31. joulukuuta 2019

Sana vuoden lopuksi, kiitos ja Hyvää Uutta Vuotta


Haluan kaikkein ensimmäiseksi kiittää kirjoitusteni lukijoita, jotka ovat sietäneet näkemyksiäni kaikki nämä vuodet. Haluan myös onnitella teitä, kun olette saaneet tekstejäni lukea. Tarkoitan vain, että kiitän myös Uuden Suomen puheenvuoropalvelun ylläpitoa suurenmoisesta kärsivällisyydestä ja palstan raottamisesta avoimeksi kirjoittaa ei-vihervasemmistolaisellekin.

Olen kirjoittanut Uuden Suomen blogialustalla yhtäjaksoisesti tasan 10 vuotta. Tämän tieteen, median ja politiikan tutkimusblogini aloitin jo vuonna 2006. Oikea Media on toistanut kirjoituksiani pienellä viiveellä, mutta uskollisesti.

Carl Gustav Jung on sanonut, että pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on tulla ymmärretyksi väärin. Tämän edistämisessä ovat blogikirjoittaminen ja sosiaalinen media erinomaisia välineitä!

Kirjoitusteni perusteella saatatte ehkä pitää minua reippaana ja sosiaalisena henkilönä, mutta – aivan kuten monet aavistavatkin – olen tuon oletuksen täsmällinen vastakohta. Tekstieni kautta ette tunne minua, vaan sosiaalisen ulkokuoreni, kun olen liikkunut paljon politiikan rajapinnoilla. En edes väitä sanoneeni blogeissani mitään erityisen syvällistä.

Olen kylläkin vakuuttunut, että kansallismielisessä filosofiassa on totuuden jyviä. Enkä tarkoita vain poliittista filosofiaa, kuten Snellmania tai systeemaattisen syheröistä Hegeliä, vaan erityisesti Martin Heideggeria ja hänen hengenheimolaisiaan, jotka katsovat, että syvällinen ajatteleminen asuu juurevassa olemisessa, jossa kansa ja maa liittyvät yhteen. Suomen valtio voi olla nykymuodossaan olemassa vain, jos Suomen alueella asuu Suomen kansa. Tällöin valtiolla on omistava ja hallitseva subjekti, kun taas subjektiviteetin vähittäiset muokkaukset tai muutokset johtavat automaattisesti ja peruuttamattomasti kansakunnan, kielen, kulttuurin ja valtion tuhoutumiseen.

Nykyisissä kansainvaelluksissa pahinta on hysteerinen ja kaikin tavoin levoton repiminen, joka on käynnissä eri puolilla maailmaa ja joka ulottuu myös pohjoisten kansakuntien asuinsijoille pakolaisuuden, turvapaikan hakemisen ja muiden syiden varjolla. Se uhkaa tietysti myös kansakuntien identiteettiä sekä niiden juurevaa ydintä: mietteliästä ajattelua, kulttuurista arvopohjaa, ajattelun työvälinettä, eli kieltä, ja oman kansakunnan tiettyä sanatonta yhteisymmärrystä.

Yhteiskuntatieteiden kielellä lausuttuna: väestölliset mullistukset ovat sulattamassa pois sosiaalisen pääoman, yhteiskunnallisen tehokkuuden ja kansalaisluottamuksen, jonka turvin ihmiset ennen aikaan ystävällisesti ja sopusoinnussa hoitivat asioita konsensuksen ilmapiirissä. Juuri tämä teki mahdolliseksi yhteisen ajattelemisen, jonka tuloksena kansasta saattoi kasvaa jotakin omintakeista ja joka teki oman kulttuurin mahdolliseksi.

Sen sijaan monikulttuurisuuden ideologia ei ole mitään muuta kuin olemassa olevien kulttuurien saattamista konfliktiin ja kilpailuun, jolloin osa niistä on vaarassa tuhoutua, ja kaikista joudutaan hiomaan särmät pois. Tämä on luonnollisesti myös kulttuurisen moneuden oma tappio.

Keskeisessä asemassa on kieli. Saksalainen Heidegger sanoi, että ajatteleminen on mahdollista vain saksan kielessä. Näkemystä voidaan pitää omahyväisenä, jos sillä tavoin suljetaan muut kielet pois, mutta nähdäkseni siinä ei olekaan ajatuksen ydin. Heideggeria voidaan tulkita nykyaikaisesti niin, että ajatteleminen toteutuu parhaiten jokaisen ihmisen omassa kotikielessä.

Filosofialle ja ajattelemiselle ovat ominaisia hiljentyminen ja rauhallisuus. Kaiken tämän koettaa käynnissä oleva kilpailun, repimisen, raastamisen, kansainvälisyyden, ylirajaisuuden, yleismaailmallisuuden ja monikulttuurisuuden hysteerinen ilmapiiri rikkoa. En siis kovin paljon pidä siitä. Tämä ei ole rasismia.

Julkaisin taannoisen väitöskirjani vuonna 1997 eräästä mystikkona pidetystä henkilöstä, hänen eksentrisistä Platon-tulkinnoistaan ja yhteiskunta-ajattelustaan, jonka johdosta hän onnistui olemaan myös aktiivinen poliittinen toimija. Hänet tosin torjuttiin kaikkialla, ja tarinansa on kertomusta myös siitä, kuinka yhteiskunta voi kääntää ihmiselle selkänsä, tekeepä tämä mitä tahansa.

Kuin sattuman satona on oma elämäni leikkautunut jokseenkin hämmästyttävästi yhteen nuorena kirjoittamani väitöskirjan päähenkilön kanssa. Olen tosin saanut elää pitempään, mikä ei johdu vastoinkäymisten vähyydestä vaan ehkä ravinnossa saadusta eläinvalkuaisesta, noitarovioiden lopettamisesta Suomessakin jo 1600-luvulla sekä kuolemantuomion puuttumisesta Suomen nykyisestä sananvapauslainsäädännöstä.

Olen toki julkaissut monia muitakin kirjoja, joita on – ikävystyttävää kyllä – arvioitu väitöskirjatasoisiksi, esimerkiksi teokset Dialoginen filosofia (2003) ja Sosiaalipsykologian sydän (2015), joissa kaikissa käsittelen omalla tavallani samaa teemaa. Olen myös onnistunut vuosien saatossa tuomaan poliittiseen diskurssiin muutamia sanontoja, joita olen viljellyt tavan takaa ja joista osa on tarttunut laajempaankin käyttöön, kuten ”puliveivaus”, ”kompensoiva suvaitsevuus” ja ”ekokatastrofin intimiteetti”.

Voi olla, että joskus vielä julkaisen tutkimuksellisessa tarkoituksessa jotakin, lähinnä koskien valtamedian tapaa hukuttaa ajatuksen kirkkaus massakulttuurin, etukäräjöinnin ja monikulttuuri-ideologian meluun sekä mölyyn.

Kyse ei ollut tuossa antiikkisessa väitöskirjassanikaan mistään sokraattisesta animasta. Kyse oli enemmänkin siitä, että syvä ajatus asuu hiljaisuudessa, ja hiljaisuutta, rauhaa sekä yksityisyyttä rakastava ihminen voi olla myös poliittisesti aktiivinen. Itse asiassa kaiken politiikan perustan pitäisi olla filosofiassa.

Suurten kissaeläinten urokset ovat kuulemma vanhemmiten sellaisia, että ne meditoivat savannilla puun alla eikä kukaan tiedä, mitä niiden pääkopassa tai kuoren alla liikkuu, paitsi että lähelle ei kannata mennä ilman hyvää syytä.

Monet merkittävinä pidetyt poliitikot ovat virassa ja vallankahvassa roikkuessaan olleet kuoleman kielissä ja kadonneet ajan myötä jälkiä jättämättä. Itselläni on ikää yli 50 vuotta, mutta kuntoni on mitatusti itseäni 25 vuotta nuorempien hyväkuntoisten mieshenkilöiden tasolla, mistä olen tietenkin kiitollinen.

Elämä on joka tapauksessa sellainen häivähdys, että siitä ei ole tuhlattavaksi mihinkään turhanpäiväiseen eikä joutavaan, ei varallisuuden keruuseen, ei työelämän mielipidevankeudessa virumiseen, ei kiistelyyn järjettömien poliitikkojen eikä puoliksi oppineiden tieteenharjoittajien kanssa.

Elämänkaaren todennäköisen keskivaiheen selvästi ylityttyä on hyvä miettiä, miten tai minkä hyväksi mahdollisen jäljellä olevan elämänsä käyttää. Elämä ei pitene vaan lyhenee kirjoituskoneen riveillä. Aikansa kutakin. Onneksi on muitakin moduksia olemassaoloon.

30. joulukuuta 2019

Analyysia politiikan hulluista päivistä


Velkainen ja riippuvainen maa on heikko, aivan niin kuin velkaiset ja riippuvaiset hallitsijatkin ovat heikkoja. Myös ulkovalloilla on ollut kiire tekemään Suomen nykyhallitusta riippuvaiseksi suosiosta tai imartelusta.

Kehuja tuli heti Euroopan unionista, mutta myös Kremliä lähellä oleva Vzgljad-lehti otti hiljattain kantaa Suomen uunituoreen pääministerin Sanna Marinin puolesta ja Viron sisäministeriä Mart Helmeä vastaan hänen arvosteltuaan Marinin kokemattomuutta. Nuori, räiskähtelevä ja ilmeisen johdateltavissa oleva neito näyttää olevan Venäjälle mieluinen, sillä lehti kirjoitti hänestä sulosäkein:

Suomen pääministeri on miellyttävä ja viisas työväenluokan nainen, jonka suuntaan Venäjän puolelta ei kannata turhaan esittää vaatimuksia: Moskova on perinteisesti onnistunut löytämään yhteisen kielen ja yhteistyömahdollisuuksia suomalaisten sosialistien kanssa.” (Suomennos on Jouni Snellmanin, ja viittaus alkuperäistekstiin sisältyy hänen blogikirjoitukseensa.)

Jutun valossa Viron konservatiivinen sisäministeri Mart Helme – jonka mukaan Suomen nykyhallitus on vuoden 1918 punaisten kosto – on Venäjälle sangen epämieluisa. Juuri tämä osoittaa, että hän on myös Marinia ja Suomen nykyhallitusta vahvempi: kansallisen edun puolustaja ja patriootti.

Oma mielipiteeni ei ole kaukana Viron EKREä edustavan Helmen näkemyksestä. On huolestuttavaa, että Moskovasta jaellaan avokätisesti tukea ja kiitosta Marinin hallitukselle, joka muistuttaa tuulentupaa. Venäläismedian innostus ”työväenluokan naisesta” paljastaa ”naiseuden” olevan hunajaa, josta Kreml voi iloita kuin Tarja Halonen Putinilta saamasta kissasta.

Uudelleen koottuna Rinteen hallitus on kuin joulun jälkeinen pyttipannu, joka on tehty tähteistä. Syysesityskauden ajan jouduimme seuraamaan surkeaa hallitusteatteria vain siksi, että Juha Sipilä (kesk.) päätti Katri Kulmunia (kesk.) sorminukkena käyttäen vaihtaa yrityspolitiikassa hankalaksi osoittautuneen ay-pomo Antti Rinteen Sanna Mariniin, jonka odotetaan olevan tottelevaisempi.

Kyse on toki ollut myös paljosta muusta. Hallituksen sisäinen ideologinen ristiriita ei nimittäin väistynyt, mikä lupaa tulevaisuutta ajatellen paljon.


Onko sukupuoli oikein?

Monet kommentaattorit ovat ihastelleet ministerien ”naiseutta ja nuoruutta”. Tosiasiassa sen enempää naiseus kuin nuoruuskaan eivät ole politiikassa mitään arvoja eivätkä hyveitä, vaikka joissain tilanteissa niistä voi olla etua. Niin politiikassa, tieteessä kuin liike-elämässäkin pitäisi ratkaisijan roolissa olla kaupan asetettu tuote, eivät kaupustelijoiden henkilökohtaiset ominaisuudet (elleivät sitten kaupan ole juuri ne).

Monet kansalaiset ovat tämän myös huomanneet, mikä voidaan päätellä puolueiden kannatuskäyristä.

Kaikkien viiden hallituspuolueen puheenjohtajat ovat nyt naisia, ja hallitus muistuttaa feminististä aktivistikerhoa. Kontrasti Juha Sipilän hallitukseen on selvä. Miesvaltaisen hallituksen vaihtuessa naisvaltaiseen vaihtuivat enemmistösukupuolen mukana myös asenteet ja tavat tehdä politiikkaa. Poliittiset arvot keikahtivat suorastaan kumoon.

Voidaankin hyvin kysyä, onko maamme jakautumassa myös sukupuolieron perusteella ja kuinka tuo jako noudattelee tai seurailee oikeiston ja vasemmiston keskinäistä jakoa. Kokoomus ja nykyisin vielä Perussuomalaisetkin ovat melko miesvaltaisia, kun taas vasemmistoa ja vihreitä pyörittävät naiset.

Niinpä Helsingin Sanomat teetti äskettäin kyselyn, ”onko Teille merkitystä sillä, mitä sukupuolta Suomen pääministeri edustaa”.

Kun 92,7 prosenttia vastasi kielteisesti, voitiin hätäisesti päätellä, että sukupuoliero ei vaikuta. Muuan professori kuittasi kuitenkin tuloksen ”tasa-arvoaatteen koulimaksi”. Tieteellisesti sanottuna: kyselijän tutkijanauktoriteetti saattoi vaikuttaa vastauksiin niin, että haastateltavat muokkasivat reaktionsa tasa-arvopoliittisten sovinnaisuusodotusten tai oletusten mukaisiksi.

Mutta olisi myös toinen tapa tulkita tilanne. Sanna Marinin yleispoliittiset linjaukset ja kannanotot ovat olleet niin huonoja, että ne nousevat kansalaisten kannanotoissa jopa sukupuolikysymyksen ohi, vaikka muutoin sukupuolta pidetäänkin merkityksellisenä politiikassa. Tätä Hesarin selvittelyssä ja professorin arviossa ei jostakin syystä huomattu.

On mahdollista, että kansalaiset eivät pidä sukupuolta ratkaisevana, jos politiikka on mieluisaa. Mutta nyt se ei ilmeisesti ole, sillä niinkin tärkeänä pidetty seikka kuin sukupuoli on hävinnyt politiikan sisältökysymysten edessä.

Omasta mielestäni sukupuolella on merkitystä. Täysin koulutettuna sosiaalipsykologina tiedän, että naisen ja miehen sisäeritys- ja hormonitoiminta ovat täysin erilaisia, ja ne vaikuttavat sukupuolten tapoihin reagoida, asennoitua, asettaa asioita arvojärjestykseen ja yleensäkin suhtautua ilmiöihin.


Naismenestyksiä ministerinviroissa

Huvittavaa muuten, että suuri osa lähihistorian skandaaliministereistä ovat olleet naisia. Muistellaanpa hieman.

Anneli Taina (kok.) sai aikoinaan naurut onnistuttuaan salaamaan Hornet-hankinnan asetiedot olemalla tietämättä niistä TV-lähetyksessä aidosti yhtään mitään. Arja Alhoa (sd.) puolestaan arvosteltiin Suomen ERM-neuvottelutavoitteen paljastamisesta ja Ulf Sundqvistin korvaussumman viilaamisesta.

Astrid Thors (ruots.) sai vihat jopa demarien kalapuikkoviiksekkäiltä esiteltyään tsunamimaisen ulkomaalaislain. Hän myös rahtasi käsilaukussaan nuuskaa Ruotsista Brysseliin EU-säädösten vastaisesti.

Heidi Hautala (vihr.) vaati valtion enemmistöosakkuudesta luopumista strategisesti tärkeässä Finnairissa ja kärvisteli ovisaneerausta ja pakolaisen pimeää palkkaamista koskevassa skandaalissa, kunnes joutui eroamaan ministerinvirasta Arctia Shipping -väärinkäytöksen vuoksi.

Tanja Karpela (kesk.) ajoi Internet-sensuuria ja automaattista esto-ohjelmaa nettiin, mistä kansalaisoikeujärjestö EFFI ry antoi hänelle Big Brother -palkinnon. Sensuuria puolusti Suvi Lindén (kok.), joka oli noussut toistamiseen ministeriksi jouduttuaan kertaalleen eroamaan, kun oli myöntänyt valtionapua osaomistamalleen golfkentälle.

Isoveli-palkinnon sai myös Tuija Brax (vihr.) lakiin ajamastaan pykälästä, joka mahdollistaa käyttäjien yhteystietojen urkkimisen Internet-operaattoreilta ja verkkoyhteyden katkaisemisen ilman oikeuden tuomiota. Hän myös halusi laittaa oikeusministeriön järjestämään perussuomalaisille sensuurikoulutusta, josta kokoomuslainenkin pöyristyi.

Anneli Jäätteenmäen (kesk.) taitava tietojen utelu ulkoministeriöstä puolestaan onnistui hänen saatuaan yhteiskäytössä olevaan eduskuntafaksiinsa ”pyytämättä ja yllättäen” pari tuhatta sivua salassa pidettäviä asiakirjoja. Myös puoluetoverinsa Mari Kiviniemen pääministerikausi jäi lyhyeksi, vaikka hän ei puhunutkaan ”niin totta kuin osasi”.

Yksityistämistorpedoksi mainittu Anne Berner (kesk.) muistetaan norminpurkutalkoista, joihin sisältyivät hänen ministerikaudellaan säädetty uusi postilaki, ajokorttilaki, tieliikennelaki, maantielaki, yksityistielaki, katsastuslaki, raideliikennelaki, vesiliikennelaki, luotsauslaki ja ehdotukset raideliikenteen kilpailun avaamiseksi sekä autoverotuksen uudistamiseksi digitaalisen seurannan keinoin. Lastensairaalahankkeen rahavanat puolestaan johtivat Vallila Interiorin postiluukkuun.

Eva Biaudet (ruots.) valittiin vähemmistövaltuutetun virkaan valtioneuvoston erivapaudella, vaikka häneltä puuttui virkaan vaadittava tutkinto, joka 30 muulla hakijalla olisi ollut, joukossa myös tämän tekstin kirjoittaja. Puoluetoverinsa Anna-Maja Henriksson taas uhkasi maanpetosta hipovalla vaatimuksella, että Ahvenanmaan tulisi irtautua Suomesta, ellei ruotsinkielisten asemaa paranneta (entisestään). Juristinainen jätti lisäksi eduskunnalle perustuslaillisen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvolain vastaisen aloitteen, jossa hän vaati sukupuolta rangaistuksen koventamisen perusteeksi.

Menneet ovat menneitä, ja kiitos niille, jotka jaksoivat seurata tänne asti. Mutta loppu ei ole lähelläkään, sillä pesunkestävien taistolaisten Anni Sinnemäen (vihr.) ja Satu Hassin (vihr.) jatkoksi riittää myös Emma Kareja, jotka vaativat laittomille maahanmuuttajille ilmaisia terveyspalveluja, ja Maria Ohisaloja, jotka penäävät monietnisyyttä myös poliisivoimiin. Ilmeisesti sisäministeri ei jostakin syystä luota poliisiin. Vihreiden tukena hallituksessa on Tytti Tuppuraisen (sd.) tapaisia vasemmistolaisia, jotka haluaisivat vuotuista pakolaiskiintiötä laajennettavan noin 10 000:een.

Edellä esitetyn räyhäkkyyden ja väärinkäytösten valossa miesten mokat, kuten Kauko Juhantalon (kesk.) betonirenkaiden pyörittely ja Ilkka Kanervan (kok.) tekstiviestit, jäävät yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan täysin merkityksettömiksi ja marginaalisiksi.


Mihin ”naiseutta” tarvitaan?

Mitä merkitystä edellä sanotulla sitten oikein on? Miksi naiseutta glorifioidaan, vaikka saatujen näyttöjen valossa sitä ei voisi pitää erityisenä ansiona, joka todistaisi etevyydestä, korkeasta moraalista tai poliittisesta toimintakyvystä?

Kyse ei ole ensinkään sukupuolesta mutta ei myöskään vain uusherrasmiesmäisistä kehuista, joilla muutamat epäilemättä hyvää tarkoittavat ja kohteliaat miehet pyrkivät osoittamaan ylemmyyttään tai tavoittelemaan naisten suosiota.

Kyse on siitä, että hallituksessa olevat puolueet ovat menneen maailman ilmiöitä. Niille ei ole yhteiskunnallista tilausta eikä toimintatilaisuutta. Niillä ei ole aikaamme iskevää aatetta, joka tarjoaisi ratkaisuja mihinkään. Pikemminkin ne luovat ja syventävät ongelmia. ”Naiseus” on siis veruke, jonka taakse hallituspuolueet pyrkivät pakenemaan aatteellista tyhjyyttään ja luomaan differentaatiota sekä merkityksellisyyttä.

Ajatellaanpa Keskustaa, puoluetta, jota ei edes pitäisi olla olemassa, paitsi jossakin promillesarjan pohjukoilla. Mitä nykypäivän ihmiselle merkitsee esimerkiksi alkiolaisuus? Ei yhtään mitään. Keskustalla voi olla paikkansa vain etujärjestö MTK:n poliittisena jatkeena, jolloin sen kannatuskin voisi olla lähinnä maanviljelijän ammatissa toimivien tasolla. Muualla Euroopassa näin onkin (Ruotsissa 8,5 %). Lahden tältä puolelta katsellen se on liikaa, sillä maanviljelijöiden asioita Suomen Kepu ajaa sertifikaattipuolue Vihreiden ympäristömääräyksillä ja EU:n kurkku- sekä traktorinpenkkidirektiiveillä.

Sdp ja Vasemmuistoliitto puolestaan tarjoilevat sosialismia ja velanottoa: varastamista naapureilta tai tulevaisuudelta. Vihreät taas ovat hyödyksi vain kahdelle asialle: ilmastopolitiikan vapaamatkustajille ja haittamaahanmuutolle. Ja Rkp sinnittelee ruotsinkielisten tuella, vaikka kymmenien kielten Euroopassa ruotsinkielisyyden pitäisi olla täysin merkityksetön segregaatioperuste paljon tärkeämpien suomalaisia yhdistävien tekijöiden keskellä.

Niinpä hallituspuolueet ovat huolissaan kannatuskäyristään. Juuri siksi ne tempoilevat ja riuhtovat hermostuksissaan sekä etsivät kannatustekijöitä identiteettipoliittisesta klusteroitumisesta: koska mitään muuta ei ole.

Juuri siihen tarvitaan naiseutta ja feminismiä sekä erityisteemoja, kuten ilmastoahdistusta, ”tasa-arvoa” ja ”ihmisoikeuksia”. Abstraktioina ne jäävät pelkiksi meritokraattisen oikeudenmukaisuuden kiistämisyrityksiksi, moraalikarisman kerjuuksi ja hyveellisyyden signaloinniksi, mutta konkretisoituina ne kääntyvät veronmaksajille osoitetuiksi vieraiden kansakuntien elatusmaksuiksi.

Markkinatilaisuutensa menettäneet ja aatteellisesti täynnä kuumaa ilmaa olevat vanhat puolueet pyrkivät jakamaan kansalaisia ja sitouttamaan heitä vetoamalla henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, kuten sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, luontoharrastukseen tai kuulumiseen kielivähemmistöön.

Pantiksi tuestaan erityisryhmille ne vaativat kannattajiltaan oman talouspoliittisen, ulkopoliittisen, maahanmuuttopoliittisen, sosiaalipoliittisen ja yleispoliittisen ohjelman hyväksymistä, siis kannatusta näissä suurissa kysymyksissä. Lisäksi ne ilmoittautuvat ajamaan ristiriitaisiakin tarkoitusperiä sekä keskinäisissä konflikteissa olevien vähemmistöjen asioita. Liikkumatila tuossa vihervasemmistolais-feministisessä nurkkauksessa käy jatkuvasti ahtaammaksi.

Koska naiseudella ratsastamisessa ei ole kyse naiseudesta eikä sukupuolta saisi nykymaailmassa enää olettaa mutta ei myöskään kysyä, lopetan sukupuoliasiain käsittelyn tähän ja keskityn lopuksi siihen, mitä identiteettipoliittisella klusteroinnilla koetetaan peitellä.


Kauhukabinetin kaksoissidokset

Keskustan tilanne on kurjin, sillä se ei voi realisoida hallituksen hajottajan rooliaan lähtemättä hallituksesta ja putoamatta itse mustaan aukkoon. Hallituksessa ollessaan se puolestaan on tuomittu surkastuvan apupuolueen asemaan. Kepu on siis double bindissä.

Puolueen kaksoissidos näkyy myös kannatuksessa. Jos puolue alkaa jäljitellä Perussuomalaisia, äänestäjät huomaavat trikkitempun ja äänestävät suoraan Perussuomalaisia, sillä se on the real thing. Jos taas Keskusta alkaa vastustaa Perussuomalaisia, kannatusvirta käy siinäkin tapauksessa Perussuomalaisiin. Perussuomalaisten väitetty ”populistisuus” on nimittäin sitä, että me teemme vain sellaista politiikkaa, josta kansalaiset tykkäävät ja joka on oman kansakuntamme edun mukaista.

Demarit puolestaan eivät tulleet hallituskriisistä ulos Kepua pienemmin naarmuin. Kosmeettinen korjailu ja kannatuksen kalastelu ”nuoruudella” eivät auta tilanteessa, jossa kriisi koskee uskottavuutta. Pintapakkelointi voi pikemminkin pahentaa tilannetta.

Vasemmistoliiton Li Andersson pyrkii ottamaan tilanteesta hyödyn periaatteella ”kun on hiljaa, niin saa kalaa”. Kepu ja Sdp tekevät naisjohtajiensa ohjaamina Vasemmistoliiton puolueohjelman mukaista politiikkaa, ja kannatushyödyn keräävät Kulmunin ja Marinin kähinöiden keskellä äärilaidan kommunistit.

Sekä Keskustassa että Sdp:ssä alkavat jäsenistön ja äänestäjien sukset olla ristissä puoluejohdon kanssa. Vihreät puolestaan ovat sisäisesti johdonmukaisia vain yhdessä asiassa, nimittäin epäloogisuudessa, ja siksi puolueelle löytyy aina kannattajia, joilla on konflikti yhteiskunnan kanssa.

Vihreän sisäministerin Maria Ohisalon mielestä viinejä ei saisi myydä ruokakaupoissa, mutta puolueensa kannattaa kaupungin tarjoamia ”huumehuoneita” ja neulojen jakamista kovien huumeiden käyttäjille. Tämä on ymmärrettävää, sillä onhan eliitistä aina ollut fiksumpaa sniffata kokaiinia nokkaan kuin siemailla viiniä eduskuntatalon puistossa.

Ohisalon pitäisi sisäministerinä pyrkiä takaamaan kansalaisten turvallisuus, mutta sen sijasta hän on tuomassa Suomeen vakaumuksellisena pidettyjä ISIS-terroristeja, jotka myös al-Holin leirillä on majoitettu nimenomaan leirin terroristeille varattuihin osiin.

Viimeisimmän annoksen punavihreää raastetta survaisi turbiiniin vihreiden 25-vuotias opiskelijakansanedustaja Iiris Suomela, joka väitti puolueensa budjettipuheenvuorossa, että bensavero ei osu pahimmin köyhiin, koska köyhillä ei ole lainkaan varaa omaan autoon!

Kaikkien köyhimmillä ei ole varaa omaan autoon juuri siksi, että hallituksen toimet ovat jo kohdistuneet kaikkien köyhimpiin niin pahasti, ettei heillä todellakaan ole varaa omaan autoon – eikä siis myöskään mahdollisuutta olla hallituksen riiston kohteena autoilun kulutusverojen kautta.

Iiris Suomelan argumentti on samanlainen, kuin hallitus veisi lapselta lelun varmistaakseen, ettei sitä varasteta.

Kunkkuna tunkiolla on vihreiden Pekka Haavisto, jonka toiminta on saanut jatkua hämmästyttävän pitkään ilman, että kukaan olisi puuttunut hänen toimiinsa. Dosentti Mikko Paunio osoitti Haaviston keinottelut jo useassa kirjoituksessaan Oikean Median ja Uuden Suomen blogifoorumeilla (ks. tänne, tänne, tänne, tänne, tänne ja tänne).

Ja tarina jatkuu. Erikoista, ettei valtavirtamedia tartu hänen väärinkäytöksiinsä millään tavalla. Seuraavat kolme vuotta ovat hallituksen syleilyssä silmiä avaavaa aikaa.


Valtionhallintoa vihervasemmistolaistetaan entisestään

Ajattelettepa mielipiteestäni mitä tahansa, mihinkään ei päästä siitä tosiasiasta, että on sulaa hulluutta antaa kokonainen valtiolaiva kolmekymppisten johdettavaksi. Ei missään yrityksessäkään anneta vasta-alkajille edustusautoja kuljettajineen eikä myöskään yksityislentokoneita, puhumattakaan vallasta johtaa kokonaisia toimialoja.

Näin menetellään Suomessa, jossa sosiaalidemokraattinen puolue haluaa näyttää, kuinka pitkälle ja nopeasti pelkällä poliittisella aktivismilla ja jäsenkirjalla pääsee. Samanlainen turbulenssi on käynnissä myös ministeriöissä, joissa virkoja täytetään vihervasemmiston etäispäätteillä muodollisista kelpoisuusehdoista luopuen.

Kyse ei ole vain ministerien mukanaan tuomista poliittisista avustajista, joita ministerit palkitsevat valtion palkkarahoilla, vaan pyörremyrsky käy erityisesti sisäministeriössä ja sen maahanmuuttovirastossa, kun tehtäviin yritetään haalia tyyppejä, joiden asenteet ovat valmiiksi maahanmuuttomyönteisessä asennossa.

Nyt vain kaikki hakemaan tätä, tätä ja tätä ylitarkastajan virkaa, sillä tehtäviin ei ole säädettyjä kelpoisuusvaatimuksia, vaan jokainen turvallisuusselvityksen läpäissyt kansallisen edun mädättäjä kelpaa.

Omasta mielestäni valtiontalouden säästötoimet pitäisi aloittaa lopettamalla haittamaahanmuuton toimiala kokonaan. Karsimista riittää runsaasti muuallakin ilman, että asiasta olisi yhteiskunnallemme mitään vahinkoa – myönteisiä tuloksia kylläkin.

Hyvin monilla toksista feminismiä harjoittavilla ilmastonmuutoshysteerikoilla, sukupuolidysforiasta kärsivillä ja viidakkokuumeisilla on mt-diagnooseja sekä lääkitys, joka näkyy asiantuntijalle ulos päin. Sairauksien sairaus on kuitenkin siinä, että irrationalistit ja realiteettitajultaan hämärtyneet on päästetty päättämään valtakuntamme tärkeimmistä asioista.

Istuva hallitus ei ole minun Suomeni hallitus, enkä pidä heitä enkä heidän hallintoaan minkäänlaisena esivaltana tai julkisen vallan edustajana. Julkinen viranomaisvalta, joka tekee kaikkensa vaikeuttaakseen ja kallistaakseen suomalaisten ihmisten elämää, ei nauti nykymenolla monien muidenkaan suomalaisten arvonantoa eikä luottamusta, ja kansakunnan jakamisesta sekä vihapuheesta he saavat syyttää pelkästään itseään.

29. joulukuuta 2019

Ministerit kaleerilaivassa


Myös hyvin palkatulle poliitikolle voi suuren asuntolainan tekeminen voi olla ajattelematon tikki, vaikka olisi korkeat tulotkin, sillä poliitikolla on pätkätyö. Tämä on toki huomattu myös pankeissa. Mikä onkaan parempi keino nyörittää poliitikot pankkien valtaan kuin tunkea heidän suunsa ja taskunsa täyteen rahaa?

Tiedotus- ja toitotusvälineet kertoivat jokin aika sitten, että uunituore pääministeri Sanna Marin (sd.) otti heti eduskuntaan noustuaan yli puolen miljoonan asuntovelat, ja sisäministeri Maria Ohisalolla (vihr.) on yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa runsaat puoli miljoonaa asuntolainaa. Krista Kiuru (sd.) puolestaan unohti (Marinin tavoin) täyttää sidonnaisuusilmoituksensa, kun taas työministerin sekä liikenne- ja viestintäministerin salkkuja hoitaneella Timo Harakalla (sd.) on salkussaan pörssiosakkeita noin 350 000 euron arvosta! Melkoista samppanjasosialismia.

Monipuolisen faktajournalismin nimissä on tietenkin balanssoitava asia niin, ettei kyse ole suinkaan punaporvarillisuudesta. Työväenliikkeen puolestapuhujan on luonnollisesti uhrauduttava ja hankittava osakkuuksia myös pörssiyhtiöistä, jotta patruunat eivät pääsisi yksin tai salassa päättämään yritysten asioista yhtiökokouksissa.

Yleisradion listaykköset velkojensa, varojensa ja muiden sitoumustensa tunnustamisessa näette täältä, ja lisää yleiskuvaa etenkin pakkasen puolella poseeraajista voi lukea Ilta-Sanomien jutusta. Huomiota herättävät muiden muassa Sirpa Paateron (sd.) yhteisvastuulliset 260 585 euron asuntovelat, eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen (sd.) 385 000 euron asuntolainat, puolustusministeri Antti Kaikkosen (kesk.) 300 000 euron asuntovelka, sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen (vas.) 392 000 euron lainat ja tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikon (kesk.) yhteisvastuullinen 397 000 euron asuntolaina.


Pankit ostavat asuntopolitiikkaa

Tavallisten tallaajien mielestä ministerien velat ovat suuria, vaikka kiiltonahkakenkäin klubeissa niitä pidetään pieninä. Mutta mitä edellä sanottu merkitsee? Eikö ministereillä saisi olla velkaa? Velkaisuushan osoittaa ihmisparan köyhyyttä ja varattomuutta ja toimii samastumisen välineenä politiikassa: lähestyttäessä köyhää, vähävaraista ja veloissa kieriskelevää kansaa.

Asia on kuitenkin päinvastoin. Vanhan sanonnan mukaan money is debt. Varallisuus on velkaa. Se, joka pystyy tekemään sijoituslainaa (ja jolle sitä myönnetään), aikaa myöten rikastuu, kunhan hoitaa lainansa. Ministerit ovat siis rikastumisen tiellä.

On hyvin epätodennäköistä, että kenellekään poliittisesti vaikutusvallattomalle kansalaiselle myönnettäisiin satojen tuhansien lainoja edes ministerinpalkan tasoisilla kuukausituloilla, jos työsuhde on määräaikainen ja työhistoriaa on lähinnä myyjättärenä toimimisesta Tampereen osuuskaupassa.

Ministerit ryvetetään rahassa siksi, että vastavuoroisessa sosiaalisessa vaihdossa liikkuu toiseen suuntaan sosiaalista pääomaa. Pankit käytännössä ostavat ministerit oman asuntopolitiikkansa takaajiksi sitouttamalla heidät suurilla asuntolainoilla.


Ministerien asuntoveloilla varmistetaan astronomiset asuntojen hinnat

Ministerin suuri henkilökohtainen asuntolaina varmistaa sen, että vasemmistolaisetkaan ministerit eivät erehdy toivomaan asuntojen hintakuplan puhkeamista ja asuntojen hintojen palautumista takaisin palkansaajien ulottuville. Kun ministerillä on oma lehmä ojassa suuren asuntosijoituksen muodossa, heille tulee tärkeäksi varmistaa, että asuntojen hinnat eivät vahingossakaan normalisoidu eivätkä tasehäiriöt korjaannu.

Näin pankit voivat jatkaa ylisuurten asuntoluottojen tehtailua tiskeillään, kasvattaa lainapääomia ja varmistaa sitä kautta viivan alle jäävää tulostaan matalankin korkotason ja -marginaalin aikana. Mukana juonessa ovat tietenkin myös pankkien omistamat kiinteistövälitysfirmat sekä vakuusasiantuntijat, jotka antavat perättömiä arvioita asuntojen hintojen kehityksestä ja vedättävät niitä ylöspäin.

Tulos on, että palkansaajilla ei ole enää mahdollisuutta varallisuuden kartuttamiseen asuntolainan lyhentämisen kautta, mutta tärkeintähän onkin, että ministereillä sentään on.

Perusaksioomana ajatuskulussani on, että asuntojen hinnat ovat lähteneet lentoon kasvukeskuksissa holtittoman luotonannon kautta, ja näin asuntojen hinnat ovat karanneet keski- ja työväenluokan ulottumattomiin. Koska markkinoilta pitäisi löytyä aina myös hintatasoa vastaava maksaja (jota ei nyt tunnu pitkälläkään tähtäimellä löytyvän), on seurannut tasehäiriö, ja gäppiä hintojen ja ihmisten maksukyvyn välillä on miljardeja.

Tilanne voi tasapainottua jättiläisinflaation kautta tai hintojen putoamisen myötä. Yksi mahdollisuus on ex-demari Juhana Vartiaisen (kok.) lietsoma vaihtoehto: siirtyminen uuteen ajattelutapaan, jonka mukaisesti asuntoja ei enää hankitakaan omaksi, vaan omistusasujat maksavat koko ikänsä korkoa pankeille ja muille sijoittajille, jotka omistavat land lordien tavoin kaiken. Taloustieteilijä Vartiaisen viisaaseen päähän tuskin on juolahtanut mahdollisuus, että tässä mallissa kansalaisten yksityinen varallisuus ei kartu.


Asuntopolitiikan korruptoituneisuus

Ministerien rypöminen velkarahassa heijastelee asuntopolitiikan kokonaistilaa, jota he näköjään eivät itsekään oikein ymmärrä, sillä he ovat pelissä mukana. He eivät kenties souda kaleerilaivaa kansalaisten tavoin, mutta he lyövät rumpua pankkien pitäessä perää. Tämä on kuitenkin hullua, koska jossakin vaiheessa asuntokupla puhkeaa pääkaupunkiseudulla ja muissa kasvukeskuksissa. Silloin pankit saattavat taas lähestyä valtiota kerjäten pankkitukea luottotappioihinsa.

Omistusasumisesta on tullut vuokralla asumisen muoto. Vuokraa tosin maksetaan nyt lainarahasta. Tämä on merkinnyt tappiota juurevalle talonpoikaiselle identiteetille, jonka mukaisesti ihminen itse omisti talonsa tai tupansa. Kansanrintamahallitukselle tämä ihanne ei merkitse enää mitään, sillä ministereille on tullut tärkeimmäksi varmistaa oman varallisuutensa arvon säilyminen ja velkaloukun laukeamattomuus, ja tämä tapahtuu asettumalla pankkien johtaman asuntopolitiikan takaajaksi.

Suurissa asuntoluotoissa on siis kyse korruptiivisesta suhteesta pankkien ja poliitikkojen välillä. Ei ihme, että Maria Ohisalo esimerkiksi kiirehti alentamaan valtion korkotuella rakennettavien vuokra- ja asumisoikeustalojen korkoleikkuria 2,5 prosentista 1,7 prosenttiin. Näin lainan saaja hyötyisi korkojen mahdollisesti noustessa. Päätös sinänsä on oikean suuntainen, sillä se edistää myös vuokra-asuntojen lisärakentamista, mutta asiassa pilkahtaa ministerin suopeus rakennuttajien ja pankkien keskinäistä kartellisaatiota kohtaan.

28. joulukuuta 2019

Lääkäripulan todelliset syyt


Lehdissä esiintyy säännöllisesti juttu, jossa joku maahanmuuttajataustainen lääkäri valittelee Suomen terveyskeskusten suurta työtaakkaa.

Kun Helsingin kaupunki päätti korottaa lääkärien palkkoja tuhannella eurolla kuukaudessa aiemman 250 euron korotuksen lisäksi, Helsingin Sanomat truuttasi lehteen jutun, jossa muuan terveyskeskuslääkärinä toimiva Lara Juvonen Os Husaini valittelee kurjaa työtilannettaan. Aiheen juttuun toimittaja oli löytänyt Juvonen Os Husainin noin kahden kuukauden takaisesta vuodatuksesta, jonka hän oli julkaissut Facebook-sivuillaan.

Kun Helsingin Sanomat laittoi nimenomaan maahanmuuttajataustaisen lääkärin valittelemaan terveyskeskusten resurssipulaa, lehden tarkoitus tuli täysin selväksi. Jutussa ei kertaakaan viitattu työtaakan kasvun perimmäiseen syyhyn. Ja se on: maahanmuuttajat itse kuluttavat Suomen terveydenhoitoresursseja niin paljon, että juuri siitä johtuvat pitkät hoitojonot ja työtaakan kasvu.

Yksipuolisella journalismillaan Helsingin Sanomat pyrki peittämään sen tosiasian, että kantaväestö ei enää pääse lääkäriin, koska maahanmuuttajat käyttävät suomalaisten veronmaksajien rahoilla tuotettuja palveluja enemmän kuin kunnilla olisi varaa tarjota ja maksaa.

He käyttävät niitä paljon enemmän kuin tuottavat. Tämän tapahtumavirran ohessa media rakentaa jatkuvasti kertomusta maahanmuuttajataustaisista lääkäreistä, jotka hyvää hyvyyttään auttavat suomalaista terveydenhoitojärjestelmää, tosin valittaen samalla työstä.

Tosiasiassa maahanmuuttajina tulleet ovat aiheuttaneet julkiselle terveydenhuollolle tilanteen, jossa kantaväestöön kuuluvien potilaiden asemaa heikennetään. Monet terveyskeskukset eivät enää sen enempää huuhdo korvia kuin pidä laboratoriopalvelujakaan, ja röntgenkuvat lähetetään analysoitaviksi Intiaan, sillä se on halvempaa; tuskin kuitenkaan luotettavampaa.

Ja kaikki tämä sen vuoksi, että vihervasemmisto ja liberaali oikeisto ovat haalineet maahamme suuren määrän lähi-itäläisiä sotainvalideja ja psyykkisesti truamatisoituneita, jotka pysyvät kroonikkopotilaina ja terveydenhuollon sekä sosiaaliturvan rasitteina koko ikänsä. Tämä hyvesignalointi on luonnollisestikin pois suomalaisilta vanhuksilta, joilta joudutaan epäämään terveyspalveluja sekä priorisoimaan niitä ”uuden, terveemmän ja toivoa antavamman” sukupolven hyväksi.

Terveyskeskusten tilannetta pahentaa erityisesti afrikkalaisten ja lähi-itäläisten suuri syntyvyys. Ongelmana tässäkin asiassa on siis  maahanmuutto, ja asenteet terveydenhuollossa vihjaavat, että tavoitteena on koko kansakuntamme väestöpoliittinen muokkaus.


Kielitaidon puutteet vaarantavat potilasturvallisuuden

Myös siirtolaistyövoiman käytöstä seuraa monia ongelmia, kun ulkomailta tuotu lääkäri ei ymmärrä suomalaista potilasta eikä suomen kieltä. Olen itsekin kuullut kauhukertomuksia sekä potilailta että suomalaisilta lääkäreiltä ja hoitajilta.

Asiasta on myös tutkimustietoa. Yleisradio julkaisi viime syksynä sinänsä harvinaisen ja suoraan STT:ltä välitetyn jutun ”Maahanmuuttajalääkärin kielitaidon puutteet voivat pahimmillaan vaarantaa potilasturvallisuuden”. Väitettä oli vaikea kiistää edes valtamediassa, sillä se perustui yliopistotutkija Maija Tervolan väitöskirjaan.

Näkemykseen yhtyi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Tarja Heponiemi, jonka mukaan ”lääkäri saattaa itse olla sitä mieltä, että kielitaito riittää, mutta potilaat ja työtoverit saattavat kuitenkin olla toista mieltä”. Valviran johtajan Jussi Holmalahden mukaan ulkomaalaistaustaiset lääkärit ”pitäisi laittaa koulun penkille oppimaan suomea ja ammattisanastoa”, mutta se kuulemma ”maksaa”.

Käsittääkseni maahanmuuttajat ovat sekä terveydenhuoltopalvelujen käyttäjinä että tuottajina ongelmallisia. Lääkärien omassa lehdessä Lääkärilehdessä eräs suomalainen lääkäri kirjoitti, että ”edes keskikokoinen terveyskeskus ei yksin pysty kasvattamaan ulkomaalaisesta, ulkomailla vastavalmistuneesta lääkäristä kollegaa, joka tekee itsenäistä laadukasta työtä hyvällä suomen kielellä.” Aiheesta kirjoitti sellainenkin julkaisu kuin ”Potilaan lääkärilehti”.

Maahanmuuton ongelmat kärjistyvät terveydenhuollossa myös siksi, että ulkomailta tulleet potilaat eivät ymmärrä suomalaista lääkäriä, vaan paikalle tarvitaan kalliita tulkkeja, ja vastaanotolla käynnit vievät aikaa.

Ongelmana ei ole Juvonen Os Husainin tarinassa mainittu ”yli 80-vuotias mummo”, jolta ”riisuutuminenkin vie 15 minuuttia”. Asiaa ajatellessa huomio siirtyy kätevästi pois siitä, että erään uskonnollisen perinteen vuoksi pynttäytyneiltä naispotilailta saattaa kaavun poistamiseen kulua huomattavasti vastaanottoaikaa. Samoin miehen pakollinen mukanaolo (jos lääkärinä on mies) vaatii tässä traditiossa erityisjärjestelyjä ja vastaanottoaikojen yhteensovittamista. (Maahanmuuttajien vaatimuksista ja kuormittavuudesta potilaina tarkemmin tässä tutkimusartikkelissa.)


Kuinka Helsingin kaupunki ja valtio pidensivät terveyskeskusjonoja?

Helsingin kaupunki toimii epäoikeudenmukaisesti suostuessaan lääkärien palkkakiskontaan ja maksaessaan heidän ammattikunnalleen korkeampaa palkkaa vain pitääkseen heidät terveyskeskuksissa. He pysyisivät siellä muutenkin, jos työtä ei tarvitsisi kokea kielteisenä maahanmuutosta johtuvan tukaluuden vuoksi.

Palkkojen korotuksiin suunnatut rahat olisikin pitänyt panostaa uusien virkojen perustamiseen. Kaupunki olisi tehnyt oikein myös kieltäytyessään myöntämästä terveyspalveluja laittomasti maassa oleville. He niitä palveluja syövät. Esimerkiksi Helsingin Uutiset kirjoitti, että ”Helsingistä tuli juuri koko maailman terveysasema ja sinä maksat”. Tästä ydinongelmasta Helsingin Sanomat ei puhunut mitään. On syytä muistaa, että kunnat saavat ja voivat päättää maksuttomien terveyspalvelujen myöntämisestä laittomille maahanmuuttajille itsenäisesti.

Myös Uusi Suomi suostui Lara Juvonen Os Hosainin vyörytyksen välineeksi tekemällä jo lokakuussa suuren jutun hänen valituksestaan. Uuden Suomen jutussa tosin korostui Helsingin avokätisyyden käänteispuoli: syrjäseutujen terveyskeskukset joutuvat kilpailemaan lääkäreistä tarjoamalla tilapäislääkäreilleen jopa 20 000 euron kuukausipalkkoja!

Eräs syy lääkärien riittämättömyyteen on kasvaneen kysynnän ohella tietenkin koulutuksen niukkuus. Lääkäriliitto valvoo ay-poliittisia etujaan raivokkaasti pitääkseen palkkaustason korkealla (aiheesta täällä). Lääkäripula olisi voitu osittain ennakoida, mutta yliopistoissa toimivat lääkärit ovat saaneet opetusministeriön puolelleen, eikä lääketieteellisten tiedekuntien aloituspaikkoja ole lisätty, vaikka lääkärien työttömyysprosentti on 2 ja opiskelupaikkoja lisäämällä olisi voitu poistaa koko lääkäripula ihan suomalaisten omin voimin. Halukkaita koulutukseen riittää, mutta nyt on katsottu paremmaksi tuoda maahan kielitaidottomia lääkäreitä potilaiden murheita kuuntelemaan.

Helsingin kaupungin tapa korottaa terveyskeskuslääkäreiden palkkaa on joka tapauksessa huonoa yleispolitiikkaa, sillä se koettelee pahoin syrjäseutujen terveyskeskuksia, kun niistä valuu lääkäreitä Helsinkiin. Myös muissa kasvukeskuksissa lääkäripula on suurta, sillä maahanmuuttajat keskittyvät niihin.

Käsittääkseni lääkäreille ei pitäisi maksaa yhtään lisää. Myös monet muut ihmiset ”tekevät raskasta työtä aamusta iltaan”, tosin paljon pienemmällä palkalla. Jonkun maahanmuuttajataustaisen arvauskeskuslääkärin valitukset ja rutinat ovat huonoa mainosta hänelle itselleen ja edustamalleen etniselle viiteryhmälle.


Maahanmuutto kääntyy suomalaisten terveyspalvelujen tappioksi

On syytä muistuttaa myös siitä, että kaupunkilegenda kosovolaisista lääkäreistä, jotka saapuvat sankoin joukoin auttamaan suomalaisia raihnaisia ihmisiä, on valeiden vale. EU:n ulkopuolella suoritetut tutkinnot eivät kelpaa sellaisinaan Suomessa vaan vasta pitkän lisäkoulutuksen jälkeen. Bolognan sopimuksen jälkeen suoritetut tutkinnot ovat alkaneet kelvata Suomessa, mutta tällöinkin on ulkomaalaisista paljastunut valelääkäreitä.

Tämä on huomattu myös terveydenhuollon rekrytoinneissa, kun ulkomaalainen lääkäri päätyy useimmiten terveyskeskukseen. Jokin syy siihen, että yksityinen puoli vetää heitä huonosti, täytyy olla, samoin siihen, että ulkomaalaisille ostolääkäreille on jaeltu potkuja.

Suuri osa maahanmuuttajista käyttää Suomessa näiden juttujen itkunaiheena olevia julkisia terveydenhuoltopalveluja. Erityisesti terveyskeskuksia kuormittavat pakolaiset ja turvapaikanhakijat, joilla ei ole varaa yksityisiin terveyspalveluihin. Jonojen pidentyessä suomalaiset pakotetaan hakeutumaan yksityisiin palveluihin, mikä kuluttaa suomalaisten kukkaroa entisestäänkin sen lisäksi, että kantaväestö pääasiassa joutuu maksamaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden julkiselle taloudelle tekemät laskut.

Tulos on, että kantaväestö saa verovarojensa vastineeksi entistä vähemmän ja maksaa yksityisille terveysasemille entistä enemmän. Sen lisäksi nousevat terveys- ja sairausvakuutusten vuosimaksut.

Yksityislääkärit tietenkin äänestävät maahanmuuton puolesta, sillä terveyspalvelujen suuri kysyntä tarjoaa loistavan tilaisuuden nostaa palvelujen hintoja ja kääntää kulut vakuutusyhtiöiden piikkiin. Ne puolestaan maksaa suomalainen vakuutusasiakas.

Kaikkien köyhimmillä ja pienituloisimmilla suomalaisilla ei ole kuitenkaan varaa kalliisiin vakuutuksiin eikä lääkärinpalkkioihin, joten köyhä ja keskiverto suomalainen veronmaksaja kärsivät eniten tai kuolevat jonoihin. Yksityisten lääkäriasemien voitot puolestaan kotiutetaan ulkomaille lääkärien myytyä asemansa ja vetäydyttyä paratiisisaarille aurinkoa ottamaan, eivätkä myöskään julkisista varoista yksityiselle sektorille jaellut miljoonat jää kiertämään kansantalouteemme.

Helsingin Sanomien täytyy ilmeisesti levittää tuota maahanmuuttopropagandaansa jatkuvasti, kuten myös 27.11.2019 julkaisemassaan jutussa ”Meistä tulee lääkäreitä”, jonka alaotsikossa päiviteltiin, että ”maahanmuuttajataustaisia on pääkaupunkiseudun korkeakouluissa tuhansia enemmän kuin vuosikymmeniä sitten, mutta yhä he ovat aliedustettuina.”

On järjetöntä, että myös koulutusresurssimme pyritään uhraamaan muualta tulleille, sillä Suomen oppilaitoksissa he korvaavat tai sivuuttavat suomalaisia. Käsitys, että ulkomaalaiset ovat Suomessa ”aliedustettuina” ja suomalaiset ”yliedustettuina”, sisältänee ajatuksen, että suomalaisten koulutuspaikat pitäisi jakaa maailman väestöllisten voimasuhteiden mukaan tasan.

Maahanmuuttajataustainen lääkäri valittaa nyt työtaakan kasvua ja vaatii lisää resursseja sekä palkkaa. Työtaakka puolestaan kasvaa haittamaahanmuuton vuoksi, ja media selittää kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaa mystisellä ”lääkäripulalla” pohtimatta lainkaan, mistä ilmiö johtuu.

Näin kapitalismin ja globalisaation vastainen vallankumous etenee maahanmuuton myötä, ja proletariaattia edustavilla vihervasemmiston kannattajilla on jälleen yksi syy lisää iloita siitä, miten maahanmuutto ja monikulttuurisuus parantavat suomalaisten omaa elämänlaatua ja hyvinvointia!

Itse en uskalla enkä halua enää julkisia terveyspalveluja käyttää edes siinä tapauksessa, että niitä sattuisin tarvitsemaan, sillä  arvauskeskuksessa satunnaisesti vastaanottamaan ehtivä vihervasemmistolainen tai maahanmuuttajataustainen lääkäri voi helposti kostaa minulle perussuomalaisuuteni ja selittää kaiken ”aivan tavanomaiseksi hoitovirheeksi”.

22. joulukuuta 2019

Vihreillä välähtää – Maahanmuutto- ja ilmastopolitiikka ristiriidassa


Kun vihreiden edustaja sattuu lausahtamaan jotakin järjellistä, häntä kiitetään ja laakeroidaan mediajulkisuudessa. Kun taas Jussi Halla-aho (ps.) sanoo (hänelle ominaisesti) jotakin järjellistä, häntä moititaan mediajulkisuudessa. Kun itse sanon jotakin, joka varmasti pitää paikkaansa, kukaan ei siteeraa todeten, että ”asiantuntija sanoo”, niin kuin aina käy vasemmistolaisen tutkijan tai tieteenharjoittajan röyhtäistessä jotakin medialle.

Muutamat vihreän liikkeen kannattajat, naturalistit ja luonnonsuojelijat ovat tulleet viime vuosina järkiinsä. Eräs heistä on Eero Paloheimo, joka kirjoitti Suomen Perustan julkaisemassa Ympäristörealistin käsikirjassa, että Kiinan yhden lapsen politiikka on ollut maailman merkittävin ympäristöteko. Hän on tunnustanut tosiasian: kehitysmaiden väestönkasvu on syy lähes kaikkiin maailman ekologisiin, poliittisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja väkivaltaongelmiin. Ja tietenkin myös maahanmuuttoon.

Toinen järkiinsä tullut ex-vihreä on brittiläinen naturalisti Sir David Attenborough. Hän totesi jo vuonna 2013, että maapallo on menossa kohti katastrofia, mutta luonto korjaisi tilanteen, jos ihmiset eivät tekisi mitään. Hänen mukaansa nälänhädät johtuvat siitä, että liian pienellä alueella on liikaa ihmisiä, ja luonto on yrittänyt korjata asiaa, mutta ihmiset ovat pahentaneet tilannetta antamalla ruoka-apua kehitysmaihin.

Niinpä hän pitää avun antamista ”sekopäisenä” ja peräänkuuluttaa toimenpiteitä väestönkasvun hillitsemiseksi. Radio Timesissä hän lausui: ”We are a plague on the Earth. It’s coming home to roost over the next 50 years or so. It’s not just climate change; it’s sheer space, places to grow food for this enormous horde. Either we limit our population growth or the natural world will do it for us, and the natural world is doing it for us right now.

Viikko sitten myös Osmo Soininvaara (vihr.) liittyi kuoroon. Uusi Suomi otsikoi näyttävästi, että vihreiden veteraanipoliitikko on keksinyt, mihin väestönkasvu hänen mielestään johtaa: väestöjensiirtoihin ja sotiin! Hänen mukaansa 500–1000 miljoonaa ihmistä joudutaan sijoittamaan ilmastonmuutoksen takia muualle, eli lauhkealle vyöhykkeelle, jossa mekin asumme. Hän väittää massojen muuttoliikkeen johtavan ennen pitkää kaaokseen.

Ei yllätys. Väitteen informaatioarvo on nolla, sillä kyseessä on itsestäänselvyys, joka jokaisen olisi pitänyt ymmärtää. Mutta kun asian sanoo vihreä, se saa hänet näyttämään nerolta, jolloin väite toimii mainoksena.

Kyseessä on keino valjastaa ilmastoahdistus ja kehitysmaiden väestöräjähdyksestä johtuva ekokatastrofi maahanmuuton verukkeeksi. Argumentti on siis uhkaus. Sen lähtökohtana on pyrkiä oikeuttamaan väestöjensiirtoja ilmastopaniikilla uhaten. Metodi on vihreälle liikkeelle tyypillinen: länsimaalaisia ihmisiä ahdistellaan maapohjan, valtioiden ja kulttuurien haltuunotolla, jos emme suostu rajoittamaan hiilidioksidipäästöjä ja avaamaan valtioiden rajoja täällä, vaikka vika on kehitysmaissa, siellä.

Kehitysmaat tuottavat jo yli puolet maailman kasvihuonepäästöistä EU enää vain noin 15 prosenttia. Teollisuuden ilmastotehokkuus on täällä paljon parempi kuin noissa ilmastopolitiikan vapaamatkustajina toimivissa kehitysmaissa. Jos asiassa oltaisiin loogisia, pelkästään ilmastotieteen näkökulmasta tulisi väestöjen siirtymistä pohjoisiin maihin asumaan rajoittaa, sillä täällä asumisen energiankulutus on kylmyydestä ja pimeydestä johtuen suurempaa. Myös hyödykkeet kannattaisi tietenkin tuottaa täällä eikä ajaa tuotantoa vihreällä ilmastopolitiikalla kehitysmaihin.

Väestönkasvun seurauksia uhkauksenaan käyttävä argumentointi rikkoo kausaalista aiheuttamisperiaatetta ja syyllistää syyttömiä. Ajatuskulku on samanlainen kuin se, että vieraat ihmiset uhkaisivat muuttaa asuntoosi asumaan ja vaatisivat, että sinun pitää luovuttaa heille heidän pyytämänsä summa rahaa, jotta he luopuisivat aikeestaan.

Tällainen ei vetele. Mutta siihen lankaan Soininvaara on kävellyt ja toivoo ilmeisesti muidenkin kävelevän.

Ympäristöliike näkee väestönkasvun luonnonlain kaltaisena voimana, jolle ei voida mitään ja jonka vuoksi länsimaiden pitää ottaa syyt siitä, että kehitysmaissa ei muka tiedetä, miten ollaan lisääntymättä.

Ympäristöliike ja vihreät eivät esitä lisääntymisrajoituksia ilmeisesti siksi, että ne perustavat kannatuksensa naturalistisille ja survival-strategisille lajinsäilytysihanteille. Väestöräjähdyshän on seuraus heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä, ja vihreässä liikkeessä pelätään valtaväestöjen suuttumista ja kannatuspakoa, mikäli vihreät tunnustaisivat, miten asia on. Lisääntymisrajoituksia pidetään vihreässä liikkeessä ”ihmisarvon” ja ”ihmisoikeuksien” vastaisina, vaikka nimenomaan väestöräjähdys on viemässä mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään.

Näyttöä punavihreän median ristiriitaisesta suhtautumisesta antaa esimerkiksi Helsingin Sanomien jatkuva huoli Kiinan soveltamasta yhden lapsen politiikasta (ks. tänne, tänne ja tänne). Siitä kertovat lehden jakamat suitsutukset oman Kiinan-kirjeenvaihtajansa kirjalle ja toimituksen myöntämät kiitokset, kun maa lievensi lisääntymisrajoituksia. Helsingin Sanomat on kyynelehtinyt saavillisen saunavettä kiinalaisten lisääntymishaluttomuuden vuoksi, mutta suomalaisten kannustamista lisääntymään lehti on pitänyt moraalittomana ja naisoikeuksien vastaisena!

Väestönkasvu on siihen kannustavien maiden poliittinen painostuskeino. ”Luonnonvaraisena” pidettyä väestönkasvua puolestaan tukevat kehitysmaiden poliittiset laajentumispyrkimykset ja niiden ekspansiiviset valtauskonnot, kun taas asioihin puuttuminen merkitsisi seksuaalisen käyttäytymisen rajoittamista kehitysmaissa. Tämän tosiasian välttelemistä ja siihen liittyvää valheellisuutta ja sensuuria olen kuvannut sanaparilla ”ekokatastrofin intimiteetti”.

Valheellisuus sikiää perimmältään naturalistisista syistä. Maailma ei lopu pamahtaen vaan kitisten. Mediassa vellovan informaatiosodan taustalla vaikuttaa kehitysmaalaisten hybridisodankäynnillinen valloitushanke, joka pyrkii käyttämään hyväkseen kansainvälisiä sopimuksia, kuten ”Geneven pakolaissopimuksena” tunnettua YK:n pakolaisten oikeusasemaa koskevaa yleissopimusta ja Euroopan ihmisoikeussopimusta, vaikka ne eivät ole tarkoitetut oikeuttamaan laajoja väestöjensiirtoja, niin kuin ei mikään muukaan ihmiskunnan historiassa.

Länsimaiden vihervasemmisto ja liberaali oikeisto kuitenkin tukevat kehitysmaalaisten diasporaa Eurooppaan sen sisäisinä myyrinä: ”tieteenä” esiintymään pyrkivän poliittisen toiminnan ja median kautta. Tosiasiassa Euroopan ei pidä olla neekereiden paisuntasäiliö.

Retorisena aseena vihervasemmiston propagandatyössä ovat ihmisoikeudet, jotka mukamas estävät lisääntymisen rajoittamista kehitysmaissa. Nämä vihervasemmiston suojelemat ihanteet ovat kuitenkin järkyttävässä ristiriidassa vihreän liikkeen luonnonsuojelutavoitteiden ja ihmisarvon puolustamisen kanssa.

Vihervasemmisto myös pitää ne ristiriidassa, sillä se on vihervasemmistolaisen ideologian mukaista. Tavoitehan on vain tuhota länsimainen kapitalismi, joten tilalle tarjottavan vaihtoehdon johdonmukaisuudella ei pidetä väliä. Tuloksena demografisesta kataklysmiasta on väestöpoliittisen bastardisoinnin lisäksi myös kulttuurien eroosio.

Ilmastopolitiikkaa ja ihmisoikeuksia pyritään käyttämään maahanmuuton verukkeena, mikä ei ole ihme, sillä vihervasemmistolaisessa politiikassa se ykkösasia on aina maahanmuutto. Ei ole mitään tärkeämpää kuin maahanmuutto. Kehitysmaapolitiikassakin on vain itkien hyväksyttävä se, että maahanmuutto on luonnonlainomainen voima, jonka edessä meidän länsimaisten ihmisten on alistuttava ja tyydyttävä kohtaloomme.

20. joulukuuta 2019

Sossulegaalia keskitalven juhlapäivää


Björn Wahlroos ja Antti Herlin soittivat Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen ja Vihreään Liittoon sekä pyysivät, voisitteko te siellä hallituksessa tehdä sellaista politiikkaa, joka sopisi vähävaraisille ja tavallisille ihmisille...

No ei vaan. Se oli juttu, muttei uutinen vaan pakinan tynkä, jonka ei tarvitse edustaa faktajournalismia.

Mutta se kyllä pitää paikkaansa, että Perussuomalaisten puoluetoimistolla soi juuri äsken puhelin, ja ääni puhelimessa sanoi: ”Olen joulupukki ja pajani meni konkkaan vihervasemmistolaisen TE-politiikan takia, eivätkä lapset saa nyt lahjoja.”

Hänelle vastattiin: ”Ei se mitään, koska sulla on kaavussasi poliittista väriä kuitenkin, eikä nykyään voi erottaa kilttejä lapsia kaiken maailman Greta Thunbergeistä, kun heitä ei voi viedä apulaisoikeusasiamiehen päätöksen vuoksi kirkkoonkaan, jossa pahuus erottuisi, vaan kaiken maailman ilmastokokouksiin, joten Hyvää Joulua Teillekin.”

Keskitalven pleasantia ja smoothia juhlapäivää ollaan nyt järjestämässä iloiten ja puuhaten kaikkialla Suomen kouluissa, sillä tuhattaiturilta kävi käsky, että myös joulujuhla on laajalti ankeutettava. Ei siis riitä, että lakkiaisia ei saisi viettää viattoman ja sekularisoituneen suvivirren kera, kun se muka loukkaa jonkun toisuskoisen äärimmäisiä tunteita. Nyt myös joulunvietto on liipaisimella. ”Kansainvälistä” pitäisi kai hoilata.

Todettakoon, että perustuslaillinen uskonnonvapaus (731/1999, 11 §) ja uskonnonvapauslaki (453/2003) legitimoivat oikeuden kuulua uskonnollisiin yhdyskuntiin ja oikeuden olla kuulumatta. Käsittääkseni koulun osallistuminen uskonnollisena juhla-aikana uskonnolliseen tilaisuuteen ei loukkaa oppilailla tai opettajilla olevan uskonnonvapauden kumpaakaan puolta. Ei ole vaarassa myöskään Euroopan ihmisoikeussopimus, YK:n ihmisoikeuksien julistus, Geneven pakolaissopimus, Pariisin rauhansopimus eikä Kairon julistus.

Uskonnottomilla on perinteisesti ollut oikeus kieltäytyä tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta. Kun tuo poissaolon oikeus on myös uskonnollisista tilaisuuksista, ei koulujen joulun vietto varmasti rajoita kenenkään uskonnottoman tai toisuskoisen oikeuksia eikä luo heille myöskään lisää velvollisuuksia vaan vapauksia. Niiden ongelma on perinteisesti ollut siinä, mitä vaihtoehtoista tekemistä heille voitaisiin keksiä, jotta yhdenvertaisuus säilyisi. Yleensä pari ”musiikkituntia” riittää.

Korvaavaa tai vaihtoehtoista tekemistä on järjestetty myös elämänkatsomustiedon muodossa, ihan niin kuin aseistakieltäytyjillekin on siviilipalvelus. Tyhjien tuntien täyttäminen on tietysti ollut turhauttavaa, jos suvaitsevaisuus on estänyt osallistumasta suomalaisen yhteiskunnan kulttuuriperinteisiin. Mutta korvaavan toiminnan kautta perustuslaillinen yhdenvertaisuus (6 §) ei ole järkkynyt koulujen eikä yhteiskunnan käytännöissä. Enemmänkin on ollut vaarassa suomalaiseen yhteiskuntaan integroituminen. Joissakin tapauksissa uskonnollinen kasvatus ja opetus voidaan nähdä myös oikeutena.

Myös eduskunnan perustuslakivaliokunta on viimeksi vuonna 2014 linjannut yksimielisesti, että valiokunta ei pidä uskonnon ja omantunnon vapauden kannalta ongelmallisina vuotuisia, esimerkiksi juhlapyhien viettoon liittyviä jumalanpalveluksia tai muita vastaavia uskonnon harjoittamiseksi katsottavia tilaisuuksia, joista tiedotetaan etukäteen ja joihin osallistuminen on vapaaehtoista.

Tiedän kyllä, että joulun vietto on perin ideologinen tapahtuma. Samalla se on myös harmiton ja viaton juhlapäivä, jonka juuret ovat sitä paitsi roomalaisessa Saturnalia-juhlassa (ks. tänne) eivätkä kristillisessä perinteessä ensinkään.

Uskonnollista fundamentalismia ei ole joulun juhliminen kirkoissa. Pikemminkin se on tapakristillisyyttä, josta Luther varoitti. Sen sijaan uskonnollista fundamentalismia on koulun juhlien kitkeminen kynsin hampain pois kirkoista ja kirkkojen juhlat kouluista, sillä molemmat kuuluvat kulttuuriimme.

Sellaisesta nihilismistä ei tule muuta kuin tylsistettyjä ja demari-ideologialla matalamielisiksi aivopestyjä lapsia. Ja tämä kaikki vain sen tähden, että muslimit eivät loukkaantuisi edes hypoteettisesti.

Vertaillaanpa vähän. Oikeusviranomaiset eivät näytä olevan huolissaan siitä, että nykyään kuka tahansa voi joutua vastoin tahtoaan ”uskonnolliseen tilaisuuteen”, kun kadulla räjähtää terroristin asettama pommi, joka kuolettaa ja haavoittaa nimenomaan uskonnon kunniaksi tai nimissä. Nuoria neitoja poljetaan Tuon Kaikkia Muita Uskontoja Loukkaamattomamman perinteen vuoksi kuin tulpatonta mopoa. Ja terroristin puukko käy kuin Ferrarin sylinterinkansi. Kunpa ei vain taaskin olisi suunnitteilla jotakin, minkä takia joulurauhan julistamista on jouduttu turvaamaan rekka-autojen ja poliisien muureilla.

Ongelma ei ole pieni vaan suuri. Se uhkaa vähä vähältä kiristää ja kuristaa pois meidän omat kulttuuriperinteemme ja tuo tilalle aivotonta ja moraalitonta roskaa.

Ongelma on tullut esille vasta islamin vaikutusvallan kasvun mukana; aiemmin sitä ei ollut. Vika ei ole tietenkään vain muslimien vaateliaisuudessa vaan oikeusviranomaisissa, jotka ovat tulleet hypersensitiivisiksi vierasperäisen väestön pyyteille Suomessa.

Apulaisoikeusasiamies Pasi Pölösen kannanotto koulujen perinteisiä joulujuhlia vastaan osoittaa, että hän noudattaa Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen vuonna 1903 hyväksymää Forssan ohjelmaa, jonka mukaan kirkko on erotettava valtiosta ja uskonnonopetus poistettava kouluista. Neuvostoliitossa valtio erotettiin onnistuneesti kirkosta, mutta ainoastaan toinen jäi jäljelle.

Toiseksi apulaisoikeuskanslerin kannanotto osoittaa, että vasemmistolaiset oikeusviranomaiset mädättävät suomalaisten ihmisten kulttuuria ja perinteitä islamin ja muslimien harjoittaman painostuksen vuoksi.

Se osoittaa myös, millä tavoin valtion korkeimpiin lainkäyttöorgaaneihin, tuomioistuimiin, syyttäjälaitokseen ja hallintolainkäyttöön on pesiytynyt motiiveiltaan mitä himmempiä kansalaisyhteiskunnan ja kulttuurimme bastardisoijia, joiden mielipiteet eivät kestä edes alkeellisinta oikeusfilosofista argumentaatiota. Siten heidän toimintansa murentaa myös kyseisten instituutioiden kansalaisluottamusta, arvovaltaa ja oikeusperustusta.

Ei kinkkua, ei lihaa, ei kirkkoa, ei suvivirttä, ei polttomoottoriautoja, ei öljylämmitystä eikä edes muovikasseja vaan kasviskiusausta, huonelämpötila 17 asteeseen ja punavihreää sekä kulttuurimorbidia anoreksiaa. Maailmanlopun odottajien viisaus bunkkerien rakentamisessa punnitaan, kun näiden asioiden kannatus joudutaan ratkaisemaan Euroopan unionin hajoamissodissa.

Sossulegaalia keskitalven juhlapäivää!

19. joulukuuta 2019

Trump ei kaadu poliittiseen oikeudenkäyntiin – Eikö Yhdysvaltain demareita hävetä?


Yhdysvaltain demokraatit päättivät edustajainhuoneessa, että Donald Trump pitää laittaa politiikkansa vuoksi syytteeseen, ja virkasyyte etenee nyt käsiteltäväksi senaattiin. Coltti savuaa katkerien käsissä, ja lehdistön ihannevalinta Trump saa vihdoinkin Amerikan-oikeutta.

Kun politiikan avuksi huudetaan tuomareita, asioista puhutaan suurin kirjaimin. Tuomioiden penääjät ovat käytännössä tunnustaneet, etteivät he saa hyväntekijää pois vallasta poliittisin keinoin. Kun keinot loppuvat, huudetaan juristinnuijia apuun.

Median ja Trumpin suhde on muistuttanut eräällä kaverillani olevan cockerspanielin tappelua kanan kanssa. Nurmikko, kura ja höyhenet ovat lentäneet.

Trumpin politiikka on sen sijaan ollut onnistunutta. Hän on ajanut Yhdysvaltain kansalaisten asioita muuta maailmaa, esimerkiksi Kiinan taloudellisia pyrkimyksiä ja Pohjois-Korean megalomaniaa, vastaan. Hän on laittanut Meksikon rajaa hallintaan ja saanut talouden ja työllisyyden nousuun.

Yhdysvaltain oppositio ei enää pelkää, että Trump epäonnistuu vaan että hän todellakin onnistuu tavoitteissaan, sillä se tietää hyvää Yhdysvaltain kansalaisille.

Trump selviytyy virkasyytteestä, sillä republikaaneilla on enemmistö senaatissa, ja viraltapano vaatisi kahden kolmasosan enemmistön. Ajojahti voi kuitenkin nostaa Trumpin kannatusta niin, että syytteen ansiosta hän selviää vielä toisellekin virkakaudelle.

Mistä syytteessä sitten on kysymys? Ei oikeastaan mistään. Epäily koskee ”vallan väärinkäyttöä” ja ”kongressin tutkinnan vaikeuttamista”. Prosessissa tutkitaan, painostiko Trump Ukrainaa saadakseen itselleen hyötyä ensi vuoden presidentinvaalikampanjaan. Trump nimittäin halusi Ukrainan aloittavan tutkinnan demokraattien presidenttiehdokkaaksi pyrkivän Joe Bidenin ja tämän pojan toimista Ukrainassa.

”Tutkinnan vaikeuttamisessa” puolestaan on kyse siitä, ettei Trump suostunut tutkinnan kuultavaksi, ja Valkoinen talo kielsi useiden kuultaviksi kutsuttujen todistamisen. Siilipuolustus taas on tavanomainen menettely hyökkäyksen kohteeksi joutuneilta.

Oikeudenkäynti on poliittinen, ja sen lopputulos on etukäteen selvä. Prosessia käydään vain näytösluonteisesti, eikä sillä ole sen pysäyttävämpää merkitystä kuin välikysymyksellä Suomen eduskunnassa.

Republikaanien ja Trumpin itsensä mielestä hänen käyttäytymisessään on ollut koko ajan kyse vain tavanomaisesta poliittisesta toiminnasta. Olisi outoa, jos presidentti ei saisi puristella ulos tietoja myös ulkomailta, jos vaikuttaa siltä, että joku toinen presidentiksi pyrkivä on keinotellut niinkin tulenarassa paikassa kuin Ukrainassa!

Yhdysvaltain vasemmistolaiset ovat yrittäneet kaataa Donald Trumpia ikään kuin hän olisi heidän isänsä. Richard Nixon painostettiin eroamaan vuonna 1974 merkkinä Yhdysvaltoihin ulottuvasta kommunistisesta vallankumouksesta, ja hänen uransa tuhottiin sinänsä merkityksettömään salakuuntelujupakkaan.

Sanokaa mitä sanotte, mutta Yhdysvaltain parhaat presidentit ovat Richard Nixon, Donald Trump ja Ronald Reagan, jolle kuuluu ansio siitä, että hän sai Neuvostoliiton – tuon ihmisoikeuksien ja ihmisarvon todellisen vihollisen – horjumaan ja lopulta kaatumaan.

18. joulukuuta 2019

Toimittajaliitto – Isku tajuntaan


Valtavirtamedia parkaisi heti, kun muutamat aktivistit perustivat Suomeen Toimittajaliitto-nimisen yhdistyksen haastamaan valtavirtamedian puolueellisuuden. Valitus on ollut äänekästä ja vaikuttavaa, ja asiaan ovat ottaneet kantaa Uuden Suomen lisäksi muiden muassa MTV3:n uutiset, Markkinointi ja Mainonta, Talouselämä, Ilkka, Demokraatti ja melkein kuka vain.

Huvittavaa asiassa on, että alkuperäinen Toimittajaliitto oli aikoinaan poliittisen vasemmiston perustama ja taistolaisten hallitsema järjestö, jonka suojissa toimi paljon valtavirtamedian punakaartilaisia.

Alkuperäinen Toimittajaliitto oli jäsenenä International Organization of Journalists (IOJ) -järjestössä, joka oli Neuvostoliiton poliittinen peiteorganisaatio. IOJ:n kautta Neuvostoliitto pyrki neuvomaan ja orientoimaan länsimaiden toimittajia, eikä se koskaan puolustanut Itä-Euroopan sosialistisissa maissa pahoinpideltyjä tai vainottuja sanankäyttäjiä.

Toimittajaliitto siirtyi 1970-luvun alussa kokonaan Suomen Kommunistisen Puolueen taistolaisen opposition ja sitä kautta äärivasemmiston käsiin. Ammatillisen järjestötoiminnan kautta kommunistiset opit siirrettiin journalistiseen käytäntöön, sillä jäseninä oli suuri määrä valtamedian johtavassa asemassa olevia toimittajia. Heidän vaikutuksensa ulottuu meidän päiviimme asti. Jouni Tervo paljasti Toimittajaliiton toverien äärivasemmistolaiset kytkökset Ylen jutussaan, joka yritettiin sensuroida, mutta tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio totesi myöhemmin, ettei julkaisulle ollut laillista estettä.

Sarkastista on, että valtavirtamedia haukkuu nyt perustettua uutta Toimittajaliittoa Venäjän myötäilijäksi, vaikka aiemman Toimittajaliiton kätyrit itse olivat koko ajan itään päin kallellaan. Sen sijaan tämän tekstin kirjoittaja ei ole, eikä ole koskaan ollut.

Olennainen viestintäteoreettinen kysymys on, eikö vaihtoehtomedian edustajilla saisi olla oikeuksia, joita yhdistys voi puolustaa. Kun valtavirtamediaa edustavan Journalistiliiton oma toiminta on täysin sisäänpäin lämpiävää ja liitto koettaa pidättää tiedonvälityksen pelkästään ammatilliseksi toiminnaksi kelpuuttamalla jäsenikseenkin vain ammattitoimittajia, tarvitaan vaihtoehtojournalistiikkaa ja kansalaisjournalismia varten luonnollisesti omaa järjestötoimintaa.

Vastustamalla raivokkaasti vaihtoehtoista mediaa valtavirtatoimittajat eivät ole ymmärtäneet vapaiden markkinoiden ideaa. Totuus punnitaan nimenomaan vapailla markkinoilla. Sananvapauden sääntelytaloudessa totuuden tavoittelusta ja tiedon välittämisestä ei tule mitään.

Myös valtavirtamediassa tulisi ymmärtää, että vaihtoehtoisuus kuuluu kaiken vapaan viestinnän olemukseen. Valtavirralla on oma vaihtoehtonsa ja muilla omansa.

Myös valtavirtamedia itse on vain eräs vaihtoehto muiden joukossa, vaikka se yrittääkin pidättää totuuden omakseen julistamalla muun median valheelliseksi. Todellisuudessa valtamedia itse tulee olleeksi per definitionem valhemedia, sillä valta-asemaa ei ole olemassa ilman valehtelua, ei ainakaan ilman  suodatusta, valikoivaa viestintää ja ”muunneltua totuutta”, joista syntyy tendenssi- ja agendajournalismia.

Valtavirta tuottaa nyt ”vastuuvalheita” ja vaihtoehtoinen media ”vihatotuuksia”. Jos kerronta poikkeaa valtavirtamedian narraatiosta, valtamedia pyrkii tuomitsemaan sen tyrmistyttävästi valheelliseksi, niin kuin nyt esimerkiksi Talouselämä-lehti tässä.

Kieroa Suomen nykytilanteessa on ollut se, että Journalistiliitto, Julkisen sanan neuvosto, Päätoimittajien yhdistys, Aikakauslehtien toimittajien liitto, Suomen freelance-journalistit ja monet muut muodostavat 17 yhdistystä kattavan kartellin, joka puolustaa lähinnä ay-poliittisia etujaan kilpailijoita vastaan.

On kysyttävä, mikä totuudessa voi olla niin suojeltavaa, että siitä eivät saisi kirjoittaa muut kuin lisensioidut ja sertifioiduilla kahleilla varustetut mediat. On magiaa ajatella, että jokin väittämä olisi totta vasta, kun siitä on kerrottu valtavirtamediassa. Sillä tavoin julkaisualusta ikään kuin taikoisi viestin todeksi.

Sitoutumattomuus Journalistin ohjeisiin ei voi olla peruste julkaisutoiminnan lyttäämiselle, sillä tiedonmuodostus ei yleensäkään vaadi toimittajien keskinäisten sopimusten varaisia kriteereitä perustakseen. Tieteellinen ajattelu ja vapaa argumentaatio riittävät. Journalistin ohjeet kuitenkin piirtävät sananvapauden ympärille lakiakin tiukemman kehän.

Silti valtavirtamedia ei itse pysy siinä. Myöskään JSN ei ole median itsesäätelyelin vaan itsesuojeluelin. Se ei arvostele mediaa vaan niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa. Julkisen sanan neuvoston punavihreä kallistuma on käynyt sietämättömäksi.

On järjetöntä väittää, kuten Suomen journalistiliiton puheenjohtaja Hannele Ahonen, että vaihtoehtoisen toiminnan tarkoitus on horjuttaa yhteiskuntarauhaa. Venäjä-kortilla pelaaminen ja pelottelu eivät enää tehoa. Todellisuudessa maahanmuuttokriittinen journalismi pyrkii säilyttämään yhteiskunnallisesti rauhalliset olot, kun taas maahanmuuton puolesta puhuvan valtamedian propaganda johtaa yhteiskuntarauhan murenemiseen.

Julkisen sanan neuvoston jäseninä toimivat vuonna 2018 median edustajina seuraavat henkilöt: Lapin kansan päätoimittaja ja entinen Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Antti Kokkonen sekä free lance -toimittaja Lauri Haapanen. Hänen mukaansamaahanmuuttovastaisuus lisääntyy ikäluokka ikäluokalta ja maantieteellisesti pääkaupunkiseudulta pienempiin kaupunkeihin ja edelleen maaseudulle mentäessä”, mutta ”suuntaus on epäilemättä paranemassa, sillä maahanmuutto on tiedotusvälineissä jo päivittäin esillä”. Selvää tendenssijournalismia siis.

Mukana on Sanoma-konserniin kuuluvan ET-lehden päätoimittaja Riitta Korhonen, vasemmistonuorten aktivisti, toimituskollektiivi Long Playn eräs perustaja ja feministisen ajatushautomo Hatun edustaja Johanna Vehkoo (2016–2018; erovuorossa ennen tuloaan tuomituksi Junes Lokan kunnianloukkauksesta). Mukana on myös Kunnallislehden varmasti puolueeton ja seurakunta- sekä lapsityötä sympatisoiva päätoimittaja Taina Tukia.

Neuvostoon kuuluvat Ylen Tampereen alueen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päällikkö Sinikka Tuomi, joka kiittää Twitterissään aina, kun media ahdistelee seksuaalisesti aktiivisia ihmisiä, sekä MTV3:n toimituspäällikkö Ilkka Ahtiainen. Yleisön edustajana JSN:ssä toimii Eva Biaudet’n presidentinvaalikampanjan päällikkö ja Pekka Haaviston myöhempi tukija, feministi ja viestintäkonsultiksi esittäytyvä Maria Swanljung.

”Tiedettä” edustaa Lapin yliopiston valtio-opin lehtori Tapio Nykänen, joka kirjoitti Koneen Säätiön rahoilla jutun ”’Pakolaiskriisi’ poikkeuksien aikana” luontoaktivisti Ville Lähteen ja Johanna Vehkoon toimitustyöhön Jakautuuko Suomi 2018. Sanaa ”pakolaiskriisi” Nykänen käytti todellakin lainausmerkeissä osoituksena siitä, että hänen mielestään pakolaiset eivät aiheuttaneet mitään kriisiä.

Perälaudan moraalivarmistimina neuvostossa istuvat Etelä-Savon maakuntajohtaja Pentti Mäkinen, joka toivoo työttömyysalueelleen ”muuttovoittoa” ja Rajavartiolaitoksen komentaja Ismo Siikaluoma. Maahanmuutto-ongelmien kanssa konkreettisesti tekemisissä oleva henkilö lienee rekrytoitu mukaan, jotta neuvosto voisi uskotella toimivansa asiantuntevasti maahanmuuttoa koskevassa viestinnässä ja että JSN:n toiminnalla on valtion takuu.

Lisäksi neuvostossa ovat toimineet heidän varajäsenensä, joukossa muiden muassa Sanoma-konserniin kuuluvien Savon Sanomien toimituspäällikkö Riitta Raatikainen ja Etelä-Suomen Sanomien toimituspäällikkö sekä Vihreän Langan entinen päätoimittaja Juha Honkonen. Lehtien Sanoma-edustavuus on taattu, sillä Sanoma-konsernista löytyy monipuolisesti maakuntalehtiä Julkiseen sanan neuvostoon totuutta edistämään.

Yhtään kriittisen älymystön edustajaa tai viestinnän todellista asiantuntijaa en ole Julkisen sanan neuvoston kokoonpanoista löytänyt. Sen sijaan lähes kaikki osapuolet ovat olleet vihervasemmistolaisen tai EU-myönteisen agendan aisankannattajia. Perussuomalaisia poliitikkoja tai EU- ja maahanmuuttokriittisten äänten edustajia ei ole Elinkeinoelämän palatsissa majaansa pitäneen JSN:n tuoleilla koskaan istunut.

Kun Julkisen sanan neuvostoon valittiin vuoden 2018 lopulla kansanedustaja Jani Toivolan (vihr.) avustaja Nitin Sood ja vihreiden kaupunginvaltuutettu Tuomas Rantanen, sai vihreän lankakerän pyörittäjä Elina Grundström seurakseen tuttua väkeä.

Suomen Uutiset kysyi tällöin Uuden Suomen Markku Huuskolta, Sanomien Risto Uimoselta ja Ylen etiikkapäälliköltä Timo Huoviselta, näkevätkö he mitään ongelmaa JSN:n ”vihreässä kallistumassa”, mutta eivät nähneet.

Julkisen sanan neuvoston tilaan kohdistamani katsauksen tuloksena joudun toteamaan, että median itsekontrolli on yhtä taitamattomissa ja ideologisesti kahlituissa käsissä kuin se on ollut vuodesta 1968.

Tässä valossa on vain hyvä, että vaihtoehtomedian tueksi on perustettu uusi Toimittajaliitto, vaikka Twitter ehtikin sen jo sivustoltaan sensuroida. Juuri sensuroiminen osoittaa, että vaihtoehtomedian oikeuksia pitää puolustaa.

17. joulukuuta 2019

”Eikö teitä hävetä?” – Vain hallituksen puolesta!


”Eikö teitä hävetä?”, parahti pääministeri-Sanna, kun Kokoomuskin liittyi Perussuomalaisten välikysymykseen al-Holin palautuksista (MTV3:n uutiset sisällytti uunituoreen pääministerin tuskastumisen uutisklippiinsä).

Pahasti lähti skootteri Sannan käsistä tiistaina, sillä välikysymyksen pohjalta kysymykset esittää yleensä oppositio eikä hallitus. Hallituksen pitäisi vastailla, mutta mitään vastauksia ei tullut.

Marinin asennoituminen vahvistaa sen yleishavaintoni, että vihervasemmisto tekee politiikkaa pelkästään tunteenomaisin, emotionaalisin ja affektiivisin motiivein, eikä järjen käytöstä ole tietoakaan.

Asenne on huvittavan samankaltainen myös vihervasemmiston hallitsemissa humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa. Älyllisestä, kriittisestä ja rationaalisesta ajattelusta ja sanankäytöstä langetetaan kirvelevää ja aiheetonta penalttia, kun feministit läimäyttelevät tunnepuuskissaan salusiinien takaa ja vaativat pieteettiä, ”soveliaisuutta” ja toiseuden sekä vierauden palvontaa kuin jokin Villin Lännen Lady Like.

Siitä, mikä ennen oli filosofiassa, tieteessä ja politiikassa hyve – toisin sanoen kriittisestä järjen käytöstä ja suorasta puheesta – on feministien hallitsemana nykyaikana pyritty tekemään jonkinlainen pahe.

Olen muutaman päivän katsellut kosmonautinkovista feministeistä kootun huulipunahallituksen kehonkieltä ja kuunnellut äänenpainoja. En ole voinut torjua vaikutelmaani, että maassamme istuva hallitus on retrospektiivinen kopio 1970-luvun uustaistolaisista hallituksista. Myös tuolloin poliittisille virkaistuimille nostettiin nuoria nörttejä, kuten Ulf Sundqvist (sd.), Erkki Tuomioja (sd.) ja Kalevi Kivistö (Skdl).

Kellokkaiden sukupuoli on vain vaihtunut. Erona on myös se, että kehnot ministerit kokosi aikoinaan Kekkonen vahvistaakseen omaa valtaansa ja tehdäkseen ministereistä omia sorminukkejaan. Nykyisin ei ole suurta liideriä, mutta sätkynuken naruista vetelee EU, kun vallan langanpäät on luovutettu maamme rajojen ulkopuolelle, vieraisiin käsiin.

Punakaartilaiset, jotka tässä TV-keskustelussa puolustelivat sitä ”parempaa väkivaltaa” vuonna 2011, ovat nyt päätyneet kauhistuttavalla tavalla ministereiksi! Sanna Marin (sd.) ja Li Andersson (vas.) keuhkoavat televisio-ohjelmassa Wille Rydmanille (kok.), miksi muka äärivasemmiston harjoittama väkivalta olisi vähemmän epämoraalista kuin äärioikeiston.

Miten onkin aina niin, että ne, joita Paasikivi syystäkin pelkäsi (”tyhmät ja aktiiviset”), ovat aina niitä, joille yhteiskunnassamme suodaan vallan avaimet? En mene nyt tuohon lähihistoriaan enempää, sillä nykyhallitus tuo sosialismin ajan ennen pitkää takaisin. Taustamusiikiksi valitsisin Ultra Bran uustosikkomaisia protestilauluja.

Vihervasemmiston kiemurtelu Pekka Haaviston takana ja edessä ei kannata, sillä se on vannomista tyhjän kortin varaan. On hyvin todennäköistä, että Haavisto on ylittänyt toimivaltansa ja käyttänyt poliittista ohjausta sen yli tai painostanut ministeriön konsulipäällikköä ylittämään oman virkavastuunsa. Lisäksi Haavisto on ilmeisestikin puhunut julkisesti sellaista, mistä ei ole sovittu, tai antanut harhaanjohtavaa tietoa eduskunnalle.

Erään virheen hän teki jo siinä, kun hän tulkitsi oikeuskanslerin 9. lokakuuta antamaa päätöstä (Dnro OKV/998/1/2019) niin, että OKa on velvoittanut hakemaan ainakin lapset pois al-Holista. Todellisuudessa asia ei kuulu myöskään OKa:n toimivaltaan, vaan hän ainoastaan totesi, että lapsia pitäisi pyrkiä kotiuttamaan, jos mahdollista.

Niinpä Haaviston olisi pitänyt viedä asia koko hallituksen käsiteltäväksi sekä presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen valiokuntaan. Hänen olisi pitänyt informoida asiasta eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa, jonka hän nyt onnistui pitämään niin pimeässä kuin asioita on ylipäänsä mahdollista salata sen perussuomalaiselta puheenjohtajalta.

Kysymys ei ole ollut pelkästään pragmaattinen. Juridisten asiantuntijoiden mukaan tällaisia kotiuttamisoperaatioita ei voida tehdä virkamiesten päätöksillä, vaan niihin vaaditaan valtioneuvoston ja hallituksen päätös. Pekka Haavisto on riittävän älykäs ollakseen vetämättä kurveja suoriksi vahingossa. Päättelen, että kyseessä on asian tahallinen pimittäminen eduskunnalta ja hallitukselta. Oikeuskanslerilla on sormityötä kirjoittaessaan vastauksia pariinkymmeneen kanteluun.

14. joulukuuta 2019

Britannian long kiss goodnight – Fixit-valo vihreänä


Ison-Britannian pitkät jäähyväiset Euroopan unionista osoittavat EU-maille erään tärkeän asian. Kaikkien EU-maiden pitäisi laatia etukäteen valmiiksi selvät säännöt sekä euroalueesta että EU:sta eroamiselle ja neuvotella siltä varalta puitesopimus jokaista maata varten. On hullunkurista, että mikään maa on ylipäänsä liittynyt Euroopan unioniin tietämättä, millaiseen silmukkaan päänsä pistää.

Koskaan ei pitäisi tehdä kauppaa ilman, että tiedetään hintaa, mutta EU-jäsenyyden kanssa niin on tehty – jokaisessa maassa. Myös Suomelle valitetaan koituvan Ison-Britannian erosta kipeitä kustannuksia. Tätä se on kansainvälisyys, ystävyys ja yhteistyö. Kurjasta sopimuksesta ei näytä pääsevän eroon edes kansanäänestyksen kautta, kun paikallinen oppositio ja EU hiertävät kivenä kengässä. EU hiillostaa brittejä varoitukseksi muille EU-eroa suunnitteleville.

Brittiläinen oppositio todennäköisesti nujertuu konservatiivien viime viikolla saamaan selvään vaalivoittoon. Tällä tavoin Iso-Britannia päässee lopultakin toteuttamaan eronsa. Kansan tuki istuvalle pääministerille Boris Johnsonille oli reilu, ja näin toimii demokratia.

Mediassa paheksuttiin paljon Johnsonin toimeenpanemaa istuntotaukoa, jolla hän keskeytti parlamentin toiminnan alkusyksyllä. Ylen toimittaja moitti häntä ”populistisesta vedosta, joka olisi kuin Boris Johnsonin sankarin, Winston Churchillin, vastustajien toisen maailmansodan aikaisten vastustajien pelikirjasta”. Kun Johnson koettaa ajaa läpi kansan jo aiemmin äänestyksessä päättämän brexitin, kyse on todellisuudessa vain kansanvallan toteuttamisesta, kun taas päätöksen jarruttamisessa, filibusterissa ja muussa puliveivaamisessa on ollut kyse demokratian ylenkatsomisesta.

Britannian parlamentin toimikausi on viisi vuotta, mutta vaalit järjestetään usein myös tiheämmällä frekvenssillä. Esimerkiksi vuoden 2017 parlamenttivaalit olivat ennenaikaiset. Vaalien järjestäminen tällöin ja tuolloin on common law -oikeusjärjestelmässä mahdollista, sillä Britanniassa ei ole lainkaan kirjoitettua perustuslakia! Parlamentti voi helposti päättää myös perustuslakien alaan kuuluvista asioista.

Tässä näkyy Ison-Britannian pitkä luottamus kansanvallan perinteeseen. Sen yksi ilmentymä on nyt ero EU:sta, joka on puuttunut valtioiden ja kansakuntien sisäisiin asioihin ja komennellut maita etenkin maahanmuutto-, oikeus- ja väestöpoliittisissa asioissa. Konservatiivien ja Skotlannin kansallismielisten suuri vaalivoitto heijastelevat sitä, että juuri nämä puolueet ajavat kansanvallan ja valtiollisen itsemääräämisoikeuden asioita Euroopassa. Saattaa olla, että muutamat britit jopa katuvat hanttiin laittamista toisen maailmansodan aikana Hitlerille.

Konservatiivien viimeviikoinen vaalivoitto ja työväenpuolueen rökäletappio takaavat sen, että brexit etenee ja kansanäänestyksen tuloksesta halutaan pitää kiinni. Heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella uhkailu ei ole auttanut EU:ta estämään eroa, vaikka EU-maiden maiden neuvottelijat ovatkin koettaneet vaikeuttaa ja pitkittää sopimuksen tekoa varoitukseksi muille EU-eroa suunnitteleville maille. Britannialle ei tapahdu mitään huonoa vaan hyvää.

Britannian ero ei jää miksikään poikkeustapaukseksi. Arvelen, että tämä on vasta alkua. Tilanne näkyy esimerkiksi Puolassa, kun maa ei laittanut nimeään ”Suomen EU-puheenjohtajakauden päätavoitteeksi” mainittuun sopimukseen, jolla yritettiin sitouttaa EU-maat hiilineutraaliuteen vuoteen 2050 mennessä.

Itsenäisten maiden selkärankaa yritetään EU:ssa murtaa suunnittelemalla yhteispäätösmenettelystä luopumista. EU:ssa ei ole vieläkään ymmärretty, että kureliivit, joiden vaaditaan sopivan kaikille, eivät välttämättä sovi kaikille. Tämä yhteen muottiin valamisen vika näkyy ihan kaikessa, etenkin rahaunionissa, jolla on pakotettu taloudellisesti, tuotannollisesti, sivistyksellisesti, väestöllisesti ja luonnonoloiltaan erilaiset maat noudattamaan samaa rahapolitiikkaa.

Yhteinen ulkopolitiikkakaan ei sopisi kaikille, vaikka sitä on yritetty tekaisemalla EU:lle ”ulkoasiain ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja”, jossa virassa istui joulukuun alkuun asti eräs italialainen sanna marin. Itsenäisten valtioiden tunnusmerkki on oma ulkopolitiikka, joten myös yhteiseen ulkopolitiikkaan siirtyminen on federalismia ja valtiollisen suvereniteetin vähittäistä pois nakertamista pahimmillaan.

Ikävä sanoa, mutta Britannia joutui lähtemään Euroopan unionista ensisijaisesti sinne virtaavan liiallisen maahanmuuton vuoksi. Lontoo on yksi maailman pahimmin maahanmuutosta ja monikulttuuri-ideologiasta kärsineitä kaupunkeja.

On muistettava, että entinen pääministeri David Cameron vastusti Britannian eroamista EU:sta mutta järjesti silti asiasta kansanäänestyksen. Cameronin vastaehdotus brexitiä puolustaville oli eroaminen Euroopan ihmisoikeussopimuksesta. Syy: EIT on puuttunut liiaksi Euroopan maiden mahdollisuuksiin päättää itse perusoikeuksiin ja ihmisoikeuksiin liittyvistä säädöksistä ja käytänteistä.

EIT:n ratkaisuilla voidaan jyrätä paikallinen lainsäädäntö, ja valtaa siellä käyttävät myös Venäjän, Turkin, Azerbaidžanin ja eräiden muiden EU:hun kuulumattomien ihmisoikeuksien suurvaltojen tuomarit. EIT ei ole osa EU:n rakenteita, vaan se perustettiin valvomaan demokratian toteutumista Euroopan entisissä sosialistimaissa. Tämän tehtävänsä EIT on käytännössä hylännyt, ja nyt se polkee kansojen itsemääräämisoikeutta etenkin Itä-Euroopan entisissä sosialistimaissa, kuten Puolassa, joka on joutunut puolustamaan itseään ja vastustamaan sekä EU:ta että EIT:tä useissa kiista-asioissa.

Myös EU olisi voinut toimia pelkkänä vapaakauppaliittona, muttei nykyisen kaltaisena konglomeraattina, jota on ajettu liittovaltioksi. Vapaakauppa ja yhteinen markkina-alue eivät edellytä yhteistä valuuttaa eivätkä työvoiman tai muun väestön vapaata vellomista rajojen yli.

Ongelma nähdään väärin, jos kysymys asetetaan muodossa: miten eri maat voidaan pitää EU:n jäseninä? Tarkemmin ja paremmin fokusoitu kysymys olisi: miten EU:n pitää muuttua, jotta minkään maan ei tarvitsisi pyristellä siitä eroon? Halukkuutta saattaisi vähentää esimerkiksi luopuminen Schengenin sopimuksesta (jossa ei alun perin ollutkaan kuin viisi maata, hieman pohjoismaiden kesken vallinneen vapaan liikkuvuuden mukaan).

Britannia (yhdessä Skotlannin ja Pohjois-Irlannin kanssa) ei ollut EU:ssa mukavuusalueellaan. On hyvä huomata, että britit eivät astu tyhjän päälle, ja he näkevät koko EU:n aivan toisin kuin Manner-Euroopassa ajatellaan.

Isolla-Britannialla on perinteisesti ollut oma unioninsa: brittiläinen kansainyhteisö. Se on tavallaan pelkkä muodollisuus, mutta Yhdistyneiden kuningaskuntien kruunu on silti esimerkiksi Australian ja Kanadan valtionpää. Britit eivät koskaan siirtyneet edes oikeanpuoleiseen liikenteeseen. Hyvästä kansallisesta itsetunnosta tutut britit myös liittyivät Euroopan unioniin vasta vuonna 1973, vaikka liittymistä ei estänyt mikään YYA-sopimus.

Britannia ei myöskään katoa mediassa vaahdotun brexitin takia. Lontoo on edelleen tuossa noin 1800 kilometrin päässä Helsingistä, ja lentämään sinne pääsee jatkossa ihan niin kuin ennenkin, passintarkastuksen kautta. Britannia ei kuulunut koko EU-aikanaan myöskään Schengenin alueeseen.

13. joulukuuta 2019

Valheellisuus paksua kuin mummin nilkat – Hallitusammattilaiset, pioneerit ja tasa-arvon partisaanit


En ole koskaan ollut Cristal Snown, NikoLan ja muutaman muun tehtaileman ToosaTV:n suurimpia faneja, vaikka huumori hyvää onkin aina silloin, kun se on täysin yliampuvaa ja pidäkkeetöntä mutta harmitonta. Ja ToosaTV on.

Myöskään nyt, Sanna Marinin (sd.) hallituksen oltua virassaan muutaman päivän ja hallituskriisin ollessa jälleen ovenraossa, en suinkaan kiinnostunut ToosaTV:stä sen parodisuuden vuoksi vaan sen realistisuuden takia. Katsokaa nyt vaikka tätä palkkatasa-arvovideota tai tätä, joka käsittelee kierrätystä.

Kaikkihan on kuin suoraan Sanna Marinin hallituksen ohjelmasta! Mutta onko se puolestaan harmiton?

Lehdistön mukaan EU:n ministerikokouksissa on oltu innoissaan Suomen uunituoreesta pääministeristä. On ennakkoluulotonta, rohkeaa ja avantgardistista! Sopii ehkä toimittajien kutomaan narratiiviin.

Arvelen kuitenkin, että keskenään kilpailevissa ja eripuraisissa EU-maissa arvostetaan vahvaa, karismaattista, kokemuksen painolasteista vapaata ja nuorta Marinia vain sen vuoksi, että sellainen on kiistakysymyksistä neuvoteltaessa paras mahdollinen vastustaja.

Vaihdettaessa Antti Rinne (sd.) tuohon kehuttuun Sanna Mariniin, kansa ja media saivat linjattoman ja letkauttelevan pääministerin tilalle neidin, joka on täysin arvaamaton ja epäennustettava. Näin kävi, kun ehtymättömänä pidetty luonnonvara eli ”setämiehet” pääsivät Sdp:stä loppumaan.

Kyse ei ole pelkästään ”kokemattomuudesta” vaan siitä, että näytöt kyvystä johtaa politiikkaa todellakin puuttuvat. Kokeneimmatkin ministerit, kuten Pekka Haavisto (vihr.) puolestaan tempovat ja hoipertelevat kuin villikkovarsa.

Kirjallisen tuotannon puuttuminen johtavilta poliitikoilta taas on musta aukko, joka kertoo sen, että poliitikon näkemyksistä ei ole sen enempää tietoa kuin voidaan lukea vaalikoneista.

Toisaalta minun ei tule ikävä myöskään niin sanottuja ”hallitusammattilaisia”. Hallitusammattilaisista sen verran, että ei mennyt heilläkään ihan aina niin kuin Strömsössä. Perheyritysten liiton hallituksen puheenjohtaja Anne Bernerhän (kesk.) heivattiin Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ministeriksi, sillä hän kätilöi vapaassa pudotuksessa olleelle Matti Vanhaselle (kesk.) aikoinaan toimitusjohtajan tuolin liitostaan.

Huvittava oli sekin ministerinimitys. Palautan mieleen, että Juha Sipilä (kesk.) ilmoitti Bernerin lähdöstä Keskustan ehdokkaaksi 20.1.2015 Päätoimittajien yhdistyksen (PTY) kokouksessa, ja asiasta avautui muiden muassa Keskustan lehti Kaleva. Kaleva ei tosin kertonut, että verotuksellisesti edullisessa Sveitsissä kirjojaan pitäneen Anne Bernerin kaksoiskansalaisuus oli varmistunut vasta edellisenä päivänä. Vaikuttaa kuin yksityistämistorpedoksi sittemmin osoittautunut Berner olisi järjestetty eduskuntaan vain julkisen omaisuuden yhtiöittämistä varten, mihin hänelle myönnettiin heti ministerin valtaoikeudet. Tällöin pedattiin pohja myös Postin palkkakriisille. Kun missio oli ohi, Berner lopetti lähetyksen kuin hänestä olisi katkaistu virta.

Sellaisia he ovat, nuo nykyajan valtiomiehet ja -naiset: sätkynukkeja ja marionetteja. Tekisi mieleni sanoa konsulttipoliitikkoja, jotka ajavat jotakin agendaa tai lobbavat, vaikka heidän pitäisi ajaa Suomen yleisiä etuja. Heillä on myös virkavastuuseen rinnastettava oikeudellinen vastuu virkatointensa lainmukaisuudesta ja poliittinen vastuu, joka johtuu aina latinan sanasta minister (”palvelija”). Ei taida mennä ihan nappiin nytkään.


Havaintoja hallituskriisistä

Suomea johtavat nyt kymmenen prosentin kannatuslukemiin vajonneet pienpuolueet, jotka ovat jatkuvassa laskukiidossa, sillä ne tekevät kansalaisten tahdon vastaista politiikkaa. Juuri siksi ne pyrkivät pysymään vallassa hakemalla turvaa toisistaan jopa aatteelliset, talouspoliittiset ja yleensäkin monet ideologiset erimielisyytensä niellen. Juuri tästä syntyy valehtelun kierre ja kansalaisten tahdon vastainen politiikka, jota yritetään sitten tehdä salusiinien ja rullaverhojen takana.

Myös Sirpa Paatero (sd.) pyrkii hallitusammattilaiseksi, sillä hänet ”nostettiin tuoliin” kuin Freukkareiden laulussa, vaikka luottamus oli valunut pois kuin vesi hanhen selästä. Ei eronneita ministereitä ole koskaan aiemminkaan nimitetty käden käänteessä takaisin kabinettiin: ei Kauko Juhantaloa (kesk.), Arja Alhoa (sd.), Ilkka Kanervaa (kok.) eikä Matti Vanhasta, vaikka syyt olisivat olleet vähäisempiä kuin Paateron tapauksessa (vrt. Kanerva). Suvi Lindén (kok.) palasi hallitukseen, mutta aikaa kului välillä viisi vuotta.

Rinne puolestaan kehtasi kammeta itseään eduskunnan varapuhemieheksi puolueensa täyttä luottamusta nauttivana sankarina. Junttauspolitiikka on tyypillistä puolueelle, joka nimensä mukaan on sosiaalinen ja demokraattinen.

Hallitusammattilaisten urakiito on ollut lehmän kapuamista pitkin portaita. Se on tavallaan ymmärrettävää. Esimerkiksi Pekka Haavistolle (vihr.) olisi kova paikka luopua hallitusammattilaisen tehtävästä, sillä hänen kaltaistensa osaamisella tuskin olisi käyttöä muualla yhteiskunnassa, paitsi tietenkin yhteiskuntatieteiden professoreina, jolloin he tekisivät samaa kuin politiikassakin. Tekaistiinpa Vihreän Langan entisestä päätoimittajasta, sosiologian maisteri Elina Grundrströmistäkin viestinnän professori, kuten vailla asianmukaista tutkintoa olevasta Pauli Aalto-Setälästäkin.

Tuolien täyttö on hämmästyttävän samankaltaista tieteessä ja politiikassa. Vallanhimoista kabinettipolitiikkaa harjoittavat vapaassa pudotuksessa oleva Kepu, vasemmistopuolueet ja Vihreät. Ne koettavat jatkaa asemissaan pelkällä tuolien kierrätyksellä. On tultu tilanteeseen, jossa demokratiasta on tehty irvikuva.

Keskenään eripuraisten pienpuolueiden hakeutumista ideologisesti syheröiseen yhteistoimintaan selittää näiden muiden puolueiden raivokas pyrkimys pitää Perussuomalaiset kaiken vaikutusvallan ulkopuolella, ihan niin kuin ei-sosialistilta katkaistaan kaula humanistisissa ja sossutieteissä. Niinpä hallitusammattilaiset pyrkivät pitämään tuoliensa kyynärnojista kiinni niin, että ne ovat nyt repeämässä irti.

Luonnollisessa tilanteessa maassamme olisi keväällä ollut edessä uudet vaalit, joissa kansa voisi äänestää Perussuomalaiset hallituksen muodostajaksi. Tämä on tietenkin vain hypoteettinen vaihtoehto, mutta Marinin hallitus nopeuttaa loppuratkaisua kuin pikakelattavassa filmissä, jota katsellaan nyt vauhdilla eteenpäin. Oppositiopolitiikalle ei ole jäänyt tässä nyt oikein tilaa, kun hallitukset näyttävät vetävän maton altaan itse. 


Kuka tasa-arvottaa tykimmin?

Tasa-arvoon ja aluepolitiikkaan vedoten on ennenkin valittu huonoja ministereitä ja kasattu kehnoja hallituksia, eivätkä kyvykkäimmät, etevimmät ja ansioituneimmat ole saaneet alleen ansaitsemaansa penkkiä, vaikka se olisi Suomen etujen mukaista.

Kun Li Andersson ja Maria Ohisalo olivat 9.12.2019 A-studion haasteteltavina, Ohisalo päätyi kehaisemaan, että ”tasa-arvosta ollaan menty eteenpäin”, ja Andersson puolestaan alleviivasi, että ”ollaan nyt saatu pääministeri, joka on erittäin sitoutunut tasa-arvoon”. Koska pääministeri valitsee ministerit, katsotaanpa miten tämä näkyy hallituksen kokoonpanossa.

Hallituksessa on nyt 12 naista ja 7 miestä. Naisten osuus on noin 63 prosenttia ja miesten osuus vain noin 37 prosenttia. Näin tekee osuusliikkeen väki.

Laissa naisten ja miesten tasa-arvosta (15.4.2005/232, 4 a §) puolestaan sanotaan julkisen hallinnon ja julkista valtaa käyttävien toimielinten kokoonpanosta näin: ”Valtion komiteoissa, neuvottelukunnissa ja muissa vastaavissa toimielimissä sekä kunnallisissa että kuntien välisen yhteistoiminnan toimielimissä lukuun ottamatta kunnanvaltuustoja tulee olla sekä naisia että miehiä kumpiakin vähintään 40 prosenttia, jollei erityisistä syistä muuta johdu.

Jotakin tästä kyllä johtuu: Suomen hallituksen kokoonpano on tasa-arvolain vastainen! Ainakin tasa-arvovaltuutettu on asiasta postia saanut, sillä hän tviittasi hädissään kuin Trump!

Kummallista on, että vallan vahtikoirana mielellään räksyttävä valtavirtamedia ei ole maininnut sukupuolten vääristyneistä edustussuhteista mitään. Olisiko niin, että sukupuolen merkitystä ei tunnusteta silloin, kun poljetaan miesten kulkusia, kun taas naisten etujen kyseessä ollessa sukupuolen olettamiselle tempaistaan ihan hirveä oikeutus? Näin taitaa olla, sillä naisvaltaiset toimitukset suosivat vihervasemmistoa ja muita moraaliposeerauksella ja uhripääomalla laskujaan maksavia feministejä.

Sen toki ymmärrän, että Sdp:n sisällä ministerivalinnat osuivat 5–2 naisten hyväksi, sillä vasemmistolaisen intersektionaalisen feminismin käsitys asioista on juuri tällainen: tasa-arvo ei ole sukupuolten tasamääräistä edustusta vaan naisten ylivaltaa.

Vasemmiston välinpitämättömyys ja älyllinen laiskuus osoittavat, että nykyfeminismi on todellisuudessa sosialismia, eikä sillä ei ole tekemistä naisten oikeuksien kanssa. Intersektionaalinen feminismi on vain naisten hyväksikäyttöä klusteroinnin välineenä heidän nyörittämisekseen yleisvasemmistolaisen politiikan vaalikarjaksi, ihan niin kuin myös vasemmiston julistautuminen ajamaan ”seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa”.

Pahinta tasa-arvon päkittämisessä on koko käsitteen epäfilosofisuus. Tasa-arvo ei ole itseisarvo, eikä sitä voida pitää myöskään poliittisena päämääränä. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä mitään ei voida silloin tunnistaa muita paremmaksi. Se olisi yksiarvoisuutta eli totalitarismia.

Moraalin ja etiikan idea puolestaan on, että voimme ja meidän pitääkin valita keskenään erilaisten ja eriarvoisten asioiden välillä. Meidän tulee siis erottaa hyvät asiat huonoista ollaksemme moraalisia.

Tasa-arvo olisi myös vastoin meritokraattista oikeudenmukaisuutta. Sen mukaan jokaisen tulee saada oikeuksia ja velvollisuuksia omien ansioidensa ja kykyjensä mukaisesti. Pakotettu tasa-arvo loisi vain epäoikeudenmukaisuutta.

Asiaa valaisee parhaiten Kurt Vonnegutin romaani Harrison Bergeron. Sen päähenkilönä on etevä mies, joka pakotetaan pitämään näkökentän sumentavia kakkuloita ja jonka korvat tukitaan kuulokkeiden melulla, jotta hän ei voisi ajatella selkeästi. Sosiaalidemokraattisessa humanismissa nopeita pakotetaan juoksemaan hitaammin, jotta tasa-arvo toteutuisi. Sosiaalidemokraattisessa estetiikassa puolestaan höylätään Ikean pahvihuonekaluja säästöjen aikaansaamiseksi, ja solisalirattisessa formulakilpailussa taistellaan siitä, kuka ajaa tarkinta keskinopeutta.

Eikö tämä vaikutakin poliittisen vihervasemmiston uustaistolaiselta ponnistelulta ihmisten pakottamiseksi ”ilmastonsuojeluun” ja ”kansainvälisiin velvoitteisiin” vedoten aina vain ankarampaan itsensä rankaisemiseen, josta – Nietzschen sanoin – nousee ”ahtaudessa ja hädässä ahertavien pieneläinten tunkkainen lemu”? (Iloinen tiede, ajatelma 349)


Kohti bernsteinilaista sosialismia

Huulipunahallituksella on nyt tilaisuus näyttää kissatappelijan kyntensä. Luvassa on darkonisia lakeja ja sääntöjä – ja tietysti myös laveaa lain tulkintaa. Ilta-Sanomat laatikin jo luettelon siitä, mitä kaikkea politiikan kuluttajat saavat hallitukselta vastineeksi verovaroilleen, paitsi lisää veroja.

Luvassa on lisää pakolaisia pakolaiskiintiön laajentamisen kautta, polttomoottoriautojen julistamista pannaan, ydinvoimavastaisuutta, kuusituntinen työpäivä ja jyrkkä ”ei” Natolle (kuinka ajattelematonta onkaan kieltäytyä sotilaallisen yhteistyön potentiaalista)!

”Isis vie ja äitis tuo” -politiikasta tulee uusi normaali. Uusi pääministeri haluaisi myös kapuloida kansalaisten suita viemällä sangen epämääräisen vihapuheen käsitteen rikoslakiin. Tämän jälkeen mikä tahansa poliittinen arvostelu voisi olla vihapuhetta, ja jokainen järjen ääni on deletoitava falangi.

Maria Ohisalo (vihr.) puolestaan aikoo soluttaa poliisiin henkilöitä, jotka eivät ihan välttämättä nauti parasta kansalaisluottamusta. Bernsteinilainen sosialismi toteutuu vähitellen verettömän vallankumouksen kautta.

Tämä noudattelee myös Demla-juridiikan ihannetta oikeusvaltiosta. Poliittinen vasemmisto on kärsivällisesti ja vähin äänin ujuttanut lainsäädäntöön ja hallintoon universaalisosialistisia periaatteita, joiden tulokset eivät tosin ole missään päin maailmaa tuottaneet muuta kuin vahinkoa. Tämä on nähty työläisten viimeisissä paratiiseissa Kiinassa, Kuubassa, Venezuelassa ja tietysti Pohjois-Koreassa, josta on hyötyä maailmalle vain siksi, että media joutuu myöntämään Donald Trumpin tekevän edes jotain oikein vastustaessaan tuota hyperboliasta kärsivien egomaanikkojen nepokratiaa.

Suomen hallituspolitiikka on nyt paksua kuin mummin nilkat. Tuota päivä päivältä vastenmielisemmäksi käyvää esitystä ei pitäisi voida seurata kuin sormien väleistä, ja lopetankin kyllä ihan pian. Mikäli kansa, välikysymys tai ennenaikaiset vaalit eivät sitä pysäytä, politiikanteko saattaa päättyä kuin Salvador Allenden vähittäin ajama sosialismi Chilessä tai sosialismin voittokulku Espanjassa.

Olemme vihdoinkin saavuttamassa aidon sosialistisen yhteiskunnan, jossa orwellilaisuus on palautettu kunniaan ja tasa-arvo on kosmonautinkovaa akkavaltaa. Riemua himmentää vain se, että tämä kaikki tapahtui 50 vuotta myöhässä. Mutta kun otatte lähetyksestä värit pois ja muunnatte kuvan mustavalkoiseksi, saatte televisiouutisista realistisen kuvan.


Perussuomalaisten imagokärkeen on syynsä

Kansalaiskapina voi alkaa myös energian hinnan nostamisesta. On muistettava, että keltaliivit ilmestyivät Ranskan kaduille dieselin hinnan noston seurauksena. Suomen edellinen sosialistihallitus päätti jo kieltää lämmitysöljyn asteittain vuoteen 2030 mennessä. Valtion ja kuntien kiinteistöissä takaraja on 2024, mikä saattaa varsinkin köyhimmät kunnat investointiahdinkoon ja laittamaan tietyt koulut sekä urheilutilat kiinni.

Vuoden 2020 kesällä voimaan tuleva 6,7 sentin korotus ajopolttoaineiden hintoihin tulee nostamaan jakeluasemien kuluttajahintoja vielä paljon enemmän, kun hintaan lisätään niin sanotun jakelu- ja sekoitevelvoitteen (RED II) kansallisesti järjetön tulkinta, jonka mukaan hintaa nostetaan 7 senttiä ja lisäksi myös uuden vihervasemmistolaisen hallituksen vuoden 2021 budjettiin menevä 30 sentin ympäristöpohjainen veronkorotus. Kokonaiskorotukseen sisältyvät ALV ja huoltovarmuusmaksu.

Energian hinnan noston myötä katoaa myös monia työpaikkoja, eikä ihmisillä ole motiivia eikä mahdollisuuksia käydä työssä autoilun jatkuvan kallistamisen vuoksi.

Tämä kaikki kohdistuu pahiten nimenomaan työväenluokkaan, keskiluokkaan, valkokaulusköyhälistöön, opiskelijoihin, eläkeläisiin ja muihin vähävaraisiin tai pienituloisiin ihmisiin, vaikka punavihreät hallitukset poseeraavatkin oikeudenmukaisuuden puolustajina ja eriarvoisuuden torjujina. Sen ne tekevät vierasperäisten ja toisten kansakuntien hyväksi. Ja tietysti omaksi hyväkseen. Vanha fraasini ”ilmastokokoukseen suihkukoneen nokassa kiitävistä poliitikoista” todellistui Iltalehden uutisessa, jonka mukaan Sanna Marin matkusti EU:n ilmastokokoukseen yksityiskoneella. Puolustukseksi voisi ehkä sanoa, että matka luksusjahdilla olisi ollut vielä epäekologisempi.

Ilmastopoliittinen anekauppa, huonot ilmastosopimukset ja hallituksen ponnistelu hiilineutraalin Suomen aikaansaamiseksi ovat tuhoisia ympäristölle, sillä siten teollisuuttamme valuu muun muassa Kiinaan, joka kasvattaa joka vuosi hiilidioksidipäästöjään Suomen koko vuosituotannon verran.

Myös kansalaiset alkavat huomata tämän jatkuvasta ilmastoahdistuksen lietsonnasta ja median levittämästä panikoinnista huolimatta. Ei ole ymmärretty erottaa ilmastotiedettä ja ilmastopolitiikkaa toisistaan. Me perussuomalaiset emme kiistä tieteen esille tuomia ongelmia, mutta esitämme erilaisia poliittisia vaihtoehtoja ongelmien ratkaisemiseksi. Ei ole oikein, että suomalaisia pakotetaan tekemään muita enemmän, sillä olemme tehneet jo, ja muiden maiden pitäisi hoitaa omat tonttinsa kuntoon.

TNS Kantarin puolivuotisbarometri marraskuulta 2019 osoittaa, että tavoitetta ”hiilineutraali Suomi” kannattaa ainoastaan 15 % ja vastustaa 40 % suomalaisista. Sdp:n kannattajista 31 % ja Keskustan kannattajista 59 % vastustaa hiilineutraaliuden tavoitetta yhdessä perussuomalaisten kanssa.


Puolueimagomme on saman tutkimuksen mukaan noussut Suomen puolueiden kärkeen. Syy: teemme ihmisystävällistä ja realistista politiikkaa. Emme aja vain kakun jakamisesta kiinnostuneiden asioita, vaan puolustamme myös ja etenkin kakun tekijöitä. Ikävä kyllä, juuri viimeksi mainitut on punaviherhallitus unohtanut täysin. Populisteja olemme vain siinä, että teemme asioita, joista ihmiset tykkäävät.


Turbulenssia tupailtoihin

Myös nykyisen eduskunnan niin sanotuilla porvaripuolueilla olisi selvä enemmistö istuntosalissa. Tätä vastaavan hallituksen muodostamista on estänyt Kokoomuksen nihkeä suhtautuminen ja Keskustan sekä Rkp:n selvä vastenmielisyys yhteistyöhön Perussuomalaisten kanssa.

Kepu ja Rkp vetivät välistä ja menivät (niukasti) suurimmaksi nousseen Sdp:n kelkkaan seurauksin, jotka ovat nyt valjenneet kaikille. Kivi on kengässä kenkää isompi.

Tosiasiassa edes hallituksenmuodostajan tehtävää ei olisi ollut mikään pakko luovuttaa Antti Rinteelle eikä Sanna Marinille, sillä perustuslakimmekaan ei sitä edellytä. Siellä sanellaan vain, että ennen pääministerin valintaa eduskuntaryhmät neuvottelevat hallitusohjelmasta ja valtioneuvoston kokoonpanosta.

Perustuslain 61 pykälässä ei vaadita suurimman puolueen puheenjohtajan nimeämistä automaattisesti pääministeriksi, vaan ”käytäntö perustuu käytäntöön”, jolle ei ole edes ehtinyt muotoutua mainittavaa traditiota.

Pallo on Keskustalla, jossa joudutaan miettimään, minne sen nykyinen tie johtaa. Todennäköisesti Katri Kulmunin piiskaamiseen pois puheenjohtajan pallilta seuraavassa puoluekokouksessa ja kansanedustajien sivalteluun raipalla Keskustan tupailloissa.

Mikäli hallitus joutuu eroamaan kesken toimikauden, oikea tapa toimia olisi järjestää uudet vaalit, joissa politiikan kannatus mitattaisiin. Vaaliväsymys ja joillakin oleva vaalivelka saattavat sen estää, ja uusi hallitus olisi koottavissa myös käteen jäävistä palisanterituolien kyynärnojista.