29. lokakuuta 2013

Islam: kuolemantuomio homoille!


Suomessa on paheksuttu laajasti samaa sukupuolta olevien avioliittohankkeen jarrutusta ja Venäjän homovastaista lakia. Ja riittäähään niissä jankuttamista. Sen sijaan islamia pidetään kaiken arvostelun ulkopuolella, vaikka TV2:n islam-illassa nuori imaami Abbas Bahmanpour julisti säteilevästi hymyillen, että julkisesta homoseksuaalisuudesta pitää seurata islamin sharia-lain mukaan kuolemantuomio!

Muutamat ovat joskus tiedustelleet, miksi käytän huivia. Olen antautunut vitsailemaan, että käytän huivia tehdäkseni islamista profaania. (Todellisuudessa suojaan kaljuani sateelta.)

Vitsit jäivät nyt televisio-ohjelman aikana vähiin. TV:ssä kähistiin lähinnä siitä, ketä uskonoppinutta pitäisi uskoa ja mihin käskynhaltijaan oikeaoppinen muslimi voi luottaa. Islamissa subjektina olemisen vapautta, päätösvaltaa ja vastuuta ei myönnetä yksilölle, vaan se pidätetään auktoriteetille. Tämä osoittaa, että islam on autoritaarinen uskonto, joka kutistaa yksilönvapauden minimiinsä.

Ei tarvitse olla sosiologian dosentti ymmärtääkseen, että lähetyksessä puhkipuhutut naisten pukeutumissäännöt ovat läpinäkyvä naisten alistamisen käytäntö. Mitä selkeämmin ihminen sen kieltää, sitä alistetumpi hän on. Tai sitten kyseessä on tarkoitushakuinen itsensä stigmatisoiminen, eräänlainen yhteiskunnallisen kapinan, protestin ja mielenosoituksen muoto.

Selväksi tuli, että islam on toisesta maailmasta ja toiselta aikakaudelta eikä sovi tänne. Helpompi on elää erikseen. Olen asioista samaa mieltä kuin Simon Elo ja Olli Immonen.

En halua teurasautoon enkä teloitettavaksi. Totuus on, että esimerkiksi Saudi-Arabiassa pannaan täytäntöön kolminumeroinen määrä kuolemantuomioita vuodessa, aika moni uhreista homoja (lisää aiheesta tässä), ja vuonna 2010 islamilaiset maat äänestivät sukupuolisen suuntautumisen pois YK:n päätöslauselmasta, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Siinä näyttöä monikulttuurisuudesta ja suvaitsevuudesta.

Jo se, että islamista koko ajan puhutaan ja suomalaiset pakotetaan sovittamaan sanansa ja tekonsa muualta tulleiden asettamiin ehtoihin, osoittaa islamin laajaa vaikutusvaltaa. Tälle kaikelleko länsimaisen filosofian, etiikan ja rationalismin täytyisi olla kuin taipuisaa tinaa?

27. lokakuuta 2013

Niukkuuden aika – Mistä se johtuu?


Filosofi Ville Lähde on rakentanut käsityksensä tulevaisuuden filosofiasta niukkuuden käsitteen ja ilmiön ympärille kirjassaan Niukkuuden maailmassa (Niin & Näin 2013). Valinta on luonteva sikäli, että filosofien oma leipä on usein yhtä kapea kuin pitkäkin. Siksi oman tieteenalamme piirissä esiintyvän talousahdingon projisoiminen koko maailmaa koskeviin yhteyksiin käy vaivattomasti.

Kirjansa alussa Lähde lausuu (s. 9), että ”[s]uomalaisilla on enemmän vaurautta kuin koskaan aiemmin. Nautimme ennennäkemättömän historiallisen kehityksen hedelmistä. Asumme väljemmin, liikumme ympäri maailmaa ja syömme ravinnoksemme ravitsevaa ja monipuolista ruokaa. Elämme kuitenkin rajallisessa maailmassa, ja tieto kasvun rajoista lisääntyy koko ajan. Miljoonat kärsivät aineellisesta kurjuudesta. Niukkuus ei silti näy arkipäivässämme.

Vai ei? Ilmeisesti Lähteen omaan elämään niukkuus ei yllä. Mutta muutoin rohkenen olla eri mieltä. Jo alkusanoissaan Lähde on nähnyt länsimaat laiskanpulskeina ja hyvinvoivina, ja onkin kysyttävä, keitä tosiasiassa ovat ne miljoonat hyväntekijät, jotka kärsivät tuosta monille ihmisille tutusta aineellisesta kurjuudesta. Totuus lienee se, että aineellisesta kurjuudesta on tullut varsin konkreettista ja läsnä olevaa myös hyvinvointivaltio Suomessa.

Niinpä Lähde olisi helpottanut asemaansa myöntämällä niukkuuden koettelevan myös ja nimenomaan hyvinvointivaltioina pidettyjä teollisuusmaita eikä piirtämällä ensi töikseen vastakohta-asetelmaa entisten hyvinvointivaltioiden ja entisten kehitysmaiden välille. Länsimaiset hyvinvointivaltiot ovat henkihieverissä ja elävät yli varojensa samalla, kun maailman keskeinen pääomalähde on kehitysmaaksi virallisesti luokiteltava Kiina, ja Intian talous kasvaa kohisten.

Länsimaiden kurjistumisen syy ei ole tuhlailevana pidetty elämäntapa. Esimerkiksi EU tuottaa enää vain 14 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä yli puolen tullessa kehitysmaista. Taloudellisessa mielessä syynä hyvinvointivaltioiden illankoittoon ja jatkuvaan pulaan kaikesta on se, että kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeus on menetetty ja ylikansalliset yhtiöt pystyvät globaalin maailmantalouden vallitessa kilpailuttamaan kansallisvaltioiden veropolitiikan, mikä on johtanut valtiot verokilpailuun ja ennennäkemättömään velkaantumiseen.

Se, että ylikansalliset yhtiöt ovat hyödyntäneet myös kehittyviä valtioita, on tuonut niihin enemmän runsautta kuin tuotannontapaan tai riistoon perustuvaa niukkuutta, toisin kuin Lähde näkee.

Kepeähköjä keinoja ehtyvän maailman pelastamiseen

Kaikki ei tietenkään johdu vain ihmisten itsemääräämisoikeuden ja hyvinvoinnin katoamisesta ja kieroutumisesta globaalin talouden pyörteissä. Maailmassa vallitsee myös tosiasiallinen pula resursseista, ja Lähde käsitteleekin erityisesti öljyn, puhtaan veden, ravinnon ja viljelysmaan loppumista. Se, että energiavarat ehtyvät ja asuinhuoneiden lämpötiloja joudutaan pudottamaan aste asteelta niin, ettei lämmintä saa pian olla 12 astetta enempää, ei ole suinkaan Vihreän liiton keksintöä. Se ei ole myöskään seurausta pietistisestä, säästäväisyyttä korostavasta tinkimisen ja nuukuuden eetoksesta vaan reaktiota siihen tosiasiaan, että maailma on ehtymässä.

Lähde on monille filosofeille tyypilliseen tapaan antautunut analysoimaan myös resurssin, niukkuuden ja runsastumisen käsitteitä, ja hän pohtii markkinoihin, ihmisen kekseliäisyyteen, politiikkaan ja uusiin teknologioihin liittyviä mahdollisuuksia (vielä kerran) pelastaa maailma. Kyse on siis ”vaihtoehtoisten ajattelutapojen” kertailusta, vaikka kirjoittaja kieltääkin, että niukkuuden maailman politiikka olisi ”maailman pelastamista”. Parannuskeinoiksi hän tarjoaa kuitenkin vain ”eriarvoisuuden välttämistä” (s. 158) ja ”talouden ja politiikan suhteen murrosta” (s. 160), jotka ovat kovin epämääräisiä keinoja.

Lähteen havainnot ovat sinänsä paikkaansa pitäviä, mutta tärkeimpiin asioihin hänen teoksensa ei yllä puuttumaan. En tarkoita nyt vain sitä, että filosofisesti katsoen ahdingossa on ollut kyse naturalismista, josta jo Nietzsche kirjoitti, että ”darvinismista huokuu eräänlainen englantilaisen liikaväestön ummehtunut ilma, kuin hädässä ja ahtaudessa ahertavien pikkueläinten haju” (Iloinen tiede, ajatelma 349).

En tarkoita sitäkään, että Lähde olisi voinut pohtia paremmin teknologisen kulttuurin ja maailmantalouden metafyysistä perustaa. Tarkoitan vain, että jo pelkästään sillä immanentilla tasolla, jolla Lähde liikkuu, hän olisi voinut miettiä, mistä jatkuva materiaalinen ahdinko varsinaisesti johtuu.

Runsauden aikakauden lopuksi niukkuuden profeetta Lähde esittää vain sen vaatimuksen, että kulutuksen ja kasvun pitäisi vähentyä. Se ei kuitenkaan toteudu, jos kuluttajat eivät vähene, mutta tähän tosiasiaan Lähde varoo viittaamasta.

Heteroseksuaalisuus ja väestöräjähdys syinä niukkuuteen

Syynä lähes kaikkeen maailmassa vallitsevaan energiapulaan, elintarvikepulaan, aliravitsemukseen, saastumiseen, poliittisiin levottomuuksiin, sotiin, väkivaltaan, kaaokseen sekä pulaan demokratiasta ja ihmisoikeuksista on liiallinen väestönkasvu kehitysmaissa. Väestöräjähdys eli ihmislajin liiallinen runsastuminen koettelee koko maapalloa, ja se uhkaa myös niin sanottuja kehittyneitä länsimaita, joiden väestö vähenee sekä tosiasiallisesti että suhteellisesti.

Tästä Lähde ei kuitenkaan puhu mitään, vaikka se on koko ympäristöä koettelevan katastrofin pääasiallinen syy.

Ympäristöliikkeen piirissä on vältelty sanomasta tätä tosiasiaa ääneen kannatuksen menetyksen pelossa. On arveltu, että naturalismille rakentuva ympäristöliike menettää tukijoitaan, mikäli sen piirissä lausutaan ajatus, että tuhon tielle ihmiskunnan on johtanut sen ”luonnollisena” pidetty lisääntyminen. Tämän näkemyksen artikuloiminen on leimattu linkolalaiseksi fundamentalismiksi, ja sitä on pidetty ekofasismina myös ympäristöliikkeen sisällä.

Ihmiskunnan ei pitäisi kuitenkaan sulkea silmiään tosiasioilta, vaikka ne saattavat tuntua joistakin ihmisistä sietämättömiltä. Jo teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) kirjoitin, että lisääntymisintoiset heteroseksuaalit ovat eräänlaisia biologisia aseita. Maailmaa uhkaa heteroseksuaalinen lisääntymisstrategia, joka on maailman vaarallisin ekologinen, taloudellinen, turvallisuuspoliittinen ja kulttuurinen uhka sekä uhka hyvinvoinnille kaikkialla.

Poliittista korrektiutta vaaliva vihreä liike kuitenkin vaikenee näistä perussyistä taktisesti: pitääkseen kannatuksensa nuorten heteroparien piirissä. Vaikka puoluetta ovat suosineet myös monet seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset, Vihreä liitto nojaa pohjimmiltaan heteroseksuaaliseen arvomaailmaan edustaessaan naturalismia. Myös Pentti Linkola lausui taannoin, että jokainen yö, jota mies ei vietä naisen seurassa, on vastoin luonnon järjestystä. Niinpä hänen ja muiden kumisaapas- & risupartaideologien ekologinen ajattelu sisältää selvän ristiriidan.

Ilmastonmuutosta ja vedenpaisumusta ei saada aisoihin ilman perussyyn eli lisääntymisen tunnustamista ongelmaksi, ja siinä olisikin haastetta kaikille niukkuudesta kärsiville! Poliittisen korrektiuden tavoitteluun perustuvassa kansainvälisessä toimintaympäristössä on kuitenkin lähes mahdotonta saada ajetuksi hankkeita, jotka tunnustavat ekokatastrofin ja siihen liittyvien ongelmien syyksi väestöräjähdyksen. Asian myöntäminenhän merkitsisi, että länsimaiden pitäisi vaatia lisääntymisrajoituksia Aasian ja Afrikan maissa, mikä heittäisi länsimaiden niskaan hirmumyrskyäkin pahemman vastalauseiden aallon.

Eipä taida niukkuuden filosofeille jäädä täällä Suomessa muuta mahdollisuutta kuin pureskella kynsiään kivien ja kantojen alla. Oireellisesti Lähde kirjoittaakin (s. 11), että ”ei voi olla niukkuuden puoluetta”. Vahinko vain, että kyseinen toteamus ei ole ihmisten poliittisia motiiveja tiedostava terävä huomio, vaan se jää tahattomaksi epätoivon tunnustukseksi.

Arvioitu teos:

Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa. Tampere: Niin & Näin, 2013.

25. lokakuuta 2013

Kansallisvaltiot veroparatiisien syy? – Hegel vastaa


Suurituloiset, huumerikolliset, ase- ja ihmiskauppiaat sekä pääomatulojen nauttijat eivät ole suinkaan ainoita, jotka siirtävät varojaan veroparatiiseihin. Ylen Ulkolinja esitti TV1:ssä dokumentin, jossa kerrottiin, miten suuryritykset kierrättävät tulonsa usean valtion kautta ja välttyvät näin veroilta. Veronkiertoa harjoittavat muun muassa sellaiset hyvämaineisina pidetyt yritykset, kuten Apple ja Starbucks, joille tuotemerkin brändäys on ollut osa tuotteen valmistusta ja uuden toimintamallin kehitystä, esimerkiksi ihmisystävällisen tietotekniikan tuotantoa tai reilun kaupan kahvin tuomista kahviloihin.

Nämä ylikansalliset yritykset ovat ottaneet käyttöönsä uudet toimintamallit myös verosuunnittelussaan, kierrättäessään voittonsa veroparatiisien, kuten Dubain, Kyproksen ja muutamien mikrovaltioiden kautta. Myös EU-valtio Hollanti kantaa poikkeuksellisen alhaista veroa rojaltituloista, joten ylikansalliset firmat muuntavat tulonsa tekijänoikeus-, lisenssi- tai patenttimaksuiksi ja laskuttavat ne pöytälaatikoissa toimivien tytäryritystensä kautta rojaltituloina. Verosuunnittelussa yrityksiä avustavat suuret kansainväliset tilintarkastustoimistot, kuten KPMG ja Ernst & Young, joilla on konttorinsa veroparatiiseissa.

Veroparatiisien olemassaolon syynä pidetään tietenkin verohelvettejä, toisin sanoen länsimaisten hyvinvointivaltioiden liiallista verotusta. Ohjelmassa väitettiin, että kansallisvaltiot ovat syypäitä veroparatiisien olemassaoloon myös toista kautta. Toimittajien johtopäätös oli, että ylikansalliset yhtiöt ovat pystyneet käyttämään hyväkseen kansallisvaltioiden järjestelmää. Kun valtioilla on itsenäinen veropolitiikka, jokainen postimerkkivaltio pystyy houkuttelemaan suuria yrityksiä ja hyvätuloisia kunniakansalaisikseen ja keräämään minimaalista veroa paikallisille ruhtinaille.

Tosiasiassa ohjelman argumentaatio sisälsi pahan ajatusvirheen. Syy veroparatiisien kautta tapahtuvaan verojen kiertoon ei ole kansallisvaltioiden olemassaolo eikä niiden itsenäinen veropolitiikka. Todellinen syy on pääomien vapaa liikkuvuus, joka seuraa globalisaatiosta.

Veroparatiisejahan pystytään käyttämään hyväksi juuri siksi, että pääomien liikkeitä ei säännellä valtioiden rajoilla tarpeeksi. Todelliseksi syyksi paljastuu, että kansallisvaltiot eivät ole kyllin voimakkaita ja määrätietoisia pitääkseen yllä kansanvaltaista veropolitiikkaa.

Globalisaatio on tuottanut valtioiden rajoista ja kansallisvaltioista riippumattoman yleismaailmallisen talousjärjestelmän, joka leijuu kansallisvaltioiden yläpuolella omana todellisuudentasonaan ja jossa rikolliset ja suursijoittajat pyrkivät naamioitumaan, tekeytymään näkymättömiksi sekä peittämään jälkensä.

Olennaisena osana siihen kuuluu myös omistusta koskevien tietojen tekeminen salaisiksi. Esimerkiksi Suomessa tämä tapahtuu kokoomuksen ja Euroopan unionin ajamalla hallintarekisterijärjestelmän laajentamisella. Hallintarekisteri mahdollistaa osakeomistuksen kätkemisen anonymiteetin suojaan, ja Suomessa sitä voivat hyödyntää ulkomaalaiset omistajat.

Entä onko Suomessa aihetta kiittää alhaisista veroista, ja eikö veroparatiisien käyttäminen ole täysin perusteltu suojautumiskeino liialliselta verotukselta? On syytä muistaa, että mitä enemmän firmat kiertävät veroja, sitä ahtaammaksi valtioiden talous käy ja sitä enemmän tulo- ja kulutusveroja joudutaan korottamaan.

Suomessa ongelmana on, että yrityksiä verotetaan liian vähän, ja pääomatulojen saajien verohelpotukset maksatetaan lisäämällä kulutusveroja ja ansiotulojen verotusta. Perussuomalainen puolue onkin täysin oikeassa vaihtoehtobudjetissaan, jossa se torjuu kulutusverojen korottamisen ja esittää arvonlisäveron alentamista vastatoimena peruselinkustannusten kallistumiselle. Kulutusverot ovat tasaveron luonteisia ja kohtelevat suhteellisesti ankarimmin pienituloisia, mikä on johtanut negatiiviseen progressioon.

Länsimaiden finanssiahdinko johtuu suureksi osaksi globalisaatiosta ja siitä, että valtiot ovat ajautuneet verokilpailuun. Ne menettävät jatkuvasti yritysveroja, koska firmat siirtävät tuotantonsa sinne, missä verotus ja kustannustaso on alhaisin. Koska tynnyri vuotaa siitä, mistä lauta on matalin, EU-valtioilla ei ole enää itsenäistä veropolitiikkaa, vaan valtiot ovat kontallaan globalisaation ja kansainvälisten suuryritysten edessä.

Syynä veroparatiisien olemassaoloon ei ole kansallisvaltioiden suvereeni itsemääräämisoikeus vaan ylikansallisten toimintaehtojen sääntelemättömyys. Kansallisvaltioita voidaan edelleenkin pitää hegeliläisinä Järjen työvälineinä, jotka tekivät mahdollisiksi sen, että säädyt ja työväenluokka saattoivat löytää yhteisen edun ja päästiin hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen.

Globaalin totalitarismin syntyminen ei ollutkaan mahdollista vielä G. W. F. Hegelin (1770–1831) aikakaudella, vaan sen teki mahdolliseksi vasta teknologian kehitys, erityisesti reaaliaikainen tiedonvälitys ja pörssikauppa sekä Internet, joiden vuoksi osakkeilla käydään nykyään tietokoneohjattua sekuntikauppaa maailman ympäri.

Globalisaatio kasvoi kansallisvaltioiden yläpuolelle kuin sienirihmasto muodostaen omalakisen järjestelmän, jossa kosmopoliittiset kapitalistit hyödyntävät kansallisvaltioita anarkistisesti. Teistä lukijoista saattaa tuntua oudolta ajatella newyorkilaisia pankkiireita anarkisteina, mutta minä näen asian niin.

Vaikka modernin kansallisvaltioaatteen luojana tunnettu Hegel erottikin toisistaan kansalaisyhteiskunnan ja valtion sekä konkretisoi valtion kansalaisyhteiskunnan yläpuolelle, hän piti niitä toistensa täydentäjinä ja ehtoina Oikeusfilosofiassaan (Grundlinien der Philosophie des Rechts oder Naturrecht und Staatswissenschaft im Grundrisse, 1821).

Pelkkään kansalaisyhteiskuntaan nimittäin kuuluvat yksityiset markkinat, joilla vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Myönteistä siinä on ”näkymättömän käden” (eli ”järjen viekkauden”) vaikutus, eli vaikka jokainen ajaakin omaa etuaan, tällöin myös yhteinen hyvä kasvaa. Toisaalta ihmiset jakautuvat rikkaisiin ja köyhiin, ja syntyy noita anarkistisesti toimivia markkinavoimia, joita nykyiset EU-poliitikot palvovat korkeimpina jumalinaan. Juuri niiden vuoksi tarvitaan valtiosääntelijää, jollainen on siis tuo hyvinvointiyhteiskunnan takaava hegeliläinen kansallisvaltio.

Asian voi sanoa niin, että jos valtio otetaan pois, jäljelle jää pelkkä kansalaisyhteiskunta. Se puolestaan koostuu nykyisin omaa etuaan ajavista yksilöistä, jotka toimivat ylikansallisesti ja kosmopoliittisesti muodostaen eräänlaisen termiittilauman.

Veroparatiisien olemassaolo on loistava esimerkki sen osoittamiseksi, kuinka tärkeitä kansallisvaltiot ovat ja miten tärkeää on myös niiden yhteistoiminta omien toimintaehtojensa säilyttämiseksi.

Valtion tehtävä on edustaa yhteistä hyvää ja valistusfilosofista julkista järjenkäyttöä, ja se on res publica. Ironista on, että Euroopan unionin tarkoitus oli alun perin toimia tällaisena yhteisen edun edistäjänä, mutta nykyisin se toimii pelkästään ylikansallisten yritysten ja globalisaation asianajajana, joka on murentanut valtioiden varainhankinnan, hukuttanut yhteisen valuutan kautta kansallisvaltiot velkoihin, johtanut sosiaaliturvan heikennyksiin, tuhonnut hyvinvointivaltiot sekä hävittänyt kansalaisryhmien välisen luottamuksen ja tulevaisuudentoivon.

18. lokakuuta 2013

Rahakkaiden elämäkerrat taisteluna vallasta


Björn Wahlroos ja Ruotsin kuningas olivat metsällä ja näkivät pellonlaidassa tuntemattoman otuksen, jolloin Wahlroos kohotti aseensa ampuakseen.

”Älkää ampuko, minä en ole hirvi!”, huusi pellon laidassa oleva ihminen, jolloin Wahlroos ampui hänet kuoliaaksi.

Kuningas kysyi sitten Wahlroosilta: ”Miksi ammuit? Hänhän huusi ’Minä en ole hirvi!’”, jolloin Wahlroos vastasi:

”Ahaa, minä kuulin, että hän huusi: ’Minä olen hirvi!’”

Tätä tarinaa ei löytynyt Tuomo Pietiläisen ja työryhmän kirjoittamasta Wahlroos-elämäkerrasta, joten kyseessä täytyy olla kokonaan uusi aines. Rauhoitan kuitenkin lukijaa: en aio nyt arvioida kyseisen kirjan sisältöä. Totean teoksen ainoastaan paljastaneen, että mitään paljastettavaa ei ollut.

Kirja-arvioni tulisi joka tapauksessa liian myöhään ja vieläpä kahdella tavalla. Ensinnäkin siksi, että nykymaailmassa arvostelujen pitää ilmestyä jo ennen kuin teos ehtii myyntitiskeille. Sillä asia on niin, että sähköisen median nopeus on muuttanut myös ajattelemisen pelkäksi kirjallisuuden myynti- ja markkinointijärjestelmäksi, jossa kirjallisen teoksen tehtävänä on tukea henkilön omaa esillä oloa.

Toiseksi, varsinainen kirja-arvio olisi turha siksi, ettei arvioitava teos tosiaankaan sisältänyt mitään sellaista, mitä taloushistorian tuntijat eivät tietäisi vanhasta muististaan. Tässäkin ilmiössä kiintoisampaa on ilmiö itse kuin sen päähenkilö tai yksikään osapuoli. – Mihin siis elämäkertoja tarvitaan? Kuinka ne vaikuttavat ja mihin? Kuka niistä hyötyy ja kuka ei? Kenelle voi olla haittaa vai onko kenellekään? Kuka saa sanoa, mitä saa sanoa, minkä verran ja mitä se kaikki maksaa? Kuka sanoo viimeisen sanan?

Kiiltokuvamaista historiaa

Suomessa on julkaistu viime vuosina useita varakkaiden yritysjohtajien elämäkertoja. Antti Piiposta ilmestyi jokin aika sitten elämäkerta, samoin Pekka Herlinistä, ja Jorma Ollilan elämäkerta tuli painosta tällä viikolla. Minä näen Roope-sedän, Kroisos Pennosen ja Kulta-Into Piin käyvän taistelua Ankkalinnan hallinnasta.

Toisin kuin Wahlroosin, Jorma Ollilan elämäkerta on puettu minä-muotoon, eli se muistuttaa omaelämäkertaa, vaikka haamukirjoittajana onkin toiminut Suomen Kuvalehden taloustoimittajana ja julkisuudenhallinnan konsulttina mainetta niittänyt Harri Saukkomaa. Avasin teoksen odottaen, toisiko se valoa Ollilan veroparatiisijupakkaan. – Ei tuonut. Elämäkerta päättyy jo ennen näitä tapahtumia ja Nokian myyntiä, eli maineenhallinta on onnistunut varsin hyvin.

Myös tätä ammattitoimittajan kokoonpanemaa teosta leimaa tietty likilaskuisuus, joka johtuu käsittelyn esittelevyydestä ja itsereflektion vähyydestä. Kirjan puolivälin kohdalla puhutaan vasta Ollilan urasta Citibankissa, Nokian 1980-luvun lopun kriisistä, kulutuselektroniikan pois sahaamisesta ja Ollilan noususta yrityksen johtoon, mihin ajoittui myös keskittyminen matkapuhelintuotantoon. Vasta aivan lopussa päädytään noin vuoteen 2007, jolloin Nokian menestys katkesi ja Apple lanseerasi iPhonensa. Ollila irtautui yrityksestä ja etsi tilalleen Stephen Elopin, jota pidettiin Ollilan valintana mutta joka teoksen mukaan oli vasta hänen toissijainen kandidaattinsa seuraajakseen. Olli-Pekka Kallasvuo ja Anssi Vanjoki ajettiin katkerina sivuun.

Teoksen loppupuolella Ollila puolustautuu viittaamalla amerikkalaisten yrityskonsulttien huomioon, jonka mukaan 30 prosenttia rekrytointipäätöksistä osoittautuu joka tapauksissa huonoiksi. Ollila on tavallaan oikeassa luodessaan itsestään kuvaa johtajana, joka teki mahdottoman mahdolliseksi. Nokian nousuun maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi viittaa myös kirjan nimi Mahdoton menestys. Ollilan kypsyyttä johtajana ja ihmisenä kuvaa hänen asenteensa, jonka mukaisesti hän on tottunut siihen, että johtaja saa aina sekä kaikki kiitokset että kaikki haukut.

Se, että Wahlroosista kertova elämäkerta ei sisältänyt tunnustuksia eikä paljastuksia, on ymmärrettävää, sillä teos perustuu ulkoisten havaitsijoiden tutkimuksiin, ja kritiikin lausumista vältellään pelosta. Mutta Ollilan omaelämäkerralliselta teokselta olisin odottanut enemmän tunteiden osoittamista. Olisi nyt edes haukkunut jonkun, kun voi! Siihen, miksi näin ei ole tehty, on luonnolliset syynsä.

Elämäkerrat maineenhallinnan välineinä

Bisnesmiesten elämäkerrat eivät nimittäin koskaan ole viattomia eivätkä puolueettomia – eivät jossakin tiedottamis-, viihdyttämis- tai ”informaationsäilyttämistarkoituksessa” julkaistuja. Eivät! Vaan ne on kirjoitettu ja julkaistu juuri siinä maineenhallinnan pyrkimyksessä ja valtapoliittisessa tarkoituksessa sekä prosessissa, jossa käydään kamppailua elintilasta; näissä tapauksissa taloudellisesta vaikutusvallasta.

Juuri siksi monille talouden vallankäyttäjille on suorastaan välttämätöntä, että heistä on olemassa elämäkertoja, auktorisoituja tai auktorisoimattomia, yhtä kaikki, sillä molemmat voivat palvella tarkoitustaan hyvin. On nimittäin huomattu, että myös persoona on osa taloudellista vaikutusvaltaa.

Esimerkiksi Björn Wahlroosista on hehkutettu, kuinka nero hän on. Häntä on suorastaan syleilty ja suudeltu julkisessa sanassa, ja hänestä on tehty enkeli, jolla on lumivalkoiset siivet mutta hiilihanko kädessään. Ja kaikki tämä, vaikka jo Ismo Alanko lauloi kasinovuosien päätteeksi, että ”älä usko marsuihin, maireisiin omahyväisiin”!

Ei siis ole paljoa väliä, onko elämäkerta auktorisoitu (eli kohdehenkilön hyväksymä) vai auktorisoimaton, sillä molemmissa voi olla valheita, aivan niin kuin omaelämäkerroissakin, joita ei koskaan pidetä täysin luotettavina, paitsi tietyssä mielessä. Jo Raymond Chandler kirjoitti, että historiaa voi aina vääristellä mutta omaelämäkertansa kirjoittaja paljastaa itsensä aina.

Niinpä totuus on tässä sodassa vähämerkityksinen asia. Kuka onkaan, missään yhteydessä, kiinnostunut tosiasioista, sillä ne ovat jo kaikkien tiedossa? Mutta huhut, juorut sekä omaksi eduksi tai muiden haitaksi esitetyt tulkinnat tuovat usein esille sellaista uutta, josta aina löytyy jotain mielenkiintoista!

Tarina on rahaa

Ollilan ja Wahlroosin kaltaisilla paroneilla on jo niin paljon rahaa, että he eivät ole kiinnostuneita varallisuutensa lisäämisestä vaan vallasta ja poliittisesta vaikuttamisesta sinänsä. Monet superrikkaat ovatkin viime aikoina aktivoituneet poliittisesti ja asettuneet näytteille julkisesti, mistä kertovat esimerkiksi Ollilan presidenttiyshaave, Wahlroosin libertarismia ja anarkokapitalismia edustava teos Markkinat ja demokratia (2012), jossa kritisoidaan kansanvaltaa (arvioni tässä), sekä Hjallis Harkimon ryhtyminen televisiojuontajaksi.

Monet varakkaat pyrkivät nykyisin tekemisiin poliittisen eliitin kanssa, mistä kuvaa antavat Wahlroosin Ruotsin kuninkaalle ja Suomen taloudelliselle sekä poliittiselle kermalle kartanossaan järjestämät pidot. Niiden istumajärjestyksestä Pietiläinen on vaivautunut piirtämään oikein kartan tavoittamatta kuitenkaan sitä filosofista ja sosiologista tosiasiaa, että rahakkaiden johtajien ja poliittisen eliitin, niin pankkiirien, ministerien kuin ay-johtajienkin, vispilänkaupassa ja lasien kilistelyssä on kyse hegemonisesta vallasta: taloudellisen ja ideologisen vallan yhteen kytkemisestä.

Kiiltokuvakirjojen olemassaolo on osa tätä prosessia, joka liittyy lisäksi persoonan luomiseen. Elämäkerran olemassaolo alkaa olla jo jokaisen vaikuttajan elinehto, sillä henkilökohtaiset ominaisuudet ovat selvää valuuttaa liike-elämässä. Uskomuksen tai juorun lähdettyä liikkeelle sillä on taipumus vahvistaa itseään, jolloin ihmisestä aletaan uskoa, että hän todella on sellainen kuin sanotaan.

Kun Björn Wahlroosista tai Jorma Ollilasta kerrotaan hänen olevan älykäs, juonitteleva, peluri, voittamisesta nauttiva tai onnistuja, häntä aletaan pitää sellaisena. Näin on, vaikka hänellä olisi vain ollut hyvää tuuria toisin kuin monilla muilla yhtä älykkäillä ja nerokkailla. Yleisöt ja lukijat joutuvat joukkoharhan valtaan ja tulevat itse osallistuneiksi pyhimyskultin rakentamiseen.

Itse uskon, että esimerkiksi Björn Wahlroosin omaisuuden luomisessa on julkisuuskuvalla ollut ratkaisevan tärkeä merkitys. Juuri maineensa vuoksi häntä pelätään, ja pelko on samaa kuin kunnioitus ja alistuminen. Tämä näkyy siinä, että hänen kilpailijansa eivät uskalla Wahlroosin nähdessään poistaa varmistinta revolveristaan vaan tarkistavat, ettei se ole auki, ja mikäli se on, he laittavat sen nopeasti kiinni.

Voin siis kiteyttää edellä lausumani seuraavaan postmarxilaiseen kaavaan:

Maine = rahaa, raha = neroutta, nerous = lisää mainetta.

Tällä tavoin perustetaan itseään vahvistava myönteisen julkisuuden kierre. Pietiläisen ja hänen työryhmänsä Wahlroos-kirjassa heikointa on se, että vaikka he katsovatkin olevansa jonkinlaisia julkisuuden ammattitutkijoita, koko porukasta ei ole löytynyt ajatustakaan sen pohtimiseen, mitä he itse oikein tekevät. He ovat vain uppoutuneet aiheeseensa kaulaansa myöten ja puurtaneet työmuurahaisina isäntänsä iloksi samalla kun Nalle Wahlroos on istunut Armfeltin työpöytänsä ääressä laskien, paljonko lisäarvoa odotettavissa oleva julkisuus tuo hänelle euroina ja sentteinä.

Apinat pörssimeklareina

Tieteellisesti sanoen Tuomo Pietiläinen ja työryhmä ovat syyllistyneet ajatusvirheeseen, nimittäin lopputulosharhaan (engl. outcome bias), josta käytetään myös nimitystä historioitsijan erehdys. Sen mukaisesti ratkaisua arvioidaan lopputuloksen perusteella eikä päätöksentekoprosessin perusteella.

Sama pätee myös moniin muihin elämäkertoihin, melkein kaikkiin. Henkilöä arvioidaan sen perusteella, mitä hänestä on tullut. Samanaikaisesti peitetään näkyvistä, että (1) useimmista samanlaisissa oloissa toimineista, yhtä älykkäistä ja toimeliaista ihmisistä ei ole tullut rikkaita ja menestyviä vaan tavallisia köyhiä ja hävinneitä. Toiseksi (2) väitetään, että lopputulos on seurausta terävistä valinnoista, vaikka sekään ei pidä välttämättä paikkaansa.

Talous on niin monimutkainen syiden ja seurausten verkko, että älykkyydellä ei ole paljoakaan merkitystä huippumenestyksen saavuttamisessa, vaan suurempi osuus lankeaa lopultakin vain hyvälle tuurille ja sille, että on oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Lähestyn asiaa esimerkin kautta. Ajatellaanpa, että koko maailman omaisuus jaetaan maailman kaikille apinoille pörssiosakkeina tasan ja kaikista apinoista tehdään pankkiireita. Sitten nämä pankkiirit aloittavat kaupankäynnin pörssissä. Kuluu tunti, niin puolet maailman apinoista on hävinnyt kaiken, ja toinen puoli omistaa maailman kaiken varallisuuden. Toisen tunnin kuluttua puolet jäljelle jääneistä apinoista omistaa kaiken, ja toinen puoli putoaa taas rutiköyhänä pörssistä pois. Seuraavana päivänä noin tuhat pankkiiria omistaa kaiken, ja loput maailman apinoista on rutiköyhiä. Muutaman vuoden kuluttua jäljellä on enää kaksi pelaajaa, joista toisen pudottua pois yksi omistaa kaiken.

Sitten tulee hänen elämäkertansa kirjoittaja, joka sanoo, että tämä yksilö on nero, koska hän pesi kaikki muut. Todellisuudessa päättely voisi päteä tiettyyn rajaan asti, esimerkiksi siihen, jossa tuhat yksilöä omistaa vielä jotakin. Kaiken todennäköisyyden mukaan heidän täytyy olla muita älykkäämpiä, sillä he ovat muihin nähden ylivertaisia, ja otos on riittävän suuri kuvaamaan älykkäiden ryhmää.

Mutta siitä eteenpäin rikastuminen ja köyhtyminen ovat sattuman satoa. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että muiden kuin ennustettavien ja rationaalisesti hallittavien tekijöiden merkitys kasvaa paljon suuremmaksi kuin pörssidiilerien oman kyvykkyyden merkitys.

Kuka kaivoi kultaa Klondykessa?

Jos nyt esimerkiksi Björn Wahlroosia sanotaan talousneroksi sillä perusteella, että hän on tehnyt paljon hyviä kauppoja, voimme enintään todeta, että hän on käyttänyt eteensä avautuneet tilaisuudet johdonmukaisesti hyväkseen. Mikäli hän ei olisi niin tehnyt, sanottaisiin, että hän on 1990-luvun lamaluuseri.

Kehnoa ja harhoja synnyttävää menestyneiden elämäkerroissa on juuri se, että niissä ei myönnetä itsestä riippumattomia syytekijöitä, vaan menestys selitetään jälkikäteen päähenkilön ansioksi. Ne siis glorifioivat yksilöiden ponnistuksia, vaikka kaikki tietävät, että minkään yrityksen menestys ei ole koskaan kenenkään yksilön harteilla, vaan se koostuu nimenomaan yhteistoiminnan onnistumisesta. Niinpä jokainen elämäkerroissa ylistetty talousnero onkin paljon enemmän Hannu Hanhen arkkityyppinen esiintymä kuin se ahkera, tunnollinen ja säästeliäs Roope-setä, joka kaivoi kultaa Klondykessa.

Todettakoon, ettei tarkoitukseni ole ollut käsitellä Björn Wahlroosia henkilökohtaisesti, vaan pikemminkin arvioida sitä tapaa, jolla hänestä on kirjoitettu ja jonka mukaisesti häntä on arvioitu julkisuudessa. Yliopistot ovat aina olleet täynnä protestoivia opiskelijoita, jotka ovat täsmälleen yhtä lahjakkaita, ahkeria, tunnollisia ja työteliäitä ja joista jokuset selviävät paremmille päiville, toiset eivät. Syyt tai ansiot eivät ole välttämättä heidän itsensä.

Myös Pietiläisen kirja todistaa siitä, miten Wahlroos syntyi hyvävointiseen virkamiesperheeseen ja kouluttautui Hankenilla. Nuorena myönnetty professuuri (joka on aina onnenkantamoinen sattuessaan vapautumaan juuri oikealla hetkellä) auttoi hänet akateemiselle uralle ja lisäsi hänen todesta otettavuuttaan myös liike-elämässä. Myönteinen ja itseään vahvistava mainekierre oli valmis, ja sitä julkisuutta myös Pietiläisen elämäkerta vahvistaa. Kun Björn Wahlroos nyt menee kirjakauppaan, hän voi tuntea astuvansa Versailles’n peilisaliin, sillä häntä tervehtivät kahdelta seinältä hänen omat kuvansa, jotka löytyvät sekä elämäkerrasta että hänen oman kirjansa kannesta.

Journalismin epäkriittisyys

Olen edellä analysoinut, miten Wahlroosin, Ollilan ja monien muiden suurta taloudellista valtaa käyttävien henkilöiden elämäkerrat toimivat julkisuudessa, ja mikä voi olla niiden sosiodynaaminen funktio. Entä miksi ne on kirjoitettu ja julkaistu? Asiaa voidaan lähestyä ensinnäkin kirjoittajien näkökulmasta.

Sen ymmärrän, miksi Ollilan elämäkerran kirjoittaja on Tekir-nimisen viestintätoimiston pomo, mutta ei taida myöskään olla ihan sattumaa, että Wahlroos-elämäkerran päätekijä on Helsingin Sanomien palkittu toimittaja, joka vain esiintyi Tampereen yliopiston professorina (eikä siis ainakaan sikäli edusta Hemánuksen ja Nordenstrengin koulua, joka tunnettiin aikoinaan Hämeen punaisena napana). Tämä ehkä selittää myös teoksen Janus-kasvoisen aseman, joka vastaa toki varsin hyvin myös puheena olevan päähenkilön omaa roolia.

Siinä, missä Ollilan autobiografia pohjustaa ansiokasta pyhimyslegendaa, Pietiläisen Wahlroos-kirjasta tuli sovinnainen paketti päänsilitystä ja tökkäilyjä vanhoilla kaupunkitarinoilla. ”Meidän Stallareiden” (kuten Leif Salménin, Erkki Tuomiojan jne.) hassut ristiriidat porvarillisen elämäntavan ja sosialististen haaveiden roolikasautumissa on nähty monta kertaa ennenkin, ja siksi kommunististen ihanteiden ja markkinatalouteen havahtumisen jännite voi kertoa vain ”ihmisyyden syvimmästä perusristiriidasta” samalla herkkyydellä kuin lapsen saaminen tai se, miksi kaikki vielä pilaantumattomat ihmiset varoittavat toisiaan: ”Älä koskaan luota yli kolmekymppisiin!”

Haluan vain sanoa, että liian usein ammattitoimittajien kirjoittamista elämäkerroista puuttuu kriittinen ja reflektiivinen ote omaan toimintaan, siis tietty journalistinen kyky ottaa etäisyyttä sekä aiheeseen että omaan työhön. En toki väitä, että elämäkerturina toimimisen pitäisi olla tuhmaa, mutta en myöskään vaadi sen olevan tarpeettoman kilttiä, sillä taloudellisen vallankäytön ei pitäisi jäädä arvostelun ulkopuolelle vain pelon vuoksi.

Jo Machiavelli sanoi, että jos aikoo loukata jotakuta, on se tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta. Kosto puolestaan on Marcel Maussin Essai sur le Don -teoksen mukaan samanlainen asia kuin lahja, eli tavallaan sen käänteispuoli, johon liittyy sosiaalisen siteen perustava ylijäämä, osa, joka pidetään vastaisen varalta tilillä.

Niinpä monet köyhät pulliaiset pelkäävät arvostella kaikkia rahakkaita ihmisiä lähinnä siitä syystä, että he olettavat joutuvansa suoraa päätä oikeuteen. Tosiasiassa he eivät joudu, sillä jos he olisivat joutuakseen, he olisivat siellä jo. Mutta monien mieltä ehkä kalvaa edelleen se kauhea tosiasia, että vasta 1800-luvulla eli varsin kauan sitten (mutta ihmisen lajinkehityksen huomioon ottaen erittäin myöhään) aatelinen hävisi ensi kertaa oikeudessa ei-aateliselle aatteelliselle. Myös nykyisin jokaisella kansalaisella on oikeutta enintään niin paljon kuin hänellä on varaa ostaa, ja juuri siksi elämäkertojen kirjoittaminen onkin niin kilttiä.

Miksi varakkaiden elämä kiinnostaa?

Entä miltä tilanne näyttää kirjan kustannus- ja myyntiportaan sekä lukijoiden kannalta? ”Onnistuneimpina” pidetyt elämäkertakirjat vedetään myyntipöydiltä asiakkaiden toimesta, kun taas ”epäonnistuneimmat” vedetään myynnistä kustantajien ja kauppiaiden toimesta. Esimerkiksi tyttö Suomalaisesta kertoi minulle kaksi päivää Wahlroos-elämäkerran ilmestymisen jälkeen, että ensimmäinen painos on jo loppunut ja jäljellä ovat vain rippeet. Myös Ollilaa on nyt kadonnut kevyt kuormalavallinen kirjakaupan ovenpielestä. Nämä siis onnistuivat.

Wahlroos-kirja on kustantajansa menestyneimpiä, ja se osoittaa, että päähenkilön taikasormi muuttaa kullaksi kaiken, mihin se koskaan osuu. Kirjan julkaisi pamfleteistaan tunnettu Into Kustannus, ja siksi siltä sopi odottaa jotain muutakin kuin ihastelevaa otetta (joka ropisee myös päähenkilön laariin aivan niin kuin itse liiketoimetkin). Ehkä kustannusyhtiö on oppinut jotakin Wahlroosilta.

Tietystä näkökulmasta on toki ymmärrettävää, että nyky-Suomessa, jossa jokaista hyvin rahakasta kohti on noin 50 000 hyvin köyhää, monet ihmiset suhtautuvat varakkuuteen – eivät vain uteliaan kiinnostuneesti ja tavoittelevasti – vaan myös palvovasti. Monien tekee kai mieli itsekin vaurastua, ja he pyrkivät siihen etsimällä neuvoa rahoissaan olevien elämäkerroista.

Tämä on kuitenkin täysin väärä metodi. Rikkaaksi ei voi tulla rikastumisesta lukemalla, niin kuin ei uimaankaan opi lukemalla uintia käsitteleviä kirjoja.

Varakkuudessa ei sinänsä ole edes mitään kiintoisaa. Ainakaan minun mielestäni omaisuus ei millään tavoin lisää kenenkään henkilön kiinnostavuutta tai julkisuusarvoa. Ajatellaanpa, millä tavoin esimerkiksi sinuun vaikuttaisi tieto, että tässä on Kalle, joka omistaa koko Helsingin. – Entä sitten? Helsinkihän olisi paikoillaan myös Kallesta riippumatta. Helsinki ei tuo kiinnostavuutta Kalleen eikä Kallen omistussuhde lisäarvoa Helsinkiin. Omistaminen ja varallisuus ovat ihmisen persoonan kannalta erittäin vähäarvoisia asioita.

Niinpä on pääteltävä, että ihmiset lukevat äveriäiden elämäkertoja vain tullakseen itse äveriäiksi ja selvittääkseen vaurastumisen salaisuuden, minkä jo edellä totesin toivottomaksi yritykseksi kirjoja kahlaamalla.

Oma näkemykseni on, että menestyminen on loppujenkin lopuksi kovin kohtalomainen asia. Toiset ihmiset ovat peruspositiivisia luonteita, joiden luokse raha tulee pyytämättä, kun taas toisia taloudellinen ja aineellinen menestys pakenee. Ihmiset itse eivät juuri mitään asialle voi. Rahakkaaksi synnytään siis muutoinkin kuin vain varakkaaseen sukuun pullahtamalla.

Mikäli itse päättäisin rikastua, tekisin sen luultavasti vain siksi, että rikastuminen on hauskaa. Minusta se ei ole. Ja siksi en olekaan kovin rahoissani. Jotkut tosin väittävät, että se, jolla on taskussaan kympin seteli ja tietää mitä sillä tekee, esimerkiksi ostaa karkkia tai kortsuja hauskanpitoa varten, on rikkaampi kuin se, jolla on sijoituspulmanaan kokonainen miljoona ja ahdistus sen hukkaamisesta.

Todellista rikkautta on omasta mielestäni esimerkiksi filosofia, joka lisääntyy jakamalla, kun taas materiaalisen omaisuuden haltijat ovat oikeastaan vain varallisuutensa huoltajia: mammonansa talkkareita.

Kertaan elämää, kun kerta on elämä!

Psykologisesti arvioiden raha artikuloi narsismia aivan niin kuin elämäkertojen olemassaolokin. Elämäkerroissa yhdistyy siis kaksi elintärkeää asiaa. Elämäkerta ei välttämättä ole kuvankiillotusta eikä kostojuoni, vaan sen tarkoituksena voi olla myös totuuden sanominen.

Mistä sitten tiedän kaiken tämän? Siitä, että olen itsekin kirjoittanut elämäkerran, nimittäin omaelämäkertani, johon tuli kovat kannet ja 500 sivua. Se on samalla akateeminen aikalaishistoria, ja teoksen sivuilla kerrotaan, paitsi minusta, myös tiedepoliittisista vastustajistani sekä runsaista vastoinkäymisistäni. Kirjan nimi on Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä.

Luotettavuudeltaan se on juuri niin hyvä kuin omaelämäkerta voi parhaimmillaan olla. Kirjoitin sen täsmälleen samasta syystä kuin monista miljonääreistä julkaistaan elämäkertoja, toisin sanoen osallistuakseni kamppailuun henkisestä pääomasta ja toimintatilasta, tehdäkseni tiliä ja kertoakseni totuuden. En halunnut olla uhri ja tulla ymmärretyksi väärin. Kirja kertoo toivoakseni paljon myös siitä, mitä filosofia sinänsä on. Wahlroosin ja Ollilan kaltaisilla finanssifiksuilla motiivit ovat tosin täysin toisenlaiset kuin meillä henkisten rikkauksien omistajilla ja filosofisten pääomien haltijoilla.

Sen voin joka tapauksessa sanoa, että mikäli joku lukijoista aikoo julkaista elämäkerran tai omaelämäkerran, se on syytä tehdä ajoissa. Tähän puolestaan on kaksi syytä. Ensinnäkin voi pelastaa jäljellä olevan elämänsä, sillä elämäkerta ei ole kertaelämä. Ja toiseksi: mikäli ei tartu kynään ja laske sitä ajoissa, saattaa olla, että ilmestymisen ajankohtaa ei lainkaan tule.

Lopuksi kasku Jorma Ollilasta Helsingin yliopistolla:

– Miksi Shellin puheenjohtaja Jorma Ollila käy Helsingin yliopiston hallituksen kokouksissa?

– Hän on löytänyt sieltä runsain mitoin fossiilisia polttoaineita!


Kirjallisuus

Hankamäki, Jukka, Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä. Norderstedt: Books on Demand GmbH, 2009.
Machiavelli, Niccolò, Ruhtinas. Suom. O. A. Kallio, alkut. Il principe, 1532. Hämeenlinna: Karisto, 1997.
Mauss, Marcel, Essai sur le don – Forme et raison le l’échange dans les sociétés . Orig. 1925. Quebec: L’université du Quebec, 2002.
Ollila, Jorma ja Harri Saukkomaa, Mahdoton menestys – Kasvun paikkana Nokia. Helsinki: Otava, 2013.
Pietiläinen, Tuomo et al., Wahlroos – Epävirallinen elämäkerta. Helsinki: Into Kustannus, 2013.
Simon, John, Koneen Ruhtinas – Pekka Herlinin elämä. Helsinki: Otava, 2009.
Sunila, Pirjo, Antti Piippo – Liian suuri Suomelle. Helsinki: Otava, 2008.
Wahlroos, Björn, Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön diktatuurille. Helsinki: Otava, 2012.


13. lokakuuta 2013

Heidi Hautalan potkut signaali itäherkkyydestä


Heidi Hautalan eropotkut kehitysministerin virasta tulivat väärään aikaan ja väärällä perusteella, vaikka ne sinänsä oikein olivatkin. Jo veronkiertojupakan olisi pitänyt riittää irtisanomiseen.

Sitä paitsi Jyrki Katainen oli väärä henkilö jakelemaan lähtöpasseja, sillä hänellä on oma lehmä ojassa Pekka Himasen lahjontajupakassa. Minun mielestäni on suurempi pahe livauttaa kuusisataa tuhatta valtion kassasta suosikkifilosofilleen kuin omistajaohjata ekologisesti kyseenalaista öljynporaustoimintaa Pohjanmerellä, kuten Hautala.

Aitoa arvovalintavaikuttamista

Lehtitietojen mukaan Hautala laittoi alaisensa patistelemaan Arctia Shippingin johtoa vetämään takaisin rikosilmoituksensa, jonka se oli tehnyt Greenpeace-aktivistien vallattua jäänmurtajia Helsingissä maaliskuussa 2012. Arctia Shipping on valtion kokonaan omistama yhtiö, joka hallinnoi Katajanokan laiturissa kesäisin lepäileviä murtajia, lukuun ottamatta kaapelinlaskussa ja muissa kesätöissä olevia aluksia sekä sitä kokonaan uutta laivaa, jonka Hautala yhdessä Merja Kyllösen kanssa junaili liikenneviraston alaisuuteen.

Greenpeacen tempauksessa itsessään ei ollut mitään uutta. Se oli tavanomainen mielenilmaus, joita silloin tällöin näkee. Mitään ei mennyt sen vuoksi rikki, ja Urhot, Otsot, Sisut ja Kontiot ovat edelleen satama-altaassa paikoillaan.

Myös ministerin puuttuminen peliin kertoi sekin vain keskustelun tarpeellisuudesta, siitä, että kansalaismielipiteiden toivotaan välittyvän valtion yrityksiin. Asiaa ei pahenna edes Hautalan huono muisti.

On kenties totta, että ministeri tai hänen edustajansa ei saisi ripittää valtion omistamia firmoja, sillä niillä on omakin johto. Mutta kaikissa yrityksissä on asioita, joissa omistaja on niin sanotusti aktiivinen ja puuttuu operatiivisen johdon toimiin osakkaan tai hallituksen jäsenen tuolilta.

Joskus siitä voi olla jopa hyötyä. Eivätkö muka kokoomuslaiset ole kaulaansa myöten erilaisten firmojen kytköksissä, tai keskusta maatalouden ja poliittinen vasemmisto ay-liikkeen? Tietoa, mielipiteitä ja hyviä neuvoja vaihdetaan puolin ja toisin, ja puhelinlangat laulavat. Esimerkiksi Kemijärven sellutehtaan lakkautuksen yhteydessä valtio-omistajan suorastaan toivottiin puuttuvan peliin, vaikka omistajaohjausta säätelevä laki sen kieltääkin.

Se, että ministeri piipitti ekologisesti soveliaasta menettelystä merikarhujen korviin oli pelkkä imaginaarinen yksityiskohta, jota ei pahenna edes asiaan liittyvä salaaminen ja valehtelu. Nehän ovat politiikan ja liike-elämän välttämättömiä työvälineitä, aivan niin kuin unohtaminen on poliittisen järjestelmän toimintaehto.

Tahdonko siis puolustaa Hautalaa? En. Missä sitten on asian pihvi?

Greenpeace ei ole nyt hallituskelpoinen

Tosiasiassa Hautalan erottaminen kertoi itäherkkyydestä. Iltalehden esille nostama jupakka, jossa Hautala antautui puolustamaan Greenpeacen taannoista valtausta, oli ulkopoliittisesti aivan liian arka asia aikana, jolloin Greenpeacen aktivisteja pidetään vangittuina ja syytteessä Venäjällä. Kyseessä olivat tietenkin eri aktivistit, mutta järjestö on yhtä kaikki sama.

Kun otetaan huomioon sekin, että Hautala on naimisissa venäläissyntyisen elokuvaohjaajan kanssa, hänen suhteensa Venäjään on ikään kuin ”liian läheinen”. Tilannetta pahentaa, että everstin tytär Hautala on kritisoinut kärkevästi Johan Bäckmania ja hänen nashejaan, ja hän oli perustamassa myös Suomalais-venäläistä kansalaisfoorumia, johon vaikutti keskeisesti Anna Politkovskajan murha. Jo Paavo Lipponen varoitti Hautalaa, ettei venäläisille pitäisi luennoida ihmisoikeuksista.

Veronkiertojupakka ei riittänyt erottamiseen, mutta sinänsä merkityksetön valtionyhtiön ripitys riitti. Stevie Wonderkin näkee, että Heidi Hautala on ministeri, joka ei nauti Kremlin luottamusta Suomen ja nyky-Neuvostoliiton suhteissa.

Hautala pantiin siis eroamaan, sillä Suomen hallitukseen ei voi kuulua ministeri, joka osoittaa sympatiaa Venäjällä pannaan huudettua järjestöä kohtaan. Näin Suomi menettelee pelosta, sillä öljyä ja maakaasua tulee Suomeen putkea pitkin Venäjältä enemmän kuin poraamalla Pohjanmereltä. Venäjän sensuurilakien vallitessa Hautalan olisi kaiketi pitänyt myötäillä syytteiden lukemista Greenpeacen ympäristöaktivisteille ollakseen ulkopoliittisesti luotettava.

Vuoden mokaaja

Tämä ei suinkaan tarkoita, että olisin Hautalan kanssa samaa mieltä politiikan sisällöistä tai että puolustaisin hänen sluibailuaan. Mutta pidän tärkeänä, että ministeri voi puuttua valtion yritysten asioihin poliittisen vallan edustajana.

Kannanottoni ei merkitse sitäkään, ettei Hautala olisi vuoden mokaaja. Kyllä hän on. Hän ei nimittäin hallitse keinoja.

Toisaalta kenenkään ei tarvitse olla huolissaan Hautalan puolesta. Erotettiinhan Suvi Lindénkin Lipposen toisen hallituksen kulttuuriministerin virasta, mutta se ei estänyt häntä palaamasta Vanhasen toiseen hallitukseen viestintäministeriksi, jolloin hän sai taas paljon kritiikkiä osakseen. Kukapa tapauksia ei voisi muistaa? Ensimmäisellä kerralla kyse oli oman firmansa tukemisesta valtion varoilla, toisessa sananvapauden syömisestä ja viestintäsalaisuuden murentamisesta. Luultavasti kansa äänestää Hautalan takaisin Brysseliin.

Tahdon vain sanoa, että ammattipoliitikot ovat niin hyvin suojassa puoluekoneistojensa bunkkereissa, että he tulevat kaikesta läpi vain pienin naarmuin, ja yleensä he nousevat vieteriukkojen tavoin takaisin valtaan. Myös media tukee valtansa vakiinnuttaneita poliitikkoja siksi, että vallan jatkuvuus takaa politiikan ennustettavuuden ja yhteiskuntarauhan. Asioiden kaunistelu on osa tiedotusvälineiden kantamaa yhteiskuntavastuuta.

Hautalan Venäjä-kriittisyys haudattiin

Helsingin Sanomat ehtikin jo vähätellä Hautalan edesottamuksia lavastamalla hänestä pelkän unohtelijan ja siteeraamalla tueksi paria feministinä tunnettua viestintätutkijaa, jotka hyvin todennäköisesti ovat myös Heidi Hautalan äänestäjiä. Heidän mukaansa ”väärän tiedon antaminen ei aina kaada ministeriä”.

Minun mielestäni sellaista asiaa kuin ”väärä tieto” ei ole olemassakaan, vaan on vain joko tietoa tai luuloa, totuuksia tai valeita. Ilta-Sanomat puolestaan luonnehti painostusta, jolla Hautala patisteli Arctia Shippingiä, pelkäksi ”infomöhläykseksi”, ja Hesarin kolumnistin mielestä kyse oli ainoastaan siitä, että ”vallanhaluinen hippi ärsyttää”.

Tyylikästä on selitysten lennokkuus, mutta kaiken aitouden hinnalla. Se, että Hautala väläytti värejä nimenomaan venäläisviranomaisten hampaissa olevan järjestön puolesta, haudattiin Suomen mediassa näkyvästi. Kiitän siis Hautalaa kansalaisrohkeudesta, vaikka ja koska kyse ei ollut vain öljynporausta koskevasta ”Dallasista”, tekstiviestin riekaleesta eikä omistajaohjauksen rajojen ylityksestä vaan myös ulkopoliittisesti kipeästä aiheesta.

Ovatko vihreät oppositiokelpoisia?

Kannanottoni ei toisaalta merkitse, että minulla olisi vihreiden yleispolitiikasta kovin korkeaa kuvaa. Puoluehan näyttää vastustavan kaikkea, mikä on edistämisen ja kehittämisen arvoista. Sertifikaattipuolue tuhoaa Suomen taloutta ja teollisuutta muun muassa energiamääräyksillä, jotka nostavat asumisen hintaa, ja puolueen oppien mukaan elettäessä meille tulisi tässä maassa nopeasti hyvin pimeä ja kylmä.

Hautala on lisäksi uhannut pudottaa valtion omistuksen Finnairista alle puoleen, eli munauksia hänen aarrearkussaan riittää. Tämä tekisi yhtiöstä helpon palan kilpailijoille, minkä jälkeen Suomessa ei olisi enää kansallista lentoyhtiötä. Turhaan ei sanotakaan, että siinä, missä terroristi pudottaa vain yhden lentokoneen, vihreä poliitikko romuttaa kokonaisen lentoyhtiön.

En siis kannata vihreiden yleispoliittista linjaa, johon kuuluvat maahanmuuton lisääminen, ydinvoiman vastaisuus, kehitysavun roiskiminen ja ympäristönormien kiristely, jonka tuloksensa säästäminen alkaa maksaa enemmän kuin on saavutettu hyöty. Mutta kannatan ministerin oikeutta vaikuttaa asioihin mielipiteillään ja luulen, että mikäli Hautala olisi sanonut asiansa julkilausuman eikä tekstiviestin muodossa, mitään kohua ei olisi edes syntynyt.

Saa nähdä, kuka Hautalan tilalle nimitetään. Olisiko järkivihreä Pekka Haavisto? Timo Soini oli varmaan oikeassa lausuessaan Iltalehdessä, että vihreät eivät ole tällä hetkellä hallituskelpoisia. Hän ilmeisesti kaipaa seuraa. Mutta voisiko kyseinen puolue olla oppositiokelpoinenkaan perussuomalaisten rinnalla? Vihreät luultavasti äänestäisivät perussuomalaisten johtaman opposition nopeasti kumoon.