Häiriintyneet kansanedustajat ja seksuaalinen vapaus

Nyt kun kansanedustajat ovat istuntotauolla, medioille ei synny oikein mitään kirjoitettavaa. Muutoin tilanne on hallinnassa, sillä virkakunta pyörittää valtiota hyvin, ja poliitikoista olisi vain haittaa.

Koska politiikan toimittajat eivät saa uutisoitavaa, toimituksissa on uutistyhjiön keskellä päädytty pohtimaan, mistä saataisiin jotain kohistavaa.

Myös puolueissa on mietitty, kuinka julkisuutta voitaisiin pitää yllä tauon aikana. SDP:ssä tultiin ilmeisesti tulokseen, että jotakin on tehtävä, sillä puolueen kannatus on vajoamassa prosenttiyksikön verran.

Demarien eduskuntaryhmässä todennäköisesti ajateltiin näin: uhrijulkisuutta ei saa rasismiväitteillä, koska eduskunnassa ei ole juurikaan uhriksi kelpaavaa etnojengiä, joten rasismiväitteet eivät tepsi. Lisäksi rasismisyytökset satavat Perussuomalaisten laariin, ja Perussuomalaisten kannatus on noussut pari prosenttiyksikköä jokaisen rasismikohun jälkeen.

SDP:ssä päädyttiin sitten patenttiratkaisuun ja päätettiin vedota ”häirintään”, ”ahdisteluun” tai ”epäasialliseen käytökseen”. Ne kun ovat sosiaalidemokraattisen soveliaisuuden ja poliittisen korrektiuden vastaisia inhimillisen elämän ilmenemismuotoja, joista niiden kohteiden katsotaan voivan päättää omavaltaisesti itse. Aivan samalla tavalla vihervasemmistolaiset yleensäkin pyrkivät päättämään viestien lähettäjien puolesta siitä, mitä lähettäjät sanoillaan tai teoillaan tarkoittavat.

”Häirinnästä” avautui aluksi SDP:n kansanedustaja Ville Merinen Yleisradion ohjelmassa, ja Tytti Tuppurainen lausahti asiasta lehdissä.

Erikoista on, että ”häirintää” sanottiin esiintyvän SDP:n sisällä, mutta täysin tavallista se, että asiasta syytettiin miehiä. Tavaksi tullutta oli sekin, että mies moitti miehiä, mikä puolestaan osoitti, että hyvesignalointi ja moraalisen karisman keruu jatkuvat lomallakin.

Opimme tästä sen, että yhteiskunnan tekemisessä intohimottomaksi ei ole poliitikkojen kovasta yrittämisestä huolimatta vielä onnistuttu, sillä seksuaalisia yllykkeitä, kuten ”epäasiallista koskettelua” ja ”vihjailua”, näyttää esiintyvän jopa eduskunnan sisäpuolella.

SDP:n tarkoitus oli tietenkin vain ilmaista syvää huolta kansalaisten keskinäisestä hyvinvoinnista puuttumalla vakavaan ongelmaan, sillä eduskuntahan on yhteiskunta pianoiskoossa. Ville Meriselle tapaus toi julkisuutta, jota hän kaipasi, sillä ”terapeutti-Villenä” tunnettu kansanedustaja on vaalipiirin vaihtaja ja hänen asemansa horjuu, ja ilman provokatorista esiintymistään hän on värittömämpi, huomaamattomampi ja vähäeleisempi kuin tämän blogin kirjoittaja.

Uutisnälkäiset toimittajat löysivät jutun nopeasti tunnistaen kuitenkin samalla demaripuolueen huonon viestintästrategian, joka oli nyt menossa täysin metsään.

Häirintää SDP:n sisällä, ja vielä itse sanovat? – Ei toimi.

Niinpä Helsingin Sanomat tuli apuun ja lavensi orastavan kohun pikaisesti ”koko eduskunnan” ja ”poliittisen kulttuurin” ongelmaksi sekä kirjoitti yleisellä tasolla ”eduskunnan avustajien huonosta kohtelusta”.

Myös Yleisradio himmensi SDP:n sisällä myrskyävän pintaväreilyn nopeasti ”eduskunnan häirintäkohuksi” ja ”useiden puolueiden ongelmaksi”, josta vain SDP:ssä kehdataan avautua.

Tämä järjestelmätasolla ilmenevä valtava systeemiongelma nimeltä ”häirintä” saa siis ilmaisunsa miesten ja naisten keskinäisenä kiistana ja kähmintänä tuossa varmasti heteroseksuaalisessa viitekehyksessä eduskuntatalon sisäpuolella, kaikille tutussa pylvästalossa, joka muistuttaa kaltereista ja normatiivisesta kahleissa olosta.

Ilmiö on kuitenkin paljon laajakantoisempi. Häirintäsyytöksillä kurittaminen on sinänsä mitä vakavinta häirintää, eli asia on vice versa.

 

Mistä oikeasti on kyse? 

Asian varsinainen kristalloituma on seuraava. Ei pidä suinkaan paikkaansa, että seksuaalinen ahdasmielisyys olisi kapitalismin, oikeiston, konservatiivien tai porvariston suojavalli ja väline työväenluokan orjuuttamisen puolesta ja vapaamielisyyttä vastaan. Ne muurit ovat ajat sitten murtuneet.

Porvarilliselle ylimystölle on aina ollut täysin samantekevää, mitä orjat puuhaavat keskenään, kunhan he työskentelevät ahkerasti. Myös nykykapitalismin ilmentymä EU pyrkii edistämään talousliberalismin kylkiäisenä arvo- ja sosiaaliliberalismia juuri siksi, että se saa orjuuttamansa ihmiset harjoittamaan seksiä. Ilmiö on sama kuin napolilaisessa sananlaskussa, joka sanoo, että sänky on köyhän ooppera.

Poliittinen porvaristo roomalaisine patriiseineen ja oikeisto amerikkalaisine libertaareineen ovat nimenomaan rohkaisseet taloudellisesti alistettuja ihmisiä seksuaaliseen vapaamielisyyteen pitääkseen heidän ajatuksensa pois alistamisesta. Silloin kansan syvien rivien mielenkiinto kohdistuu muualle kuin talouteen ja politiikkaan, ja kapitalistit voivat riistää ja rikastua rauhassa!

Poikkeuksen oikeistossa on tehnyt vain konservatiivinen kristillisyys ja vulgaarinaturalismi, jotka keskinäisestä kaukaisuudestaan huolimatta ovat moraalijylisseet ankaran heteroseksuaalisen normiston puolesta ja tehneet sen lajinsäilytysstrategisista syistä.

Nyky-yhteiskunnassa puritaanisuutta harjoittaa nimenomaan poliittinen vasemmisto ja sen feministiset woke-aktivistit, jotka pyrkivät esiintymään hyvyyden abbedissoina.

Poliittinen vasemmisto ei siis ole pohjimmiltaan seksuaalisesti vapaamielinen vaan pyrkii kiristämään seksuaalimoraalia, varjelemaan hameenhelmoja, sensuroimaan säädyttöminä pitämiään julkaisuja, kuvamateriaalia ja viihdettä sekä yleensäkin määrittelemään sopivuuden rajoja unohtaen, että seksuaalisuuden omaan olemukseen sisältyy sovinnaisen käytöksen ja arkipäiväisten normien ylittämistä.

Kohun kohteena olevan SDP:n toiminta tarjoaa tästä nyt pienen mutta valaisevan näytön. Feministinen vasemmisto on jälleen osoittanut oman sisäisen ristiriitaisuutensa, joka vallitsee sen julistaman näennäisen vapaamielisyyden ja tosiasiallisen viktoriaanisuuden välillä.

En pysty osoittamaan yhtäkään vasemmistolaista ajatteluperinnettä, joka ei olisi ennen pitkää ajautunut vapaan rakkauden julistuksista ankaraan seksuaalikäytöksen kontrollointiin ja nautintojen kieltämiseen, kuten Neuvostoliitossa. Näin on tapahtunut feministiselle liikkeelle, niin sanotulle seksuaaliselle vallankumoukselle ja kulttuurikapinallisille, jotka toisten kahleita katkottuaan ovat korvanneet ne omillaan.

Siveellisyyden partiointi näkyy nykyisin ”turvallisen tilan” julistuksina, jotka pelottavat, vaarantavat totuuden tavoittelun yliopistoissa ja johtavat siihen, että ihmiset eivät uskalla koskettaa toisiaan edes liberaaleiksi itseään mainostavissa homobaareissa. Myös urheilumaailmassa pyörii jatkuvasti jokin feministien kampanjoima häirintäkohu.

 

”Häirinnän” moni-ilmeisyys

Se, jonka koetaan häiritsevän, käyttää yhteiskunnallista valtaa, sillä hän hallitsee poikkeustilaa osoittaen suvereenia kykyä poiketa normeista. Siksi ei ole yllättävää, että häirintä koetaan ongelmaksi eduskunnasssa.

Toimittajien, jotka pitävät ”epäasiallisena käytöksenä” esimerkiksi paljon moitittua ”huutamista”, kannattaa mennä tarkistamaan epäasiallisen käytöksen määritelmä vaikkapa Britannian, Italian tai jonkin muun sivistysmaan parlamentista.

Koko eduskunta on yhteiskunnallisten konfliktien tihentymispiste, sillä lainsäädäntötoiminta koostuu vallankäytöstä ja edustaa pakkovallan muotoa. Niinpä ei ole kovinkaan ihmeellistä, että kansanedustajat ja heidän avustajansa saattavat joutua kokemaan erilaisia häirinnän muotoja.

Minua häiritsee tavattomasti se, että kansanedustajat kehtaavat häiritä minua sekä velvoittaa ja rajoittaa toimiani kaikilla niillä tavoilla, joilla se tekee.

Olen jatkuvan häirinnän kohde kansanedustajien taholta. He häiritsevät kansalaisia muun muassa leikkauksilla, verojen korotuksilla ja käsky-, kielto- sekä lupanormeilla, joilla kajotaan ihmisten käyttäytymiseen ja läpivalaistaan elämäämme: pyritään päättämään esimerkiksi sanankäytöstämme ja seksuaalikäytöksestämme. 

Kehtaavatpa puuttua jopa tieteen ja tutkimustoiminnan vapauteen, mikä kertonee siitä, että he eivät voi mitään loogiselle ajattelulle, paitsi polkemalla itseään oppineempien kulkusia (aiheesta täällä ja täällä). 

Eduskunnassa toimivien kansan palvelijoiden keskinäinen perseestä puristelu on pikkujuttu verrattuna siihen puristeluun, jolla poliitikot puristelevat mehuja kansalaisista. 

Edustuksellisen demokratian ja poliittisen ohjauksen idea on pahasti vinoutunut, sillä se perustuu vääristyneeseen näkemykseen, että kansanedustajilla olisi jonkinlainen etuoikeus hallita toisia ihmisiä laeiksi muovatuilla mielipiteillään, pakkovallalla ja pakkotoimilla.

Kansanvallan oma idea on käänteinen ja vaatisi päinvastaisia toimia: kansalaisten pitäisi kontrolloida kansanedustajia, eikä valittujen pitäisi kurmottaa valitsijoitaan. 

Poliittisesti johdettu häirintä ja ohjailu ovat leviämässä myös liike-elämään tiedostavaisten woke-aktivistien toimesta. Esimerkiksi kauppaketju Lidl ilmoitti korottavansa muovikassien hinnan 59 senttiin tavoitteenaan ohjata asiakkaiden kulutustottumuksia ja vähentää muovikassien käyttöä. – Siis mitä? Kauppias yrittää päättää, mitä asiakas tarvitsee, haluaa ostaa ja kuinka toimii.

Pöhvelimpienkin töyhtöpäiden pitäisi ymmärtää, että asiakkaiden tarpeista ja kulutustottumuksista pitää asiakkaiden itsensä voida päättää. Muovikassivihassa on kyseessä sama vihreä kiilusilmäisyys, jolla halutaan myös liharuoat pois ihmisten ruokapöydistä.

Palataanpa pylvästaloon ja pohditaan politiikan asiakkaiden asemaa.

Eduskunta hyväksyi viime vuoden lopulla lain eduskunnan turvatoimien kiristämisestä. Jatkossa eduskunnan turvahenkilöt voivat kantaa esimerkiksi etälamautinta, ja kansanedustajien tukena ja turvana saapastelevat ”henkilösuojaajat” voivat saada luvan kantaa asetta. Häiritseväksi koettu kansalainen voidaan jatkossa siis myös ampua eduskunnan turvatoimialueella tai eduskuntatalon sisällä! Ei häiritse kansalaisia?

Mitä pelättävää sellaisilla poliitikoilla voi olla, jotka toimivat reilusti? Ja ovatko sellaiset poliitikot reiluja, joilla on paljon jotakin pelättävää?

Erään kansanedustajan katsottiin aiheuttaneen jokin aika sitten vaaraa ympäristölleen laukaistessaan käsiaseen eduskuntatalon lähiympäristössä, tullessaan muina miehinä baarista kuin villin lännen saluunasta.

Eduskunnan ja siellä vaikuttavien puolueiden viestintästrategia ei ole mennyt ihan nappiin tässä uhkakuvista ja peloista tärisevässä turvallisuusdiskurssissa, jossa operoidaan jatkuvasti ihmisten vapauksia kaventavilla uhkien ja vaarojen oletuksilla.

---

Päivitys 23.1.2026:  Iltapäivälehtien aina anteliaat tiedot paljastivat, että ”häirinnästä” epäiltyinä ovat SDP:n kaksi vähäsen oikeistolaiselta vivahtavaa äijäkansanedustajaa, vaasalainen ay-jyrä Kim Berg ja painija Marko Asell, joka oli erehtynyt tiedustelemaan ”häirintäyhdyshenkilöksi” nimettynä joltakin naiselta vitsin vuoksi, haluaisiko hän tulla häirityksi. Epäiltynä on myös julkisesti homo kansanedustaja Jani Kokko, joka oli lipsauttanut erään avustajansa kuuluvan seksuaalivähemmistöön. So what?

Demarikohu viestittää, että miehet laitetaan SDP:ssä jalkapuuhun, jolloin puolueen mieskato jatkuu. Tuloksena oli järkyttävä määrä miesten anteeksipyyntöjä, kyyristelyä ja nöyristelyä, vaikka anteeksi pyytelyn aihetta olisi katalan kohun käynnistäneillä feministeillä itsellään. Feministit ovat luoneet tähän maahan pelon kulttuurin, jossa naisen kanssa samaan huoneeseen uskaltaa mennä vain pakottavassa työasiassa, hätätilanteessa ja kahden esteettömän todistajan läsnäollessa. Muuten saa osakseen varmasti epäasiallisia ja häiritseviä ahdistelusyytöksiä.

Mitä opimme tästä? Myöskään SDP:stä ei ole valtionhoitajapuolueeksi. Kokoomus ja persut kynivät köyhät ja keskiluokan, ja vasemmisto länkyttää lillukanvarsista sekä jatkaa ilmastopoliittista vihersosialismia ja maahanmuuttoparaatia, vaikka maailma ympäriltä räjähtäisi. Järjellä ei ole puoluetta.

Päivitys 28.1.2026: Suomen Tietotoimisto teki samanlaisen virheen kuin antaessaan aikoinaan täysin vääristelevän kuvan kirjastani Totuus kiihottaa. Nyt STT väitti uutisessaan, että Tytti Tuppurainen olisi käyttäytynyt eduskunnassa jotenkin ”epäasiallisesti”, vaikka näyttö oli päinvastaista, kun sekä puolueensa että yleisöt saattoivat havaita mahdollisten väärinkäytösten oikaisemisen saaneen alkunsa Tuppuraisen aloitteesta.

Kohun ainoaksi järjelliseksi syyksi paljastui poliitikkojen kyynärpäätaktikointi, SDP:n sisäinen ruusujen sota ja medioiden tarve kohottaa omaa uskottavuuttaan mukapuolueettomana vallan vahtikoirana sekä halu nostattaa julkisuuden pintakuohuja lavastamalla huomionkipeän kähmintäjutun.

Mikäli puolue tai joku siellä tietoisesti tavoitteli julkisuutta tyhjällä ja tekaistulla kohulla, kyse oli niin sanotusta tökerön vaikuttamisen strategiasta.

Sen tunnusmerkkinä on solmia jalkaan henkiset pellekengät ja lavastaa itsestä uhri tai sankari sekä ponnahtaa esiin vieteriukon tavoin hihkaisemaan, että ”hei mekin ollaan täällä” pyörittelemässä samaa vanhaa levyä tasa-arvosta, yhdenvertaisuudesta ja syrjimättömydestä, vaikka kaikkien mielestä ne ihanteet ovat jo saavutetut ja jos eivät ole, se kuuluu elämään, eikä asialla ole kenellekään väliä.

 

Aiheesta aiemmin

Pelkoa ja inhoa eduskunnan edustalla (2008)

Woke-aktivismin kylmä tuuli – missi missattiin pöyristymisturbulenssissa

Feministinen liike on perinteisesti moittinut missikilpailuja naisten esineellistämisestä ja kauneuskäsitysten kaavamaisuudesta, jonka vuoksi niissä ei ole liioin ajateltu kehopositiivisesti.

Miss Suomi joka tapauksessa valitaan äänestyksen tuloksena, ja osallistujat ovat samalla viivalla, joten siinä mielessä kilpailu on demokratian, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden hedelmä.

Nyt kuitenkin tapahtuman järjestäjiltä meni ”kuppi nurin”, kun Miss Suomeksi valittu kosovolaistaustainen Sarah Dzafce oli mennyt esiintymään Jodel-viestipalvelun valokuvassa (joidenkin mielestä) sopimattomalla tavalla, jota luonnehdittiin ”rasistiseksi” ja ”sinofobiseksi”. Missi oli vetänyt valokuvassa silmänsä vinoon, ja ystävänsä oli julkaissut kuvan sen enempää ajattelematta verkossa.

Woke-aktivistien kylmä tuuli pyyhkäisi hetkessä yli sosiaalisen median, lehdistön ja television pääuutislähetysten, ja pian missiltä oli riistetty hänen tiaransa ja tittelinsä, ja kumpainenkin oli luovutettu ”parhaan hävinneen” eli ensimmäisen niin sanotun perintöprinsessan haltuun.

Näin tuli ikään kuin tahattomasti vahvistettua missikisafinaalien viiltävä vaatimus: lopussa voittajan täytyy itkeä ja perintöprinsessojen hymyillä, horjahdellen ja vaivautuneesti ehkä, mutta kuitenkin.

Medioiden mukaan Miss Suomi nyt noin vain ”menetti” kruununsa. Siis ihan ilman, että kukaan teki mitään.

Hullunkurista asiassa on, että rasismisyytöksellä kauneuskuningattaren roolista syöstiin sukujuuriltaan maahanmuuttajataustainen Miss Suomi, ihminen poltettiin tunteiden roviolla, ja kruunu luovutettiin tyypitellysti suomalaisen blondin haltuun.

Voi elämän käsi noita mielensä pahoittajien makutuomioita ja neronleimauksia!

 

Mediat tekaisivat mainekohun tyhjästä 

Tapaus sinänsä ei olisi kommentoimisen arvoinen, mutta sellaiseksi sen teki valtavirtamedian suurentelu.

Tiedostavaisten mankelin läpi jyrätty ex-missi tilitti asiaa Iltalehdessä näin:

”Olin ystäväni kanssa ravintolassa syömässä ja minulla oli silloin voimakas päänsärky ja kipua silmässä. Nojasin pöytään, hieroin ohimoita ja venytin silmiä, koska se helpotti painetta.”

Missin mukaan hänen ystävänsä oli pitänyt ilmettä hassuna ja halunnut ottaa kuvan. Ja:

”Hymyilin kameraan ja hän kirjoitti siihen oman tekstinsä. Se teksti ei ole minun kirjoittama eikä liity millään tavalla mun tarkoitukseen. Kuva oli tarkoitettu vain läheisille kavereille, ei jaettavaksi laajemmalle.”

Mitään suurta viisautta kyseiseen bimboiluun ei tietenkään sisälly, mutta vielä vähemmän sitä voi löytää asiasta pahastuneiden reaktioista.

Keskiajan tiedostavaiset polttivat pahasilmäiset naiset roviolla.

Sellaista mieltä, jota kyseisenlainen ilveily voi loukata, ei voi mitenkään parantaa.

Samaa voi sanoa niistä ”kriisiviestinnän asiantuntijoina” esiintyvistä moraalipastoreista, jotka arvioivat asiaa pragmaattisesti maineenhallinnan, hyödyllisyyden ja haitallisuuden viitekehyksessä – eivät oikeudenmukaisuuden kannalta.

Taas kerran annettiin vastaanottajapäädyn määrätä viestin lähettäjän tarkoittamista merkityksistä. Tyhmimmänkin ”kehonkielen asiantuntijan” pitäisi ymmärtää, että vastaanottajien vulgaareista tulkintavapauksista huolimatta ei ole vastaanottajien eikä viestin välittäjien tehtävä päättää siitä, mitä viestin tai eleen lähettäjä tarkoittaa. Viestin merkityksestä päättää sen tuottaja, joten tarkoitusperiä kannattaisi kysellä sieltä. Symbolisesta interaktionismista (eräs vuorovaikutusteoria) tohtoriksi väitelleenä voin sanoa, että tämä on kaiken viestinnän idea.

Yleisradion juttuun ”kriisiviestinnän asiantuntijaksi” haalitun Harri Saukkomaan päähän ei ole ilmeisesti putkahtanut, kuinka vaarallista on sananvapauden ja yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta se, että ihmisten asemia ja maineita tuhotaan ideologista alkuperää olevilla lyttäyksillä ja painostuksella.

Ne ovat jokapäiväistytyään muodostuneet uhkiksi kaikille ihmisille ja johtavat ennen pitkää kansalaiset sellaiseen työelämän mielipidevankeuteen, jossa jokainen pakotetaan olemaan sanomatta ja tekemättä mitään vähänkään jonkun toisen mielestä epäsoveliasta.

Rasismisyytöksistä on tullut tai tehty tarkoitushakuisen kiusaamisen muoto, ja siihen myös kohun nostaneet mediat ja niiden taustalla strippaavat maineenhallinnan eli ammattimaisen valehtelun konsulttitoimistot ilmeisesti tähtäävät. 

On hyvä muistaa, että maine koostuu siitä, mitä toiset ihmiset olettavat sinusta, kun taas luonne ja muut olemuspiirteet määrittävät sen, mitä todella olet. 

Muutamat tosikot ovat väittäneet, että ilveily ei kuulu nyky-yhteiskuntaan. Siitä, mikä kuuluu yhteiskuntaan, ei varmasti pidä kenenkään akateemisen jumalattaren päättää.

Näenkin asian täysin toisin päin kuin nuo hopeinen sädekehä päänsä päällä itseään hyvesignaloivat ja viestejä punaliputtavat moraalinvartijat, jotka omalla ahdasmielisyydellään saattavat itsensä outoon valoon.

Eettis-paatoksellinen moraalijylinä, jonka mukaan ”emme hyväksy minkäänlaista epäasiallista käytöstä, häirintää emmekä rasismia”, on mielivaltaisella tavalla arvaamatonta. Minkäänlaisen häirinnän totaalikielto tekee mahdottomaksi muun muassa tieteellisen työn ja seksuaalisen käyttäytymisen, sillä kaikki toisten ihmisten lähestyminen edellyttää jonkinlaista häirintää. Niitä pitäisi suvaita vähintäänkin ansaitakseen oikeutuksen itse samaan, tai muutoin vapauden sfääri käy olennaisesti kapoisemmaksi.

 

Huumoritoleranssi osoittaisi yhteiskunnallista luottamusta

Yhteiskunta on monella tavoin sairas ja kipuileva juuri siksi, että woke-aktivistinen liikehdintä on omalla hyökkäävyydellään sulattanut pois huumorin, luottamuksen ja kyvyn ymmärtää kognitiivista ja semanttista moniselitteisyyttä ja moniarvoisuutta.

Vitsillä on yhteys alitajuntaan, ja huumori laukaisee ja auttaa käsittelemään yhteiskunnallisia konflikteja. Mitä paremmin vitsejä siedetään, sitä terveemmällä pohjalla yhteiselämä on, kun luottamus vallitsee kaikesta huolimatta.

Woke-sakin pahantahtoisuuden ja ymmärtämättömyyden vuoksi huumorilla ei ole enää samaa tervehdyttävää, sovittelevaa ja suhteellisuudentajuisuutta ilmentävää vaikutusta kuin Speden komedian aikoina. Eräs Monty Python -koomikko sanoi yhteiskuntakriittisyyden vaikeutuvan, kun ”political correctness is killing comedy”.

Laajemmin ottaen ”rasismista” länkytteleminen kertoo yhteiskunnallisen epäluottamuksen ja ylisensitiivisyyden lisääntymisestä.

Kyky sietää huumoria osoittaisi keskinäistä luottamusta ja kertoisi ihmisten suhteellisuudentajun olevan kunnossa. Nyt näin ei enää ole, ja sen merkiksi noin 20–25 prosenttia suomalaisnuorista kärsii mielenterveyden häiriöistä. Tilannetta voi selittää tiedostavaisten lietsoma ilmastoahdistuksen, etnislähtöisen identiteettipolitiikan, differentaatio- ja klusteroitumisvaateiden sekä sukupuolihämmennyksen pumppaaminen alaikäisiin.

Tervejärkiset ihmiset pakotetaan sipsuttelemaan varpaisillaan, ikään kuin alla olisi räjähtävä miinakenttä. Rasismisyytös puolestaan on sellainen liukumiina, johon voi astua vahingossa ja tarkoituksetta, aivan niin kuin nyt tuolle Sarah Dzafce -paralle kävi tai tehtiin. Katumuksellaan hän ei tule ilmaisseeksi pelkkää itsehillintää vaan myös perusteetonta alistumista tilanteessa, jossa lehdistö toteaa hänen uransa (siis koko maineensa ja elämänsä) olevan laitettu silppurista läpi.

Minun käy sääliksi maahanmuuttajataustaista ihmistä, joka saa osakseen piilovihamielisen rasistisen kohtelun, jota harjoitetaan kierosti ja aitoa orwellilaista dialektiikkaa harjoittaen rasismisyytösten varjolla!

 

Kauneudesta kauhuun, sananvapaus silppuriin 

Kyseinen case on tietenkin vain irrallinen tapaus ja jäävuoren huippu, mutta sen yleisviesti yhteiskunnastamme on selkeä, niin kuin Miss Suomen tiara on kristallinkirkasta muovia.

Rasismisyytöksistä itsestään on tullut mielivallan välineitä. Rasismisyytöksillä kajotaan ihmisten mielipiteidenvapauteen ja ilmaisunvapauteen, eli yleiseen sananvapauteen.

Sananvapauden kahleet eivät kalise äänekkäimmin oikeuslaitoksessa muodollisina syytteinä ja tuomioina. Vaikuttavimmillaan sananvapauden kahliminen on kansalaisyhteiskunnassa työelämän mielipidevankeutena, jonka vuoksi monikaan ei uskalla enää edustaa näkemyksiään vapaasti ja totuudenmukaisesti joutumatta pelkäämään sosiaalisia rangaistuksia.

Se merkitsee persoonan kieltämistä ja luovuuden kuoliota. Enää ei lennetä avoimella ohjaamolla, ja poliittinen elämä sekä mielipiteiden ilmaiseminen ajautuvat vaaraan ja vikakurssille.

Vaikuttavinta onkin juuri epäsuora ja nonformaalinen ilmaisunvapauden kontrollointi, henkinen ilmatilanvalvonta ja kansantuomioistuimissa harjoitettava sanktiointi, sillä se vetää maton alta myös yliopistoissa, joista on tullut woke-aktivistien pääasiallisia esiintymislavoja. Moralistit palkitaan valvontakomission läpäisseistä artikkeleistaan, ja älyllisesti itsenäiset filosofit karkotetaan palavilla seipäillä pois.

Suun pesu saippualla saa herrasmiehet huonovointisiksi. Kyydissä myös J. D. Vance. © Hergé. Kuvalainaus tutkimus- ja opetustarkoituksiin (TekijänoikL 14 §).

Sellainen tila, jossa ei voi tai saa ajatuksiaan vapaasti ja pelotta esittää, ei ole turvallinen tila vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle. Totuus vetäytyy helposti seinänrakoihin, kun ihmisiä aletaan pamputtaa ja kiristää asemien ja ansioiden menetyksillä. Myös oheisen kuvan piirtänyttä sarjakuvataiteilija Hergéä pyrittiin sensuroimaan poliittisen korrektiuden verukkeilla.

Sellainen on aitoa DDR:läistä sakinhivutusta mutta ei mitenkään yllättävää, sillä woke-aktivistit ja radikaalifeministit ovat äärivasemmistolaisen sosialistisen ajatteluperinteen jälkeläisiä. Pahinta on, että heitä on kasautunut suurin määrin työyhteisöjen HR-osastoihin ja rekrytointiyksiköihin, joissa he toimivat portinvartijoina oppineille.

Huomiota herättävää Miss Suomen kurjassa kohtalossa on, että häntä ei ollut tuomittu oikeudessa mistään rikoksesta. Noin vain vietiin kruunu, ja maine pyyhkäistiin ojaan median säestyksellä. Kyseinen menettely saattaa olla lain vastainen, koska Dzafce ei ole työsuhteessa ”missiorganisaatioksi” itseään nimittävään tahoon eikä työnantajan privilegio-oikeuden alainen, ja ko. ”missiorganisaatio” itse sanoitti häväistyskertomuksen medialle.

Vertailun vuoksi, vihreiden kansanedustajan Fatim Diarran sallittiin vailla seurauksia haukkua maaseudun asukkaita ja lausahtaa, että ”ainoa syy muuttaa maaseudulle on insesti”. Jopa demarien puoluelehti älähti asiasta, ja eräs ay-pomo totesi Demokraatissa, että ”jos persu sanoisi maahanmuuttajien elämästä kuten Fatim Diarra maaseudulla asuvista, seurauksena olisi syyte rasismista”.

Kyseinen puolueellisuus osoittaa moralistisen turbulenssin kaksinaamaisuutta ja ideologista kallistumaa. Sangen ristiriitaista on myös se, että monietnisyyden ja monikulttuuri-ideologian varjolla maahamme tuodaan aineksia, jotka levittävät liberaalin ja valistusfilosofisen kulttuurimme vastaista ideologiaa, eikä asiaan puutu juuri kukaan.

 

Woke-aktivistien mainetuhot vaarantavat perusoikeudet

Missimokat ja tissiasiat ovat tietenkin lehdistön leipää, sillä täytyyhän toimittajienkin elää. Mutta myös maineterrorilla pitäisi olla rajansa.

Etsimättä mieleen tulevat läpän heittoon takertunut hihamerkkikohu ja täydestä todesta otettu alpakkatapaus. Ne olivat sosiaalisesta mediasta valtavirran uutismedioihin tekaistuja skandaaleita ja sulivat pois sitä mukaa kun toimittajat huomasivat tulleensa vedätetyiksi.

Tämänpäiväisiin woke-uutisiin sisältyi myös eräs mehevyytensä menettänyt juttu, jonka viimeinen myyntipäivä on ohi. Vuoden 2024 euroviisuvoittaja oli päättänyt palauttaa palkintonsa – tueksi palestiinalaisille ja protestiksi Israelin hyväksymisestä Eurovision laulukilpailuihin.

Myös tämä raihnainen parahdus ”hyvän” puolesta ”pahaa” vastaan osoittaa nuoren sukupolven manikealaisuutta ja taipumusta nähdä maailma mustavalkoisin lasein, vaikka sateenkaaren värejä muutoin liputetaankin ja asiassa itsessään on harmaan sävyjä.

Asenteen jyrkkyys osoittaa ymmärtämättömyyttä kokonaistilannetta kohtaan. Juutalaiskansan raivokas kostosodankäynti kumpuaa syvältä venäläisen pogromin ja natsivainojen aikaisista kansanmurhista ja on siksi jokseenkin ymmärrettävää, vaikkakin kohtuuttomaksi paisunutta.

Toiseksi on hyvä huomata, että Israelin yleisradioyhtiöön kohdistuessaan kaikenlaiset kisaboikotit osuvat väärään maaliin, sillä Israelissakin paikallisella yleisradiolla on lehdistönvapaus, eli vapaus toimia hallitusvallasta riippumatta. Sotaa Palestiinan alueella on käynyt Israelin hallitus – ei paikallinen yleisradio, joka järjestää euroviisuja.

Venäjän yleisradioyhtiö puolestaan on suljettu pois EBUn euroviisuista siksi, että se ei enää nauti lehdistönvapautta vaan on Putinin kahleissa.

Kriittisen medialukijan on syytä muistaa, että woke-aktivistien tanssi medioiden pöydillä tapahtuu samoissa lavasteissa kuin kaikenlaiset luennoilta potkimiset tapauksessa, jossa joku oli epäillyt, voiko miehellä olla kuukautiset.

Kannatan kuin sattumalta useita perinteisen vasemmiston hellimiä periaatteita, kuten maksutonta koulutusta, puoli-ilmaista terveydenhoitoa ja hyvää sosiaaliturvaa Suomen kansalaisille, mutta identiteettipoliittinen nurkkakuntaisuus ja ilmastosissien kiilusilmäisyys ovat sulattaneet ajatteluperinteestä pois sen kriittisyyden ja itsekriittisyyden, josta vasemmistolaiset aiemmin kehuivat itseään.

Hereillä ja valveilla oloa korostavat woke-aktivistit eivät ilmeisesti ole kyenneet ymmärtämään edes sitä, kuinka heidän oma poissulkemisen politiikkansa tuottaa ulkopuolisuutta, jonka vuoksi ”FOMO:sta” (fear of missing out) on tullut läpi sosiaalisen median levinnyt slangisanaston meemi.

Moraalisen karisman keruu ja alarmismi ovat vaarallisia toimintamuotoja. Ne turruttavat, eli jos aina huutaa ”susi siellä ja susi täällä”, kukaan ei lotkauta korviaan, kun susi on oikeasti paikalla (aktivistien varjelema eläin sekin).

Poliittisen korrektiuden partiointi haavoittaa kansalaisluottamusta ja perusoikeuksia. Kyseisen toiminnan kautta tuotetaan katkeruutta, lööppejä, mainetuhoja, outsidereita ja julkisia ruumiita.

---

Päivitys 18.12.2025: Poliittisen hybridivaikuttamisen välineeksi missikohu päätyi, kun kiinalaiset alkoivat opettaa Suomelle ihmisoikeusasioita – oma lehmä ojassa tietenkin. Nostamalla sinänsä mitättömästä ilveilystä rasismikohun Suomen valtavirtamediat tulivat osoittaneiksi, että niiden toimittajat eivät ymmärrä informaatiosodankäynnin olemusta.

He ymmärtävät enintään sen, kuinka liata omaa pesää haukkumalla suomalaisia ihmisiä ”rasismista”, mutta niin tehdessään he liikkuvat ritisevillä jäillä. 

Skandaalijournalismi noudattelee nykyisin kaavaa, jonka totesin mediatutkimuksissani Totuus kiihottaa (2020) ja Pavlovin koirat (2022).

1) Ensin joku sanoo tai tekee sosiaalisessa mediassa jotain jonkun mielestä ”sopimatonta”. 

2) Sen jälkeen perussuomalaiset osoittavat, että ”epäsoveliaana” pidetty olikin vain mitä tavallisinta ja pohjimmiltaan mitätöntä performointia. 

3) Sitten woke-aktivistit ja muut ammattipöyristyjät välittävät asian valtavirtamedioiden tietoon.

4) Ratkaiseva teko tapahtuu, kun valtavirtamedioissa toimivat vasemmistosissien apulaiset tekevät asiasta väärin perustein skandaalin kyseenalaistaakseen perussuomalaisten maineen. 

5) Lopulta mediat levittävät kohua tahallaan syyttääkseen perussuomalaisia ”Suomen kansainvälisen maineen turmeltumisesta”, vaikka ”journalistit” itse tekevät mainetuhot tuolle perin ideologiselle ja silmät valheesta vetistäen synnytetylle ”maakuvalle”.

6) Aivan lopuksi ja uuden kohun aluksi keskustellaan televisiossa siitä, miten olla soveliaasti eri mieltä siitä, millä tavalla on soveliasta olla eri mieltä, ja palataan kohtaan 1.

Koomisinta on, että kauneuskuningattarelta lipsahtaneen lapsekkaan vinksahduksen seurausvaikutuksena pääministeri Petteri Orpo (kok.) laukkaa pitkin maailmaa aisakellot helkäten, pyydellen anteeksi ja pyllistellen perussuomalaisille, joiden oletetaan kestävän hulluimmatkin näytökset.

Ei tullut mieleen vaatia anteeksipyyntöjä kaapeleita katkoineilta kiinalaisaluksilta tai uiguurien ihmisoikeuksia polkeneilta kiinalaisilta?

Olisi mielenkiintoista tietää, milloin Petteri Orpo ja muut poliitikot vaativat medioita pyytelemään anteeksi sitä, että toimittajat rakensivat tyhjästä kansainväliset mittasuhteet saavuttaneen kohun.

Nähdäkseni syväpöyristyminen on joka tapauksessa pelkästään mediatason ilmiö, ja käytännön ihmissuhteissa luottamus edelleen vallitsee kansanryhmien kesken. 

Henkisen itsenäisyyden osoittaminen

Pari perussuomalaista kansanedustajaa (Teemu Keskisarja ja Sheikki Laakso) ilmoittivat osallistuvansa 612-kulkueeseen tasavallan presidentin juhlavastaanoton sijasta. He kai ajattelivat, että heillä on oikeus säästää frakin vuokrauskuluissa ja jaloitella hieman.

Valtavirran uutismediat aloittivat välittömästi myllytyksen, jossa kansanedustajien poikkeamista ruodusta alettiin nimitellä äärioikeistolaisuudeksi ja kansallismielisyydeksi.

Toimittajien kuoroa säestämään hankittiin lausumia vihervasemmistolta, Kepulta ja Kokoomukselta, joiden mukaan 612-tapahtuma on ”fasistinen”, ”natsimarssi” ja vähintäänkin ”äärioikeiston mielenosoitus”.

Huvittavaa on, että moittijat ovat yhtä kaukana moitituista kuin moititut moittijoistaan, joten myös ”äärioikeiston” haukkujat ovat itse ääriajattelijoita.

Kun Vasemmistoliiton tuore kansanedustaja Li Andersson protestoi pukuloistoa ja jätti Linnan juhlat väliin vuonna 2015, media suitsutti ratkaisua hienoksi eleeksi ja huomaavaisuudeksi yleistä ryysyläisyyttä kohtaan. 

Yleisen ryysyläisyyden väsymätön kuvaaja Aki Kaurismäki taas kieltäytyi kutsusta useaan kertaan muun muassa sillä verukkeella, ettei hän viitsi nousta kotisohvaltaan, koska oli ”matkoilla Mellunmäessä” ja ”samaan aikaan taitaa tulla joku jääkiekkomatsi”.

Kun Keskustan varapuheenjohtaja Hannakaisa Heikkinen kieltäytyi kutsusta vuonna 2019, hän perusteli ratkaisuaan vastalauseena Jenni Haukion kommenteille, jotka koskivat tuotantoeläinten elinoloja. Akavan taannoinen puheenjohtaja Sture Fjäder puolestaan jätti kutsut väliin, koska hänen kissansa kuoli.

Tieto-Finlandialla 2023 palkitun Magdalena Hain sallittiin meuhkata Ylen verkkojutussa kieltäytyneensä Linnan juhlista vastalauseena perussuomalaiselle puolueelle ja erityisesti Wille Rydmanille, joka oli esitellyt keski-ikäiselle miehelle poikkeuksellista seksuaalista markkina-arvoaan feministien vihaamalla menestyksekkäällä tavalla.

Kaikki julkisuudessa nähdyt verukkeet ovat olleet protesteja kekkereiden yleistä pinnallisuutta ja luokkaluonnetta vastaan, tai ne ovat kummunneet kiistellyistä ajankohtaisaiheista, jotka nykyinen woke- ja cancel-aktivismi on korottanut potenssiin.

Myöskään Hain kannanotto ei ilmaissut mitään muuta kuin sen, että hänen saamansa kirjallisuuspalkinto oli poliittinen tuen osoitus kirjailijalle. Hän ei tullut omassa neroudessaan pohtineeksi, kuinka tylyä kutsun esittäjää kohtaan oli se, että hän sillä tavalla käytti Linnan juhlia ja kieltäytymistään vipuna toista tahoa vastaan esittämäänsä ilkeilyyn.

Mediat hehkuttavat ja palkitsevat julkkisten julkeutta ”kansalaisrohkeutena” silloin, kun sillä edustetaan vihervasemmiston ikuista kapinaa (joka myös tehokkaasti uusintaa protestanttien omaa alamaisuutta).

Sen sijaan irtiotot EU-liekanarusta, monikulttuuri-ideologiasta, ilmastoaneiden rahoituksesta, maahanmuuton lietsonnasta, poliittisesta korrektiudesta, feminismistä ja muusta tasapäistämisen politiikasta koetaan uhkiksi, koska niihin liittyy todellista merkitystä.

Todellinen ongelma ei ole mikään osallistuminen johonkin kulkueeseen.

Ongelma on, että mediassa länkytellään siitä, kuinka itsenäisyyspäivää pitäisi tai saisi vietää, vaikka tärkeämpää olisi käsitellä kysymystä, miksi itsenäisyytemme on menetetty ja miksi kansainväliseen toimintaan – kuten EU-maksuihin, velkaunioniin, maiden välisiin tulonsiirtoihin, ilmastoaneisiin ja ulkomailta ohjattuun asevarusteluun – kulutetaan järkyttävän paljon valtiollisia verovaroja niin, että ne ovat jo tyystin loppuneet ja valtiomme on ikuisessa velkahirressä voimatta irtautua siitä mitenkään muutoin kuin EU:n sisäisellä sodalla.

Tämä on todellinen ongelma.

Mielestäni kaikkien kansanedustajien pitäisi osallistua 612-kulkueeseen, vähintäänkin silloin tällöin, mikäli on varaa jättää presidentinlinnan pullat syömättä.

612-kulkueeseen osallistuminen on hyvä tapa osoittaa älyllistä itsenäisyyttä maassa, jonka kansallispäivä muutoin koostuu feministien parjaamasta ”äijäölähtelystä” ja siitä, että Tuntematon sotilas tulee televisioruutujen kautta Suomi-konepistooli rätisten olohuoneisiimme.

Poliittinen eliitti on pääministerin johdolla katkera siitä, että muutama rohkelikko ei antaudu jonottamaan nobodyna Linnan juhliin vaan toimii, kuten suurin osa kansalaisista, eli päättää tekemisistään itse.

Vallan höpsöä on, että kansalaisten itsenäisyyden juhlintaan puuttuu Suojelupoliisi, jonka mukaan kiisteltyyn tapahtumaan ei pitäisi osallistua, koska ”612-kulkueessa on äärioikeistolaisia osallistujia”. Kannanotto on käsittääkseni perustuslaillisen kokoontumis- ja yhdistymisvapauden vastainen ja edustaa mielipiteenvapauden ja ilmaisunvapauden vastaista asennetta.

Kaikissa avoimissa tapahtumissa saattaa olla kaikenlaisia osallistujia.

Vaikuttaa kuin poliittisessa poliisissa oltaisiin kansalaistottelemattomia, kun siellä ei noudateta kansalaisten valitsemia toimintatapoja, kansanedustajien tekemiä päätöksiä ja demokraattisen eli kansanvaltaisen yhteiskunnan arvoja ja periaatteita. 

Niin sanotun itsenäisyyden kunniaksi ihmisiä viedään Suomessa Linnasta linnaan.

Itsenäisyyspäivästä on kehkeytymässä kansallisten juurien ja identiteetin etsimisen kulttuuritapahtuma, kun sekä kansallismieliset että vasemmistolaiset nuoret järjestävät keskustakirjasto Oodissa keskenään kilpailevat lukupiirit.

Graffititaiteilijana kunnostautunut vasemmistoliittolainen apulaispormestari Paavo Arhinmäki kannustaa aktivistejaan tukkimaan kirjaston, ”jotta fasisteille ei jäisi tilaa”. Vihreän veteraanikansanedustajan Osmo Soininvaaran puoliso, kirjastonjohtaja Anna-Maria Soinivaara, puolestaan torppaisi kansallismielisten tilavarauksen vedoten poliittisen toiminnan kieltäviin järjestyssääntöihin, mutta hänen harmikseen kirjasto ei voi estää asiakkaita varaamasta kokoustiloja yksityishenkilöinä. 

Kirjasto ja Supo voivat nyt kilpailla keskenään siitä, kumpi kunnostautuu paremmin ideologisessa valvonnassa.

Tätäkään kohua tuskin olisi ilman valtavirtamedian örvellystä ja trollitehtailua, vaan itsenäisyyspäivää vietettäisiin sulassa sovussa muutaman kansanedustajan poiketessa jonosta ja vaeltaessa edustamaan kansaa sankarihaudoille – kristallikruunujen alla vellomisen sijasta.

Sopu on ilmeisesti valtamedian lietsomalle kulttuurisodalle kielteistä. Median nostamaa kohua parempaa ilmaismainosta 612-tapahtuma tuskin olisi voinut saada. 

Tapahtuman hyödyllisyydestä sinänsä minulla ei ole korkeaa kuvaa. Se edustaa patavanhoillisuutta ja taaksepäin katselemista, vaikka tarvittaisiin eteenpäin menemistä. Hyvin ovat asiat Suomessa, jos suurimman vaaran muodostaa sankarivainajien muisteleminen!

Ilahduttavaa tässä on, että media ja viranomaisvalta tuottavat ennen pitkää ratkaisun sotaveteraanipulaan. Kun sotaveteraanit käyvät vähiin Linnan juhlista, toimittajat ja viranomaiset lietsovat kansalaisten välille sisällissodan, josta syntyy uusia veteraaneja.

Kunniaa ja mainetta ei kerry möyrimällä kylkimyyryssä Linnan parketilla vaan poikkeamalla poliittisen eliitin kaviaarijonosta ja kerryttämällä pääomaa muussa julkisuudessa.

Olemassa oleminen on havaituksi tulemista sosiaalisessa mediassa.

---

Päivitys: Sheikki Laakso kyykkäsi ja perui osallistumisensa 612-tapahtumaan.

Hän ei miellyttänyt kriitikoita

Vesa-Matti Loirin menehdyttyä viime viikolla lehdet julkaisivat monisivuisia erikoisliitteitä, ja kynnelle kykenevät mediat koettivat mehustaa tapahtumasta kaiken irti.

Näin siitä huolimatta, että Loirin esittämät hahmot Uuno Turhapurosta Tyyne Syväskökkö-Lipastiin ja Jean-Pierre Kuselaan eivät noudattaneet sukupuolipoliittista korrektiutta.

Speden kirjoittamat roolit ja repliikit olivat kriitikoiden hampaissa, ja ovat olleet tähän asti. Nykyisin niitä olisi mahdotonta tuoda televisioon tai elokuviin feministien esittämien soveliaisuusvaatimusten vuoksi.

Esimerkiksi Uuno Turhapuro menettää muistinsa -elokuvasta tuttu Uunon sukupuolenvaihdos tuomittaisiin todennäköisesti transsukupuolisuuden pilkkana!

Sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei saa vapaasti satiirisoida, ironisoida ja pelleillä, ei ole sananvapautta eikä pian muutakaan vapautta. Sellainen yhteiskunta muodostuu tosikkomaiseksi ja totalitaariseksi.

Suuria persoonia tulee niistä, jotka uskaltavat rikkoa sovinnaisuutta vaativan pintakuoren. Vaikka tähän kaikkeen ei todellisuudessa vaadita edes kovin paljoa, hinta on usein kova, ja se pakotetaan maksamaan henkilökohtaisilla menetyksillä.

Vesa-Matti Loirin Turhapuro-tulkinnat ja muut komediahahmot valaisevat suomalaista mies- ja naiskuvaa paremmin kuin sukupuolen tutkijoina esiintyvien sepustukset.

Turhapuro-elokuvat sovittivat yhteiskunnallisia konflikteja, koska niissä Uunon aitous aina voitti teennäisyyden ja valheen.

Poliittinen korrektius, puupääjurisit, tasa-arvodirektiivit ja silkkipyllykriitikot muodostavat nykyisin hirveän esteen (ja samalla tietenkin myös motiivin) kaikelle luovuudelle.

Platon kirjoitti, että ihminen ei voi olla uskottavasti yhtä aikaa koomikko ja traagikko. Loirin persoonassa esiintyvä koomikon ja traagikon yhtäaikaisuus olikin seuraus komedianteon takana olevasta vakavuudesta.

Vakavuus ilmeni sitten myös hänen kaikissa muissa tekemisissään. Hän oli puolet Eino Leinosta.

Myöskään minä en harrasta mitään, vaan olen tosissani kaikessa mihin ryhdyn. Voisin kirjoittaa tekstin seuraavaan Turhapuro-elokuvaan. Sen nimeksi tulisi tähän aikaan sopivasti: Uuno Turhapuro tasa-arvovaltuutettuna. Sitä seuraisi jatko-osa: Uuno Turhapuro yhdenvertaisuusvaltuutettuna. Ja jatko-osan jatko-osa: Uuno Turhapuro valtakunnansyyttäjänä.

Vesa-Matti Loiri ei ollut esiintyvä taiteilija. Hän ei ollut myöskään näyttelijä. Se olisi vähättelyä. Shamaani hän oli.

--- 

Päivitys 19.8.2022: Kulttuuri- ja tiedeministeri Petri Honkonen (kesk.) ehdotti Loirille valtiollisia hautajaisia, kun taas valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteeri Timo Lankinen ilmoitti, että valtiollisten hautajaisten kriteerit eivät täyty, ja asia jäi auki.

Byrokraattien tahdittomuuden vuoksi sanon tämän nyt aivan selvästi: MINÄ EN HALUA ”valtiollisia hautajaisia”! Pienen pieni myönnytys ja apuraha opetusministeriön taholta riittäisi näin vielä eläessäni, ja ettei tieteellisen tutkimukseni valtiontukea perittäisi kustantajaltani pois.

Valtamedia käytti hyväkseen lapsia ajaakseen feminististä ”Suostumus2018”-aloitetta

Eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen juridisten seksisääntöjen muuttamiseksi, ja vihervasemmistolainen lehdistö iloitsi lain kiristyksestä avoimesti. Lisääväthän lain tiukennukset mahdollisuuksia myös seksiskandaaleilla ratsastamiseen, joka on toimittajien leipää.

Naisjärjestöjen ja ”Suostumus2018”-aloitteen pohjalta muokattu lainuudistus on ollut perusjuuriltaan juntturalla jo siksi, että seksuaalisuuden omaan olemukseen sisältyy pyrkimys ylittää sovinnaisuuden rajat.

Seksuaalinen kanssakäyminen on ylipäänsä mahdollista vain sovinnaisuusnormien rikkomisen ja kontrollin menetyksen kautta, mutta jälleen poliittinen valta koettaa laittaa seksuaalisuuden ankarampaan juridiseen valvontaan. Tämä tekee seksuaalisuuden normittamisesta perimmältään ihmisluonnon vastaisen ja dehumanisoivan hankkeen.

Kirjoitin aiheesta teoksessani Totuus kiihottaa, kun käsittelin valtamedioiden roolia seksuaalisuuden vaarallistamisessa. Ajatukseni eivät tietenkään miellyttäneet vihervasemmistolais-feminististä hallitusta, joka on pyrkinyt kriminalisoimaan seksuaalista aloitteellisuutta miesoikeuksien tappioksi. Kirjani luvusta 11 seurasi moraalipaniikki, sillä tutkimukseni on filosofinen ja noudattelee vain ja ainoastaan tieteellistä lähestymistapaa eikä normatiivis-sovinnaista arvokoodistoa.

Perussuomalaisessa puolueessa puolestaan järkytyttiin, koska kirjani ei edustanut seksuaalista ahdasmielisyyttä. Siellä ilmeisesti luultiin, että vastustaessani normiruuvien kiristämistä vaadin niiden höllentämistä pois kierteiltään. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse.

Paha vain, että myös oppositio on nyt rynnännyt yksissä tuumin kansalaisia kurittamaan tarkoitettujen lain kiristysten taakse. Myös Perussuomalaiset on saatu syömään hallituksen kädestä sen seksinvastainen ”Suostumus2018”-aloite. Miksi näin on?

Valtavirtamediassa, oikeusministeriössä ja maan hallituksessa on keksitty, että vihreiden feministien alulle panema ”Suostumus2018”-hanke voidaan saada näyttämään ”vastaansanomattomalta”, kun raiskauslainsäädännön kiristämistä ajetaan lastensuojelun verukkeella.

Näyttöinä tästä ovat esimerkiksi Helsingin Sanomien kesällä 7.7.2020 julkaisema ja toimittaja Susanna Reinbothin kirjoittama lehtijuttu sekä aiheeseen 8.7.2020 liitetty pääkirjoitus. Niissä sekoitettiin vihreiden puolueideologiaa vastaavalla tavalla kaksi eri asiaa: raiskauksia koskeva yleislainsäädäntö ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Nämä ovat kuitenkin eri ilmiöitä ja myös rikoslain kaksi eri asiaa.

”Suostumus2018”-hankkeessa on kyse perimmältään aivan muusta kuin pyrkimyksestä vastustella lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Hankkeella esimerkiksi tehdään sinänsä laillisten pornokuvien lähettelystä ”seksuaalista ahdistelua” ja sitä kautta rangaistavaa. Tätäkin tavoitetta ajettiin läpi lastensuojelulla ratsastaen.

”Suostumus2018”-aloitteella myös käännettiin todistelutaakkaa: kun todistelu suostumuksen puuttumisen tai sen olemassaolon puolesta on käytännössä mahdotonta, joutuvat epäillyt osoittamaan, että mitään raiskausta ei ole tapahtunut. Tuomioihin riittää helposti vain uhrina esiintyvän ilmoitus oikeudelle.

Seksuaalisen normiruuvin kiristämisessä ei ole kyse vain ”koskemattomuuden suojan” vahvistamisesta vaan seksuaalisen ahdasmielisyyden levittämisestä ja seksin keinotekoisesta vaarallistamisesta – käyttäen verukkeena lastensuojelua.


Miksi lapsia ei pidä sekoittaa feministien miesvastaiseen hankkeeseen?

Miten asia sitten on? – Lakia ei tarvitse lasten osalta kiristää eikä muokata ”vapaaehtoisuuden puuttumista” korostavaksi, sillä alaikäisten tapauksessa ei syytteiden nostaminen ole nykyisenkään lain voimassa ollessa asianomistajien oman harkinnan varaista.

Lainuudistusta ei siis tarvita, sillä nykyisenkin lain mukaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on virallisen syytteen alainen rikos, jonka syyttäjä joutuu viemään oikeussaliin riippumatta osapuolten omasta tahdosta. Näin on silloinkin, kun alaikäisen oma tahto olisi syytteen nostamisen vastainen.

Jo tämä riittää osoittamaan, että ”Suostumus2018”-hankkeella ei edistetä seksuaalisen kanssakäymisen vapaaehtoisuutta vaan päinvastoin: pidätetään ihmisten seksuaalisia potentiaaleja valtion omaisuudeksi ja viranomaisvallan haltuun. Nimenomaan tämä on vastoin länsimaiseen itsemääräämisoikeuteen liittyvää self-ownershipiä eli käsitystä, että yksilöt omistavat itse keholliset ja henkiset potentiaalinsa.

Lapsiin liittyvän argumentaation ei tulisikaan olla lain uudistamisen pääsisältönä, mutta ministeriön työryhmässä lapsiarvoista on yritetty tehdä veruke kaiken seksuaalisen kanssakäymisen kiristelyyn ja kuristeluun. Näin on ilmeisestikin siksi, että hanke näyttäisi myös Perussuomalaisten kannalta hyväksyttävältä.

Puolueen tavoitteenahan on pitkään ollut lasten seksuaalisen hyväksikäytön vähentäminen. Palaankin asiaan kirjoitukseni seuraavissa luvuissa, kun selvitän, miksi tätä sinänsä perusteltua tavoitetta ei voida edistää lainuudistuksella, jolla kiristellään aikuisten välisen kanssakäymisen normeja.

Hallituksen ja oikeusministeriön tavoitteena näyttääkin olevan ajaa läpi kokonainen kasa erilaisia naisrauha-aloitteita käyttämällä hyväksi lapsia, tässä tapauksessa siis ”lastensuojelun” siivellä. Retorisesti etevää ehkä, mutta moraalifilosofisesti ei lainkaan kestävää.


Suostumus-hankkeella ahdistellaan tavallisia suomalaisia miehiä

Lainuudistuksen vaikutukset kohdistuvat etupäässä tavallisten suomalaisten aikuisten kanssakäymiseen. Toivonkin, että lukijoilta löytyisi malttia ymmärtää ajatuskulkuni, joilla osoitan, että lastensuojelu on vain tekosyyn asemassa ajettaessa feminististä hanketta. Hankkeen todellinen tavoite on aikuisten välisen seksuaalisen aloitteellisuuden tukahduttaminen ja kriminalisointi, joka kohdistuisi etenkin miehiin. ”Miestähän ei voi raiskata” (Jörn Donner).

Palautetaanpa mieleen, mistä suurin osa lainuudistuksen motiiveista kumpusi. – Aivan oikein: Lähi-idästä tulleiden turvapaikanhakijoiden tekemistä lapsiraiskauksista.

Niiden vuoksi muiden muassa Espanja, Iso-Britannia, Ruotsi ja Saksa – jotka ovat maahanmuutosta pahimmin kärsineitä maita – ovat jo kiristäneet lakiaan ja saattaneet voimaan suostumushankkeen kaltaiset normit.

Ne ovat kuitenkin kääntyneet kahleiksi kantaväestön omaan käyttäytymiseen, eikä niillä ole ollut juuri mitään vaikutusta maahanmuuttajien tekemiin rikoksiin.

Selityskin löytyy: intohimorikoksia tehdään perimmältään muista syistä kuin järkiperäisen seurausharkinnan pohjalta. Niinpä myös oikeusministeriön hiljattain julkaisemassa arviomuistossa 7/2018 todettiin (s. 32), että rangaistusasteikon kiristämisellä ei ole ollut vaikutusta intohimorikollisuuden esiintyvyyteen.


Pitäisi torjua haittamaahanmuuttoa eikä kiristää seksuaalinormeja

Mihin sitten pitäisi puuttua? – Vastaukseni: lapsiin kohdistuvan seksuaalisen hyväksikäytön ja raiskausten yleisen esiintyvyyden nousu johtuu Suomeen tulvineesta haittamaahanmuutosta.

Näin ollen reaktion pitäisi kohdistua vaikuttavaan juurisyyhyn. Pitäisi siis estää sellaisten ihmisten tuloa tänne, joiden rikoksentekoalttius tiedetään tilastollisesti toistakymmentä kertaa kantaväestöä korkeammaksi. Valtavirtamedia on myös itse joutunut nämä erot raportoimaan.

Ei siis pitäisi tuomita ankarammin raiskauksia vaan estää tänne saapumasta raiskaajia. Raiskausrikoksen tehneitä pitäisi myös poistaa maasta. Vaikutuksen pitäisi kohdistua aiheuttaviin syihin, eikä pitäisi kiristää seksuaalinormeja yleisesti.

Nimittäin jos ihmisten päähän jatkuvasti taotaan viranomaisviesteillä ja valtamedian toitotuksella sitä, kuinka ”pahaa” ja ”epäilyttävää” kaikki seksi on, myös kantaväestöön kuuluvat kunnon ihmiset lopettavat seksuaalisen kanssakäymisen. Psykologinen vaikutus on tuhoisa.

Olennaista ”Suostumus2018”-hankkeessa on, että sillä on vedetty matto kaikenlaisen seksuaalisen aloitteellisuuden alta. Ajatelkaa nyt: pornokuvan lähettämisestä rikos, viattomasta flirtistä rikos ja niin edelleen. Eräs professori tuossa jo pohtikin, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi ryhtyä, jos sitä ei saa enää edes ehdottaa, vaan sekin tuomitaan ahdisteluna.

Juuri sitä rataa syntyy sosiaalisessa mediassa epätoivoaan tilittäviä incel-miehiä ja seksuaalisilla markkinoilla itsensä ylihinnoittelevia tai -arvottavia naisia, jotka kyräilevät kaikkia ja joita kaikki  karttavat. Siksi ei ole ihme, miksi ”suomalaisten oma syntyvyys on vajonnut nälkävuosien tasolle”.

Viimeksi mainitusta lauseesta olen kiitollinen eräälle mediatutkimustani esilukeneelle Suomen Perustan vaikuttajalle, ja antauduinkin laittamaan sen samassa muodossa kirjani sivulle 240. Olemme siis samaa mieltä!

Seksin vähentymistä länsimaissa ihmettelee huuli pyöreänä myös Helsingin Sanomien toimitus Yhdysvalloista saatujen näyttöjen perusteella.
 
No, eipä suomalaisten syntyvyydellä näy pidettävän väliä, kun ”uudet sukupolvet” tulevat. Perverssiä on, että median kielessä ”nuoret” ja ”maahanmuuttajat” ovat alkaneet merkitä samaa, ja niitä käytetään huolettomasti toistensa synonyymeinä. He kyllä lisääntyvät.


Suostumus-hankkeella kylvetään feminististä ahdasmielisyyttä

Suostumus2018-hanke on yhtä perusteeton kuin kaksiarvoisen sukupuolieron kiistämiseen tähtäävät lakihankkeet, joilla yritetään repiä suomalaisten henkilö- ja muut sukupuolieroa osoittavat paperit. Mikäli sukupuoltakaan ei saa enää kysyä mutta ei myöskään olettaa, mitä asiasta oikein pitäisi ajatella?

Myös Perussuomalaisessa puolueessa kannattaisi herätä huomaamaan, mitä hallitus on nyt ajamassa ”lastensuojelun” varjolla. Oikeusministeriössäkään kukaan ei näytä olevan kiinnostunut siitä, että lainuudistuksen takana oleva vihervasemmisto on ajamassa sukupuolen korjaushoitoja alaikäisille, siis ihmisille, joiden sukupuoli-identiteetti on vielä kehittymätön.

Siitä olisi syytä olla oikeasti huolissaan, niin kuin olenkin kirjani Totuus kiihottaa sivuilla 229–234. – On tainnut jäädä tuokin kohta useimmilta lukematta tai ymmärtämättä. Feministien julistuksissa kaksiarvoinen sukupuoliero tunnustetaan merkityksilliseksi aina, kun he pyrkivät edistämään sukupuolen vaihtamista tai korjaamista toiseksi. Mutta matkalla tasa-arvoon he yrittävät häivyttää sukupuolieron kaksiarvoisuuden ja siitä johtuvat biologiset ominaisuudet kokonaan pois väittämällä, että sukupuoliero ei saa merkitä mitään esimerkiksi työelämässä. Melkein on kuin selittäisi tasauspyörästön toimintaa.

Mutta takaisin lainuudistukseen. Raiskauslainsäädännön kiristämisen vaikutukset kohdistuvat tavallisiin suomalaisiin ihmisiin ja erityisesti heidän nais–mies-suhteisiinsa, joissa kärsitään jo nyt feministien ylivallasta. Näyttönä tästä ovat alistuvan cuck-mieskulttuurin syntyminen ja ”miestapaisuudeksi” haukutun aloitteellisuuden halveksunta mediassa.

Feministen harjoittamaa sosiaalista syyllistämistä, nälvimistä, nalkutusta ja henkistä väkivaltaa ei kukaan näytä tunnistavan seksuaaliseksi ahdisteluksi – pois lukien ehkä Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittaman teoksen Mies vailla tasa-arvoa (Tammi 2007) useat mieskirjoittajat.

Myös miesasiamiehuudesta on tullut vain käänteistä feminismiä, joka kerjää, alistuu ja äestää järjestöjyränä feministien miehittämässä tasa-arvohallinnossa. Tasa-arvopolitiikan feministisen kallistuman puolestaan todisti tohtori Pasi Malmi väitöskirjassaan.

”Suostumus2018”-hankkeella ja sitä myötäilevällä lainuudistuksella siis poljetaan miesten kulkusia, sillä mies on fysiologisesti se, joka heteroseksissä useimmiten tekee työn ja on sitä kautta se aloitteellisempi ja syyllistetympi osapuoli.

Kun tuloksena aloitteellisuudesta on pelkkiä sähköshokkeja, aloitteet sammuvat ennen pitkää pois, ja tuloksena on kurjuutta sekä kosmonautinkovia tasa-arvolla tykittäviä tätinaisia, jotka potevat seksuaalista tyydyttymättömyyttä hapan ilme naamallaan.

Keskusteluista näyttää puuttuvan myös oivallus, että seksuaalimoraalia ei koskaan voida luoda ulkoisten normien, uhkien, pakkojen eikä rangaistusten varaan, vaan asioista päättävät aina yksilöt tapauskohtaisesti oman käyttäytymisensä pohjalta.

Seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvien normien ei pitäisi kuulua eduskunnalle eikä julkiselle vallalle lainkaan, sillä kyse on syvälle yksityisyyden piiriin ulottuvasta asiasta. Mitä enemmän asiaan puututaan poliittisesti, sitä pahemmiksi myös asiaan liittyvät mahdolliset ongelmat kärjistyvät, joten eduskunnan osoittama lainsäädännöllinen, kurinpidollinen ja normatiivinen lähestymistapa on kaikista mahdollisista tarkastelutavoista psykologisesti typerin.

Nähdäkseni tähänastinen raiskauslainsäädäntö on ollut kohdallaan, eikä sitä olisi ollut tarvetta muokata. Myös rangaistusasteikon kiristäminen on turhaa, sillä nykyisinkin asteikosta sovelletaan lähinnä sen alapäätä – yläpäätä ei käytetä juuri ollenkaan (älköön kukaan ymmärtäkö tätä kaksimielisesti).

Seksin jatkuvasta vaarallistamisesta puolestaan kirjoitti etevästi Sexpo-säätiön toiminnanjohtaja Tommi Paalanen käytännöllisen filosofian väitöskirjassaan.

Arkistokuvaa: heteromies Tommi Paalanen ja allekirjoittanut populistisesti vapaamielisessä hyväntekeväisyystapahtumassa. Kuvani saa painaa vaikka Vinlayssonin lakanoihin.

Ajan siis avoimesti myös heteroiden etuja ja asioita, sillä olenhan aina sorrettujen puolella. Juuri se on sitä identiteettipolitiikkaa ja intersektionaalisuutta. Mitä nämä käsiteturilaat sitten oikein ovat? – Katsokaa mediatutkimukseni Totuus kiihottaa luvusta 12.


Varsinainen helmi

Muun muassa edellä mainitsemistani syistä ”Suostumus2018”-hanketta ei olisi pitänyt edistää eikä hyväksyä, ja kirjoitinkin uudistusta vastaan muun muassa täällä. Oikeudellisten vaikutusten pitäisi kohdistua rikosten tekijöihin eikä kiristää kaikkea seksuaalisuutta koskevaa normistoa yleisesti. Tämä merkitsee ensinnäkin, että nykyistä lainsäädäntöä pitäisi soveltaa täsmällisemmin ja kohdennetummin, ja toiseksi: Suomeen ei pitäisi päästää rikoksia tekeviä ryhmiä, ja heitä pitäisi heitellä täältä lennokkaammin pois. Normien kiristysten kurjat syyt ovat maahanmuutto-ongelmassa.

Kaikki ovat varmasti tietoisia siitä, että Suomessa ei vielä parikymmentä vuotta sitten tunnettu muun muassa sellaisia ilmiöitä kuin joukkoraiskauksia. Ne olivat äärimmäisen harvinaisia, ja myös lasten seksuaalinen hyväksikäyttö oli pedofilian merkityksessä verraten harvinainen rikos, ja sairausluokitus sillä on edelleen.

Sen sijaan joukkoraiskauksilla ja alaikäisten nuorten seksuaalisella hyväksikäytöllä on ilmeinen yhteys rikoksia tehneiden kulttuuriin, jossa sillä on rituaalinen ja ulkomaalaisten miesten valtaa osoittava merkitys. Ilmiötä pidetään uutena ja käsittämättömänä juuri siksi, että sen yhteyttä erääseen vieraaseen kulttuuriin ja uskonnolliseen perinteeseen ei tunneta, tunnisteta ja tunnusteta.

Suomessa menetellään Espanjan, Britannian, Saksan ja Ruotsin tapaan sokeasti, mikäli vain yleisesti kiristetään sinänsä moitteetonta ja vapaamielistä seksuaalikultturiamme rajoituksilla, jotka kääntyvät viime kädessä kohti meitä itseämme, toisin sanoen kantaväestöä, vastaan. Tiedämme toki muutenkin, miten täällä tulee elää. Funktionalistisen käsityksen mukaan kansan omaa käyttäytymistä tulisi pitää ohjenuorana myös muodollisille normeille, ja juridisten normien hyväksyttävyyden perusta on juuri kansan omassa käyttäytymisessä, sillä missään muussakaan se ei voisi kansanvaltaisessa valtiossa olla.

Sen sijaan jatkuvalla seksuaalisten vapauksien pois korventamisella tuhotaan myös feminismin 1970-luvulta asti aikaansaamia myönteisiä tuloksia. Ajoista, jolloin feministit polttivat pikkupöksyjään seksuaalisen vapauden puolesta, on taannuttu kauas, kun feministit vaativat nyt seksuaalista käyttäytymistä huurteeseen vain siksi, että heidän maahamme peräämät seksuaalirikolliset saataisiin kuriin. – Ei mitään ristiriitaa havaittavissa?

Ongelma on tullut ulkopuoleltamme maahanmuuton ja monikulttuuri-ideologian muodossa. Vieraisiin kulttuureihin liittyvät käytännöt ja tavat ovat johtaneet konformismiin, eli yhteensovittamisen paineeseen, joka näkyy normien ankaroittamisena. Näin on jälleen saatu kurjaa näyttöä siitä, miten maahanmuutto ja monikulttuuri-ideologia eivät lisää vapauksia vaan vähentävät niitä luoden painetta kulttuuriseen monoliittiin, toisin sanoen yksiarvoisuuteen, joka on totalitarismin muoto.

Sokerin asemasta näiden ajatuskulkujen pohjalta löytyy todellinen helmi. Nimittäin seksuaalisten normien kiristäminen ajaa ulkomaalaisten seksuaalirikollisten etua. Syyllistyttyään Suomessa raiskauksiin he joutuisivat omassa maassaan hirsipuuhun, ja juuri tämä seikka estää palauttamasta heitä kotikonnuilleen.

Nimittäin Suomesta ei saa palauttaa ketään minnekään, missä on kuolemanuhka olemassa. Näin osoittautuu, että heidän suorastaan kannattaa rötöstellä Suomessa, sillä se takaa heille oleskeluoikeuden täällä, eikä myöskään Maahanmuuttovirasto voi tehdä enää mitään heidän palauttamisekseen lähtömaihinsa. Mitä ankarampia rangaistukset ovat, sitä paremmin on hotellihuone taattu. Etevää rikollisten asianajoa tämäkin, mutta vihervasemmistohan osaa.


Aikuiset eivät tarvitse lapsenvahteja

Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla, ja ankara sanktiointi saattaa lopulta ohjata myös tavallisia kansalaisia syyllistymään rikoksiin. Kun kaikki on määritelty rikolliseksi, välinpitämättömyys kasvaa, ja yhteiskunnanvastaisuus voidaan kokea myös myönteisenä. Näin rikollisuus, kuten seksin ehdottaminen, saatetaan kokea jälleen suositeltavana!

Se näet viestittää, että ihminen on haluttava, himoittava ja jopa kaunis. Mikä rikos! – Ainakin rumien ja ei-haluttujen kadehtijoiden mielestä.

Ikävää on, että poliittisessa hallinnossa, mediassa ja myöskään Perussuomalaisessa puolueessa ei ole kyetty ymmärtämään tiettyjä yhteiskunnallisia kausaaliyhteyksiä tai niiden puuttumisia. Asiat eivät suju läheskään aina niin, että jonkin normin kiristäminen johtaa automaattisesti toivottuun käyttäytymisvaikutukseen. Se voi johtaa jopa toiveiden ja odotusten vastakohtiin.

Siksi ei pidä toimia niin, että asiat vain vaikuttaisivat hyviltä ja tehokkailta, vaikka ne eivät tosiasiassa niin tee. Toiveiden ajatuminen sisäisiin ristiriitoihin puolestaan on ideologisen ajattelun tunnusmerkki.

Tiedän kyllä, että Perussuomalaisen puolueen tavoitteena on ollut eliminoida lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta ”Suostumus2018”-aloitteen mukainen lakiesitys ei sitä tavoitetta edistä. Päämäärä voi olla kannatettava, mutta menetelmä on väärä. Vaikutukset kääntyvät lähinnä vastustamaan suomalaisten aikuisten keskinäistä seksuaalista aloitteellisuutta.

Poliitikkojen kannanottoja näyttää leimaavan oletus, että kaikenlainen seksuaalisuuden rajoittaminen ja kieltely ovat hyväksi.

Kyseessä on kuitenkin assosiaatioharha, joka nojaa käsitykseen, että niukkuus nostaa arvoa. Tämä voi pitää paikkaansa vain kielletyn hedelmän houkutuksen kautta. Siihen viittasinkin, kun puhuin kirjassani Totuus kiihottaa pihtauspolitiikasta. Kaakaonkin hinta nousee, kun kielletään sen viljeleminen, ja löysätkin banaanit näyttävät hyviltä, kun parempia ei saa tuottaa. Mutta olisi mielenkiintoista tietää, mitä kansa ajattelee tästä.

Myöskään kaikki seksuaalinen kanssakäyminen ei ole välttämättä hyvää, eikä elämä ole Eldorado, mutta suomalaisten keskuudessa ei uhkana ole nähdäkseni koskaan ollut liiallinen vapaamielisyys. Varaa kontaktien luomiseen on, ja perusteet esitin yksityiskohtaisesti jo valemediaan kohdistamassani tutkimuksessa. Siitä olen täysin varma, että mikään sensuroiminen ei varmasti edistä yhteiskunnallista hyvää.

Kukkaselta ei kysytä suostumusta. Kimalainen toteuttaa luonnon käskyä.

Mikäli ihmisten luonnollinen käyttäytyminen (kuten seksi ja siihen liittyvä aloitteellisuus) tehdään vähä vähältä rangaistavaksi, liikkumatila kapenee. Psykologiset vaikutukset ovat kielteiset, ja nautintojen kokeminen vähenee.

Myös lapsille ja nuorille annetaan signaali, että seksissä on jotain tuomittavaa ja pahaa. Tämä noudattelee tietenkin synnillisyyttä alleviivaavaa kristillistä käsitystä ihmisten luonnollisperäisestä käyttäytymisestä.

Sillä ei tulisi olla tekemistä kansallismielisen ajattelun kanssa, sillä kansallismielinen filosofia ei perustu hiekka-aavikoilta kotoisin oleviin uskontoihin vaan näkemykseen ihmisen luonnollisuudesta ja luonnonvaraisuudesta. Siihen puolestaan sisältyy myös seksuaalisuus, jolla on nautintojen tarjoamisen lisäksi tehtävänsä myös väestön uusintamisessa.

Paha sanoa, mutta feministien suostumushanke on kukkahattutätien kieltolakiprojekti, jolla karkotetaan kalat vedestä, eikä lohen loimutukseen päästä. Lakihankkeen psykologisia vaikutuksia ei ole ajateltu lainkaan. Niinpä en toivoisi myöskään lasten joutuvan elämään aikuisina yhteiskunnassa, jossa kaikenlainen seksuaalinen aloitteellisuus on tehty rikokseksi niin kuin Orwellin romaanissa, jossa Winston Smithin kiusana oli Seksinvastainen Liitto.


Sanoja ei saa syödä eikä sensuroida

Muun muassa edellä maitsemistani lähtökohdista olen vastustanut ”Suostumus2018”-aloitetta, ja laadinkin jo hankkeen tultua julki 25 kohdan luettelon syistä, joiden vuoksi Vihreiden Naisten hanketta ei pitäisi miltään osin hyväksyä. Kirjoitus löytyy täältä, täältä, täältä ja täältä.

Otin asiaan kantaa myös kiusallisen suositussa mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä, jonka luvussa 11 diskurssianalysoin parikymmentä Helsingin Sanomien ja muun valtavirtamedian juttua aiheesta.

Harmillista kyllä, argumentaatiotani ei ymmärretty tai haluttu ymmärtää, mikä osoittaa toimittajakunnan ja poliitikkojen matalamielisyyttä. Kansalaispalaute on sen sijaan ollut ilahduttavan kannustavaa, ja olenkin yllättynyt, kuinka hyvin asiaa koskevat näkemykseni ymmärrettiin politiikan kentällä aivan tavallisten ihmisten keskuudessa.

Olen edelleen täsmälleen sitä mieltä, mihin päädyin tieteellisen analyysin pohjalta mediatutkimuksessani, enkä ole kritiikinkään jälkeen nähnyt syytä muuttaa näkemyksiäni. Sen sijaan kaikkien ajattelevien ihmisten kannattaisi tulla asiassa edustamilleni linjoille.

Nähdäkseni perussuomalainen puolue teki kurjasti lopettaessaan kirjani jakelun opetusministeriön aloittaman ja Suomen Perustaan kohdistaman taloudellisen uhkailun ja kiristämisen vuoksi. Tapaus on hullunkurinen sikäli, että päivää ennen julkaisemista olimme Suomen Perustassa kaikki yksimielisiä teoksen sisällöstä ja käsittääkseni myös sen seksuaalipoliittisista osioista. Siinä valossa julkaisijan harjoittama jakelun keskeyttäminen on surkuhupaisaa sanojen syömistä.

Valtavirtamedian skandalisoitua asian itselleen tyypillisellä kohulla puolue ilmeisesti säikähti, ja imagoseikat laitettiin ajattelun edelle, tietenkin valtamedian orkestroimina. Tapaus osoitti valtavirtamedian kyvyttömyyttä aihepiiriä koskevaan filosofiseen analyysiin ja kriittisyyteen.


Tiedepoliittinen ahdistelu lopetettava ja tehtävä rangaistavaksi

Olen esittänyt teokseni opetusministeriölle tavoittelemaan tiedonjulkistamisen valtionpalkintoa. Lisäksi olen ilmoittanut kirjani kilpailemaan Kirjasäätiön Tieto-Finlandiasta ja jatkossa myös Bonnierin Suuresta Journalistipalkinnosta. Kirjani sensuroimisen ilmoitan kamppailemaan Electronic Frontier Finlandin Isoveli-palkinnosta ja Päivän Byrokraatti -palkinnosta.

Odotan tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kososelta julkista anteeksipyyntöä minulta ja Suomen Perustalta hänen harjoittamansa taloudellisen uhkailun vuoksi.

Tieteenfilosofisesti ja metodologisesti katsoen tutkimusten tuloksista pitää tutkijoiden itsensä päättää tutkimusprosessissa. Tulosten relevanssista puolestaan ei pidä päättää valtiorahoittajan alku- tai loppusanoissa saati poliittisen ministerin henkilökohtaisilla mielipiteillä, vaan tieteellisissä keskusteluissa.

Esittämieni vasta-argumenttien tukahduttamispyrkimys on ollut mielipuolista siksikin, että sensuurilla tai sen uhalla estetään yhteiskunnallisen totuuden tavoittelua sekä menetellään perustuslain vastaisesti. Taloudellinen painostus vaikuttaa kauaskantoisesti tutkijoiden haluun esittää kriittistä ajattelua. Se vaikuttaa tuhoisasti myös tieteen ja tutkimustoiminnan vapauteen.

Tasa-arvopolitiikan vääristymisestä kertoo, että jokainen tässä tekstissä mainittu feminismikriittinen tutkijamies on saanut peräänsä hyvin palkatun tätiarmeijan sanottuaan jotain kriittistä feministisen tiedepolitiikan tai naistutkimuksen puolueellisuudesta. Näin on käynyt myös filosofi Peter Boghossianin (et al.) nerokkaassa tempauksessa (aiheesta mediatutkimukseni luvussa 17 ja täällä).

Olen kirjoittanut aiheesta toistuvasti aiemmin, ja kaikki näkemykseni ovat pitkän pohdinnan tuloksia sekä seurauksia systemaattisesta ajatusjatkumosta. Esimerkiksi teoksessani Seksit selviksi (2007) osoitin kaksiarvoista sukupuolieroa kieltämään pyrkivän naistutkimuksen epätieteellisyyden, ja kirjoitus sisältyy pääpiirteissään myös kokoelmaani Filosofiset viuhahdukset. Artikkelissani ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla” (2004) puolestaan osoitin tuloaan tehneiden pervoväitöskirjojen lahot kohdat tavalla, jonka tuloksena sain feministien vesikauhuiset vaahdot naamalleni.

Vaikka mediatutkimukseni ei kohdistukaan ensisijaisesti feminismiin eikä naistutkimuksena esiintyvään tiedepolitiikkaan, on esittämäni arvostelun merkitys ilmeisesti edelleen korkea, ainakin päätellen siitä hulluudesta, jonka tuloksena tuplatohtorista on pyritty vääntämään valemediassa jonkinlainen ihmishirviön kaltainen irvikuva.

Brutaalia on, että hiljaisuutta on ollut vaatimassa alikvalifioitunut virkamies-, poliitikko- ja toimittajakunta, jolla itsellään ei ole vähäisintäkään osoitettua tieteellistä pätevyyttä. Ehkä juuri siinä näkyy se sekopäinen vyörytys, jolla punavihreä tiedehallinto on ahdistellut minua jo neljännesvuosisadan ajan.

Aiheesta enemmän

Miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?
Miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?
Miksi kenenkään ei pidä pukeutua ”Suostumus2018”-aloitteen punaviherburkaan?
25 perustetta, miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?


Kirjallisuutta

Jukka Hankamäki, Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Helsinki: Suomen Perusta [julkaisijan itsesensuroima], 2020.

---, Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia? Helsinki: Feenix, 2007.

---, Filosofiset viuhahdukset – Populaarifilosofisia tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofisista liikkeistä. Helsinki: Feenix, 2007.

Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen (toim.), Mies vailla tasa-arvoa. Helsinki: Tammi, 2007.

Henry Laasanen, Naisten seksuaalinen valta. Helsinki: Erottaja, 2008.

Pasi Malmi, Discrimination Against Men – Appearence and Cause in the Context of a Modern Welfare State. Väitöskirja. Rovaniemi: University of Lapland, 2009.

Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo, Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteiden näkökulmasta. Helsinki: Terra Cognita, 2006.

Tommi Paalanen, Vapaus ja seksuaalisuus – Tutkielmia liberaalista etiikasta. Väitöskirja. Helsinki: Sexpo-säätiö, 2015.

Jussi Halla-aho: käytännön kantilainen ja etiikan esitaistelija

Jussi Halla-aho on kirjoitustensa johdosta kantilaisen moraalifilosofian eettinen esitaistelija. Miksi? Katsotaanpa.

Ei ole pitkä aika, kun ulkoasianvaliokunnan perussuomalainen puheenjohtaja Mika Niikko pakotettiin eroamaan tehtävästään sinänsä mitättömän kohun vuoksi, joka alkoi hänen tviittauksestaan (aiheesta täällä).

Myöskään tuon penkin täyttö ei käynyt medialta ja muilta puolueilta kivuttomasti.

Perussuomalaisen puolueen ehdokas tehtävään oli Jussi Halla-aho, jota vastaan RKP alkoi vyöryttää kaivelemalla Halla-ahon klassisia blogikirjoituksia.

Ilta-Sanomien siteeraaman Eva Biaudet’n mukaan ”on huono signaali ulkomaille, että meitä edustaa henkilö, joka on syyllistynyt viharikoksiin, halveksii ihmisoikeuksia ja kokee että säädökset, joilla yritetään rajoittaa vihapuhetta, ovat hölmöjä.”

Selvempää näyttöä vihapuheesta tuskin olisi voinut saada kuin Biaudet’n oma kannanotto. Se asettuu samaan jonoon, josta on kuultu loppumatonta vaikerrusta siitä, että perussuomalaisia on olemassa tai että perussuomalaisillakin on poliittisia oikeuksia.

Valiokuntien puheenjohtajuudet on yleensä jaettu puolueiden välisillä sopimuksilla, eikä henkilövaihdoksia vastaan ole hyökätty enää eduskunnan toimikaudella. Mutta nyt RKP vei nimitysasian suljettuun lippuäänestykseen voidakseen esittää henkilökohtaisen protestin Halla-ahoa vastaan.

Mitä Halla-aho oikeastaan sanoi?

Vuoden 2006 joulukuussa julkaisemassaan blogitekstissä Halla-aho oli käsitellyt maahanmuuttajien tekemiä raiskauksia ja kirjoitti toivovansa, että raiskausten kohteeksi valikoituisi ”vihervasemmistolaisia maailmanparantajia ja heidän äänestäjiään”.

Jos asiaa ajatellaan etiikan ja moraalifilosofian näkökulmasta, Halla-ahon voi sanoa olevan käytännön kantilainen.

Eräs kaikkien aikojen merkittävimmistä filosofeista, preussilainen Immanuel Kant, ajatteli etiikassaan, että ihmisten pitäisi toimia aina sellaisen säännön tai ohjeen mukaisesti, joka sopii noudatettavaksi kaikissa tilanteissa.

Tämä kategorisena imperatiivina tunnettu lause esitetään usein muodossa: ”Toimi vain sellaisen maksiimin mukaisesti, jonka voit toivoa tulevan kaikkia koskevaksi laiksi.”

Kantilaisen etiikan taustalla puolestaan vaikuttaa niin sanottu kultaisen säännön etiikka, joka nojaa aritmeettiseen ajatteluun, eli Nasaretin miehen käskyyn kohdella toisia ihmisiä niin kuin toivoisi kohdeltavan itseään.

Voidaan siis sanoa, että Jussi Halla-aho edustaa moraalin puhtainta sydänverta toivoessaan, että maahanmuuttajien Suomessa tekemät seksuaalirikokset ja niiden ikävät seuraukset kohtaisivat niiden syntyyn syypäitä poliitikkoja itseään, toisin sanoen raiskauksia tehneiden turvapaikanhakijoiden maahantulon puolesta puhuneita poliitikkoja.

Samanlaisia esimerkkejä aritmeettisesta oikeudenmukaisuuskäsityksestä löytyy eri puolilta etiikan ja moraalin koodeja. Luonnon kosto ja Hammurabin laki, tasapainon periaate ja Jing sekä Jang.

En halua korottaa Halla-ahoa Jeesuksen rinnalle, sillä Halla-aho ei ole vapahtaja, mutta hän on ehkä pelastaja. Pelastaja, jonka kutsumuksena on säästää suomalaiset ihmiset isommilta vahingoilta.

Sen sijaan Eva Biaudet on eräs syyllinen oikeusvaltion romuttamiseen Suomessa.

Hänet muun muassa valittiin vähemmistövaltuutetun (nykyisen yhdenvertaisuusvaltuutetun) virkaan vuonna 2010 ilman laissa vaadittua ylempää yliopistotutkintoa, pelkällä valtioneuvoston erivapaudella ja kolmenkymmenen kelpoisuusehdot täyttävän ohi, minkä minä puolestani kaivan esiin hänen lopun elämänsä ajan, sillä olin yksi virantäytössä ohitetuista.

Mitä raiskauksiin ja hallituksen äskettäin tekemiin raiskauslainsäädännön kiristysesityksiin tulee, palaan niihin jonkin ajan kuluttua eduskuntakäsittelyn alkaessa. Kantani on, kuten ilmaisin jo teoksessani Totuus kiihottaa, kriittinen.

En kannata sukupuolielämän vetämistä huurteeseen enkä kansakuntamme laittamista henkisiin kahleisiin vain siksi, että tänne tuppautuu sotilaskarkureista koostuvia joukkioita, jotka tekevät täällä seksuaalirikoksia.

Ei siis pidä tuomita ankarammin seksuaalisesta aloitteisuudesta, niin kuin nyt ollaan tekemässä, vaan pitää estää tänne tulemasta potentiaalisia raiskaajia, joiden seksuaalikulttuuri on peräisin maailman sikoläteistä.

Selvitytän tutkimustoimintani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Kulttuuri- ja tiedeministerin sijainen, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen päätti laajentaa ministerin toimenkuvaa ja ryhtyi toimimaan tutkimuksen ohjaajana minulle, tietenkin täysin pyytämättä ja yllättäen.

Kuten monet ovat jo joutuneet huomaamaan, opetus- ja kulttuuriministeriö laittoi pistoolin kirjani Totuus kiihottaa julkaiseen Suomen Perustan ohimolle ja alkoi kiristää ajatuspajalta toiminta-avustuksia sen vuoksi, etten ollut ministerin mielestä noudatellut juuri hänen itsensä näkemyksiä siitä, mitä tasa-arvo ja yhdenvertaisuus merkitsevät.

Tapaus osoittaa oikeaksi sen, mitä kirjassani väitin: valtiollinen tasa-arvopolitiikka on ämmämafian korkokenkien alle tungettua naistenpalvontaa, jota jokaisen tasa-arvosta jotakin ymmärtävän olisi syytä välttää.

Täysin arvotonta ja suorastaan vahingollista kyseinen politikointi on kaltaiseni homomiehen näkökulmasta. Ministeriön harjoittamassa kiristyksessä oli kyse eräänlaisesta mielivallan ja henkisen väkivallan ilmaisusta perustuslaillista tieteen ja tutkimustoiminnan vapautta vastaan.

Jo pelkkä selvityksen kohteeksi asettaminen oli äärimmäisen typeryyden ilmaus, todellinen aasilauman mylväys, jolla byrokraatit pyrkivät päättämään filosofian sisällöistä ja osoittivat siten oman pölvästimäisyytensä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön osoitettua minua ja Suomen Perustaa vastaan tiedepoliittisen aggression olen pyytänyt oikeuskansleria selvittämään, menettelevätkö tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen (kesk.), edeltäjänsä ja seuraajansa Annika Saarikko (kesk.) sekä ministeriö hyvän hallinnon tai lain vastaisesti pyrkiessään taannehtivasti kiistämään rahoituksen ajatuspaja Suomen Perustalta sen julkaistua tutkimukseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (Helsinki: Suomen Perusta, 2020).

Julkaisen kanteluasiakirjani PDF-dokumenttina myös tässä.

Asiakirja kannattaa lukea sanasta sanaan ja ymmärtää sekä sisäistää sen argumentit ennen kuin lausuu asiasta mitään puoleen tai toiseen. Sama pätee tietenkin myös kiistelyä herättäneeseen tutkimukseeni.

Sisällön ymmärtämisvaatimus koskee etenkin sitä valtavirtamediaa, joka on antanut teoksestani ja sen motiiveista perättömän kuvan ja jonka syötteisiin myös muutamat poliitikot lankesivat kirjaa arvioidessaan.


Ministeriö on ylittänyt toimivaltansa

Käsittääkseni oikeusvaltion toteutuminen edellyttää, että julkinen hallinto ei puutu tutkimustoiminnan sisältöihin poliittisella ohjauksella eikä ministeriön harjoittamalla taloudellisella kiristyksellä.

Näkemykseni mukaan ministeri ja ministeriö ovat ylittäneet toimivaltansa ja yrittävät painostaa kirjani julkaisijaa tavalla, joka vaarantaa hallinnossa asioivien tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden, toisin sanoen PeL 6 §:n periaatteet, joihin myös ministeri itse on vedonnut kirjaani moittiessaan.

Ministeriö menettelee alun alkaen hyvän hallinnon ja tieteen vastaisesti nähdessään tutkimustoiminnan kurinpidollisena normien valvontakysymyksenä. Tutkimustoiminnan ihanteet ja normit ovat erilaiset kuin hallinnon ja politiikan ihanteet ja normit.

Näyttää siltä, että ministeriössä ei ymmärretä tieteen olemusta eikä sen poikkeavuutta konventionaalisesta ajattelutavasta lainkaan.

Kansanvaltaisessa yhteiskunnassa tutkimustoimintaa pidetään hallitukseen, median ideologisuuteen ja poliitikkoihin kohdistuvan kriittisyyden esittämisenä, eikä tutkimustoimintaa pitäisi alistaa hallituksen tai median harjoittaman arvostelun kohteeksi, kuten nyt on tapahtumassa.

Yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun ehdoton vaatimus on tutkimusten julkisuusperiaate ja esteetön saanti, ja siksi työtäni ei pidä haudata missään hallinnossa.


Vaarassa tieteen vapaus ja sananvapaus

Käsittääkseni ministeriön menettely rikkoo sananvapautta (PeL 12 §) vastaan ohjatessaan tutkijakuntaa ja julkaisijoita harjoittamaan itsesensuuria. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 19 artiklan mukaan sananvapauteen sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.

Ministeriön menettely on nähtävissä edellä viitatuksi häirinnäksi ja rikkoo siten sekä julkaisijan oikeuksia että kansalaisten tiedonsaantioikeuksia vastaan.

Ministeriön harjoittamalla taloudellisella ehdollistamisella voi olla kauaskantoiset seuraukset tutkimustoiminnalle pelotevaikutuksensa kautta, ja siksi se saattaa vahingoittaa tutkimustoiminnan vapautta myös laajemmin.

Oikeusvaltiossa minkään ministeriön ei pitäisi selvitellä tutkimustoiminnan oikeutusta eikä tutkijoiden tai tutkimuslaitosten joutua selittelemään tekemisiään poliittiselle hallinnolle, virkamieskunnalle tai esivallalle.

Kun niin on päässyt käymään vihervasemmistolaisen hallituksen toimesta, on se merkki tiedehallinnon punavihreästä kallistumasta, jota arvostelen kirjani luvussa 17. Siten se osoittaa esittämäni kritiikin täysin oikeaan osuvaksi.


Puolueettomuusperiaate vaakalaudalla

Vaarassa on niin ikään hallintolaissa (HL 6 §) viitattu viranomaistoiminnan puolueettomuusperiaate, jonka mukaan viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään.

Vaikka ministeri ei osallistuisi asian käsittelyyn ministeriössä, tutkintaa suoritetaan hänen aloitteestaan, jolloin esteellisyys muodostuu eri puoluetta (kesk.) edustavien ministerien intressijääviydestä suhteessa ajatuspaja Suomen Perustaan (ps.).

Näin on syntynyt tilanne, jossa ministeri pyrkii pidättämään julkisen rahoituksen eri puoluetta edustavalta ajatuspajalta edistääkseen oman puolueensa etua tai tuottaakseen haittaa toiselle puolueelle. Tämä ei ole lain valossa hyväksyttävää.

Olen kiinnittänyt kanteluasiakirjassani huomiota myös siihen, että perussuomalaisten kohtelu hallinnossa ja oikeuslaitoksessa ei ole ollut yhdenvertaista muissakaan asioissa. Olen esittänyt asiasta näyttöä tutkimuksessani, jonka argumentteja kukaan ei ole pystynyt kumoamaan. Vaikuttaa, että Suomen Perustaan ja minuun kohdistettu painostus on osa Perussuomalaisia vastaan laajemminkin suunnattua poliittista kampanjointia.


Kuulemisen laiminlyönti

Ministeriön ryhtyessä Suomen Perustaan kohdistamiin painostustoimiin ei ministeriöstä otettu minuun mitään yhteyttä eikä varattu teoksen kirjoittajalle tilaisuutta vastata kirjasta esitettyihin väitteisiin, kunnes itse otin yhteyttä ministeriöön ja toimitin sinne kaksi kirjelmää, jotka nimesin asianosaisen kannanotoiksi (täällä ja täällä).

Ministeriön menettely on ollut viranomaiselle säädetyn kuulemisvelvollisuuden vastainen, mikä rikkoo hyvän hallinnon ja hallintotoiminnan avoimuuden periaatetta.

Myös siinä tapauksessa, että minuun olisi otettu ministeriöstä yhteyttä ja tilaisuutta vastata olisi tarjottu, menettely olisi ollut tieteenfilosofisesti ongelmallinen. Vääristymähän on nimenomaan siinä, että viranomaisvalta ylipäänsä pyrkii ohjaamaan tutkimustoiminnan sisältöjä taloudellisella uhkailulla.


Tieteellisen arvovapauden mitätöinti ja tutkimustoiminnan vapauden riisto

Ministeriön menettely saattaa olla ristiriidassa myös lehdistönvapauden kanssa, toisin sanoen se voi rikkoa tiedotustoimintaa harjoittavien julkaisijoiden oikeutta ilmaista näkemyksensä hallitusvallasta riippumatta.

Vaatiessaan tutkimustoiminnalta arvosidonnaisuutta ja tarkoitusperien huomioon ottamista ministeri Kososen pyrkimykset ovat joka tapauksessa tieteenfilosofisen ja metodologisen arvovapausvaatimuksen vastaisia. Rahoituksesta tai julkaisustatuksesta ei pidä päättää jälkikäteen sillä perusteella, että jotkut poliitikot ovat tyytymättömiä tutkimuksen tuloksiin.

Nähdäkseni Suomen Perustan ja tutkijakunnan oikeus esittää yhteiskuntatulkintoja pitäisi olla turvattu nimenomaan ministerin viittaamien yhdenvertaisuus- ja tasa-arvonäkökohtien nojalla. Ajatuspajoilla on tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen perustuva oikeus nauttia julkista rahoitusta niiden yleistehtävän, eli yhteiskunnallisen keskustelun herättämisen, varmistamiseksi.

Kirjani ei ole vain ajatuspajoille asetetut normit täyttävä vaan tieteellisesti argumentoituna tutkimuksena se on ne ylittävä, siis riittävä. Näin ollen ajatuspajaa vastaan ei voitaisi käyttää myöskään sitä näkökantaa, että kirjaani ei ole tuotettu yliopistossa vaan ajatuspajassa (jonka ei edes tarvitse olla yhtä korkeat kriteerit täyttävä).


Rahoitussopimusten tulkinnanvaraisuus ja oikeudettomuus

Tutkimusten tuloksista päättämisen ei pidä olla hallinnollisen virkamiestyön alainen asia, eikä viranomaisella ole työnantajan privilegio-oikeutta tutkimusten sisällöistä, julkaisustatuksesta ja tulosten relevanssista päättämiseen tai rahoituksen kieltämiseen sisältöjen perusteella.

Toimivallan ylitys on tapahtunut jo siinä, kun ministeriö on käynnistänyt selvityksen tutkimukseni poliittisesta ”soveliaisuudesta”, ”asianmukaisuudesta” ja ”poliittisesta korrektiudesta” poliittisin perustein. Kyseinen uhkaus haavoittaa pahoin tutkijakunnan halukkuutta esittää yhteiskuntakritiikkiä tulevaisuudessa ja mitätöi siten tutkimustoiminnan edellytyksiä myös laajemmin.

Nähdäkseni oikeuskanslerin tulisi puuttua asiaan siksikin, että vaakalaudalla eivät ole vain Suomen Perustaan kohdistuvista painostustoimista kärsineiden oikeusturva vaan tutkijoiden oikeusturva ja tutkimustoiminnan vapaus yleisesti.

Filosofian ja tieteen oma olemus vaativat, että tutkimustoiminnan piirissä voidaan olla myös erimielisiä ilman, että mikään ministeriö pyrkii ohjaamaan tutkimus- ja julkaisutoimintaa taloudellisella uhkailulla, ahdistelulla, painostuksella, ehdollistamisella, kiristyksellä tai muulla häirinnällä.

Ministeriön vaatimukset ovat perusteettomia myös sopimusoikeudellisesta näkökulmasta, sillä viitatut näkökohdat tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisestä eivät ole yksiselitteisesti määriteltävissä, kuten totean jo tutkimuksessani. Niiden hallintodiskursiivinen määritteleminen voisi perustua vain pakottamiseen tai vallan käyttöön, mikä kumoaisi kriittisen tutkimuksen tehtävän.

Ei ole myöskään lakia, joka velvoittaisi tutkijoita edistämään mitään tiettyjä näkemyksiä tai mielipiteitä julkaisuissaan. Myös siinä mielessä ministeriön vaatimukset, menettelytavat ja sisältöjä koskevat sopimukset (mikäli niitä on) ovat oikeudettomia.

Kannattaa lukea myös, mitä sanon politiikan ja yhteiskuntamoraalin alistamisesta juridis-normatiiviselle pakotukselle kirjani luvussa 8 (s. 165 jss). Sen tyyppinen painostus olisi filosofian koko olemuksen tuho.

En luonnollisestikaan vastustele sitä, että virkamieskunta lukee kirjaani. Lukijat voisivat kuitenkin oppia jotakin teoksestani sen sijasta, että he pyrkivät asettumaan argumentaationi yläpuolelle pelkän omavaltaisuutensa turvin sekä pyrkivät estämään muita ihmisiä saamasta ja lukemasta teostani.

Ministeri Kososen ja jokaisen, joka aikoo kirjastani jotakin sanoa, olisi luettava se ensin alusta loppuun ja omaksuttava sisältö sanasta sanaan, mahdollisesti myös tentittävä teos minulle ja läpäistävä tentti hyväksytysti. Vasta sitten heillä olisi oikeus esittää siitä arvionsa.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, mitä oikeuskansleri Tuomas Pöysti ja apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen vastaavat. Olisiko niin, että Suomessa hallitus ei pyri määräilemään vain filosofeja, vaan se valvoo myös oikeuskanslerinviraston toimintaa ideologisesti?


JUKKA HANKAMÄKI

Filosofian tohtori
Valtiotieteiden tohtori