30. toukokuuta 2016

Normien purkaminen on oikeuksien heikentämistä


Kuluvalla hallituskaudella poliittiseen kieleen on pesiytynyt uudissana ”norminpurku”. Se on synnytetty liittämällä yhteen kaksi tavanomaista sanaa (”normi” ja ”purku”). Näin on luotu yhdyssana, joka on suomen kieliopin vastainen. Oikea muoto olisi esimerkiksi ”normin purku”. Vielä parempi olisi ”normien purkaminen”, sillä kyse on useiden normien purkamisesta. Muodostamalla keinotekoinen yhdyssana on nähtävästi haluttu luoda mielikuva, että kyseessä on jonkinlainen oma ilmiönsä, joka ansaitsee ihan oman käsitteensä. Tämän merkiksi hallitus on avannut aiheelle myös oman Internet-sivustonsa osoitteessa ”norminpurku.fi”.

Normit voidaan jakaa muodollisiin juridisiin normeihin ja sosiaalisiin epävirallisiin normeihin. Normeja ovat kielto-, käsky- ja -lupanormit. Normeilla kerrotaan, mitä ei saa tehdä, mitä pitää tehdä ja mitä saa tehdä. Samalla kun normeilla perustetaan velvollisuuksia, niillä luodaan oikeuksia. Toisille ihmisille langetettavat velvollisuudet ovatkin yleensä toisten ihmisten oikeuksia. Purettaessa normeja heikennetään oikeuksia, jotka ovat hyvinvointiyhteiskunnan tunnusmerkkejä.

Hallitus on oikeassa siinä, että lainsäädännössä on paljon järjen vastaisia normeja, joiden alkuperä on puhtaasti ideologinen. Poliittinen vihervasemmisto on ollut mestari tekaisemaan sertifikaatteja, joiden kaikkia seurausvaikutuksia ei ole mietitty.

Rakentamislainsäädäntö on todellinen turhien normien runsaudensarvi. Vihreiden vaatimuksesta on luotu normi, jonka mukaan kerrostaloihin ei saa rakentaa kattohuoneistoja, jos rakentamisen yhteydessä ei saneerata pihaa. Näin taloyhtiöiden tavoittelemat tuotot hupenevat pihojen saneerauksiin, vaikka päämääränä olisi kerätä rahaa välttämättömiin muihin korjauksiin. Vihreiden vaatimuksesta on luotu myös nollaenergialuokka, jonka mukaan taloista ei saisi tihkua mitään ulos. Se on jo fysiikan lakienkin vastainen ihanne.

Vihreiden synnyttämä normi on sekin, että jokaiseen valmistuvaan uuteen asuntoon pitää rakentaa kylpyhuone, jossa voi kääntyä pyörätuolilla. Tämä johtaa siihen, että kylpyhuoneista joudutaan tekemään messuhallin kokoisia, jolloin ne lohkaisevat pienasuntojen neliöpinta-alasta neljänneksen pois. En vastusta vammaisten oikeuksia, mutta uudisrakentamalla ei asuntokantaa voida koskaan muuttaa vammaisten etujen mukaiseksi. Sen sijaan rakentamispoliittisilla vaatimuksilla estetään tehokkaasti asuntojen rakentamista kenellekään. En näe estettä muutamien vammaisasuntojen rakentamiselle, mutta nähdäkseni kaikkien asuntojen ei tarvitse olla tehtyjä vammaisille ainakaan niin kauan, kuin kaikki ihmiset eivät ole vammaisia.

Vihreiden aloitteesta perustetun keskineliömetrimäärävaatimuksen mukaan uusien taloyhtiöiden keskimääräisen pinta-alan piti olla 75. Koska kasvukeskuksissa on kysyntää lähinnä vain sellaisista pienistä asunnoista, joihin ihmisillä on varaa, joudutaan pienten asuntojen tuottamiseksi rakentamaan muutamia valtavan suuria asuntoja, joista ei ole kysyntää lainkaan. Kuntien sosiaalitoimet vuokraavat niitä sitten Afrikasta ja Lähi-idästä tuleville haittamaahanmuuttajille ja heidän suurperheilleen, joille sosiaaliturvajärjestelmämme tarjoaa ylläpidon.

On hyvä, että hallitus purkaa sen tapaisia säädöksiä ja sääntelyä, jotka estävät järkiperäistä toimintaa ja maamme omien kansalaisten etujen edistymistä tai joiden toteuttaminen tulee yhteiskunnalle kohtuuttoman kalliiksi tuottamatta riittävää vastiketta.

Hallitus ei ole kuitenkaan sujuvoittanut yhteiskunnallista toimintaa vain rakentamisnormeja purkalla, yhtiöittämällä valtion laitoksia tai pyrkimällä avaamaan rautatieliikennettä ja postitoimintaa kilpailulle. Sivuseurauksena myös valtion liikelaitosten sisäisestä subventiopolitiikasta ollaan luopumassa. Esimerkiksi Postin tuottavat osat yritetään myydä pois ja jättää kannattamattomat valtion ja veronmaksajien riesaksi. Samoin VR:ää uhkaa kannattavan liiketoiminnan myynti ja tappiollisesta luopuminen. Tämä merkitsee alueellisen eriarvoisuuden syvenemistä, kun junat ja posti eivät kulje kuihtumassa oleville kulmakunnille entiseen tapaan.

Kun ”norminpurkuhankkeen tavoitteena on helpottaa yritysten toimintaa ja kansalaisten arkea sääntelyä keventämällä ja uudistamalla”, kansalaisten arki ei ole helpottunut vain ”edistämällä digitalisaatiota”, kuten ohjelma painottaa. Hallitus on myös halunnut vähentää julkisten virkojen pätevyysvaatimuksia ja heikentää valitusmahdollisuuksia kansalaisten oikeusturvan tappioksi.

Myöskään kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen ei ole tuonut mitään merkittäviä etuja kenellekään. Työntekijöille ja kauppiaille se ei ole ollut onneksi, sillä kilpailullisista syistä liikkeet joutuvat pitämään ovensa auki myös pyhäisin, vaikka se söisi henkilökunnan vapaa-ajan eikä tuottaisi mainittavaa voittoa. ”Ulosottomenettelyn sähköistäminen” puolestaan on taannut vain kansalaisten oikeusturvan heikentymisen ja sen, että ihmisten pankkitilejä puhdistetaan entistä kovakouraisemmin. Työntekijöiden koeaikaa puolestaan pidennetään ja takaisin ottamisen velvollisuutta pidennetään, tietenkin työntekijöiden tappioksi.

Muutamia aineellisen maailman osa-alueita lukuun ottamatta normien purkaminen on ollut ihmisille haitaksi. Siten on vain heikennetty ihmisten sosiaalisia oikeuksia.

Normien purkaminen on nimetty hallituksen ”kärkihankkeeksi”, ja sen toteutus on uskottu liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin käsiin. Yrittäjätaustainen Berner on purkanut normeja himokkaasti ja kansalaisten oikeusturvaa ajattelematta. Hänelle ei ole kunnian kukko laulanut monissa muissakaan yhteyksissä, ja myös ihmisten oikeusturvan kumoamisessa liikutaan perustuslain äärirajoilla.

Eräs perustuslainvastaisuus sisältyy hallituksen yritykseen siirtää työviranomaisten palvelut yksityisten tahojen tehtäviksi. Tosiasiassa mikään yksityinen taho ei voi tehdä työpoliittisia ratkaisuja, joilla puututtaisiin kansalaisten oikeuksiin tai etuihin. Ne voi tehdä vain viranomainen.

Tietenkin myös viranomaiskäytännöissä harjoitettava kansalaisten patistelu rikkoo ihmisten itsemääräämisoikeutta vastaan, sillä liberaalin self-ownership -periaatteen nojalla ihmisen voidaan katsoa omistavan itsensä, työvoimansa ja henkiset sekä fyysiset potentiaalinsa. Niinpä myöskään viranomaisella ei ole oikeutta puuttua ihmisten asemaan patistelemalla tai uhkaamalla työttömyysetuuksien tai perustoimeentulon epäämisellä.

Perustoimeentulo ja työllisyyspolitiikka tulisikin kytkeä irti toisistaan, sillä voidaan katsoa, että jokaisella kansalaisella pitää olla oikeus perustoimeentuloon myös riippumatta siitä, työllistyykö hän vai ei. Tämä johtuu tosiasiasta, että suurtyöttömyyden aikakaudella työn saanti ei ole ihmisen omassa vallassa, eikä kukaan voi itse päättää asemastaan. Niinpä hallitukselta onkin väärin uhata ihmisiä työttömyysetuuksien menetyksillä siinä tapauksessa, että he eivät työllisty. Tässäkin asiassa kepulaiset ja kokoomuslaiset ministerit vetävät väärästä narusta.

26. toukokuuta 2016

Valtion omaisuuden myynneillä pohjustetaan liittovaltiota


Liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin toimet ovat saaneet kovaa kritiikkiä hänen koko hallituksessa olonsa ajan, ja ansaitusti. Nyt hänen toimintansa laillisuus aiotaan selvittää perustuslakivaliokunnassa.

Berner kuuluu epäilemättä niihin ministereihin, jotka muistuttavat maahanmuuttoministerinä pahasti epäonnistunutta Astrid Thorsia. Hänen halunsa kaupustella valtion omaisuutta tuo etsimättä mieleen kaiken sen, mitä on sanottu lypsävien lehmien lopettamisesta.

Katselin huvin ja harrastuksen vuoksi viimeviikkoisen Ylen A-Talk-ohjelman, jossa vieraina olivat Anne Bernerin lisäksi Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne, Posti- ja logistiikka-alan unionin PAU:n puheenjohtaja Heidi Nieminen ja pörssitoimittaja Eljas Repo.

Selväksi kävi, että Berner aikoo jatkaa valtion omaisuuden myyntiä laittamalla lihoiksi sellaisetkin yritykset, joilla on peruspalvelutehtävä (kuten Posti ja Valtionrautatiet) tai joilla on strateginen intressi (kuten Finnair).

Jo Digitan taannoinen myynti osoittautui huonoksi kaupaksi, sillä nyt Yle joutuu maksamaan jokaisesta lähettämästään bitistä ranskalaisomistuksessa olevalle firmalle, mikä on lisännyt kustannuksia ja hidasti aikoinaan myös teräväpiirtolähetysten käyttöönottoa. Fortumin sähköverkon myynti puolestaan on merkinnyt turvallisuuden ja huoltovarmuuden kyseenalaistumista, kun Caruna voi halutessaan laittaa sähköverkot solmuun.

Omaisuuden myynneistä on tullut todellisia lehmänkauppoja pelkästään taloudellisessakin mielessä. Suomen valtiolla ei olisi ollut vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen lopulla juuri lainkaan velkaa, jos valtio olisi pitänyt yritysvarallisuuden omistuksessaan, totesi taloustoimittaja Seppo Konttinen teoksessaan Kansallisomaisuuden ryöstö (WSOY 2009) viitaten erääseen Jaakko Kianderin aiemmin esittämään arvioon. Niin hyvin yhtiöt ovat tuottaneet.

Strutsinmunan kokoisen pullautuksen A-talk-lähetyksessä päästi suustaan Arvopaperi-lehden entinen päätoimittaja ja Taletumin osakkeenomistaja Eljas Repo surressaan sitä, miksi Suomeen ei saisi syntyä ”omistavia sukuja”.

Björn Wahlroosin tapaisiako omistajia Eljas Repo perää maahamme? Sopinee esimerkiksi, sillä juuri Sampo-Leonian yhdistyminen Mandatumiin rikastutti Björn Wahlroosia tolkuttomasti, niin että voidaan puhua ”Sammon ryöstöstä”. Kun Repo ketun häntä kainalossaan kaipaa omistavia sukuja Suomeen, hänen sopisi huhuilla heitä takaisin maanpaosta Ruotsista tai Portugalista!

Sitä paitsi julkista omistusta ja yksityistä omistajuutta ei tarvitse nähdä vastakohtina. Omistamista riittää kyllä kaikille, vain pääomasta on köyhässä maassamme pulaa.

Valtion kruununjalokivet tarjoillaan kultalautasella

Valtioiden omaisuutta on myyty kautta Euroopan alihintaan, jolloin ostajat ovat korjanneet suuria voittoja. Logiikka on seuraava: Ensin köyhdytetään valtiot eurojärjestelmän kautta, toisin sanoen riistämällä valtioiden rahapoliittinen itsemääräämisoikeus, takaamalla pääomien helppo siirrettävyys ja romuttamalla työllisyys valtioiden tappioksi. Kun valtiot on velkaannutettu pankeille, omaisuus myydään keinottelijoille pilkkahintaan.

Tuloksena syntyy juuri noita Eljas Revon tarkoittamia henkilöitä, jotka siirtävät ainakin osan liiketoiminnastaan veroparatiiseihin. Suomen valtionyhtiöiden kaappaajina ovat usein olleet ulkomaiset pääomanomistajat, jotka ovat saneeranneet ja pilkkoneet firmat sekä laittaneet työntekijät kilometritehtaalle, vaikka ei olisi ollut pakko.

En nyt tarkoita vain entisen Nokian ja nykyisen Microsoftin tapaisia yrityksiä, joissa on oikeitakin (ja osittain juuri uudesta omistaja-johtajuudesta johtuvia) kysyntäongelmia, vaan esimerkiksi Enson myyntiä ruotsalaisille.

Ruotsi onkin ollut paremmassa asemassa euroalueeseen kuulumattomuutensa vuoksi, sillä se pystyy myymään puunjalostusteollisuuden tuotteita euroalueen ulkopuolelle riittävällä, noin viiden prosentin edulla Suomeen verrattuna. Tämän tuloksena Ruotsin puunjalostusteollisuuden vientivolyymi on tonneissa mitattuna nykyisin noin kaksinkertainen Suomen volyymiin verrattuna, ja tehtaita lopetetaan Suomesta Stora-Enson sisällä.

Julkisessa sanassa asiasta vaietaan eurojäsenyyden pönkittämiseksi, aivan niin kuin julkinen sana vaikeni siitäkin paljon puhuvasta tosiasiasta, että Islanti veti EU-jäsenhakemuksensa vähin äänin pois.

Yövartijavaltiossa yöunet heikkenevät

Metsähallituksen yhtiöittämisen seurauksena laajoja maa-alueita alkaa todennäköisesti siirtyä ulkomaiseen hallintaan. Anne Bernerin tapaiset toimijat ajavat poliittisen vallan kautta vain kapean intressiryhmänsä, eli taloudellisten voitonsaalistajien, etuja. Nämä opit on kopioitu 1980-luvun anarkokapitalisteilta, joiden mukaan valtion pitää omistaa mahdollisimman vähän ja valtion tulee toimia ainoastaan ”yövartijavaltiona”.

Sellainen valtio, jonka kaivokset, pohjavedet, maa-alueet ja sähköverkot ovat vieraassa hallinnassa, ei ennen pitkää selviä enää edes tuosta ”ulkoisen turvallisuuden” vartiointitehtävästä. Kun valtioiden velkaantumispuskuri ja omaisuuden myyntipuskuri on käytetty eikä verojakaan voida korottaa tuottojen vähentymättä, jäljelle jää vain hyvinvointipalvelujen ja sosiaalietuuksien leikkaaminen, mikä puolestaan heikentää kotimaista kysyntää ja syventää lamaa johtaen pysyvään elintason laskuun ja hyvinvointivaltioiden romuttumiseen. Siinä menee sitten sisäinen turvallisuus.

Sikatimanttisina ”ratkaisuina” nähdään Alexander Stubbin tapaisten poliitikkojen näennäissyvälliset analyysit, joiden mukaan juuri näistä syistä liittovaltion muodostaminen on ainoa mahdollinen kehityssuunta. Tämän mukaan on välttämätöntä, että valtioiden velat katsotaan lopulta yhteisiksi ja että niitä ”lyhennetään” laskemalla liikenteeseen rahaa, eli ostamalla EKP:n toimesta valtioiden velkakirjat pois rahoittajilta. Tuloksena on inflaatioprosentin suuruinen tasavero kaikille.

Todellisuudessa tälle politiikalle on vaihtoehto. Se on Paavo Väyrysenkin esillä pitämä irtautuminen eurojärjestelmästä ja kansallisen itsemääräämisoikeuden palauttaminen rahapolitiikassa. Inflaatiota tulisi toki tätäkin kautta, mutta poliittista valtaa ei riistettäisi ylikansallisille organisaatioille niin kuin nyt.

Valtion kannattaa toimia sijoittajana

Valtion omaisuuden myynneillä on pohjustettu valtioiden toimintakyvyn halvaannuttamista ja siirtymistä keskusjohtoiseen liittovaltioon. Tämä kaikki tapahtuu humpuukimaisen savuverhon turvin, jonka levittämisessä media on luonnollisesti mukana, esimerkkinä nyt vaikkapa se, että valtion omaisuuden myyntihankkeita kutsuttiin tuossa edellä viitatussa Ylen A-Talkissa harhaanjohtavasti ”omistajaotteen terästämiseksi”!

Kansallisen omaisuuden myynti ei nauti minkäänlaista poliittista legitimiteettiä. Myös kaupustelun irrationaalisuus on ollut läpinäkyvän naurettavaa. On järjen ja julkisen edun vastaista, että valtio myisi esimerkiksi Postista sen tuottavat osat sijoittajille ja jättäisi omaan hallintaansa (eli verojen maksajille) vain tappiota tuottavat ja jatkuvia subventioita kaipaavat osat.

Niin toimivat saalistavat hyeenat: hymyilevät sudet. Siksi on paikallaan, että heidän toimiensa lainmukaisuus tutkitaan vähintäänkin perustuslakivaliokunnassa. Anne Berner on ajanut suorasukaisesti vain omien taustaryhmittymiensä etuja ja laiminlyönyt ministerinvastuun mukaisen velvoitteensa edistää julkista ja yleistä etua. Valtiolla on aina myös sosiaalipoliittinen intressi, turvallisuusintressi ja peruspalveluintressi, joten valtiota ei voi eikä pidä johtaa kuin Vallila Interioria.

Omaisuuden myynnin puolesta voidaan lausua enintään se, että valtiomme on velkaantunut eikä varaa lisäpanostuksiin juuri ole. Mutta myöskään julkisen omaisuuden myynneistä saatavilla kertatuloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja. Koska osinkotulot myyntien seurauksena vähenevät, omaisuuden myyminen johtaa köyhtymiskierteeseen, ja siksi budjettivajetta pitää hoitaa potkimalla käyntiin talouskasvua.

Koska lainaa saa alhaisella korolla ja koska yrityksissä valtion sijoitukset tuottavat korkokuluja paremmin, olisi perusteltua, että valtio alkaisi entistä laajemmin toimia osinkotuottoja ja arvonnousua tavoittelevana sijoittajana. Ainoa kestävä ratkaisu on sellaisen arvotuotannon luominen, joka tuo maahamme vientituloja.

25. toukokuuta 2016

Välikysymys auringonpaisteesta yhteiskunnallisena peruspalveluna


Herra puhemies!

Kuten olemme voineet havaita, on auringonvalon niukkuus tällä hallituskaudella koetellut erityisesti lapsiperheitä, eläkeläisiä, opiskelijoita, työttömiä, työssä käyviä ja niitä vähäosaisia, joilla leikkaustoimien vuoksi ei ole ollut mahdollisuutta matkustaa ulkomaille auringonpaisteesta nauttimaan. On tärkeää, että auringonvalo nyt kun sitä maahamme saadaan ei johtaisi sosiaaliseen eriarvoistumiseen päivän pituuden, lämpötilan, kesän keston tai muun niihin verrattavan syyn vuoksi.

Siksi olisi suotavaa, että hallitus sopeutustoimien jälkeen ja kuluessa, kohdistaisi toimenpiteensä jatkossa niin, että auringonvalon jakautuminen myös haja-asutusalueelle kohtelisi oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti niitäkin kansanryhmiä, jotka muutoin olisivat kaikkien heikoimmassa asemassa.

Samoin on ensiarvoisen tärkeää huolehtia monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistämisestä tavalla, jolla auringonvalon vähäisetkin rasistiset vaikutukset ja vihjeet voidaan ajoissa havaita ja poistaa. Tätä jo auringon ultraviolettisäteilyn ruskettava ominaisuus sinänsä eliminoi, joten on oudoksuttavaa, mikäli hallitus silti onnistuu toimillaan kyseenalaistamaan ne päämäärät ja arvot, joihin hallitus on toisaalta sitoutunut osana arvoyhteisöä.

Koska aurinko nousee idästä ja laskee länteen, pitää hallituksen jatkossakin huolehtia maamme liittoutumattomuudesta ja tasapuolisesta suhtautumisesta niin itäisiin kuin läntisiinkin naapurimaihimme. Auringonvalon pitkäkestoinen ja yhtäjaksoinen saanti on turvattava, ja onkin käsittämätöntä, kuinka hallitus on laiminlyönyt auringonpaisteen jakelun ja perille toimituksen lähes koko hallituskauden ajan.

On tärkeää, että valtion omaisuuden myynnistä saatavia kertaeriä käytetään pysyvien finanssiratkaisujen luomiseen julkistaloudelle, aivan samalla tavoin, kuin päivänpaisteen toivotaan vauhdittavan harmaan talouden kitkemisyrityksiä ja läpinäkyvyyttä viranomaistoiminnan piirissä. Hallituksen tulee jatkossa pitää silmällä erityisesti auringonvalon työllistävää vaikutusta innovaatioteollisuuden ja tuulivoimalapuistojen luomiseksi osana Sote-uudistusta ja Nato-selvitystä.

Esitänkin hallitukselle kysymyksen, miten hallitus aikoo jatkossa taata sen, että auringonpaiste todellakin johtaa vientiteollisuuden elpymiseen ja työpaikkojen syntymiseen maahamme myös koulutuksen, kansainvälistymisen, korkean teknologian ja teollisuuden kärkihankkeiden sekä huippututkimusyksiköiden kautta. Samalla esitän sen vaatimuksen, että panostusta euroalueen koossa pitämiseen ja tiivistämiseen jatketaan yhä enenevässä määrin.

Toivottavaa on, ettei hallitus lähestyvässä budjettiriihessä sen enempää kuin tarkastelujakson puolivälieräottelussakaan kohdistaisi vaikutuksiaan lisäleikkausten aikaansaamiseksi auringonvalolle, sillä juuri ne kaikkein haitallisimmin koettelisivat palkansaajia, yrittäjiä, maanviljelijöitä ja matalatuottoisissa elämäntapa-ammateissa toimivia heikentäen yhteiskunnallista tehokkuutta, huoltovarmuutta sekä tulospanos-suhteen tuotantotaloudellisia kustannusvaikutuksia.

9. toukokuuta 2016

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!”


En voi salata mielihyvääni sen johdosta, että Yhdysvallat osoittaa auttamisen halua Suomen pulmallisissa puolustusratkaisuissa. Maavoimien mekanisoitu harjoitus Arrow 16 on edelleen käynnissä Niinisalossa, ja Yhdysvaltain kansalliskaartin hävittäjät pyyhkivät Kainuun, Lapin ja Pohjois-Karjalan taivaita runsaan viikon ajan.
Todennäköisesti myös Kekkonen liputtaisi länsiliittoutumisen puolesta.

Tavoitteena on kehittää kahdenvälistä yhteistyötä Suomen ja Yhdysvaltain välillä ja tietenkin myös testata yhteensopivuutta Nato-standardien mukaisesti. Sivuvaikutukseksi voi toivoa, jos vaikka Kremlissä tätä kautta ymmärrettäisiin, että aggression laajentaminen Ukrainasta liittoutumattoman ja ikään kuin tarjottimella olevan Suomen rajoille ei jäisi kansainvälisesti huomaamatta eikä vaille vastatoimia.

Olen aina ollut Nato-jäsenyyden kannattaja, jo alkaen kammottavista Brezhnevin-aikaisista vuosista, jolloin jumalaton kommunismi uhkasi ihmiskuntaa pilkkopimeällä ja mustanpuhuvalla ydintuholla. Muistelen lämmöllä Richard Nixonia, joka halusi pysäyttää kommunismin leviämisen Vietnamissa, ja Ronald Reagania, joka pakotti ”Tähtien sota”-hankkeellaan Neuvostoliiton polvilleen ja teki lopun hullusta kilpavarustelusta sekä vapauden, yksilöllisyyden ja ihmisarvon polkemisesta. ”Mr. Gorbatchev, open this gate!” Valitettavasti Venäjä on jälleen taantunut kylmän sodan aikaiseen tilaan, ja myös Yhdysvalloilta odotetaan toimia, joita maan nykyinen presidentti ei ole ollut kykenevä täysimittaisesti tekemään.

Suomea on usein moitittu Euroopan amerikkalaisimmaksi maaksi. Minä otan ne haukut kiitoksina vastaan, sillä Yhdysvallat on hyvä ja luotettava valtio, jossa asuu reilu ja oikeudentuntoinen kansa. Yhdysvallat ei puliveivaa vaan levittää perustuslakinsa mukaista liberaalia, demokraattista ja valistusfilosofista sanomaa, jonka se itse on saanut lahjaksi Euroopasta, tarkemmin sanoen Ranskan suuresta vallankumouksesta. Olen viime vuosina perehtynyt eritoten yhdysvaltalaiseen filosofiaan ja sen eurooppalaisiin juuriin.

Siistiä selvitystä

Lukaisin luonnollisesti myös ulkoministerille viime kuun lopussa toimitetun Nato-selvityksen. Analyysi aiheutti pöhinää kotimaisissa tiedotus- ja toitotusvälineissä, ja kaikenlaiset muka-asiantuntijat aprikoivat Nato-jäsenyyden vaikutuksia kauniisti ja korulausein kuin arvauskeskuksen pöydälle jätetyssä vanhassa Reginassa. Puhuttiin yleisen asevelvollisuuden lopettamisesta, palveluksen tavantakaisesta lyhentämisestä, resurssien riittävyydestä ja vaikka mistä.

Eipä taida pasifisteina esiintyvien tajuntaan mahtua sellaista kriisiä, joka oikeuttaisi Suomen liittymisen Natoon. Siinä mielessä sekä asevelvollisuuden supistamista vaativien että Nato-jäsenyyttä vastustavien trollailu on pelkkää epärealististen ja vastuuttomien hobittien pähkäilyä.

Totuus on, että maksamme asejärjestelmiemme ja organisaatiomme yhteensopivuudesta jo nyt saman laskun kuin ollessamme jäsenenä Natossa. Kustannustekijöiden ohella myöskään mikään muu pragmaattinen seikka ei puolla Naton ulkopuolella pysyttelemistä. Syyt liittoutumattomuuteen ovat olleet periaatteellisia ja poliittisia.

Yksi syy on se, että on vaikea tehdä periaatteellista päätöstä tilanteessa, jossa kumpaankin ratkaisuun – sekä liittoutumiseen että liittoutumattomuuteen – sisältyy sekä negatiivisia että positiivisia puolia. Ja juuri tästä johtuu keskustelun soutaminen ja huopaaminen – tai variksen lailla kyykkiminen tervatulla katolla. Liittoutumiseen sisältyy monta pientä riskiä, mutta liittoutumattomuuteen yksi valtavan iso.

Toinen syy siihen, miksi Suomen Nato-kannan muodostamista voidaan pitää koulukirjamääritelmänä sanalle ”jahkailu”, löytyy siitä, että Nato-kortista on tullut väline Suomen Venäjä-politiikassa. Jäsenhakemuksen mahdollisuudella on haluttu ohjailla, hallita ja säädellä Venäjän suhteita Suomeen. Liittymisorgasmia lykkäämällä ja pitkittämällä on yritetty tyydyttää Venäjää, ja muu maailma seuraa henkeään pidätellen, tuleeko Suomi-neito vai ei.

Sekä liittoutumisen mahdollisuus että mahdottomuus on nähty Suomessa keinona torjua Venäjän-uhkaa. Asiaan liittyvä kompleksisuus on perua traumaattisista sota-ajan ja YYA-sopimuksen vuosista. Niiden ei pitäisi antaa enää leimata nykyistä suhdettamme Natoon tai Yhdysvaltoihin.

Mitä ajatella tämän valossa uudesta Nato-selvityksestä, jonka narraatioissa riittää joustavuutta ja venyvyyttä kuin täti Eulaalian kudelmassa? Selvityksen tekijät, Mats Bergquist, François Heisbourg, René Nyberg ja Teija Tiilikainen, tarinoivat Nato-jäsenyyden mahdollisuudesta letkeästi, mutta selväksi selvityksestä käy vain se, ettei siitä selviä oikeastaan mitään uutta. Paitsi ehkä se, että Natoon pitäisi astella käsi kädessä Ruotsin kanssa (s. 59).

Vastavalmistuneen Nato-selvityksen tärkeintä antia onkin johtopäätös, jonka mukaan Suomen ja Ruotsin olisi järkevintä joko liittyä yhdessä tai pysyä yhdessä Naton ulkopuolella. Tämä olisi perusteltua sekä poliittisesti että käytännön sotataktiikoiden, karttojen ja logistiikan kannalta. Kytkeytyminen Ruotsiin ei ole kuitenkaan poliittisesti ongelmatonta, kuten jäljempänä osoitan.

Miksi suhteet Yhdysvaltoihin ovat ulkopolitiikkamme yksi peruskivi?

Aikana, jolloin kansainväliset sopimukset ovat hajoamassa ja menettäneet luotettavuuttaan, on viisasta varoa myös turhaa sinisilmäisyyttä. Mitä suuremmiksi organisaatiot kasvavat, sitä toimintakyvyttömämmiksi ne tulevat. Esimerkiksi Suomen Nato-jäsenyys pitäisi hyväksyä jokaisen Nato-valtion parlamentissa, ja tällöin jokin Kreikan tapainen maa voisi hyvinkin estää jäsenyyden ihan vain kostoksi Suomen nihkeydestä maksaa jatkuvia tukiaisia euromaille (tosiasiassa suurin osa varoista valui Saksan ja Ranskan pankeille).

Juuri tämän vuoksi on järkevää pitää yllä hyviä suhteita nimenomaan Yhdysvaltoihin ja mahdollisesti pyrkiä kahdenväliseen puolustussopimukseen suoraan Yhdysvaltojen kanssa. Pekka Visurin taannoisen tutkimuksen mukaan Yhdysvallat on ainoa maa, joka voisi auttaa Suomea kriisitilanteessa. Esimerkiksi Britannialla ei ole kummoisia maavoimia, kuten ei Ranskallakaan, ja molempien sotilaallinen suurvalta-asema nojaa kansalliseen ydinaseeseen, jota kumpikaan maa ei voisi missään tapauksessa käyttää yhdenkään vieraan valtion puolustamiseen.

Olen totta kai tietoinen myös siitä, että Nato-jäsenyys ei vain toisi vaan myös veisi. Baltian mailla ei ole ilmavoimia käytännössä lainkaan, joten sinne kelpaisivat kernaasti Suomen Hornetit, ja saksalaisen sotilasmahdin pääasiallinen kenttätykistö on panssarivaunujen katoilla, joten kysyntää riittää myös Suomen kenttätykistöaseelle, joka on yksi Euroopan vahvimmista. Niinpä puolustussopimus suoraan Yhdysvaltojen kanssa voisi olla jopa Nato-jäsenyyttä parempi vaihtoehto. Se vaatisi vähemmän mutta tarjoaisi enemmän.

Pohjoismaista paras tilanne on nähdäkseni Norjalla, joka on Naton jäsen mutta joka ei ole jäsen Euroopan unionissa eikä eurossa. Mielestäni tällainen asema olisi optimaalinen myös Suomelle.

Miksi Nato-jäsenyydestä ei voida eikä pidä järjestää kansanäänestystä?

Joka tapauksessa siitä olen varma, että Nato-jäsenyydestä ei voida eikä pidä järjestää kansanäänestystä. Kansanäänestyksen järjestäminen olisi poliittisen vallan taholta liittymisaikeen ilmaisemista, ja liittyminen puolestaan ei saisi epäonnistua, sillä siinä tapauksessa turvallisuuden lujittamiseen tähtäävä prosessi voisi olennaisesti heikentää turvallisuutta ja vakautta. Mikäli kansa sanoisi äänestyksessä ”ei”, tämä vetäisi Suomen poliittiselta johdolta housut kinttuihin, ja itänaapurissa osattaisiin nauraa. Mikäli siis ankkuri länttä kohti heitetään, sen täytyisi tarttua kiinni, tai muuten maamme lipuu entistäkin lähemmäksi entistä Neuvostoliittoa.

Edellä mainituista syistä Suomen lainsäätäjä on suuressa viisaudessaan jättänyt asian tasavallan presidentin, hallituksen ja eduskunnan päätettäväksi. Kansanäänestystä ei välttämättä tarvita, ja poliittinen hyväksyntä voidaan saavuttaa myös puolueiden välisen yhteistoiminnan kautta.

Asiaan liittyy myös käytännöllisiä kuvioita. Kansanäänestystä ei voitaisi pitää ennen neuvotteluvaihetta, koska ei tiedetä, mihin neuvotteluissa päädytään tai ottaako Nato ylipäänsä uusia jäseniä. Kansanäänestystä ei voitaisi järjestää myöskään neuvotteluiden aikana tai neuvottelutuloksen valmistuttua, koska silloin liittymispöytäkirja olisi jo jäsenmaiden parlamenteissa hyväksyttävänä. Koska Natoon liittyminen tapahtuu kutsusta, olisi kansanäänestyksen järjestäminen Suomessa jälkijättöistä, sillä Nato olisi tällöin jo omasta puolestaan päättänyt jäseneksi kutsumisesta, ja edessä olisivat vain liittymisseremoniat.

Lisäksi kansalaisilta selvästikin puuttuu sellaista turvallisuuspoliittista asiantuntemusta, jonka pitäisi olla taustalla, jotta auktoriteettiasema voitaisiin myöntää kansan syville riveille. Sotilaspoliittisen tiedon oman salaisen olemuksen vuoksi riittävää tietomäärää ei ole kuitenkaan mahdollista jakaa kansanäänestystä varten, eikä kansalaisilla olisi riittävää pätevyyttä sen merkityksen analysoimiseen (yksi hyvä tietopaketti löytyy tosin tästä).

Niinpä kansanäänestyksen muodossa toimeenpantava demokratia ei ole tässä tapauksessa itseisarvo, vaan sen merkitystä on arvioitava seurausvaikutusten kautta. Kansanäänestysvaihe todennäköisesti ohjaisi Venäjää käynnistämään ennennäkemättömän propagandakampanjan ja myllytyksen äänestystuloksen muokkaamiseksi, joten kansanäänestyksen järjestäminen olisi tästäkin syystä epäviisasta. Tunteisiin ja vedätykseen perustuvalla kansanäänestystuloksella ei voisi olla edes neuvoa-antavaa merkitystä päätöksenteossa.

Jäsenhakemuksesta päätettävä ennen Ruotsia

En ole täysin samaa mieltä Nato-selvitysryhmän mielipiteestä, jonka mukaan Suomen ja Ruotsin pitäisi päättää puolustusratkaisuistaan yhdessä. Ruotsin lain mukaan asiasta pitäisi järjestää kansanäänestys, jolloin Suomen tilanteesta päättäisivät käytännössä ruotsalaiset.

Selvityksen Ruotsi-painotus johtuneekin asiantuntijaryhmän puolueellisuudesta. Asiantuntijoista Mats Bergqvist on ruotsalainen diplomaatti ja René Nyberg suomenruotsalainen. On omituista, miksi Suomen kansallista puolustusta koskeva selvitystyö jätettiin kansainvälisen ryhmän käsiin. Tämä lienee osa akateemisessakin maailmassa vallitsevaa internatsistista ideologiaa. Nykyinen konsulttidemokratia ei ole entistä komitealaitosta parempi kuin ehkä siinä suhteessa, että sitä todellakin saa, mitä tilaa.

Niinpä toivotan hallitukselle onnea sen ratkaistessa Suomen Nato-kannan ”ennen juhannusta”. Ajoitus on taktisesti viisas, sillä hankalat päätökset tehdään ja annetaan tiedoksi yleensä aina ennen juhlapyhiä, jolloin ne sulatetaan ulkomaillakin helpommin, jäävät kokonaan huomiotta tai uppoavat lomakiireisiin. Jos jäsenyyttä päätettäisiin tavoitella, se olisi selvä tappio Moskovalle, juuri sellainen, jonka Kreml ehkä ansaitsisikin mentyään muuttamaan Euroopan karttaa Krimin ja Ukrainan osalta.

Vaikka selvitysryhmä painottaakin nykyisen tilanteen kiperyyttä, aika hakemuksen tekemiselle on oman näkemykseni mukaan hyvä. Hakemuksen tekoon on motiivi ja syy, jonka Venäjä voi löytää itsestään ja omasta toiminnastaan.

En myöskään käyttäisi Nato-jäsenyyden hakemisesta työryhmän sepittämää nimitystä ”suunnanmuutos” (s. 61), sillä suunnasta ei ole ollut epäselvyyttä pitkään aikaan. Nähdäkseni parhaan tuloksen Suomi saisi ilmaisemalla tahtonsa liittyä Natoon ennen Ruotsia ja siellä mahdollisesti järjestettävää kansanäänestystä. Ainoa järkevä käytännön liittymisjärjestely olisi puolestaan niin sanottu nopeutettu menettely (fast track), jonka aikana jäsenyyttä hakeva maa nauttii Naton viidennen artiklan mukaista suojaa.

Lopuksi

Lopuksi muutama sana myös Naton kaikkivoipaisuutta ja hyvyyttä palvoville idealisteille. Jo tämän jutun viitekuvassa oleva Kekkonen painotti Suomen kansan omaksi eduksi toimimista ulkopolitiikassa ja puolustusratkaisuissa. Paasikivi puolestaan halusi kaikin keinoin välttää tilannetta, jossa Suomi joutuisi puolustuspoliittisesti yksin – tai toisella tavoin sanottuna: kaksin itänaapurin kanssa. Niinpä tässä ilmaisemani Hankamäen linja on täysin sopusoinnussa Snellmanin, Paasikiven ja Kekkosen muodostaman kansallisfilosofisen linjauksen kanssa.

On myös varottava luottamasta vieraaseen apuun liikaa. Olisi väärin olettaa, että sen enempää Nato kuin Yhdysvallatkaan pyrkisi ratkaisemaan Suomen itärajalle mahdollisesti syntyvän kriisin nopeasti. Monen maan etu voisi suorastaan vaatia kriisin syntymistä Suomen ja Venäjän välille. Esimerkiksi Saksan ja Etelä-Euroopan maiden etujen mukaista olisi, että Venäjä joutuisi siirtämään joukkojaan Vähä-Aasian öljykentiltä pohjoisemmaksi niin, että sotilaallinen paine sillä maailmankolkalla helpottaisi.

Olisi harhakuvitelmaa tuudittautua luuloon, että mikään vieras valtio suhtautuu asioihimme hyväntekeväisyydellä, ilman omia intressejä. Siksi kehotan jokaista suomalaista iloiten ja pyyteettömästi suorittamaan palveluksensa omissa Puolustusvoimissamme, niin teidän ei tarvitse nähdä tässä maassa koskaan sotaa.

6. toukokuuta 2016

Käännytetyn pakolaisen hinta on jatkossa Ferrari


Suomalaiset ovat huojentuneet hetkeksi ja kuvitelleet pakolaisongelman olevan hallinnassa, kun osa laittomista maahanmuuttajista on voitu käännyttää vastaanottokeskuksista muihin EU-maihin tai kotikonnuilleen. Jopa sisäministeri Petteri Orpon maailmaa syleilevät tervetulotoivotukset ovat alkaneet näyttää muka-vastuullisilta, muka-ymmärrettäviltä ja muka-siedettäviltä, ja hänen päänsä päällä on alkanut kimmeltää sädekehä kokoomuksen puheenjohtajavaalia varten.

Kulissien takana kuitenkin juonitellaan ja tapahtuu. Viime maanantaina Euroopan komissio sopi 250 000 euron sakosta per pakolainen, mikäli maa ei ota pakolaista vastaan. Tätä kautta komissio käytännössä hylkää Dublinin sopimuksen, joka sallii palauttaa pakolaiset takaisin ensimmäiseen saapumismaahansa.

Jean-Claude Junckerin lausuman mukaan tavoitteena on painostaa etenkin ”pohjoisia EU-valtioita”, kuten Suomea, Ruotsia, Baltian maita ja Britanniaa, jonka pääministeri Cameron on jo tuominnut hankkeen ”yksinkertaisesti mahdottomaksi hyväksyä [simply unacceptable]”. Komission tavoitteena on kiristää myös itäisiä EU-maita, joista Puola, Slovakia, Romania ja Unkari ovat ilmoittaneet vastustavansa suunnitelmaa.

Uudessa kiintiöjärjestelmässä esimerkiksi Puolan pitäisi vastaanottaa 6500 pakolaista, tai muuten sen pitäisi maksaa sakkoa yli miljardi euroa! Sen sijaan Suomen hallitus on suhtautunut hankkeeseen lammasmaisesti ja jopa vaatinut kiintiöjärjestelmän voimaantuloa tietämättä edes sitä, mikä tuo kiintiö Suomea koskien olisi.

Jotta sakottaminen olisi tehokasta ja vaikuttavaa, sakon täytyy tietysti koetella kieltäytyjämaata pahemmin kuin pakolaisten vastaanottamisen sinänsä. Koska sakko on pitänyt säätää niinkin korkeaksi kuin 250 000 euroon (joka vastaa suurin piirtein yhden uuden Ferrarin hintaa), tämä antaa kuvaa siitä, mitä pakolaisten vastaanottaminen kotoutuskulut mukaan lukien saattaa valtioille maksaa. Vain äärimmäisten kustannusten uhan alla vastaanottaminen alkaa näyttää ”vähemmän kielteiseltä”. Logiikka on: joko maksat tai itket ja maksat.

Näin Euroopan komissio käy käänteistä ihmiskauppaa, jossa maksajina ovat kriisin syyttömät sivulliset, eli eurooppalaiset veronmaksajat: sinä ja minä. Samanaikaisesti ihmisoikeusjärjestöt (http://www.paljonkoihminenmaksaa.org/) spekuloivat ihmisarvolla ja ”ihmisen hinnalla”, vaikka pakolaisten käännyttäminen takaisin turvalliseen maahan ei vaaranna ihmisarvoa lainkaan ja vaikka myös vastaus kysymykseen ”paljonko ihminen maksaa” on olemassa.

Pelkästään taloudelliselta kannalta katsoen ihmisen hinta muodostuu kaikista hänen elinkustannuksistaan. Vaihtoehtona on länsimaisille ihmisille erikoistarjouksena langetettava sakko. En väitä tietäväni ihmisen tarkkaa hintaa, mutta siitä olen varma, että kenelläkään ei ole periaatteellista velvollisuutta maksaa muuta hintaa kuin omansa.

Huoltosuhdeluvun mukainen toisten piikkiin eläminen on ongelma myös länsimaissa, mutta oman kansakunnan hyväksi kiertyessään sen voidaan katsoa tukevan aina jollakin tavalla sitä yhteisöä, jossa maksajat itse elävät. Niinpä kansallisvaltioiden sisällä tapahtuvalla hyväntekeväisyyden vaatimuksella on oikeutus siksi, että se helpottaa maksajien omaa asemaa yhteisössä. Tätä vaikutusta puolestaan ei saada aikaan, vaikka Suomi sijoittaisi koko valtion budjettinsa kehitysapuun, EU-sakkoihin, EU-jäsenmaksuihin, ilmastomaksuihin, euron tukitoimiin ja muihin internatsistisen korruptiohömpötyksen ylläpitoon, jonka yhteenlasketut kulut ovat jo sotakorvausten luokkaa.

Valtiofilosofisesti katsoen sakotuksen tai painostuksen ei pitäisi kuulua minkään kansanvaltaisena esiintyvän valtioliiton olemukseen, ei myöskään Euroopan unionin. Tässä suhteessa EU onkin osoittautunut pahemmaksi hirttosilmukaksi kuin YYA. Neuvostoliittokin tunnettiin vain ”liittona, joka neuvoi” ei kiristäjänä, joka olisi lähettänyt meille suoria uhkauksia.

Nähdäkseni ainoa syy, joka pitää Euroopan unionia koossa, onkin vain nykyisen Venäjän uhka. Sakoilla, talousdiktatuurilla, sensuurilla ja kiristyskeinoilla operoiva Euroopan komissio alkaa kuitenkin näyttää entistä enemmän totalitarismilta jopa niin, että Putinin tappio kierojen keinojen käyttäjänä näyttää väistämättömältä. Ehkä Putinin ja hänen esikuntansa kannattaisikin perääntyä aggressiivisesta ulkopolitiikastaan ja mahdollistaa siten nippusiteiden avautuminen Euroopan unionin ympäriltä. Näin voitaisiin vähitellen palata itsenäisten kansallisvaltioiden Eurooppaan.

On irvokasta, että pakolaispolitiikkaa pidetään kansanvaltaisen parlamentaarisen valvonnan ja päätöksenteon ulkopuolella. EU:n komission omassa keskuudessaan ”sopima” sakko on jälleen yksi lisä siihen käskytyksen ja määräilyn läjään, jossa löyhkäävät vahvasti demokratian ja itsemäärämisoikeuden loukkaukset sekä valhe.

Mikäli olisin Suomen pääministeri, lausuisin kyseiselle politiikalle haisevan vastalauseeni David Cameronin tapaan. Ja perään vastauhkaus: muussa tapauksessa voitte pitää sanelupolitiikkanne hyvänänne, ja sanomme hyvästit koko konglomeraatille.

1. toukokuuta 2016

Vaihtoehtoinen vappupuhe


Platon lähti yhteiskunta-ajattelussaan siitä, että valtion hallitsijoiksi pitäisi nimittää filosofeja, koska filosofit ovat kykeneviä ymmärtämään yleispätevän hyvän päälle. Siksi filosofien tuli olla vapaita kaikesta omistamisesta, työstä ja perheestä. Vain näin valtioita voitiin hallita tähtäimessä yleinen etu ja kaikkien mahdollisimman suuri kokonaisetu eikä minkään intressiryhmän oma hyvä, joka usein toteutuu muiden intressiryhmien kustannuksella johtaen valtataisteluihin ja epäoikeudenmukaisuuksiin.

Median ja osittain myös tieteellisen ajatteluperinteen edustajina esiintyneiden tahojen on ollut usein vaikea ymmärtää, mistä maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskritiikissäni on ollut kyse. Aiheita koskeva kriittisyyteni on yritetty leimata rasismiksi tai fasismiksi tai vähintäänkin kaljupäisen natsihomon harhaisuudeksi. Tiedostavaisten mielestä maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta jokaisen täytyisi kannattaa automaattisesti. Muuten otetaan virat, varat ja yliopistolliset toimintaresurssit pois, ja ne annetaan niille, jotka suostuvat edistämään maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja kansainvälisyyttä, aivan niin kuin tendenssimäisessä tiedepolitiikassa on tehtykin.

Tällä tavoin minulle on avautunut tie todelliseen kulutuskommunismiin, jossa filosofin pitää Platonin mukaan elää. Mutta nautinpahan samalla puolueettomuudesta ja asemasta, jossa voin sanoa hyväksyväni vain sellaisen, missä on järkeä.

Kertaan vielä muutaman pääkohdan. Vastaanottoon perustuva pakolaispolitiikka ei sovi oman väestöpolitiikkamme lähtökohdaksi, sillä humanitaarinen maahanmuutto tuottaa länsimaihin suurempia ongelmia kuin se ratkaisee ongelmien syntysijoilla, jossa lähes kaikkien sosiaalisten ristiriitojen syynä on väestöräjähdys.

Sitä puolestaan luo ja ylläpitää islam omilla ekspansiivisilla lisääntymisnormeillaan ja heteroseksuaalisella paternalismillaan. Terroristijärjestöt, kuten ISIS ja Al-Qaida, tykkäävät siitä, kun Lähi-idän sotia pakenevat ihmiset levittävät islamia myös länsimaihin ja luovat siten jalansijaa muhamettilaiselle terrorille länsimaissa. Pakolaiset tulevat siis (tahattomasti tai tahallaan) edistäneiksi ääri-islamismin tavoitetta, joka on islamin juurruttaminen Eurooppaan. Tämän miekkalähetyksen kautta ajetaan vuosisatoja vanhaa Euroopan valloituksen ideaa.

Väestökarttojen uudelleen piirtelyt eivät ole hyväksi sen enempää länsimaille kuin Lähi-idän ja Afrikan kehitysmaillekaan, sillä kansainvaellusten tuloksena kehitysmaista katoavat kehityskelpoisimmat ikäluokat. Tämän toteamisessa ei ole kyse sen enempää fasismista kuin rasismistakaan vaan yhteiskuntien tilaa koskevasta kokonaisanalyysista.

Vastaanottoon perustuvan pakolaispolitiikan ja länsimaihin kohdistuvan siirtolaisuuden hyväksymisessä on kyse väärästä tilannearviosta. Jos tilannearvio on väärä, myös sodan johdon tekemät päätelmät ovat vääriä ja taistelun lopputulos fataali.

Niin sanotut länsimaat eivät ole enää rikkaita valtioita. Sekä Euroopan maat, Japani että Yhdysvallat ovat korviaan myöten veloissa. Muiden auttaminen on ehkä kaunis asia, mutta mikään moraali ei velvoita auttamaan vieraita kansakuntia omaksi velaksi. Varallisuuteen vetoaminen on tuttu moralistinen virhepäätelmä (argumentum ad crumenam), jolla usein puolustellaan hyväntekeväisyyden vaatimuksia.

Sekä valtio-opillisesti että oikeusfilosofisesti katsoen on väärin, että nykyisiä sukupolvia yritetään taivutella tuntemaan syyllisyyttä siirtomaaimperialismin ajan teoista ja maksattamaan muiden ihmisten moraalivelkoja meillä. ”Valkoisen miehen taakkaan” vetoaminen on hurja syyllisyydentuntoja lietsova virhepäätelmä (ad hominem circumstantiae), jossa hyökkäyksen kärki kohdistetaan ryhmän (”meidän valkoisten”) oletettuihin (ei siis todellisiin ja kaikille tyypillisiin) ominaisuuksiin (”rikkaus” tai ”osallisuus siirtomaaimperialismiin”).

Tällainen argumentaatio on itse asiassa käänteistä rasismia, eikä siinä oteta huomioon kaikkea sitä hyvää, jota valkoinen mies on tehnyt kehitysmaissa; ovathan juuri ne Afrikan ja Kaukoidän maat kaikista kehittyneimpiä, joissa länsimaiden vaikutus, investoinnit, sivistys ja kulttuuri-invaasio ovat olleet vaikuttavimpia, kuten Etelä-Afrikka, Egypti, Etelä-Korea ja Australia. Kaksi vääryyttä ei tuota tietenkään yhtä oikeutta (lex talionis), mutta keskustelun tervehdyttämisen kannalta voisi olla hyväksi, jos puhuttaisiin välillä myös ”mustan tai keltaisen miehen taakasta”, jota aiheuttaa jatkuva avun kohteeksi heittäytyminen ja ekokatastrofia vauhdittava vastuuton lisääntymispolitiikka kehitysmaissa.

Myös keskustelun historialliset premissit on asetettu päin honkia, ja ne ovat johtaneet premissivirhepäätelmiin (argumentum ad logicam). Suomalaiset eivät ole koskaan harjoittaneet siirtomaaimperialismia, mutta kansakuntamme on ollut kylläkin kahden suurvaltapolitiikkaa harjoittaneen valtion riiston kohteena. Usein sanotaan, että orjalaivat tilkittiin suomalaisella tervalla, mutta unohdetaan, että Pohjanmaan ja Savon tervapadoissa tuotettu hyödyke myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Tässä valossa olisi oikein, että Suomi ei ottaisi vastaan lisäpakolaisia mistään suunnasta ei rajan yli tulevia laittomia maahanmuuttajia eikä myöskään suoraan pakolaisleireiltä kyyditettäviä, kuten pääministeri Juha Sipilä haluaisi omassa kristillisessä syyllisyydentunnossaan piehtaroiden.

Opintotuen, sosiaaliturvan ja yliopistojen leikkaukset opettavat poliittista vastuuta

Myös maahanmuuttopolitiikan hedelmänä syntyneet kustannukset ovat tarjonneet hyvän opetustilanteen suomalaisille maahanmuuton suosijoille. Valtiontalouden leikkaukset ovatkin erinomaista pedagogista opetusta.

Pakolaisvirtojen hiljennyttyä talven ajaksi ovat alkukeväällä eniten hallituskritiikkiä aiheuttaneet opintotukeen, sosiaaliturvaan ja yliopistojen toimintamenoihin tehtävät leikkaukset. Esimerkiksi Helsingin yliopiston budjettia joudutaan laihduttamaan noin sadalla miljoonalla eurolla kahden vuoden ajan. Samanaikaisesti poliittinen valta on löytänyt 1500 miljoonaa euroa pelkästään viime vuonna maahamme laittomasti saapuneiden pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden elättämiseen sekä noin 140 vastaanottokeskuksen perustamiseen.

Yksinkertaisimpienkin pitäisi ymmärtää, että rahat, jotka on käytetty pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tukemiseen, ovat samoja rahoja, jonka valtio ottaa pois opintotuesta, sosiaaliturvasta ja yliopistoilta, siis tieteestä, tutkimuksesta ja opetuksesta, joille Suomen hyvinvoinnin ja tulevaisuuden pitäisi jatkossa rakentua. Minä en toivo tällaista kurjistumisen kuiluun heittäytymistä, ja siksi olenkin vaatinut kurinalaista talous- ja maahanmuuttopolitiikkaa.

Surkuhupaisaa (mutta ironisella tavalla myös oikeudenmukaista) asiassa on, että maahanmuuton kustannuksista kärsivät nyt eniten ne suomalaiset, jotka ovat kitapurjeet lepattaen kiljuneet maahamme lisää humanitaarista maahanmuuttoa. Heitä ovat muiden muassa suuri osa niistä tieteenharjoittajista, joilla vielä on lupa toimia yliopistoissa ja joista suurin osa on poliittisesti vihervasemmistolaisia (ks. edellistä kirjoitustani).

Samaa porukkaa on paljon opiskelijaliikkeessä, joka on perinteisesti varsin vihervasemmistolaista. Maahanmuutosta kärsivät tätä kautta myös ne rähjäiset yhteiskunta-anarkistit, joille aina on kelvannut hyvä sosiaaliturva. Siinä hekin näkevät, miten käy, kun omat koirat purevat. Eikä tämän artikuloiminen ole mitään vastakohtaistamista vaan todellisuudessa objektiivisena vallitsevan vastakohtaisuuden toteamista ja konfliktien avointa esiin saattamista.

Valtiontalouden leikkaukset osoittavat nyt sen, mitä poliittisen vastuun kantaminen merkitsee. Kuka tahansa osaa esittää loputtomia sosiaaliturvan ja opintotuen vaatimuksia. Etenkin poliittinen vasemmisto on hallituksessa ollessaan osannut käyttää rahaa joko muilta verovaroin kannettua tai tulevaisuudelta velaksi lainattua. Mutta harvoin vasemmisto on osannut tehdä rahaa mistään. Vasemmistolaisen tuhlailupolitiikan jälkeen on vahinkojen paikkaaminen jäänyt useimmiten oikeiston työksi niin Suomessa kuin esimerkiksi Britanniassa.

Kenen syytä?

On tietenkin kurjaa, että maahanmuuttokulujen aiheuttamista leikkauksista joutuvat kärsimään myös ne syyttömät suomalaiset, jotka ovat vastustaneet haittamaahanmuuttoa. Itseni lisäksi tiedän myös paljon muita suomalaisia, jotka ovat kärsineet epäoikeudenmukaisesta kohtelusta esimerkiksi työmarkkinoilla maahanmuuttokriittisten mielipiteidensä vuoksi, kun median, yliopistojen, kasvatustoimen, kirjastolaitoksen ja julkisen hallinnon työpaikat on täytetty vain monikulttuurisuuden ja maahanmuuton kannattajilla.

Juuri tässä näkyy Harvard-professori Robert Putnamin tutkimustulos, jonka mukaan monikulttuurisissa yhteiskunnissa kantaväestöönkään kuuluvat ihmiset eivät lopulta luota toisiinsa maahanmuuton heikentäessä luottamuspääomaa. Näin yhteiskunnallinen tehokkuus heikkenee ja länsimaiden talousahdinko syvenee. Maahanmuutto ei ole siis marginaalinen vaan aivan keskeinen syy hyvinvointiyhteiskuntien romuttumiseen.

Läpikotaisin sairaan esimerkin sosiaalista eriarvoisuutta tuottavasta politiikasta tarjosi uusi laki subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Sen mukaan työttömien vanhempien lapsilla ei ole jatkossa oikeutta päivähoitoon, poikkeuksena maahanmuuttajat. Näin sosiaaliturvajärjestelmämme pääasialliset maksajat, eli tavalliset suomalaiset ihmiset, asetetaan toisen luokan kansalaisiksi maahanmuuttajiin verrattuina ihan viranomaiskäytännöissäkin, eikä esimerkki ole suinkaan ainoa.

Omistamis-, yritteliäisyys- ja sivistysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmämme antaa täyden ylläpidon pakolaisille ja turvapaikanhakijoille, jotka täyttävät sosialistien ja kommunistien luoman sosiaaliturvajärjestelmämme köyhyysihanteet olemalla vailla kaikkea varallisuutta ja saaden yhteiskunnalta kaiken: asunnot, toimeentulon ja loistavat edellytykset lisääntymiseen tilanteessa, jossa suomalaisilla itsellään ei ole lapsiin enää varaa.

Sen sijaan työttömäksi joutuva suomalainen yksilö tai perhe ei ole oikeutettu esimerkiksi toimeentulotukeen lainkaan, mikäli hallussa on vähäistäkin rahaksi muutettavaa varallisuutta ja vaikka tulonmuodostus juokseviin menoihin olisi katkennut kuin kanan lento. Tärkeää arvotuotannon muotoa, eli kouluttautumista, harjoittava opiskelija puolestaan tuntee Kelan ja sosiaalivirastoiden brezhneviläisyyden entuudestaan. Siinä on sitten vihreän professorin turha taivastella toimeentulotukijärjestelmän epäoikeudenmukaisuutta, kun saman voisi todeta kuka tahansa. Köyhtymiseen, passivoitumiseen ja täydelliseen varattomuuteen rohkaiseva järjestelmä on yhteiskuntamme syöpä ja ihmisoikeusrikos.

Säästötoimienkaan aikana perussuomalainen puolue ei ole toivonut suomalaisten sosiaaliturvaan ensisijaisesti tasoleikkauksia, jakoperiaatteiden uudistamista kylläkin. Puolue on ollut hallituksessa vähemmistönä ja hallituksen omana sisäisenä oppositiona: jarruttamassa kustannuksia ja kuluja aiheuttavaa haittamaahanmuuttoa, jota kokoomuksen Alexander Stubb ja kepun Juha Sipilä ovat maahamme vaatineet. Kokoomus ja kepu ovat halunneet luoda maahamme jopa kahden kerroksen työmarkkinat.

Perussuomalaiset ovat olleet hallituksessa vain yhdestä syystä: kansa halusi puolueen hallitukseen torjumaan meneillään olevaa tuhopolitiikkaa. Puolue ei ole kuitenkaan tähän täysimittaisesti pystynyt, sillä hallituksessa on kaksi muutakin puoluetta, ja tahdonmuodostusta rajoittavat EU-sitoumukset, joiden rikkomisesta saattaa seurata pakotteita, mikäli Suomi ei kaikkiin järjettömyyksiin suostu.

Niinpä puolet perussuomalaisen puolueen kannatuksesta on ensimmäisen hallitusvuoden aikana valunut takaisin vasemmistoon, ja puolue on joutunut ottamaan vastaan hallituskritiikin kovimmat iskut. Ihmiset ovat ilmeisesti unohtaneet, mitä vasemmisto edustikaan. Kepun ja kokoomuksen kannatus on pudonnut perussuomalaisia vähemmän, sillä keskusta on saanut läpi agraariväestönsä omat tavoitteet, kuten satojen miljoonien investoinnit haja-asutusalueiden tienpitoon, ja kokoomus puolestaan on pystynyt edistämään keskeisen kannattajakuntansa eli yrittäjien ja pääomanomistajien tavoitteita, joihin sosiaaliturvan ja koulutuksen leikkaukset eivät vaikuta ainakaan suoraan.

Poliittinen vihervasemmisto on syyttänyt meneillään olevasta hyvinvointiyhteiskunnan raunioittamisesta pääasiassa perussuomalaisia. Kun yksi sormi osoittaa muihin, kolme muuta osoittaa kuitenkin itseen. Syypää hyvinvointiyhteiskuntamme taloudellisen perustan romuttamiseen on vihervasemmiston yhdessä kokoomuksen kanssa harjoittama aiempi politiikka, joka kantaa nyt hedelmää. Ei ole ajateltu sen enempää maahanmuuton välittömiä kuin välillisiäkään kustannuksia, jotka ovat osoittautuneet pysyviksi pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden huonon työllistyvyyden vuoksi.

Hallituksen veropolitiikkaa on osattu kyllä haukkua. Syksyllä vasemmisto-oppositio protestoi esimerkiksi autoveron alennuksia vastaan väittäen, että olisi parempi sijoittaa nekin rahat sosiaaliturvaan ja humanitaariseen maahanmuuttoon. Näin vasemmisto-oppositio halusi tahallisesti vastakohtaistaa suomalaisten ihmisten ja maahanmuuttajien edut. Kukaan ei tällöin arvostellut vasemmistoa suomalaisiin kohdistuvasta rasismista, vaikka vasemmistopuolueiden edustajat ovat kyllä estottomasti haukkuneet perussuomalaisia rasisteiksi.

Saattaa olla, että muutama vastakohta todellisuudessa itsessään vallitseekin ilman, että niitä kukaan luo. Käytäntö on kuitenkin osoittanut selvästi sen, että autoveron alentaminen ei koitunut tappioksi Suomen valtiontaloudelle. Alennettu autovero nimittäin tuottaa paremmin kuin aikaisempi korkeampi vero. Kun autoveroa edellisellä hallituskaudella vasemmiston vaatimuksesta kiristettiin, autoveron tuotto laski noin 200 miljoonaa euroa, mikä kuitattiin velanotolla. Se vasemmiston taloustaikuruudesta ja vastuusta! Autoveron alentaminen oli erityisesti perussuomalaisten rasistis-fasistinen tavoite.