O tempora, o mores!

Tässä pohdin, miksi luottamus on kadonnut yhteiskunnastamme ja kansakunta jakautunut. Miksihän?

Valtion eräs raha-apaja, Rahapaja, on tottunut haalimaan kassaansa rahaa valmistamalla maksamiseen huonosti soveltuvia ja kauppahinnaltaan nimellisarvoaan kalliimpia kolikoita, joita se julkaisee niin sanotuille postimerkkivaltioille tyypillisellä varainhankintaperiaatteella. On ymmärrettävää, että Suomen valtio yrittää tienata valmistamalla rahaa myyntiin, sillä euroalueen jäsenenä se ei voi tehdä rahaa enää suoraan kassaansa tai markkinoille.

Niinpä valtiovarainministeriön alainen Rahapaja päätti julkaista Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi juhlarahasarjan, jonka ensimmäinen kolikko julkistettiin viime tiistaina. Pahaksi onneksi kolikon kuva-aihe käsitteli traumaattista kipupistettä, kansalaissotaa, ja lantin kruunapuolella oli kuva vuoden 1918 teloituksesta, jossa niin sanotut lahtarit ampuvat punakaartilaisia.

Julkistamisesta ei ehtinyt kulua montakaan minuuttia, kun Vasemmistoliiton Li Andersson paheksui tapaa, jolla juhlarahan selkään oli lyöty kuva sisällissodan teloituksista. ”Mautonta” ja ”loukkaavaa”, parahti hän Twitterissä. Tiistain käännyttyä iltapäivän tunneille valtiovarainministeri Petteri Orpo ilmoitti toivovansa rahan pikaista pois vetämistä, ja tapahtumaa arvioitiin kaikkien asioiden legitimaatiopisteessä Helsingin Sanomissa pelkäksi poliittiseksi mikrokohuksi.

Jutussaan ”Kolmen tunnin juhlarahakohu - suomalaisten päivittäisen pöyristymisen tarve synnyttää merkityksettömiä mikroskandaaleja” toimittaja Jarno Hartikainen keskittyi julkaisupäätöksen allekirjoittaneeseen Petteri Orpoon ja kirjoitti, että on kaksi tapaa tulkita ministerin toiminta. Ensimmäinen on hänen mukaansa ”suotuisa”, koska Orpo korjasi päätöksensä. Toinen on toimittajan mukaan ”vähemmän suotuisa”, koska tapahtumaan liittyi ”mikrokohu” ja ”meemileikki”, jossa sosiaalisen median ”vääräleukaiset savolaisukot” tuottivat ”näppärää, kärkästä ja piruilevaa kommenttivirtaa vailla kytköstä tai paloa itse aiheeseen”.

Toimittajan mukaan kohu ”houkuttelee paikalle henkilöitä, jotka keksivät kyllä tavan valjastaa aiheen kuin aiheen vastustajien lyömiseen”, ”jos aiheella on minkäänlainen kytkös politiikkaan”.

Filosofisesti ja sosiaalipsykologisesti arvioiden juuri näissä tulkinnoissa ei ole asian ydin. Sikäli Hartikaisen arviot joko menivät metsään tai jäivät pinnallisiksi.

Paljastavaa tapahtumassa on se, että monien suomalaisten ihmisten kansallinen itsetunto ei näytä edelleenkään kestävän useiden sukupolvien takaisten poliittisten arpien käsittelyä. Ovatpa nuo tapahtumat sinänsä kuinka paheksuttavia tahansa, tärkein havainto koskee tapaa, jolla ihmiset asennoituvat niihin keskellä nykytärkeää arkipäivää.

Kansalaissodan aikaisen kuva-aiheen pikainen sensurointi ja puhdistus poliittisen historian esittämistä likaamasta osoittaa kaunistelun tarvetta ja kertoo väkevästi siitä, miten pahasti kansalaisten rivit ovat menneet halki tässä nykyisessä todellisuudessa. Sadan vuoden takaisia haavoja tuskin muutoin koettaisiin niin vaikuttaviksi, että niitä pitää parannella asian hautaamisella.

Sensuroinnin esiin nostama kirkasvalo osoitti laserin terävästi samaa symptoomia, josta kertoo moni muukin poliittisen korrektiuden vaatima sensuurihanke. Kohtalomaisen sattuman kautta myös juhlarahakohu symboloi erinomaisen hyvin suomalaisen yhteiskunnan nykytilaa.

Maahanmuutto, monikulttuurisen yhteiskunnan tuputtaminen ja Euroopan unionista sateleva määräysten suma ovat jakaneet kansakuntamme niin pahoin kahtia, että vastaavanlaista jakautumista joutuu hakemaan kansalaissodan vuosista.

Vastakkain eivät tosin ole punaiset ja valkoiset tai perinteinen vasemmisto ja oikeisto vaan kansallisen edun puolustajat ja ne, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä. Kiväärin piippuihin ovat joutuneet (ainakin vertauskuvallisesti) katselemaan ne suomalaiset, joita on teloitettu tuomioistumissa ”vääristä sanoista”, eli islamin ja siihen liittyvän maahanmuuton arvostelemisesta.

Kieroa on, että haitta- ja massamaahanmuuton oikeutuksesta ei ole päätetty missään poliittisessa prosessissa kansanvaltaisesti, vaan väestöt on pyritty vaihtamaan Euroopassa pelkästään EU:n katakombeista tulevalla ripityksellä.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, millaisen kohtelun juhlarahasarjan viimeiseksi aiottu kolikko saa julkisessa sanassa ja sosiaalisen median hyrskeissä. Kyseisessä ”globaali oikeudenmukaisuus” -kolikossahan on kuvattuna pelastusviranomainen, joka kantaa kuollutta pakolaislasta.

Ilmentääkö tämä makaaberi vertauskuva jotenkin olennaisesti Suomen itsenäisyyttä syyllistäessään suomalaisia muiden kansojen karuista kohtaloista? Onko sen tarkoitus ohjata suomalaisia tuottamaan itselleen omantunnon parannusta toisten ihmisten jaloina auttajina? Kolikko ikään kuin vihjaa, että jos emme niin tee, olemme läpikotaisin paha kansakunta.

Tähän samaan viittaa myös natsidokumenttien jatkuva pyörittäminen Yleisradion TV-kanavilla. Niiden kautta pyritään syyllistämään nykyeurooppalaisia teoista, joilla ei ole mitään tekemistä nykyisin elävien sukupolvien kanssa. Syyllistämisen tarkoitus on tasoittaa tietä kehitysmaista tulevalle haittamaahanmuutolle ja oikeuttaa islamin tuella tapahtuvaa kansanmurhaa, jonka kohteina ovat nyt valkoiset länsimaiset ihmiset.

Luottamuspääoman katoaminen

Helsingin Sanomissa esitetyt arviot juhlarahakohun mediapoliittisesta ja julkisuusfunktiosta eivät myöskään osuneet kohdalleen. Pöyristymisissä ei liene kyse ensisijaisesti ”piruilevien savolaisukkojen” tai heidän suvakkisiskojensa välisestä ilkeilystä. Tosiasiassa media itse kaipaa ja rakentaa noita kohuja, joissa jokin asia nostetaan suuren draaman välineeksi vain siksi, että asiaan liittyy joku perussuomalainen poliitikko, jota halutaan murjoa toimituksissa.

Juhlarahakohukaan ei ole ohi painamalla asia villaisella ja väittämällä, että kyseessä oli vain ”harhakuva kansaa puhuttavasta asiasta” tai arvottamalla asiaa niin, että ”juhlarahan myyminen on onneksemme kielletty”. Helsingin Sanomien asennemuokkaus ja mielipiteiden manipulaatio näkyvät juuri tämän tapaisissa kannanotoissa. Yritys lopettaa kohu merkityksettömänä ja loppuun käsiteltynä osoittaa lehden halua vaieta siitä todellisesta konfliktista, jonka vallitessa maahanmuutto on sulattanut pois yhteiskunnallisen luottamuksen.

Tapauksen opetukseksi ei kelpaa se, että ministeri Orpon kannattaa jatkossa lukea allekirjoittamansa paperit paremmin eikä signeerata niitä samalla periaatteella, jolla hän on ilmeisestikin hyväksynyt myös vastaanottokeskusten perustamisia. Missä asian opetus sitten piilee?

Harvardin yliopiston sosiologian professori Robert D. Putnam painotti Suomessa vieraillessaan vuonna 2015, että sosiaalinen pääoma on Suomen todellinen voimavara, jota monilla muilla kansakunnilla ei ole. Koska toimintakykymme ei perustu suuriin luonnonrikkauksiin tai pääomiin vaan yhteisömme kiinteyteen ja yksimielisyyteen, yhteiskuntamme on myös hyvin haavoittuva. Tätä sosiaalista pääomaa monikulttuurisuuden ideologia ja maahanmuutto ovat nyt syöneet pahimman inflaation lailla.

Niinpä myös kansallisia erimielisyyksiä ja kahtiajakoja pintaan nostavat ilmiöt ovat paljon itseään suurempia merkkejä vaikeista yhteiskunnallisista oireista: luottamuspääoman menetyksestä ja toimintakyvyn heikkenemisestä.

Poliittisesti korrekti huumori ei naurata

Ellei viimeviikkoinen juhlarahakohu olisi ollut traaginen, se olisi ollut koominen. Vitseillä on yhteys mielen tiedostumattomiin kerroksiin, ja niinpä on usein ajateltu, että huumori laukaisee yhteiskunnallisia jännitteitä, kun asioita voidaan käsitellä leikkimielisen etäännyttämisen keinoin.

Vapun päivän lähestyessä on kaduilla jälleen kaupattu huumoripitoisia lehtiä. Karnevaaliaikana, jolloin rooliasetelmat käännetään tilapäisesti kumolleen, voidaan testata yhteiskunnallista luottamusta.

Oireellista on, että yhteiskunnassamme ei sallita nykyisin juuri minkäänlaista huumoria, vaan sen asemasta julistetaan tuomioita ja vaaditaan poliittista korrektiutta. Tämä näkyi juhlarahakohussa, mutta se näkyy myös tavassa, jolla huumori yritetään juuria pois kaikesta arkipäivästämme. Esimerkiksi muslimien yhteisö ei näytä edelleenkään sulattavan kerta kaikkiaan minkäänlaista uskontoonsa kohdistuvaa huumoria, ovatpa sen motiivit sitten hyväntahtoisia tai pilkallisia.

Paras ase uskontojen mielivaltaa vastaan on aina ollut nauru. Siksi paholaisenkin sanotaan pelkäävän naurunalaiseksi joutumista, ja nauraminen oli kielletty myös Umberto Econ romaanissaan Ruusun nimi kuvaamassa keskiaikaisessa luostarissa.

Totalitarismit eivät kestä naurunalaiseksi joutumista. Mikäli nauraa saa, se on oikeutettua vain siihen asti, jossa se vielä tasoittaa yhteiskunnallisia ristiriitoja ja pönkittää valtaapitävien asemaa, vähän niin kuin radio Jerevanin narskuva ja ahdistuneensävyinen huumori aikoinaan. Uskontojen arkuus arvostelulle puolestaan osoittaa, kuinka hurjaa niiden oma vallankäyttö on.

Poliittisesti korrekti ja sallitun rajoissa pysyttelevä huumori on perimmältään mitäänsanomatonta, sillä se ei pureudu ongelmien ytimeen. Todellinen huumori paljastaa ongelmat ja loukkaa jotakuta väistämättä. Sen sijaan sievistelty ja pyöristelty huumori merkitsee alistumista valtaapitävien mahdille, joka jää voimaan oman pakkovaltansa voimin, niin kuin viikonloppua seuraa aina arki.

Luottamus on kadonnut nyky-yhteiskunnastamme, ja sen asemasta on astuttu tosikkomaisuuden tielle, jolla monikulttuuristien ja tasa-arvoviranomaisten yhtäaikaiset liberalismin ja lailla pamputtamisen vaatimukset taistelevat jo keskenäänkin saattaen kansalaiset ymmälleen. Samaan aikaan, kun vihervasemmisto huutaa vapaamielisyyden perään, se kiljuu kitapurjeet lepattaen, että ei saa tehdä pilakuvaa profeetasta eikä nauraa munattomien lesborouvien transgenderistiselle uskonnolle, jonka mukaan he ovatkin nyt naisista tykkääviä miehiä.

Mitä voi enää laittaa vappulehteen, Äpyyn tai Tamppiin, kun parodiahorisontti on ylitetty kuusi kilometriä riman yläpuolelta?

QX-lehti kertoi äsken, että muslimiterroristin uhriksi Pariisissa joutuneen poliisimiehen puoliso julisti muistopuheessaan ”vihaamaan ette minua saa”. Tällainen toisen posken etiikka ja viholliselle pyllistäminen on niin lammasmaista, että sitä voidaan selittää vain oikeustajun katoamisella uhrikansan päänupista. 

Lasten mehuhetki päättyi ikävästi

Kaikin puolin rasistinen ja kiihkoisänmaallisuudessaan vahingollisesti kansallismielinen suvivirsi tuskin oli lakannut kaikumasta koulujen juhlasaleissa, kun uutiset iloitsivat, että maahanmuuttajataustaiset nuoret mellakoivat Linnanmäen huvipuistossa. Poliisin mukaan joukkotappelu syntyi maahanmuuttajataustaisten välille, ja kahakkaan osallistui enimmillään noin 150 nuorta, joista kymmenkunta pahoinpideltiin. Tapaus vahvistaa tavallaan sen, minkä totesin jo hakiessani vähemmistövaltuutetun virkaa: keskeistä ei ole, mitä tapahtuu valtaväestön ja vähemmistöjen välillä, vaan se, mitä tapahtuu vähemmistöjen sisällä.

Tämän leimaamisen, osoittelevuuden ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen keskellä meitä kuitenkin lohduttaa, että ”ketään ei otettu kiinni”. Vain 60-vuotispäiväänsä alennusmyynnillä juhlistanut huvipuisto suljettiin, ja äidit ja isät joutuivat taluttamaan pikku itkupillinsä pois karuselleista ja sähköautoradoilta.

Jokainen nyt varmasti ymmärtää, kuinka tärkeää on, että kulttuuridebatteja ja muita vibraattoreita saadaan lisää. Emme voi jäädä jälkeen yleiseurooppalaisesta kehityksestä. Monessa Euroopan maassa ollaan meitä paljon pitemmällä. Esimerkiksi Ranskassa afrikkalaisperäiset maahanmuuttajat polttivat uuden vuoden 2009 aluksi yli tuhat (1 000) autoa, ja onkin tehtävä hartiavoimin töitä, jotta myös meidän maastamme saadaan ”aidosti monikulttuurinen”.


Karttapallot katollaan

Karnevalistisuus leviää Euroopassa kuin renessanssin aikakaudella konsanaan. Jo Mihail Bahtin totesi kirjoituksissaan keskiajan renessanssista ja naurusta, että karnevalistisessa kulttuurissa maailma on käännetty ylösalaisin. Karnevaaleille on tyypillistä, että isäntä on hetken aikaa orja ja orja on isäntä. Kuningas on narri ja narri on kuningas. Poliisi on rikollinen ja rikollinen on oikeudenvartija. Nykyisin karnevaaleja järjestetään esimerkiksi kouluissa ja muissa laitoksissa auktoriteettisuhteiden kääntämiseksi hetkellisesti päälaelleen. Tarkoituksena on luoda tilapäinen vapauden saareke ja hengähdystauko muutoin alistavan ja painostavan elämän keskelle.

Karnevalismilla on historiansa, joka ulottuu keskiajalta uudelle ajalle. Samalla kun kirkko ja julkinen valta alkoivat hellittää liekanaruistaan juhlimisen ja vapauden hyväksi, ne tulivat antaneiksi ihmisille mallin, jota he saattoivat tavoitella myös normaalielämässään. Lopulta kansalaiset kiinnostuivat pelkästä karnevaalien vietosta hengellisyyden sijaan. Esimerkiksi kevät- ja kesäkarnevaalit eivät ainoastaan auttaneet kansalaisia kestämään pimeyttä ja kurjuutta syksyn ja loskaisen talven läpi, vaan ne myös houkuttelivat ihmisiä pysyvästi pois kurinalaisuuden tilasta.

Bahtinin käsityksen mukaan karnevaalien merkitys oli vaihtoehtoisten maailmojen luomisessa, esimerkiksi sellaisten, joissa ihmiset voivat osoittaa toisiaan kohtaan hyvää tahtoa. Mitä enemmän karnevaaleja järjestettäisiin, sitä paremman otteen ihmiset saisivat tuosta paremmasta maailmasta. Toiveena oli, että karnevaalit muuttuisivat vallitsevaksi tilaksi. Tämän merkiksi monien ihmisten elämä onkin nykyään pelkkää siirtymistä karnevaalista toiseen.


Monikulttuurisuus: pysyvä karnevaali

Mutta. Mutta, mutta. Entäpä, jos karnevaalit todella muuttuvat pysyviksi? Maailma kääntyy ja jää kumolleen. Tällöin hyvä tahtokin helposti kieroutuu ja vaihtuu pahaksi. Minusta tuntuu, että monikulttuurinen yhteiskunta edustaa tuota pysyvästi päälaelleen käännetyn yhteiskunnan tilaa, jossa lainkuuliaisia ja rehellisiä ihmisiä viedään kuin sikaa korvasta oikeuden eteen mutta rikollisuus saa rehottaa. Karnevaalien tuloksena ovat myös karmeat vaalit, kun sananvapaus ja kansanvalta otetaan ihmisiltä vähin erin pois. Ja tivolina pyörivän yhteiskunnan hullunhoureisissa pyörteissä jokaista järjellisesti ajattelevaa kansalaista odottaa karu selli.

Tässä groteskissa teatterissa jokainen voi ennen pitkää vain pelastaa oman nahkansa. Siksi minäkin nyt ääni väristen hoilaan omaa oodiani kansakuntien lopulliselle sekoittamiselle ja sekopäisyyden leviämiselle: ”Tervetuloa, oi rajaton kansainvaellus ja maasta toiseen hyppinen, kansojen yhteisymmärrys, rauha, solidaarisuus ja harmonia!” Astrid Thors! Ritva Viljanen! Kuka tekisi kantelun kelvottomasta karnevaalien keskeyttämisestä vähemmistövaltuutetulle?

Joulukarnevaali

Tänään on jouluaatto, eli varsinainen juhlapäivä on lähellä. Monet tietävät, että joulukuusi on pakanallinen keksintö. Mutta myös itse joulun vietto on epäkristillinen perinne. Vielä roomalaisajalla joulun paikalla oli saturnalia-juhla, jota vietettiin sadonkorjuun merkeissä Saturnus-jumalan kunniaksi. Alkukirkon papit oivalsivat, että ahkerasta käännytystyöstä huolimatta monetkaan ihmiset eivät halunneet luopua mukaviksi kokemistaan juhlaperinteistä, joten kristinusko oli yhdistettävä niihin. Niinpä kristillinen kirkko otti pakanallisen perinteen käyttöön antamalla siunauksensa sille. Toiveena oli, että kristinuskokin alkaisi juhlariehunnan myötä näyttää hauskemmalta. Käytännössä kävi kuitenkin niin, että uskonto menetti hengellisyyttään samalla kun juhliminen maallistui.

Joulua vietiin alun perin eräänlaisena karnevaalina, jonka kuluessa orjasta tehtiin hetkellisesti isäntä, narrista kuningas ja rengistä herra. Perinteen tarkoituksena oli luoda tilapäinen vapauden saareke ja hengähdystauko muutoin alistetun ja painostavan elämän keskelle. Ja eikö tästä käsityksestä kajastakin myös nykyjoulun ”varsinainen sanoma”? Samalla kun kirkko alkoi hellittää liekanaruistaan juhlimisen ja vapauden hyväksi, se tuli antaneeksi ihmisille mallin, jota he saattoivat tavoitella myös normaalielämässään. Joulun vieton kautta kirkko ei ainoastaan lisännyt suosiotaan ihmisten joukossa vaan loi myös pohjan kirkon oppien hylkäämiselle, kun kansalaiset kiinnostuivat pelkästä karnevaalien vietosta hengellisyyden sijaan. Tämän kehityskulun tuloksena joulu on nykyäänkin peräti materialistinen juhla, ja kirkot täyttynevät jouluisin nimenomaan tapakristillisyyden vuoksi.

Monien muiden karnevaalien tavoin joulu ei ainoastaan auta kansalaisia kestämään pimeyttä ja kurjuutta syksyn ja loskaisen talven läpi, vaan se myös houkuttelee ihmisiä pysyvästi pois alamaisuuden tilasta. Mihail Bahtinin käsityksen mukaan karnevalistisuus saattoi auttaa jopa siirtymisessä pimeältä keskiajalta valoisan renessanssin aikakaudelle. Joulun poliittinen merkitys on siis vaihtoehtoisen maailman luomisessa, esimerkiksi sellaisen, jossa ihmiset osoittavat toisiaan kohtaan hyvää tahtoa. Mitä enemmän karnevaaleja järjestettäisiin, sitä paremman otteen ihmiset saisivat tuosta paremmasta maailmasta. Toiveena on, että karnevaalit muuttuisivat vallitsevaksi tilaksi, ja tämän merkiksi monien ihmisten elämä onkin nykyään pelkkää siirtymistä karnevaalista toiseen. Eri asia on sitten se, tunnistetaanko myöskään karnevaaleja enää karnevaaleiksi, sillä jos aina on juhlat, ei ole koskaan juhlat.

Jouluna ihmiset tekevät paljon sellaista, mitä he eivät muutoin tekisi. Joulu perustuu siis petokseen ja merkitsee poikkeustilaa ihmisten välisissä suhteissa. Myös tämä on karnevalistinen piirre. Muutamat ovat tällöin imeliä kuin lanttutaikina ja toiset happaman emäksisiä kuin lipeäkala.

Miten tuohon hyvän tekemisen perinteeseen pitäisi sitten suhtautua? Hyvyyden osoittamisen sanotaan tuovan iloista mieltä myös tekijälleen. Tämä on luonnollisesti ymmärrettävää. Lahjojen jakaminen ja avuliaisuus tuntuvat hyvältä nimenomaan niiden ihmisten mielestä, jotka toimivat näiden periaatteiden mukaisesti, sillä epäitsekkäitä ihmisiä myös vastavuoroisesti palkitaan paremmilla sosiaalisilla palkinnoilla kuin omaa etuaan ajattelevia. Mitä paremmaksi ihminen oman hyvyytensä kokee, sitä enemmän hän tekee hyvää, ja näin selittyy, miksi paljon hyvää tehneet sanovat olevansa tyytyväisempiä kuin ne, jotka pidättäytyvät liiasta anteliaisuudesta. Koska hyvän tekeminen tuntuu viimeksi mainituista lähtökohtaisesti pahalta, kitsaat ihmiset tekevät vähemmän hyvää, ja niin muodoin selittyy, miksi nekin vähäiset teot, jotka he puolestaan saavat aikaan, tuottavat heille tuskaa ja suuria ponnistuksia. Tällä tavoin hyvä ja paha monistuvat ja leviävät kuin renkaat vedessä.

Koska hyvä ja paha ovat suhteellisia ja ihmisten yksilöllisistä kokemuksista riippuvaisia asioita, ne voivat vaihtua myös toisikseen. Joulu on sosiaalinen häiriötila, jota kannattaa varoa. Joulun merkeissä ihmisiä pakotetaan olemaan vastoin tahtoaan seurallisia. Yksinäisiä puolestaan syyllistetään yksinäisyyden leimalla, jota heitä opetetaan häpeämään. Samanaikaisesti, kun hoetaan äänekkäästi joulurauhaa, rikotaan niiden ihmisten rauhaa, jotka muutenkin elävät rauhallisesti. Sitä, että joku ihminen jättää hälinän taakseen, ei suostuta hyväksymään, mutta sellaista ihmistä aina ymmärretään, joka suostuu taistelemaan joulukiireiden vuoksi tavoitellen edes jonkinlaista onnea ja rauhaa. Tämän ajattelutavan mukaan on väärin kääntää maailmalle selkänsä tavoitellakseen todellista joulurauhaa, mutta on oikein uhrata oma onnellisuutensa johonkin sosiaaliseen juhlintaan osallistumisen vuoksi.

Joulu myös kaduttaa ihmisiä. Sen konkreettinen seuraus on ylensyömisestä johtuva ähky, ja vakavampi seuraus on henkinen ahdistus. Kaikkiin juhlapäiviin liittyy epäonnistumisten ja pettymysten uhka, jonka tuloksena päivä on pilalla. Suurelle osalle ihmisistä joulu ei ole kovin hyvä eikä myöskään kovin rauhallinen. Juhlapäivät tekevät vastoinkäymisistä, kuten sairauksista, entistäkin kivuliaampia. Todellisuudessa musta ei tule mustemmaksi valkoista pohjaa vasten, ja elämästä voi iloita nimenomaan sosiaalisista painolasteista, tavoista ja kulttuurista irtautumisen kautta.

Kun nyt toivotan teille, hyvät lukijani, hyvää ja rauhallista joulua, minä tarkoitan sitä. Jatkakaa siis kamppailua paremman elämän sekä turhamaisuudesta ja pikkusieluisuudesta vapautumisen puolesta. Siinä joulun idea kirkastuu!

Hilpeä halloween

En ole koskaan pitänyt halloween-bileistä, sillä kyseinen amerikkalaistyyppinen vouhotus suhtautuu kevytmielisesti kuolemaan. Se puolestaan on merkki epätoivoisesta yrityksestä hillitä ahdistusta, joka asiaan liittyy.

Ennen vanhaan kuolemaan suhtauduttiin kunnioittavasti, ja vainajien muistopäivänä sytytettiin kynttilöitä omaisten haudoille. Päivään liittyi hiljaisuuden ja hartauden tunnelma, joka vastasi myös vuodenaikaan liittyvää tunnetilaa. Keskeisiä elämän merkkejä olivat vain pienet nuupahtaneet martokasvit, jotka ponnistivat esiin härmäisiltä haudoilta, kumpujen yöstä. Hiljentyminen oli arvokasta: tyylikästä.

Nykyään vainajien muistopäivä on remakka karnevaali. Isäntämiehetkin osaavat paukauttaa housujaan ja todeta: ”Jaahas, onkos nyt se halloveeni?” Pullakuskit ja sihteeri-Sirpat bailaavat ryntäät rytkyen Highlightissa ja kirkuvat toisilleen, miten voikaan olla ”ihanan magee hälöviin”. – Vainajia ei muista kukaan, ei myöskään vainajien muistopäivää. – Milloin se on?

Karnevaaleihin saapuu usein kuolema, mutta kuolema – pitääkö silloin olla carneval? Erään käännöksen mukaan carne vale tarkoittaa ’hyvästijättöä lihalle’, eli siirtymistä arjen huolista ylevämmän juhlimisen piiriin, mutta käytännössä karnevaalit näyttävät tekevän pikemminkin myönnytyksiä lihalle. Minua eivät niinkään karmi hirviöiksi laittautuneiden juhlijoiden vaatteet eivätkä kasvot. Minua järkyttää se makaaberi mauttomuus, joka liittyy kömpelöihin yrityksiin kiertää kuolemaa koskeva tietoisuus. En tietenkään väitä, että lokakuisessa pimeydessä pitäisi vallita haudan hiljaisuus, sillä halu ruumisarkun saranoiden narisuttamiseen on tällöin ymmärrettävästi suuri. Mutta täytyykö ihmisten huvittaa itsensä hengiltä myös kurpitsanaamioidensa takana?

Kuoleman kuriiriksi pukeutuminen on rituaalinen yritys hallita omia pelkoja käymällä niitä kohti ja samastumalla itse tuohon viimeisen noutajan rooliin. Paradoksaalista asiassa on se, että kuoleman imaginaarinen jäljitteleminen ei ole niin viatonta kuin näyttää. Oksennuksissa ja muissa villisian kuona-aineissa rypevä juhlija ei ennen pitkää erotu aidosti kuolleesta varsinkaan, mikäli hän erehtyy hetkellisesti seikkailemaan ”tuolle puolen” esimerkiksi ratti- tai ruorijuopumuksen tai jonkin muun yhtä merkittävän kuoleman uhmaamisen kautta. – Ja juuri silloin viikatemies iskee. Tätä rooliin hukuttautumista tai pelkän performanssin muuttumista todeksi voidaan sanoa myös kohtalon toteutumiseksi.

En moiti amerikkalaista pinnallisuutta sinänsä. Makaaberia siitä tulee vasta, kun se yhdistetään kuolemaan. Epäamerikkalaista olisi katsoa kalloon ja pohtia asiaa kulttuurifilosofisesti, esimerkiksi Huhtiniemen arvoituksen äärellä. Se saattaisi tuoda mieleen myös Shakespearen, when yankee shakes.

Mutta aion myös itse kilpailla palkinnoista tuossa karmeassa karnevaalissa ja kerron lopuksi vitsin, jolla toivon laittavani hampaat kiiltämään kaikkein surumielisimpienkin hauskanpitäjien suupielissä. Tänä synkkänä ja sateisena viikonloppuna mieleeni juolahti seuraava kansallisfilosofisesti merkittävä ”tieteellinen matotesti”.

Neljä matoa laitetaan neljään eri purkkiin. Ensimmäisessä mato on viinassa, toisessa mato on tupakan savussa, kolmannessa mato on spermassa, ja neljännessä mato on mullassa. Seuraavan päivän tulokset: mato viinassa – kuollut, mato savussa – kuollut, mato spermassa – kuollut. Mutta mato mullassa on elossa! Mitä tästä opimme? Niin kauan kuin juot, poltat ja harrastat seksiä, sinulla ei ole matoja. Yksikin edellä mainituista asioista riittää näköjään hengissä pysymiseen.