään.

Kunnioitan Georg C. Ehrnrootin muistoa, vaikka en ajattelekaan kaikesta samoin kuin hän. Nostan hänelle hattua rehellisyydestä ja vilpittömyydestä. Niistä ihminen muistetaan myös kuolemansa jälkeen.

Sen sijaan nykyisessä valtionpolitiikassa ei edes yritetä tavoitella totuudellisuutta. Valtiomme virallinen politiikka on yhtä valheellista kuin kompensaatiokaupan aikana, jolloin vietiin karvalakkeja Moskovaan ja saatiin vastalahjaksi ainoaa kaupankäynnissä kelvollista valuuttaa, öljyä.

Tätä nykyä nöyristely vie rysselin sijasta Brysseliin. Nykyajan raamatunlauseita ovat väitteet globalisaation, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden välttämättömyydestä ja valtion omaisuuden myynnistä. Sitä on pääoman valta yli ihmisten päiden. Seuraavalla hallituskaudella myyntiin menee nähtävästi kansallisomaisuutemme vielä jäljellä oleva osa, eli edessä on kaivosten, maapohjan ja pohjavesien polkumyynti.

Sen sijaan minä sanon teille: myös Euroopan unionista tulee loppu. Se romahtaa. Päivää tiedän yhtä vähän kuin sodanjohto tietää, milloin vihollisen hyökkäys alkaa. Mutta sen voin vakuuttaa, että joka päivä tuo romahdus on yhtä päivää lähempänä, ja sitä suurempi rysäys on, mitä kauemmin sen tulo viipyy. Sitä ennen pakkokansainvälistämisestä ehtii koitua paljon tuhoa Euroopan kansallisvaltioille, jotka joudutaan jälleen kursimaan kokoon etnisesti hajonneista repaleista.

Georg C. Ehrnrooth oli kommunismivastaisuudessaan suoraselkäinen moral man ja toi minulle, 1970-luvun teinille ja 1980-luvun parikymppiselle, mieleen Ronald Reaganin. Molemmat toimivat vakaumuksensa mukaisesti ja ammensivat siitä kansansuosionsa. Georg C. Ehrnrooth ohitti äänestäjien mandaatillaan myös puoluepolitiikan, ja häntä arvostettiin lopulta kaikkien puolueiden sisällä, vaikka asiaa ei ollutkaan lupa myöntää. Totuuden sanomiselle oli tilaus, koska kaikki halusivat sen kuulla.

Kaikki haluavat myös nykyisin kuulla totuuden maahanmuutosta ja internatsismista eli pakkokansainvälistämisestä. Ehrnroothin perintö elää, koska myös Neuvostoliitto on edelleen olemassa, mutta eri nimellä. Suomi on luontonsa puolesta yksi maailman puhtaimpia maita, mutta sijaintimme ei ole ihailtava, sillä vain silmämme sulkien ja tuulenhalkaisijoitamme poispäin kääntäen voimme peittää itseltämme tosiasian, että elämme maailman suurimman kaatopaikka-alueen kyljessä.

Venäläisväestön paisuminen kymmenistä tuhansista lähelle sataa tuhatta voi aiheuttaa Suomelle vielä suuremman ongelman kuin afrikkalaisista koostuva humanitaarinen maahanmuutto. Humanitaarisen maahanmuuton pulmat ovat taloudellisia ja sosiaalisia ja liittyvät pikkurikollisuuteen, mutta Suuresta Itänaapurista tulevan maahanmuuton riskit ovat turvallisuuspoliittisia ja voivat saattaa vaakalaudalle myös valtionturvallisuuden.

En siis hyväksy myöskään itärajan takaa virtaavaa maahanmuuttoa. Jos rajan ylittää Kalašnikov kädessä, sitä sanotaan sotatoimeksi ja asia annetaan sotilaspiirien haltuun. Mikäli taas rajan yli tullaan turvapaikkahakemus kädessä, tulijoille myönnetään kansalaisuus ja heidät laitetaan hotelliin. On epäreilua, että maamme koetetaan nyt valloittaa ilman rehellistä sotaa.

Venäjä puolestaan on pitänyt ulkopolitiikkansa periaatteena Krimin sodasta asti sitä, että se puolustaa myös ulkomailla oleskelevia kansalaisiaan aseellisesti. Tulevaisuudessa voi käydä niin, että Venäjä saa maassamme olevasta venäläisvähemmistöstä painostuskeinon valtiotamme vastaan Viron patsaskiistasta tuttuun tapaan.

Georg C. Ehrnrooth oli marsalkka C. G. E. Mannerheimin veljentyttären poika. Ne, jotka nykyään uskaltavat asettua vastustamaan meneillään olevaa maahanmuuttosirkusta – vaikka omasta toimeentulostaan tinkien ja yhteiskunnallisia virka-asemia menettäen – pitävät parhaiten myös Georg C. Ehrnroothin nostamaa lippua korkealla. En usko, että ketään tässä elämässä arvostetaan sillä perusteella, missä asemassa me toimimme tai emme toimi, vaan sillä perusteella, mitä me ihmisinä olemme.

14. marraskuuta 2010

”Tukekaa tyttöjä!”


Plan Suomi -niminen säätiö kampanjoi ”Koska olen tyttö” -hankkeellaan ”kehitysmaiden tyttöjen auttamiseksi”. Rahaa projekti tavoittelee kampanjalla, jonka tavoitteena on kerätä 25 euron kuukausittaisia lahjoituksia.

Päämääränä on edistää naisten lukutaitoa ja koulunkäyntiä sekä vastustaa tyttöjen käyttämistä lapsityövoimana sekä heidän varhaista äidiksi tuloaan. Kampanjan suomalaiset projektipäälliköt, -koordinaattorit ja ”tuotepäälliköt” (!) katsovat asioiden ratkeavan rahallisilla avustuksilla eli länsimaiden taloudellisella tuella.

Hei, haloo! Kuinka monessa asiassa hanke menee päin seiniä?

Ensinnäkin (1): Mikä on syy naisten kehnoon asemaan kehitysmaissa? Onko syynä rahan puute? Onko kyseessä länsimaiden harjoittama hyväksikäyttö?

Ei ole.

Syynä on useimmiten islam ja sen konservatiiviset normit, jotka estävät kansanvaltaisen yhteiskunnan kehittymisen ja pitävät naiset nyrkin ja hellan välissä.

Sen sijaan kyseinen projekti näkee syyllisinä länsimaiset ihmiset ja ratkaisuna heidän avokätisyytensä. Ideologiseen ja uskonnolliseen vallankäyttöön hanke ei puutu poliittisen korrektiuden vuoksi. Naisten kehnoksi väitetyn aseman ei myönnetä johtuvan uskonnosta vaan feminismin opinkappaleiden mukaan ihmisen sukupuolesta, ”koska hän on tyttö”. Näin feminismi itse muodostaa oman uskontonsa.

Toiseksi (2): Miksi pitäisi auttaa vain tyttöjä? Vain tyttöjenkö asema on huono? Ei missään tapauksessa. Totuus on, että miehet kuolevat kehitysmaissa paljon naisia nuorempina. He kärsivät sodista, joita käydään – yllätys, yllätys – islamilaisissa maissa ja niiden raja-alueilla olennaisesti enemmän kuin missään muualla.

Poikia pakotetaan tutustumaan AK-47-tuliaseeseen jo kymmenvuotiaina. Poikia käytetään ihmiskilpinä. Heitä pakotetaan kuluttaviin ja vaarallisiin töihin, kun taas tyttöjä käytetään kevyissä ja siisteissä sisätöissä. Näistä syistä naisten elinajanodote on kehitysmaissa miehiä korkeampi.

Kolmanneksi (3): Entä raskaaksi tuleminen, synnyttäminen ja väestöpolitiikka? Tyttöjen niin sanottu seksuaalinen hyväksikäyttö 10–14-vuotiaina ei johdu pelkästään miesten vaan sekä naisten että miesten yhteisestä seksuaalisesta intohimosta. Joka tapauksessa sitä oikeuttaa islamin suhtautuminen asiaan, joten pohja ilmiölle on ideologinen eikä korjaannu länsimaiden runsaallakaan rahoituksella.

Syy varhaisiin ja määrällisesti liiallisiin raskauksiin ei ole vain miesten. Miehet ja naiset yhdessä uskovat islamiin, ainakin päätellen naisten ”itsenäiseksi” väitetystä ja ”täydelliseen vapauteen” perustuvasta halusta pukeutua kaapuun ja huntuun. Juuri tämän ihmisoikeuden heidän länsimaiset sisarensa, nämä vihervasemmistolaiset Mimosat, haluavat kaikin keinoin turvata. Profeministiset mekkoeinarit asettuvat heidän puolelleen oman uusherrasmiesmäisyytensä merkiksi ja alistuakseen islamin valtaan.

Neljänneksi (4): Usein väitetään, että kehitysmaiden yleisetkin olot korjaantuisivat, jos naisten asema paranisi. Naisten aseman parantaminen nähdään siis edellytyksenä koko yhteiskunnan korjaantumiselle. Mutta mikä onkaan syy ja mikä seuraus?

Todellisuudessa asia on ihan toisin päin. Yhteiskunnan kehittäminen (eli liberalisoiminen ja demokratisoiminen) on ehtona naisten aseman parantamiselle – ja myös yhtä tärkeälle miesten aseman korjaamiselle.

Mitään ihmisoikeuksia ei voida edistää erillisinä ilmiöinä – ei myöskään näitä feministien tavoittelemia ”naisten oikeuksia”. Ihmisoikeudet edistyvät vain, jos koko poliittista järjestelmää uudistetaan. Se taas tapahtuu luomalla uskonnollisesti johdetun primitiiviyhteiskunnan tilalle vapaa kansanvaltainen yhteiskunta.

Kehitysmaiden väestöräjähdys on, paitsi ihmisoikeusongelma, myös maailman suurin ekologinen ongelma. Jos naisten ei haluta tulevan raskaiksi, tätä tavoitetta ei voida edistää epämääräisesti ”tukemalla tyttöjä” vaan kumoamalla islamilainen yhteiskuntajärjestys ja sen lisääntymispoliittisesti velvoittavat normit. ”Tyttöjen tukeminen” onkin käytännössä heidän suosimistaan poikien ohi koulunkäynnissä ja yhteiskuntaelämässä sekä taloudellisten avustusten ohjaamista vain tytöille.

Ja todettakoon nyt vielä balanssoimisen vuoksi: mikäli halutaan pysäyttää länsimaita vaivaava väestön väheneminen, teollisuusmaissa puolestaan pitäisi kumota vaarallisesti lentoon lähtenyt feminismi, jonka tuloksena tietyt heteroseksuaaliset nirppanokkanaiset kieltäytyvät ihan tahallaan lisääntymästä ja pitävät seksin perään kyynelehtiviä heteromiehiä kaiken pahan alkuna ja juurena.

Sen sijaan Plan Suomen ”Koska olen tyttö” -niminen rahankeruuhanke ei ole mikään muu kuin sukupuolista rasismia levittävä syyllistämis- ja kerjuuprojekti, jota organisoitunut feminismi edistää lastensuojelun pääomalinnakkeestaan.

Ainakaan henkilökuntaa hankkeelta ei puutu, minkä voi todeta tästä yhteensä 48 naista ja vain 8 miestä sisältävästä luettelosta.

Totuus on, että kyseiset tehtävät ovat pelkkiä suojatyöpaikkoja suomalaisille feministinaisille. Miehet toimivat organisaatiossa lähinnä toteuttavissa rooleissa: esimerkiksi AV-tuottajana, web-toimittajana ja graafikkona - ja tietysti myös ällöttävänä gender-neuvonantajana, jonka tehtävänä on kiistää sukupuolieron kaksiarvoisuus ja vastata kaikille miesten aseman perään kysyjille, ettei mitään biologista sukupuolieroa ole edes olemassa, niin kuin ei miehiäkään.

Jaa – taitaapa organisaation tärkeimmässä taloudellisessa tehtävässä eli talousjohtajana toimia mies. Sillä kukapa muu taloudellisen vastuun tästäkin ninninellien ja millamallojen hyvinvointihankkeesta kantaisi kuin mies, joka huolehtii rahantulosta?

Yhteiskuntamme syytää verovaroja miljardi euroa kehitysapuun vuodessa, mikä on jo 2,5 % valtion budjetista. Toivon, ettei kukaan lahjoittaisi tälle sukupuolisyrjintää harjoittavalle hankkeelle mitään. Tai jos lahjoittaa, niin rangaistukseksi hän kärsii tappiota laajakaistan ylläpitohinnan kuukaudessa.

Femakot!

11. marraskuuta 2010

Geert Wildersin pimitetty näytösoikeudenkäynti


Pim Fortuynin ja Theo Van Goghin murhat vuosina 2002 ja 2004 olivat käännekohtia Hollannin maahanmuuttopolitiikassa. Myös Geert Wildersin johtaman Vapauspuolueen (Partij voor de Vrijheid, PVV) nousu on suoraa jatkoa tuon ajan tapahtumille.

Wilders tuli laajemmin Euroopassa tunnetuksi vuonna 2008 julkaisemastaan lyhytelokuvasta Fitna, jossa hän vertasi Koraania Hitlerin Taisteluni-teokseen ja jossa hän esittää muutoinkin purevaa islamin kritiikkiä. Wildersin tuon aikaiseen toimintaan perustuvat myös häntä vastaan suunnatut syytteet. Niiden nostamista harkittiin tosin pitkään, mutta lopulta prosessi päätettiin aloittaa oikeusasteissa.

Wilders on sanonut puolustavansa länsimaisia arvoja, vapausoikeuksia, liberalismia ja valistusihanteita. Hän on halunnut taata myös homojen ja muiden seksuaalivähemmistöjen aseman ja oikeudet islamin taholta kohdistuvaa painostusta vastaan. Tämä onkin aivan oikein.

Euroopan monissa nykyaikaisissa kansallismielisissä puolueissa on oivallettu, ettei mitään kansallista etua voida edistää yhtäkään kansallista vähemmistöä sortamalla. Olen itse pitänyt löyhän maahanmuuttopolitiikan haittana yhtäältä sitä, että laajan maahanmuuton tuloksena jalansijaa saavat alkeelliset uskonnolliset asenteet, ja toisaalta sitä, että etnisten kansanryhmien ajautuessa konflikteihin rasismi leviää koskemaan myös kansallisia vähemmistöjä, joihin diskriminaatiota on helppo laajentaa. Näyttöä tästä on saatu myös Suomessa. Lopulta tupajurrit ja ärripurrit kaappaavat vallan, ja fasismin soihdut syttyvät jälleen Euroopassa.

Tämän estämiseksi olen puhunut laajan sananvapauden ja tiukan maahanmuuttopolitiikan puolesta. Vapauden, demokratian ja valistusihanteiden säilyttäminen sekä suhteellisen tiukka maahanmuuttolinja ovat saman asian eri puolia.


Miten kaikista tuli ”fasisteja”?

Ainakin toistaiseksi Geert Wildersin näytösoikeudenkäynti saa hampaat kiiltämään suupielissä. Suomalaiset tied... vaiennusvälineet ovat pysytelleet oikeuskäsittelyn käänteistä hipi hiljaa, vaikka asiassa olisi ollut aineksia useampaankin iltapäivälehtifarssiin.

Wildersiä itseään on syytetty ”vihapuheiden” lietsomisesta, kun taas omasta mielestään hän käy kamppailua sananvapaudesta. Oikeudenkäyntiä hän pitää eräänlaisena laboratoriokokeena, jossa mielipiteen- ja ilmaisunvapauden tila punnitaan. Hän on esimerkiksi sanonut Israelin radiolle antamassaan haastattelussa, ettei hän suinkaan käy kamppailua ”muslimeja vastaan vaan islamiksi kutsutun totalitaristisen ideologian vaikutuksia vastaan”.

Yhteiskuntatieteellisesti kiintoisaa prosessissa on sen spiraalimainen ja itseään elättävä luonne. Ensin Euroopan unioni alensi valtioiden rajoja ”humanismin edistämisen”, ”nationalismin poiskitkemisen” ja ”fasismin torjunnan” nimissä, vaikka tosiasiassa taustalla olivatkin vain halvan työvoiman tavoitteluun liittyvät syyt. Kolmannesta maailmasta tulevien siirtolaisten mukana islam kasvatti sittemmin asemaansa rajusti, minkä seurauksena syntyivät väitteet islamin fasistisuudesta.

Kun islamin tietyt ainekset nähtiin fasistisina (eli tässä yhteydessä ’kiihkomielisinä ja äärimmäisinä’), islamin arvostelijoita alettiin syyttää fasismista. Nämä sensuurin kohteiksi joutuneet fasistit puolestaan vastasivat arvostelemalla sananvapauden rajoittajia fasisteiksi.

”Fasisteja” olivat toisilleen lopulta sekä muslimit, islamia arvostelleet kansallismieliset että heitä erillään pitävät tuomarit, nuo oikeudenkäytön laupiaat lampaat. Ulkopuolisen tarkkailijan silmin voi sanoa, että kaikki olivat tavallaan oikeassa.

Ratkaisun avain on siinä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät yksikertaisesti toimi, ainakaan laajassa mielessä eli massakulttuuriksi ja valtavirraksi muotoiltuina. Ehkä paras todiste tästä on juuri se eripura, joka sivistysvaltioissa päätyy yleensä oikeuksiin, toisinaan myös hirsipuuhun. Erilaiset ihmiset ja kansanryhmät eivät näytä tulevan kovin hyvin keskenään toimeen. Perimmäisiä syitä siihen en tiedä, mutta havainto näyttää olevan historiallis-empiirisesti kiistaton.


Oikeudenkäynnin kulkua

Siitä, pitikö Wildersiä vastaan nostaa syytteet, mistä asioista ja missä oikeusasteissa, käytiin pitkää väittelyä, jonka aikana syyttäjänvirastojen ovet heiluivat kuin huoratalon salusiinit.

Hollannin perustuslain mukaan parlamentin jäsenet, kuten Wilders, nauttivat syytesuojaa koskien sitä, mitä he sanovat paikallisessa parlamentissa. Vuosina 2007–2010 käydyn jankuttelun aikana tuli kuitenkin selväksi, ettei syytesuoja koske mielipiteitä, joita kansanedustajat sanovat mediassa tai medialle, ja niinpä amsterdamilainen tuomioistuin piti itseään kompetenttina lukemaan Wildersiä vastaan syytteet alkuvuodesta 2010.

Vielä kesäkuussa 2008 virallinen syyttäjä oli tosin antanut lausunnon, jonka mukaan Wildersin kommentit muslimeista ”syyllistävät ja loukkaavat suurta määrää muslimeja, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat tuomittavia. Ilmaisunvapaus on demokraattisen järjestelmän olennainen osa, mikä merkitsee, että poliittista keskustelua voidaan käydä myös syyttävin kannanotoin.”

Hollantilaisessa oikeuskäytännössä todistajilla on suuri merkitys, aivan kuten yhdysvaltalaisessakin, mutta päätöksen tekevät ammattituomarit toisin kuin amerikkalaisessa tuomioistuimessa, jossa syyllisyydestä päättää maallikkojäsenistä kokoon haalittu jury. Tällaisessa ”kansantuomioistuimessa” on varmasti omat virkavaltaistumista estävät puolensa, mutta myös heikkoutensa. Ne tulivat näkyville esimerkiksi silloin, kun maallikkojury päätyi vapauttamaan O. J. Simpsonin vastoin sekä teknistä ja todistajien antamaa näyttöä.

Poliittisissa oikeudenkäynneissä, jollaisena Wilders pitää omaansa, epäoikeudenmukaisen tuomion vaara kasvaa erityisen suureksi. Niin käy sekä maallikoita että ammattijuristeja käytettäessä.

Kun amsterdamilainen hovioikeus 3. helmikuuta 2010 päätti, ketkä se Wildersin ehdottamista 17 henkilöstä kelpuuttaa todistajiksi, valinta kohdistui vain kolmeen heistä. Wilders ei ollut aikonut kutsua todistajikseen ainoastaan hänelle myötämielisinä pidettyjä rikosoikeuden professoreja tai islamin asiantuntijoita eri yliopistoista, vaan myös psykiatrina ja kirjailijana tunnetun islamkriitikon, sulttaani Wafan, The Legacy of Jihad -lehden päätoimittajana toimivan lääketieteen professori Andrew G. Bostomin sekä New York Timesin best seller -kirjailija Robert Spencerin, joka on julkaissut suomeksikin saatavilla olevan teoksen Totuus Muhammadista. Lisäksi hän aikoi kutsua todistajiksi kaksi ääri-islamilaista ajatollahia sekä Theo Van Goghin murhasta tuomitun Mohammed Bouyerin.

Odotettavissa oli siis varsin monikulttuurinen oikeudenkäynti. Minä puolestani ihmettelen vaatimattomassa mielessäni, miksi esimerkiksi Bouyerin ei annettu todistaa. Miksi myöskään ajatollahien ei annettu kertoa sitä totuutta, joka heillä asioista on? Millaista sananvapauden panttausta!

Samalla minua kiinnostaa tapa, jolla Lähi-idän kaduilta tunnetut mellakat ovat siirtymässä – paitsi länsimaisten suurkaupunkien takapihoille – lopulta myös oikeussaleihin. Ideologinen konflikti vallitsee pian kaikkialla. Myöskään laki ei ole enää entisensä, kun kirjoitettua oikeutta revitään kappaleiksi ja sharia-oikeus on kelpuutettu kilpailemaan parlamentin säätämän lain kanssa esimerkiksi Britanniassa.


Yllättävä käänne

Odotin Wildersin oikeudenkäynnin päättyvän tämän syksyn aikana joko tuomion julistamiseen tai vapauttamiseen, kunnes asiat saivat yllättävän käänteen. Muiden muassa brittiläinen laatulehti The Guardian kirjoitti 22. lokakuuta hollantilaisissa tiedotusvälineissä raportoidusta skandaalimaisesta paljastuksesta, jonka mukaan Geert Wildersin oikeudenkäynti romahti oikeuden tuomarin yritykseen vaikuttaa todistajaan.

Noin kaksi vuorokautta ennen päätöksen julistamista kävi ilmi, että oikeuden tuomarina toimiva Tom Schalken oli yrittänyt vaikuttaa Lähi-idän ja arabialaisen kulttuurin asiantuntijana pidetyn professori Hans Jansenin mielipiteeseen heidän lounastaessaan viime toukokuussa. Vaikutusyrityksen sisältönä oli taivutella Jansenia rikosoikeudellisen tutkinnan, Wildersin vastuuseen saattamisen ja tuomitsemisen kannalle.

Paljastuksen seurauksena prosessi päätettiin keskeyttää ja määrättiin uuteen tutkintaan. Kävi siis juuri niin kuin pakkoneurootikoille tyypillisen rituaalin epäonnistuessa, jolloin ”kaikki pitää aloittaa alusta”. Käytännössä tällainen puhtaaksi jynssääminen on kuitenkin mahdotonta, sillä kaikki on alkanut jo. Kaikki on koko ajan myös käynnissä. Ja jatkuu, jos mitään ei tehdä.

Wildersiä uhkaa edelleen 16 kuukauden vankeustuomio tai 9866,67 euron sakko. Rikoksen arvo ja merkitys on siis täsmällisesti tiedossa. Robert Spencer onkin todennut oikeudenkäynnistä, että hyvin harvoin millään oikeustapauksella on ollut niin merkittäviä seurauksia vapaan maailman tulevaisuudelle.

9. marraskuuta 2010

Onko homoilla paljon valtaa?


Homoilla on ilmeisesti paljon valtaa, sillä meidän asemastamme käydään koko ajan ihan hirveää vääntöä. Ensin kirkko uhkasi revetä pikkujuttuun eli homoavioliittoja koskevaan erimielisyyteen. Sitten kiisteltiin vihapuheiden vaikutuksista homonuorten itsemurhariskeihin (oma puheenvuoroni It gets better -kampanjaan tässä). Ja nyt poliitikot repivät homoja kappaleiksi kamppaillessaan kannatuksesta konservatiivien ja arvoliberaalien kesken.

Kaikki vanhat aseet on kaivettu esiin. Päiviräsäset lyövät Raamatulla. Muut pikkuperkeleet huutavat homouden olevan luonnonvastaista. Ja kun tämä argumentti on osoitettu vääräksi, he kiljuvat homouden olevan opittua ja pelkäävät kullannuppujensa tulevan homoiksi, ikään kuin aikuiset voisivat äänestää myös lastensa seksuaalisesta suuntautumisesta.

Toisella laidalla ovat homomyönteisiksi tekeytyneet poliitikot, joista suurin osa on heteroita. Mikä teki heistä juuri vaalien alla niin suopeita homoseksuaaleille?

Tämän kaiken keskellä homot kysyvät ammattipoliitikoilta kuin Punahilkka sudelta: isoäiti, miksi sinulla on niin terävät hampaat?

Homokiista tempaistiin tahallaan esille juuri ennen vaaleja, jotta kansaa voitaisiin jakaa ideologisesti kahtia. Tämän propagandan tarkoitus on heikentää homojen omia toimintaedellytyksiä. Tavoitteena on estää esimerkiksi minun kaltaisteni henkilöiden toiminta politiikassa kääntämällä huomio pelkkään seksuaalisuuteen, ikään kuin maailmassa ei olisi mitään muuta ja eduskuntakin olisi pelkkää paneskelua varten, kuten ministerien toimista nähdään.

Lopettakaa parran piekseminen ja ottakaa asioista selvää. Hankkikaa elämä älkääkä istuko muiden pöksyillä tuleen. Kenelläkään tuskin on syytä vastustaa homoseksuaalisuutta yleensä (siinä ei olisi kerta kaikkiaan järkeä). Homofoobikot näyttävätkin inhoavan homoseksuaalisuutta, koska vihaavat tai pelkäävät sitä omassa itsessään. Heidän mielestään varmaan sekin on rienausta, jos kusee ristiin (eikä heidän toimensa tuosta touhusta paljon poikkea).

7. marraskuuta 2010

Puheenvuoroni gay-nuorille It gets better -kampanjassa




Nuorissa on kansakuntamme tulevaisuus. Siksi heidän hyvinvointinsa on tärkeää.

Kun sekä homofoobiset että heitä vapaamielisemmät poliitikot repivät homonuoria kappaleiksi ääniä kalastellessaan, nuorten elämä on entistä vaikeampaa.

Poliittiset oikeudet ovat totta kai tärkeitä. Mutta tärkeintä olisi tehdä yhteiskunnasta ihan asenteellisestikin sellainen, jossa voisi vapaasti rakastaa ja näyttää rakkautensa vailla vihan varjoja.

Tässä puheenvuoroni It gets better -kampanjassa.

6. marraskuuta 2010

Ruotsalaisuuden päivänä


Yhdysvaltain terrori-iskujen muistopäivä on tunnetusti 11.9., eli amerikkalaisittain 9/11. Kun kyseiset numerot näppäilee puhelimeen, saa yhteyden paikalliseen aluehälytyskeskukseen aina idästä länteen, halki koko preerian. ”911” on myös Porschen tavaramerkki, ja Berliinin muuri puolestaan murtui 9.11. Kun numeroita käännetään vielä vähän niin kuin hedelmäpelissä, kalenteriin kiertyy lukema 6.11., jolloin juhlitaan ruotsalaisuuden päivää.

Ruotsalaisuuden päivä luotiin, kun vastikään perustettu Suomen ruotsalainen kansanpuolue (Svenska folkpartiet i Finland) ryhtyi vuonna 1908 viettämään erityistä juhlapäivää, jonka tarkoituksena oli vahvistaa ruotsinkielisen kansanosan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Päiväksi valittiin Kustaa II Aadolfin kuolinpäivä kolmikymmenvuotisessa sodassa, sillä kyseiseen Manner-Euroopassa käytyyn sotaan osallistumisella oli luotu pohja Ruotsin suurvalta-asemalle. Folktinget-järjestön (eli ”suomenruotsalaisten kansankäräjien”) mukaan ruotsalaisuuden päivän tarkoituksena on nykyisin ”kunnioittaa Suomen kieliryhmien yhteistä kaksikielistä isänmaata”.

Respektioon onkin ollut tarvetta, sillä kieliriitojen värittämällä 1930-luvulla ruotsalaisuuden päivän juhlintaa varjostivat jopa katutappeluiksi kärjistyneet kiistat kieliryhmien välillä. Päivän merkitys on tosin vaihdellut ajasta aikaan.

”Suomalaisuusintoilijoiden” piirissä päivää pidettiin ”aggressiivisen imperialismin juhlapäivänä”, kun taas toisen maailmansodan aikana pyrittiin korostamaan kansan yhteenkuuluvuutta kielirajoista huolimatta. Koska vuonna 1632 kuolleen Kustaa II Adolfin aikakaudella puolestaan käytiin Ruotsin suurvalta-ajan verisimmät sodat, joita sekä Napoleon Bonaparte että Carl von Clausewitz myöhemmin ihailivat, ruotsalaisuuden päivänä voitaisiin oikeastaan juhlia sitä, että soturikuningas tuona päivänä todellakin kuoli!


Katsaus Suomen ruotsalaiseen historiaan

Liputuksia järjestetään juhlaksi, muistoksi, suruksi ja tervehdykseksi. Mikäli ruotsalaisuuden päivää juhlittaisiin vain Suomen ja Ruotsin yhteisen historian muistoksi, olisi kenties hyväksyttävää, että siniristilipulla tervehditään sen oman alistajan menneisyyttä. Mutta kun Rkp aloitti päivän viettämisen, tarkoitus oli juhlistaa puolueen omakseen väittämää ruotsalaisuutta ja ruotsin kielen asemaa Suomessa. Juhlimista tässä asiassa on ollut vain sikäli kuin suomenkieliset ovat voineet olla ylpeitä pakkoruotsin ylläpitämisestä Suomessa. Myöskään ruotsalaisuus ei ole käsittääkseni minkään puolueen omaisuutta, vaan se liittyy osana koko Suomen historiaan, jossa on sekä valoisia että varjopuolia.

Yhteisten juhlapäivien viettäminen on vaikeaa silloin, kun historian kiroukset ja siunaukset eivät ole yhteisiä, toisin sanoen, kun toisen tappio on toisen voitto. Suomen itsenäisyyden ja suomalaisten ihmisten kannalta Suomen ja Ruotsin yhteisestä historiasta on juontunut kuitenkin paljon suoranaista hyvää.

Koulutus ja lainsäädäntö tulivat Suomeen Ruotsin kautta, ja Ruotsin vaikutuksesta suomalaisista tehtiin länsimaalaisia. Toisaalta ruotsalaisten hellimä väite, että sivistys levisi Suomeen nimenomaan ruotsalaisten hyväntekeväisyyden vuoksi, ei ole yksiselitteisesti tosi.

Kun Ruotsi liitti Suomen länsiosan yhteyteensä, Suomesta tuli varsin itsenäinen osa Kalmarin unionia. Virallinen kieli oli tuohon aikaan latina ja Kalmarin unionin yhteinen viestintäkieli alasaksa. Pohjoiseurooppalaisten kaupunkien kaupallisista syistä kokoon panema Hansaliitto puolestaan kasvoi 1300-luvulla merkittäväksi sotilasmahdiksi, jonka merkitys oli Kalmarin unionin luokkaa. Aatteet ja ihmiset liikkuivat Hansaliiton aluksilla, ja ruotsin ja suomen kielillä sekä maiden omalla kulttuurilla tunnustettiin olevan lähinnä paikallista merkitystä. Tämä tavallaan tuki kulttuurien itsenäisyyttä Pohjolassa.

Unionin jäsenistä Tanskan mielenkiinto kohdistui sittemmin etelään ja Ruotsin itään. Kun Kalmarin unioni vuonna 1520 ajautui valtioliitoille tyypillisellä tavalla sisäisiin ristiriitoihin ja Tanskan vastakruunattu kuningas Kristian II pani toimeen Tukholman verilöylyn, unioni hajosi lopullisesti, ja Ruotsin kuninkaaksi nousi Kustaa Vaasa. Tästä alkoi Suomen ruotsalaistumisen aika, joka sujui edistyksellisessä hengessä aina liberalismin ja utilitarismin sävyttämältä 1600-luvulta valistusfilosofian vuosisadalle ja 1700-luvun kustavilaiselle aikakaudelle, jolloin yhteiskunnallista kehitystä hallitsivat Kustaa III:n ja Kustaa IV Adolfin suosimat klassiset ihanteet.

Sen sijaan kristinusko oli levinnyt Suomeen jo aiemmin Novgorodin vaikutuksesta, mistä näyttöä antaa esimerkiksi sanojen ”pappi” ja ”Raamattu” etymologia. Epäsivistystä ja taikauskoa välittyi Suomeen myös Ruotsista, jonka vaikutuksesta Suomessa oli alettu tuntea muiden muassa teiliratas, polttorovio, mestauskirves, hirsipuu, jalkapuu, aasin länget ja noitavainot.

Ruotsinvalta raskautti Suomea alistamalla maamme siirtomaaksi, jonka tärkein maailmankaupan aines, terva, pakotettiin myymään Tukholman kautta markkinoille. Aina kun muistutetaan, että siirtomaaimperialismin orjalaivat oli tilkitty suomalaisten valmistamalla tervalla, voidaan väitettä vastaan puolustautua huomauttamalla, että kyseinen terva oli lähtöisin siirtomaaksi alistetun kansakunnan pannuista. Suomalaiset eivät siis ole huonolla menestyksellä pesseet käsiään siirtomaaimperialismiin osallistumisesta.

Myöskään Venäjän valta ei ollut Suomessa vain kielteinen asia, sillä se mahdollisti Suomen irtautumisen Ruotsista. Muutoin Suomi olisi hyvin todennäköisesti edelleen osa Ruotsi-Suomea. Niille, jotka pitävät Suomen itsenäisyyttä arvossa, Venäjän valta oli loppujen lopuksi hyväksi, ja tässä valossa jopa sortokausien vääryydet jäivät lopulta vähäpätöisiksi. Myös Pietarin hovi oli länsimaalaistumisessaan paljon Suomea edellä, vaikkakaan suomalaisten kannalta Venäjän ja Ruotsin etupyrkimyksissä ei ollut kyse ensisijaisesti sivistyksen levittämisestä vaan poliittisesta vallankäytöstä ja kilpailusta Suomessa.

Tietenkin ruotsalaisuuden merkitys oli sortokausien aikana tasapainottava. Ilman henkistä sitoutumistamme länteen olisi idästä tuleva isäntä laittanut suomalaiset pakkovenäjän opiskeluun. On syytä muistaa, että niin suomen kirjakielen isä Mikael Agricola kuin kansallislaulumme sanoittaja J. L. Runebergkin olivat äidinkieleltään ruotsinkielisiä ja että Suomen viralliset kielet olivat ruotsi ja venäjä ennen J. V. Snellmanin Aleksanteri II:lta hakemaa kielistatuuttia.


Suomen vaikutusvaltaisin rasisti

Suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteiseen historiaan mahtuu myös synkkiä lukuja. Keskeisimmän niistä kirjoitti Helsingin yliopiston ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professori Axel Olof Freudenthal (1836–1911), jota muutamat ovat pitäneet pahimmanlaatuisena rasistina.

Maltillisimmissa näkemyksissään Freudentahl edusti kantaa, että Suomessa asuvat ruotsinkieliset eivät olleet ruotsalaistuneita suomalaisia tai suomalaistuneita ruotsalaisia vaan ruotsalaisia. Suomessa asui hänen mielestään kahta eri kieltä puhuvia ja eri etnistä alkuperää olevia asukkaita, joita vain kutsuttiin suomalaisiksi. Niinpä hän suositteli, ettei suomenruotsalaisista käytettäisi ruotsin kielessä sanaa finne, joka tarkoittaa suomalaista, vaan sanaa finländare, joka voidaan suomentaa ”suomenmaalaiseksi”. Freudenthalin ajoista asti Suomen ruotsinkieliset ovat nimittäneet itseään etniseen alkuperään viitaten ”suomenruotsalaisiksi” ja ”suomenmaalaisiksi” erotuksena ”suomalaisista”. Juuri hänen ideologiseen vaikutukseensa perustuu myös Rkp:n Suomessa yllä pitämä separatismi.

Jyrkimmissä näkemyksissään Freudenthal oli varmastikin Suomen vaikutusvaltaisin ja tunnetuin rasisti. J. V. Snellmanin kanssa hän oli yhtä mieltä ainoastaan siitä, että kieli määrää kansallisuuden, mutta muutoin Freudenthalin ja muiden svekomaanien ”kaksi kieltä, kaksi kansaa”-malli nousi vastavoimaksi Snellmanin ajamalle ”yksi kieli, yksi mieli”-aatteelle.

Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) oli tuon ajan kielifilosofisten käsitysten mukaisesti puhtaasti kieleen pohjautuva entiteetti, ja kieli ilmaisi samalla myös rodullista ja etnistä alkuperää. Kansa (folk) taas oli hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset eivät muodostaneet yhteistä kansakuntaa mutta kylläkin yhden Suomen kansan (finländska folket), jota ruotsalainen kulttuuriperintö ja hallintoperinne olivat Freudenthalin mielestä oikeutettuja hallitsemaan.

Ajatustensa äänitorveksi Freudenthal perusti sanomalehti Vikingenin, joka ilmestyi 1870–1874 ja joka hyökkäsi häikäilemättömästi niin suomen kieltä kuin sen kannattajiakin vastaan. Suomenkielinen enemmistö nähtiin sen piirissä lähes pelkästään uhkana ja suomalaistamispolitiikka myönnytyksenä venäläistämiselle. Freudenthalin teorioissa kieli, kansallisuus ja rotu olivat yhdistettyinä. Näiden teorioiden äärimmäisissä osissa väitettiin, että ruotsinkieliset ovat rodullisesti ylivertaisia tavalla, joka voidaan rinnastaa sen aikaisiin arjalaisiin rotuoppeihin Euroopassa.

Sen sijaan fennomaanit eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kannattaneet rotuoppeja. Tämä oli ymmärrettävää, sillä juuri rotuopit olivat luokitelleet suomenkieliset muita eurooppalaisia alemmaksi mongoloidiseksi roduksi. Toisaalta myöskään suomenkieliset eivät yleisesti kiistäneet mongolien alemmuutta vaan pyrkivät lähinnä itse vapautumaan tuosta itäeurooppalaista ja uralilaista alkuperäänsä korostavasta leimasta.

Mutta yli koko Pohjolan levinneen germaanisen rasismin valossa suomalaisia pidettiin pelkkinä ali-ihmisiä, jotka olivat kyvyttömiä sivistymään. Tämän historian muistoksi yhä edelleen Suomessa pidetään yllä ruotsinkielisten etuoikeuksia yliopistokoulutukseen. Nykyisen käsityksen mukaan suomalaiset eivät ole ehkä kyvyttömiä mutta kylläkin kielensä vuoksi ansiottomia sivistymään. Sen vuoksi – ja suomenkielisten huonon itsetunnon merkiksi – Suomen nyky-yliopistoissa palvotaan ”kansainvälisyyttä” ja vierailla kielillä puhumisen taitoa.

On huomionarvoista, että missään väkiluvultaan yhtä pienessä valtiossa ei pidetä yllä samanlaista kielipoliittisesti jaettua koulutusjärjestelmää kuin Suomessa, jossa ruotsinkielisille on omat yliopistonsa ja koulunsa. Tätä kaksikerroksisuutta ei voida välttämättä pitää seurauksena demokraattisista oikeuksista tai halusta turvata tasa-arvoa, vaan sitä voidaan pitää myös eräänlaisena apartheid-järjestelmän ilmentymänä Pohjois-Euroopassa. Mainittakoon, että tuberkuloosista kärsivänä Freudenthal oleskeli pitkiä aikoja Algeriassa, jonka siirtomaaoloista hän on saattanut saada vaikutteita käsityksiinsä, miten emämaiden pitää kohdella alamaisia. Kiintoisaa onkin, että Suomella oli samanlainen, muodollisesti tasavertainen, asema Ruotsin kanssa kuin Algerialla oli siirtomaana Ranskan kanssa.

Aikana, jolloin monet suomenruotsalaiset ovat arvostelleet suomenkielisiä haluttomuudesta assimiloitua eurooppalaisuuteen ja pelosta joutua kielivähemmistönä poljetuksi, on silmiä avaavaa huomata, millaisia suomalaisten omien kielikiistojen ”toisen puolen” kokemukset ovat olleet suomalaistamispolitiikasta. Ruotsinkieliset ovat pitäneet suomalaisiin identifioitumista vielä suurempana uhkana omalle identiteetilleen ja olemassaololleen kuin muiden kielten ja kulttuurien vaikutusta Suomessa.

Eräs merkki Rkp:n piirissä vallitsevista autoritaarisista asenteista on nykyaikana se, että Suomen ruotsinkielinen rahvas ei liity aatteellisesti yhteen johtavan ruotsinkielisen eliitin kanssa. Rkp:ssä on sekä konservatiiviset, agraariset että sosiaaliliberaalit siipensä, mutta myös poliittisilla vasemmistopuolueilla on Suomessa vahvat ruotsinkieliset järjestönsä. Niinpä Rkp:stä onkin tullut käytännössä ruotsinkielisten oikeistopuolue, joka toimii vauraan ja hyvätuloisen väestön etujen edistäjänä eikä kielipuolueena Suomessa. Tämän merkiksi se saa vain noin puolet ruotsinkielisten äänistä Suomessa.

Monet Suomen kansan yhtenäisyyttä arvossa pitäneet ruotsinkieliset ovat kuitenkin halunneet irtautua Rkp:n edustamasta erottelupolitiikasta. Esimerkiksi C. G. E. Mannerheim halusi korostaa ruotsinkielisyydestään (tai kaksikielisyydestään) huolimatta olevansa suomalainen, ei suomenruotsalainen. Yksi syy tähän oli varmasti halu säilyttää arvostus sotilaiden suomenkielisen enemmistön silmissä. Esimerkiksi brittiläinen sotahistorioitsija J. E. O. Screen kirjoittaa kirjassaan Mannerheim (Otava 2001), että marsalkka halusi tulla kutsutuksi nimellä ”finne”, jonka suomenruotsalaiset olivat varanneet tarkoittamaan vain suomenkielisiä suomalaisia, ja että eräät ruotsinkieliset pitivät Mannerheimia ”liian suomalaisena”, sillä hän oli avoimesti arvostellut Ruotsin puuttumista Suomessa käytyihin kielikiistoihin.

Nykyinen Rkp perustettiin vuosina 1870–1906 toimineen Ruotsalaisen puolueen (Svenska partiet) jatkajaksi ja käytännössä juuri sille 1880-luvulla muovatulle etnis-aatteelliselle pohjalle, jonka A. O. Freudenthal oli luonut. Nykyisinkin Rkp jakaa puoluepäiviensä yhteydessä Axel Olof Freudenthal -mitalia, jonka ovat saaneet muiden muassa Erik Allardt, Merete Mazzarella, Elisabeth Rehn ja Paavo Lipponen! Vasta vuonna 1956 Rasistinen kansanpuolue (Rkp) poisti puolueohjelmastaan kohdan, jossa se julistautui ruotsalaisen rodun asianajajaksi Suomessa. Tämän historian valossa Astrid Thorsin toimet ”Rasisminvastaisen julkilausuman” aikaansaamiseksi ovat hyvin ymmärrettäviä.

4. marraskuuta 2010

Miksi Helsingin kaupunki on rasistinen?


Helsingin kaupunki sai jokin aika sitten valmiiksi rasisminvastaisen ohjelmansa nimeltä Rasismin ja etnisen syrjinnän ehkäiseminen Helsingin kaupungin toiminnassa. Sen mukaan ”tarkoituksena on ehkäistä rasismia ja etnistä syrjintää sekä edistää etnistä yhdenvertaisuutta kaikessa kaupungin toiminnassa” (s. 2). Rasismi taas on ohjelman mukaan ”ideologia, jonka mukaan ihmiset muodostavat rodun ja/tai kulttuurin perusteella jaoteltavia erilaisia ryhmiä” (s. 4).

Korjaan heti yhden virheen. Rasismi ei ole sama asia kuin käsitys, että on olemassa erilaisia rodullisia ryhmiä, eikä se ole myöskään näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin tai kulttuureihin. Nämä ovat yhtä objektiivisia tosiasioita kuin Linnén luokittelu. Sen sijaan rasismi on rotusortoa tai rotusyrjintää, jonka mukaisesti jotakin rotua pidetään ihmisarvoltaan eriarvoisena toisiin verrattuna.

Kun koko ohjelma alkaa valheellisella ja vääristelevällä määritelmällä, ei myöskään jatkolta voi paljoa toivoa. Miten sitten rasismia torjutaan käytännössä? Katsotaanpa ohjelmasta:

Esimerkiksi työhönotossa voidaan ottaa huomioon hakijan etninen tausta palkkaamalla tehtävään työmarkkinoilla aliedustettuun ryhmään kuuluva henkilö, vaikka tämä ei olisi aivan yhtä pätevä kuin paremmin edustettuun ryhmään kuuluva.

Ja juuri pari riviä aiemmin ohjelmassa julistetaan (samalla sivulla), että ”[y]hdenvertaisuusperiaate sisältää mielivallan kiellon ja vaatimuksen samanlaisesta kohtelusta samanlaisissa tilanteissa.”

Koska kaupunki tämän ohjelman perusteella vaatii tosiasiallisten pätevyyksien sivuuttamista virantäytössä ja jonkin ryhmän tai henkilön suosimista kantaväestöön kuuluvien ohi, ainoa mahdollinen johtopäätös on se, että kaupunki on toiminnassaan rasistinen. Juuri näin täyttyy rasismin määritelmä: tiettyä etnistä ihmisryhmää syrjitään ja toista suositaan rodun tai kulttuurin perusteella.

Suosiminen on aina poliittisesti epäviisasta. Todellista legitimiteettiä ei voida tuottaa etuoikeuttamalla. Se ei ole virkaan nimitettäville itselleenkään hyväksi, sillä heidän voidaan ajatella päätyneen tehtäviinsä epäreilusti. Tällaisen keinulautamallin käyttäminen johtaa vain eripuraan ja syventää ihmisten epäluuloja.

Nimitysten pitäisi perustua ansioihin. Todellista tasa-arvoahan on se, että ansiot ratkaisevat ja muut ominaisuudet eivät vaikuta. Tasa-arvoa ja syrjintää koskevan politiikan sairastuminen näkyy siinäkin, että vähemmistövaltuutetun virkaan nimitettiin hiljattain kelpoisuusehtoja täyttämätön hakija, joka oli muodollisesti kaikista hakijoista kehnoin. Valtioneuvosto (jota usein sanotaan myös neuvostovaltioksi) siunasi asian erivapauksien myöntöoikeuden perusteella, vaikka se oli ristiriidassa perustuslaillisten yhdenvertaisuussäädösten kanssa. Oikeuskansleri katsoi menettelyä läpi sormien.

Demla-juridiikan läpäistessä yhteiskuntaa katoaa oikeusperustus sekä tasa-arvolta että sen tavoittelun halulta. Jos tehtävään ei nimitetä pätevintä ja parhaiten soveltuvaa, työpaikka kärsii, eikä pätevin saa hänelle kuuluvaa ansiota. Tämä johtaa meritokraattisen oikeudenmukaisuusperiaatteen kumoutumiseen.

Kaupungin rasisminvastainen ohjelma on täysin puolueellinen ja omien tarkoitusperiensä vastainen jo siinä, että se rajaa syrjinnän ehkäisemisen pelkkään etniseen syrjintään. Näin se jättää ulkopuolelleen esimerkiksi seksuaalisen syrjinnän. Kantaväestöön kuuluvien suomalaisten syrjiminen näyttääkin olevan oikein aina, kun vain tahtoa riittää!

Ikävänä esimerkkinä asiasta on sosiaalitoimen työnjohtaja Harri Eerikäisen syrjiminen ja uhkailu. Myös omat työnhakemukseni virkoihin ovat kadonneet kaupungin byrokratiassa mystisesti, eikä esimerkiksi erääseen lukioon viime keväänä tekemästäni tuntiopettajan virkahakemuksesta koskaan tullut mitään päätöstä eikä edes ilmoitusta asian käsittelystä. Vähemmistövaltuutetun viran täyttöä koskien päätös tuli sähköpostitse ollen yhden rivin mittainen. Tästä johtuen kaupungin ja valtion tekopyhät syrjintäsäädökset voi työntää sinne, minne valo ei paista.

3. marraskuuta 2010

Rikastunut kaupunki korviaan myöten veloissa


Suomessa ei velkaannu ainoastaan valtio. Myös kaupungit alkavat olla korviaan myöten veloissa. Helsingin kaupungin talousarvio on saapunut valtuuston käsiteltäväksi, ja siitä keskustellaan ensimmäisen kerran tänään. Arvio on tarkoitus hyväksyä 10.11.2010.

Kuinka kaukana ovatkaan viime kunnallisvaalien ajat! Kun Helsingin kaupunki päätti investoida 9,5 miljoonaa euroa vuodessa vastaanottokeskuksiin, valtuuston vihreä puheenjohtaja Otto Lehtipuu puolusteli tuhlausta Ylen TV-uutisissa 15.1.2009 sanoen, että Helsingin kaupunki on ”vielä verraten rikas” ja että turvapaikanhakijoiden vastaanottamista ”pitää edistää humanitaarisista syistä”.

Helsingin kaupungin tämänsyksyisessä tiedotteessa (1.10.2010) kaupunginjohtaja Jussi Pajusen sorvaamaa arviota puolestaan esitellään seuraavin sanoin:

Vuonna 2011 kaupungin arvioidaan saavan verotuloja noin 2,6 miljardia euroa. Kunnallisveroa nostetaan yhdellä prosenttiyksiköllä 18,5 prosenttiin. Korotuksen vaikutus on 117 miljoonaa euroa. Veroprosentin korotuksesta huolimatta uutta lainaa joudutaan ottamaan ensi vuonna 321 miljoonaa euroa.

Pari riviä jäljempänä lukijaa valaistaan näin:

Helsinki on monikulttuurinen kaupunki. Suomen vieraskielisistä peruskoululaisista joka neljäs käy vuonna 2010 koulua Helsingissä. Viidentoista vuoden päästä vuonna 2025 lähes joka neljäs Helsingin peruskoululainen on vieraskielinen.

Ja edelleen:

Oppilaskohtaiset nettokustannukset nousevat jatkuvasti.

Tämä ei ole ihme, sillä maahanmuuttajalapsen kouluttaminen maksaa peruskoulutasolla 50 prosenttia enemmän kuin kantaväestöön kuuluvan suomalaislapsen. Monessa kunnassa maahanmuutto on tietysti rikastumisen lähde, koska valtio palkitsee kunnan taloudellisilla myötäjäisillä, jos kunta huoli mailleen vastaanottokeskuksen. Kulut lankeavat kuitenkin sosiaalimenoina maksettaviksi myöhemmin.

Helsingissä kuittien pinoon kertyvät yleensä vain laskut. Lisäksi kuntien taloutta heikentää valtionosuuksien vähentäminen. Hallitus turvaa ihmisten hyvinvointia säätämällä kunnille tehtäviä mutta ei ota vastuuta niiden rahoittamisesta. Yksi suuri kuluerä on maahanmuuttajien kotouttaminen, joka on käymässä kalliiksi.

Kaupungin tiedotteessa taloudellista tilannetta kaunistellaan toteamalla, että veroäyri ”nousee yhden prosenttiyksikön”. Todellisuudessa kunnallisvero nousee aikaisempaan verrattuna 5,7 prosenttia. Ennusteen mukaan myös Helsingin lainakanta kolminkertaistuu vuosina 2009–2013 lähes kahteen miljardiin euroon. Vuoden 2013 numerot puolestaan kiertyvät lainalaskun loppusummaksi kuin hedelmäpelissä. Kyseisen vuoden lopussa velkaa on 3 210 euroa asukasta kohden. Tämä on paljon, kun valtionvelkaakin on jo noin 13 000 euroa jokaista suomalaista kohti. (Parin vuoden kuluttua jouduttaneen sanomaan, että sitä oli vasta tuon verran.)

Vika ei ole tietenkään vain valtiossa eikä lamasta johtuvassa heikossa verokertymässä. Asiaan on kulttuurisesti hyvin monimuotoisia syitä, varsinkin Helsingissä. On käsittämätöntä, miksi ihanteena pidetään sitä, että Suomi ulkomaalaistuu tavalla, jonka tuloksena neljännes koulua käyvistä lapsista ei osaa suomen kieltä. Juuri näin väestöt vaihdetaan länsimaissa, myös Suomessa.

Monikultturistit, pakkokansainvälistäjät ja maahanmuuton penääjät, jotka johtavat maatamme kohti kielen ja kulttuurin tuhoa, näyttävät pitävän itsestäänselvyytenä, että lapsille ei edes yritetä opettaa suomea, vaan maahanmuuttajataustaisten erikielisyys hyväksytään automaattisesti. Tämä ei ole ihme, sillä suomen kielen taitoa ei vaadita myöskään maahanmuuttaja-aikuisilta, vaan heidän tuekseen palkataan kalliita tulkkeja. Pahimmassa tapauksessa suomalaiset pakotetaan opettelemaan vieraita kieliä selvitäkseen vierasperäisten kaupungin työntekijöiden kanssa, kun heitä nimitetään kaupungin virkoihin pätevämpien suomalaisten ohitse Helsingin kaupungin syrjinnänvastaisten ohjeiden mukaisesti.

Vaadin, että Helsingin kaupunki – paitsi vähentää maahanmuuttajien vastaanottoa – myös pyörtää pakkomielteenomaisen suunnitelmansa edetä kohti hiilineutraalia tulevaisuutta. Vihreiden aloitteesta aikaansaatu tavoite, jonka mukaan Helsingin energiasta on 20 prosenttia tuotettava uusiutuvilla energianlähteillä vuonna 2020, on kumottava.

2020-hankkeen tuloksena myös kunnallisveroäyri on kohta 20, kun Helsingin Energian tuloutukset kaupungille loppuvat. Lisäksi vihreät tarjoavat jokaiselle kuntalaiselle avokätisen korotuksen sähkölaskuun.

Maahanmuutto-ongelmien ohella myös energiantuotantoon liittyvän pakottamisen takana on Euroopan unioni. EU on edellyttänyt, että uusiutuvan energian käyttö nostetaan peräti 38 prosenttiin kulutuksesta vuoteen 2020 mennessä, vaikka siinä ei olekaan meidän oloissamme mitään järkeä, eikä se ole mahdollistakaan (aiheesta esimerkiksi tässä).

1. marraskuuta 2010

Vicin ja Danin vierailusta


Nyt kun Ruotsin kruununprinsessa Victoria ja hänen puolisonsa Daniel ovat käymässä Suomessa, mieleeni tuli, miksi en ajoissa vikitellyt ja nainut tuota Victoriaa. Hän on sitä paitsi melkein minun näköiseni ja ikäiseni...

Olisin minäkin päässyt naimisiin ja hoviin, eikä tarvitsisi olla huolissaan poliittisesta urasta. Ruotsi puolestaan olisi saanut arvoisensa kuninkaan: platonisen filosofikuninkaan!

No, onhan asiassa tietysti puolensa. Filosofina minulla on valtaa enemmän kuin Ruotsin kuninkaalla, sillä paikallinen kunkku ei saa ottaa mitään kantaa poliittisiin kysymyksiin, mutta filosofi vielä saa.