Toimittajien kunniattomalla ”kunnialla” syövytettiin sananvapautta

Eräänä merkkinä toimittajien punavihreästä kuplasta on perinnemedian, vaihtoehtoisen uusmedian ja sosiaalisen median piiriin muodostunut kaksi todellisuuden tulkintalinjaa, jotka etääntyvät päivä päivältä toisistaan.

Kun kansalaisten kokemus poikkeaa huomattavasti valtamedian esittämästä narratiivista, median ja ihmisten välille syntyy konflikteja. Kieli kovenee, ja toimittajat sekä heidän yleisönsä ovat (ainakin vertauskuvallisesti) toistensa tukassa tai kurkussa kiinni kiistellessään blogeissa, lehtien palstoilla ja sosiaalisen median laareissa.

Niinpä toimittajakunta pyrkii pitämään kiinni sananvaltansa riekaleista entistä raivokkaammin. Se jopa käräjöi sananvapautensa puolesta muiden ihmisten sananvapautta vastaan, mikä on varsin orwellilainen kannanotto mielipiteenvapauden ja ilmaisunvapauden puolesta.

Helsingin käräjäoikeus tuomitsi äskettäin sakkoon ja vahingonkorvaukseen erään mieshenkilön, joka oli Uuden Suomen toimittaja Linda Pelkosen kirjoittamasta jutusta hermostuttuaan lähettänyt toimittajalle tekstiviestin: ”Toivon hartaasti, että seuraava kulttuuririkastus osuu kohdallesi henkilökohtaisesti. Törkeä ämmä olet”.

Pelkosen kirjoittama ja Kempeleen raiskaustapausta käsittellyt juttu 24.11.2015 herätti laajaa paheksuntaa, sillä toimittaja oli tiedustellut poliisilta, miksi raiskaajien ulkomaalaistaustaisuus piti mainita poliisin tiedotteessa. Vaikka itse kysymys olikin kenties motiiveiltaan neutraali, toimittajan tekemä juttu tuli lukijoiden taholla ymmärrettyä kannanotoksi, jonka mukaan toimittaja asiaa tiedustelemalla oli toivonut tekijöiden ulkomaalaisuudesta vaiettavan.

Tämä ei välttämättä pitänyt paikkaansa, mutta moraalipaniikin vuoksi yleisöt ilmeisesti lukivat siitä ulos omia harhakuviaan vastaavia näkemyksiä vaahdoten lopulta niistä. – Pelkkä väärinkäsityksestä noussut kohu siis: myrsky vesilasissa.

Entä sitten oikeudenkäynti ja tuomio? Helsingin syyttäjäviranomainen Sonja Varpasuo päätti (aivan oikein) esitutkinnan rajoittamisesta vähäisyysperusteella, minkä jälkeen Pelkonen valitti asiasta, ja asianajaja Markku Fredman lähetti kantelukirjelmän valtakunnansyyttäjänvirastoon pyytäen arvioimaan asiaa sananvapauden näkökulmasta. Myös Julkisen sanan neuvosto antoi aiheesta lausunnon, jossa vaadittiin poliisia ja syyttäjää suhtautumaan ”aktiivisemmin sananvapautta uhkaaviin rikoksiin”.

Vuosien 2016 ja 2017 aikana juttu eteni syyteharkintaan, haastehakemukseen syyttäjänvirastolle, oikeudenkäyntiin ja 5.2.2018 annettuun tuomioon. Iältään 45-vuotias mies tuomittiin lopulta kunnianloukkauksesta 15 päiväsakkoon ja 300 euron vahingonkorvaukseen sekä maksamaan yli tuhannen euron oikeudenkäyntikulut.

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko kiitteli käräjäoikeutta todeten, että ”[t]oimittajaan kohdistuva viestihyökkäys voidaan tulkita pyrkimykseksi rajoittaa sananvapautta. Se ei ole oikeusvaltiossa hyväksyttävää.”

Katsotaanpa kuitenkin tarkemmin, mikä on sananvapauden rajoittamista. Päätöstä voidaan arvostella monella perusteella.

(1) Tapauksessa ovat olleet vastakkain toimittajan sananvapaus ja yleisöjen yleinen sananvapaus. Toimittajan sananvapautta ei voida puolustella tavalla, joka rajoittaa yleistä perustuslaillista sananvapautta etenkään, koska toimittajat ammattinsa puolesta käyttävät huomattavaa valtaa verratuna joukkotiedotuksen yleisöihin. Niinpä tuomio ei ole perusteltavissa toimittajien sananvapauden pohjalta, kuten päätoimittaja Huusko katsoo.

(2) Koska syyttäjälaitoksessa ja tuomioistuimessa nähtävästi ymmärrettiin, ettei sananvapautta voida puolustaa rajaamalla sananvapautta pois yleisöiltä ja toimittajakunnan eduksi, keskityttiin oikeudenkäynnissä tapauksen arvioimiseen kunnianloukkausrikoksena. Kunnianloukkaus puolestaan on asianomistajarikos, eikä siihen liity rikosoikeudellista yleisen edun näkökulmaa tai rangaistavuuden tarkoituksenmukaisuusharkintaa, kuten puolustettaessa ratkaisua ”sananvapaudella”. Koska toimittajien pitää poliitikkojen ja tieteenharjoittajien tavoin sietää ammattinsa puolesta laajaa ja voimakastakin arvostelua, ei tuomio olisi mahdollinen myöskään vetoamalla kunnianloukkaukseen. Tässä mielessä alkuperäinen syyttäjäviranomainen teki oikean ratkaisun rajatessaan tapauksen syyttämiskynnyksen alapuolelle.

(3) On syytä huomata, että kunnianloukkauksen ulkopuolelle on rikoslain tekstissä rajattu tieteellinen argumentaatio ja tapaukset, joilla on laajaa julkista tai poliittista merkitystä, joten kunnianloukkaukseen perustuva syyte on käynyt mahdolliseksi vain fokusoimalla tapaus ammatista riippumattoman yksityisyyden ja henkilökohtaisen kunniansuojan piiriin. Näytön tästä antaa lausuma, jonka mukaan ”[o]ikeus kuitenkin katsoi, että halventavat ilmaisut eivät kohdistuneet Pelkoseen toimittajana, vaan liittyivät hänen henkilöönsä, ja halvensivat häntä henkilönä.”

(4) Edellä mainitusta seuraa, että tuomiolla ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään tekemistä asianajaja Fredmanin, Julkisen sanan neuvoston eikä Markku Huuskon kannanottojen kanssa, joilla tuomiota vaadittiin tai puolustettiin sananvapauteen vedoten. Sakko ja vahingonkorvaustuomio langetettiin puhtaasti henkilökohtaisen elämän alueelle liittyvän koetun loukkaantumisen perusteella.

(5) Kunnianloukkaus on tuomion perusteena hutera, sillä syyttämisen kohteena olevaa retoriikkaa kohtaa laajalti kaikkialla, kannanotot liittyvät subjektiivisten mielipiteiden ilmaisuihin ja rikkovat lähinnä sosiaalisia ”hyvän tavan” tai ”soveliaan käytöksen” normeja eivätkä vahingoita kohteitaan tavalla, joka täyttäisi rikoslain tunnusmerkit (ammatin tai elinkeinotoiminnan haittaaminen). Mikäli arvostelu on kovaa tai haitallista, se voi olla myös ansaittua, ja siksi oikea tapa reagoida olisi tarkistaa toimittajan omaa toimintaa, mikäli se ei kritiikkiä kestä.

(6) Koska toimittajakunta ja Julkisen sanan neuvosto yrittävät käyttää ”loukkaantumisesta” annettua rangaistusta oman sananvapautensa ja siihen liittyvän erityisasemansa puolustelemiseen kansalaisten sananvapautta vastaan, on toimittajakunnan ja sitä edustavan järjestön toiminnassa kyse sananvapauden pidättämisestä median omaan valtaan. Näin tuomiota puolusteleva argumentti on kiertynyt ”henkilökohtaisen kunnian” kautta poliittiseksi ja julkisen elämän piirissä vaikuttavaksi kannanotoksi, jonka piirissä rikoslaillisella kunnianloukkaussäädöksellä ei pitäisi olla relevanssia.

(7) Toimittajan ammatissaan toteuttama sananvapaus ja kunnian tai yksityisyyden suoja on tuomion taustalla vaikuttavissa presuppositiossa keinotekoisesti rajattu pois toimittajan yksityishenkilönä nauttimista vastaavista oikeuksista, ja sitten on keskitytty suojelemaan yksityishenkilön oikeuksia. Toisaalta on kuitenkin käytetty ”henkilökohtaisen kunnian suojaa” kilpenä oman ammattikunnan etujen edistämiseksi!

(8) Johtopäätös: ”toimittajan kunniaa” (sosiaalinen normi) on käytetty median vallan puolustelemiseen ja sananvapauden kaventamiseen yleisöiltä.

(9) Yleinen seuraus edellä mainitusta johtopäätöksestä on, että kyseisen tuomion kautta yleisöjen ja kansalaisten perustuslaillinen sananvapaus kärsii tappion toimittajien ammatikseen käyttämää sananvapautta vastaan.

(10) Tämä on ristiriitaista jo sinänsä mutta erityisesti siksi, että yleisön sananvapauden pitää olla laajempaa kuin toimittajien sananvapauden. Toimittajien sananvapaudelle asettavat jo journalistin ohjeetkin muodollista laillista sananvapautta ahtaamman kehyksen.

(11) Koska toimittajien sananvapauden pitäisi olla yleistä sananvapautta kapeampi, tuomiossa on käännetty sananvapauden alaa koskeva perusasetelma täysin päälaelleen. Se puolestaan ei ole hyväksyttävää, sillä juttu päätyi VKSV:n kautta syyttäjälle nimenomaan sananvapauteen vedoten. Lopulta tuomio annettiin täysin eri perusteisiin viitaten, eli henkilökohtaiseen kunniaan liittyen.

(12) Henkilökohtaisella kunnialla ei puolestaan voida perustella perustuslaillisen sananvapauden rajoittamista laajoilta yleisöiltä, kuten uhkaa käydä, jos vastaavat tuomiot saavat jatkokäsittelyissä sitovan ennakkotapauksen aseman. Näistä ja muista tässä kirjoituksessa mainituista syistä on toivottavaa, että Helsingin käräjäoikeuden antama tuomio kaatuu ylemmissä oikeusasteissa.

(13) Edellä mainitun oikeusfilosofisen argumentaation ohella myöskään pragmaattinen näkökulma ei tue yleisöjen tuomitsemista kritiikistä, jota ne esittävät toimittajia kohtaan, sisältävätpä nuo arviot sitten aggressiivista tai pahennusta herättävää kieltä tai eivät. Vertauskuvallisina kannanottoina ne joka tapauksessa ovat olleet vaikutusvallattomia. Perustaessaan tuomionsa symbolisiin näkökantoihin, kuten raiskaustoiveisiin, tuomioistuimet nojaavat pelkkään spekulatiiviseen tai hypotettiseen aineistoon ja sen vastaanottajissa herättämiin subjektiivisiin tuntemuksiin, joista ei pitäisi olla tuomion pohjaksi. Koska sormi, joka osoittaa kuuta ei ole kuu, ei myöskään raiskaustoive ole raiskaus tai sillä uhkaaminen. Niinpä tuomiota ei voitu lukea myöskään laittomasta uhkauksesta, ja ainoaksi tuomitsemisen verukkeeksi jäi kunnianloukkauksen veräjänrako, josta luikertelemalla tuomio saatiin aikaan deduktiivisesti: päättämällä ensin syyllisyydestä ja etsimällä käsiin syyllinen. VKSV on pudottanut syyttämisen rimaa niin alas, että maalaisvallesmannitkaan eivät mahdu ryömimään sen alta, ja lautamiesten pururata on syyttäjien järjenjuoksua ajatellen liian pitkä.

(14) Oikeuksien toimintaa sitoo universaalisuusperiaate. On kuitenkin mahdotonta ajatella, että kaikista vastaavanlaista halveksuvaa kieltä sisältävistä kannanotoista olisi nostettavissa syytteitä. Mikäli tuomioistuimet perustavat täydellistä suvaitsemattomuutta edustavan nollatoleranssinsa ”ämmittelystä” rankaisemiselle, joutuvat tulilinjalle Jämsän äijätkin. Sellaiset tuomiot loukkaisivat ihmisten perusoikeuksia ja kansanvaltaista yhteiskuntaa enemmän kuin ne hyvittäisivät mielensä pahoittajien kärsimyksiä. Ennakolta vaikuttavana ratkaisuna tällainen päätös vaikuttaisi äärimmäisen haitallisesti siihen, mitä kansalaiset katsovat voivansa esittää toimittajia ja mediaa vastaan jatkossa. Siten se johtaisi käytännössä itsesensuurin vaatimukseen kansalaisille ja välillisesti myös perustuslain vastaiseen ennakkosensuuriin.

(15) Vertailun vuoksi voidaan panna merkille, että Suomessa ei ole (ainakaan minun havaintojen mukaan) luettu yhtään tuomiota perussuomalaisiin poliitikkoihin kohdistetusta halveksunnasta, herjaamisesta, solvaamisesta, kunnianloukkauksesta tai laittomasta uhkauksesta. Toimittajat ovat voineet vääristellä perussuomalaisten ihmisten sanomisia ja haukkua heitä perättömästi esimerkiksi ”rotutohtoreiksi” ilman, että myöskään Julkisen sanan neuvosto olisi antanut asiasta mitään huomautusta. Pelkosen tapauksessa JSN on voinut päätyä suorastaan ratkaisijan rooliin, sillä sen intressisidonnaiset (JSN on median edustaja) lausunnot kelpuutetaan jostakin järjen vastaisesta syystä todistusaineistoksi oikeudenkäynneissä, vaikka kyseessä ei ole myöskään viranomainen. Tosiasiassa JSN ei ole median (sinänsä naurettava) ”itsesäätelyelin”, jollaisena se esiintyy, vaan se on median puolueellinen etujärjestö, joka ei arvostele mediaa vaan hyökkää ”journalistin ohjeineen” niitä ihmisiä vastaan, jotka arvostelevat mediaa. Tämä osoittaa, kuinka puolueellista asioiden käsitteleminen syyttäjälaitoksessa, tuomioistuimissa ja median edustuselimissä nyt on. Vaarassa on tätä kautta perustuslaillinen yhdenvertaisuus.

(16) Oikeussosiologisena huomiona voidaan todeta, että loukkaantumisesta on tullut kansanhuvi, jolla muutamat ammatikseen pahastujat kiusaavat eri mieltä olevia ja pyrkivät käyttämään viranomaisia oman valtansa välineinä. Erityisesti ovat kantelupukkeina esiintyneet muutamat nuorehkot neidot, jotka huomattavaa valtaa käyttävien tiedotusvälineiden suojista ovat käynnistäneet vyörytyskampanjoita heitä arvostelleita yleisöjä vastaan. Linda Pelkosen tapauksen ohella mieleen muistuu Turun Sanomien toimittajan Rebekka Härkösen Jussi Halla-ahoa vastaan aloittama hyökkäys, jossa Halla-ahon esittämä kritiikki esitettiin yksiselitteisesti, suorasukaisesti ja deluusiomaisesti ”vihakampanjaksi” ja ”somevainoksi”. Toisen esimerkin tarjoavat Yleisradion toimittajan Jessikka Aron jo pitkään potemat vastoinkäymiset ja hänen kyvyttömyytensä vastata ansaitsemaansa arvosteluun muulla tavoin kuin syyttämällä kriitikoitaan ”Venäjän agenteiksi” tai moittimalla yleisöjä ja muita tiedostusvälineitä vainosta tai häirinnästä. Myös täysin vastaansanomattomia paljastuksia, joihin medialla ei ole ollut nokan koputtamista, on tullut esiin. Eräs on Yleisradion ”faktantarkistajan” Johanna Vehkoon paljastuminen vasemmistonuorten aktivistiksi.

(17) On kenties ymmärrettävää, että valtamedian toimitukset asettuvat omien intressiensä ja ammatti-identiteettinsä vuoksi tukemaan kitisijöitään ihan vain lavastaakseen näyttöjä ”sankarillisista toimittajista” tai puolustaakseen hurskaasti ja puhtain purjein ”sananvapauden asiaa”, vaikka kyse olisi sananvapauden pois korventamisesta. Tällaisessa toiminnassa on piirteitä kollektiivisesta narsismista ja häiriökäyttäytymisestä, jonka mukaisesti muutamat toimittajat katsovat tehtäväkseen jakaa yleisöjä ystäviin ja vihollisiin. Hankkeensa vahvistamiseksi he marttyyrisoivat itsensä olettaen, ikään kuin uhriutuminen tuottaisi tietoa todellisuudesta. Toimittajan tehtävä on tehdä totuudenmukaisia juttuja maailmasta eikä työskennellä persoonansa performoimiseksi tai oman julkisuuspositionsa parantelemiseksi.

(18) Nykyisten ”some-pöyristymisten”, ”some-raivon” ja ”vihapuheeseen”, ”rasismiin” sekä ”ihmisoikeuksiin” viittaavan retoriikan keskellä on syytä muistaa, että suuri osa median käyttämästä argumentaatiosta on täysin ideologista, käsitesisällöiltään määrittelemätöntä ja tyhjäksi jätettyä blanco-argumentaatiota, jossa vahvoja mielleyhtymiä herättävät käsitteet on otettu käyttöön täysin tendenssimäisen manipulaation ja propagandan välineinä. Paikkaansa pitävät vanhat sanonnat: ”Ilman lähteitä ihminen vain väittää, ja lähteiden kanssa hän väittää, mitä joku muu väittää”, ”Vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan” ja ”Arguing with a fool proves there are two”.

On suuri tyhmyys kuvitella, että sensuroiminen ja tuomioilla ripittäminen vähentäisivät niin sanottua ”vihapuhetta”. Päinvastoin: vastalauseiden tukahduttaminen vain lisää kansalaisten katkeruutta ja epäluottamusta valtamediaa kohtaan. Sosio- ja psykodynamiikkaa tuntien on oletettavaa, että sensuroinnin tuloksena kasvaa aineellinen väkivalta, mikäli kantta pidetään kattilan päällä.

Puheena oleva tuomio on tietenkin vain yksi osa kaiken kattavaa sananvapauden pois syövyttämistä, josta huolestuttavaa näyttöä ovat antaneet lähes kaikki ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta” langetetut tuomiot. Sananvapauden tila on synkistymässä myös Saksan käyttöön ottaman sensuurilain myötä, kun Internet-operaattorit velvoitettiin poistamaan kaikki sellainen aineisto, joka voi herättää vihareaktioita tai kiusaantumista jonkun vastaanottajan päässä.

Sama sairaus vaivaa Euroopan unionia, joka painosti Googlen, Microsoftin, Twitterin ja Facebookin harjoittamaan palveluidensa piirissä sensuuria. Huonoin tilanne on kuitenkin Suomessa, jota on jostakin syystä erehdytty pitämään sananvapauden mallimaana. Objektiivinen numerotieto kertoo aivan muuta.

Eurooppalaisen Oikeusturvan Keskusliitto ry (EOT) on todennut, että Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on jakanut 15 viime vuoden aikana Suomelle enemmän tuomioita kuin muille pohjoismaille yhteensä. Suomi on saanut 15 vuodessa 74 langettavaa päätöstä. Samaan aikaan Ruotsi on todettu syylliseksi 22 kertaa, Norja 19 kertaa, Tanska 9 kertaa ja Islanti 6 kertaa.

EOT toteaa, että ”Suomen oikeuslaitoksen ja EIT:n tulkinnat perusoikeuksista näyttävät eroavan toisistaan. EIT on yleensä painottanut sananvapauden ja vapaan tiedonvälityksen merkitystä, kun taas kotimaiset oikeusistuimet ovat korostaneet yksityisyyden suojaa.” EOT jatkaa: ”On olemassa näyttöä siitä, että kansalliset tuomioistuimet avoimesti ja vapaasti vastustavat Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiä ja jättävät huomiotta ihmisoikeuslainsäädännön päätöksenteossaan.”

Järjestö päättää lausuntonsa johtopäätökseen, jonka mukaan ”EOK:n tietojen mukaan viimeaikainen kehitys Suomessa on johtanut siihen, ettei yksittäisillä kansalaisilla ole mahdollisuutta puolustaa tasapuolisesti oikeuksiaan erityisesti tilanteissa, joissa vastapuolena on vahvan taloudellisen tai valta-aseman omaava taho.”

---

Päivitys 8.2.2018: Valtioneuvosto irtisanoi tänään valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen hänen tultuaan tuomituksi virkavelvollisuuden rikkomisesta. Nissinen oli kunnostautunut ”vihapuheeksi” väitetyn yhteiskuntakritiikin sensuroijana ja vastustajana. Syyte Uuden Suomen toimittajalle palautetta antaneita kansalaisia vastaan nostettiin Nissisen määräyksestä, vaikka kihlakunnansyyttäjä oli katsonut aiemmin, ettei tapauksessa ole syytteen aineksia. Nissisen tuomitseminen viittaa ironisesti ja kohtalomaisesti virkamieskunnan korruptoituneisuuteen ja kaksinaismoralismiin. Linda Pelkonen oli tehnyt rikosilmoituksen myös 18-vuotiasta mieshenkilöä vastaan hänen nimiteltyään Pelkosta ”petturihoroksi”, mutta teini-ikäinen välttyi syytteeltä. Pelkonen puolestaan toimii nykyisin feministis-vihervasemmistolaisen ”MustRead.fi”-portaalin osakkaana ja politiikan toimittajana.

Sekopäisiä uutisia

Poliittisen korrektiuden hedelmäpuu on puhkeamassa kukkaan. Lehtien ja muiden medioiden tiedostavat toimitukset eivät jätä ihmisparkoja rauhaan edes kesällä vaan jatkavat omien asenteidensa ja arvojensa tuputtamista lähes yhtä tiedostaviksi opiskelleiden kesätoimittajiensa voimin aina mökkien kuisteille asti.

Ihmiset voisivat laittaa viestimet omalta osaltaan kiinni. Pieni katsaus tämän päivän sekopäisiin uutisiin on kuitenkin sadepäivän kunniaksi paikallaan.


Putin laittaa kaasuputkeen tutin

Tarja Halosen hyvien idänsuhteiden ansiosta venäläinen suurvaltajohtaja paukuttelee jälleen henkseleitään Suomessa. Vladimir Putinin edellisistä moottoripyöräsaattueista ei ole kulunut kauaakaan, ja vain runsas kuukausi sitten Venäjän nykyinen presidentti Dmitri Medvedev kävi pörräyttämässä helikoptereita Helsingin yllä.

Diplomatian kielessä lupaus voi olla uhkaus. Tämän todistaa Helsingin Sanomien ja (yllätyksellisesti samaan konserniin kuuluvan) Taloussanomien ristikuulustelu. Siinä missä Taloussanomat otsikoi, että ”Venäjä ei sulje Suomen energiahanoja”, Helsingin Sanomat puolestaan kirjoittaa, että ”Putin tuli Suomeen ja lupasi energiaa”.

Konsernin sisäinen, uutisten johdonmukaisuutta valvova tasavirtageneraattori on ilmeisesti mennyt epäkuntoon, tai poikkeavalla otsikoinnilla halutaan todistaa lehtien itsenäisyydestä. Kaksiarvoisessa on/off-tilanteessa se, että en mene ulos, tarkoittaa tietenkin samaa kuin se, että pysyn sisällä. Mutta asiaa kuvaavien lauseiden merkitys on silti erilainen. Väliin jää paljon tulkinnanvaraa. Juuri sitä hyödynnetään politiikassa ja vallankäytössä.

Kaikki tietävät, että Lenin-setä asuu Venäjällä. Ja sieltä hän näyttää edelleenkin tulevan naapuriinsa käymään. Lupaus kaasu- ja öljyhanojen sekä sähköjohtojen auki pitämisestä – tai siitä, että Venäjä ei sulje niitä – sisältää vihjauksen, että toimitusten katkaisemista ikään kuin harkitaan tai että sitä on pidetty jostakin syystä mahdollisena. Tämä jokin syy voi olla esimerkiksi lapsikaappaus, venäläisen toisinajattelijan turvapaikanhaku Suomesta tai Suomen hakeutuminen Natoon. Niistä kaikista on saatu näyttöä, kun Putin haukkui Anton-pojan Suomeen toimittaneen suomalaisdiplomaatin, venäläinen toisinajattelija mellakoi turvapaikkahakemus kädessään Helsingin kaduilla ja venäläiset sotilasasiantuntijat kertovat, mitä Suomen hakeutumisesta Natoon ”mahdollisesti seuraisi”.

Lupaus voi olla, paitsi uhkaus, myös käsky. Niinpä mahtimies Putinin energialupauksen takana on isompi kala: se sisälsi kannanoton, että maakaasuputken rakentamiselle Venäjältä Suomen kautta Saksaan ei ole hänen mukaansa esteitä. Suomea vaaditaan nyt antamaan Nord Streamin putkea varten tarvittavat kolme lupaa nopeasti, eli päätökset vaaditaan ympäristöviranomaisilta, valtioneuvostolta ja putken tiellä olevien vanhojen miinojen raivauksesta.

Juuri energia-asiat voivat johtaa Suomen konfliktiin sekä muiden EU-maiden että Venäjän kanssa. Gazprom on siirtynyt etukäteislaskuttamaan Ukrainalle toimittamansa kaasun, ja maksajaa haetaan EU:n suunnasta. Vain lama-Euroopan rahavaroista jää riippumaan, maksaako se ukrainalaisten käyttämän kaasun Venäjälle vai ei. Muutoin Venäjä voi laittaa Ukrainan kautta Eurooppaan johtavat maakaasuhanansa kiinni.


Huoltovarmuudesta

En malta olla huomauttamatta, että Suomi ostaa nyt noin 75 prosenttia raakaöljystään Venäjältä. Suomeen tuodaan myös yhden reaktorillisen verran ydinsähköä Suomenlahden kaakkoispuolella olevasta Tshernobyl-tyyppisestä atomimiilusta. Jos kyseinen aromipesä räjähtää, syytän siitä vihreitä, jotka jarruttavat turvallisten ydinvoimalaitosten rakentamista Suomeen.

Suomen huoltovarmuuden kannalta olisi tärkeää panostaa ydinvoimaan. Ydinsähkö elää maailmalla renessanssia, ja monet ydinvoimasta luopumassa olevat valtiot joutuvat pyörtämään päätöksensä. Uraania tuotetaan muuallakin kuin Venäjällä, esimerkiksi Australiassa ja Kanadassa. Uraania voidaan myös helposti varastoida useaksi vuodeksi toisin kuin monia muita energianlähteitä. Suomen olisi kaiken kaikkiaan hyvä päästä eroon itänaapuriin sitovasta energiariippuvuudesta.

Ydinvoiman lisäämistä puoltaa sekin, että tulevaisuuden raskasvesireaktoreissa polttoaineena voidaan käyttää nykyisin syntyvää ydinjätettä. Tällöin uraanin radioaktiivisten isotooppien vaarallisuus vähenee sadastatuhannesta vuodesta noin viiteensataan vuoteen. Fuusioenergian hyötykäytön onnistuminen puolestaan on niin suuri kala, että sen pyydystämistä kannattaa jatkaa eikä laittaa ydintekniikan kehittämishankkeita jäihin.

Venäjän lupaus energiahanojen auki pitämisestä on tietenkin suvereeni. Sen kautta tavoitellaan vaikutusvaltaa. Voisiko Matti Vanhanen kävellä Kremliin ja sanoa, että Suomi ei laitakaan Stockmannin turkistavarakuljetuksia jäihin, jatkaa Nokian kapuloiden toimituksia aiotusti sekä puolittaa Vaalimaan rekkajonot lopettamalla ne rajan tältä puolelta kokonaan? Sanoma-konserniin kuuluvat The Moscow Times ja The St. Peterburg Times ottaisivat uutisen vastaan iloiten.

Triumfisaattueiden tarkoitus on tietysti tukea poliitikkojen henkilökohtaista arvovaltaa. Tällöin myös vallankäyttö keskittyy. Putin on ollut vallankahvassa liian pitkään: ensin pääministerinä, sitten täydet kaksi kautta presidenttinä ja nyt jälleen pääministerinä. Toisaalta ilmiö on yleismaailmallinen. Myös Yhdysvalloissa Bill Clinton tuli valtaan ikään kuin uudestaan vaimonsa kautta ja kurkistaa hallituksen hoviin Hillary Clintonin selän takaa. Samoin Tarja Halonenkin voisi jatkaa kahden lautasen politiikkaansa pyrkimällä pääministeriksi. Tai Sdp voisi asettaa presidenttiehdokkaaksi Pentti Arajärven, jolloin myös Tarjan jatko Kultarannan, Mäntyniemen ja Presidentinlinnan asuntoloukussa olisi turvattu.


Asuntojen hinnat eivät taaskaan laske

Tiedeyhteisössä arvostetaan kansainvälistä tutkimusta, sillä se ei ole kuulemma yhtä puolueellista kuin hyväveliverkostoille altis kotimainen tutkimus, jonka tulokset päätetään saunaseuroissa. Filosofiassa kansainvälisyydellä tai kotimaisuudella ei ole tosin merkitystä luotettavuuden kannalta, sillä kaikki oikeat filosofit ovat riidoissa toistensa kanssa. Maallisemmissa asiayhteyksissä kansainvälinen tutkimus voi kuitenkin antaa asioista puolueettomamman kuvan kuin kotimainen.

Kansainvälinen markkinatutkimusyhtiö Global Property Guide seuraa asunto- ja kiinteistömarkkinoiden kehitystä kautta maailman. Sen mukaan asuntojen reaaliset eli inflaatiosta puhdistetut hinnat ovat pudonneet Suomessa 10,6 prosenttia ja nimellishinnat 9,2 prosenttia maaliskuun lopussa viime vuoden vastaavaan aikaan verrattuna.

Aivan yhtä ennustettavaa kuin tämä pudotus, on myös se, että Sanoma-konserniin kuuluva Taloussanomat ei hyväksy sinänsä tervettä kehitystä, vaan pitää sitä ”uskomattomana” laittaen Tilastokeskuksen tutkijan länkyttämään pudotusta vastaan. Tutkija Pekka Lehtisen mukaan tulokset ”eivät perustu Tilastokeskuksen lukuihin”. Eivät tietenkään. Myös työministeriön tilastot antavat työllisyydestä erilaisen kuvan kuin Tilastokeskuksen tutkimukset. Joka tapauksessa Taloussanomille näyttää olevan tärkeää todistella, että kiinteistöjen hinnat eivät Suomessa koskaan laske. Olisihan se kauheaa, jos Sanoma-lehtien levikkikadon ja tuloksen huononemisen lisäksi tilannetta pahentaisi vielä konsernin kiinteistömassojen arvonlasku. Olen kritisoinut Sanoma-lehtien halua pysyttää korkeita kiinteistöjen hintoja muun muassa tässä.


Poliittisen korrektiuden pyhä kolmiyhteys

Jokaisen päivän Helsingin Sanomiin sisältyy poliittisen korrektiuden pyhä kolmiyhteys, jonka mukaisesti lehti puolustaa käänteiseksi syrjinnäksi muodostunutta feminismiä, maahanmuuttoa ja poliittisen vasemmiston etevyyttä. Tämänpäiväisen lehden mukaan ”poliisikoulutuksen seksuaalinen häirintä on tarkkailussa”, ”nettirasismista valittavat useimmiten ulkopuoliset” ja ”Skp:n Hakanen vaatii selvitystä sosiaalijohtajan kohukalusteista”. Katsotaanpa uutisia tarkemmin.

1) Jokin aika sitten Hesari otsikoi, kuinka kokonainen varusmiesjengi oli ahdistellut tyttöjä varuskunnassa. Onko mitenkään ihmeellistä, että miesvaltaisessa organisaatiossa tapahtuu tällaista? Uutinen viisastaa ihmiskuntaa enintään sikäli, että heteronaiset ja -miehet pitäisi karsinoida erilleen, tai sitten on niin, että seksuaalinen käyttäytyminen on jumalallisen luomistyön luonnonlaki, josta ei ole valitusoikeutta tuomioistuimiin. Mikäli naiset haluavat osallistua poliisin ja armeijan toimintaan, heidän täytyy hyväksyä sekin mahdollisuus, että he saattavat joutua vihollisen raiskaamiksi. Se ikään kuin sisältyy ammattiin luontaisetuna.

Heteromiesten ja naisten suhtautuminen seksuaalisuuteen on huvittavan erilaista. Eräs nuori homomies kertoi minulle juuri, miten heteromiehet asennoituivat täysin myönteisesti hänen armeijatuvassa osoittamiinsa seksuaalisiin flirtteihin - eivät suinkaan kiusaantuneet tai kiusanneet niistä. Jotkut jopa lankesivat hänen viettelyihinsä, täysin valittamatta seksuaalisesta ahdistelusta. Miksi nainen näkee sukupuolisuuden pahana?

Kun nyt esimerkiksi poliisikoulun ”seksuaalinen häirintä” laitetaan ”erityiseen tarkkailuun”, mitä julkinen valta oikeastaan tekee? – Vastaus: se epäerotisoi yhteiskuntaa, vaarallistaa seksuaalisuutta ja tuottaa ahdistusta myös seksuaalivähemmistöille. Samalla se pyyhkii pois heteronaisten mahdollisuudet nautinnollisen seksiin ja osoittaa, kuinka seksuaalisuusvihamielisesti feministinen liike käyttää valtaa. Toistaessaan poliittisen korrektiuden ilosanomaa kritiikitön päivälehdistö puolestaan asettuu kyseisen propagandan taakse.

2) Entä sitten ”nettirasismi”? Se, että (oletetusta) nettirasismista kantelevatkin muut kuin asianosaiset itse, osoittaa, että syrjityiksi väitetyt ryhmät (kuten maahanmuuttajat) eivät itse koe rasismia lainkaan, vaan vainoharhainen kuva rasismista syntyy suomalaisten omassa tajunnassa. Siten uutisen kohteena oleva tutkimustulos todistaa omalta osaltaan, että maahanmuuttokritiikkiin kohdistuvat ajojahdit ja rasismiväitteet ovat seuranneet etupäässä poliittisen korrektiuden tavoittelusta. Niinpä jutun aiheen ei pitäisi antaa syytä ”rasisminvastaiseen” poruun ja paheksuntaan.

3) Ja vielä sananen poliittisen vasemmiston valppaudesta. Kun protestipuolue Skp:n Yrjö Hakanen turahtaa, että tuoreen sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen sisustuspuuhat pitäisi repiä auki, hän on tietenkin oikealla asialla. Saman voisi tosin sanoa 99 % helsinkiläisistä, joten omituista on, että sanansija piti antaa juuri Hakaselle.

Teologi Voutilainen nimitettiin sosiaaliviraston rahahanojen voudiksi ilman sosiaalitieteissä suoritettua korkeinta yliopistoarvosanaa, joten häntä pidettiin alun perinkin epäpätevänä tehtävään. Asiaa puitiin Korkeimmassa hallinto-oikeudessa, kunnes KHO vahvisti nimityksen omassa suvereeniudessaan. On irvokasta, että Helsingin sosiaalijohtaja sisustaa nyt omiin työtiloihinsa jonkinlaista pappilaa peräti 72 000 euron kalustehankinnoilla samalla, kun hänen asiakkaansa tulevat toimeen köyhyysrajan alittavilla tuloilla.

Tästä kaupunginvaltuuston yksikään suuri poliittinen ryhmä ei ole huolissaan, ja myös lehdistö hymisee asialle hiljaista hyväksyntäänsä. Vertailun vuoksi voidaan pohtia, kuinka sosiaaliviraston keskikerroksessa toimivaa viranhaltijaa, työpäällikkö Harri Eerikäistä, pamputettiin ja uhattiin irtisanomisella muutaman maahanmuuttokriittisen sähköpostiviestin lähettämisestä, vaikka asiasta ei ollut todisteita. Olen kirjoittanut tapauksesta esimerkiksi tässä.

En tarkoita, ettei sosiaalivirastossa pitäisi olla oikeudenmukainen. Juuri sitä minä tarkoitan. Johtavien viranhaltijoiden omiin rikkomuksiin suhtautuminen sen sijaan on täysin mielivaltaista. Rehdit työläiset voivat rakentaa vaikka kuinka hyvin toimivan laivan, mutta päällystö pitää oikeutenaan ajaa sen jäävuoreen ja selviää rangaistuksetta.

Pahinta on, ettei vika ole vain tiedotusvälineissä, jotka kertovat uutisia meille, vaan todellisuudessa. Omalla puolueellisuudellaan ja puuttumattomuudellaan ne joka tapauksessa tukevat juuri sitä politiikkaa, jonka tuloksena virkavallan käyttökin on täyttä tuubaa. Siksi toivoisi, että korkeimmat viranhaltijat laitettaisiin laiminlyönneistään ja toimivallan ylityksistään vähintään yhtä kovaan vastuuseen kuin aiheettomasti syyllistetyt alempien virkaportaiden syntipukitkin.


”Think the children”

Feminismin, maahanmuuton ja virkamiesten loukkaamattomuuden ohella eräs tapa tuottaa poliittista korrektiutta on vielä niin sanotun lapsiargumentin käyttö. Tämän päivän Helsingin Sanomat kertoo tyytyväisenä, että ”lastensuojelu on suomalaisille tärkein arvo”. Amerikkalaistyyliset ”think the children” ja ”family first” -ideologiat ovat rantautuneet huolestuttavalla tavalla Suomeen.

Ajattelutavan vika on siinä, että lastensuojelulla kolhitaan muita vapauksia ja arvoja. Niin sanotun lapsiargumentin käyttö perustuu seuraavanlaiseen virheelliseen ajatuskulkuun:

Premissi 1: Kaikki, mikä on hyväksi lapsille, on hyväksi kaikille.
Premissi 2: X on hyväksi lapsille.
Johtopäätös: Siis X on hyväksi kaikille.

Vaikka päättely on muodollisesti oikea, itse johtopäätös on virheellinen, sillä premissi 1 on virheellinen. Lastensuojelun varjolla tapahtuva normien vartiointi ei sovi kaiken yhteiskuntamoraalin lähtökohdaksi. Sellaiseen oletukseen kuitenkin syyllistytään usein. Lastensuojelulla sensuroidaan internetiä, elokuvia ja kirjoja, ja lapsiargumenttiin vedotaan aina, kun halutaan kuohia seksuaalisuuden esittämistä. Näyttöä asiasta löytyy paljon, ja olen analysoinut ongelmia laajalti tässä blogissani.

On myös lasten etu kasvaa yhteiskunnassa, jossa lastensuojelulla ei tuhota sen enempää julkisen esittämisen vapautta kuin seksuaalista vapauttakaan. Lapset eivät ole myöskään sellaisia pieniä idiootteja, joille ei voisi asiallisesti selittää, mitä kaikkea maailmaan mahtuu ja miten erilaisiin ilmiöihin voi suhtautua. Itse asiassa vastuullisten vanhempien velvollisuus olisi kertoa lapsille, että väkivaltaelokuvat eivät ole totta, internetistä löytyy pahoja setiä ja tätejä ja että todellisuudessa esiintyy esimerkiksi sinänsä viatonta homoseksuaalisuutta. Sen sijaan lastensuojelun varjolla todellisuutta yritetään nyt piilotella ja peittää sekä vedellä verhoja niin tämän kuin tuonkin asian eteen. Jos sellainen lastensuojelu on suomalaisten tärkein arvo, lapsilla on syytä pelätä.


Kun verotuspäätöskin loukkaa

Loukkaantumisesta on tullut suomalaisten kansanhuvi. Olen joskus ihmetellyt, mistä tämä itkuinen pillittely johtuu. Pitelevätkö tai muutoin kohtelevatko suomalaiset toisiaan pahoin? Ovatko ihmiset herkkähipiäisempiä kuin ennen? Onko valittamiskynnys alentunut, vai kiusaavatko ihmiset toisiaan loukkaantumalla?

Itse uskon viimeksi mainittuun. Loukkaantumisen lanseerasi poliittiseen diskurssiin Euroopan unioni. Kun EY:n tuomioistuimesta alkoi sadella ratkaisuja, joiden mukaan kartellit ja verotuspäätökset ”loukkasivat” joidenkin oikeuksia tai etuja, loukkaantumisen käsite levisi lehtikieleen. Poliittisten oikeuksien loukkaukset taas sotkettiin julkisessa sanassa henkilökohtaisiin loukkauksiin. Kun perusoikeuksia, ihmisoikeuksia ja muita utooppisia ihanteita todisteltiin loukatun kaupallisissa yhteyksissä, ihmiset – nuo pikku hobitit – oppivat pian kyseisen kielen ja alkoivat syyttää toisiaan henkilökohtaisista loukkauksista.

Matka poliittisia oikeuksia koskevasta kielestä henkilökohtaisten loukkausten kieleen ei ole pitkä, vaikka poliittisten oikeuksien kolhimisen ja subjektiivisten loukkaantumisten välillä on todellisuudessa valovuosien matka. Esimerkiksi Taloussanomien äskettäisen uutisen mukaan EY oikoo taas Suomen autoverolakia, koska se loukkaa pahasti tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja niin edelleen. Eikö kuulostakin Amnesty Internationalin puheelta?

Valistusihanteista on tässä diskurssissa tehty purkinavaajia, jotka paljastavat tonnikalojen oikeuksia loukatun. Avaamisen epäonnistuessa ne taas osoittavat sormeen tulleen haavan. Jokaisen pitäisi kuitenkin ymmärtää, ettei elämästä selviä hengissä ja että kaikella on hintansa – myös autoilulla ja avioeroilla – sikäli kuin elämää on.

Politiikan olemus on loukkaaminen

Loukkaantumisesta on tullut kansanhuvi. Sillä voi kätevästi kiusata toista ihmistä. Kun oikein kunnolla loukkaantuu, voi odottaa saavansa sääliä tai muita myötätunnon osoituksia.

Jotta ei joutuisi loukkaantumisella kiristämisen uhriksi, voi tietysti ilmaista katumusta. Siksi myös katumuksen ympärillä pyörivät melkoiset karkelot.

Politiikka on vallankäyttöä. Niinpä politiikan piirissä ahdistellaan toisia ihmisiä loukkaantumisjupakoilla. Varsinkin kansanedustajat ovat kunnostautuneet tässä lajissa.

Esimerkiksi sopii vaikka parin viikon takainen tekstiviestikohu, jonka käänteissä Matti Vanhanen ja Antti ”Kanki” Kaikkonen vaihtelivat tekstareita niin sanotun 69-Dritan ympärillä. Kunnallisvaaliehdokas Drita Lulicin nimeen liitetty numero juontuu Matti Vanhasen vaalinumerosta ja pääministeriin yhdistetystä murjaisusta, jonka mukaan Vanhaselle ei sopisi 69-asento. Hän on kuulemma niin pitkä mies, etteivät yläpää ja alapää menisi kohdakkain.

Onhan se pikkutuhmaa. Samaan tapaan kansanedustaja Kaikkonen nyt ilmoittaa katuvansa ”flirttaileviksi” arvioituja tekstejään 69-jupakan viestiketjussa. Mutta mitä moraalista paheksuntaa tässä asiassa loppujen lopuksi on? Omasta mielestäni ei kerrassaan mitään. On vain hyvä, että kieli kukkii ja erotisoituu ja että asiat sanotaan halki. Merkkinä kansalaisten hyväksynnästä on, että se näyttää tuovan myös paljon myönteistä julkisuutta.

Toinen yhtä yhdentekevä loukkaantumisen aihe oli kansanedustaja Pentti Oinosen äskettäinen maininta, että homoavioliitto on kuin menisi naimisiin hauvelinsa kanssa. Onhan sekin tietysti murjaisu. Mutta kuinka tosikko täytyy olla, että vetää perusjampan haukkumisista herneen nenäänsä? Yhteiskunta on muuttunut. Nykyajan elämässä kyseistä huumoria ei voi enää ottaa ”vakavasti”. Ainakaan minä en umpihomona loukkaantuisi moisesta. Mutta silti savolaisedustaja nyt katuu puheitaan.

Politiikan kentästä on tullut hullujenhuone, jossa hoidokit vuoroin herjaavat toisiaan ja vuoroin katuvat syntejään Jeesuksen Kristuksen nimessä. Tämä on sairasta. Se kertoo eräänlaisesta jakomielisyydestä, joka ei koske vain yksilöitä vaan on merkkinä koko kulttuurin jakautuneisuudesta.

Syynä kyseiseen skitsofreniaan on poliittisen korrektiuden vaatiminen, joka tuottaa kaksinaismoralismia ja kaksoisstandardeja. Niiden mukaan yksien loukkaantuminen on suotavampaa kuin toisten. Ja eräille asioille ei myönnetä loukkaavuuden statusta ollenkaan, vaikka toisia pidetään hyvin, hyvin loukkaavina.

Tämä on pöljää. Sitä kautta osapuolet käyttävät valtaa. Ennen vanhaan valtaa käyttivät vain loukkaajat. Nykyään myös loukkaantuminen on suurta vallankäyttöä, jonka takaa kurkistaa poliittisen korrektiuden ideologia. Sen mukaan puheet on epäerotisoitava ja feministit on julistettava pyhimyksiksi, eikä myöskään etnisestä alkuperästä sovi vihjaista sanallakaan. Ongelma on, että korrektiusnormien tuloksena vapaa keskustelu tukahdutetaan valtapolitiikalla.

Harmillista tässä kissanhännänvedossa on se, että sovinnaisuuden varjelun taakse haudataan suurempia ja tärkeämpiä asiakysymyksiä. Koko politiikan olemushan on loukkaaminen. Politiikka on loukkaamista alusta loppuun asti. Poliitikkojen päätökset loukkaavat aina jonkin ryhmän oikeuksia. Niinpä he loukkaavat suuria kansanryhmiä oikein työkseen. Eduskunta on säätänyt suuren määrän lakeja, jotka loukkaavat esimerkiksi minua sikamaisesti. Tärkeää olisikin erottaa toisistaan tunteiden loukkaaminen, joka on aina vain koettua, subjektiivista ja imaginääristä (eli kuviteltua tai mielikuviin perustuvaa), ja niitä paljon tärkeämpi objektiivisten oikeuksien tai etujen loukkaaminen.

Politiikan omaan olemukseen sisältyvä objektiivisten oikeuksien tai etujen loukkaaminen on ilmeisesti niin suurta ja lähellä, ettei sitä huomata. Ja mikäli ihmiset alkavat kiinnittää huomiota asiaan, media hautaa sen siirtämällä keskustelun poliitikkojen yksityiselämään: heidän keskinäisiin kähinöihinsä. Juuri siihen myös tunteenomaisesta loukkaantumisesta nostettuja jupakoita tarvitaan.

Pahinta on, että myös media menee tuohon loukkaantumisilla politikoimiseen mukaan. Tämän seurauksena stripparit pyörittävät Suomen poliittista elämää.

Hallituksen oma yksityinen oikeus

Sananvapautta on Suomessa kavennettu viime aikoina mitä erilaisimmilla verukkeilla ja mitä erikoisimpia kiertoteitä käyttäen. Vuoden 1889 rikoslain vanhojen säädösten mukaan kirjoja ja muita julkaisuja koetettiin sensuroida ”herjauksen” ja ”solvauksen” rikosnimikkeisiin vedoten ja lainuudistuksen 9.6.2000/531 tultua voimaan viittaamalla ”kunnialoukkaukseen” (joka kattaa suurin piirtein aiempien nimikkeiden tunnusmerkistöt).

Kunnianloukkauksella tarkoitetaan uudemman lain 24 luvun 9 §:n mukaan perättömien tietojen levittämiseen liittyvää haitan tuottamista. Tosin politiikka, tieteet ja taiteet on armahdettu suvereenisti jo lakitekstissä, ja siksi poliitikkojen, tieteilijöiden ja taiteilijoiden mielipideriitojen kohtaamista käräjäsaleissa on pidetty juuri sellaisena ongelmana, jonka hoitamisessa lain tarjoamat lääkkeet ovat loppuneet lyhyeen.

Kovin helppo ei ole ollut parantaa myöskään niiden ihmisten mieltä, jotka ovat koettaneet kuohia sananvapautta rikoslain ideologisimpiin asiakohtiin eli kansanryhmää vastaan kiihottamiseen (11 luvun 10 §) ja uskonrauhan rikkomiseen (17 luvun 10 §) viitaten. Saa nähdä, milloin kirjoja vaaditaan roviolle (tai niiden menekkiä pyritään edistämään) vetoamalla ihmiskauppaa, salakatselua, salakuuntelua, liikenteen häirintää, pahoinpitelyjä, kuolemantuottamuksia, ilkivaltaa tai omankädenoikeutta edistävään vaikutukseen. Lastensuojeluun viitaten sananvapautta onkin jo rajoitettu ihan perustuslain (1 luku 12 §) tekstissä, mikä on harmillista, sillä se on johtanut kiperiin ongelmiin, kun viranomaisvalta on pyrkinyt suurentamaan tätä sananvapauden murentamiseen sopivaa porsaanreikää.

Sananvapautta on koetettu rajoittaa myös yksityisyydensuojaan liittyen. Rikoslain 24 luvun 8 §:n mukaan yksityisyyden piiriin luettavien tietojen kertominen julkisuudessa voi olla rangaistavaa, vaikka väitteet olisivat tosia, eikä todisteluun tarvita tietojen todenperäisyyden osoittamista. Yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä onkin helpompi nostaa syytteitä kuin kunnianloukkauksesta, sillä näyttöä väitteiden totuudesta, epätotuudesta tai mielettömyydestä ei tarvitse esittää, vaan syytteessä voi viitata pelkkään koettuun haittaan.

Niinpä myös Matti Vanhanen valitsi vaihtoehdoista helpomman vaatiessaan Susan Ruususelle ja hänen kustantajalleen syytettä yksityiselämäänsä koskevan tiedon levittämisestä. Aktiivisuutta molempien asianomistajarikosten oikeussaleihin raahaaminen kuitenkin vaatii, ja niinpä myös pääministeri joutui tekemään työtä saadakseen syyttäjäviranomaisen ajamaan juttua – tai sitten korkean virkamiehen tapauksessa pelkkä käsky syyttäjälaitokselle riitti, ja se otettiin kuuliaisesti vastaan.

Vaikka yksityisyydensuojan loukkaamisesta voikin olla helpompi nostaa syyte kuin kunnianloukkauksesta, haittojen osoittaminen on yleensä vaikeaa. Sitä paitsi politiikka on rajattu pois tämänkin pykälän piiristä jo lakitekstissä, eikä yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä pidetä sellaisen informaation esittämistä ”politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi” (Rikoslain 24 luvun 8 §). Matti Vanhanen toimii nähdäkseni juuri tällaisessa tehtävässä, ja esitetyllä informaatiolla on vaikutusta hänestä syntyvään kokonaiskuvaan poliitikkona.

On tietysti ymmärrettävää, että kaikki kiva, vapaamielinen ja totuutta edistävä halutaan kieltää. Niinpä ei ole yllättävää, että Helsingin hovioikeus tuomitsi Susan Ruususen ja hänen kustantajansa sakkoihin sekä korvauksiin yksityisinä pidettyjen rakkausviestien julkaisemisesta. Suomi on muuttunut sananvapauden vankilaksi, eikä asiassa auta edes vanhojen totuuksien kertaus: Mikään ei ole niin julkista kuin yksityinen, ja se, joka kiistää kaiken, myöntää kaiken.


Kuka suojelee julkisuutta Matti Vanhaselta?

Samalla, kun yksityishenkilö tuomitaan toisen yksityishenkilön yksityisyyden loukkaamisesta, hallitus valmistelee tietosuojalain muutosta (Lex Nokia), jolla murennetaan kansalaisten sähköiseen viestintään liittyvää yksityisyydensuojaa järjestelmällisesti. Matti Vanhanen kehtaa siis olla huolissaan omasta yksityisyydestään, mutta systemaattista perustuslaillisten oikeuksien loukkausta hallitus ajaa päkäpäisesti kaikkien oikeusoppineiden vastustuksesta huolimatta. Pääministerin yksityisyys on tämän mukaan arvokkaampaa kuin muiden kansalaisten yksityisyys. Myös yksinhuoltajan tehokas kyykyttäminen pätevöittää näköjään koko kansakunnan johtamiseen.

Matti Vanhasen ajojahti Susan Ruususta kohtaan luo pääministeristä pikkumaisen kuvan. Ei ole tietenkään hullumpi idea aloittaa julkista oikeudenkäyntiä oman yksityiselämänsä suojelemiseksi, mutta tässä tapauksessa kyse ei ole vain yksityisyydestä vaan Vanhasen epätoivoisesta kunnianpalautusyrityksestä ja arvovaltakiistasta. Näin on siitä huolimatta, että syyte ei käsitellytkään nimeltä mainiten kunnianloukkausta vaan tuota kepulaismiesten itsetunnolle niin tärkeää ”yksityisyyttä”.

Harmi, että tylsämielinen journalismi ei pureudu yksityisyyden ja julkisuuden olemukseen sinänsä vaan käsittelee asiaa samalla lattealla juridiikan kielellä, joka hallitsee asian oikeuskäsittelyä. Filosofinen näköala paljastaisi, että kyseisen ”yksityisyyden” suojelun takana asuu kielteinen näkemys ihmisten kanssakäymisestä sinänsä. ”Yksityisyyden” varjeleminen on seksin ja seurustelun asioissa merkki rajoittuneesta ja ahdistuneesta elämännäkemyksestä.

Jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää, ettei seurustelun epäonnistumisesta ole valitusoikeutta. Ihminen voi korkeintaan katua ryhtyneensä tekemisiin vääränlaisen henkilön kanssa ja vetäytyä herrasmiehenä. Sitä paitsi mikään tuomio ei saa kiusallisia totuuksia katoamaan todellisuudesta, vaikka asioiden esittäminen tuomittaisiin oikeudessa tuhat kertaa. Ihmisten odottaisi itse pitävän huolen omasta kunniastaan ilman, että asian ympärillä heiluu juristin nuija.

Myös oikeudenkäynti oli jälleen epäoikeudenmukainen. Kustantaja ja tekijä pakotettiin kirjalliseen menettelyyn vailla mahdollisuutta puolustautua suullisesti ja julkisesti. Vanhanen puolestaan on itse käyttänyt virka-asemaansa liittyvää julkisuusasemaa ja todennut suullisesti medialle, että hänestä levitetyt tiedot olivat ”harmittomia”. Jos hän olisi sanonut saman suullisessa käsittelyssä, tuomioistuimen ratkaisu olisi voinut olla toisenlainen.

Olennaisia Vanhasesta kerrotut tiedot ovat siksi, että ne antavat kansalaisille pohjaa pääministerin uskottavuuden arvioimiseksi. Tämän vuoksi oikeutta olisi pitänyt käydä suullisesti avoimessa oikeudenkäynnissä, joka olisi pitänyt televisioida suorana jokaiseen kotiin. Kun kerran Ilkka Kanervan poliittinen erottaminen ilman oikeuden tuomiota sallittiin hänen seurustelukäyttäytymiseensä vedoten, myös pääministerin yksityiselämään liittyvien tietojen avoin jakaminen pitäisi sallia.

Tuomion vahingot sananvapaudelle ovat suuret, paljon suuremmat kuin Vanhasen kunniaa ja omanarvontuntoa kohottava hyöty. Hovioikeuden päätös saa ennakkotapauksen aseman, jos Korkein oikeus ei tee asiassa uutta päätöstä. Siksi on toivottavaa, että tuomitut hakisivat KKO:lta valituslupaa ja että asia päätyisi viime kädessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, joka juuri äsken langetti Suomelle tuomion sananvapauden rajoittamisesta eräässä toisessa yksityisyydensuojaa koskevassa jutussa.

Yhteiskunnassa ovat entistä useammin vastakkain niin sanottujen yksityishenkilöiden ja julkisen vallan napit. Ihmisten tavanomainen sanankäyttö alkaa tässä ilmapiirissä näyttää automaattisesti rikokselta. Tällainen tuomitseminen vahingoittaa ennen pitkää kansalaisten todellista yksityisyyttä ja yksilönoikeuksia, sillä se vihjaa, että kaikki valta kuuluu hallitukselle.


Yksityisiin tuomioistuimiin

Tuomioistuimia sanotaan valtiosta riippumattomiksi, ja tuomioistuinten riippumattomuudella on haluttu taata kansalaisille suoja myös valtiota vastaan. Kyseessä on kuitenkin pelkkä taikurimainen hokema, ja käytännössä tuomioistuimet ovat puolueellisia valtion hyväksi. Myöskään tuomarien irtisanomattomuus ei riitä puolueettomuuden takeeksi, sillä heidän tottelevaisuutensa voidaan varmistaa katkaisemalla ylenemismahdollisuudet oikeuslaitoksen ja valtion palveluksessa. Näin tuomarit tulevat suosineiksi palkkansa maksajaa, ja heidän irtisanomattomuutensa varmistaa lähinnä tuomioiden despoottimaisuuden.

Ongelma on todellakin yksityisen ja julkisen vallan välinen. Yksityishenkilöt tuomitaan valtion tuomioistuimissa syyllisiksi lähes aina, jos kantajana on valtio tai joku sen edustaja. Oikeuslaitos asettuu poikkeuksetta valtion ja sen vallankäyttäjien puolelle yksityishenkilöitä vastaan. Aivan kuten 1800-luvulla, yksityishenkilö ei voi voittaa oikeudessa kruunua eikä aatelista.

Jos ihmiset tuomittaisiin yksityisissä tuomioistuimissa, tilanne voisi olla toisenlainen. Valtiosta aidosti riippumattomien yksityisten tuomioistuinten perustaminen on täysin mahdollista; eihän kukaan väitä yksityislääkäreitäkään huonoiksi. Tarpeen se olisi jutuissa, joissa osapuolena on valtio. Itse olisin aloittanut valtion laitosten yksityistämisen nimenomaan tuomioistuimista.

Oikeus on luonteeltaan kostoa. Oikeuksien ratkaisujen perustana ovat pelkät konventionaaliset käsitykset ja mielipiteet. Ja kaikkihan sen tietävät, ettei mistään oikeudesta mitään oikeutta saa. Tiesittekö muuten, että hovioikeuden tuomarit nimittää tasavallan presidentti valtioneuvoston eli käytännössä Matti Vanhasen omasta esityksestä? Näin valta kiertyy kehälle, eikä riippumattomia tuomioistuimia ole. Sitä paitsi ongelma ei ole vain juridinen vaan myös poliittinen. Poliitikothan voivat halutessaan säätää myös lait omia tarpeitaan vastaaviksi jo eduskunnassa!

Vinoutunutta Viron historiaa

Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dosentti Johan Bäckman julkisti äskettäin kirjansa nimeltä Pronssisoturi, jossa hän tilitti Viron valtion ja kansan nykyistä tilaa toimittaja Leena Hietasen viimekeväiselle pamfletille ominaiseen tapaan. Bäckman muun muassa syytti virolaisia apartheidjärjestelmän ylläpidosta ja arvioi, että Viron itsenäisyydellä on tulevaisuutta enintään kymmenen vuoden ajan. Ei ole ihme, että virolaiset ovat kauhuissaan, sillä teosten ollessa samoilla linjoilla he saattavat pitää suomalaisten Viro-vastaisuutta helposti suomalaisten virallisena kantana. Se taas voi aikaa myöten vaurioittaa maidemme välisiä suhteita.

Venäläisen kustantamon julkaisema kirja on parin vuoden takaisen patsaskiistan satoa. Bäckmanin mukaan Viron patsaskiistassa ei ollutkaan kyse vain patsaan siirrosta vaan Tallinnan vapauttajien hautamuistomerkin tuhoamisesta ja hautojen häpäisystä, ja muutenkin hänen tekstinsä jokainen kirjain on itään päin kallellaan.


Aiheellinen huoli kunniasta

Mitä väitteisiin tulee, teoksen sisältö on kuin Pahkasiasta. Bäckmanin tulkinnoista ärsyynnyttyään muutaman Suomessa toimivan tutkijan ryhmä päätyi osoittamaan yliopiston johdolle avoimen kirjeen, jolla he protestoivat kirjan sisältämiä vääristelyjä. Ja niitähän siitä toki löytyy. Muiden muassa virolaisen Iivi Anna Masson allekirjoittama paperi tekee kuitenkin virheen sikäli, ettei siinä keskitytä kumoamaan vain argumentteja vaan halutaan kieltää Bäckmania esittämästä näkemyksiään yliopistolla.

Toimintakompetenssin kyseenalaistaminen ei kuulu tieteen periaatteisiin. Tieteessä kiistanalaisia näkemyksiä pitää voida esittää, mutta myöskään kritisoidun henkilön ei pidä pyrkiä huolehtimaan kunniastaan kunnianloukkaussyytteellä uhkaamalla, kuten Backman. Saman totesi myös rehtori Thomas Wilhelmsson vastauksessaan. Tiede on oma tuomioistuimensa, ja niinpä sekä tieteellinen että poliittinen argumentaatio on rajattu kunnianloukkauksia koskevan syyttämiskelpoisuuden ulkopuolelle myös rikoslain tekstissä. Bäckman siis hätäilee turhaan uhatessaan kriitikoitaan syytteellä.

Mutta muutoin Bäckmanilla on syytä hätään. Hänen argumentaationsa on tahallisen provosoivaa, eikä se täytä historiallisen tiedonmuodostuksen eikä totuuden tavoittelun tunnusmerkkejä. Sillä perusteella olisi kuitenkin väärin pyrkiä kiistämään tutkijan koko kompetenssi. Hänen julkaisunsa kiistäminen riittää.


Kunnianloukkauskäräjät, taas?

Entä miltä kunnianloukkauskäräjät näyttäisivät sanavapauslainsäädännön näkökulmasta? Perustuslaillisen sananvapauden ydinalueeseen kuuluu oikeus kulttuurikritiikkiin eli julkiseen arvosteluun, joka kohdistuu ihmisten menettelyyn tieteessä, taiteessa tai muussa näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa. Tällaisissa tehtävissä ihmiset ovat velvollisia sietämään heidän julkiseen toimintaansa kohdistuvaa ankaraakin arvostelua ilman, että rikoslain kunnianloukkaussäännökset tulevat kyseeseen.

Esimerkiksi Oulun raastuvanoikeus on 13.1.1978 antamassaan tuomiossa hylännyt syytteen herjauksesta ja todennut seuraavaa: ”Tiedeyhteisössä oleva tiedemies on velvollinen alistumaan erittäin voimakkaaseen arvosteluun silloinkin, kun se selvästi vahingoittaa arvostelun kohteen yhteiskunnallista mainetta, tiedemiehen sosiaalista arvoa ja hänen tieteellistä merkitystään sekä tuntuu miten kipeänä ja loukkaavana tai epäoikeudenmukaisena tahansa.”

Tiedemaailmassa arvosteleminen on välttämätöntä jo pelkästään eri tieteenalojen kehittymisen kannalta. Oikeuskirjallisuuden mukaan kunnianloukkaussäännöt sallivat myös sellaisen tieteellisen kritiikin, joka on arvostelun kohdetta halventava, sillä edellytyksellä, että kritiikin tarkoituksena ei ole loukata tutkijan kunniaa. (Ks. esim. Eero Backmanin artikkelia ”Kan vetenskaplig kritik vara ärekränkning” aikakauskirjassa Nordisk Tidskrift för Kriminalvidenskab vuodelta 1994, s. 28.) Esimerkiksi tutkijan arviointi ”epä-älylliseksi” on arvostelijan mielipide tieteellisestä tuotteesta eikä henkilökohtainen arvio tieteenharjoittajasta. (Ks. esim. Olavi Heinosen et al. teosta Rikosoikeus vuodelta 1999, s. 591.)

Kritiikki voi olla kunniaa loukkaavaa vain jos (1) kritiikin olennainen päämotiivi ei ole tieteellinen, vaan sen tarkoituksena on loukata, (2) jos arvostelu ei loukkaa vain tutkijan esitystä vaan pääasiassa hänen persoonallisuuttaan tai (3) jos arvostelija esittää valheellisia väitteitä (esimerkiksi tutkimustulosten väärentämisestä), joiden tarkoituksena on asettaa toinen muiden halveksunnan kohteeksi. (Näin Backman edellä mainitussa artikkelissaan.) Mistään tällaisesta ei kuitenkaan ole kyse Iivi Anna Masson, Jussi K. Niemelän, Lasse Lehtisen ja monien muiden allekirjoittamassa paperissa. Kritiikin asiayhteys ja päämotiivi on ollut puhtaasti tieteellinen.

Niin ikään perusteellinen ja analyyttinen kritiikki voi tuskin loukata kenenkään kunniaa rikosoikeudellisessa mielessä, vaikka se sisältäisikin joitakin ilkeitä tai poleemisia kohtia. Kunnianloukkausprosessit eivät kuulu tieteelliseen keskusteluun, diskurssiin tai väittelyyn, joiden kohdalla vallitsee universaali ja kaikelle tieteelliselle kehitykselle välttämätön vapauden ja autonomian periaate. Länsimainen mielipiteen ja ilmaisunvapaus kiteytyy YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 19. artiklan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklan määräyksiin, joihin myös Suomen perustuslain valmistelussa nojattiin, joten sananvapaus on tieteellisessä keskustelussa ja väittelyssä turvattu a fortiori.

Lisäksi on otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanta, jonka mukaan julkisella vallalla on velvollisuus pidättäytyä rikosoikeudellisiin keinoihin turvautumisesta varsinkin silloin, kun käytettävissä on muita keinoja vastata (perusteettomaankin) arvosteluun. Tämä merkitsee, että Johan Bäckman voisi halutessaan vastata kohtaamaansa arvosteluun osallistumalla tiedemaailman sisällä käytävään keskusteluun tai esittämällä lehdistölle oman näkökulmansa asiassa.

Filosofisesti ja tieteellisesti katsoen loukkaantumisella tai loukkaavuudella ei pidä olla mitään merkitystä väitteiden arvon arvioimisen ja niiden julkaisukelpoisuuden kannalta. On täysin samantekevää, loukkaako jokin väite toista ihmistä vai ei, kunhan se kertoo totuuden asioista tai totuudenmukaisen mielipiteen käsityksiään lausuvan ihmisen näkemyksistä.

Näistä asioista on aivan yhtä tärkeää tietää riippumatta siitä, loukkaantuuko joku toinen ihminen vai ei, ja siksi kaikki pitää voida sanoa ilman vähäisenkään rangaistuksen uhkaa. Esimerkiksi jos joku haluaisi haukkua minut pataluhaksi vaikka ilman perusteita, hänen pitää saada tehdä se, sillä on tärkeää tietää, mitä hän ajattelee. Vain näin voisin myös vastata arvostelijalle. Loukkaantuminen on siis voitava sietää hintana siitä, että jokaisella on yhtäläinen oikeus vastaavanlaiseen arvosteluun tai siihen vastaamiseen.


Kirjaimet kallellaan

Symptoomina jostakin syvemmästä tällä tapauksella saattaa olla jälleen myös yleistä tiedepoliittista merkitystä. Muutamat tutkijoina esiintyvät henkilöt ovat valmiita tekemään ja sanomaan melkein mitä tahansa vain saadakseen julkisuutta. Yliopistoissa toimii paljon sellaisia tieteenharjoittajia, jotka eivät selvästikään ansaitsisi virka-asemaansa eivätkä palkkaansa. Tiedän yliopistoissa toimivan useita sellaisia viranhaltijoita, joille ei olisi alun perinkään pitänyt myöntää dosentuuria.

Johan Backmanilla ei liene kovin paljon muodollista valtaa laitoksellaan, eivätkä hänen julkaisunsa ole vaikutusvaltaisia. Mutta monet tämänkin kirjoitukseni lukijat ovat joutuneet todistamaan, millä tavoin olen itse kärsinyt juuri sellaisten virka-asemassa olevien henkilöiden toiminnasta, jotka ovat kanavoineet omat tiedepoliittiset ja minuun nähden erimieliset käsityksensä yksipuoliseksi vallankäytöksi minua vastaan. Kyseessä ovat olleet tosin eri laitokset, mutta vallan käyttäjät ovat useasti olleet (n)ostalgiaan taipuvaisia tyyppejä. Monille nykyisille slavofiileille jäi ilmeisesti jokin vaihde päälle, vaikka heidän ihanneyhteiskuntansa kaatuikin Venäjällä jo vuonna 1991.

Ei luvannut hän ruusutarhaa

Sananvapaussota jatkui, kun prinsessa Ruusunen ja Matti Vanhanen ottivat yhteen käräjäsalissa. Sen enempää poliitikkojen yksityiselämän ongelmat kuin sananvapauden yleisetkään ongelmat eivät kuitenkaan ratkea oikeussaleissa eivätkä iltapäivälehtien raporteissa. Perusongelma on seuraava: poliitikot eivät näytä ymmärtävän, ettei kukaan ihminen voi itse päättää siitä, mitä toiset ihmiset hänestä lopulta ajattelevat ja sanovat. Niin ei voi tehdä itsevaltaisinkaan ihminen.

On kenties ruma temppu kerätä intiimejä tekstiviestejä ja julkaista ne kirjana, mutta ne kuuluvat kuitenkin todellisuuteen. Jos joku ihminen päättää ne ilkeydessään julkaista, hän päättää siitä yksin. Toinen osapuoli voi enintään katua ryhtyneensä tekemisiin vääränlaisen ihmisen kanssa. Jos poliitikkojen pitää päätyä kiistelemään asioista käräjäsaleissa, se osoittaa, että poliitikot eivät hallitse omaa elämäänsä eikä heistä siten ole käsittelemään tärkeämpiä ja laajakantoisempiakaan kysymyksiä. Huomion keruun kannalta ei ole tietysti hölmömpää aloittaa julkista oikeudenkäyntiä yksityiselämänsä suojaamiseksi, mutta poliitikon luulisi saavan julkisuutta muissakin yhteyksissä.

Entä sitten tuomio? Parasta olisi, että koko oikeudenkäyntiä ei olisi ollut. Jos kirjoittaja tai kustantaja tuomitaan, se heikentää sananvapautta ja nostaa julkaisemisen kynnystä kustantamoissa. Tämä on vahingollista ihmisten tiedonsaannin kannalta. Jos taas kumpaakaan ei tuomita, pääministerin maine kolhiutuu entisestäänkin. Jälkimmäinen on kuitenkin oikeudenmukaisempi vaihtoehto, sillä poliitikon katsotaan itse asettavan itsensä alttiiksi, ja joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Muuten olen tietysti sitä mieltä, että myös miesten pitää saada käräjöidä oikeuksistaan; tavallisesti kantajina ovatkin naiset.

Ja mitä silmäni näkevätkään: kouluammuskelu on muuttunut jokapäiväiseksi amerikkalaisissa yliopistoissa. Eikä siellä ole edes tulosohjausmallia eikä UPJ:tä! Oletteko huomanneet, että sivistysmaiden, kuten Ranskan ja Italian, yliopistoissa ei pauku juuri lainkaan Coltti? Ehkä tämä johtuu siitä, ettei opettajakuntakaan koostu sellaisista kilipukeista, jotka vaalivat akateemista vapautta kotimaisen kaalimaamme vartijoina.

Suomessa poliittisia virkamiehiä uhkaa myös virkavalta itse. On lohdullista, että ministeri Mauri Pekkarisen hankeen sysännyt mies oli poliisi. Tuskinpa ministeri olisi jälkipuheissaan antautunut ”suojelemaan” ketään muuta henkilöä. On hyvä, että poliisikin näyttää ymmärtävän, kuinka kaltoin poliitikot ovat kohdelleet StoraEnsosta potkittuja. Paha vain, että miesparka katui tekoaan ja otti lemput virastaan. Eron paikka olisi ollut ihan muilla henkilöillä.

Kunniattomia kansalaisia

Suomalaiset ovat tunnetusti lottohullua kansaa. Rahapelit kiehtoavat heitä samoin kuin tangomarkkinatkin. Myös loukkaantumisesta on tullut suosittu kansanhuvi. Hesari kertoo tänään, että kunnianloukkauksista tehdään rikosilmoituksia entistä enemmän. Lehden mukaan poliisikonttorit saivat viime vuonna liki 3 600 rikosilmoitusta kunnian tai yksityisyyden loukkaamisesta, ja ilmoituksia oli näin ollen reilu tuhat enemmän kuin vuonna 2000.

Tsot, tsot: ei saisi elää niin kunniattomasti, että huomauttelusta loukkaantumiseen on aihetta. Vanha sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään. Kunnialliset kansalaiset huolehtivat maineestaan itse.

Sananvapauden kuolinkellot

Oikeus leipoi sitten Petri Peltosesta ja eräästä tuusulalaisesta nimimerkin (”Tomashot”) suojissa esiintyneestä henkilöstä sananvapauden marttyyreita. Anonyymi tuomittiin yli kahdeksansadan euron sakkoon ja Peltonen 30 päiväsakkoon sekä kirjan menettämiseen valtiolle ”kiihottamisesta kansaryhmää vastaan”. Näin tuomioistuimet tekivät ajatusrikollisia henkilöistä, jotka esittivät mielipiteensä peittelemättömästi ja saattoivat näkyville muutamia toisissa tiedotusvälineissä aiemmin julkaistuja uutisia.

Tuomiot olivat selvästi vääriä, ja eikä oikeassa ole ollut myöskään lynkkausinnostuksen nostattaja Mikko Puumalainen, joka ulotti rikostutkintapyyntönsä jopa professori Tatu Vanhasen tieteellisiin tutkimuksiin omassa arvostelukyvyttömyydessään. Ensisijaisesti olen kuitenkin pahoillani mielipiteenvapauden puolesta sinänsä. Koska olen esittänyt vähemmistövaltuutetun, syyttäjien ja tuomioistuinten toiminnasta oman filosofisen analyysini jo aiemmin, en kommentoi asiaa enää tässä.

Sen sijaan esitän ennusteen, että sananvapauden kuohintaa kohtaan tunnettava viha vain yltyy. Siitä todistaa laajan myötätunnon osoittaminen tuomituille sekä sakkokassan täyttyminen pikavauhtia. Solidaarisuuden osoittajat sanovat sivuillaan, että näin halutaan ensinnäkin (1) korvata yksilölle syntyviä vahinkoja, toiseksi (2) tukea mielipiteiden vapaata esittämistä ja rohkaista käyttämään sananvapautta myös jatkossa sekä kolmanneksi (3) antaa viranomaisille viesti, että sananvapauden takavarikoiminen on tehotonta. Viranomaisvalta ei olekaan tekemässä Suomesta mitään sanankäytön vapaasatamaa vaan vankileirien saariston. Oikeuksien toiminnassa on ollut kyse sensuurista.


Tuomio: sananvapauden pilakuva

En puolusta tässäkään yhteydessä kenenkään syytetyn mielipiteitä sinänsä vaan heidän oikeuttaan sanoa ne. Perusteluni ovat aiemmin mainitut. Tomashotien ja peltosten diskurssikone näyttää olevan eräänlainen ikiliikkuja, joka jatkaa oman itsensä performoimista maailman loppuun asti. Mutta sen ei pitäisi riittää tuomion arvoiseksi asiaksi, vaan se voisi olla muulla tavalla mielenkiintoinen analyysin aihe. En käsitä, millä tavoin esimerkiksi Petri Peltosen vitsit olisivat yhteiskunnalle sen vaarallisempia kuin Adolf Hitleristä sota-aikana veistetyt vitsit, joiden kertojia tosin toimitettiin keskitysleireille.

Jos joku ihminen turhautuu monikulttuuristamisen ja maahanmuuttopolitiikan tendenssimäisyydestä niin, että hän purkaa oman harmistumisensa suorastaan poeettisella tavalla eli runokirjan muotoon, ei siitä pitäisi ketään käräjille haastaa. Totuushan on, ettei kyseisistä runoista voi kukaan loukkaantua, sillä ei niitä voi kukaan täysissä järjissään oleva ihminen ottaa todesta, vaan ne jäävät väistämättä perinteisiksi vitseiksi. Toinen tuomittu puolestaan ei edes väittänyt mitään vaan ainoastaan kokosi sivulleen linkkejä muiden tiedotusvälineiden julkaisemiin uutisiin, joissa kerrottiin monikulttuuristamiskokeilun epäonnistumisesta ja ulkomaalaisten Suomessa tekemistä rikoksista.

Kaunokirjalliseksi luokiteltavasta teoksesta ei olisi nähdäkseni pitänyt tuomita, sillä (1) runokirjaa voidaan tulkita usealla eri tavalla. Teoshan voisi toimia myös rasismia vähentävästi. Toiseksi (2) katson, että kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitsemiseen pitäisi osoittaa jokin selvä käytännöllinen teko, jonka mukaisesti syytetty on suostutellut toisia ihmisiä konkreettiseen toimintaan, esimerkiksi selvä käsky tai kehotus. Sellaista ei ole ollut kuitenkaan havaittavissa tuomittujen mielipiteissä. Kolmanneksi (3): kirjoituksilla ei ole ollut mitään havaittavia vaikutuksia. Ja neljänneksi (4): myöskin ”viharikoksista” puhuminen on perätöntä, sillä vihaaminen ja tunteiden osoittaminen yleensäkään eivät ole rikoksia.


Viranomainen pesee kätensä

Vähän aikaa sitten oikeus määräsi Yleisradion ja sen toimittajat maksamaan kolmelle Suomessa asuvalle kurdille yhteensä 8000 euron vahingonkorvaukset vain sen vuoksi, että Ylen MOT-ohjelmassa heidät mainittiin yhteyksistä irakilaiseen terroristijärjestöön. Tosiasiassa nuo kurdit olivat vain epäiltyinä terroristiyhteyksistä, mutta melkoista poliittisen korrektiuden ylivarjelua kyseinen tuomio osoittaa. Jos joku väittäisi minun olevan epäiltynä terroristijärjestöön kuulumisesta, kukaan tuskin myöntäisi minulle vahingonkorvausta kunnianloukkauksesta, vaikka väite on täysin perätön.

Miksi sitten kurdeille korvausta myönnettiin? Heidän kohdallaanhan epäilyyn on täytynyt olla jokin syy, sillä muutenhan epäilyä ei olisi tarvinnut edes esittää. Näin ollen heille olisi pitänyt maksaa vielä vähemmän korvausta kuin kenellekään sellaiselle suomalaiselle, jolle korvausta ei olisi (epäilyjen ollessa täysin turhia) lainkaan maksettu. Käytännössä tuo syy oli se, että kyseiset henkilöt olivat olleet pidätettyinä ja terroristiyhteyksistä epäiltyinä jo Irakissa.

On vääristynyttä, että viranomaisvalta kieltää nimenomaan maahanmuuttopolitiikan ja maahanmuuttajien arvostelemisen mutta sallii sen, että maahanmuuttopolitiikkaa edistetään täysin kritiikittömästi, että kansalaisuuden paljastavat rikostilastot salataan ja että Suomen kantaväestöön kuuluvista ihmisistä pyritään lavastamaan rikollisia sensurointioikeudenkäynneissä.

Minulle venäläisten maahanmuuttajien tekemä professori Kari S. Tikan surmatyö merkitsi lopullista käännekohtaa suhtautumisessani ulkomaalaisten tekemiin rikoksiin. Myös Hollannissa surmattiin vuonna 2002 homoseksuaalinen sosiologian professori ja kansanedustajaehdokas Pim Fortuyn hänen esittämänsä islamkritiikin vuoksi, ja pian sen jälkeen murhattiin elokuvaohjaaja Theo van Gogh ulkomaalaisen maahanmuuttajan toimesta.

Asiaa ei auttanut, että Fortuyn äänestettiin kuolemansa jälkeen suurimmaksi hollantilaiseksi tv:n yleisöäänestyksessä, tai se, että hänen ryhmänsä keräsi historian suurimman prosentuaalisen vaalivoiton, joka pakotti sosiaalidemokraatit väistymään hallitusvallasta ensi kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Jos kansallismielisten ihmisten halu lopettaa väkivalta ja rikollisuus ovat ”rasismia”, niin kukapa ei haluaisi olla sellainen rasisti!

Euroopan unionin talutusnuorassa olevat tiedotusvälineet pyrkivät kuitenkin vaikenemaan sekä Fortuynin että van Goghin murhien poliittisista taustoista, eikä myöskään Tikan kohtalon yhteydessä puhuttu ulkomaalaisten harjoittamasta rikollisuudesta, sillä selvänä kai pidettiin sitä, että homon täytyy kuolla hämärissä oloissa. Näin Pontius Pilatus pesi jälleen kätensä.


Tasa-arvohierarkiat

Viranomaisvallan puolueellisuutta osoittaa tapa, jolla se on luonut maahamme syrjintähierarkioita. Niiden mukaan maahanmuuttajaryhmät ovat tasa-arvoisempia kuin esimerkiksi homoseksuaalit, vaikka syntyperäisinä Suomen kansalaisina kuulumme kantaväestöön. Esimerkin viranomaissyrjinnästä tarjoaa se, ettei vähemmistövaltuutetun toimiston toimialaan ole luettu lainkaan seksuaalivähemmistöjen syrjintää ja että lakia säätävän toimielimen eli eduskunnan täysistunnoissa homoja sallittiin lyödä kuin vierasta sikaa – ja vieläpä samalla sanalla.

En tarkoita, että olisin itse herkkä loukkaantumaan mistään. Pikemminkin katson, että kaikkia ihmisiä pitää voida arvostella. Mutta kansanryhmää vastaan kiihottamisesta rankaisemisen välttämättömänä kriteerinä pidän sitä, että puheiden takana olisi yllyttäminen johonkin todelliseen tekoon tai kehotus järjestelmälliseen organisoitumiseen tuon teon suorittamiseksi.

Peltosen ja hänen kollegansa tapauksessa näin ei ollut. Pelkkien kapakkapuheiden tasoiset toteamukset eivät saisi tuomitsemiseen riittää. Sen sijaan kovempia tuomioita ansaitsisivat ne henkilöt, jotka konkreettisesti vahingoittavat ihmisten henkeä, terveyttä, omaisuutta tai muuta elintärkeää asiaa todellisilla teoilla.


Ex lege, de jure

Entä miltä mielipiteen- ja ilmaisunvapauden asiat näyttävät lainsäädännön näkökulmasta? Sananvapaudenhan katsotaan koostuvan sekä oikeudesta mielipiteisiin että oikeudesta sanoa ne. Sananvapaus on turvattu Suomen perustuslain kahdennessatoista pykälässä, joka kieltää ennakkosensuurin kaikissa muissa paitsi lapsipornoon liittyvissä asioissa. Laki kieltää myös jälkikäteissensuurin, mutta siihen on olemassa muutamia poikkeuksia. Niistä yhden muodostaa rikoslain kunnianloukkaussäännös ja toisen säädös, joka kieltää kiihottamisen kansanryhmää vastaan.

Viimeksi mainitut ovat kuitenkin perustuslakia alempitasoisia säädöksiä ja periaatteen lex superior derogat legi inferiori (”ylemmänasteinen säädös syrjäyttää alemmanasteisen”) mukaisesti perustuslaki syrjäyttää rikoslain, eikä toisaalta ole sellaista samantasoista erityislakia, joka periaatteen lex specialis derogat legi generali (”erityislaki syrjäyttää yleislain”) mukaisesti vaatisi perustuslaillisesta sananvapaudesta luopumista. Kunnianloukkausta ja kansankiihotusta koskevat pykälät ovat siis sellaisia sananvapauden rajoituksia, joita sovellettaessa pitää ottaa huomioon perusoikeusmyönteinen laintulkinta.

Rikoslain tulkintavaihtoehdoista on siten valittava se, joka parhaiten edistää sananvapauden toteutumista. Oikeuskirjallisuudessa on yleisesti katsottu, että ilmaisuvapauden rajoitusten tulkinnassa perusoikeutena turvattu sananvapaus on pääsääntö ja rajoitus vastaavasti poikkeus. Niin ikään tulkittaessa sisällöltään lainvastaiseksi epäiltyä viestiä on tärkeää tulkita viestejä suvaitsevasti (ks. esim. Pekka Hallbergin et al. teosta Perusoikeudet vuodelta 1999, s. 411).

Sananvapauden ydinalueeseen kuuluu oikeus niin sanottuun kulttuurikritiikkiin eli julkiseen arvosteluun, joka kohdistuu ihmisten menettelyyn tieteessä, taiteessa tai muussa näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa. Tällaisissa tehtävissä toimivat henkilöt ovat suorastaan velvollisia sietämään heidän julkiseen toimintaansa kohdistuvaa ankaraakin arvostelua ilman, että sananvapauden rajoitussäädökset tulevat kyseeseen. Politiikassa ja tieteessä arvosteleminen on välttämätöntä jo pelkästään demokratian ja eri tieteenalojen kehittymisen kannalta.

Oikeuskirjallisuuden mukaan esimerkiksi kunnianloukkaussäännöt sallivat sellaisen tieteellisen kritiikin, joka on arvostelun kohdetta halventava, sillä edellytyksellä, että kritiikin tarkoituksena ei ole loukata tutkijan kunniaa (ks. esim. Eero Backmanin artikkelia ”Kan vetenskaplig kritik vara ärekränkning”, Nordisk Tidsskrift for Kriminalvidenskab 1994, s. 28).

Esimerkiksi tutkijan arviointi ”epä-älylliseksi” on arvostelijan mielipide tieteellisestä tuotteesta eikä henkilökohtainen arvio tieteenharjoittajasta itsestään (ks. Olavi Heinosen et al. teosta Rikosoikeus, 1999, s. 591). Juridisesti arvioituna kritiikki voi olla kunniaa loukkaavaa vain, jos (1) kritiikin olennainen päämotiivi ei ole tieteellinen, vaan sen tarkoituksena on loukata, (2) jos arvostelu ei loukkaa vain tutkijan esitystä vaan pääasiassa hänen persoonallisuuttaan tai (3) jos arvostelija esittää valheellisia väitteitä (esimerkiksi tutkimustulosten väärentämisestä), joiden tarkoituksena on asettaa toinen muiden halveksunnan kohteeksi (Backman, emt.).

Niin ikään perusteellinen ja analyyttinen kritiikki voi tuskin loukata kenenkään kunniaa rikosoikeudellisessa mielessä, vaikka se sisältäisikin joitakin ilkeitä tai poleemisia kohtia (Backman, emt., s. 30). Samasta syystä kunnianloukkaussäädöksiä ja ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskevia säädöksiä ei sovelleta poliittiseen argumentaatioon, vaan ne on rajattu expressis verbis syyttämiskelpoisuuden ulkopuolelle jo lakitekstissä. Mahdollisuus joutua syytetyksi kaventaisi ennakolta vaikuttavana uhkana ilmaisunvapautta ja vahingoittaisi demokratiaa.

Niinpä ei voida katsoa, että sen enempää yleinen poliittinen arvostelu kuin tieteellinenkään kritiikki loukkaisi ketään myöskään henkilökohtaisesti (ad hominem). Mikäli niin käy, on loukkaantuminen voitava hyväksyä ja kestää hintana siitä, että loukatulla itsellään on vastavuoroinen oikeus yhtä purevaan kritiikin esittämiseen.

Kunnianloukkaus- ja kansankiihotuskäräjät eivät kuulu poliittiseen keskusteluun, diskurssiin tai väittelyyn. Niiden kohdalla vallitsee universaali ja kaikelle yhteiskunnalliselle kehitykselle elintärkeä sekä välttämätön vapauden periaate. Länsimainen mielipiteen- ja ilmaisunvapaus kiteytyy YK:n ihmisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 19. artiklan sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklan määräyksissä. Niiden vakiintuneeseen ja varsin laajaan tulkintakäytäntöön nojasi myös Suomen nykyisen perustuslain valmistelu, joten rajoittamaton sananvapaus on turvattu a fortiori.

Kunnianloukkauksiin ja kansankiihottamiseen viittaava sananvapauden kuohiminen on myös suhteellisuusperiaatteen vastaista. Rangaistuksilla ja menettämis-, hyvitys- tai korvausseuraamuksilla olisi kauaskantoinen kielteinen vaikutus yhteiskunnallisen keskustelun vapauteen. Lisäksi on otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanta, jonka mukaan julkisella vallalla on velvollisuus pidättäytyä rikosoikeudellisiin keinoihin turvautumisesta etenkin silloin, kun käytettävissä on muita keinoja vastata (perusteettomaankin) arvosteluun.

Näitä keinoja myös syyttäjäviranomaiset voisivat käyttää esimerkiksi kirjoittamalla asiasta omat mielipiteensä lehtiin tai esittämällä näkökulmansa samoilla foorumeilla, joilla heitä ärsyttäviä ajatuksiakin on esitetty. Tällaiseen argumentaatioon sen enempää Illman kuin Puumalainenkaan eivät ole ryhtyneet, vaikka heillä olisi ollut siihen tilaisuus. Mainitakoon, että myös Illmanin väitöskirja Hets mot folkgrupp (2005) on perusasennoitumiseltaan ristiriidassa edellä mainitussa oikeuskirjallisuudessa esitetyn ja sananvapautta puolustavan laintulkinnan kanssa.

Hänen tarkoituksenaan on ollut pikemminkin löytää syitä sananvapauden rajoittamiselle kuin positiivisesti perustella ihmisten loukkaamattomuutta etnisissä kysymyksissä. Sen sijaan oikeuskirjallisuudessa vallitseva lähtökohta on ollut puolustaa sananvapautta perusoikeutena ja vaatia tiukat perustelut sille, miksi juuri tätä perusoikeutta olisi soveliasta rajoittaa muiden oikeuksien edistämiseksi. Oikeusfilosofian ja filosofisen etiikan asiantuntijana katson siis, että Illmanin perusasennoituminen on ollut ristiriitaista ja väärää. En arvostele kuitenkaan vain häntä vaan myös tuomioistuimia, jotka ovat ottaneet ja antaneet päätöksensä suoraan syyttäjänviranomaisen kädestä.


Väitteiden verifioitavuus ja falsifioitavuus

Mahdollisimman laajaa sananvapautta puoltaa myös yleinen tieteenfilosofia. Itävaltalais-brittiläinen filosofi Karl Popper katsoi omassa fallibilismissaan eli tieteellisten väitteiden kumottavuutta koskevassa teoriassaan, että väitteiden pitää olla osoitettavissa tosiksi, epätosiksi tai mielettömiksi. Hänen mukaansa kumottavuus on tieteellisen teorian tärkeä ominaisuus. Se ei alenna näkemysten arvoa, sillä ehdottomia totuuksia voidaan ylipäänsäkin saavuttaa vain formaalien järjestelmien, kuten matematiikan, sisällä. Jotta ajatusten kumottavuutta (tai niiden kannatettavuutta) voitaisiin edes pohtia, ajatukset pitää voida sanoa, eikö totta?

Pahinta sananvapauden riistossa on, että jos tiettyjä väitteitä ei saa sanoa vapaasti, silloin niitä ei voida myöskään kumota, ja ne jäävät voimaan eräänlaisina ”kiellettyinä totuuksina”. Tämä puolestaan saattaa vahvistaa niiden kannatuspohjaa myös siinä tapauksessa, että ne ovat vääriä. Kumoaminen ja vahvistaminen käyvät siis mahdottomiksi, jos kukaan ei saa kuulla argumentteja.

Tästä syystä kielitieteilijä ja filosofi Noam Chomsky kannatti jopa holokaustin kieltäneen emeritusprofessori Robert Faurissonin oikeutta sanoa asiansa, sillä täytyyhän ihmiselle antaa tilaisuus puhua itsensä pussiin. Sen sijaan oikeusistuinten toteuttama tuomitseva eetos tekee karhunpalveluksen myös omille tendensseilleen ensinnäkin siksi, että se estää asioiden kriittisen tarkastelun ja tyytyy ratkaisemaan ne pelkästään normatiivisesti: pakkotoimin ja valtaa käyttämällä. Toiseksi se kaventaa sananvapautta sinänsä.

Sananvapauden pitää olla oikeutta esittää nimenomaan ikäviä ja kiusallisiksi koettuja asioita, sillä eihän ongelmattomien asioiden esittämiseen tarvita mitään vapautta. Lisäksi on perusteetonta vaatia 100-prosenttista lakien noudattamista, sillä kukaan ihminen ei noudata arkipäivän toimissaan täydellisesti lakia. Näin ollen mikään kirjallinenkaan teos ei voi olla lainsäädännön kannalta täysin tyydyttävä, vaan jokaiseen esitykseen sisältyy väistämättä osia, jotka voivat olla lainsäädännön kannalta moitittavia. Niinpä on sulaa hulluutta tuomita roviolle kokonaisia esityksiä vain siksi, että niiden tietyt yksityiskohdat eivät miellytä kaikkia. Tähän liittyen esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on päätöksissään todennut seuraavaa:

”Sananvapaus ei pelkästään kata sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.”

Viimeisimmän näytön tämän periaatteen sivuuttamisesta antaa tapa, jolla saksalainen tuomioistuin passitti historioitsija Ernst Zündelin viideksi vuodeksi vankilaan keskitysleirien olemassaolon kiistämisestä ja lähetti perään myös hänen entisen asianajajansa. En missään tapauksessa puolusta Zündelin näkemyksiä, mutta oikeusvaltion kannalta on kyseenalaista tuomita asianajajia, sillä se vie pohjan oikeuden käymiseltä.

Erikoista on myös se, että syyttäjä jätti taannoin syyttämättä erästä sellaista suomalaista henkilöä, joka oli linkittänyt sivunsa Zündelin ylläpitämään internetsivustoon, ja perusteli päätöksensä käsityksellään, että kyse oli aivan tavanomaisesta anarkiasta, jolla testattiin sananvapauden rajoja, eikä yrityksestä viestiä linkin takaa löytyviä mielipiteitä. Anarkia on siis tämän mukaan hyväksyttävämpää kuin perustuslaillinen sananvapauden käyttäminen, mikä vaikuttaa ristiriitaiselta.


Viranomaisvallan puolueellisuus ja toimimattomuus

Viranomaisten omien tavoitteiden huonoa toteutumista osoittaa se, että holokaustin kieltämisen rikollistaminen – tuo saksalaisen lainsäädännön erikoisuus – luo juuri sitä, mitä sen oikeastaan pitäisi estää: esiintymistilaa uusnatseille. Samanaikaisesti kiintoisaa on, miksi vankeuteen ei tuomita niitä, jotka ovat kiistäneet Stalinin keskitysleirit tai tukeneet niitä ylläpitävää poliittista järjestelmää.

Asialla on merkitystä paitsi historiallisen totuuden kannalta, myös sikäli, että keskitysleirejä kohtaan tunnettavan luonnollisen paheksunnan kautta ilmaistaan yleensä pelkkää ”nationalismin vastaisuutta”, vaikka yhtä perustellusti sen kautta pitäisi ilmaista myös kommunisminvastaisuutta. Ilmeisesti Hitlerin toimeenpanemat juutalaisvainot edustavat tuomitsijoiden tajunnassa jotain kielteisempää ilmiötä kuin kommunistien toimeenpanemat vainot, terrori ja sodat. Toisaalta on hyvä muistaa, että kansallissosialismikin oli eräänlainen sosialistisen totalitarismin muoto, ja myös Benito Mussolini oli puoluekannaltaan alun perin sosiaalidemokraatti.

Syrjintähierarkioiden ylläpito ja peittely näyttää olevan joillekin ihmisille tärkeää. Ilmeisesti tuomiomieli kertoo tuomitsijoiden ja sodat voittaneiden tahojen huonosta omastatunnosta. Sotien arvet kun periytyvät psykologisten tutkimusten mukaan jopa neljänteen sukupolveen. Saa nähdä, montako sukupolvea menee, ennen kuin sananvapauden kuohimisesta syntyvät haavat menevät umpeen, vai ehtivätkö muut levottomuudet ja käsirysyt arpeutumisten edelle.