Nyt ei kannata olla ”Kovis-19” – Itsemääräämisoikeudella on rajansa myös rokotusasioissa

Loppiaisen jälkeen työikäisiä suomalaisia aletaan rokottaa kolmanteen kertaan koronaa vastaan.

Parikymmentä prosenttia yli 12-vuotiaista suomalaisista ei ole suostunut ottamaan ensimmäistäkään piikkiä, vaikka koronan tuhot ovat sekä yksilöille itselleen että kansantaloudelle katastrofaaliset.

Rokotetut kestävät kyllä omikronin oireet, mutta pääsyy sulkutilojen jatkamiseen on, että rokottamattomat täyttävät tehohoitopaikat, ja siksi korona ei saa levitä.

Kun virus ei näytä laantuvan, vaan kansainvälinen liikenne kuljettaa meille virusvariantteja ja -mutantteja kehitysmaista, pitäisi aloittaa kansalaisten velvoiterokotukset. Niitä olisi pitänyt toimeenpanna jo viime vuoden aikana.

Rokotteista on kieltäydytty lähinnä itsemääräämisoikeuteen vedoten, jolloin perustelut eivät ole olleet tieteellisiä vaan yksilöiden tahdon ja mielipiteiden varaisia.

Ei ole kuitenkaan hyväksyttävää, että rokottamattomat määräävät itsemääräämisoikeudellaan koko muuta yhteiskuntaa, etenkään kun mitään tieteellistä tai moraalista perustetta rokotteista kieltäytymiseen ei ole. 

Suomessa on monia muitakin pakkoja, eikä mikään asia tule moraalittomaksi vain sillä perusteella, että siihen liittyy jokin pakko. On oikeanpuoleinen liikenne, oppivelvollisuus ja niin edelleen, eikä niitäkään voida vastustaa vetoamalla itsemäärämisoikeuteen tai yksityisyydensuojaan.

Pakkorokottamiseen liittyvä paheksunta paljastuu nurinkuriseksi, kun huomataan, että rokottamattomathan oikeastaan pakottavat toisia ihmisiä omalla kieltäytymisellään ja sairaalahoidon kuluillaan.

Itsemääräämisoikeudesta on tehty identiteettipolitiikan, ”yhdenvertaisuuden” ja ”yhteisöarvojen” kaltainen näennäisperustelu asiaan kuin asiaan, eikä sen takana ole useimmiten muuta kuin ideologiaa, disinformaatiota ja vääriä käsityksiä. Olen siis täysin eri mieltä rokotevelvoitteen oikeutuksesta kuin esimerkiksi tämä täällä.

Tosiasiassa itsemääräämisoikeus kelpaa perusteeksi vain, jos yksilöt tietävät, mikä heille on hyväksi ja jos yksilöiden tahdon noudattamisesta ei ole haittaa muille ihmisille tai yhteiskunnalle.

Nyt niin ei ole. Rokotteista kieltäytyminen vaarantaa yksilöiden oman terveyden lisäksi sivullisten terveyden ja kuluttaa yhteiskunnan kukkaroa. Kieltäytyjien kaarti estää muita tehohoitopotilaita saamasta hoitoa. Siinä vaarantuvat yhdenvertaisuus ja muut perusoikeudet! Tilastot ovat yksiselitteisen selviä.

Meritokraattinen ja kausaalinen oikeudenmukaisuus

Eräät ovat esittäneet, että koronassa kärvistelevät rokotteesta kieltäytyjät pitäisi laittaa maksamaan sairaala- ja hoitokulunsa itse. Tupakoitsijat ovat valistaneet, että se ei käy, koska hoidetaanhan keuhkosyöpiäkin julkisyhteisön tuella.

Siinäpä se ongelma onkin.

Diabeteksen tapaiset sairaudet tai liikalihavuuden seuraukset eivät ole yksiselitteisesti tai lainkaan itse aiheutettuja, vaan niiden takana on geneettistä taipumusta. Sen sijaan virukselle altistuminen ja tupakointi eivät johdu perintötekijöistä vaan yksilön omasta toiminnasta, jolla sairastumisen voisi toisaalta myös välttää.

Meritokraattisen ajattelun mukaan itse aiheutettujen sairauksien hoitokuluja olisi oikein maksattaa syyllisillä itsellään, ja terveyttään hoitavia ja siitä huolehtivia olisi oikeudenmukaista palkita. Ainakaan syyttömillä ei pitäisi maksattaa muiden kuluja.

Näin sanoo kausaalinen aiheuttamisperiaate, joka onkin eettistä dynamiittia poliittisille keskusteluille. Se on ollut sitä myös rationaalisesti laskelmoiville vakuutusyhtiöille, jotka laskuttavat riskien mukaan.

Parasta olisi kuitenkin varautua virukseen etukäteen, jotta asioita ei tarvitsisi murehtia jälkikäteen. Jälkiviisaus on aina tehokkaampaa etukäteen esitettynä.

Moraalifilosofian näkökulmasta ei ole mitään estettä kansalaisten velvoiterokottamiselle, sillä yksilöiden oman edun tietämistä ja tuntemista koskeva ehto ei ole täyttynyt.

Rokotteesta kieltäytyjiä leimaa sama jukuripäinen asenne kuin Suomen Nato-jäsenyyden vastustajia tai niitä, jotka eivät käytä turvavyötäkään, koska siihenhän kuristuu! Kyseessä on suomalaisten helmasynti: pullikointi. Ja se pullikointi tapahtuu parempaa tietoa vastaan.

Löysässä argumentaatiossa alleviivataan esimerkiksi sitä, että kuolleisuus on rokotettujen keskuudessa korkeampi kuin rokottamattomien. Selitys on, että rokotettujen keski-ikäkin on korkeampi, ja heitä kuolee koronaan vanhuudenheikkouden vuoksi tai muista syistä, eli kuoleman aiheuttava tekijä on perimmältään muu kuin rokote.

Parhaiten rokotettuja ovat asiaa ymmärtävät lääkärit, mutta lähihoitajien laaja rokottamattomuus on vaarantanut ikäihmisten terveyden, sillä he kohtaavat paljon vanhuksia, joille omikronmuunnos voi olla kolmenkin rokotuksen jälkeen kohtalokas.

 

Piikistä pitäisi voida kieltäytyä vain lääketieteellisillä perusteilla

Merkkinä tieteenvastaisuudesta oli myös Perussuomalaisten vastalause hoitajien rokotevelvoitteesta. Kannanotto oli muutoin järkeviä puhuneelta puolueelta absurdi etenkin, kun puolue vaati koronakriisin alussa melko jyrkkiä toimia viruksen pysäyttämiseksi.

Eduskunta teki oikean ratkaisun päättäessään sote-henkilöstön rokotevelvoitteesta ja antaessaan työnantajille oikeuden vaatia hoitohenkilöstöltä rokotteiden ottamista joko tehtävistä siirtämisen tai palkan maksun tilapäisen lopettamisen uhalla. Rokottamista vaatii myös hoitajien ja lääkärien vala.

Sen sijaan Perussuomalaisten ja kristillisten junnaus koronapasseja vastaan ja pikatestauksen puolesta eräänlaisena rokottamisen vaihtoehtona olivat selviä virheitä. Vastustaminen pelkän vastustamisen vuoksi ei tuo kannatusta vaan vie uskottavuutta. 

Muistista on vaarassa kadota eduskuntakauden alussa 2019 kuultu Perussuomalaisten puheenjohtajakanta, että puolue ei aio vastustaa hallituksen jokaista ehdotusta vaan valikoi kannatettaviksi ne hyvät. Ilmeistä on, että puolue on nyt erehtynyt ohjautumaan jäsentensä tai äänestäjiensä pienen kuppikunnan näkemyksistä.

Kun osa kansalaisista ei kerta kaikkiaan ymmärrä omaa parastaan ja vaarantaa siksi sekä oman että toisten ihmisten terveyden, talouden ja elinolosuhteet, heidät olisi velvoitettava ottamaan piikki tehosteena sakkosanktio.

Velvoite jäisi joka tapauksessa vähäiseksi. Vertailun vuoksi, laissa on pitkään ollut pakkohoitosäädös, jolla yksilö voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon, sulkea laitokseen, lääkitä ja laittaa esimerkiksi lepositeisiin, jos hänen katsotaan olevan itselleen tai toisille vaaraksi. Yksilön itsemääräämisoikeus ei ole itseisarvo.

Nämä ovat paljon pitemmälle meneviä toimia kuin rokottaminen, joka ei rajoita ihmisen elämää, etuja tai oikeuksia millään tavalla eikä koettele myöskään oikeustoimikelpoisuutta.

Mikäli rokotteesta kieltäytyneenä sairastuu koronaan, olisi miehekäs teko kieltäytyä sairaala- ja muusta hoidosta. Asian ongelmallisuus onkin siinä, että yhteiskunta on velvollinen hoitamaan myös koronaa sairastavat rokottamattomat, ja nimenomaan silloin heidät joudutaan viimeistään määräämään tahdosta riippumattomaan hoitoon.

Nähdäkseni rokotuksesta pitäisi voida kieltäytyä vain lääketieteellisellä perusteella, josta sovittaisiin yhdessä potilaan ja lääkärin välisessä konsultaatiossa.

Rokottamattomuuden hinta on HUSin laskelmien mukaan noin miljardi euroa, ja lääkintöneuvos Heikki Pälveen mukaan rokottamattomien omavastuun laajentamista Suomessa rajoittaa lähinnä ”kulttuuri”. Hänen mielestään sairaanhoidon kulut tulisi maksattaa rokottamattomilla itsellään, tosin tällöinkin muille ihmisille aiheutuvat kulut jäisivät laskuttamatta.

Oikeasuhtainen sanktio rokotteesta kieltäytymiseen voisi olla ensikertalaiselle 20 päiväsakkoa ja toistuvasta kieltäytymisestä 50 päiväsakkoa. Todennäköisesti sekään ei löisi vielä yhteiskunnan kannalta leiville.

Jotta miljardin tappio tulisi kuitattua, keskimääräisen sakon pitäisi olla yhtä rokottamatonta kohti yli tuhat euroa.

Poliittinen valta välttelee hyödyllisiä pakkotoimia pitääkseen kannatuksensa

Viranomaisvalta ei ole liioin väläytellyt piikille pakottamista, sillä pakottamisen on pelätty syventävän epäilijöiden vastarintaa, vaikka näytöt rokottamisen puolesta ovat tieteellisesti kiistattomat ja tilastollisesti selvät. Pelkkä psykologinen defensiivisyys ei kuitenkaan selitä laajaa rokotevastaisuutta, vaan siinä on osansa rokotevastaisella propagandalla.

Hallitus ei ole halunnut pakottajan roolia, joka on poliittisesti ongelmallinen. Sama vaivaa oppositiopuolueita, jotka tasapainoilevat rokotteiden vastustajien kanssa kuin harakka tervatulla katolla.

Perusoikeustalebanit puolestaan ovat näyttäneet kyntensä lukemalla lakitekstiä kuin koraania ja antautumalla kirpunnyljentään yksilöiden oikeuksista. He ovat sulkeneet silmänsä tosiasialta, että yksilöiden oikeudet ovat mahdollisia vain yhteisiin velvollisuuksiin sitoutumisen vastakauppana. 

Sellainen, joka vaatii täyttä itsemääräämisoikeutta, velvoittaa muita koronan hoitokuluillaan, joten yhteiskunnalla on oikeus velvoittaa yksilöitä välttämään koronaa toimivilla keinoilla, kuten rokotteilla.

Terveydenhuollon asiantuntijaorgaanit taas ovat pidättäytyneet pakottamisesta ja halunneet säilyttää luottamuksen vanhalla logiikalla, jonka mukaan kuolevalle ei kerrota totuutta hänen tilastaan.

Tämä on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, että rokottamisen haitat jäävät hyötyihin verrattuina pieniksi sekä yksilöiden kohdalla että yhteiskunnallisesti.

Niinpä valheellisuudella ja kivapuheella täytyy olla rajansa tilanteessa, jossa kukaan ei ole nyt mukavuusalueellaan.

Itsemääräämisoikeuden ja siihen liittyvän käpykaartilaisuuden kunnioittaminen on venynyt sietokyvyn yli, sillä viruksen jatkuvaa esiinnousua elättää rokottamattomien joukkio.

Tuo joukkio osoittaa yhteiskunnallista välinpitämättömyyttä, joka ei oikene anelemalla, vaan tarvitaan taivuttelevia toimia. Niiden oikeutuksena on, että kukistamisen kohteena on virus eikä ihminen, ja siksi kenenkään ei pitäisi ottaa asiaa henkilökohtaisesti.

Pieni vaiva, iso ilo

Mikään väite, että kaksinkertainenkaan rokottaminen ei ole estänyt tartuntaa tai sairastumista, ei ole pätevä. Ei myöskään sellainen, joka sanoo, että rokotetut levittävät enemmän tartuntoja kuin rokottamattomat. Sekin johtuu muista syistä kuin rokottamisesta. Rokotetut kun elävät yleensäkin aktiivisempaa elämää.

Totuus on, että rokottaminen ei ainakaan edistä viruksen leviämistä, kunhan lisäksi pidetään kuonokoppaa ja distanssia. Mutta rokottaminen estää turhan päätymisen teho-osastolle tai ennenaikaiseen hautaan.

Totuus on sekin, että uusintarokotteet estävät taudin vakavat muodot ja vapauttavat teho-osastot kuormittumisen pelosta, joka on pääasiallinen syy rajoitusten ja sulkutilojen käyttämiseen. Avainasemassa ja ratkaisijan roolissa ovat siis rokottamattomat.

Mitä, jos Lasse Viréninkin olisi pitänyt aloittaa loppukirinsä kolmanteen kertaan uudestaan? Ilman rokotekattavuutta koronan nujertamisesta tulee ikuinen loppukiri, jonka maaliviiva katoaa horisontin taakse.

Ei ole hyväksyttävää, että tieteenvastainen ja kaikkiin asioihin kroonisella vastarinnalla asennoituva porukka pitkittää yhteiskunnallista terveyskriisiä ja pitää yhteiskuntaa halvaantuneessa tilassa.

Esivallalla on oikeus velvoittaa kansalaisia muissakin tärkeissä asioissa, joista yksi on asevelvollisuus. Siitäkään ei voi kieltäytyä ilman seurauksia. Mitä sitten, jos tulisi liikekannallepano? Sanoisiko rokotevastainen käpykaarti, että ”me emme osallistu, koska self ownership?” Koronakriisin keskellä olemme sodassa alati uusia hyökkäyksiä tekevää virusta vastaan.

Menkää siis nyt viimeisetkin vastarannanlohet ja vastavirrankiiskit hakemaan se piikki hihaanne, kun ilmaiseksi saatte, eikä tarvitse edes maksaa.

Annatte lahjan itsellenne ja toisille. Pakkorokotus ei ole pakkoruotsi, ja pakolta välttyy niinkin yksinkertaisesti kuin ottamalla rokotteen vapaaehtoisesti.

Patakonservatiivien kannattaa ottaa perinteisellä tekniikalla valmistettu rokote, mikäli ei mRNA-rokotteisiin luota, ja muistuttaa terkkaria rokoteneulan aspiraatiosta.

SARS-CoV-2-viruksesta on tullut sellainen painajainen, joka ilmestyy nurkan takaa uudestaan eikä väisty ilman raudanlujia ja päättäväisiä otteita. Niiden puuttuessa korona ei jää kriisiksi, vaan siitä muodostuu kokonainen aikakausi.

Rokotteen ottaminen pitäisi nähdä kansalaisvelvollisuutena, josta kieltäytyminen tulisi julistaa niin sanottua vihapuhetta selvästi vakavammaksi julkiseksi häpeän aiheeksi niin mediassa kuin hallitusvallan hoveissakin. 

On järjen vastaista, että kukaan ihminen kieltäytyy koronarokotteesta terveytensä ja henkensä uhalla. Selitys voi olla, että rokotteista kieltäytyminen ei ole pelkkää hyötyjen ja haittojen järjellistä puntarointia. Yhtä sairaustilaa arvioitaessa löydetään usein myös muita sairauksia, mutta en olisi arvannut, että paranoidi skitsofrenia on noin laajalle levinnyt kansantauti. 

Mikä rokotekieltäytyjien mielestä on vaarassa? Oikeus sairastaa yhteiskunnan laskuun?

Totuus on, että rokote ei ole mikään otsaan kiinnitetty mikrosiru, mutta rokottamaton on ”paperiton”, jonka sosiaalinen krediitti on nolla.

Rokottaminen ei ole kehon biopoliittista kolonisaatiota

Voin aivan avoimesti myöntää, että esittämissäni päätelmissä on kyse Michel Foucault’n analysoimasta viisastelusta liittyen kysymykseen, miten ”kansanterveydellinen uhka kohdataan kurinpidollisten toimien ja väestönhallintateknologioiden menetelmillä”.

Olennaista on, että hänen moittimassaan kontrollissa ei ole mitään vikaa. Sen sijaan postmoderni ja jälkistrukturalistinen teoriointi on saanut aikaan sen, että tiedolla ja järjellä hallitsemista on alkanut leimata kalsea klangi. Näytteen terveydenhuollollista kurinpitoa paheksuvasta ajattelusta saa esimerkiksi Foucault’n luentosarjasta Turvallisuus, alue, väestö täältä. 

Ironista on, että ajatusten esittäjä itse ei pystynyt asettumaan terveydellisten uhkien ulkopuolelle, kuten kurjasta kuolemastaan tiedämme. Väärässä ovat nähdäkseni myös Giorgio Agambenin tapaiset moraalin messiaat, jotka näkevät pandemiaan liittyvän kontrollivalikoiman eräänlaisena laboratoriona entistä autoritäärisemmälle yhteiskunnalle.

Tosiasiassa ihmisten rokottaminen ei ole mitään kehon haltuunottoa, lihan alistamista eikä varsinkaan ”pakkokastraatio” tai ”raiskaus” edes vertauskuvallisesti, vaan merkki sivistyksestä, yhteisvastuusta, eettisestä huolenpidosta ja tietenkin myös tuosta aina uhkaavasta järjen ylivallasta, joka sofistikoituneiden korpikommunistien mielestä on ”kehollisuuden biopoliittista kolonisaatiota”!

Hullunkurista on, että rokotekieltäytyjien irrationalismissa ovat postmodernistit ja nurkkakuntaiset uuninpankoilla mietiskelijät löytäneet toisensa. Rokotevastaisuus on pohjimmiltaan samaa dysforista kipuilua, jota myös ekologisten elämäntapojen kannattajat ja täysvegaanit ovat edustaneet omalla fundamentalismillaan.

Koronakriisin retoriset tarkastelutavat kertovat tavasta keksiä uusia käsitteitä, sisällyttää ne keskusteluun ja taivutella muita ihmisiä ajattelemaan, että nimetty ilmiö tai ongelma on ilman muuta olemassa koodisanan mukaisena (”biopolitiikka”, ”kuukautisköyhyys”, ”naisviha”, ”työvoimakapeikko”, ”tasa-arvovaje”, ”maahanmuuttajien aliedustus”...)

Kuitenkaan tuossa biopolitiikassa ei ole sinänsä mitään etiikan vastaista. Myöskään Foucault’n omasta mielestä tautien ehkäisyssä variolaation tai rokottamisen keinoin ei ole ollut kyse ensisijaisesti kurinpidosta vaan matemaattisen mallien suhteuttamisesta yhteiskunnallisiin tarpeisiin.

Vaikka kyseessä on ”Panoptikonista” tuttu tarkkailun ja valvonnan käytäntö sekä siihen liittyvä suhde suvereenin ja alamaisen välillä, ei tuossa hallinnassa välttämättä voida osoittaa olevan mitään moraalista pahaa etenkään kun hallintaa sovelletaan kansalaisten omaksi eduksi, minimiperiaattein, väliaikaisesti ja pakottavassa tilanteessa. Sen sijaan kyseessä on järjen sanelema yhteiskunnallinen välttämättömyys, kuten Foucault näyttää itsekin myöntävän.

Totuus on, että tieteen keinoin ja järkeä seuraamalla voitaisiin saada tämä väsyttävä koronakriisi vihdoinkin loppumaan.

Hyvää loppiaista kaikille.

 

Aiheesta aiemmin:

Miten voittaa rokotevastaisuus?

Rokote tepsii vain annettuna 

---

Päivitys 21.1.2022: Utopiaa rokotepakkojen käyttöönotto sivistyneissä demokratioissa ei ole, vaan ajankohtaista konkretiaa. Itävallan parlamentin alahuone hyväksyi äskettäin lain, jolla aikuisväestöä velvoitetaan ottamaan koronarokote ja kieltäytyjiä uhataan jopa 3 600 euron sakolla.

”Kaikki tulee nykyään Kiinasta” – Joukkotuhoaseiden kehittely tuomittava ennakolta

Rauhanpuheiden aika ei ole ohi myöskään Vapun päivän jälkeen. Nyt kun koronavirus on tappanut Yhdysvalloissa yli 63 000 ihmistä, Donald Trump lausahti, että virus on peräisin kiinalaisesta laboratoriosta ja että Kiina on ”antanut sen levitä”. Kotimaisen median mukaan hän on nähnyt asiasta myös keskustiedustelupalvelunsa hankkimia todisteita.

CIA lienee yksi maailman tehokkaimpia urkintakoneistoja, joten olisi omituista, jos siellä ei mitään tiedettäisi. – Eikä väitteissä mitään uutta olekaan. Jo maaliskuussa Scientific American -lehden artikkelissa todettiin, että epäilyjen kohteena olevassa Wuhanin virologian instituutissa on tutkittu lepakoita; tosin niistä saadut virusnäytteet eivät vastaa täysin SARS-CoV-2-virusta.

Joka tapauksessa viruksen alkuperästä levisi salaliittoteorian kaltainen tarina, jonka uskottavuutta parantaa asioiden lomittuminen toisiinsa. Brittilehti Daily Mailin mukaan wuhanilainen instituutti on todellakin suorittanut kokeita lepakoilla SARS-viruksen tutkimiseksi ja saanut hanketta varten Yhdysvaltain hallitukselta 3,7 miljoonan dollarin apurahan! Ei siis olisi ihme, vaikka viruksen alkuperästä tiedettäisiin Yhdysvaltain ulkoasianhallintoa myöten.

Daily Mailin mukaan todennäköisintä on, että virus ei ole kulkeutunut ihmiseen laboratorion läheisyydessä sijaitsevalta kalatorilta vaan se on siirtynyt ihmiseen jo laboratoriossa, jossa tutkija on saanut tartunnan ja levittänyt sitä sitten eteenpäin muihin ihmisiin.

Tätä mieltä on myös yhdysvaltalainen mikrobiologi ja bioturva-asiantuntija Richard Ebright, jonka mukaan kiinalaisessa laboratoriossa noudatettiin vain kakkostason turvavaatimuksia (neljän portaan asteikolla), ja suojautuminen on ollut epäasianmukaista ja holtitonta. Aiheesta kirjoitti muiden muassa The Washington Post, jota lukemalla Aarne Tanninen tunsi aikoinaan Yhdysvaltain hallituksen juonet yhtä hyvin kuin Suomen hallitusohjelma tunnetaan nykyisin Helsingin Sanomissa.

Ebright luonnehtii viruksen karkuun pääsyä vahingoksi eikä tahalliseksi teoksi, mutta vakavuudeltaan se on Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden luokkaa. Kiinalaisten tutkijoiden esittämän raportin mukaan wuhanilaisesta laboratoriosta on karannut aiemminkin vaarallisia patogeenejä. Vaikka tutkijat peruivatkin lausuntonsa, voidaan heidän katumustaan pitää enemmänkin merkkinä sensuurista kuin huonosta omastatunnosta tai väärässä olemisesta (aiheesta täällä).

On selvää, että kysymykseen, johon automaattisesti liittyy salailua, halua kiistää syyllisyys sekä mahdollisesti biologisen sodankäynnin suunnittelua, liittyy väistämättä myös huhupuheita, eikä asiasta voida saada varmaa tietoa. Itse asia ei ole ehkä lainkaan aukottomasti todistuva, joten arvaustenvaraisuus on hyväksyttävä ja valittava oletuksista vähiten epätodennäköinen ja eniten todennäköinen. Mikäli kaikki todennäköiset arvaukset osoittautuvat vääriksi, on epätodennäköinen tosi, kuten Sherlock Holmes ajatteli.

Varmasti tiedämme, että virus on kehittynyt lepakoissa ja se on kiinalainen sekä tulee sieltä. Myös Kiinan viranomaisten defensiivisyys voi olla paljastavaa. Kiinan ulkoministeriön tiedottaja väitti Twitterissä jo maaliskuussa, että koronaviruksen toivat Wuhaniin Yhdysvaltalaiset sotilaat, jotka osallistuivat sotilasurheilukilpailuihin syksyllä 2019. Tu quoque -argumentti lienee kuitenkin luotettavuudeltaan heikoin.

Toinen tiedonlaji kokeellisen synteettis-aposterisen tiedon ohella on analyyttis-apriorinen tieto, joka on puhtaasti käsitteellistä. Filosofinen ja eettinen asiantuntemus on yleensä juuri sellaista. Moraaliset johtopäätökset voidaan tehdä käsitteellisinä ajatuskulkuina, ja ne voidaan antaa ehdollisina.

Mikäli virus on peräisin laboratoriosta, on kuoleman lähettilään lentoon päästäminen moraaliselta tuomittavuudeltaan juutalaisten massamurhan, Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommien tai Dresdenin siviilipommitusten luokkaa.

Koronakriisin kautta opimme, että joukkotuhoaseiden kehittely ja niillä uhkaaminen ovat ihmisoikeusrikoksia, joihin verrattuina rajakäännytysten koreografiat ovat pelkkiä kuuran huurtamia lillukanvarsia ja lumihiutalepoliitikkojen huolenaiheita, joihin ei kannata kiinnittää liiaksi huomiota.

Totuus on, että biologiseen sodankäyntiin soveltuvia viruksia sekä kemiallisia ja fysikaalisia joukkotuhoaseita suunnitellaan laboratorioissa järjestelmällisesti. Moisten aseiden kehittelijät tulisi saattaa edesvastuuseen jo preventiivisesti eli ennaltaeliminoivasti sekä antaa massatuhojen suunnittelijoille runsaasti penalttia! Siinä olisi rehellistä työtä myös Rauhanpuolustajille.

Vihervasemmiston some-raivo myrkyttää eduskuntatyötä – Nyt aborttikiistassa

Vihervasemmiston some-raivo on tarttunut eduskuntatyöskentelyynkin. Vasemmisto-oppositio ja vihreät pitävät tunnetusti oikeutenaan bänniä, ghostata, feidata, deletoida, ingnoroida, diskriminoida ja sensuroida ihmisiä ja heidän ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa.

Nyt vihervasemmisto ja Rkp vaativat ulkoministeri Timo Soinin (sin.) erottamista, koska mies vastustaa abortteja ja osallistui abortinvastaisen Pro life -järjestön iltatilaisuuteen työmatkallaan Kanadassa.

Puolueet joko pyrkivät vipuamaan hallituksen kumoon vaatimalla luottamusäänestystä yhdelle ministerille, tai sitten kyseessä on henkilökohtainen ajojahti. Vaikuttaa jälkimmäiseltä, sillä hallitus ei kaadu yhden ministerin vuoksi.

Asenne on some-kolhinnan kopio. Se on aivan samanlaista kuin vihervasemmiston rähinöinti Internetissä: vaaditaan hiljentämistä vain siksi, että näkemykset eivät miellytä itseä.

Moinen suhtautuminen olisi kuolemantuomio filosofiselle argumentaatiolle. Se on tieteellisen asennoitumisen vastaista ja rikkoo ihmisten oikeutta poliittiseen osallistumiseen. Mistä myöskään äänestäjät saisivat tietää poliitikkojen mielipiteitä, mikäli nämä eivät voisi lausua näkemyksiään pelkäämättä rangaistusten uhkaa?

Kannanottoni ei ole henkilökohtainen vaan yleispätevä. En siis puolustele Soinia, joka käänsi takkinsa, pyllisti puoluekokouksen päätökselle ja poltti laivastaan mastot ja purjeet. Mutta puolustan jokaisen poliitikon oikeutta lausua näkemyksensä asiasta kuin asiasta.

On epäeettistä painostaa poliitikkoja itsesensuuriin henkilökohtaisen koston uhalla. Se on ala-arvoista, epäherrasmiesmäistä ja halveksuttavaa.


Ad abortus arte provocatus

Mitä aborttiin tulee, aihe on todellakin vahvasti mielipiteiden ja keskustelujen varainen, ja asiassa vallitsee ja on sallittava erilaisia arvokantoja. Totuus on, että Suomen sairaaloissa ja terveysasemilla tehdään noin 10 000 raskaudenkeskeytystä vuodessa. Se on melkoista teurastusta.

Abortteja ei voida puolustella yksiselitteisesti millään ”naisten oikeuksilla”. Lähes käsittämätön on demareissa vaikuttavan Dimitri Qvintuksen lausuma, että epäluottamuslausetta esitetään ”toiminnasta naisten oikeuksia ja Suomen ulkopoliittista linjaa vastaan”.

Aborteista koituu myös tuskaa naisille, ja miesosapuolten tahdonmuodostus on aborttia haettaessa tukahdutettu kokonaan. Naisten oikeuksia hehkuttava voluntarismi ei auta siksikään, että sen presuppositiona on käsitys, jonka mukaan yksilö tietää aina itse, mikä on hänelle hyväksi. Näinhän ei ole, ja sen merkiksi niin sanotut ammattiauttajat ovatkin olemassa.

Myös syntymättömän lapsen oikeuksia ja etuja on suojeltava. Yhtäkään ihmistä ei olisi olemassa, jos raskaudet olisivat päättyneet abortteihin. Koska inhimillisen olemassaolon edellytys on hedelmöityksen jälkeinen raskaustila sikiömuodossa, on ihmisarvon katsottava alkavan jo hedelmöityksessä.

Mikäli ihmisarvoa ylipäänsä on, sen on myönnettävä olevan jokaisella potentiaalisella ihmisellä, joka näin ollen nauttii ihmisarvon suojaa jo sikiönä. Arvostetun yhdysvaltaisprofessori Tom Reganin ajatuksia soveltaen voidaan syntymätöntä lasta pitää niin sanottuna elämäsubjektina (subject-of a-life), jolla on vanhempiensa tahdosta riippumaton oikeus elämään.

Mikäli ihmiselämää pidetään itseisarvoisena, velvoittaa etiikan universalisoitavuusperiaate suojelemaan myös sikiömuotoista elämää, joka loogisesti ajatellen on ihmiselämän syntymisen välttämätön ehto.

Jos tästä periaatteesta luovutaan, koskee ihmisarvosta luopuminen universalisoitavuuslausekkeen mukaan myös kaikkea syntynyttä ihmiselämää, ja näin ihmisarvon kunnioittaminen sinänsä viskattaisiin romukoppaan.

Seuraukset olisivat dramaattiset koko moraalifilosofiaa ajatellen, sillä silloin hylättäisiin – eivät vain tunteet – vaan etenkin rationaalisesti velvoittava päättely. Ihmisarvoa kohdeltaisiin kaltoin tavalla, joka antaisi kyynisen kuvan siitä, miten ihmiset ajattelevat ihmisyydestä myös itsessään. He siis vetäisivät kuraan itsensä.

Edellä esittämäni ajatuskulut perustuvat kantilaiseen ja tieteelliseen etiikkaan, eikä niillä ole tekemistä uskonnollisten motiivien kanssa. Myös filosofiassa aborttikysymys on koetettu usein aidata ”bioetiikaksi” sanottuun rooteliin, mutta sitäkään ei tulisi pitää konteksti- ja situaatioetiikan tapaisena disipliininä, joka mahdollistaa täyden relativismin. Sen mukaan parasta etiikkaa olisi, ettei ole etiikkaa lainkaan.

Aihetta ei pidä rajata sen enempää postmodernin biokiellon piiriin kuin naturalistiseen tarkasteluunkaan, joka tunnustaa pelkän biologian. Soveltava tieteellinen näpertelyteoria on unohtanut inhimillisen olemassaolon kokonaisuuden, johon kuuluvat myös arvot ja päämäärät.

Kysymys pitäisi alistaa yleiselle filosofiselle etiikalle, johon sisältyvät (1) deonttinen velvollisuusetiikka yhteiskunnallisesti välttämättömine sääntöineen, (2) seurausetiikka hyöty- ja haitta-analyysiin perustuvine päättelysääntöineen ja (3) hyve-etiikka, jonka mukaisesti tunnustetaan, että eräät asiat ovat todellakin parempia tai suositeltavampia kuin toiset tai peräti itseisarvoisia.

Hierarkioiden, epätasa-arvon ja arvojen erilaisuuden myöntäminen taas on kaikkien arvojen olemassaolon välttämätön apriorinen edellytys, sillä yksi- tai tasa-arvoisuudessa (eli totalitarismissa) ei voitaisi tunnistaa mitään arvoja muita paremmiksi, eikä näin ollen tunnustettaisi moniarvoisuutta.

Kun asioista ajatellaan näin, ne eivät enää näytäkään enää niin mustavalkoisilta kuin punavihreät yrittävät kurveja suoristellen esittää omassa nihilismissään.


Aborttien vaikeuttaminen ennaltaehkäisisi myös sukupuolitauteja

Feministinen liike väittää, että naisella on oikeus omaan kehoonsa. Uskon kaikkien järkevien ja tunne-elämältään tasapainoisten naisten ymmärtävän, että syntymätön lapsi ei ole heidän omaisuuttaan, eikä sikiöiden elämästä ja kuolemasta päättäminen ole enää naisen vartaloa koskevan itsemääräämisoikeuden (self-ownership) varaista.

Abortti on heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäinen tabu. Juuri asiaan liittyvä tuska vaatii ongelmien salaamista, mikä ei suinkaan vähennä tuskaa. Aborttilainsäädännön tiukentamista vaatisi se, että aborteista on tullut jälkiehkäisykeino, jonka laaja käyttö kertoo myös siitä, ettei ehkäisystä välitetä huolehtia, ja siksi myös sukupuolitaudit ovat lähteneet lentoon.

Ei ole syytä vastustaa ehkäisyä tai jälkiehkäisyä, mutta kylläkin aborttien käyttämistä jälkiehkäisykeinona. Aborttien vaikeuttaminen ohjaisi ennakolta vaikuttavasti parempaan harkintaan, mikä olisi osapuolille onneksi.

Vihervasemmisto kitisee ihmisarvon puolesta maahanmuuttoasioissa mutta näyttää vähät välittävän ihmisarvosta silloin, kun on kyse ihmisten muuttamisesta tähän maailmaan syntymän kautta.

Viherpiiperot narisevat äänekkäästi eläinten suojelemiseksi ja vaativat lihansyönnin ja turkistarhauksen lopettamista ”eettisin perustein” mutta katselevat läpi sormien sitä Mengelen menoa, jonka mukaisesti ihmissikiöitä viskataan ongelmajätteenä sairaaloiden pienkrematorioihin.

Se lienee sitä ”valikoivaa suvaitsevaisuutta”, jossa tarkoitusperillä pyritään oikeuttamaan keinoja, kunhan nuo päämäärät ovat feministis-vihervasemmistolaisen ajatusklusterin omien etujen ja intressien mukaisia.

Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin perusteellisen analyysin. Vastustan sellaista ”Rakasta, kärsi ja unhoita” -relativismia, jota Suomessa edusti niin sanottu Häyry-etiikka, toisin sanoen erään tutkijapariskunnan henkilökohtaiset mielipiteet, jotka muutamat kärryiltä pudonneet poliitikot valitsivat sittemmin myös virallisten aborttikantojensa perustaksi.

Sellainen ihminen, joka ensi töikseen haluaa surmata omat jälkeläisensä, on kylmä ämmä.


Abortit ja väestöpolitiikka

Koska abortit eivät ole täysin yksilöiden itsemääräämisoikeuden varaisia ja koska Euroopan maiden väestöpyramideissa on lommoja, voidaan tiukempaa aborttipolitiikkaa vaatia myös demografisin perustein. Syntyvyydestä puuttuu aborttien määrää vastaava osuus, jota vihervasemmisto vaatii korvattavaksi tuottamalla ihmisiä kuin karjaa kehitysmaista.

Tässä myös kapitalistien, globalistien, internationalistien ja huvitteluliberaalin oikeiston kannattamassa esineellistävässä ajattelussa ihmiset nähdään työvoimana tai suorittajina, jotka ovat muka keskenään korvattavissa tai vaihdettavissa ilman, että kansakunnan kokonaisuus muuttuu. Suurikin laiva uppoaa pienen reiän vuoksi, kunhan aikaa kuluu riittävän pitkään.

Toistan vielä alussa korostamani ajatuksen: en puolustele Timo Soinia, sillä argumentaationi ei ole henkilökohtaista vaan yleispätevää.

Miesparka näyttää sitä paitsi menneen vallasta sekaisin. Viime kuussa hän nosti Afrikan Suomen ulkopolitiikan kärkihankkeeksi.

Tähän ei tosin velvoita mikään etiikka. Siihen näyttää ohjaavan pelkkä ahneus, jonka mukaisesti myös kiinalaiset ovat jo pitkään riistäneet Afrikan luonnonvaroja ilman, että länsimaiden vihervasemmisto olisi puuttunut asiaan millään tavalla.

Kiinassa muuten tehdään noin 15 miljoonaa aborttia vuodessa. Siellä ne ovat keskeinen osa väestöpolitiikkaa ylikansoituksen vahentämiseksi – aivan niin kuin abortin saannin vaikeuttaminen voisi olla länsimaissa väestön lisäämiseksi! Sir David Attenborough puolestaan piti liikakansoituksen,väestöräjähdyksen ja alueellisen ylikuormituksen juurisyynä sitä, että luonnon ei anneta hoitaa ongelmaa itsestään.

Todettakoon aborteista vielä se, että maailman maista ensimmäisenä abortit laillisti 1920 Neuvosto-Venäjä, tuo etiikan ja moraaliposeerauksen Paratiisi, jossa ihmisarvon perustan muodosti marxilais-leninistinen näkemys, että ihminen on pelkkää materiaa ja hänen tajuntansa heijastusta ulkoisesta maailmasta. Ehkä tämä selittää eräiden salonki-stubidojen ajatusten varjostumisen myös Soinin oman tajunnan valkokankaalle.

Aborttinäkemyksissään Soini tulee kyllä olleeksi moraalisesti oikeilla linjoilla, vaikka hänen perustelunsa ovatkin pelkästään uskonnollisia. Myös Saksa sallii abortit lähinnä ja ainoastaan lääketieteellisistä syistä, eikä kukaan voine väittää Saksaa moraalifilosofian takapajulaksi.

Kartta maailman kokonaistilanteesta löytyy täältä. Abortit ovat täysin laittomia monissa Afrikan ja Lähi-idän maissa sekä Intiassa, joissa niitä voitaisiin oikeuttaa sekä lääketieteellisillä, sosiaalisilla että väestöpolitiikkaan ja naisten asemaan liittyvillä syillä.

Kunpa vihervasemmisto ei koskaan enää saisi hallitusvaltaa Suomessa eikä varsinkaan sellaista värisuoraa, joka sillä on yliopistoissa. Syy: arvostelukyvyttömyys ja kaunainen tukahduttamisvimma, joilla pyritään estämään filosofinen keskustelu ja kansanvaltainen moniäänisyys vaikeiksi koetuissa kysymyksissä.


Kirjallisuus

Häyry, Heta ja Matti Häyry, Rakasta, kärsi ja unhoita – Moraalifilosofisia pohdintoja ihmiselämän alusta ja lopusta. Helsinki: Kirjayhtymä, 1987.
Regan, Tom, The Case of Animal Rights. Los Angeles, CA: University of California Press, 1983 [2. ed. 2004].

Et ehkä omista geenejäsi - Asiaa abortista

Aborttiin liittyvällä argumentaatiolla valitaan presidenttejä Yhdysvalloissa. Presidentti pitelee hyppysissään, paitsi ydinaseiden laukaisukoodeja, myös lisääntymiseen ja seksuaalimoraalin liittyviä ratkaisuja. Presidentti nimittää korkeimpien oikeuksien jäsenet, jotka puolestaan ratkovat oikeustapauksia omien poliittisten mieltymystensä ja päähänpistojensa mukaisesti. Vallan kolmijako-oppi ei toteudu Yhdysvalloissa kovin hyvin.

Viime viikolla kiinnostusta herätti Donald Trumpin päätös nimittää korkeimman oikeuden jäseneksi abortin vastustajana tunnettu konservatiivi Neil Gorsuch. Korkeimman oikeuden tuomarit voivat lähettää tuomittuja sähkötuoliin, ja he voivat tehdä periaatteellisia päätöksiä myös aborttioikeuden puolesta tai vastaan. Molemmissa tapauksissa surmataan ihminen. Syntymättömän alkion tai sikiön tappamista ei paheksuta kuitenkaan yhtä laajasti kuin rikoksesta tuomitun poistamista elävien kirjoista. – Miksi?

Voidaan ajatella, että tuomitun täytyy kärsiä rangaistus, joten kuolemantuomioita vastustavien mielenosoittajien äänenpainoja vaimentaa tuomiovallan vaakakupissa oleva punnus, joka nojaa aritmeettisen oikeuden tasapainoon. Sikiö puolestaan ei ole ehtinyt tehdä moraalista pahaa, joten kuolemanrangaistus elämän aluksi tuntuu kohtuuttomalta. Tosiasiassa kyse onkin puolustuskyvyttömän elämän lopettamisesta, josta vastuu lankeaa päätöksen tekijöille, toteuttajille ja oikeuttajille.

Ihmisarvo aborttikeskustelussa ja rasismikeskustelussa

Kysymys, joka muistetaan esittää rasismia paheksuttaessa mutta jota entistä harvemmin esitetään aborttikysymyksen yhteydessä, koskee ihmisarvoa. Jos ajatellaan – kuten rasismin vastustajat laajasti ja hyvää hyvyyttään ajattelevat – että ihmisellä on kiistämätön ja luovuttamaton ihmisarvo, joka ilmenee muun muassa oikeutena elämään, olisi pääteltävä, että raskauden keskeytykset olisivat lähtökohtaisesti väärin ja moraalittomia. Aborttien yhteydessä kun ihmiseltä riistetään koko hänen elämänsä.

Mikäli ihmisarvo hyväksytään lähtökohdaksi, abortteja ei voitaisi oikeuttaa. Ongelma voitaisiin ehkä kiertää kaventamalla ihmisarvon alaa, mutta myös se vaikuttaa vaikealta. Mihin ihmisarvoisuuden raja voitaisiin vetää? Ihmisarvon käsite ei ole käsitteellis-aprioristen ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluuttinen – ihmisarvoahan ei saisi eikä voisi kiistää.

Vaikeuksiin ajautuukin tätä kautta vihervasemmistolainen liberalismi. Yhtäältä vasemmistoliberaalit pitävät ihmisarvoisuutta ehdottomana vastustaessaan rasismia, mutta toisaalta he kannattavat mahdollisimman laajaa aborttioikeutta ja katsovat siten ihmisarvon loukkauksia läpi sormien. Vapautta tehdä abortteja puolustetaan ihmisarvolla, vaikka aborteilla ihmisarvo kiistetään sikiöiltä.

Feministinaiset puolustelevat aborttioikeutta väitteellä, että koska he ovat naisia, heillä on oikeus määrätä omasta kehostaan (palaan asiaan pian). Heteroseksuaaliset profeministimiehet puolestaan ovat menneet naisten tueksi ja kannattaneet aborttioikeutta helpottaakseen seksin saantia ja luodakseen itselleen vaihtoarvoa seksuaalisilla markkinoilla.

Feministinaisten ja heiltä suosiota kerjäävien mekkoeinarien välisessä vispilänkaupassa on syntymättömien sikiöiden ihmisarvo ollut heikkoa valuuttaa. Aborttien karu todellisuus onkin heteroseksuaalisen valtakulttuurin merkittävin moraalinen kipukohta.

Häveliäisyyssyistä ongelma lakaistaan maton alle, mikä ei tosin käy aivan huomaamattomasti, sillä Suomessa tehdään vuosittain noin 10 000 raskauden keskeytystä, joista tulee melkoista teurastusta. Tähän ongelmaan verrattuna esimerkiksi homoseksuaalisuuteen ei ole liittynyt minkäänlaisia moraalisia pulmia, ja homoseksuaalisuutta paheksumalla heteroseksuaalinen valtakulttuuri onkin luullakseni vain peitellyt omaa kaksinaismoralismiaan.

Syntymätön ihminen elämäsubjektina

Abortteihin liittyvä perusongelma on joka tapauksessa se, että jos ihmisellä on ihmisarvo, se täytyy olla myös syntymättömällä sikiöllä, sillä ihmisarvo on olemukseltaan absoluuttinen ja siihen sisältyvät kaikki ihmisenä olemisen potentiaalit. Elävää ihmistähän ei olisi olemassa, ellei sitä edeltäisi kehityksessä myös sikiövaihe. Koska sikiövaihe on aikuisen ihmisen olemassaolon välttämätön ehto, aikuisen ihmisen ihmisarvo riippuu siitä ihmisarvosta, jonka katsotaan olevan myös sikiöllä.

Jos syntyneellä ja elävällä ihmisellä on ihmisarvo, sen täytyy katsoa olevan samanlaisena myös sikiöllä. Jos sikiöllä ei katsota olevan ihmisarvoa, sitä ei voida katsoa olevan myöskään aikuisella ihmisellä. Mikäli hyväksytään ihmisarvon riistäminen sikiöltä abortin muodossa, riistetään samalla ihmisarvo myös kaikilta eläviltä ihmisiltä, jolloin kolauksen kokee ihmisarvo sinänsä.

Paha sanoa, mutta näihin päätelmiin tullaan, jos ihmisarvo hyväksytään peruslähtökohdaksi. Pulassa on tällöin vihervasemmistolainen ja liberaali teorianmuodostus ja politikointi, joiden piirissä huudetaan ihmisarvon perään, mutta toisesta suupielestä se ollaan valmiita hylkäämään.

Relativistit voivat tietenkin vedota siihen, että sikiö ei ole ihminen samassa merkityksessä kuin sitä paljon täydellisempi lapsi tai aikuinen. Mutta myös huomauttajilta itseltään voidaan kysyä, mitä he näin jälkeen päin ajattelisivat omasta ihmisarvoisuudestaan, mikäli heidän elämänsä olisi lopetettu jo sikiönä, eivätkä he voisi huonoina hetkinään päivitellä, ”Voi äitini, miksi minut synnytit?”

Todellisuudessa sikiö ja päivänvalon nähnyt ihminen eivät ole kovin erilaisessa asemassa myöskään etiikan ja moraalifilosofian kannalta. Aborttien puolustamisessahan pääongelma on, että mikäli raskauden keskeytykset hyväksytään, abortoitavalla sikiöllä ei ole kerrassaan mitään oikeuksia – ei ihmisoikeuksia eikä muita. – Voiko näin olla? Saako näin olla? Asiaa voidaan lähestyä vertaamalla kysymystä eläinten oikeuksiin, joista on puhuttu filosofian piirissä melko paljon yliopistojen naisistumisen vuoksi (lemmikkieläimet kun palvelevat tyttöjen siirtymäobjekteina, ja ne kiinnostavat opiskelijoita siksi).

Yhdysvaltalaisprofessori Tom Regan on nimittänyt eläimiä  ”elämäsubjekteiksi” (subjects-of-a-life) tunnetussa teoksessaan The Case of Animal Rights (University of California Press, 1983, 2. ed. 2004). Hänen mukaansa eläimillä voi olla oikeuksia, sillä elämällä sinänsä voidaan katsoa olevan itseisarvoa. Omasta mielestäni Reganin kanta on summittainen ja karkea. Moraalisia oikeuksia voi olla vain olennolla, joka kykenee tekemään valintoja, mikä puolestaan edellyttää tietoisuutta, jota eläimillä ei ole varmuudella voitu osoittaa olevan.

Mutta abortteja ja sikiön ihmisarvoa koskevaan keskusteluun Reganin näkemys elämäsubjektista sopii hyvin. Vaikka sikiölläkään ei olisi oikeuksia, jotka perustuvat kykyyn tehdä tietoisia valintoja, on sikiöllä joka tapauksessa niihin potentiaali, jota voidaan pitää myös tietoisen ihmisen välttämättömänä edellytyksenä. Käsite ’elämäsubjekti’ viittaa siis elämän itseisarvoon ja tarkemmin fokusoituna ihmisen ihmisarvoon.

”Nainen saa tehdä keholleen mitä haluaa”

Nykyisenä voluntarismin läpäisemänä aikana on ajateltu, että ihmiset omistavat itsensä ja geeninsä. Liberaalissa etiikassa on vedottu tavan takaa ihmisten itsemääräämisoikeuteen, joka onkin monessa asiassa luonteva lähtökohta esimerkiksi viranomaisvallan rajoittamiselle ja ihmisarvon mukaiselle etiikalle.

Naisten rajoittamattoman aborttioikeuden kannattajat ja puolustelijat ovat tarttuneet juuri tähän voluntarismia eli ihmisten vapaata tahtoa, itsemääräämisoikeutta ja itsensä omistamista korostavaan teoriointiin. Kyseinen teoriaperinne osoittautuu kuitenkin ohueksi etenkin aborttia ja lisääntymistä koskevan argumentaation kohdalla.

Kuten jo edellä viittasin, naisten pääväitteenä on ollut, että ’naisella on oikeus päättää omasta kehostaan’. On hämmästyttävää, miten pitkälle tämä feministinen argumentti on hyväksytty myös yliopistoissa. Miespuoliset naisista tykkäävät filosofit ovat ilmeisesti pelänneet naisten seksilakkoa, mikäli he asettuisivat vastustamaan noinkin huteraa perusaksioomaa.

Nainenhan ei missään tapauksessa omista kehonsa lisäksi sen sisällä olevaa sikiötä. Sitä ei omista myöskään toista sukupuolta oleva vanhempi, joka aina tarvitaan raskauden alkamiseen. Nimenomaan liberalismiin ja itsensä omistamisen lähtökohtaan, eli itsemääräämisoikeuteen, perustuvan etiikan kannalta myös syntymätön sikiö voidaan nähdä potentiaalisena ihmisenä, jolla voidaan ajatella olevan oikeuksia ennen syntymää.

Aborttia ei voida puolustella naisten itsemääräämisoikeudella, sillä naisen itsemääräämisoikeus vastustaisi tai loukkaisi sikiön ja syntymättömän ihmisen itsemääräämisoikeutta. Jo Platon ja Kant lähtivät etiikassaan siitä, ettei kenelläkään ole oikeutta edistää omia oikeuksiaan toisten ihmisten kustannuksella.

Tässä mielessä muutamien teologienkin harjoittama paheksunta, jonka mukaan liberaalin aborttinäkemyksen vastustajat edustavat ”hirveän individualistista suhtautumistapaa”, jää pinnalliseksi ja pelkäksi moitteeksi. Asiahan on aivan päinvastoin: abortteja puolustaessaan feministit itse syyllistyvät – eivät vain individualismiin (eli yksilöllisyyden korostamiseen) – vaan myös egoismiin (eli itsekkyyteen).

Ne, jotka arvostelevat laajan aborttioikeuden vastustajia ”sikiön pitämisestä täysivaltaisena yksilönä”, eivät lainkaan huomaa, että abortin vastustajien pääargumentti ei olekaan väite, jonka mukaan sikiö olisi aikuisen kaltainen. Sen sijaan se on väite, että sikiöllä pitää katsoa olevan samanlainen ihmisarvo kuin aikuisella, jotta ihmisyyden yleinen arvo ja potentiaalit voitaisiin pitää voimassa (kantilainen etiikka).

Psykologisesti tulkittuna naisten pyrkimys vedota ”täydelliseen itsemääräämiseensä”, jota mikään ei saa rajoittaa, saattaa sisältää torjuntaa, jonka kohteena ovat aavistukset raskauden mukanaan tuomista suurista velvoitteista. Vaikka napanuora äidin ja lapsen välillä voi muodostua monin tavoin ongelmalliseksi ja sitovaksi, haasteiden vaikeus ei saisi kuitenkaan johtaa moraalisesti kestämättömien keinojen käyttöönottoon oman vapauden suojelun välineenä. Joskus vaikuttaa siltä, että feministien argumentit ovat myös yliopistoissa niin puolueellisia, että on kysyttävä, voidaanko mitään näkökantaa ottaa vakavasti, jos sen lausujana on feministinainen.

Abortit, ehkäisy ja yhteiskunta

Löysä ja varsin pitkälle rajoittamaton aborttioikeus on hyväksytty länsimaissa lähinnä poliittisen välinpitämättömyyden seurauksena ja käytännöllisistä syistä, kun on haluttu helpottaa ehkäisyn laiminlyömisestä johtuvia ongelmia. Aborttia käytetään jälkikäteen vaikuttavana ehkäisynä, ja helppo saatavuus rohkaisee siihen. Tätä kautta tuotetaan, paitsi epäoikeudenmukaisuutta, myös kärsimystä ja mahdollisesti myös lapsensaantiongelmia jatkossa.

Rajoittamaton aborttioikeus voidaan ampua alas jo edellä mainitsemistani syistä. Abortti tulisi sallia vain lääketieteellisistä syistä, eli jos synnytys vaarantaisi vanhemman tai lapsen terveyden tai hengen. Vaakakupissa painaa tällöin myös syntymässä olevan osapuolen elämä.

Konservatiivisena pidetty aborttinäkemys on perusteltu nimenomaan ihmisarvon ja elämän itseisarvoja korostavan etiikan näkökulmasta. Tämän mukaan menetellään esimerkiksi Saksassa, jossa abortit sallitaan lääketieteellisesti perustelluista syistä. Koska Saksa on kehittynyt ja edistynyt maa, aborttien rajoittamista ei voida pitää taantumuksellisena. Kursorisesti voidaan huomauttaa, että Euroopan maista ensimmäisenä abortit laillistettiin Neuvostoliitossa, joka tunnetaan ihmisarvoa polkevasta yhteiskuntakäytännöstään.

Aborttikysymys on liittynyt viime aikoina väestöpoliittisiin ongelmiin. Länsimaissa ehkäisypillerin käyttöönoton ja raskauden keskeytysten laillistamisen myötä väestödiagrammeihin on syntynyt kuhmuja, jotka eivät ole enteilleet hyvää huoltosuhteen kannalta. Tätä seikkaa on käytetty sittemmin maahanmuuton verukkeena, vaikka väestön vähenemistä olisi voitu hoitaa muillakin tavoin kuin ihmisten maahantuonnilla.

Joskus sanotaan, että ihmisten henkilökohtaisia ratkaisuja – jollaisiksi abortit mielletään – ei pitäisi ohjailla valtion väestöpoliittisilla tai makrotason sosiologisilla tavoitteilla. Kuitenkin on huomattava, että länsimaiden väestödiagrammeista puuttuu juuri tuo abortoitujen sikiöiden määrä. Tässä mielessä on väestöpoliittinen ongelma, että abortin saa liian helposti. Aborttien liian helppo saatavuus on johtanut ehkäisyn laiminlyömiseen, ja tämä on lähettänyt myös sukupuolitautien tartunnat lentoon. Jos aborttien saatavuutta vaikeutettaisiin, se todennäköisesti ohjaisi ihmisiä vastullisempaan käyttäytymiseen ja huolehtimaan ehkäisystä paremmin, jolloin myös tarve abortteihin vähenisi.

Jos länsimaissa ongelma onkin aborttien liian helppo saatavuus, kehitysmaissa abortti koetaan ongelmaksi siksi, että sitä ei saa. Sama pätee ehkäisyyn, ja voidaankin sanoa, että väestön liikakasvun vuoksi ”maailma ei lopu räjähtäen vaan kitisten”. Vahva argumentti abortin puolesta on väestönkasvun hillitseminen, joka tosin johtaa kysymään, miten käy ihmisarvon. Olisiko ihmiskunnan ihmisarvoisuus pelastettava rajoittamalla ihmisten ihmisarvoista oikeutta lisääntyä? Nähdäkseni lisääntymisoikeuden rajoittaminen ennakolta ei koettele ihmisarvoa yhtä paljon kuin abortin käyttäminen ehkäisykeinona jälkikäteen, joten tietoista yhden lapsen politiikkaa ja ehkäisypakkoa voidaan pitää perusteltuna kehitysmaissa.

Kansa, kansakunta ja valtio perustuvat geenien valikoitumiseen

Lopuksi voidaan pohtia ihmisen itsemääräämisoikeuden alaa ja rajoja. Kuten edellä viittasin, seksuaalimoraalin, väestöpolitiikan ja lisääntymisen perustana on pidetty yksilöiden itsemääräämisoikeutta ja itsensä omistamista (self-ownership), jotka liittyvät liberaaliin etiikkaan.

Mutta omistaako ihminen todella itsensä ja rakennetekijänsä, kuten geeninsä? Eihän kukaan ole päätynyt tähän maailmaan omien päätöstensä tuloksena!

Sosiobiologian näkökulmasta jokainen yksilö on elämänsä velkaa edeltäjilleen. Jokainen yksilö on myös tietyn geneettisen perimän ja sen ominaisuuksien varaan rakennetun yhteiskunnan jäsen.

Evoluutioajattelun kannalta yksilöiden geneettiset ominaisuudet ovat valikoituneet ympäristöön sopiviksi pitkän historiallisen kehityksen tuloksena, ja siksi yksilön geeniperimä on luonnonoloissa ja parinvalinnassa muokkautuneen evoluution timanttinen tulos. Voidaan siis sanoa, että yksilö ei itse omista omaa geneettistä perimäänsä, sillä hän ei ole itse luonut sitä. Mutta hän on vastuussa siitä, koska siitä osaltaan riippuu myös koko yhteisön tulevaisuus ja muiden yksilöiden sekä hänen itsensä asema yhteisössä.

Asian tekee yhteiskunnallisesti merkitykselliseksi geeniperimän ja ympäristön keskinäinen symbioosi. Karl Popperin klassikkoteoksessaan Objective Knowledge (Oxford, Clarendon Press, 1972) esittämän evolutiivisen tietoteorian perusajatusten mukaan ihmislajin tietokyvyn edellytykset ovat kehittyneet evolutiivisesti niin, että tapamme hankkia tietoa ympäristöstä ovat seurausta kyvyistämme sopeutua ja mukautua luonnonoloihin sekä kamppailla niukoista resursseista luonnonvalinnassa.

Popperin ajatus koskee ihmislajia, mutta näkemys voidaan tarkentaa koskemaan myös lajin sisäpuolella vallitsevia eroja. Evolutiivisessa kehityksessä karsiutunut ja karaistunut kansan geeniperimä voidaan tällöin nähdä sosiaalisesti jäsentyneen ryhmän, eli kansakunnan, välttämättömänä alkeistekijänä, joka puolestaan korkeammalle tasolle emergoituessaan saa aikaan yhteiskunnan ja edelleen valtioluomuksen. Valtiolla on siis olemassaolonsa ihmisyhteisön järjestyneenä muotona, ja yhteisöllä tai yhteiskunnalla on perustansa kansassa, joka puolestaan on toimintakykyinen geneettisen perimänsä yksiaineksisuuden vuoksi.

Evolutiivisen tietoteorian ja emergentin materialismin näkökulmasta valtio ei ole ensisijaisesti sosiaalinen konstruktio, vaan se on kulttuurievoluutiossa syntynyt luomus, jolla on juurensa tietyllä alueella asuvan kansan geneettisessä perustassa.

Tietyllä alueella asuvien ihmisten geneettinen koodi on muotoutunut yhteisön menestystä tukevaksi niin, että ihmisyhteisöstä on muodostunut kansa, jolla on yhteisiä menestymistä tukevia ominaispiirteitä, kuten suomalaisilla konsensushakuisuus. Kansa (etninen käsite) puolestaan on muodostanut kansakunnan (poliittinen käsite) ja kansakunta on edelleen organisoitunut valtioksi.

Kansallisvaltioiden olemassaoloa ja itsemääräämisoikeutta voidaan näin ollen perustella evolutiivisella tietoteorialla ja emergentillä materialismilla. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeus ei ole tässä valossa yhtään vähäpätöisempi kuin yksilöiden itsemääräämisoikeus.

Itse asiassa yksilöiden itsemääräämisoikeus voidaan nähdä riippuvaisena kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeudesta ja mahdollisuudesta rajoittaa esimerkiksi maahanmuuttoa sekä taata sitä kautta yhteisön geneettiseen koodiin ankkuroitu toimintakyky myös jatkossa, sillä vain yhteisön menestyessä myös yksilöillä voi olla menestymisen mahdollisuuksia.

Asian voi sanoa käänteisesti niin, että jos evolutiivisen selektion tuloksena jalostunut geeniaines rappeutuu tai tuhoutuu, menetetään  myös yhteisölliselle, yhteiskunnalliselle ja valtiolliselle tasolle emergoituneet kulttuuriluomukset. Myöskään kulttuurit eivät ole vain pesujauhemerkkien tapaisia sosiaalisia konstruktioita, vaan niillä on kausaaliset syytekijänsä biologisella ja geneettisellä tasolla. Eräällä tavalla asian voisi sanoa niin, että jos halutaan tuhota jokin kulttuuri, pitää romuttaa sen geneettinen perusta, joka on syntynyt oloihin sopivaksi pitkän evolutiivisen selektion tuloksena. Jos taas kulttuuri halutaan säästää ja sitä kehittää, on suojeltava sen geneettistä perustaa.

Aborttien ja lisääntymisen kannalta tämä merkitsee, että olisi väärin väittää yksilöiden omistavan geeninsä. Sinä olet osa geenivirtaa, ja siksi jokaiselle yksilölle kuuluu myös vastuu geneettisen aineksen käyttämisestä. Palveleeko se yhteiskunnan menestymisen vai taantumisen tarkoitusperiä, on sitten poliittinen kysymys.

Ei ole totalitarismin merkki sanoa, että geenisi kuuluvat osittain myös yhteiskunnalle ja valtiolle. Tämä on sosiobiologisesti, emergentin materialismin ja evolutiivisen tietoteorian näkökulmasta perusteltu ajatusmalli.

Rotuajattelu ja genetiikka tieteissä

Tieteissä kiistellään silloin tällöin asioista, ”jotka eivät voi olla oikein”. Tiedeyhteisö on riidellyt maailmankaikkeutta koskevista kysymyksistä, ja ihmisiä on viety vankiloihin sekä rovioille väärinä pidetyistä ajatuksista ja teoista, vaikka ne olisivatkin olleet perusteltuja.

Yhteen aikaan ei saanut väittää, että maa kiertää aurinkoa, koska se loukkasi Jumalan kunniaa, kirkon auktoriteettia ja etupäässä kai valtaapitävien mielenrauhaa. Nykyään puheet ihmisroduista ovat yhtä pannaanjulistettuja kuin uskontojen kyseenalaistaminen oli vielä 1800-luvulla.

Tämä johtuu siitä, että rotuajattelulla on synkkä historia. Rotupuheiden katsotaan avaavan tien rotusortoon. Kuitenkin rotuoppi eli ihmisrotujen erilaisuuden tunnustaminen on perin juurin eri asia kuin rotusorto, jonka mukaan rotuja pidetään eriarvoisina. Rotujen erilaisuuden tunnustamisesta ei seuraa, että roduilla olisi eri ihmisarvo tai että jotakin rotua pitäisi sortaa.

Erilaisuuksien myöntäminen voi tietysti ohjata tasa-arvoisuuden kiistämiseen, mutta tasa-arvonhan kiistävät koululaitos, työelämä ja armeijakin. Tasa-arvo on ainoastaan relatiivinen eli suhteellinen, kun taas ihmisarvo on absoluuttinen, ja sitä on pidettävä loukkaamattomana. Ihmisrotujen suhteelliset eroavuudet ovat olennainen ja hyväksyttävä osa arkielämää, kun taas rotuerottelun mukainen ihmisarvon kieltäminen on epäeettistä.

Tässä valossa on outoa, että rotuajattelun vastustajat, jotka yleensä vaativat kulttuurien rikastamista erilaisuuden väristyksillä, eivät hyväksy tätä kaikkea erilaisuutta silloin, kun sitä avoimesti esille tuodaan. Sen sijaan he vaativat erilaisuuden peittämistä näkyvistä vedoten käsitykseensä, että näkemyksessä eri rotujen olemassaolosta on jotakin pahaa.


Pitäisikö erojen tunnustaminen kieltää?

Entä miten asennoitua rotuajatteluun nykyisin? Olisi virheellistä kieltää erilaisten ihmisrotujen olemassaolo, varsinkin kun erot voidaan todeta sekä geneettisesti että fenotyyppisesti: niin ihmisten perimästä kuin ulkoasustakin. Rotujen erilaisuuden ja erilaisten ominaisuuksien kiistäminen on yksi toisen maailmansodan jälkeisistä suurimmista huiputuksista.

Voidaan suoraan sanoa, että totta kai ihmisroduilla on eroja. Esimerkiksi menestys eri urheilulajeissa riippuu usein rodullisista ominaispiirteistä. Tiettyjen ihmisrotujen sisällä luontaiset taipumukset tietyissä asioissa menestymiseen ovat suuremmat kuin toisten, eivätkä erot selity yksilökohtaisilla eroavuuksilla vaan ryhmä- tai luokkakohtaisilla ominaisuuksilla. Vai miten selittäisitte sen, että parhaat kestävyysjuoksijat ovat itäafrikkalaisia, parhaat keihäänheittäjät eurooppalaisia ja parhaat taitovoimistelijat aasialaisia? Ihminen ei tule pitemmäksi, kevyemmäksi eikä kestävämmäksi pelkästään valmentamalla.

Ongelmat koskevatkin lähinnä käsitteiden määrittelyä. Tarkasti ottaen olemassa on vain yksi ihmislaji, ja kiista koskee sitä, millä kriteereillä rodulliset erot voitaisiin todeta ja järjestellä luokiksi. Geneettiset erot ovat lisäksi hyvin pieniä, mutta niinhän biologisessa perimässä vallitsevat erot aina ovat.

Ajatusta ihmisroduista on vähätelty pelkästään poliittisista syistä. On pelätty rotusortoa, ja siksi rotujen olemassaoloakaan ei ole haluttu myöntää. Se, mitä pidetään totuutena, on tällöin yritetty johdella poliittisesti korrekteina pidetyistä mielipiteistä. Usein totuus on ollut vastoin lakia.

Asiaa voidaan kuitenkin arvioida myös rotuopin kieltämisestä seuraavien mahdollisten tulosten kannalta ja päätyä aivan toisenlaiseen eettiseen johtopäätökseen kuin rotuajattelun vastustajat. Kuinka kauheaa olisikaan, jos ihmiset eivät saisi olla omaa rotuaan tai esimerkiksi omaa sukupuoltaan: miehiä tai naisia? Entä jos ihmiset eivät saisi olla homoja tai heteroitakaan? Eikö tällainen todellisten erojen kieltäminen johtaisi tukalan ahdasmieliseen yhteiskuntaan?

Rodullisten erojen toteaminen ei siis ole pelkästään mahdollisuus, joka joissakin oloissa voi avata tietä rotusortoon, vaan se on myös sellaisten tosiasioiden toteamista, jotka antavat ihmisille oikeuden olla omaa rotuaan, yhteiskunnalle mahdollisuuden tunnustaa erilaisuutta ja keskenään erilaisille yksilöille keinon vahvistaa omaa rodullista identiteettiään. En kuitenkaan jatka argumentaatiotani ihmisroduista tässä yhteydessä pitempään.

Sen sijaan huomioni on kiinnittynyt tiedeyhteisössä toimiessani siihen, millaisia ”tieteellisiä rotuja” tieteen omassa piirissä esiintyy. Tällaiselle vertailulle voidaan löytää pohjaa myös ihmistutkimuksen omista löydöksistä.


Tieteen glingonit ja örkit

Olen huvittuneena seurannut, kuinka helposti monien tieteenharjoittajien käsitykset ja kiinnostukset ovat luettavissa heidän omasta olemuksestaan. Tiedeyhteisöä kansoittavat persoonallisuustyypit, jotka ovat sangen kaavoittuneita mutta todellisia, jotka toistuvat arkkityyppisesti ajasta aikaan ja jotka sikäli vastaavat eräänlaisia ”rotuja”. Väärässä eivät olekaan olleet ne terävät psykologit, jotka ovat nähneet, että ”todellisuuden yhteisöllisyyttä” korostavat tieteilijät ovat usein juuri niitä kaikkivoipaisuuskuvitelmiinsa fiksoituneita punahilkkoja, jotka toimivat ylisosiaalisina päivänsäteinä, kun taas toiselta laidalta voidaan löytää ”synkkiä gastroentrologisista häiriöistä kärsiviä nazeja”, joilla puolestaan on yltiöindividualistisia ihanteita oman puhtauskompleksinsa merkiksi tai jatkeeksi.

Tiedeyhteisöstä voidaan löytää myös naturalistinen luonnontieteilijärotu, joka on kiinnittynyt malminetsintäikäiselle latenssilapselle ominaiseen vaiheeseen. Ja lisäksi on vielä tilastotutkimuksesta innostunut sosiologirotu ja sen vastapainoksi kaiken tulkinnanvaraisuutta korostava hermeneuttinen filosofirotu. Erikseen ovat myös analyyttiset systeemifilosofit ja eksistenssifenomenologit, ja useimpien elämännäkemys voidaan lukea heidän kehonkielestään kilometrien päähän.

Tieteen koulukuntaerot vastaavat melkeinpä rotujen kaltaisia luokkia. Tiedeyhteisössä majailee partaturilasrotu, urakipittäjärotu, alistuva projektitutkijarotu, kettumainen johtajarotu, opportunistirotu, hyväksikäyttäjärotu ja hamsterirotu. Nämä rodut voivat olla myös aloitteleville tieteenharjoittajalle vaaraksi, ja usein ne ovat toistensa luontaisia vihollisia. Ihmisten luonteenpiirteet ovat joka tapauksessa suureksi osaksi biologisperäisiä, vaikka ympäristötekijöiden vaikutus persoonan muodostumiseen otettaisiinkin huomioon.

Vakavasti ottaen tahdon sanoa, että ihmiset ovat yllätyksettömän läpinäkyviä omassa kaavoittuneisuudessaan. Päätelmäni eivät siis johdu siitä, että oma tulkintani olisi stereotyyppinen, vaan siitä, että ihmisten asenteet, käytös ja heidän ominaisuutensa ovat tavattoman stereotyyppisiä. Kaavoittuneet käyttäytymisen perusmallit ja ihmistyypit esiintyvät todellisuudessa itsessään. Vuosikymmenet ja -sadat vaihtuvat, mutta aina vain yliopistoista löytyvät ”ne pullonpohjat silmillä kirjastojen kellareissa viihtyvät kirjatoukat” ja toisaalta myös Paluu tulevaisuuteen -elokuvista tutun Emmett Brownin tapaiset hullut keksijät.

Heistä siis muodostuu eräänlaisia ihmisrotuja tai ainakin luokkia. Aina kun moititaan stereotypioiden lietsomisesta, onkin syytä muistaa, että kaikki käsitteellinen maailmanhahmotus perustuu luokitteluun. Jo käsite sinänsä nimeää luokan: esimerkiksi kattilan käsitteen kautta tietyt astiat erottuvat nimenomaan kattiloiksi. Jos luokittelu kiellettäisiin, jouduttaisiin peruuttamaan myös Carl Linnén elollisessa maailmassa tekemä kasvien luokittelu. Absurdia onkin, että politiikan maailmassa luokitteluja on pidetty loukkaavina, vaikka luokittelujen perusteet olisivat ontologisesti paikkaansa pitäviä.

Ihmisten ulkoiset ominaispiirteet ovat kylläkin varsin pieniä verrattuna siihen, kuinka suuria henkisiä eroja ihmisten välillä on. Nämä erot ovat tietenkin yksilöllisiä eivätkä rotukohtaisia. Siksi voidaan toistaa se usein esitetty ajatus, että yksilöiden erot ovat merkittävämpiä kuin rotujen tai luokkien erot. Joka tapauksessa ihmisyksilöillä näyttää olevan yhtä suuria näkymättömiä eroja kuin Star Trekin hahmoilla on keskinäisiä näkyviä eroja. Vaikka ulkoiset erot olisivat suuria, ne ovat kuitenkin pieniä, jos niitä verrataan niihin henkisiin ja psyykkisiin eroihin, joita keskenään suhteellisen samannäköisillä olennoilla on. Myös tiedeyhteisössä esiintyy niin ”glingoneita” kuin ”örkkejä”.

Vitsikästä on myös se, että rotuajattelu, jota osa tieteenharjoittajista koettaa nyt jynssätä pois, on tieteen oma luomus. Tavalliset pulliaiset eivät luoneet genetiikkaa, vaan se on tieteellisesti treenattujen aivojen tulos. Mutta onhan tiede usein muulloinkin keksinyt asioita, joita monet tiedemiehet ovat jälkeenpäin katuneet, esimerkiksi ydinreaktion. Tosin myös se esiintyy todellisuudessa itsessään eikä ole vastoin totuutta, vaikka henkeä ei saada enää tässäkään asiayhteydessä takaisin pulloon.


Onko tietoinen pariutuminen rodunjalostusta?

Jean-Christophe Grangen menestysdekkarissa Purppuravirrat kuvataan yliopistoyhteisöä, joka ei ainoastaan pidä rotujen eroja tosiasioina vaan on ryhtynyt aktiivisesti muuntelemaan todellisuutta rodunjalostuksen keinoin. Alppien keskelle sijoittuva ikivanha yliopisto toimii käytännössä sisäsiittolana, jossa professorit naivat ainoastaan toisia professoreja tuottaakseen älykkäitä jälkeläisiä. Nämä puolestaan naitetaan toisilleen entistä älykkäämmän ihmisrodun tuottamiseksi. Ikävä kyllä, sivuseurauksena tapahtuu degeneroitumista, kun perinnölliset sairaudet kasautuvat suljetussa yhteisössä. Tämä puolestaan johtaa ongelmiin ja ongelmien epätoivoisiin ratkaisuyrityksiin.

Tapahtumat lienee tarkoituksella sijoitettu yliopistomaailmaan piikin suuntaamiseksi juuri siihen, että rotuajattelu on tieteen omaa keksintöä. Asetelma on vulgaari, mutta myös käytännön elämä on usein kuvatun kaltaista. Ihmisten lisääntyminen on luokkasidonnaista, ja voidaan kysyä, mitä tapahtuisi, jos tämä sosiaalinen rakenne purettaisiin ja professorit naisivat siivoojia ja kääntäen (tällaisia luokkarajojen ylityksiä tietysti tapahtuu kaiken aikaa). Koska älykkyys on perinnöllistä, huippuälykkäitä ihmisiä syntyisi varmastikin vähemmän. Mainittakoon, ettei kyseisessä romaanissa ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa esitettyä yliopistoa ole olemassa, ellei sitten ajatella, että nepotismia harjoittava yliopisto toimii koko yliopistomaailman vertauskuvana.

Joka tapauksessa etiikan ja moraalin asiantuntijat eivät ole kyenneet vastaamaan siihen, mitä pahaa on rodunjalostuksen päämäärässä itsessään: terveissä, kauniissa ja älykkäissä ihmisissä. Voidaan jopa väittää, että jokainen ihminen, joka nykyään kuolee poistettavissa olevaan geneettiseen sairauteen, on rodunjalostusta koskevan synkän historian käänteinen uhri. Kuitenkin esimerkiksi eläinten geenimuuntelu elin- tai kudossiirrännäisten tuottamiseksi ihmisille voisi olla eettisesti täysin hyväksyttävää, mikäli biologiset ja lääketieteelliset riskit saataisiin eliminoiduiksi.


EU-geniikan nykytila

Rodunjalostuksen eettiset kysymykset ovat tulleet ajankohtaisiksi geenitekniikan kehittymisen myötä. Geenien muunteluhan on vain eräs keino nopeuttaa esimerkiksi kasvien jalostusprosessia, johon nykyään joudutaan käyttämään syöpää aiheuttavia kemikaaleja ja säteilytystä samalla kun geenimuuntelun sallimisesta kiistellään ja sen käyttöönottoa viivytetään. Esitetyt vasta-argumentit ovat olleet useimmiten poliittisia.

Nykypoliitikot kauhistuvat heti kuullessaan sanan ”geeni” ja estävät geenimanipulaation myönteisten tulosten käyttöönoton. Myös monien filosofien esittämä vasta-argumentti on pragmaattinen: jos geenien muuntelua sovelletaan ihmisiin, ihmiskohtaloita voidaan yrittää ohjata ulkoa, valtion tai jonkin muun vallankäyttäjän toimesta, jolloin ajaudutaan helposti yksipuolisuuteen.

Tietenkin geenimuunteluun liittyy myös haittoja, joiden perusteella se ei ole vain poliittisesti ongelmallista vaan myös sinänsä kyseenalaista. Riskeinä ovat muiden muassa kasvilajikkeille luotujen uusien ominaisuuksien sivuvaikutukset luonnon kokonaisuuteen ja hyppivien geenien syntyminen, joka saattaa laukaista ennustamattoman mutaatiovyöryn.

Myös ihmisten keskuudessa lienee varminta pitäytyä pelkkään ”tavanomaiseen jalostusprosessiin”, joka on olennainen osa geenien luonnollista virtaa. Se taas perustuu ihmisten vapaaseen pariutumiseen, jossa geenimuunnoksia tulee tosin vain satunnaisiin eikä toivottuihin paikkoihin.

Minulla itselläni ei ole tietenkään mitään tekemistä tämän lajinsäilytysstrategisen lisääntymistoiminnan kanssa, ja ulkopuolisena tarkastelenkin kyseistä toimintaa omalta ideologiakriittiseltä näköalapaikaltani. Kiintoisaa asiassa on ihmisten halu ylipäänsä päättää tai määrätä jälkeläisistään ja esimerkiksi heidän sukupuolestaan. Ominaisuuksien jakaminen toivottuihin ja ei-toivottuihin taas ei liene pedagogisesti hyväksi. Luonnollinen ankkalampi tai sorsarutakko on siis varmastikin parempi vaihtoehto kuin lasisilmäisten laboratory-habit-of-mind-tutkijoitten suuruudenhullu lajien sekä rotujen jalostus piikin ja pipetin keinoin.

Geenimuunneltu soija ja mutageenit

Pythagoralaisen filosofisen koulukunnan eräs sääntö kuului ”älä syö papuja”. Tämän kiellon pohtiminen on taaskin lähellä, kun joudutaan miettimään, pistelläkö poskeensa lihaa, joka on kasvatettu geenimuunnellulla soijalla. Geenimuunneltu rehu sai myyntiluvan myös Suomessa, vaikka muunneltujen geenien kulkeutumattomuudesta eläimeen tai ihmiseen ei ole varmaa näyttöä. Näytön pitäisi olla ehdottoman varma, sillä biologisen perimän osaksi päässyttä geeniä ei saada luonnon kiertokulusta koskaan pois.

Geenimuuntelu ei tarkoita perinteistä jalostusta. Se on kokeellinen tekniikka, jossa ihminen rakentaa keinotekoisen siirtogeenin. Siirtogeeniin laitetaan pätkä bakteerin, viruksen tai kasvin DNA:ta. Tällaista virusmaista rakennetta ei ole evoluutiossa ikinä ennen ollut, joten sen vaikutuksia ekosysteemiin kukaan ei voi ennustaa.

Ikävää on, että muuntogeeninen rehu on jo käytössä USA:ssa, ja myös Suomessa geenimuunteluun perustuvaa rehua on käytetty elintarviketuotannossa koeluonteisesti. Geenimuunnellulla soijalla tuotettu liha on siis jo pöydässä, vaikka elintarvikkeiden tuottajat eivät kerrokaan lihan olevan geenirehulla kasvatettua. Kuluttajille pitäisi kuitenkin tarjota tilaisuus itse päättää, syökö geenimuunneltua lihaa vai ei. Siksi pakkausmerkinnät ovat paikallaan, vaikka EU ei niitä omassa epädemokraattisuudessaan vaadi eikä näennäisistä tasa-arvosyistä myöskään halua.

Sitä vastoin Euroopan unioni pitää ”syrjintänä” sitä, että Suomen kaltaiset valtiot valistaisivat kansalaisiaan paremmin siitä, mitä he syövät. Todellinen ongelma on kuitenkin se, ettei kuluttajille kerrottaisi, mitä he käyttävät ravinnokseen, ja siksi pakkausmerkinnöistä pitäisi tehdä yleiseurooppalainen käytäntö.

Ihmiskunta mokasi jo DDT:n, talidomidin ja elohopean kanssa pitäen niitä alun perin harmittomina kemikaaleina. Myös korjaus onnistui jotenkuten vetämällä kyseiset aineet pois käytöstä. Mutta muunnellut geenit jäävät kertaalleen laboratorioista päästettyinä pysyvästi luontoon. Taiteilija, kauppatieteilijä ja maanviljelijä Osmo Rauhalan kannanotot geenimuunneltua ravinnontuotantoa vastaan ja luomuruoan puolesta ovat olleet esimerkillisen asiallisia.

”Epäasiallisesti” tämän sinänsä vakavan ongelman voisi kiteyttää kysymykseen, jossa kohtaavat ihmisten hyväuskoisuus ja poliittiseen edistyksellisyyteen liittyvä kunnianhimo: muuttaako Euroopan unioni kansalaisensa mutageeneiksi?

Itse lopetin naudanlihan syömisen niin sanotun hullun lehmän taudin epidemian puhjettua maailmalla (Stockmannin elintarvikeosastolla sitä tosin sanottiin Jacobin-Creuzerin oireyhtymäksi, ikään kuin asia olisi siten muuttunut hienommaksi). Kalkkunat katosivat pöydästäni lintuinfluenssavaaran vuoksi, ja nyt ei voi syödä enää edes sikaa saati korvata ravinnon proteiineja soijalla. Pitääkö myös maapallon ravinnontuotanto tuhota laboratory habit of mind -tutkijoiden kunnianhimoisuuden vuoksi?