31. elokuuta 2011

Niinistön tie presidentiksi tasoittuu entisestään


Keskustassa ilmeisesti toivotaan salaisesti, että Paavo Väyrysestä tulee puolueen presidenttiehdokas ilman jäsenvaalia, sillä kukaan (!) ei ole toistaiseksi ryhtynyt hänen haastajakseen. Kaikki ovat kohteliaasti kieltäytyneet sen jälkeen, kun Väyrynen pahoitti mielensä Timo Kauniston tylystä arviosta, jonka mukaan eurokriittinen Väyrynen poikkeaa liiaksi puolueen linjasta.

Mitä valittamista Kaunistolla oli? Hän itse ei ole pystynyt vetämään kerta kaikkiaan mitään linjaa verrattuna monia kirjoja julkaisseeseen, johdonmukaiseen ja kokeneeseen Väyryseen. Sitä paitsi keskustan raappahousut ovat niin pahasti roudassa, että puolue ei nykyasemastaan nouse ilman kertakaikkista kurssin kääntöä eurokorruptoituneesta tilastaan. Siinä sopassa Olli Rehnin kaltaisista pankkiirien juoksupojista olisi pelkkää haittaa. Väyrysestä tulee keskustan ehdokas, ellei korkoa kasvamassa olevaa Esko Ahoa kaiveta esiin naftaliinista. Hän oli kuitenkin viemässä Suomea EU:hun pääministerinä (toisin kuin ulkoministerinä toiminut Väyrynen), ja keskustan enemmistön kanta taitaa olla nyt kaikessa hiljaisuudessa sama kuin Väyrysen kanta.

Olisikin hyvä, jos Väyrysestä tulisi presidentti ajaksi, jolloin Suomen on peräydyttävä Euroopan unionista ja eurosta. Väyrysen tragedia jatkunee kuitenkin siinä, että Timo Soinin ohjelma on liian lähellä hänen omaansa, ja siksi nämä federalismin kriitikot syövät kannatusta toisiltaan vaalin ensimmäisellä kierroksella. Tällä menolla Niinistön vastaehdokkaaksi nousee Lipponen, joka puolestaan häviää Niinistölle.

Koomisin veto presidenttikisassa nähtiin eilen, kun Rkp ilmoitti asettavansa Eva Biaudet’n ehdokkaakseen. Puolue ja ehdokas yrittävät tällä tavoin kerjätä kansalta sitä kannatusta, jota Biaudet ei saanut keneltäkään silloin, kun hänet puliveivattiin kelpoisuusehtoja täyttämättömänä hakijana vähemmistövaltuutetun virkaan.

Jos Biaudet nyt virallisesti nimitetään Rkp:n ehdokkaaksi, hänen pitää joko erota vähemmistövaltuutetun tehtävästä tai hakea erivapautta viran hoidosta vaalikampanjan ajaksi, sillä vaativaa virkaa ei voi uskottavasti hoitaa kiireisen vaalityön aikana. Jos hän ei niin tee, on asiasta syytä jälleen kannella oikeuskanslerille.

Biaudet ja vihreiden Pekka Haavisto syövät niin ikään kannatusta toisiltaan. Kannatuksen valuminen B:lle on harmi, sillä Haavisto on diskreetti ja fiksu, mitä omahyväinen ja itseään joka paikkaan tuputtava Biaudet ei ole.

Voi olla, että tässä konfiguraatiossa kansalaiset kyllästyvät peliin jo alkuunsa eivätkä pilaa toista sunnuntaipäiväänsä lähtemällä loskaan hiihtelemään, vaan äänestävät presidentiksi suoraan Niinistön jo ensimmäisellä kierroksella. Aivan niin kuin gallupit ovat ennustaneet.

30. elokuuta 2011

FT: Euro repeää


Euroopan taloustieteilijät ja -toimijat viisastuvat. Tänään muuan saksalainen teollisuuspomo Hans-Olaf Henkel ilmoitti, että euroon luottaminen oli hänen uransa suurin virhe ja että Suomen, Saksan, Itävallan ja Hollannin tulisi perustaa oma valuuttansa. Kannanotto oli kuitenkin pelkkä kopio Kreikan kyproslaisen ja Leicesterin yliopistossa professorina toimivan Panicos Demtriadesin mielipiteestä, jonka hän esitti jo toukokuussa ja jota käsittelin tässä.

Saa nähdä, koska keksivät, että itsenäisillä valtioilla voi olla ihan omakin valuutta ja rahapolitiikka. Euron taru on lopussa, jos Saksan perustuslakituomioistuin toteaa letkuruokinnan laittomaksi lähiviikkojen sisällä odotettavassa päätöksessään. Myös eräs Saksan vaikutusvaltaisimmista tieteellisistä tutkimuslaitoksista, Max Planck -instituutti, julkaisi äskettäin syytöslistan, jossa väitetään, että euron tähänastiset kriisitoimet ovat täysin epäonnistuneet, että poliitikkojen sinnikkäästi jatkamat väärät hätätoimet pahentavat kriisiä ja että kriisin varjolla ajettava liittovaltiokehitys lopulta todennäköisesti hajottaa euron.

Taksikuskit hoitaisivat Euroopan taloutta pankkiireja paremmin! Kaikilla terveen järjen poliitikoilla ja tieteenharjoittajilla oli jo 1990-luvun lopulla sellainen kutina, että yhteisvaluutta ei voi onnistua. Markkinoiden luottamusta ei voida palauttaa lisäämällä integraatiota liittovaltion suuntaan, koska yhteisjoukkovelkakirjalainat ja verotuksellinen subventiopolitiikka paremmin menestyviltä mailta heikompien hyväksi ovat poliittisesti mahdottomia, moraalittomia ja todennäköisesti myös perustuslakien vastaisia. Niinpä valittavaksi jää toinen tie, ja se on euron loppu. Lisää perustelujani voi lukea tästä.

Terveisin,

Jukka Hankamäki

FT

29. elokuuta 2011

”Ei mistään kotoisin”


”Tämä ei ole sitten mistään kotoisin!”

Viime aikoina yhteiskunnassamme on kiinnitetty yhä enemmän huomiota siihen, mikä mistäkin on kotoisin.

Kyseinen seikka johtuu ehkä maahanmuuton lisääntymisestä ja kansainvälistymisestä. Monikulttuurisessa, sosiaaliselta rakenteeltaan hajoavassa ja luokkayhteiskuntaa lähestyvässä Suomessa on samoja piirteitä kuin entisaikojen feodaaliyhteiskunnassa, jossa säädyt kilpailivat keskenään. Toisaalta alkuperien ja lähtökohtien kaiveluun tähtääviä ”genealogioita” ei ole pidetty enää tärkeinä nykyaikana, jolloin laadukkaita tuotteita valmistetaan jo Kiinassakin.

Sen sijaan sääty-yhteiskunnassa alkuperän merkitseminen on koettu aina tärkeäksi. Ilmeisesti alkuperällä on ollut merkitystä enemmänkin ihmisten kuin esineiden maailmassa, ja siksi henkilökohtaisia tuotetietoja on voitu käyttää myös ”rasistisesti”.

Muutamat aateliset käyttivät aikoinaan nimensä edessä etuliitettä ”von” tai ”af”. Niillä ilmaistiin, mistä kukin oli kotoisin. Filosofian piirissä aateluuden katsottiin antavan jopa erityistä pätevyyttä ja kelpoisuuden virkoihin, ja näyttää se toki antavan edelleen.

Ehkä myös minä, Jukka Hankamäki, voisin yrittää ihan oikeaksi aateliseksi enkä tyytyä vain tähän surkeaan akateemiseen aateluuteen, vaikka muutamat tosin väittävätkin, että nykyaikana oppiarvot ovat syrjäyttäneet aatelisarvot.

”Hankamäki” ei ole vain minun nimeni, vaan se on myös Savossa sijaitseva paikkakunta. Niinpä minäkin voisin varustaa nimeni ”von”-liitteellä ja kirjoittaa ”Jukka von Hankamäki” merkiksi siitä, että jokin osa suvustani on lähtöisin sieltä. Tällöin ei voitaisi ainakaan sanoa, etten ole mistään kotoisin.

Vastaavasti joku maahanmuuttaja voisi laittaa nimeensä maininnan ”Mohammad von Somalia” tai ”Karol von Romania”. Eikö olisikin hienoa ja korostaisi jokaisen identiteettiä? Kenties savolaisilla sukujuurillani selittyy myös huumoritajuni, jonka samankaltaisuudesta korkkiruuvin kanssa on joku joskus lausahtanut jotakin. (Totuuden nimessä todettakoon, että vähintään puolet geeneistäni on lähtöisin oikeakielisestä Länsi-Suomesta.)

Oppiarvot ovat joka tapauksessa kärsineet niin suurta inflaatiota tutkintotehtailun myötä, että en lainkaan ihmettele, ettei monikaan pidä niiden tuottamaa epätasa-arvoa ongelmana. Mutta ihme kylläkin, ettei kukaan tasa-arvotoimikunnan punahilkka ole vielä iskenyt kirvestään siihen, kuinka ”rasistisia” supisuomalaiseen ja rupiruotsalaiseen feodaalijärjestelmään sisältyvät aatelisarvot, läänitykset ja paikkakuntaleimat ovat – ja ovat aina olleet.

Myös minä olen sukua Mannerheimille, Sibeliukselle, Topeliukselle ja von Wrightille – Aatamin sukutaulun kautta – mutta silti minulle ei ole myönnetty akateemista virkaa, eli jossain on täytynyt tapahtua paha virhe.

28. elokuuta 2011

Kettutytöt ja rukoilijasirkat


Koska nyt on ilmeisesti tämän kesän viimeinen helleviikonloppu, olen minäkin ollut heinikossa ottamassa aurinkoa. Pääskysiä näkyy vielä taivaalla runsaasti, eivätkä heinäsirkat ole lopettaneet siritystään. Kuulen siis vieläkin hepokatit, vaikka olen 45. Tosin feministien siritykselle olen tullut kuuroksi.

Tässä esseessä kirjoitan kettutytöistä ja rukoilijasirkoista. Rukoilijasirkat eivät ole suinkaan niitä hurskaita sädekehänunnia, jotka vaativat esimerkiksi seksuaalisen kanssakäymisen nollatoleranssia eduskuntaan ja kaikkialle muuallekin. Eivätkä he ole niitäkään, jotka käyvät kamppailuaan homoavioliittoja vastaan päivänkakkaroiden heiluessa hatussa. Sitä paitsi nimi kirjoitettaisiin tällöin muodossa ”rukoilija-Sirkka”. Sen sijaan rukoilijasirkka on eräs hyönteislaji.

Rukoilijasirkat tunnetaan siitä erikoisesta ominaispiirteestään, että parittelun lopuksi naaraspuolinen rukoilijasirkka usein syö koiraan elävältä. Mikä sitten yhdistää rukoilijasirkkoja kettutyttöihin, jos karut mielleyhtymät feministeihin jätetään pois?

Kettutytöt ovat puhuneet eläinten oikeuksien puolesta aivan niin kuin monet filosofitkin tai sellaisina esiintyneet. Miespuolisten rukoilijasirkkojen kohtalo ohjaa kysymään, missä kohdassa luonnonjärjestystä eläinten oikeuksien rajat kulkevat. Miksi kettutytöt puhuvat ”eläinten oikeuksista”, kun he tarkoittavat ihmisten suhdetta eläimiin, mutta eivät katso eläimillä (eivätkä liioin ihmisillä) olevan oikeuksia niiden käyttäytyessä luonnonvaraisesti? Miksi kettutytöt eivät ole huolissaan miespuolisten rukoilijasirkkojen oikeuksista?

Puhe ”eläinten oikeuksista” on harhaanjohtavaa

Näkemykseni on, että eläimillä ei voi ensinkään olla oikeuksia, sillä eläimet eivät voi olla persoonia eivätkä subjekteja eivätkä myöskään potentiaalisesti sellaisia, kuten ihmislapset ovat. Eläimet eivät toimi tietoisesti vaan käyttäytyvät reaktiomaisesti ja refleksinomaisesti. Eläimet eivät tee valintoja vaan reagoivat sisäisten impulssiensa tai ulkoisten ärsykkeiden yllyttäminä. Eläin ei voi esimerkiksi kieltäytyä pyyteistään ja sanoa ”ei”, mitä puolestaan pidetään inhimillisen moraalin lähtökohtana.

Näin ollen eläimillä ei ole myöskään vastuuta, eikä oikeuksien käsitettä voida laajentaa ihmisten yhteiskunnasta koskemaan eläinten käyttäytymistä ilman, että käsite laajenee kohtuuttomasti ja menettää merkityksensä.

Puhe eläinten oikeuksista on harhaanjohtavaa, sillä tutkimuskohteen (eläinten) ontologisen olemuksen analyysi on tällöin jätetty suorittamatta ja oikeuden käsitettä on käytetty asiayhteydestään irrotettuna, pelkän mekanistisen puntaroinnin välineenä. Oikeuden käsitettä ei missään tapauksessa voida käyttää samassa merkityksessä eläimestä kuin ihmisestä, vaikka kettutytöt ja eläintensuojelijat pyrkivätkin tekemään niin.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei eläimiä pitäisi kohdella hyvin. Se, miten suhtaudumme eläimiin, kertoo paljon myös siitä, miten suhtaudumme toisiimme ja kuinka inhimillisiä olemme. Mutta eläimet eivät ole ihmisiä, mistä erään merkin antaa jo kieleen sisältyvä konventionaalinen totuus: jos eläimet olisivat samalla viivalla ihmisten kanssa, mihin me tarvitsisimme niitä erottavia käsitteitä? Vai hyväksyisikö kettutyttö esimerkiksi sen, että häntä itseäänkin sanottaisiin eläimeksi? Monet feministit ovat kylläkin menneet naturalismissaan niin pitkälle, että he nimittävät kunnianarvoisia miehiä erään rakastettavan eläimen nimellä...

Heppatyttöjen filosofointia

Eläintensuojelun taustalla vallitsevan filosofoinnin heikkous on sen pinnallisuus. Ihmisen ja eläimen ontologista olemuseroa ei ole vaivauduttu pohtimaan eikä määrittelemään. Mitä on olla ihminen? Mitä merkitsee olla eläin?

Monet nuoret siirtävät omassa elämässään kokemiaan pelkoja ja uhkia ulkoisiin asiayhteyksiin, joissa niitä on kenties helpompi käsitellä. He näkevät eläinten asemassa omia elämäntilanteitaan. Niinpä eläintensuojeluun liittyviä ilmiöitä ei pitäisi käsitellä vain immanentteina, systeemikeskeisinä tai oikeudelliseen puntarointiin perustuvina kysymyksinä, kuten tehdään yliopistojen filosofian laitoksilla, vaan eläintensuojelijoita ja heidän ongelmiaan pitäisi pyrkiä tulkitsemaan psykologisesti.

Yliopistofilosofian rappiosta kertoo omalta osaltaan juuri eläintensuojelijoina toimivien yliopistofilosofien naiivius: virkoihin nimitetyt feministit projisoivat omassa elämässään kokemiaan ahdistuksia siirtymäobjekteina toimiviin eläimiin ja niiden asemaan. Nuorten kannattaisi olla pikemminkin huolissaan omasta asuntokurjuudestaan kuin supikoirien tilanteesta Pohjanmaan tarhoissa.

Se, että filosofian laitoksilla parveilevat tytöt keskittyvät marginaaliongelmiin, kuten eläinten oikeuksiin, kertoo yliopistofilosofian tämänhetkisestä epä-älyllisyydestä. Puhutaan aidan seipäistä muttei itse aidasta. Tässä yhteiskunnassa olisi tärkeämpiäkin puheenaiheita.

Huonoa politiikkaa eläintensuojelun varjolla

Eläintensuojelijoiden politiikka ei toimi myöskään pragmaattisesti. Esimerkin tarjoaa turkistarhauksen vastustus. Eläintensuojelujärjestö Peta levitti maailmalle jokin aika sitten videota, jossa esitettiin, kuinka turkistarhausta toteutetaan Kiinassa: supikoirilta nyljetään niiden turkit elävältä ”kauniimman leikkauksen” aikaansaamiseksi. Sen jälkeen eläinparat viskattiin kasaan, jossa ne kituivat kuoliaiksi. Se olikin hirveää.

En puutu nyt siihen, että videon kuvaamiseksi Peta oli maksanut kiinalaisille turkistarhureille taloudellisen palkkion. Sen sijaan haluan pohtia, miten kävisi, jos eläintensuojelijoiden vaatimukset turkistarhauksen lopettamisesta Suomessa toteutuisivat ja turkistarhaus kiellettäisiin.

Totuus on, että Suomessa eläimiä ei nyljetä tuolla tavalla elävältä, vaan niiden kohtelu on lähes inhimillistä. Jos turkistarhaus lopetettaisiin Suomessa, tuotanto siirtyisi todennäköisesti ulkomaille. Koko maailma ei ole suomalaisen lainsäätäjän eikä edes Euroopan unionin hallittavissa, ja niinpä asiat vuotavat tynnyrin lautojen väleistä ja niiden yli.

Turkistuotannon lakkautettu osa siirtyisi todennäköisesti Kiinaan tai muihin sellaisiin maihin, joissa olot ovat yhtä huonot. Siksi tässä asiassa ei pidä olla fundamentalisti vaan relativisti: on valittava monesta pahasta pienimmät ja pysytettävä turkisten tuotanto Suomessa. Sen sijaan eläintensuojelijat vaativat ehdotonta kieltoa EU-maihin ymmärtämättä, mihin se johtaisi.

Eläintensuojelun symbolisuus

Ristiriitaista on, että eläintensuojelujärjestöt eivät ole puuttuneet juurikaan eläinten rituaaliteurastuksiin. Johdonmukaiselta tämä politiikka alkaakin näyttää, kun huomataan, että eläintensuojelujärjestöihin ovat klusteroituneet yleensä samat henkilöt, jotka vihaavat suomalaisia miehiä, rakastavat irrationalismia ja puolustavat esimerkiksi islamin leviämistä länsimaissa.

Suojelijoina ovat toimineet huomiota herättävän usein tytöt niin, että eläintensuojelijoita sanotaankin kettutytöiksi, kun taas kettupoika on paljon harvinaisempi ilmiö. Heteropojat menevät tuohon toimintaan mukaan useasti ”ketunhäntä kainalossa”: saadakseen tytöiltä jotakin vastalahjaksi.

Sen sijaan yksikään kettutyttö ei ole huolissaan siitä, että Suomessakin eläinlääkärit kiskovat urospuolisilta lemmikkikoirilta ja -kissoilta irti heidän pallinsa! Sukupuolisuuden poisriistämistä harjoitetaan kastraation muodossa pohtimatta lainkaan asian eettisiä puolia ja niin sanottuja eläinten oikeuksia. Tämäntapaisessa eläimiin asennoitumisessa voidaan nähdä feminististä ja miesvihamielistä symboliikkaa. Siirtymäobjektithan edustavat tyttöjen poikaystäviä sellaisina kuin heidän toivotaan olevan. Mielellään nämä tahot ovat laajentaneet kuohitsemista myös ihmisen seksuaalisen käyttäytymisen piiriin, sillä rangaistuksena ja ”hoitomuotona” kastraatio voidaan kohdistaa tietenkin vain miehiin, ei naisiin. Eikö tämä miesvihamielinen politiikka olekin mitä hirveintä seksuaalista ahdistelua?

Turkistarhauksen vastustuksessa on havaittavissa myös naisten omaa seksuaalisuuden torjuntaa. Turkikset koetaan usein eroottisiksi, ja niitä käyttävät eniten naiset itse. Niinpä turkistarhauksen arvostelu on tulkittavissa naisten omaksi eroottisuuden ja seksuaalisuuden torjunnaksi symbolisella tasolla. Nainen ei siis hyväksy omaa seksuaalisuuttaan ja kieltää itsensä.

Lopuksi

Ihmisessä on tietysti paljon luontoa. Ihminen on luonnosta riippuvainen, sillä ihminen on kehoaan myöten biologinen organismi. Lisäksi olemme riippuvaisia ulkoisesta luonnosta. Luonto on monille ihmisille hartaan palvonnan kohde. Luonnonsuojelijat ja naturalistit ovat kuitenkin tehneet luontokeskeisestä maailmakatsomuksestaan itselleen uskonnon: kaikki selitetään luonnolla tai luonnontieteellä. Juuri se on sitä banaalia naturalismia, joka disintelligoi filosofian sisältöjen lisäksi myös tyylin.

Ehkä kaupunkilaiset nykynuoret ovat niin vieraantuneita maatalousyhteiskunnasta, että he sen vuoksi eivät suhtaudu kovin luonnollisesti eläinten hyötykäyttöön ja asemaan luonnon kiertokulun osana. He eivät suhtaudu luonnollisesti myöskään valkoiseen hetero- tai homomieheen sekä hänen asemaansa luonnon kokonaisuudessa.

27. elokuuta 2011

Sillink


Kesän aikana tuli pidettyä silmät auki valoisassa maailmassa. Minun näkökenttääni vihloi se, miten pilattua suomalainen kulttuurisemiotiikka on. Tarkoitan tällä muun muassa yritysten ja julkisyhteisöjen logoja, jotka loistavat tietenkin myös mainosvaloissa pitkin pimenevää syksyä.

Graafinen suunnittelija Kyösti Varis piirsi 1970- ja 1980-luvuilla monien merkittävien suomalaisfirmojen logot ja antoi yrityksille graafisen ilmeen. Joukossa olivat esimerkiksi Sammon, Finnairin, Alkon ja SOK:n liikemerkit.

Tuohon aikaan logoista tehtiin siluettimaisia. Ne olivat merkkejä, jotka ikonisoituivat helposti. Ymmärrettiin, ettei symboliikkaa pidä ryhtyä kuvittamaan. Niinpä logoissa suosittiin vain yhtä väriä, ja ne jätettiin mahdollisimman yksinkertaisiksi. Esimerkeiksi kelpaavat Keskon, Tukon, vakuutusyhtiö Pohjolan, Silja Linen, Stockmannin, Säästöpankkien ja Osuuspankkien logot. Yksiulotteisia – kyllä – mutta samalla tehokkaita ja käyttökelpoisia.

Yritysten fuusioituessa niiden graafinen ilme on kärsinyt. Esimerkiksi Kansallis-Osake-Pankin ja Yhdyspankin yhdistyessä muodostettiin Merita-pankki, jonka graafinen ilme tilattiin lontoolaiselta toimistolta. Suunnittelussa tehtiin se virhe, että ryhdyttiin kuvittamaan symboliikkaa. Logossa pyrittiin yhdistämään graniittinen ja puinen pintamateriaali ruisleipää muistuttavaan soikeaan muotokieleen. Tulos oli vaikeasti esitettävissä ja painettavissa yksivärisiin lomakkeisiin, eikä se ikonisoitunut koskaan merkkinä. Säästöpankkien nykyinen logo puolestaan muistuttaa liikaa Yrittäjäin Fennian liikemerkkiä puumuotoineen, y-kirjaimineen ja värityksineen. Selkeä semioottinen virhe.

Tallinkin ja Silja Linen fuusioituessa konserni vältti sen virheen, että se olisi pilannut Silja Linen brändin ja maalannut koko laivaston sinipunaiseksi. Tallinkin muutamat omat laivathan ovat oksettavan rumia kirkkaanvihreine ja oranssinvärisine kylkineen, jotka eivät ollenkaan sovi merelliseen maisemaan. Mutta nettisivunsa virolaisfirma pilasi alistamalla Silja Linen raikkaat sinivalkoiset värit Tallinkin oman logon yhteyteen.

Semioottinen sillisalaatti ei liene markkinoinnista ja mainonnasta vastaavien vika. Se on luullakseni lähtöisin fuusioituneiden firmojen hallitusten tahdosta. Olisi kiintoisaa tietää, paljonko rahaa on kulunut hukkaan, kun juuri paikalleen saatuja kylttejä on tarvinnut lähteä vaihtamaan uusiin pörssipelureiden ahmaistessa yrityksiä yksi toisensa perään. Tältäkin kannalta olisi syytä välttää globalisaatiota ja yritysten omistuksen karkaamista ulkomaiseen hallintaan.

Tuloksena on ollut myös nimihirviöitä. Viestintäkonserni SanomaWSOY kirjoitti nimensä häkellyttävän pitkään väärin. Oikea muoto olisi ollut ”Sanoma-WSOY” (mikäli noin kömpelöä yhdyssanaa pitää yrityksen nimenä käyttää). Tapiola-pankin nimi kirjoitetaan ”Tapiola-pankki” eikä ”Tapiola Pankki”. ”Leonia” oli huono uudissana ulkomaalaisille mahdottomine kaksoisvokaalirakenteineen, eikä se tarkoittanut mitään.

Myös ”Itella” on huono nimi postille, sillä i-alkuiset sanat luetaan helposti l-alkuisiksi, ja sana assosioituu omistamista merkitsevään murteelliseen sanaan ”itellä”. Miksi postialan yritys ei voi olla reilusti Posti? Se kertoisi, mistä toiminnassa on edelleenkin pääosin kysymys. Postipankin nimi oli tietenkin syytä vaihtaa omistajan vaihtuessa, mutta supisuomalainen ”Sampo” pilattiin Danske-pankin omistuksen myötä karmealla logolla, jonka epäsymmetrisyys ohjaa epäilemään, onko nettipankkiyhteyksissä jälleen jotakin vikaa.

Myös graafisia ulkoasuja on pilattu. Esimerkiksi Finnet-yhtiöiden vanha logo, jossa puhelinluurin alla ja päällä oli pallo, virtaviivaistettiin lankapuhelimien lopunaikoina niin, että luuriosa näytti sulaneelta muovilta. Nyt puhelinyhtiöille suunniteltiin kokonaan uusi liikemerkki, joka tosin epäonnistui, sillä n-kirjaimet tyyliteltiin yhteen ja luettavuus alistettiin johtimista muistuttavan symboliikan tavoittelulle. Pökälemäinen iso I-kirjain pistää keskeltä sanaa silmään. Spektroloivat värit antavat lisäksi olettaa, että kyse on jonkinlaisista gay-puhelimista. Sateenkaariväritystä ei itsestäänselvästi yhdistetä tavoiteltuun ”valokuituun”, vaan se on identifioitunut seksuaalivähemmistöliikkeen tunnukseksi. Setallakaan ei ole varmasti mitään tätä mukavaa lainailua vastaan, tosin Finnetin väriskaala on pastellimaisempi ja näyttää siten haalistuneelta muunnelmalta esikuvastaan. Lisäksi Finnetin uusi terveysside muistuttaa liian läheisesti Tilastokeskuksen tunnusta.

Myös Finnair virtaviivaisti logonsa mutta ei ilmeisesti ollut tyytyväinen tulokseen, sillä yhtiön graafinen ilme on jälleen uudistettu. Välikauden ongelmana oli niin ikään n-kirjaimien typografia: pienet n-kirjaimet eivät erottuneet maailmalla muutenkin huonosti tunnetun yhtiön koneista yhtä selvästi kuin isot N-kirjaimet. Oletettavasti juuri siksi yhtiö suurensi logonsa koneiden kylkiin, mutta tyylin ja itsehillinnän hinnalla.

Ei ole ihme, miksi Finskillä lentäminen on kallista, kun rahaa palaa pelkkään imagon kiillottamiseen, eivätkä yhtiötä enää juuri muut käytäkään kuin Kaukoidän mitsubishit. Lufthansa pärjää 1960-luvulla käyttöön ottamallaan ilmeellä, jota on muunneltu äärimmäisen vähän ja joka siksi alkaa näyttää retrospektiolta. Mutta retrokoneethan ovat nykyisin muotia!

Brändi ei ole kuva, logo, merkki eikä symboli vaan funktio, joka liittää tietyn mielikuvan yrityksen tuotteeseen asiakkaan tajunnassa. Siihen liittyy siis kuvitteellisia ja arvovarauksia sisältäviä aineksia.

Kun jokin brändi on vakiintunut merkkien maailmassa, sitä ei yleensä kannata vaihtaa. Brändien arvot lasketaan miljardeissa, kuten myös yritysten. Mitäpä, jos Mercedes-Benzinkin arvostettu ja tunnettu merkki olisi vaihdettu joksikin muuksi niitä valmistavan yrityksen, Daimler-Benzin, fuusioituessa Chryslerin kanssa? Tähän virheeseen saksalaiset eivät koskaan sortuneet. Ei olekaan ihme, miksi fuusio purettiin Amerikan laman myötä. Myös Woody Allenin mielestä amerikkalaiset ovat tällaisia: ”Valkosipuli on hyvää ja suklaa on hyvää, siis laitetaan valkosipulia suklaan päälle ja syödään koko roska.”

Samanlaiseksi on mennyt myös suomalainen merkkien ja logojen semiotiikka. K-kaupan sinivalkoinen merkkikin piti pilata vihreällä ja punaisella juovalla, jotka rikkoivat merkin tasasivuisen neliömuodon.

Kyseinen hysteria on taistelua elintilasta markkinoilla. Mutta näkyvyyttä ja arvostusta ei saa välttämättä räikeillä ärsykkeillä vaan kauneudella, pitkäjänteisyydellä ja hillityllä olemuksella. Yritysten kannattaa jatkossa luottaa puhdaslinjaiseen ja yksinkertaiseen suomalaiseen designiin.

26. elokuuta 2011

Maastamuuton ongelma


Voi maahanmuutto! Asiasta on tullut monien ihmisten mielessä kirosana. Mutta myös maastamuutto on nyky-Suomessa melkoinen ongelma. Tilastokeskuksen mukaan Suomeen muutti viime vuonna 25 650 henkilöä, kun taas maasta muutti yhteensä 11 900 henkeä. Nettolisäyksen kautta väestö kasvoi yhteensä 13 750 asukkaalla. Määrä paisuu, muttei välttämättä laatu.

Maahanmuuton keskeisenä ongelmana on pidetty etupäässä humanitaarista maahanmuuttoa, mutta myös työperäisen maahanmuuton on arveltu johtavan kilpailuun ja huonontavan sitä kautta kantaväestön mahdollisuuksia työnsaantiin. Kansalaisten oikeuden työhön ja toimeentuloon taas pitäisi olla hallitusvallan perustuslaillisessa suojeluksessa.

Myös maastamuuton ongelma liittyy työelämän ilmiöihin: siihen, ettei se ole toivotulla tavalla työperäistä. Vielä 1970- ja 1980-luvulla Suomesta lähdettiin siirtolaiseksi parempien työskentelymahdollisuuksien ja ansioiden perään. Nykyisin Suomesta eivät karkaa ensisijaisesti työttömät vaan koulutettu väki, nuoret ja asiantuntijat, lyhyesti sanoen yhteiskuntamme parhaimmisto.

Ulkomaille suuntaudutaan lisäksi kouluttautumaan, ja monet jäävät sille tielleen omaksuttuaan uuden identiteetin. Jos taas koulutus on hankittu jo Suomessa, se viedään mennessään. Vastaavasti Suomeen saapuu kyllä siirtolaisia väestökatoa paikkaamaan, mutta suurin osa heistä on vailla työelämän taitoja ja kulttuurin tuntemusta. Ja kukapa järkevä ihminen tänne Euroopan umpisuoleen tulisikaan pitkästä kaamoksesta nauttimaan – ainakaan selvin päin?

Maahanmuuton ohella on puututtava kriittisesti myös suomalaisten omaan maastamuuttoon. Se on merkki globalisaation vaikutuksista ihmisten arkitodellisuuteen. Seurauksista ei voida arvostella ketään yksittäistä ihmistä, sillä he ovat pelkkiä reagoijia yhteiskunnallisten ehtojen kaavoissa. Jokainen Suomesta pakeneva ottaa henkilökohtaisen riskin, joka voi johtaa onnistumiseen tai epäonnistumiseen. Tavallaan sympatiani ovat heidän puolellaan, ja toivon kaikille samaa onnea kuin niille, jotka muutama vuosikymmen sitten lähtivät Ruotsiin ollen paremman elintason saavuttamisesta lopulta ylpeitä.

Olen myös usein itse pohtinut pakolaiseksi lähtemistä, ja juuri tänä syksynä haluni on jostakin syystä poikkeuksellisen suuri. Selvää on, että tällä koulutuksella, maineella ja väitöskirjassani Rakkauden välittäjä (1997) aloittamallani vihapuheella ei voi tietenkään saavuttaa mitään asemaa suomalaisessa työelämässä eikä akateemisessa virkarakenteessa – tuskin missään muuallakaan. Olen käyttänyt mahdollisuuteni loppuun. Ehkä voisin hakea vielä Ranskan muukalaislegioonaan, joka on ollut epäsuosioon ajettujen viimeinen oljenkorsi jo vuosikymmenien ajan, mutta näyttävät ottavan sinnekin vain alle 40-vuotiaita.

Lukaisin muuten tuossa kesän lopuksi Jean-Jacques Rousseaun (1712-1778) omaelämäkerrallisen teoksen Yksinäisen kulkijan mietteitä, joka ilmestyi äskettäin ansiokkaana suomennoksena ja joka täydentää valistusfilosofista aiemman tuotannon perusteella syntynyttä kokonaiskuvaa. Rousseaun ura alkoi, kun hän voitti vuonna 1750 Dijonin akatemian kirjoituskilpailun esseellään siitä, miten sivistyksen saavutusten tuloksena yleinen moraali ei suinkaan parantunut vaan huonontui. Hän oli oman aikansa epäsovinnainen filosofi ja poliittisen korrektiuden rikkoja, joka tunnettiin myös valistuksen kriitikkona.

Teoksessaan Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista vuodelta 1755 Rousseau suhtautui erittäin kriittisesti valistukseen ja katsoi, että luonto ja luonnontila ovat ihmisille hyväksi, kun taas sivistys, kulttuuri ja yhteiskunta ovat rappeuttaneet ihmiset. Tiedon lisääntyminen on tehnyt ihmisistä ylpeitä ja turhamaisia ja hallituksista vahvoja, mikä puolestaan on murskannut ihmisten vapauden. Aito ystävyys on korvautunut pelolla, kateudella ja epäilyllä. Taannuttuaan moderniksi yhteiskunnaksi luonnontila rappeutuu lopulta epäinhimilliseksi tilaksi, jossa ei ole lakeja eikä moraalia lainkaan, ja ihmisten tulee joko perustaa laillisia instituutiota tai tuhoutua.

Rousseaun mukaan ihmiset voivat säilyttää itsensä ja vapautensa yhteiskuntasopimuksella ja hylkäämällä vaateensa luonnonoikeudesta. Valtio ja yhteiskuntajärjestys siis tarvitaan, mutta sen tulisi nojata kansalaisten yhteiseen yleistahtoon ja kansan suvereniteettiin, jota tulisi toteuttaa suoraan: edustajainkokouksesta ja hallitusvallasta riippumattomasti. Ei olekaan ihme, että Rousseauta on pidetty paitsi sosialistien ja kommunistien edelläkävijänä, myös nykyajan demokratialiikkeiden keulakuvana.

Kun liberaalina alkanut Ranskan suuri vallankumous päättyi Robespierren vuonna 1793 aloittamaan tyranniaan, Rousseauta syytettiin kasvualustan tarjoamisesta terrorille ja liberaalien vallankumousjohtajien teloituksille. Tosiasiassa Rousseau oli katsonut, että terrorilta olisi vältytty, jos päätöksiä olisi tehty suoran demokratian avulla edustuksellisen sijasta.

Rousseau ei väittänyt enemmistöjen tai yleistahdon olevan aina oikeassa, mutta hän kannatti vapautta, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, mikä riitti tekemään hänestä eräiden silmissä vallankumousfilosofin. Tässä viimeiseksi jääneessä teoksessaan Les rêveries du promeneur solitaire (julk. 1782) alun perin suosiota nauttinut filosofi tilittää, kuinka hänelle kävikään juuri niin, että erilaisten skandaalien tuloksena hänen teoksiaan poltettiin ja niiden kirjoittaja joutui viettämään aikaa jo ihan omasta halustaankin kotimaansa ulkopuolella. Sveitsissä hänen asuintaloaan kivitettiin, ja kasvatusfilosofinen teos Émile (1762) kiellettiin siinä olevan uskontokritiikin vuoksi. Myös samana vuonna ilmestynyt Yhteiskuntasopimuksesta tuomittiin sekä Genevessä että Pariisissa, sillä Rousseau oli muun muassa antautunut väittämään, etteivät Jeesuksen seuraajat olisi hyviä kansalaisia. (Voitte omalta osaltanne pohtia, missä määrin väite ulottuu nykypäivään.)

Oleskeltuaan puolentoista vuoden ajan David Humen luona maanpaossa Britanniassa Rousseau päätyi takaisin Pariisiin, tekemään lähinnä kävelyretkiä kaupungin ympäristöön, sillä paluun ehtona oli alistuminen julkaisukieltoon. Myös Nietzsche totesi aikoinaan, että vain kävellen hankituilla ajatuksilla on arvoa. Hän kuului Henry David Thoreaun tavoin maailmanhistorian suuriin kävelijöihin. Syksyn tullen tekee usein mieli lähteä jonnekin päin kuljeskelemaan. Taiteiden yön kynnyksellä taidan itsekin lähteä vaeltelemaan kaupungille.

25. elokuuta 2011

Euroopan hulluuskierre on katkaistava


Hallitusohjelmaan saatiin Sdp:n vaatimuksesta kohta, joka velvoittaa Suomea vaatimaan vakuudet muille euromaille annettujen velkatakausten vastineeksi. Merkittävässä roolissa olivat perussuomalaiset, sillä demarien piti tehostaa vastuullisempaa taloudenpitoa nimenomaan sisäpoliittisen kilpailun vuoksi.

Nyt olemme tilanteessa, jossa euromaat ovat myöntämässä Kreikalle peräti 110 miljardin euron takaukset toisen lainapaketin mukana.

Takausten vaatiminen on herättänyt närää sekä EU-maissa että osassa taloustieteilijöitä. Euromaiden mielestä Suomen vaatimukset eivät ole solidaarisia, ja taloustieteilijöiden mukaan valtioilla ”ei ole ollut käytäntönä” vaatia toisiltaan vakuuksia. Takausten kun väitetään herättävän epäluottamusta ja nostavan sitä kautta korkotasoa.

Jos ajatellaan johdonmukaisesti, vakuuksien vaatimisen ja niiden osoittamisen pitäisi herättää luottamusta ja laskea korkotasoa. Ongelmana näiden muutamien taloustieteilijöiden ajatussolmuissa onkin se, että he ovat tottuneet elämään illusorisessa taloudessa, jossa myöskään rahajärjestelmän takeena ei ole mitään ja kasvuodotuksia ruokitaan pelkillä lupauksilla.

Periaatteet pitäisi nähdä uudessa valossa, ja niitä pitäisi vaihtaa. On opeteltava ymmärtämään, kuinka välttämätöntä totuuden myöntäminen on. Pelkkien myönteisten odotusten, lupausten ja ennusteiden varaan ei voida rakentaa mitään.

Siksi Suomi tekee oikein vaatiessaan vakuuksia. Suomen kansantalous on (toistaiseksi) sen verran hyvässä kunnossa, että me tulemme toimeen, vaikka muut EU-maat alkaisivat boikotoida meitä tai heittäisivät meidät ulos koko konglomeraatista.

Uppoavasta laivasta lähtee mielellään. Mikäli meiltä sen jälkeen kysyttäisiin, ”mitä te siellä ulkona teette?”, vastaisimme aivan kuten nykyäänkin: ”Leikimme ettemme ole täällä.” Kyllä me myös EU:n ulkopuolella menestyisimme, kun Norja ja Sveitsikin pärjäävät.

Tässä valossa esimerkiksi Alexander Stubbin uho on ollut käsittämätöntä. Hän on luvannut luotsata Suomea siihen kuuluisaan unionin ”ytimeen”, mutta toisesta suupielestään hän on joutunut varoittelemaan suomalaisia, ettei pienen maan sovi heittäytyä tähän kerhoon kuuluessaan hankalaksi. Hänen mukaansa pienellä maalla ei saisi olla itsenäistä tahtoa. Täsmällisesti fokusoitu kysymys kuuluukin, miksi suomalaisten pitäisi nuolla komission persvaot puhtaiksi ja pyytää nenästään verta, kun ulkopuolella tulemme paremmin toimeen.

Ei EU meitä erota eikä edes pyynnöstä päästäisi yhtä nettomaksajaansa irti. Sen sijaan se yrittää sitoa meidät entistä tiukemmin kiinni eurobondeilla eli yhteisillä joukkovelkakirjalainoilla. Lisäksi EU:ssa suunnitellaan yhteistä verojärjestelmää, jossa paremmin menestyvien maiden verokertymästä siirrettäisiin varoja heikompiin maihin. Tämä olisi liittovaltiopolitiikan lopputulos: moraalisesti epäoikeudenmukainen, poliittisesti mahdoton ja perustuslakien vastainen. Kiintoisaa onkin, mitä Saksan perustuslakituomioistuin sanoo lähiviikkoina siihen parhaillaan pohtimaansa kysymykseen, onko muiden euromaiden tähänastinenkaan tukeminen ollut laillista.

Suomen vaihtoehdot ovat nyt joko luopua vakuuksien vaatimisesta tai jäädä ulos lainapaketin takaamisesta. Jos muita vaihtoehtoja ei ole, Suomen tulee pelastaa itsensä jäämällä mielihyvin ulos koko takausjärjestelyistä. Se merkitsee vastalausetta Euroopan unionille, mutta itsepä ovat eurointoilijat sitä pyytäneet jääräpäisellä ehdottomuudellaan ja jäsenmaita pakottavalla politikoinnillaan.

Suomella on Kreikan hyväksymä kahdenvälinen sopimus vakuusjärjestelyistä. Miksi se, mikä sopii Kreikalle itselleen, ei sopisi koko EU:lle? Tietenkin siksi, ettei järjestely ole europankkiirien toiveiden mukainen, ja he pelkäävät, että käytäntö leviää. Tällöin myös muut maat voisivat tunnustaa totuuden ja vaatia vakuuksia. Illuusiotalous romahtaisi, ja Kreikka ja Portugali ajautuisivat velkasaneeraukseen.

Saneeraus on joka tapauksessa edessä, tekeepä Suomi mitä tahansa. Suomesta voidaan tehdä korkeintaan syntipukki, jolle sälytetään syyt kompastuskivien asettamisesta. Esimerkiksi Financial Times kirjoitti koko tukipaketin olevan ”kuolleena syntynyt”. Sen avulla vain pidennettäisiin nykyisten luottojen maksuaikaa. Kreikka ei koskaan pysty maksamaan takaisin 110 miljardin euron lainaerää, saati entisiä velkojaan, sillä siihen tarvittaisiin vuosikymmeniä jatkuva viiden prosentin talouskasvu. Eivätkä kreikkalaiset luultavasti edes halua maksaa luottojaan, kun he tietävät niillä olevan takaajia. Logiikka on koko ajan ollut: All for one, and more for me.

Kreikkalaisten epätoivosta antaa kuvaa juuri se, että maa suostui Suomen vaatimiin vakuuksiin varsin kevyin kynänkääntein, piittaamatta edes siitä, mistä vakuudet lopulta otetaan. Yhtä kevyin perustein Kreikka otti itselleen lainaa koko 2000-luvun, kun maan velkakorot painuivat yhteisvaluutan myötä tilapäisesti Saksan tasolle.

Hyväuskoisimpien mukaan velalliset ovat aina vastuussa veloista koko omaisuudellaan, myös valtiot. Mutta eri asia on, miten velat pantaisiin tässä tapauksessa perintään. Vakuudettomien luottojen laskut kaatunevat takaajamaiden veronmaksajien maksettaviksi. Sitä sietäisi myös saksalaisten ja ranskalaisten ajatella nyt. Toinen mahdollisuus on, että EKP ja valtioiden keskuspankit ostavat velkakirjat pois itse luomallaan bittirahalla ja rahtilaivallisella seteleitä, mikä johtaa rahan arvon puoliintumiseen. Kolmas mahdollisuus on, että valtioissa tapahtuu nationalistisia vallankaappauksia, ja uudet hallitukset sanovat, ettei niillä ole mitään tekemistä edellisten solmimien sopimusten kanssa.

Euroopan kansakunnilla on silloin tällöin taipumusta tulla hulluiksi. Euroopassa on nähty hulluja vuosia ja hulluja poliittisia johtajia, jotka ovat sotkeneet asiat pahan kerran. Monikulttuurisesta Euroopasta on yritetty EU:n myötä tehdä yksiaineksinen monoliitti, jossa kaikki ovat samalla viivalla.

Se ei tule onnistumaan. Se tulee epäonnistumaan. Pahasti.

Sitten kaikki romahtaa. Räjähtää. Ja pahimmassa tapauksessa syttyy sota.

Sitä pitäisi välttää. Suomen kaltaisten maiden, jotka ovat vähiten sitoutuneita järjettömyyksiin, on moraalinen velvollisuus soittaa hälytyskelloja silloin, kun aika on. Suomen on oman taloutensa hoitaneena maana näytettävä esimerkkiä ja tietä. Suomesta tehtiin aikoinaan esimerkkitapaus ja mallioppilas, jonka houkuttelulla euroon Saksa ja Ranska saivat myös Etelä-Euroopan maat hyväksymään euroalueeseen liittymisen. Nyt meidän on näytettävä tietä pois eurosta.

Euroopan kansakunnille on osoitettava, että me emme suostu sellaisiin käytäntöihin, joiden määränpäässä on umpikuja ja poliittisia johtajia ripustetaan katulyhtyjen varsiin, kuten sekaisin menneessä Italiassa aikojen aamuna.

Sillä juuri siihen holtiton taloudenpito ja eurohullutus lopulta johtavat. Eurovaluutan kautta saatettiin eri kansakunnat näennäisesti yhdenmukaiseen asemaan. Siinä ne eivät ole eivätkä pysy. Itsenäisen rahapolitiikan tie on parempi ja kohtelee oikeudenmukaisesti eri kansakuntia.

Kuten sanottua, ei EU Suomea erota, vaikka pysymme takausvaatimuksessamme. Sen sijaan se erottaa Kreikan. Suomi voidaan kyllä sivuuttaa pysyvästä vakausmekanismista, mutta sitä minun ei tule ikävä. Suomi saa valtiona lainaa, kuten ennenkin, sillä kansainväliset pankit eivät piittaa velallisten poliittisista mielipiteistä vaan maksukyvystä.

Korostettakoon lopuksi, että minulla ei ole mitään sivistyksen kehtona pidettyä Kreikan valtiota eikä kulttuuria vastaan. Kapitalistisessa globaalitaloudessa aletaan helposti pitää yksittäisiä valtioita syntipukkeina, vaikka ne ovat vain toimineet järjestelmän ehdoilla pysymättä kuitenkaan muiden vauhdissa mukana. Niinpä Suomen tai Kreikan syyttely kertoo arvostelukyvyttömyydestä, ja enemmän pitäisi esittää itse järjestelmään eli euroon ja EU:hun kohdistuvaa kritiikkiä. Sillä Euroopan unioni seilaa tällä hetkellä syvällä. Se on olemassaolonsa pahimmassa kriisissä eikä tästä pohjakosketuksesta vaurioitta selviä.

EU:n jäsenyys on raunioittanut Kreikan valtiontalouden. Siksi olisi syytä pitää huolta, ettei niin käy muita maita pelastavalle Suomelle.

Lopuksi omat keinoni, miten ongelmat pitäisi ratkaista:

1. Kreikka ja Portugali on irrotettava eurosta, ja niiden omat valuutat on devalvoitava suhteessa euroon.

2. Kilpailukykyä kyseisissä maissa on parannettava laskemalla palkkoja ja hintoja, eli sisäisen devalvaation kautta.

3. Koska samalla saavutetaan myös deflaatio, rahan arvo kyseisissä maissa nousee.

4. Kreikan ja Portugalin valtiot on saatettava velkasaneeraukseen IMF:n valvonnassa.

5. Tappioita kärsiviä eurooppalaisia (lähinnä espanjalaisia, ranskalaisia ja saksalaisia pankkeja) on niiden kotimaiden tuettava ja otettava julkiseen valvontaan sekä valtioiden omistukseen sijoituksia vastaavilla määrillä.

6. Euroopan pysyvästä vakausmekanismista on luovuttava, sillä väliaikaisestakaan ei ole sopua ja pysyvä ohjaisi holtittomaan taloudenpitoon. Viimeistä oljenkortta ei pidä käyttää ensimmäisenä.

7. Euroopan unionin komission valtaa on vähennettävä, eikä talouden ongelmia pidä yrittää korjailla poliittisella integraatiolla eli liittovaltiopolitiikalla, sillä federalismi johtaa ongelmien syvenemiseen eikä ratkeamiseen.

8. Muussa tapauksessa Suomen on lähdettävä rahaunionista.

24. elokuuta 2011

Kun perussuomalaiset valloittavat Suomen


Perussuomalaiset ottivat käyttöön virallisen englanninkielisen nimen ”The Finns”, jotta puoluetta ei herjattaisi ulkomailla niin paljon. Perussuomalaisista on kansainvälisissä yhteyksissä käytetty hieman pahanilkisesti käännöstä ”True Finns”, ja nämä ”tosisuomalaiset” on puolestaan voitu yhdistää ”fundamentalismiin” ja ”äärioikeistoon” puoluejohdon tahdon vastaisesti. Toisaalta ”True Finns” voidaan nähdä suorana käännöksenä puolueen virallisesta ruotsinkielisestä nimestä ”Sannfinländarna”.

Jos asiaa ajatellaan matemaattisen joukko-opillisesti, on selvää, että ”The Finns” viittaa kaikkiin suomalaisiin eikä vain puolueen kannattajiin tai jäseniin. Siksi ei ole ihme, että muidenkin kuin Timo Soinin liikavarpaat ovat muusina ja vakavamielisimmät ovat vetäneet asiasta hernepussin nenään. Koska kaikki suomalaiset eivät halua olla perussuomalaisia, nimeä vastaan kerätään jo nettiadressiakin.

Yhtä hyvin voisi kuitenkin meltota siitä, ettei Svenska Folkpartiet i Finland r. p:llä ole virallista suomenkielistä nimeä lainkaan, ja esimerkiksi ”Rkp” on vain epävirallinen lyhenne. Miten olisi ”Sannfinlandssvenskarna”?

”The Finns” muodostaa myös kiintoisan vertailuparin suomenruotsalaisten käyttämään sanaan ”en finne” (mon. ”finnar”). Finlandssvenskathan käyttävät kaikista suomalaisista nimitystä ”finländarna” (’suomenmaalaiset’) mutta suomenkielisistä vain tuota lyhyempää nimitystä ”finne”. Sillä puolestaan on mukava kaksoismerkitys ’finni’, siis sellainen näppy, joka tulee esimerkiksi poskeen. Vähän inhorealistinen sävy tuossakin on. Ruotsinkielisten näkökulmasta mielleyhtymä koskee kuitenkin vain suomalaisia, sillä sanan ”The Finns” vastine ruotsiksi olisi pikemminkin juuri tuo ”finnar” kuin ”finländarna”, joihin myös kaikki ruotsinkieliset lukevat itsensä.

Kun maailma muuttuu, myös sitä koskevien lauseiden totuus muuttuu. Jonain päivänä saattaa käydä niin, että ”The Finns” tarkoittaakin yllättäen kaikkia suomalaisia tai ainakin suurinta osaa meistä. Jos puolueen kasvu jatkuu nykyistä vauhtia ja se saa yli 50 prosenttia äänistä, se voi muodostaa hallituksen yksin ja puhuu silloin todellakin kaikkien suomalaisten nimissä.

Tällainen tilanne saattaa syntyä esimerkiksi Euroopan unionin pahasti kriisiytyessä, jolloin eduskuntavaaleissa voidaan joutua äänestämään Euroopan unioniin kuulumisesta tai siitä eroamisesta. Kiintoisaa on, miten käy, jos Perussuomalaiset on tällöin ainoa nykymenosta poikkeava vaihtoehto, niin kuin se nyt näyttää olevan.

Millainen sitten olisi perussuomalainen Suomi? Varmaankin tällainen:

1) Euromaiden letkuruokinta lopetettaisiin, ja suomalaisten veronmaksajien rahoja käytettäisiin vain Suomen kansalaisten hyväksi.

2) Humanitaarista maahanmuuttoa vähennettäisiin 99 prosenttia.

3) Kehitysapupolitiikasta siirryttäisiin kehitysyhteistyöpolitiikkaan, josta on hyötyä myös avun antajille.

4) Kaupunginosien slummiuttamisesta ja ihmisten juopottelusta sekä roskaamisesta tehtäisiin loppu, ja kansalaiset koulutettaisiin käyttäytymään parhaiden pariisilaisten etikettisääntöjen mukaan.

Muutenkin kaikki olisi kuin Jukka Hankamäen poliittisesta ohjelmasta.

Paitsi yksi.

Homot eivät pääsisi eivätkä joutuisi kirkossa naimisiin vaan vuosisatainen ”vapaan ylioppilaselämän perinne” saisi jatkua.

Yhyy... mä itken.

22. elokuuta 2011

Suvaitsemattomuus takaa laadun


Suvaitseminen on suhdekäsite. Se on voimassa suvaitsijan ja suvaitun asian välillä. Suvaitseminen on suhteellista siksikin, ettei suvaitsemisessa ole useinkaan osoitettavissa mitään ehdottomia moraalisen hyvän arviointiperusteita saati sellaista eettistä hyvää, jonka vuoksi suvaitsemisen tulisi olla ehdotonta. Mikäli niitä löytyisi, puhuttaisiin suvaitsemisen sijaan eettisestä oikeutuksesta.

Suvaitsemiseen liittyykin tiettyä valheellisuutta. Se merkitsee, että suvaitsija hyväksyy jotakin vastoin todellisia asenteitaan tai parempaa tietoaan. Suvaitseminen on siis sietämistä. Se merkitsee, että suvaitsija hyväksyy asian tai ilmiön, vaikka hän tietääkin, että kyseinen asia ei ole oikein tai perusteltua eikä hän kannata sitä. Niinpä suvaitsija tulee pettäneeksi sekä muita ihmisiä että itseään valehtelemalla kannattavansa tai edustavansa suvaitsemaansa asiaa.

Tämäntapaisia valkoisia valheita on usein perusteltu poliittisen korrektiuden vaatimuksilla. On ajateltu, että suvaitseminen tuottaa muita yhteiskunnallisia arvoja, vaikka se merkitseekin tinkimistä totuudesta. Esimerkiksi aviopuolisot voivat suvaita toistensa piereskelyä, vaikka se onkin epämukavaa, sillä he tietävät, kuinka inhimillistä ja välttämätöntä ilmavaivojen luonnollinen hoito on. Samaan tapaan kaikkia ihmisiä voidaan suorastaan velvoittaa suvaitsemaan toistensa varjopuolia ja ongelmia yhteiskunnassa.

Mutta filosofisesti ajatellen suvaitseminen ei ole perusteltua eikä varsinkaan itseisarvo, vaikka poliittisessa retoriikassa sitä usein erehdytään pitämään jopa jonkinlaisena hyveenä. Filosofiassa ja tieteessä pitää edustaa totuutta, oikeudenmukaisuutta ja yleistä hyvää. Niinpä niiden piirissä ei voida ainakaan tarkoituksellisesti tinkiä päämääristä ja alkaa suvaita asioita ja ilmiöitä vailla perusteita.

Suvaitsemisen suhdeominaisuudet tulevat näkyville myös siinä, että suvaitseminen operoi aste-eroilla. Se ei perustu periaatteellisen oikeutuksen ideaan eikä hyödynnä sitä, vaan pragmatistiselle näennäisfilosofialle tyypilliseen tapaan se pyrkii nojautumaan siihen, mikä on kohtuullista tai soveliasta. Näin ollen suvaitseminen pohjustaa erittäin ideologisia ja sovinnaisia ajattelumalleja, joiden piirissä tingitään tiedon ja totuuden ihanteista.

Ajatelkaa, kuinka puolivillaista olisi, jos esimerkiksi koulujen opettajat toteaisivat matematiikan kokeita palauttaessaan: ”Okei, laskit väärin, mutta suvaitsen virheitä, joten saat ihan saman arvosanan kuin laskiessasi oikeinkin.” Tai lääkäri toteaisi potilaalle: ”Et ole taaskaan ottanut verenpainelääkkeitäsi ja olet lihonut kuusi kiloa, mutta suvaitsen välinpitämättömyyttäsi, vaikka samalla meneekin terveydenhuollon resursseja hukkaan ja itse lähestyt patologin murheellista peltipöytää.”

Suvaitseminen ei ole yleensä perusteltua asiantuntemuksen, tiedon ja tieteen yhteydessä. Niiden piirissä korkeimpana ihanteena on pyrkiä ehdottomuuteen. Vaikka varmaa tietoa tai totuutta ei voitaisi koskaan saavuttaa, nämä ovat kuitenkin tärkeitä päämääriä, sillä on parempi pyrkiä tietoa ja totuutta kohti kuin pois päin niistä. Esimerkiksi filosofian piirissä on suositeltavaa tavoitella suoranaista suvaitsemattomuutta, eli pyrkiä tieteen klassisten ihanteiden mukaisesti varmaan, selkeään ja kirkkaaseen tietoon virheet ja erehdykset kriittisesti pois sulkien. Näin ajatellen suvaitsemattomuus takaa laadun ja on hyveellinen asenne.

Sen sijaan politiikassa tätä ei ymmärretä. Politiikan piirissä vaaditaan usein suvaitsemista ja suhtaudutaan kielteisesti suvaitsemattomuuteen, vaikka juuri suvaitsemattomuus merkitsisi laatukriteerien korottamista ja sitä kautta pääsyä korkeatasoisempaan yhteiskuntaelämään. Vääriksi ja huonoiksi havaittuja asioita ei siis pitäisi suvaita.

Suvaitsemattomuuden oikeutus ja suvaitsevaisuuden osittainen välttämättömyys

On tietenkin kyseenalaista, millä tavoin varmuus asioiden ja ilmiöiden luonteesta itsestään voidaan saavuttaa. Esimerkiksi koulumatematiikka on pohjimmiltaan sopimuksiin perustuva normatiivinen merkkijärjestelmä, jonka noudattaminen perustuu konventioon. Terveydenhuolto puolestaan nojautuu sekin ihmisten autoritaariseen ohjailuun. Mutta mikäli tiedettä ylipäänsä on, tämä on hyväksyttävä, ja on omaksuttava tietty suvaitsematon asenne suhteessa epätietoon ja virheisiin. Voidaan siis sanoa, että tieteessä olisi suvaittava nimenomaan suvaitsemattomuutta ja tehtävä siitä korkein hyve.

Politiikan piirissä puolestaan yritetään oikeuttaa suvaitsemista. Tämä on ymmärrettävää, sillä politiikassa ei yleensä tavoitella tietoa eikä totuutta eikä kovin paljon perusteta niille vaan edustetaan etuja ja intressejä sekä kamppaillaan vallasta. Niinpä politiikka on jo lähtökohtaisesti valheellinen toimintayhteys. Politiikassa ei tavoitella yleistä hyvää, kuten etiikan ja moraalin alueella, vaan se on pelkkää sovittelun kenttää, jonka piirissä saavutettavat lopputulokset riippuvat mielipiteiden voimasuhteista, eivät tiedosta tai totuudesta. Mikäli politiikassa tähdättäisiin yleiseen hyvään tai edes yhteiseen etuun, sen piirissä olisi syytä suhtautua suvaitsemattomasti suvaitsemiseen.

Keskeistä on, mitä asioita on tarkoitus suvaita tai olla suvaitsematta. Yhteiskuntaelämän piirissä suvaitsemista voidaan oikeuttaa sillä perusteella, että suvaitseminen on välttämätöntä, jotta ei ajauduttaisi yhteiskuntaan, joka on muutamille täysin ongelmaton ja hyvä mutta toisille äärimmäisen ongelmallinen ja huono. Koska yhteiskunta perustuu kanssakäymiseen ja koska kaikki yhteisöllisyys sisältää perimmältään konfliktin, ilman suvaitsemista olisi mahdotonta pyrkiä oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan.

Tästä syystä on perusteltua suvaita asioita ja ilmiöitä, joista ei ole sivullisille tai muillekaan tahoille suurta haittaa mutta joista voi olla joillekin ihmisille jotakin hyötyä. Lisäksi olisi suvaittava eli siedettävä asioita, jotka ovat jokseenkin välttämättömiä. Esimerkiksi useimmat seksuaalielämän ilmiöt ja ominaisuudet ovat olennaisesti yksityisiä mutta ihmissuhteisiin perustuvina myös julkisia asioita, joita ihmisten tulisi suvaita toisissaan. Lisäksi ne kuuluvat luontoon esiintyessään ihmisluonnossa. Mutta on olemassa myös asioita, jotka eivät kuulu ihmisluontoon, ja sellainen on esimerkiksi tupakointi, joka tuottaa haittaa sekä sivullisille että tupakoijille itselleen. Niinpä on oikein suhtautua suvaitsevasti esimerkiksi homoseksuaalisuuteen mutta suvaitsemattomasti tupakointiin.

Suvaitsemisen selektiivisyys

Tavanomaisin virhe, joka suvaitsemisen kysymyksissä tehdään, on se, että asiat laitetaan keskenään samalle viivalle. Esimerkiksi eräs vihreä naiskansanedustaja hätäili taannoin puhujapöntössä, että ”suvaitseminen ei voi olla valikoivaa”. Tosiasiassa kaikki suvaitseminen on nimenomaan valikoivaa. Tämä johtuu jo suvaitsemisen asenteen intentionaalisesta olemuksesta. Suvaitsemisen käsitehän merkitsee, että suvaitsija valitsee jotakin: hän valitsee suvaitsevan näkökannan. Suvaitseminen on jo itsessään arvovalinta.

Entä pitääkö kaiken suvaitsemisen olla samanlaista ja pitääkö suvaitsevaisen suhtautua samalla tavoin kaikkiin ilmiöihin? Tietenkin hän voi tehdä niin, mutta se ei ole perusteltua sen enempää moraalifilosofian kuin politiikankaan kannalta. Jo edellä mainitsin, että suvaitseminen sinänsä sisältää valheellisuutta. Sitä ei siis tule pitää ihanteena, vaan suvaitsemisen tulisi olla mahdollisimman niukkaa ja rajoittua siihen, mitä ei voida tai ole syytä välttää. Sinänsä myönteisiksi osoitettuja asioita tulee luonnollisesti suvaita, ja keskeistä onkin, mitä perusteluja asioille ja ilmiöille voidaan esittää. Jo perusteltavuuden vaatimus kumoaa ne väitteet, joiden mukaan suvaitsemisen ei tulisi olla valikoivaa. Ja toisella tavoin sanottuna: järkiperäisten perustelujen ehto saa aikaan sen, että suvaitsemisen pitää olla valikoivaa. Itse asiassa kykymme ja velvollisuutemme tehdä valintoja hyvän ja huonon välillä on kaiken etiikan ydin.

Toinen näkökohta, joka kumoaa kaiken suvaitsemisen vaatimukset, on suvaitsemisesta seuraava ristiriitainen ajattelu. Ihminen, joka vaatii kaiken suvaitsemista, menettelee ristiriitaisesti ja tuottaa ristiriitoja myös yhteiskuntaan. Muutamat ovat vaatineet liberalismin ja yleisen suvaitsevuuden valossa esimerkiksi islamin parempaa suvaitsemista, vaikka islam sinänsä on suhtautunut varsin suvaitsemattomasti sekä uskonnottomiin että muiden uskontokuntien edustajiin, jotka onkin islamin piirissä leimattu vääräuskoisiksi.

Suvaitseminen ei voi olla kaiken suvaitsemista johtamatta ristiriitoihin. Jotta suvaitsemista voisi ylipäänsä olla, sen tulee olla rajoitettua ja nojata järkiperäisiin perusteluihin. Niiden osoittamisessa taas tiede on oivallinen apuneuvo omassa järkiperäisessä suvaitsemattomuudessaan.

Kompensoivan suvaitsemisen ristiriitaisuus

Valikoimattoman suvaitsemisen vaatimukset ovat johtaneet myös hullunkurisiin väärinkäsityksiin. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin kuuluvilta ihmisiltä on usein edellytetty vaikkapa islamin tai maahanmuuton täysin kritiikitöntä hyväksymistä sen pantiksi, että seksuaalivähemmistöjä itseään on suostuttu suvaitsemaan tietyissä puolueissa. Varsinkin Vihreä liitto on puolue, jossa vihreät heterot ovat kyllä suvainneet muun muassa homoja, mutta samalla homoilta on vaadittu sitoutumista siihen ristiriitaiseen ideologiaan, joka edellyttää kaikkien etnisten vähemmistöjen suvaitsemista. Kutsun tätä kompensoivan suvaitsevuuden ongelmaksi. Sen myötä kansalliset vähemmistöt on laitettu samaan junaan muualta tulleiden kanssa, vaikka perustuslaillisten oikeuksien valossa niin ei pitäisi olla.

Kompensoiva suvaitseminen on epäjohdonmukaista, koska sitä kautta suvaitsevuudella käydään kauppaa pohtimatta asioiden ja vaihdon välineenä toimivan valuutan arvoa. Ilmiöt ja ominaisuudet asetetaan samaan asemaan pohtimatta niiden olemusta. Tosiasiassa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen yleisellä suvaitsemisella ja hyväksymisellä ei pitäisi olla mitään yhteistä maahanmuuton tai tiettyjen uskontojen suvaitsemisen ja hyväksymisen kanssa. On nähtävissä, että myös monet seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat itse menetelleet täysin epäjohdonmukaisesti omaksuessaan kompensoivan suvaitsevuuden ideologian. He ovat hyväksyneet vaihtokaupan ja alkaneet kannattaa omaksi tappiokseen esimerkiksi maahanmuuttoa ja islamin leviämistä, kunhan he ovat sitä kautta voineet kerjätä ja saavuttaa hyväksyntää tiettyjen poliittisten puolueiden, lähinnä vihervasemmiston piirissä. Tätä kautta heitä on vedetty kuin pässiä narusta.

Kuitenkaan itse ilmiöt eivät ole vertailukelpoisia. Esimerkiksi maahanmuutto ja islam eivät perustu ihmisluontoon eivätkä ole sellaisia historiallisia tai luonnonlakeja, jotka sisältäisivät suvaitsemiseen ohjaavia determinantteja. Sen sijaan näiden asioiden sietämistä ja hyväksymistä pitää arvioida yksinomaan tieteellisin perustein. Kiintoisaa onkin, että kun asioita on arvioitu rationaalisesti, maahanmuutolle ja islamille ei ole voitu osoittaa mitään kiistattomia perusteita eikä oikeutusta toisin kuin esimerkiksi homoseksuaalisuudelle, jonka toteuttamista ja hyväksymistä puoltaa lähes kaikki tieteellinen tieto.

Sen sijaan maahanmuuttoa koskevat päätelmät ovat olleet vähintäänkin kiistanalaisia, eikä islamille ole löydetty tieteellisiä perusteita. Koska islamia ja maahanmuuttoa ei ole voitu osoittaa itseisarvoiksi, niitä on jouduttu arvioimaan lähinnä siltä käytännölliseltä kannalta, mitä moraalifilosofista hyötyä tai haittaa niiden hyväksymisestä olisi. Ja tätä kautta on tultu siihen länsimaissa kirkastuneeseen havaintoon, että haitat ovat varmasti yhtä suuret tai suuremmat kuin hyötynäkökohdat. Tämä näkyy jo siinä, että islam pyrkii kumoamaan suvaitsevuuden olemuksen itsensä, aivan kuten lähes kaikki muukin dogmaattinen uskonnollisuus.

Unohdettu on sekin, että suomalaiset homot ja lesbot ovat syntyperäisiä Suomen kansalaisia, eikä meitä pitäisi eikä tarvitse pyrkiä oikeuttamaan siirtolaisväestöjen siivellä tai sortamaan heidän kustannuksellaan. Valtiollisissa syrjintähierarkioissa meidät on kuitenkin asetettu ulkomaalaisvähemmistöjen alapuolelle, kun vähemmistövaltuutetun toimistokin tunnustaa pelkästään etnisten vähemmistöjen asiat.

Monikulttuurisuus edistää monokulttuuria, konflikteja ja totalitarismeja

Kompensoivan suvaitsemisen ideologian kautta on koetettu edistää myös monikulttuurista yhteiskuntaa. ’Monikulttuurinen’ merkitsee yleensä samaa kuin ’sisäisesti ristiriitainen’, sillä kukaan ei voi vilpittömästi kannattaa keskenään ristiriidassa olevia ajattelujärjestelmiä. Niinpä monikulttuuriseen yhteiskuntaan on uskottu päästävän nimenomaan suvaitsemisen kautta.

Mutta suvaitseminen puolestaan lisää konflikteja, kitkoja ja ristiriitoja. Sitä kautta monikulttuurinen yhteiskunta vaatii lisää valvontaa, tarkkailua ja standardisoimista. Monikulttuurisuuden ideologia on omiaan johtamaan yksiarvoiseen yhteiskuntaan: monokulttuuriin. Kympin kysymys onkin, miksi pyrkiä tekemään jokaisesta kansallisvaltiosta monikulttuurisia, kun maailma sinänsä on jo monikulttuurinen koostuessaan monesta erilaisesta kulttuurista. Kansallisvaltiot pitävät parhaiten yllä omakulttuurisuutta ja sitä kautta kulttuurien moneutta, kun taas monikulttuurisuutta edistämällä ajaudutaan Neuvostoliittoon, jossa kaikki kulttuurit lainehtivat yhtenä viljavana elovainiona.

On siis parempi, että myös konflikteja hallitaan kohtaamalla ne valtakuntien rajoilla eikä siirretä niitä kaduille ja kujille, keskelle kansalaisyhteiskuntia. Monikulttuurisuuden tavoittelussa on kyse merkittävistä kansallisista eduista ja niiden menettämisen uhista. Niinpä suvaitseminen ei olekaan tällaisissa asioissa pelkkää hyväksymistä tai sietämistä, vaan se on pohjimmiltaan välinpitämättömyyttä. Koska politiikassa on kyse vallasta, ulkopoliittisissa linjanvedoissa ei olisi syytä olla välinpitämätön. Kaiken suvaitseminen on johtamassa myös politiikan laadun huonontumiseen ja sitä kautta yhteiskunnallisen hyvinvoinnin heikentymiseen.

Kohteliaisuus loukkaa

Lopuksi voidaan pohtia, mitä suvaitseminen merkitsee poliittisena signaalina: ihmisten asenteiden osoittajana ja symbolisesti. Usein väitetään, että suvaitseminen tuottaa myönteisiä arvoja rohkaistessaan ihmisiä. Toisaalta tätäkin vastaan voidaan väittää ja todeta, että rohkaisun perusteltavuus riippuu tietenkin siitä, mihin on tarkoitus rohkaista: kaavun ja hunnun pitämiseen, sosiaalipalvelujen liikakäyttöönkö vai esimerkiksi väestöjen vaihtoon länsimaissa?

Suvaittujen itsensä kannalta suvaitsemista voidaan pitää nöyryyttävänä asenteena. Jos jotain ihmistä suvaitaan eli siedetään vastoin todellisia asenteita, se merkitsee, että suvaitsijat eivät esiinny totuudellisesti. Ihmissuhteissa onnistumisen ehto on kuitenkin rehellisyys. Jos ei pidä jostakin, se olisi syytä sanoa, sillä muu johtaa valheellisuuteen ja sitä kautta vaarallisille vesille. On siis parempi ilmaista myös kielteisyyttä avoimesti, sillä silloin ihmiset tietävät toistensa asenteet ja voivat kunnioittaa toisiaan. Ainakin he voivat viestiä totuudellisesti. Myönteisten asenteiden ja tunteiden lisäksi myös kielteiset käsitykset ja tunteet olisi syytä näyttää, vaikka poliittisen korrektiuden kahleista kärsivä valheellinen yhteiskunta pyrkiikin kieltämään kaikki negatiivisiksi arvottamansa ajatukset omassa epäfilosofisuudessaan.

Esimerkiksi minä arvostan paljon enemmän sellaisia vihollisia, jotka vihaavat minua avoimesti, kuin sellaisia, jotka salaavat todelliset ajatuksensa ja suvaitsevat eli sietävät minua by smiling faces. Tuskin onkaan kurjempaa ja halveksuttavampaa asiaintilaa kuin olla suvaittu. Uskon, ettei varmaan kukaan ihminen halua olla suvaitsemisen kohde, mikäli vähänkin pysähtyy ajattelemaan suvaitsemisen ilmiötä: se on kerjäläiseksi asettumista ja sellaisena kohtelemista. Jos siis haluat loukata jotain ihmistä, suvaitse ihmeessä häntä. Suvaitseminen tekee ihmisistä Minni Hiiriä. Jos sen sijaan haluat arvostaa jotakuta ihmistä, rakasta, kähmi ja tarvittaessa nussi häntä ilman mitään varauksia tai ennakkoehtoja, sillä yksinomaan paneminen osoittaa vilpitöntä kiintymystä!

21. elokuuta 2011

Miten parveketupakointi lopetetaan?


Minulla on naapuri, joka käy kaiket päivät ja yöt viereisellä parvekkeella tupakoimassa. Sieltä savu leviää ilmastointikanavien ja avoimien ikkunoiden kautta asuntooni. Juuri kun olen vetämässä keuhkoni täyteen raikasta ulkoilmaa, tupakan tympeä lemu täyttää koko olotilan tehden oman parvekkeen käyttämisestä epämukavaa. Aihe on ajankohtainen, sillä kesäisin parvekkeilla oleskellaan enemmän. Ongelmalla on myös yleistä merkitystä, koska se luullakseni haittaa useita ihmisiä.

Korkein oikeus on valitettavasti sallinut parveketupakoinnin yhdessä tapauksessa, jossa taloyhtiö oli yksinkertaisella enemmistöllä kieltänyt tupakoinnin asuinhuoneistoihin kuuluvilla parvekkeilla. Oikeuden päätöstä tekemässä oli lakimies Markku Tulonen, joka oli aiemmin toiminut tupakkateollisuuden edustajana eräässä oikeusjutussa, ja sen vuoksi päätöstä arvosteltiin puolueellisuudesta. Käytännössä KO:n ratkaisulla ei ole pohjaa myöskään oikeudenmukaisuusteorioiden kannalta.

Jo Platonin oikeudenmukaisuusteoriassa lähdettiin periaatteesta, että kukaan ei saa edistää omia pyrkimyksiään tuottamalla vahinkoa sivullisille. Niinpä myöskään tupakoitsijat eivät saa edistää omaa näennäistä hyvinvointiaan tupakoimalla, kun siitä on vahinkoa muille.

Parveketupakoinnista on erityistä terveydellistä haittaa sekä astmaatikoille, hengitystiesairauksista kärsiville että lapsille. Tupakoiva naapuri alentaa asuntojen arvoa ja luo parvekkeille kapakkatunnelman; tosin ravintoloissakin ilma on nykyään puhtaampaa kuin tupakoitsijoiden saastuttamilla parvekkeilla, kun tupakoitsijat siirtyivät terasseille savuttamaan. Tämä puolestaan on luonut suuren ongelman niihin taloyhtiöihin, joiden liiketiloissa toimii ravintola ja joiden edustoilta tupakansavu leviää yläpuolella oleviin asuntoihin.

Tupakoinnin terveysvaarat sekä sivullisille että tupakoitsijoille itselleen ovat yleisesti tiedossa. Tupakoinnin kieltämiseksi kenenkään ei tarvitse olla lapsi, sairas eikä sairastua. Tupakointi yleensäkin voitaisiin kieltää jo siksi, että tupakoinnin aiheuttama savustus on tavattoman epämukavaa, harmillista ja vahingollista niille ihmisille, jotka eivät halua kärsiä toisten tuottamista ongelmista.

Miten tupakointi sitten voidaan estää taloyhtiöiden parvekkeilla? Yksi mahdollisuus olisi lainsäädännön tiukentaminen, mutta kieltäminen on mahdollista myös voimassa olevien lakien puitteissa.

1. Nykyisenkin lainsäädännön valossa tupakointi on kielletty parvekkeilla, jos siitä on haittaa muille ihmisille. Ja näinhän asianlaita on.

2. Korkeimman oikeuden päätös koskee vain yhtä tapausta, jossa taloyhtiö oli kieltänyt tupakoinnin yksinkertaisella enemmistöllä. Kahden kolmasosan määräenemmistöllä tehty päätös olisi saattanut pysyä voimassa myös Korkeimmassa oikeudessa. Taloyhtiöt voisivat kieltää tupakoinnin yhtiökohtaisesti asukkaiden selvän enemmistön niin halutessa. Sitä kannattaisi kokeilla.

3. Tupakointi voidaan kieltää yhtiöjärjestyksessä. Yhtiöjärjestykset rinnastetaan sopimuksiin, ja niitä koskevat sopimuslainsäädännön määräykset. Yhtiöjärjestyksen muuttaminen vaatii tietysti paljon. Sen sijaan yhtiöissä, joissa koko osakekannan omistaa jokin tietty taho, yhtiöjärjestyksen muuttaminen on helppoa. Esimerkiksi Espoon kaupunki on kieltänyt tupakoinnin uusissa vuokrataloissaan jo yhtiöjärjestystä luotaessa.

4. Aina kannattaa kamppailla myös parveketupakoinnin kieltämiseksi lainsäädäntöteitse. Muutoksen saamiseksi tupakkalakiin on hyvä lähestyä ministeriöiden virkamiehiä ja niitä poliitikkoja, joita ongelman ratkaiseminen kiinnostaa.

5. Joskus voi yrittää luottaa ihmisten kohteliaisuuteen ja siihen, että lähimmäisemme noudattaisivat hyviä tapoja sekä lopettaisivat sellaiset elämänkäytännöt, joista on haittaa toisille ihmisille. Niinpä ystävällinen toivomus naapureille voi tuoda tulosta. Se kannattaisi myös jokaisen ottaa vakavasti.

6. Jos mikään ei tunnu auttavan, on hyvä muistaa, että muutamat lähimmäisemme uskovat asioita vasta kun he saavat takaisin samalla mitalla. Savustuksen jatkuessa vie sinä puolestasi säkillinen kananpaskaa omalle parvekkeellesi. Jätä säkin suu auki ja käy kastelemassa sisältöä säännöllisin väliajoin, jotta löyhkä leviää riittävän pisteliäänä tupakoivan naapurin parvekkeelle. Hetkisen kuluttua kuulet ovikellon soivan. Siellä saattaa olla tuohtunut naapuri, joka valittaa paskan hajusta parvekkeellaan. Voit tällöin mainita rauhallisesti, että täytyisipä todellakin hakea kananpaska pois parvekkeelta, mutta tupakansavussa sinne ei juuri viitsi mennä...

Mikäli naapurisi on riittävän välkky, kuluu pari päivää, ja tupakoinnista on jäljellä pelkkä muisto sekä nikotiinipurkan kääreet rappukäytävässä.

20. elokuuta 2011

Poliitikot välttävät lamaa


Aina kun Tiibetin hengellinen johtaja dalai-lama ilmoittaa vierailustaan johonkin maahan, ”Kiinan kommunistinen hallitus Pekingissä” (tiibetiläisten nimitys maataan miehittäville) esittää vierailun johdosta jyrkät vastalauseensa ja toivoo, etteivät poliitikot suostuisi ottamaan tulijaa vastaan. Niinpä ministerien avustajat keksivät holhottavilleen jotakin muuta tekemistä dalai-laman vierailun ajaksi. He eivät halua suututtaa merkittäväksi talousmahdiksi noussutta Kiinaa. Näin myös ihmisoikeuksia penänneet EU-maat asettavat kaupalliset etunsa ihmisoikeuksien edelle.

Dalai-lama puolestaan alistuu tilanteeseen ilmoittamalla tapaavansa mieluiten kansalaisia. On selvää, että hänen toiminnallaan on poliittinen luonne, aivan niin kuin uskonnollisella ja hengellisellä toiminnalla aina on. Mutta tämäntapainen aatteellinen ja ideologinen asenteiden muokkaus voi olla myös vaikuttavampaa kuin aseellinen pakottaminen. Muutoshan alkaa usein kansalaisten mielipiteistä.

”Kiinan kommunistinen hallitus Pekingissä” on tunnetusti pyrkinyt tukahduttamaan Tiibetin itsenäistymistä vaativat kansanliikkeet. Nyky-Kiina pitää Tiibetiä edelleen yhtenä maakuntanaan vedoten siihen, että Iso-Britannia ja Kiinan keisarikunta tekivät vuonna 1906 sopimuksen, jolla Tiibet luettiin Kiinan etupiiriin. Kiina onnistuikin miehittämään suuren osan alueista vuosiksi 1910–1912 mutta joutui luopumaan asemastaan keisarikunnan kukistuttua. Niinpä tällainen perustelujen keksiskely näyttää yhtä keinotekoiselta kuin se, että Venäjä pitäisi Suomea omana alueenaan viittaamalla vuosien 1809–1917 historiaan.

Suomessa pitäisi tietää, mitä itsenäisyys merkitsee. Kun dalai-lama saapui jälleen Suomeen, monet poliitikot matkustivat Viron uudelleenitsenäistymisen 20-vuotisjuhliin, joita vietetään tänään. Kuinka helppoa onkaan käydä kuorimassa kermat ja kirsikat kakuista! Viron uuden itsenäisyyden tunnustamisestakin Suomen poliittinen johto luikerteli vuonna 1991 irti olemalla ikään kuin ”askelta edellä” ja toteamalla, että Suomi ei tunnustanut Viron liittymistä Neuvostoliittoon sota-aikana, joten uutta itsenäisyyden tunnustamista ei tarvita, kun vanha on edelleen voimassa!

Neuvostopanssarien vyöryessä Viroon vuonna 1991 Suomen hallitus tuki yhtä vähän Viroa kuin se nyt tukee tiibetiläisiä. Muiden muassa ulkoministeri Erkki Tuomioja livahti taas kuin hiiri koloonsa, ja dalai-laman tapasi vain everstin tytär Heidi Hautala ja hänkin luultavasti EU-poliitikkona antamiensa ihmisoikeuslupausten vuoksi.

Eipä silti: kyllähän dalai-lama vaarallinen on. Ajatelkaapa, millaista uhkaa hänen julistuksensa merkitsee, paitsi itämaiselle, myös länsimaiselle tehokkuuden tavoittelulle. Espoossa pitämässään yleisötilaisuudessa hän sanoi (vapaasti referoituna) näin:

”Ihmiset menettävät terveytensä saadakseen rahaa, ja rahansa he menettävät saadakseen terveytensä takaisin. Nykyisin he tavoittelevat tulevaisuutta ja tulevaisuudessa surevat taakse jäänyttä menneisyyttä. Tästä johtuu, että he eivät elä menneisyydessä, nykyisyydessä eivätkä tulevaisuudessa. He elävät kuin olisivat kuolleita ja kuolevat ilman, että ovat koskaan eläneetkään.”

Tämä se on Länsimaisen Ihmisen Ahdinko, eikä olekaan ihme, miksi hengellisten johtajien kannatus on lähtenyt melkoiseen nousukiitoon poliittisten johtajien sijasta.

Korkeaan ikään ehtineen dalai-laman, Tenzin Gyatson, seuraajasta on jo käynnistetty pohdintoja. Uuden dalai-laman inkarnaation etsii perinteen mukaan panchen-lama, joka on Tiibetin buddhalaisuuden toiseksi korkein johtaja. ”Kiinan kommunistinen hallitus Pekingissä” on nimennyt uudeksi panchen-lamaksi Gyancain Norbun, mutta tätä valintaa eivät Tiibetin pakolaishallitus ja useimmat Kiinan ulkopuolella elävät lamalaisuuden harjoittajat hyväksy. Nykyinen dalai-lama puolestaan nimesi panchen-laman seuraavaksi inkarnaatioksi Gedhun Choekyi Nyiman vuonna 1995, mutta tätä taas Kiina ei ole tunnustanut virallisesti.

Nykyinen dalai-lama Tenzin Gyatso on ottanut kiistaan sen kannan, ettei hän aio jälleensyntyä miehitetyn Tiibetin alueella.

16. elokuuta 2011

Naamakirjan sietämätön sosiaalisuus


Vielä muutama vuosi sitten Irc-galleria oli kasvavien aikuisten tärkein kohtaamisfoorumi. Galtsussa oltiin anonyymisti nimimerkillä eikä oikealla nimellä. Tämä helpotti ihmisten kohtaamista, sillä ketään ei vaadittu paljastamaan henkilöllisyyttään nimeä ja muita henkilötietoja myöten. Tutustuminen on ollut samantapaista varsinaisilla seuranhakupalstoilla internetin chateissa. Myös niiden piirissä esiinnytään salanimellä ja tuttavuutta tehdään vaiheittain - tietysti vain siinä tapauksessa, että haluaa. Tuskinpa kukaan ministerikään antautuisi flirttailemaan suin päin omilla henkilötiedoillaan.

Sitten tuli Facebook, joka pilasi kaiken. Facebookiin kirjautumisen ehtona on, että siellä esiinnytään omalla nimellä. Facebook on galtsu naisten logiikalla. Se vaatii täydellistä avoimuutta vedoten siihen, että mitäpä salattavaa rehellisellä ihmisellä voi olla! Näin se pyrkii kiistämään tosiasian, että jo kysyminen paljastaa salaamiseen olevan syytä.

Facebook raiskaa ihmisten yksityiselämän. Läsnäolosta Facebookissa on tullut sosiaalinen välttämättömyys niin kuin Helsingin Sanomien lukemisesta, sillä nykyisin kauppaliikkeet ja yritykset ilmoittavat tuotteistaan, palveluistaan ja kilpailuistaan Facebookissa. Pian varmaan viranomaisetkin lähettävät tiedoksiantonsa – niin konkurssiin julistuksensa kuin verotuspäätöksensäkin – Facebookin välityksellä.

Facebookia ei siis voi paeta, eikä siitä voi kieltäytyä. Facebook kuitenkin tekee käyttäjistään uhreja. Se poistaa myös seuranhausta kaiken jännityksen ja erotiikkaan liittyvän jännitteen, sillä se vaatii jokaista esiintymään kaikkine henkilötietoineen ja naamakuvineen avoimesti. Siksi se on tyypillinen tryffelisikojen ja nymfopossujen foorumi. Facebook riisuu ihmisen sosiaalisesti alastomaksi jo ennen kuin osapuolet ehtivät riisuutua alastomiksi todellisuudessa. Koska riisuutuminen jää tällä tavoin puolitiehen, kukaan todellinen pelimies ei käytä Facebookia.

Facebookissa voi tietenkin vakoilla, aivan kuten gallerioissakin, mutta naamakirjassa vakoileminen on paljon vaikuttavampaa ja yksisuuntaista, sillä käyttäjät eivät voi suojautua. Ainakin heidän nimensä ja kuvansa ovat yleensä näkyvillä. Facebookin kautta on mahdollista selvittää tutun näköisen ihmisen nimi, osoite, ammatti ja ihmissuhteet ihan mitä tarkoitusta varten tahansa, vaikkapa Interflora-lähetystä tai terrori-iskua.

Vakoilulta voi tietenkin yrittää välttyä määrittelemällä tietonsa yksityisiksi. Toisaalta useimmat pitävät ainakin kaverilistansa ja seinällä olevat tietonsa avoimina, sillä avoimena ”sosiaalisena mediana” toimiminen mielletään osaksi koko sivuston ideaa.

Kaveruuden uusvanha olemus

Facebook on antanut myös kaveruudelle uudenlaisen sisällön. Monilla on kaverilistallaan useita satoja kavereita. Kenellä voi oikeasti olla? Ainakin minun muistini ja viimeistään yhteydenpitomahdollisuuteni loppuvat muutamaan kymmeneen. Facebookin kaverit eivät ole ilmeisestikään ystäviä, ja myös sanan ”kaveruus” merkitys on Facebookissa kääntynyt muotoon ”toveruus”. Sosialistisessa järjestelmässä tovereina pidettiin kaikkia keskenään tuntemattomia ihmisiä, kunhan he kuuluivat samaan yhteiskuntaluokkaan. Facebook on luokkayhteiskuntaan ja yhteiskunnan luokkaluonteeseen liittyvä ilmiö.

Facebookia rasittaa korostettu sosiaalisuus. Jos ihmisellä on useita satoja, jopa tuhansia kavereita, kyse täytyy olla sosio- tai psykopatologiasta. Facebook-kaveruus onkin ehkä enemmän jonkinlaista persoonatonta ”tuntemista” tai ”kuulumista tiettyyn yhteiskuntaluokkaan” kuin valikoitua ystävyyttä – se on siis juuri tuota toveruutta.

Naamakirja on nettisosialismin ilmaus, aivan niin kuin laiton kopiointikin. Jokainen Facebookia käyttävä on kommunisti, joka sosialisoi oman elämänsä kaikkien nähtäville. Kaverilistoja lukemalla voi päätellä, kuka on maannut, nussinut ja paneskellut kenenkin kanssa. Tietenkään päätelmä ei ole välttämättä oikea, mutta se on mahdollista tehdä.

Parisuhteisiin Facebook tuottaa draamaa, kun osapuolet ajautuvat pohtimaan, mikä on kaveruuden ja seurustelun ero: ”Ahaa, olet lisännyt kaverilistallesi tuon hemaisevan söpöliiniin, joten lieneekö kyse myös enemmästä, ja kumpi tässä on nyt enemmän exä, tuo listalle lisätty vaix mä?” Mustankipeyttä esiintyy, paitsi aviopuolisoiden, erityisesti myös Facebookin ahkerimpien käyttäjien eli sinkkumiesten ja poikamiestyttöjen keskuudessa.

Facebook-kaveruuksien kasvu kiinnostaa muitakin kuin kaikkein mustasukkaisimpia ihmisiä. Se herättää epäilyksiä naapureissa ja työnantajissa. Tämän tiedämme esimerkiksi siitä, miten työnantajat ovat koettaneet rajoittaa työntekijöidensä Facebook-käyttöä. En tietenkään kannata työelämän mielipidevankeutta vaan rohkaisen ihmisiä ilmaisemaan mielipiteensä avoimesti sekä Facebookissa että blogeissaan. Mutta käyttörajoituksiin liittyvät tarkkailu- ja valvontasuhteet (jotka yleensä kohdistuvat johtotasolta duunareihin päin) osoittavat, että Facebookissa itseään esittelee opiskelevan nuorison ohella nimenomaan työväenluokka ja keskiluokka. Facebook on yhtä työväenluokkainen ja keskiluokkainen ilmiö kuin ruotsin- tai vironlaivat, ja meno on samanlaista kuin näissä ”porauslauttoina” tunnetuissa viihdeparatiiseissa.

Vääriä kavereita

Facebook suosittaa, että kaverilistoille kelpuutettaisiin vain henkilöitä, jotka ovat tavanneet todellisuudessa. Tosiasiassa käyttäjät hyväksyvät Facebook-kavereikseen nykyään melkein kaikki netistä löytämänsä tuttavuudet, vaikka eivät olisi heitä koskaan kohdanneetkaan. Tämä on ymmärrettävää, koska ihmiset asuvat etäällä eivätkä halua lähteä treffeille pelkkää henkilöllisyyden toteamista varten. Näin myös henkilöllisyyksien väärentämien on tullut mahdolliseksi.

Anonyymeillä foorumeilla ei esiinnytä omalla nimellä, joten niillä kyse ei ole varsinaisesta identiteettien väärentämisestä vaan salanimellä esiintymisestä. Sen sijaan voidaan sanoa, että Facebookissa henkilöllisyyksiä väärennetään, koska sivuston pääajatus on esittää identiteetit oikeina. Väärentämisestä on kyse, sillä käyttäjien on perusteltua uskoa henkilöllisyyksien olevan oikeita sivuston yleisen proseduurin mukaisesti.

Naamakirjassa olevista käyttäjistä jo 15 prosentin arvellaan olevan väärennettyjä. Vika ei ole tietenkään ihmisten pahassa tahdossa, vaan tulos on selvä kannanotto: naamakirja vaatii ihmisiltä liikaa. Se vaatii identiteettien paljastamista, mitä ihmiset eivät puolestaan halua. He haluavat kuitenkin olla läsnä internetin laajimmaksi kasvaneessa yhteisössä ja sen vuoksi väärentävät nimensä ja kuvansa.

Arveluttavia ystäviä

Kyllä – olen myös itse omalla nimelläni ja kuvallani Facebookissa. Kirjauduin käyttäjäksi vain estääkseni jotakuta toista varaamasta omaa nimeäni käyttöönsä. Laitoin lisäksi kuvani näkyville ikään kuin vakuuttamaan, ettei kenenkään kannata luulla käyttäjätunnustani väärennetyksi, jonka takana piileskelee joku anonyymi.

Kaverilistojen olemus on kylläkin minun kaltaiselleni ihmiselle hirveä ongelma; se tekee minut kerrassaan sopimattomaksi käyttämään Facebookia. Kaverit näkevät yleensä listoilta toinen toisensa. Lisäksi kavereiksi valitut pääsevät tarkkailemaan toistensa julkaisuja ja voivat kommentoida niitä.

Olen itse torjunut lähes kaikki kaveripyynnöt, ja lisäksi kaverilistani on kaikilta salattu. Tämä johtuu siitä, että jos kaverini pääsisivät näkemään toisensa, he alkaisivat todennäköisesti riidellä ja olisivat heti toinen toistensa tukassa ja kurkussa kiinni. Sillä minulla on hyvin erilaisia kavereita. On perussuomalaisia, homoja, professoreita ja huoratalo Dtm:n pikkulutkia. Miten nämä kaikki voisivat sopia samalle listalle ilman, että heille tulee keskinäistä eripuraa tai että he pudottavat silmämunat päästään?

Lopulta he suuttuisivat minulle ja monottaisivat minut ulos omilta listoiltaan. Niinpä kaverilistani on suljettu, eikä siellä juuri muita olekaan kuin ne viisi ainoaa ystävääni, jotka minulla oikeasti on. Älkää siis pahastuko, jos juuri Teitä ei ole kutsuttu tai kelpuutettu tälle listalle. Ette menetä mitään.

Facebook tukee vuorovaikutusta vain yksimielisissä yhteisöissä

Facebookia rasittaa tietty sisäänpäinlämpiävyys. Perustajat ovat ilmeisesti ajatelleet, että ”kaverit” muodostavat jonkinlaisen yksimielisen ryhmän, joka on samaa mieltä kaikesta. Sivustoa luotaessa on oletettu, että riitoja ei synny, kun vain frendit voivat kommentoida toisiaan. Näin kaveripiirit muodostavat omia ekslusiivisia porukoitaan. Kyseinen sosiaalipolitiikka juontaa juurensa Facebookin syntyhistoriasta.

Kun Mark Zuckerberg, Dustin Moskovitz ja Chris Hughes vuonna 2004 perustivat Facebookin kähvellettyään ohjelmakoodin Zuckerbergin työnantajalta ConnectU:lta, heidän tarkoituksenaan oli luoda Harvardin yliopistoon eräänlainen netissä toimiva yhteisöpalvelu, henkilögalleria, jonka käyttäjät voisivat oppia yhdistämään päivittäin näkemiensä ihmisten naamat luontevasti heidän nimiinsä.

Tällaiselle listalle oli sosiaalinen tilaus. Ihmissuhteiltaan vieraantuneissa yliopistoyhteisöissä opiskelijat nimittäin harvoin tuntevat toisiaan tai juttelevat keskenään, eikä pelkkä luennoilla näyttäytyminen edistä ihmisten kohtaamista. Tutustua voikin lähinnä seminaareissa tai valokopiokoneiden luona, jossa voi vaihtaa ihastukseltaan kolikoita päästäkseen jyvälle hänen nimestään ja horoskooppimerkistään. Toinen mahdollisuus on ruokalan kassalla, kun opiskelijakortin tiedot voivat näkyä auki vinksautetusta lompakosta.

Facebookin perustamisen jälkeen tällaista tietojen urkintaa ei ole tarvittu. Opiskelijat voivat tehdä tuttavuutta kuin suurvaltajohtajat, etäkommunikaatiossa. He voivat tutustua toisiinsa netin välityksellä, vaikka asuisivat kampuksella seinänaapureina. Mikä helpotus ujoudesta kärsiville! Yliopistoyhteisö on osoittautunut ”yhteiskunnaksi pienoiskoossa”, sillä Facebookin mahdollisuudet on otettu avosylin vastaan kaikkialla maailmassa, jopa niin, että ’sosiaalinen media’ ja ’Facebook’ merkitsevät nykyään samaa.

Sosiaalinen media ei ole kuitenkaan yhtä vaikea vaan vaikeampi kuin ihmissuhteet yleensä. Facebook ja sen kaverilistat toimivat nimittäin vain sellaisissa yhteisöissä, jotka ovat hyvin homogeenisiä ja joissa osapuolet ovat vertaisasemassa, esimerkiksi juuri opiskelijoiden keskuudessa. Sen sijaan monenkirjavammilla kaverilistoilla alkaa esiintyä samanlaisia ongelmia kuin monikulttuurisissa yhteisöissä yleensäkin. Kaverit eivät tule keskenään toimeen.

Listojen jakaminen yhä pienempiin osiin on silloin yhtä hyödytöntä kuin yksityisyydensuojan laajentaminen ja kehitteleminen. On samantekevää, ovatko kaverilistat suuntaan tai toiseen suljettuja vai avoimia, jos niitä ylipäänsä on. Facebookissa kenenkään ei pitäisi sanoa mitään sellaista, mikä on yksityistä tai minkä ei toivo leviävän kaveripiirin ulkopuolelle. Sillä kavereiden ja ”kaverien kavereiden” kautta kaikki lähtee lentoon kuitenkin. Niinpä Facebookin seinillä esitettävien julkaisujen kannattaisi olla maksimissaan yhtä julkisia kuin julkisuuteen tarkoitettujen blogienkin, eikä myöskään Facebookin yksityiskeskusteluissa kannata sanoa mitään, minkä ei haluaisi joskus paljastuvan kaikille.

Naamakirja on sosiaalinen mutta epädemokraattinen

Facebookin toimitusjohtaja Mark Suckerberg näyttäytyy ahkerasti julkisuudessa esitellen Facebookin uusia yksityisyydensuojan parannuksia. Samassa yhteydessä Facebookin valikoita ja toimintaperiaatteita muutetaan salakavalasti ja käyttäjille etukäteen ilmoittamatta niin, että aiemmat yksityisyysasetukset helposti mitätöityvät ja salatut yksityiset tiedot vuotavat julkisiksi ainakin siksi aikaa, kunnes käyttäjä ehtii jälleen säätää profiilinsa asetukset kohdalleen. Tällöin häneltä on kuitenkin vedetty housut jalasta. Jatkuvat asetusten muutokset pakottavat käyttäjiä kamppailemaan oman tilansa säilyttämisestä. Tämä kertoo koko sivuston toiminta-ajatuksen epäonnistumisesta.

Sivuston tekemät yksityisyydensuojan parantelut ovat pitkälti kosmeettisia ja defensiivisiä. Kritiikkiä on erityisesti saanut Facebookin tapa tallentaa tietoja. Sivusto taas on väittänyt, ettei se säilytä käyttäjien tallentamaa dataa omine lupineen. Naamakirjasta lähteneet ovat kuitenkin palattuaan huomanneet kuviensa olevan tallella.

Tämä puolestaan kertoo, että ylläpitäjät tietävät enemmän kuin tunnustavat tietävänsä. Hallitessaan 800 miljoonan Facebook-käyttäjän henkilökohtaisia tietoja pelkällä vapaaehtoisen ja ilmaisen foorumin ylläpitämisellä Suckerberg kumppaneineen onnistui siinä, missä CIA epäonnistui. Miksi vaivautua urkkimaan tietoja, kun saa ihmiset luovuttamaan ne vapaaehtoisesti ihmissuhteiden tarjoamisella ja ilmaisuuden houkutuksella? Yhdysvaltain lainsäädännön mukaan Facebookilla on mahdollisuus säilyttää ja hyödyntää esimerkiksi käyttäjiensä yhteystiedot ilman, että käyttäjät tietävät, miten heidän antamiaan tietoja säilytetään, välitetään toisille tai hyödynnetään.

Itse vältän Facebookia. Se vei markkinat paljon paremmin toimivilta yhteisöiltä. Siksi en myöskään käytä Facebookia yhtään enempää kuin on pakko. Noudatan minimiperiaatetta ja pyrin sulkemaan Facebookin niin ahtaaseen umpioon kuin mahdollista. Uusien Facebookin kaltaisten verkkopalvelujen ilmaantuminen markkinoille ei paranna vaan pahentaa tilannetta. Esimerkiksi Googlen verkkoyhteisö Google+ luo Facebookille vain varajärjestelmän, joka takaa tietojen saatavuuden, jos toinen menee nurin.

Ystävien kanssa viestimiseen on parempiakin keinoja, kuten Messenger ja Skype. Kuvansa saa näkyviin Irc-galleriassa. Työnantajaa voi haukkua anonyymisti keskustelupalstoilla ja suullisesti puhelimessa. Seksiä taas voi hakea tehokkaammin vaikka Koodi.netistä ja Qruiser.comista (jos on homo) – tai Herkku.netistä ja Suomi24.fi-sivustolta (jos on hetero). Myöskään Facebookin graafisissa ominaisuuksissa ei ole kehumista. Käyttöliittymä on arkinen ja valju, luultavasti siksi, että se toimisi myös kevyissä matkaviestimissä.

Yksityisyys on nykyään ylellisyyttä. Se on hyvinvoinnin, ajattelun, itsenäisyyden, onnistuneen sukupuolielämän ja varallisuuden ehto. Naamakirja tekee kaikista samanlaisia hobitteja, jotka muodollisesti ovat ”kuin veljet keskenään” mutta joiden välille muodostuu tosiasiassa huurretta entistä helpommin, sillä ihmisten kohdatessa myös konfliktiherkkyys kasvaa.

Onkin syntynyt kokonaan uusi käsite: ’Facebook-riita’. Turpakäräjien tuloksena kavereita potkitaan listoilta irti. Tämä on ymmärrettävää, sillä sellainen, joka on kaikkien kaveri, ei ole kenenkään kaveri. Haudatkaa Facebook!

15. elokuuta 2011

Vie sinä, minä wikisen!


Käydessäni hiljattain Helsingin kauppakorkeakoululla (joka nykyisin lainehtii osana Aalto-yliopiston trendikkäitä konjunktuureja) tiedustelin ulko-ovella vastaan tulleelta opiskelijalta, missä täällä mahtaa olla kirjasto. Nuorehko naisopiskelija vastasi vilpittömän näköisenä, että ”eipä tule heti mieleen”. Kysymykseeni ystävällisesti syvennyttyään hän totesi, ettei itse asiassa muista lainkaan, ”sillä ei ole tullut käytyä siellä moneen vuoteen”.

Erehtyessäni poikkeamaan Helsingin yliopistolla (olen alkanut ikäni vuoksi vältellä opinahjoja) jouduin ohimennen erään keskustelun kuulijaksi. Parikymppinen opiskelijapoika siinä neuvoi ensimmäisen vuoden noviiseja selittämällä, että luentokursseille osallistumalla ”välttyy kirjatenteiltä” ja että itse hän ei ”joutunut lukemaan kirjoja ensimmäisen opiskeluvuoden aikana lainkaan”.

Tutkintojen tehtailua ja opintojen vauhdittumista ei siis tarvitse ihmetellä. Mutta mistä tieto ja ymmärrys sitten tulevat, jos eivät kirjastoista ja kirjoista? Tietysti internetistä. Sieltä löytyvät sekä luentotiivistelmät että -laajennukset. Googlen teoshaulla tavoittaa valmiiksi valitun kokoelman aihetta kuin aihetta koskevaa kirjallisuutta, josta hakurobotti suodattaa nähtäväksi juuri ne oikeat ja tarpeelliset sivut.

Kun varsinainen tieteellinen tieto on tällä tavoin jalostunutta, voidaan kysyä, miten päästään yleistiedon lähteille. Siihen on yksi universaali apuneuvo: Wikipedia. Wikipedia sinänsä on tuo yleistieto ja -tietäjä, tekisi mieleni sanoa ”oraakkeli”.

Internetiä edeltäneellä aikakaudella tiede oli ihmiskunnan suurin yhteinen hanke. Nyt yksi suurimmista on Wikipedia. Wikipedia on internetissä julkaistava tietosanakirja, jota ylläpitävät ja tuottavat kymmenet tuhannet ihmiset eri puolilla maapalloa. Potentiaalisesti sen kirjoittajia ja lukijoita ovat kaikki. Jos joku ei tiedä, mikä Wikipedia on, katsokoon Wikipediasta. Ellei taas internetin käyttö onnistu, ihminen joko elää kaikkien kaapeleiden kantamattomissa tai on riittävän retardi ollakseen osaamatta mitään muutakaan.

Wikipedian perustivat internetyrittäjä Jimmy Wales ja filosofi Larry Sanger tammikuussa 2001. Sen omistaa liikevoittoa tavoittelematon Wikimedia Foundation, jonka pääkonttori sijaitsee San Franciscossa. Sivusto perustaa toimintansa Floridan osavaltion lakeihin pääpalvelimensa sijainnin perusteella, tosin säätiöllä on servereitä ympäri maailman yhteensä noin 200. Euroopan-palvelimet sijaitsevat vapaamielisenä pidetyssä Amsterdamissa, mikä heijastelee perustajien uskoa tiedon anarkistiseen itsejärjestymiseen, siihen, että vapaa tiedonkulku edistää totuutta paremmin kuin kontrollin kahleet.

Kymmenessä vuodessa englanninkieliseen versioon on karttunut noin 3 600 000 artikkelia. Wikipedia ilmestyy 265 kielellä. Helmikuussa 2002 perustetussa suomenkielisessä Wikipediassa hakusanoja on yli 250 000, eli enemmän kuin missään painetussa tietosanakirjassa.

Tiedon itsejärjestymisen filosofia

Wikipedian nimi on ananasta ja persikkaa sisältävän cocktailin tapainen sekamuoto. Se tulee havaijin kielen sanoista ”wiki wiki”, jotka tarkoittavat ’nopeaa’ sekä kreikan kielen sanoista ”enkyklios paideia”, joista johtuu monissa kielissä käytetty ’tietosanakirjaa’ tarkoittava sana ”ensyklopedia”.

Wikipedia on vapaa tietosanakirja, eli sitä toimittavat ihmiset vapaaehtoisesti ja palkatta, ja sitä voi myös lukea vapaasti ja ilmaiseksi. Tekstit ja Wikimedia Commonsiin ladattu materiaali ovat käytettävissä GDF-lisenssin mukaisesti, vaikka aineiston tekijänoikeudet säilyvätkin lain mukaan tekijöillä itsellään. Useimmissa tapauksissa Wikipediaan ladatun kuvamateriaalin lisensointi tarkoittaa sitä, että aineistoa saa käyttää yksityiseen sivistykselliseen, kulttuuriseen tai tiedotukselliseen tarkoitukseen respektiosuojan puitteissa: kunhan mainitsee tekijän eikä muuntele töitä töherryksillä. Wikipedian ylläpitäjiä voidaan pitää eräänlaisina nykyajan ensyklopedisteina, jotka toteuttavat vapaaehtoista sivistystehtävää valistusihanteiden mukaisesti.

Perustajista Jimmy Wales on lukenut itsensä amerikkalaisen libertarismin riveihin. Hän katsoo saaneensa keskeiset vaikutteensa objektivismina tunnetun filosofisen suuntauksen perustajalta, Ayn Randilta, jonka mukaan subjektiivinen tieto on objektiivisinta. Objektivismin käsitettä on käytetty tällöin ironisesti, ja se viittaa subjektiivisen ”totuuden” objektiivisuuteen. Objektivistien mukaan varsinaisia ”objektiivisia totuuksia” ei ole olemassa, sillä objektiivinen tieto ei ole mahdollista omasta subjektiivisesta näkökulmastaan riippuvaiselle ihmiselle.

Objektivistien mukaan yksilön subjektiiviset kokemukset tuottavat objektiivista tietoa todellisuudesta. Tieto-opillisesti tämä merkitsee, että arvot eivät ole irrallaan arvostuksista ja tekoja ei voida erottaa tekijöistä eikä toimintaa yksilöiden järjestä. Niinpä etiikkaa edeltää yksilöiden edun toteuttaminen. Jos yksilön etu ei toteudu, vaan hänen tahtoaan rajoitetaan, seurauksena on aggressio. Wikipedian ajatus tiedon lisäämisestä ja välittämisestä on valistusfilosofinen sikäli, että se on pasifistinen ja perustuu aristoteeliseen eudaimonian (eli onnellisuuden) tavoitteluun.

Wikipedialle on ominaista perustajien vakaumus ja havainto, että muodollisen tarkkailun ja valvonnan kahleissa synnytetty ja säilytetty tieto ei ole ollut yksilöiden vapaasti luomaa, välittämää ja hallussa pitämää tietoa luotettavampaa. Tiedon tulee olla julkista, muttei julkisen vallan omistamaa eikä hallitsemaa. Wikipediassa uskotaan siis enemmän yksityisen kuin poliittisen tiedonmuodostuksen eettisyyteen.

Tietenkin myös yksityinen tiedonmuodostus voi olla perin ideologista, mutta sitä rajoittavat monet vapaaseen kilpailuun perustuvat vastavoimat. Sen sijaan poliittinen ja tiedepoliittinen tiedon hallinta johtavat usein totalitarismiin myös yliopistomaailmassa, jossa tieto on vain näennäisesti julkista. Esimerkiksi akateeminen vertaisarviointijärjestelmä on vallankäytön muoto, jonka kautta tutkijat pakotetaan anomaan julkisen esittämisen oikeutta omilta vihollisiltaan saadakseen näkemyksensä painetuiksi tieteellisissä lehdissä. Valtapolitiikka ilmestyy tällöin kuvaan ”pyytämättä ja yllättäen” kuin faksit entiselle pääministerille. Vain harvoin julkisen vallan instituutiot ovat olleet yksilöitä viisaampia.

Piilevä riippuvuus

Se, että Wikipedia perustuu avoimeen lähdekoodin ja että myös sen sisältöjä voidaan muokata vapaasti ja anonyymisti, nojaa libertaristiseen filosofiaan. Hankkeen kasvun myötä sitä ovat tosin alkaneet kahlita entistä enemmän taloudelliset ehdot.

Wikimedia Commonsin vuotuiset kulut ovat nousseet noin kymmeneen miljoonaan dollariin, mutta säätiö perustaa toimintansa edelleen lahjoituksiin, joita sille ovat myöntäneet sekä yksittäiset ihmiset että liikeyritykset. Niiden avulla Wikipedia on pidetty mainoksista vapaana ja vältetty riippuvuus mainostuloista.

Toisaalta Wikipedia on riippuvainen lahjoittajista. Tämä ei välttämättä merkitse sen vähäisempää riippuvuutta kuin riippuvuus mainostajista. Esimerkiksi Google lahjoitti vuonna 2010 Wikimedia Foundationille kaksi miljoonaa dollaria. Wikimedia Foundationin viestintäjohtajan Jay Walshin mukaan lahjoitus ”selventää positiivisella tavalla Wikipedian suhdetta Googleen”, kun taas Googlen toisena perustajana tunnettu Sergei Brin on kutsunut Wikipediaa ”yhdeksi internetin suurimmista onnistumisista”.

Vapaasti selitettynä tämä vispilänkauppa merkitsee, että Googlella on intressi hyödyntää Wikipedian aineistoa hakuprosesseissaan ja nostaa esille Wikipedian tietoja. Samalla se voi tietenkin liittää kaupallisia tiedotteita Wikipedian tarjoaman informaation kylkeen. Wikipedia siis tulee tuottaneeksi sisältöä Googlelle, joka tekee lahjoituksia Wikimedia-säätiölle.

Tämä ei tietenkään merkitse, että mainostajien tahto yltäisi Wikipedian artikkeleihin, mutta kylläkin sitä, että Google voi karsia tai suosia Wikipediasta löytyvää tietoa mainostajiensa edun mukaisesti. Wikipedian puolustukseksi voidaan lausua, ettei mainoksia ja kaupallisuutta pääse pakoon missään muuallakaan, ei myöskään kaupallisten kustantajien julkaisemissa tietosanakirjoissa ja tieteellisissä teoksissa, joiden yhteydessä tehtävät kustannuspoliittiset linjanvedot ja kirjoittajavalinnat ovat usein paljon räikeämpiä kuin internetissä toimivassa tietosanakirjassa.

Asiantuntijuuden ongelmat

Puolueettomuuden Wikipedia pyrkii takaamaan vaatimalla kirjoittajilta neutraalia näkökulmaa sekä tietyllä omalla tarkkailukäytännöllään, jota toteuttavat ylläpitäjät. He puolestaan ovat Wikipedian keskuudestaan valitsemia luotettaviksi koettuja käyttäjiä. Ylläpitäjien ohella Wikipediassa on byrokraatteja, eli henkilöitä, joilla on oikeus tehdä yhteisön valitsemista käyttäjistä uusia ylläpitäjiä. Kehittäjillä taas on pääsy varsinaiseen tietokantaan, ja heitä on koko Wikipediassa vain vähän. Lisäksi on niin sanottuja ylivalvojia, jotka voivat muun muassa myöntää ja poistaa kaikkia käyttäjäoikeuksia.

Wikipedia perustuu siis omalla tavallaan vertaisarviointijärjestelmään. Se muistuttaa akateemista myyräntyötä sikäli, että myös se on ulkoa päin arvioiden ”anonyymia”. Wikipedian käyttäjät ja kyttääjät voivat olla hyvinkin vertaisasemassa. Mutta verrattomia he eivät ole, sillä ylläpitäjän statuksen voi Wikipedian piirissä saavuttaa vaikka täysin ilman todellista (esimerkiksi akateemista) asiantuntemusta. Valikoitumiselta puutuvat laadulliset kvalifikaatiokriteerit, mutta Wikipedian sensorit ovat joka tapauksessa valta-asemassa, vaikka asiantuntija-asema puuttuukin. Wikipediassa ylläpitäjien valta-asema on huonommin perusteltu, huterampi ja sikäli kenties vaikuttavampi kuin asiantuntijavaltaa käyttävien valta-asema akateemisessa yhteisössä. Tosin sielläkin asiantuntijavallan käyttö on usein pelkkää mielipidevallan käyttöä.

Wikipedia palkitsee ahkerimmat artikkelien muokkaajat maininnoilla, joista useat sympatisoivat ja hyödyntävät entisten sosialistimaiden arvonimiä. Todellisuudessa asiantuntemus ei parane tekemällä paljon muokkauksia, vaikka siitä palkittaisiinkin ”työn sankarin” arvonimellä. (En tosiaan tiedä, mistä nämä ilmeisestikin leikillisyyttä tavoittelevat neuvostosympatiat johtuvat sinänsä asiallisella foorumilla.)

Wikipediaan sisältyvät asiantuntijuusongelmat on myös tunnustettu, ja niihin on yritetty vastata. Vuonna 2006 perustajista toinen, Larry Sanger, syytti Wikipediaa ”elitismin vastaisuudesta ja asiantuntijuuden halveksunnasta” perustaen uuden suljetumman verkkotietosanakirjan, jonka nimeksi tuli Citizendium. Citizendiumin on tarkoitus perustua Wikipediaan, mutta sivuille saa kirjoittaa vain omalla nimellään. Artikkelien kirjoittajaksi pitää ilmoittautua, ja käyttäjäksi hyväksytään kutsulla. Kutsu myönnetään tosin lähes kenelle tahansa. Tiedon kriteerejä korottanee kuitenkin se, että asiantuntija-asemat ovat pääteltävissä henkilöllisyyksien perusteella.

Internetissä leviävän vapaan sanankäytön voitokkuudesta todistaa se tosiasia, että Citizendium on jäänyt muutamassa vuodessa täysin unholaan, aivan kuten Wikipedian edeltäjä Nupediakin. Tämä havainnollistaa yleissuuntausta, että suljetut hankkeet eivät menesty netissä, josta on tullut eräänlainen kansanvallan, sananvapauden ja kansalaistottelemattomuuden puuhamaa.

Myös Wikipedian piirissä esiintyvä kuri on vähäistä ja melko näennäistä. Sivuston piirissä ei tosin pidetä korrektina kirjoittaa itsestään artikkelia, sillä omaa itseä käsittelevät artikkelit ovat paljastuneet usein ansioluettelojen tai vaalimainosten kaltaisiksi kehuskeluiksi. Samaa logiikkaa seuraten kukaan ei saa itse päättää kelpoisuudestaan Wikipedian ylläpitäjäksi.

Avoimeksi on jäänyt kysymys, keneltä ylläpitäjät ovat saaneet valtansa luovuttaa tai kiistää kompetensseja ja valita muita. Nähtävästi he ovat ottaneet sen itse, mikä taitaa olla asiantuntija-asemassa esiintymisen olemus myös monessa muussa yhteydessä.

Wikipediassa tiedonmuodostus tapahtuu suhteellisen alhaisin kriteerein, sillä huonosti asioista perillä olevien valta on periaatteessa yhtä suuri kuin asiantuntijoidenkin valta. Näin ollen maallikoiden valta on suhteessa heidän asiantuntemukseensa itse asiassa suurempi, mikä taas on nurinkurista. Planttu voi siis kurittaa oppinutta ja kiistää tämän tiedot esimerkiksi poistamalla tietoja vain siksi, että oppinut ei suostu alentumaan proseminaarilaisille tyypilliseen kinasteluun siitä ”kenen mukaan” näkökanta on esitetty. Entäpä, jos kirjoittaja itse on aiheen paras asiantuntija, jolloin hänen näkökantansa tulisi riittää sellaisenaan?

Sivuston anonymiteetti lisää myös tiedon kryptisyyttä. Nimellä kirjoittaminen merkitsisi sitä, että kirjoittajat joutuisivat ottamaan selvän vastuun sekä lisäyksistä, poistoista että kaikista muistakin toimituspoliittisista ratkaisuista. Koska omalla nimellä esiintyminen on harvinaista, kirjoittajat eivät ilmeisesti pysty tai halua ottaa vastuuta, mikä puolestaan kertonee siitä, ettei todettua asiantuntija-asemaa ole.

Väärän tiedon mahdollisuus vesittää myös oikean tiedon

Luotettavuuden Wikipedia pyrkii turvaamaan sillä, että se kieltää ”uuden tiedon” esittelyn ja käytön, eikä se pyri olemaan ensisijainen lähde. Sen sijaan Wikipediaan kootaan aineistoa muista lähteistä, ja sivusto kannustaa lähdeviitteiden käyttöön.

Kuitenkin vielä kesällä 2009 suomenkielisessä versiossa noin 60 prosenttia artikkeleista oli sellaisia, joissa ei ollut yhtään lähdeviitettä. Keväällä 2010 osuus oli noin 55 prosenttia. Lähteiden puuttuminen on tavallaan neuvokasta: kun ei ole lähteitä lainkaan, ei tarvitse esittää myöskään lähdekritiikkiä! Tämä on huomattu myös monissa yliopistoissa, joissa on kielletty käyttämästä Wikipediaa lähteenä; toisaalta eräät yliopistot ovat rohkaisseet asiantuntijoitaan Wikipedian korjailuun ja toimittamiseen.

”Uuden tiedon” asema on tosin akateemisestikin ongelmallinen, sillä vain harvoilla humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla ylipäänsä tuotetaan sellaista uutta tietoa, joka olisi kiistatonta tai kaikesta aiemmasta riippumatonta. Uusi tieto onkin mahdollista lähinnä luonnontieteellisillä aloilla, joilla tehdään keksintöjä. Tässä valossa suuri osa humanistisesta ja yhteiskunnallisesta tiedosta on joko ”vanhaa ja yleisesti tunnettua” tai ”uutta ja kiistanalaista”, eikä kumpaakaan pitäisi Wikipedian sääntöjen mukaan esitellä Wikipediassa. Tämä ei silti merkitse, ettei kyseisillä tiedoilla olisi merkitystä, ja ilmeisesti juuri siksi ”uusi tieto” löytääkin salamannopeasti tiensä myös Wikipediaan.

Wikipediassa esiintyvä aineisto on varsin laikukasta. Olemassa olevat artikkelit ovat keskeneräisiä tai puutteellisia, mikä tosin noudattaa käsitystä, että tieto täydentyy ja itsestään järjestyy jatkuvasti. Mikäli julkaistaviksi hyväksyttäisiin vain valmiita artikkeleita, niitä ei voitaisi lainkaan toimittaa kirjoitustyön ollessa kesken.

Keskeneräisyys ei ole tosin pelkkä marginaaliongelma, joka voitaisiin sovittaa vetoamalla kehitteillä olon myönteisiin puoliin. Esimerkiksi jos 95 prosenttia Wikipedian tiedoista pitäisi paikkaansa, epäluotettavana pidetty 5 prosenttia varmistaisi, ettei myöskään totena pidettyyn aineistoon voi täysin luottaa. Mahdollisuus osua väärään tietoon vesittää helposti myös sen oikean tiedon, joka artikkeleihin sisältyy.

Sivustolla varoitetaan artikkelien puutteista, mutta silti Wikipediaan luotetaan lähteenä vaarallisen paljon, eikä tietoja malteta tarkistaa painetuista lähteistä. Esimerkiksi vuonna 2009 irlantilainen opiskelija Shane Fitzgerald teki Wikipedia-jäynän ja sijoitti vastikään menehtynyttä säveltäjää, Maurice Jarrea, käsittelevään artikkeliin itse tekaisemansa tiedon, jonka mukaan säveltäjän omasta mielestä hänen koko elämänsä on ollut ”kuin yksi pitkä soundtrack”. Fitzgerald puolusti myöhemmin tekoaan halullaan kokeilla, miten paljon toimittajat luottavat internetiin tietolähteenä. Wikipedian hän valitsi kohteeksi sen suuren suosion vuoksi ja siksi, että artikkeleita voi muokata kuka tahansa. Perätöntä tietoa ehtikin siteerata hyvässä uskossa usea sanoma- ja aikakauslehti ennen sen poistamista, mikä kertoo Wikipediaa koskevan lähdekritiikin tarpeellisuudesta.

Myös Wikipediassa olevien artikkelien keskinäiset mittasuhteet ovat epätasapainossa. Esimerkiksi suomenkielisessä Wikipediassa kuuluisat filosofit Franz Brentano, Gottlob Frege ja Max Scheler kuitataan muutaman rivin (alle 10 riviä kukin) huomioilla, kun taas filosofisesti yhtä merkittävästä ja samoihin aikoihin vaikuttaneesta Bertrand Russellista löytyy usean painosivun mittainen artikkeli. Tämä heijastelee Wikipedian keskeneräisyyttä mutta saattaa samalla ohjata lukijoita väärään käsitykseen ajattelijoiden mittasuhteista.

Kinastelun kielto sulkee pois tulkinnat

Se, että Wikipedia kiistoja hillitäkseen kieltää arvokannanotot, heikentää ja pahimmillaan banalisoi artikkeleita. Arvoarvostelmat ovat usein saaneet seurakseen tarkennusvaatimuksia, joissa penätään viitteitä ja lähteitä – ikään kuin arvoarvostelmia ei saisi lainkaan lausua asioissa, joissa ne ovat välttämättömiä. Esimerkiksi taiteiden piirissä harvoin voidaan tavoittaa objektiivisia totuuksia. Sen sijaan Wikipediassa myös taiteilijoiden henkilökuvat tyhjennetään pelkkiin immanentteihin seikkoihin, jotka muodostuvat elämäkerrallisten tietojen luetteloinnista. Tämä suosii latteaa tiedonmuodostusta, jonka kautta ei ylletä tulkitsemaan eikä analysoimaan merkityksiä, ja tieto muodostuu irralliseksi ja esitteleväksi. Wikipedia jää siis kauaksi painettujen artikkelitietosanakirjojen tasosta ja esimerkiksi Stanfordin yliopiston ylläpitämästä filosofian verkkotietosanakirjasta, jossa julkaistut artikkelit ovat asiantuntijoiden omalla nimellään laatimia ja tarkistettuja.

Artikkeleiden keskinäisten painotusten vääristyneisyys heijastelee sitä, että Wikipedian toimituspolitiikka on harrastuspohjalla. Fani-ilmiöt välittyvät Wikipediaan, kun nörtit toimittavat idoleistaan tai innostuksen aiheistaan artikkeleita. Niinpä Wikipediaan on päätynyt myös hakusanoja, joita ei voisi löytää mistään muista tietosanakirjoista. Erityisen innokkaan harrastuksen kohteena ovat olleet tekniikkaan ja sotateknologiaan sekä -historiaan liittyvät aiheet. Löytyypä Wikipediasta tämän merkiksi niinkin erityinen hakusana kuin ”Baltian ilmatilanloukkaukset vuonna 2006”.

Artikkelien sisällöistä käydään niin sanottuja muokkaussotia, mutta Wikipediassa ratkotaan näköjään myös valtioiden välisiä sotia. Historiankirjoittamisen sanotaan olevan vaikuttava vallankäytön muoto, sillä juuri historioitsijoille lankeaa viimeisen sanan mahdollisuus inhimillisissä konflikteissa. Historiankirjurit käyvät tuimia kiistoja sotien ja poliittisen historian oikeista tulkinnoista myös Wikipediassa. Niinpä Wikipediasta voi löytää sotahistoriaa koskevaa yksityiskohtaista tietoa pilvin pimein, jopa enemmän kuin History Channelin tv-ohjelmista.

Wikipedia muistuttaa sosialismia siinä, että se koetaan yhteiseksi ilmoitustauluksi, jonka piirissä ”kaikki ovat tasa-arvoisia”. Myös poliitikkoja koskevat tiedot pysyvät pelkän merkityksettömän datan tasolla, sillä Wikipedia ei salli kehumisia eikä haukkumisia saati muita arvioita, ja siksi artikkelit jäävät usein mitäänsanomattomiksi. Arvioiden esittäminen ei olisi toisaalta mahdollista vapaassa tietosanakirjassa ilman ajautumista Suomi24.fi:n tapaiseksi keskustelupalstaksi.

Tämä merkitsee, että on vaikea olla vapaasti toimitettava tietosanakirja. Itse asiassa ’vapaasti synnytettävä tieto’ on paradoksi, sillä kaikkea tietämistä leimaa kurinalaisuus, valikoivuus ja merkitysten arviointi. Puolueetonta ja riippumatonta tietoa ei voida tuottaa pelkän kiistelyn tuloksena mutta ei myöskään jättämällä neutraaliuden vaatimukset jonkun omalla nimellään kirjoittavan asiantuntijan itsekriittisyyden varaan. Itsekriittinen asiantuntija on ehkä kuitenkin luotettavampi kuin päänsä yhteen lyövien ja konsensukseen pyrkivien hobittien joukko. Kun paikalle tarvitaan lääkäriä, sellaista ei saada kutsumalla hätiin tusinan verran sairaanhoitajia, sillä parhaistakaan sairaanhoitajista ei tule yhdessä yhtä lääkäriä.

Parhaimmillaan Wikipedia on nykyajan ensyklopedistien yhteisö, kasvavien aikuisten, nuorten skolastikkojen sekä keskimäärin noin 30-vuotiaiden humanististen tieteiden kandidaattien salaseura. Siihen voi luottaa, kuten useimpiin painettuihinkin lähteisiin, kunhan tarkistaa tiedot muutamasta rinnakkaislähteestä. Pahimmillaan Wikipedia on hiekkalaatikko, jossa puoliksi oppineet kinaavat keskivertototuuksista. Missään tapauksessa Wikipedia ei ole Esson vessa, vaan kyllä se on ihan siisti baari! Rohkaisen kuitenkin opiskelijoita ja muita tiedonjanoisia käymään Wikipedian ohella myös ihan oikeassa kirjastossa.