13. elokuuta 2017

Amerikan presidentti on pragmatisti


Kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentinvirkaan, vihervasemmiston mädättämä valhemedia kaivoi kaapeistaan kauheimman aseen, jonka se tietää: Venäjän uhan.

Poliittinen vihervasemmisto on itse ollut kallellaan Venäjän suuntaan osana vanhaa Neuvostoliittoon kohdistuvaa rakkauttaan. Mutta nyt vihervasemmistolainen media väitti, että Donald Trump on oikeastaan Venäjän asialla, Venäjän myötäilijä, Venäjän yhteistoimintamies ja agentti.

Väite oli sikäli epäuskottava, että Yhdysvalloissa on venäläismielisyyteen vetoamista aina pidetty argumenteista huonoimpana, ja venäläisille on naureskeltu pitäen heitä vodkaa naukkailevina juoppoina. Maineen mustamaalaamiseen Venäjä-sympatioihin viittaaminen ehkä sopi, mutta tosiasiassa typerinkään kampanjatoimisto ei antautuisi pelaamaan Venäjä-myönteisyydellä. Niinpä myös Trumpin Venäjä-mielisyydestä vihjaileminen jäi tehottomaksi.

Media on joutunut sittemmin tunnustamaan Trumpin Venäjä-mielisyydestä uhoamisen perättömäksi. The Economist, The New York Times ja The Wall Street Journal kirjoittivat hetki sitten, että Yhdysvallat saattaa alkaa tarjota Ukrainalle aseita Venäjän torjumiseksi. Demokraattien Barack Obamasta ei siihen ollut.

Yhdysvaltain varapresidentti Mike Pence puolestaan ilmoitti vieraillessaan Virossa, että ”tuon teille yksinkertaisen viestin presidentti Donald Trumpilta. Olemme kanssanne. Seisomme Viron, Latvian ja Liettuan kansojen ja kansakuntien rinnalla nyt ja ikuisesti.

Selvemmin asiaa tuskin voisi sanoa. Viesti on tärkeä myös Suomelle. Se osoittaa, että Yhdysvallat ei ole siirtämässä huomiotaan pois Pohjois-Euroopasta vaan vahvistaa sotilaallista läsnäoloaan myös pohjoismaiden suunnalla.

Väitteet Donald Trumpin Venäjä-myönteisyydestä ovat olleet pelkkää palturia. Edes median käyttämät politiikan asiantuntijat eivät ole suostuneet myöntämään, että Trumpin Venäjä-politiikassa on ollut kyse taitavasta poliittisesta pelistä. Yhdysvaltain uusi hallinto on tarjonnut Venäjälle kädenojennusta hyvän tahdon eleenä, ja Venäjän jättäessä perääntymismahdollisuutensa käyttämättä on vastuu jatkotoimista tällä tavoin siirretty Venäjälle.

Mediassa ja niin sanotuilla asiantuntijatahoilla ei ole suostuttu ymmärtämään, että Yhdysvaltain vetämä ulkopolitiikka ei ole periaatteellista vaan pragmaattista. Se ei nojaa filosofisiin finesseihin tasa-arvosta, liberalismista tai veljeydestä, kuten asia on esimerkiksi Ranskan kohdalla. Sen sijaan Yhdysvallat on maailmansotien ajoista asti vedonnut siihen, mikä on käytännöllistä ja toimii.

Niinpä Yhdysvaltain ulkopolitiikka ei ole ollut retorista eikä periaatteellista. Sen sijaan se on nojannut valtaan ja voimaan. Perimmältään tämä juontaa juurensa mahtivaltion olemuksesta.

Ranskalainen filosofi Jean Baudrillard kirjoitti kuuluisassa Amerikka-esseessään, että Yhdysvalloissa myös kaikki filosofia, tai olennaisin osa siitä, on muuttunut vain toiminnalliseksi ja aineelliseksi. Siitä saa voimansa amerikkalaisen pragmatismin perinne, johon kuuluvat muiden muassa James, Dewey, Peirce ja Mead.

Kirjoitin itse eräässä teoksessani, että samasta syystä Yhdysvaltain olemukseen sopii parhaiten republikaaninen presidentti:

”Mahtivaltion olemukseen sisältyy erottamattomana osana voimankäyttö – ja niin kuin jo Nietzsche lausui, vasta voiman ylivertaisuus on osoitus voimasta. Lievennelty aggressio ei ole voiman eikä vallan ilmaus. Hillitty voimankäyttö sisältää ristiriitaisen intention. Kun demokraatti on presidenttinä, Yhdysvallat on heikko eikä oikeudenmukaisuus maailmassa toteudu. Maailmassa voi olla vain yksi poliisi, ja jos tuo poliisi puuttuu, maailma ajautuu entistäkin pahempaan sekasortoon. Niinpä mahtivaltion olemukseen sisältyy se, että mahdin on toteuduttava täydellisenä ja pidäkkeettömänä. Yhdysvallat on siis valtio, jonka mahtavaan olemukseen republikaaninen presidentti ja hallitus mainiosti sopivat – aivan niin kuin sananlaskunkin mukaan huonoa on moniherraisuus, yks herrana olkoon!”

Yhdysvalloissa on tiedostettu tämä, ja siksi valtio pitää kovat piipussa. Mikä sitten erottaa Yhdysvaltoja ja Venäjää tässä suhteessa? Usein sanotaan, että Venäjällä on oikeus miehittää Krimiä, koska Yhdysvallat auttoi Irakia vapautumaan Saddamin hirmuhallinnosta.

Ero valtioiden välillä on moraalinen. On vastattava myös kysymykseen, mitä Yhdysvallat ja Venäjä oikeastaan edustavat? Mitä ne tarjoavat vallasta syöksemiensä hallitusten tilalle?

Yhdysvallat on aina tarjonnut tilalle valistusihanteita, demokratiaa, liberalismia ja vapaata markkinataloutta. Venäjä on tarjonnut juonittelua, keinottelua ja taantumusta sekä hämärää bysanttilais-kryptistä byrokratiaa. Siksi Yhdysvaltain toiminnalla on oikeutus mutta Venäjän toimilla ei ole.

Huvittavaa on, että yhdessäkään Euroopan maassa neuvostojoukkojen miehitystä ei koettu vapauttavana toisen maailmansodan jälkeen, mutta Yhdysvaltojen läsnäolon ymmärrettiin takaavan vapauden ja demokratian Euroopassa.

Yhdysvaltojen ja Donald Trumpin toimintaa voidaan ymmärtää tämän pragmaattisen perinteen jatkona. Siksi ei pidä myöskään ihmetellä, miksi Amerikan presidentti aika ajoin rymistelee kuin propagandaprofessori Pertti Hemánuksen romaanissaan kuvailema reipas täti Rebekka Ramstedt porsliinikaupassa.

Jos asiat eivät suju, Donald Trump antaa kenkää. Juuri näin toimii todellinen pääjohtaja jokaisessa menestyvässä firmassa.

12. elokuuta 2017

BMW on uusi Allah


BMW tunnetaan pillukatiskana, jonka etu- tai takapenkille nuoret miehet toivovat seuraa viimeisen jaon päätteeksi kello puoli neljä diskojen edustoilla. Itse en BMW:llä ajaisi, sillä tyylillisesti tilanne olisi samanlainen kuin laittaisi saksanpaimenkoiralle nahkavaljaat ja menisi keekoilemaan valtakunnan merkittävimmälle itsetehostuksen ja keikaroinnin foorumille, Kaivopuistoon.

BMW näyttää olevan nyt myös uusi Allah. Viime keskiviikkona muslimiterroristi ajoi tahallaan ranskalaissotilaiden päälle Pariisissa BMW-autolla, jolloin vihervasemmistolainen valhemedia pyrki kiinnittämään huomion siihen, että ajoneuvo oli BMW.

Koska bemukuskit yhdistetään pikemminkin kotimaiseen porvaristoon kuin muslimimaahanmuuttajiin, voitiin automerkkiin fokusoimalla peittää taitavasti se, että tekijä oli muslimi. Oikeammin olisi pitänyt otsikoida: ”Muslimiterroristi ajoi raa’asti useiden ihmisten päälle Pariisissa.”

Helsingin Sanomat selvitti selvää asiaa kirjoittamalla varovaisesti kysyen, byrokratiaan ripustautuen ja sitaattia sekä lauseenvastiketta hyödyntäen: ”Syyttäjä tiedotti viraston selvittävän, ’liittyvätkö tapon yritykset terroriyhteyksiin’”.

Lisäksi lehti käänsi huomion kontrolliyhteiskunnan kiristymiseen koettamalla lavastaa Euroopan maat syyllisiksi epäviihtyisyyden ja turvattomuuden lisääntymiseen: ”Ranskan suurissa kaupungeissa onkin tavallista nähdä rynnäkkökiväärein aseistautuneiden sotilaiden ryhmiä katukuvassa esimerkiksi rautatieasemien ja suosittujen turistikohteiden luona.

Näin lehti loi mielikuvaa, että uhkana onkin länsimainen yhteiskuntajärjestys eikä muslimien harjoittama väkivalta. Tällä tavoin lehti selitteli lukijoilleen itse tuottamaansa ja puolustelemaansa monikulttuurista pahaa.

Lakonisella raportoinnillaan lehti tulee tietenkin myös normalisoineeksi sairasta käytöstä. Helsingin Sanomat, Yleisradio ja muu punavihreyden sokeuttama valtamedia siis legitimoivat terrorismin muuttumista arkipäiväiseksi.

Se, ettei kukaan uutistruktuurien rituaaleihin vihkiytynyt sosiologi tai viestinnän tutkija tule dekonstruoineeksi tätä valtamedian levittämää ideologista journalismia, on täysin ymmärrettävää, sillä yliopistolaitos on saman puolueellisuuden mädättämä kuin valtamedian toimitukset.

BMW-kuskien toimintamalli näyttää levinneen myös Suomeen. Torstaina muuan BMW-kuski ajoi väkijoukkoa kohti jalkakäytävällä Helsingin Kalliossa tavalla, jota tutkitaan törkeän pahoinpitelyn yrityksenä. Asiasta ensimmäiseksi raportoinut MTV3 tilitti, että tapaus liittyi noin kymmenen henkilön tappeluun, jonka päätteeksi yksi nousi autoonsa ja lähti ajamaan jalkakäytävää pitkin:

STT:n haastatteleman silminnäkijän mukaan kuski vaikutti jo aiemmin siltä, että hän yrittäisi ajaa jonkun päälle”, mainostelevisio kertoi ja jatkoi: ”Autoilija ajoi Pengerkadulla edestakaisin, törmäillen parkissa oleviin autoihin. Näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt ajaa jonkun päälle jo silloin.

Silminnäkijä kertoi STT:lle, että ennen yliajoyritystä kuski olisi noussut autosta ja heittänyt pitserian edessä olevia ihmisiä viinipullolla. Sen jälkeen joku pitserian edessä seisseistä oli ottanut kepin ja käynyt hajottamassa autosta kuljettajan puoleisen sivulasin. – Sen jälkeen kuljettaja hermostui ja ajoi jalkakäytävälle. Katsoin aluksi, että pitserian edessä ollut ihminen olisi jäänyt auton alle, mutta onneksi oven vieressä oli ilmeisesti syvennys”, silminnäkijä siunaili.

Olipa jutussa myös puolihuomaamaton ja pelkällä olankohautuksella sivuutettu seikka, jolla ikään kuin vahvistettiin tämän katuväkivallan olevan uusi normaali: ”Joku huuti, että lopettakaa, mutta ei niitä kukaan saanut rauhoitettua. Tappelijoita oli noin kymmenen, kaikki taisivat olla ulkomaalaisia.

Taisivat olla. Nehän olivat vain ”niitä”. Sopivasti ulkoistamalla tapaus voitiin selittää pois todellisuudesta ja taivutella ihmisiä ajattelemaan, että kyseessä on vain terrorisirkuksen yksi näytös, jota pitää ymmärtää suvaitsevuuden nimissä. Tosiasiassa kyseessä on vakavan ja suuren ongelman yksi ilmentymä eikä irrallinen yksittäistapaus.

Ehkä koko asia olisi jätetty valtamediassa kertomatta, ellei netissä olisi lähtenyt leviämään yksityishenkilön kuvaama video, joka ei jättänyt epäilystä myöskään nujakoitsijoiden alkuperästä.

Helsingin Sanomat ja Yleisradio uutisoivat tapauksen kertomatta lainkaan tekijöiden ulkomaalaisuudesta tai ulkomaalaistaustaisuudesta, vaikka juuri se on asian arvioimisen kannalta aivan olennainen seikka. Kaikeksi onneksi BMV-lehti paljasti autoilijan olevan Halmat Othman Al-Jaf, ”jonka nimen alkuperä on yleinen Lähi-idässä tietyllä alueella”.

Asian voi sanoa niin, että muslimimaahanmuuttajat ovat tuoneet pakolaiskeskuksista tutut keskinäiset riitansa meidän kaduillemme ja jatkavat pyhää sotaansa täällä. Tämä puolestaan antaa kielteisen näytön islamista, maahanmuuttajien vastaanottamisesta ja monikulttuurisuudesta yleensä.

Median koodaamassa salakielessä ”BMW” näyttää olevan uusi Allah, ja muslimi onkin nyt ”BMW-kuski”. Kuvaus sopii kuin nakki silmään, sillä varsin laadukkailla autoillahan nuo iPhone-miehet kaduillamme kruisailevat. Myöskään Pengerkadun niittokone ei ollut mikään Mikan faijan perintökalleus vaan upouusi ja huippukallis X6-maastomalli, jonka haltija (ei kuitenkaan omistaja) kuljettaja oli.

Kultakorut kimaltelevat ja blingivanteet välkkyvät. Vielä puuttuisi, että ”BMW-kuskeille” perustettaisiin marmoripalatseja, jossa he voisivat kumartaa ”BMW:lle”.

11. elokuuta 2017

Sinivihreä tulevaisuus


Vihreällä liitolla ja ”Sininen tulevaisuus” -nimisellä ryhmittymällä on se yhteinen piirre, että molempien tekemä politiikka on täysin honteloa ja populistista.

Vihreiden Pekka Haavisto on ilmoittanut lähtevänsä häviämään presidentinvaalit toistamiseen, ja hän on kiertänyt kesätapahtumia ahkerasti. Timo Soini puolestaan veti lauman perässähiihtäjiä varmaan tappioon vetoamalla heille kertyneisiin kiitollisuudenvelkoihin.

Sääliksi käy sellaisia sinänsä järkeviä nuoria poliitikkoja, kuten Sampo Terhoa ja Simon Eloa, jotka tottuivat syömään Soinin kädestä, eikä heiltä löytynyt henkistä itsenäisyyttä tilanteessa, jossa sitä olisi tarvittu.

Pekka Haavisto puolestaan on osoittanut moraalisen korruptoituneisuutensa väärentämällä ansioluettelonsa useaan otteeseen. Sitä kautta hän on päässyt nauttimaan huomattavista virkaeduista kansainvälisissä yhteyksissä. Dosentti Mikko Paunio on kirjoittanut asiasta paljastavasti tässä, tässä, tässä, tässä, tässä ja tässä.

En tarkoita, että jokaisen presidenttiehdokkaan täytyisi olla professori. Mutta myöskään Haaviston ei tarvitsisi tavoitella tohtorintutkintoa ilman perusopintoja eikä esiintyä professorina EU:n ulkoasiainneuvostolle. Hihat palavat muutoin tavalla, joka tuo mieleen hänen kaimansa Himasen törttöilyt.

On tottahan toki hyvä, että presidenttiehdokkaiden keskuudesta löytyy yksi homokin. Mutta Haaviston toiminta herättää epäilyksen, että Suomen homojen keskuudesta ei löydy ketään oikeaa tohtoria presidenttiehdokkaaksi tai muihin paljon tärkeämpiin tehtäviin. Sen sijaan Haavisto pilaa viiteryhmänsä mainetta.

Erikoista on sekin, miksi Turun yliopiston työelämäprofessoriksi valittiin juuri äsken toimittaja Pauli Aalto-Setälä, jolta puuttuvat kaikki tieteelliset tutkinnot ja jolla ei ole yhtään tieteellistä julkaisua.

Nimitys on häpeäksi akateemiselle yhteisölle, joka antaa tiedeyleisön uskoa, että tehtäviin ei löydetä oikeasti ansioituneita tieteenharjoittajia. Tapaus antaa näyttöä siitä, miten valhemediassa paisuva valheellisuus leviää myös yliopistoissa. Tämä ei ole ihme, sillä yliopiston vihervasemmistolaiset tiedekunnat ovat yhteiskunnallisen valheellisuuden tyyssijoja.

Lopulta media, politiikka ja tiede eivät muuta olekaan kuin yhtä suurta valtavaa valhetta, jolla tekohengitetään Euroopan unionia, kuplataloutta, maahanmuuttoa, ympäristöpoliittista anekauppaa sekä kansallisvaltioiden ja kulttuurien romuttamista.

”Sinisen tulevaisuuden” joutsenlaulun puolestaan virittää luulo, että kansalaiset äänestivät Timo Soinin johtamaa perussuomalaista puoluetta taatakseen johtajille ministerinvirat. Eivät he puoluetta siksi äänestäneet, vaan saadakseen poliittisen tahtonsa toteutetuksi.

”Sininen tulevaisuus” lepattaa 0,7 prosentin kannatuksella iltaruskoon. Kansanliikkeeksi sanotun ”Sinisen tulevaisuuden” takaa ei puutu muuta kuin kansa.

Huvittavaa on, että melkein kaikki kilpailijani, kriitikkoni ja vastustajani ovat aikojen saatossa kaatuneet omaan kunnianhimoonsa, eikä minun ole tarvinnut muuta kuin nauraa.

Hyvän tahdon eleenä ehdotan, että ”Sininen tulevaisuus”, Vihreä liitto ja Kristillisdemokraatit yhdistäisivät jatkossa voimansa ja muodostaisivat yhteisen puolueen, niin voisi mennä paremmin.

10. elokuuta 2017

Vaarallista nationalismia


Hieraisin tänään silmiäni nähdessäni Helsingin keskustan liputettuna, vaikka 10.8. ei ole tietääkseni liputuspäivä. Kurkistaminen Suomalaisuuden liiton sivuille selvitti, että Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi liputetaan nyt myös koulujen alkamispäivänä. Koska päivä on kuntakohtainen, liput voivat liehua tangoissa eri päivinä.

Tapaus herättää kysymyksen, kuka tai mikä saa aikaan tällaista nationalismin palvontaa monikulttuurisessa koululaitoksessamme.

Koulun tehtäväksi on määritelty jo vuosien ajan kansainvälisyyskasvatus, minkä tuloksena leijonakorujen käyttäminen on kielletty alakoulusta alkaen. Suvivirsi puolestaan on häivytetty lähes kuulumattomiin koulujen kevätjuhlissa, jotta muslimit eivät loukkaantuisi.

Kuinka ihmeessä liputtaminen voidaan sallia kasvatuksen nimissä? On ihmeellistä, että lastensuojelujärjestöt eivät puutu tämän tuhoisan natsi-ideologian levittämiseen.

Tulkitsen tilannetta niin, että lapset yritetään ehdollistaa ajattelemaan Suomen lipusta kielteisesti. Koska monetkaan lapset eivät tykkää mennä kouluun loman jälkeen, heitä ohjataan ajattelemaan myös Suomen lipusta negatiivisesti juhlistamalla kurjaa tapahtumaa juuri sillä!

Feministit puolestaan ovat saaneet Suomi 100 -juhlallisuuksien kertaliputuspäiviksi peräti kaksi juhlapäivää. Suomen kuvataiteen päivää juhlistettiin Helene Schjerfbeckin syntymäpäivänä 10.7., ja kansalaisvaikuttamisen päivää muistetaan sosiaalidemokraattien naiskansanedustajan, Miina Sillanpään, päivänä 1.10.

Vihreille puolestaan on pyhitetty Suomen luonnon päivä 26.8., jota ei saa pilata nationalistisella romantiikalla. Myöskään kansalaisvaikuttamisen päivää ei pidä vesittää sananvapaudella, joka todennäköisesti sensuroidaan rasismiksi tuomittuna.

9. elokuuta 2017

Miksi kansallismielisyys kiihottaa ja torjutaan?


Minulle on joskus sanottu, että kun olet filosofi ja sosiaalipsykologi, niin kerro meille, miksi nationalismi on perin juurin torjuttua kulttuurissa ja miksi sen sanotaan kiihottavan ihmisiä. Vastaus on helppo: kansallismielisyys juontaa juurensa ihmisten itsesuojelun pyrkimyksistä. Sen motiivit ovat luonnonvaraisia ja nojaavat ihmisten haluun puolustaa elinpiiriään.

Koska nationalismi on luonnonvaraista ja kuuluu ihmisluontoon, se on ominaista kaikille. Jokaisesta ihmisestä kuoriutuu helposti esiin natsi, mikäli hänet laitetaan tietynlaisiin olosuhteisiin, joissa hänen etunsa ovat vaarassa. Tämän totesivat jo Frankfurtin koulukunnan filosofit, joista suurin osa oli kommunisteja tai sosialisteja. Valistuksen kriitikkoina he varoittivat luottamasta liikaa massojen hyvyyteen, suvaitsevuuteen ja järkeen.

Nationalismia torjutaan samoista syistä kuin seksuaalisuuttakin. Myös seksuaalisuuteen suhtaudutaan häveliäästi, ja ihmiset pyrkivät salaamaan luonnonvaraisen käyttäytymisensä. Mikä asiassa sitten aiheuttaa salailun tarvetta?

Vastaus tähänkin on yksinkertainen. Ihmisiä hävettää oma eläimellisyytensä, jonka pelätään paljastuvan kulttuuristen kerrosten alta, kun ihmisten luonnonvaraiset tarpeet ja intohimot tulevat esiin. Nationalismia ja seksuaalisuutta yritetään siis torjua perimmältään siksi, että halutaan estää ihmisen luonnonvaraisuutta paljastumasta.

Tämä johtaa kuitenkin nopeasti kaksinaismoralismiin, sillä aivan kuten jo totesin, omia etujaan saalistava paha natsi asuu jokaisen ihmisen pintakuoren alla karvapeitteen tuuheudesta tai ihonväristä riippumatta. Salailu, peittely ja poliittisen korrektiuden varjelu ovat vastoin ihmisluontoa. Koska oman edun puolustaminen asuu kaikissa ihmisissä, sen kiistäminen on valheellista.

Nationalismin ja seksuaalisuuden salailupyrkimykset ovat vastoin ihmisluontoa siksikin, että humaaneinta, eli ihmisille ominaisinta, ihmisissä on juuri heidän luonnonvaraisuutensa. Mikäli luonto ihmisissä tukahdutetaan, taistellaan tuulimyllyjä vastaan.

Ihmisten luonnollisten viettien, vaistojen ja intressien kieltämisyritykset ovat itse asiassa perversioita, sillä niiden kautta koetetaan kieltää humaani luonnonvarainen ihminen. Tätä kautta vaarassa on ihmisarvo.

Esimerkiksi Nietzsche piti kristinuskoa perversiona, sillä se on pyrkinyt kieltämään ihmisten luonnollisuuden. Hänen mukaansa myös vapaa tahto on vain pappien salajuoni, jolla ihmiset on saatu luulemaan, että he ovat vastuussa vieteistään ja vaistoistaan. Vastuuseen vetoamista puolestaan on käytetty ihmisten syyllistämiseen ja hallitsemiseen.

Ihmisarvo ei ole mikään subliimi abstraktio, vaan ihmisarvo toteutuu juuri silloin, kun ihmiset päästävät itsensä valloilleen luonnonvaraisina, alueitaan, reviirejään ja etujaan puolustavina olentoina. Sellainen on humaani, jalo ihminen.

Kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi tätä ihmisten luonnollista pyrkimystä sanotaan sen merkiksi, että tukahduttamisyrityksissä on kyse on todellakin samanlaisesta kieltämis- ja torjumisvimmasta kuin seksuaalisuuden kieltämisyrityksissä. Inhimillisessä yhteiskunnassa ihmisen luonnonvaraisia ja naturalistisia viettejä sen sijaan toteutetaan vapaasti ja rehellisesti.

6. elokuuta 2017

Ihmisvihasta


”Ihmisvihan” ilmaukset pyritään usein kieltämään yhteiskunnassa osana poliittiseen korrektiuteen liittyvää häveliäisyyttä ja luonnollisten tunteiden tukahduttamista. Myös perussuomalaisen puolueen entinen puheenjohtaja Timo Soini lausahti joskus, että ihmisvihaa me emme salli!

Aamulehden mätäkuisessa kesäjutussa Soini kohahdutti väittämällä hylkäämäänsä perussuomalaista puoluetta nyt ”ihmisvastaiseksi”. Toimittaja Minna Ala-Heikkilän kirjoittamassa jutussa kerrottiin:

Jos Halla-aholta kysyy, onko perussuomalaiset kristillissosiaalinen puolue, hän ei voi ikinä vastata siihen myöntävästi, Soini sanoo ja muistuttaa Halla-ahon jo ilmoittaneen, että tasa-arvoisesta avioliitosta äänestämisen olisi pitänyt olla perussuomalaisten kansanedustajille omantunnon asia, eikä perussuomalaisten yhteinen kanta. Soinin mielestä Halla-ahon johtama perussuomalaiset on ihmisvastainen puolue.

Tämän mukaan ”ihmisvastaisuutta” olisi ollut äänestää homoavioliitoista oman näkemyksen eikä puoluekurin mukaan! Koska Soinin johtama perussuomalainen puolue vastusti jääräpäisesti homoliittoja, on pääteltävä, että Soinin mielestä homoavioliittojen hyväksyminen olisi ”ihmisvastaisuutta”. Ihmisvastaisuutta olisi hänen mukaansa myös eutanasian ja aborttien salliminen.

Soinin näkemykset eivät varmasti tule kenellekään yllätyksinä, sillä hän piti kansallismieliseksi profiloituvaa perussuomalaista puoluetta pitkään kristilliskonservatiivisilla linjoilla, ja edistystä esti ahdasmielinen katolisperäinen fimoosi. Olen Jussi Halla-ahon kanssa samaa mieltä siitä, että homoliittokysymyksessä (kuten monissa muissakin henkilökohtaisissa moraalikysymyksissä) edustajien olisi ollut suotavaa toimia itsenäisen harkintansa mukaisesti. Juuri se kunnioittaisi ihmisten ihmisarvoa.

On vain hyvä, mikäli perussuomalainen puolue irtautuu järjenvastaisista näkemyksistä, jotka koskevat esimerkiksi eutanasiaa ja aborttia. Soini on aiemmin ottanut ehdottoman kielteisen kannan molempiin. Filosofian näkökulmasta on aivan selvää, ettei kumpaakaan pidä kieltää, vaan tietyin ehdoin on molemmat oikeutettava.

Suuret moraaliset ongelmat eivät ratkea torjumalla eivätkä panssaroitumalla paavillisen absolutismin taakse. Se olisi todellisuuden kieltämistä, joka vain lisää ihmisten tuskaa. Parasta olisi, että näissä asioissa noudatettaisiin tieteelliseen maailmankuvaan perustuvaa etiikkaa eikä puoluekuria tai omantunnon mutu-politiikkaa.

Myönteistä on, mikäli Halla-aho ei pidä Perussuomalaisia ”kristillissosiaalisena puolueena”. Sellainen tässä maassa jo on. Niinpä Soinin ”Siniselle tulevaisuudelle” ei löydy tilaa poliittiselta kartalta.

Timo Soini ja hänen uuvattinsa eivät lopultakaan ymmärtäneet, miksi Perussuomalaiset nousi promilleryhmittymästä parinkymmenen prosentin puolueeksi. Kansalaiset eivät äänestäneet puoluetta siksi, että sen johtajilla menisi paremmin, vaan siksi, että he halusivat korjausta maahanmuuttopolitiikkaan ja muutosta Suomen Eurooppa-politiikkaan.

Kehitysmaista tulvivan haittamaahanmuuton torjuminen on koko Euroopan ja Pohjois-Amerikan kohtalonkysymys. Jos haluaa puolustaa länsimaisia arvoja, kuten kansanvaltaa, liberalismia ja valistusihanteita, on vastustettava islamin mukana leviävää despotiaa.

Länsimaisia arvoja ei voida edistää haikailemalla takaisin Timo Soinin ihannoimaa lintukotoa tai harjoittamalla kristillistä laupeudentyötä vaan toimimalla nykytodellisuuden vaatimalla tavalla oman maamme ja kulttuurimme hyväksi. Mikäli tilannearvio on väärä, on toiminnan lopputuloskin väärä. Soini elää hallituksen Eurooppa-poliitikkojen kanssa vääristyneessä todellisuudessa, jossa ei ymmärretä, miltä iso kuva näyttää.

On totta, että Halla-ahon johtama Perussuomalaiset on pitkälti maahanmuuttokriittinen puolue, sillä maahanmuuton vastustaminen, EU-kriittisyys ja kansallisen edun edistäminen nousevat korkealle puolueen agendassa. Tämä on nähdäkseni erittäin myönteinen asia, sillä internatsismi (eli pakolla kansainvälistäminen) on lieveilmiöineen (maahanmuutto, euroalue, valtioiden velkaannuttaminen jne) juuri se ongelmien ydin, joka on Euroopan valtiot nykyiseen kurjuuteen ajanut.

Niinpä on hyvä, mikäli Perussuomalaiset profiloituu jatkossa nykyaikaiseksi eurooppalaiseksi kansallismieliseksi puolueeksi, joka yhteistoiminnassa muiden maiden kansallismielisten puolueiden kanssa pyrkii kaventamaan EU:n vaikutusvaltaa takaisin vapaakauppaliitoksi, purkamaan mädiksi osoittautuneita sitoumuksia ja vaatimaan esimerkiksi rajavalvonnan parempaa noudattamista. EU:sta on karsittava laho aines ja pidettävä se, mikä hyvää on.

Haittamaahanmuuton estäminen on keskeinen asia, kun halutaan pelastaa maamme väestörakenne, hyvinvointivaltio ja yhteiskunnallinen tehokkuus. Niitä ei voida ylläpitää sen enempää islamilla kuin kristinuskollakaan vaan hegeliläis-snellmanilaiseen kansallisvaltiofilosofiaan ja kansakuntien itsemäärämisoikeuteen perustuvalla rationalismilla, toisin sanoen Järjellä. Juuri tätä vaativat ne paljon puhutut eurooppalaiset arvot.

Mutta pohditaanpa lopuksi, millaista ”ihmisvihan” oikeutus oikeastaan on. Filosofian näkökulmasta vihattavia voivat olla asiat, jotka ovat jollakin tavoin pahoja tai haitallisilla ja sitä kautta epätoivottavia.

Ihmisen toiminta on usein todettu monella tavalla haitalliseksi, ja ihminen on sen mukaisesti julistettu pahaksi etenkin kristinuskossa. Kristillisen käsityksen mukaan ihminen sinänsä on läpikotaisin syntinen ja paha. Naturalismin kannalta katsellen ihminen voi olla omaa etuaan tavoitellessaan itsekäs, mutta hän ei ole paha vaan oman utilitarisminsa mukainen.

Looginen päättely puolestaan opettaa kristinuskosta seuraavaa.

Jos vihattavia ovat pahoiksi määriteltävät asiat ja jos ihminen on paha, on oikein vihata myös ihmistä, sillä ihmisen perusolemus on paha.

Tällä tavoin tulee osoitetuksi, että kristinuskon kannalta katsellen ihmisviha on oikeastaan eettistä, sillä sen kohteena on pahana nähty asia: ihmisen ihmisyys. Ihmiseen kohdistuvalla vihalla, ihmisvihalla, on siis Timo Soinin kannattaman kristillisyyden näkökulmasta oikeutus, sillä juuri ihmisvihan kautta paljastuu ihmisyyden perusolemus!

Ei ole ihme, että kristinuskossa ihmistä vihataan paljon, sillä siinä ihmisyys sinänsä on määritelty pahaksi. Islam puolestaan osoittaa vihalleen kohteen ”vääräuskoisista”. Mikäli Soini olisi johdonmukainen, hänen tulisi vihata ihmisyyttä sekä itsessään että muissa ihmisissä, sillä kristinuskon mukaan ihminen on läpikotaisin mätä.

Euroopassa ja länsimaissa vallalla oleva hulluus johtuu nyt suureksi osaksi siitä, että idealistiset poliitikot ovat sokeudessaan kieltäneet ihmisten ja kansakuntien valvovan omaa etuaan. Tämän valheellisuuden vuoksi on tehty epärealistista politiikkaa, jonka tuloksena Wotan on jälleen lähdössä lentoon psykoanalyytikko Carl Gustav Jungin kuvailemalla tavalla.

On väärin kieltää ihmisen olevan järjellinen ja omaa etuaan tavoitteleva olento. Etujen valvonta, kansakuntien itsenäisyyden puolustaminen ja kohtuullinen yhteensovittaminen olisi politiikan tehtävä, mutta sen nykyiset europoliitikot ovat omassa taitamattomuudessaan hylänneet.

”Ihmisvihan” syy ei ole mikään nationalismi tai pahuus, vaan ”ihmisviha” on seuraus Euroopan unionin harjoittamasta valheellisesta politiikasta, jolla kansakuntien itsemääräämisoikeus tukahdutetaan, kunnes painekattilan kansi pamahtaa auki.

5. elokuuta 2017

Ilmastopakolaisuudesta


Ilmastopakolaisuus on laajalti hyväksytty maahanmuuttopropagandan välineeksi poliittisissa ja tieteellisissä puheissa. Ilmastopakolaisuudella tarkoitetaan kuumilla vyöhykkeillä asuvien pyrkimyksiä levittäytyä pohjoisempiin maihin, joissa elinolosuhteet tuntuvat paremmilta.

Niinpä maahanmuuton edistäjät viittaavat siihen, että paremman elintason perässä juoksevat pakolaiset ja turvapaikanhakijat pyrkivät Pohjois-Euroopan maihin myös ilmastonmuutoksen vuoksi. ”Aavikoituminen” ja ”kuivuus” näyttävät vaivaavan siis muuallakin kuin Yleisradion lähetyksissä.

On kuitenkin vakavasti kysyttävä, millaisen perusteen lämpimien maiden ilmasto antaa pakolaisuudelle. Suomen kesä on ollut tänä vuonna katastrofaalisen kylmä, eikä Helsingissä ole ollut yhtään ainoaa hellepäivää. Vuodenaikaa ei ole pystynyt lukemaan muualta kuin kalenterista, sillä lämpötilat ovat pysyneet marraskuisella tasolla.

Antaisivatko Suomen kylmät kesät perusteen ilmastopakolaisuuteen meille suomalaisille? Mitäpä, jos mekin hyppäisimme ruotsinlaivoihin ja seilaisimme ”venepakolaisina” Välimerelle turvapaikan toivossa? Ehkä jokin lämmin maa, esimerkiksi Irak tai Syyria, ottaisi meidät ilmastopakolaisina vastaan.

Poliittisessa propagandassa ilmastopakolaisuus hyväksytään kehitysmaista satelevan haittamaahanmuuton perusteeksi täällä pohjoismaissa. Mutta Pohjolan kylmiä kesiä ja jäätäviä talvia ei hyväksytä pakolaisuuden perusteeksi, kun on puhe pohjoismaalaisten pyrkimyksistä muuttaa lämpimämmille vyöhykkeille.

Espanjassa on kokonaisia kaupunkeja tyhjillään EU:n raiskaaman valtiontalouden, internatsismin aiheuttaman laman ja vääristyneen rakentamispolitiikan vuoksi. Aavekaupunkeja ympäröivät puolivalmiit lentokentät ja tyhjät moottoritiet. Miksi kyseistä infrastruktuuria ei oteta käyttöön pohjoismaalaisten majoittamiseksi parempiin ilmasto-oloihin? Tätähän suomalaiset voisivat vaatia esimerkiksi annetun pankkituen vastineeksi. Turistien raha eteläisiin maihin näyttää kyllä kelpaavan.

Lämpimissä maissa elävien voivottelu kurjista ilmasto-oloista on turhaa. Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maat pilaavat mahdollisuutensa käymällä turhia ja uskontoperäisiä sotia. Maat kasvavat hedelmiä ja pulppuavat öljyä, ja olosuhteet ovat otolliset ympäri vuoden. Länsimaisen poliittisen järjestelmän omaksuessaan nämä maat pärjäisivät mainiosti, mikäli ne luopuisivat islamista ja laittaisivat väestönkasvunsa kuriin.

Suomea ja muita pohjoismaita vaivaa pitkä ja kylmä talvi ympäri vuoden. Olemme silti pystyneet järjellä ja tahdolla luomaan tänne elintason, jonka vertaista ei ole muualla. Syytä ilmastopakolaisuuteen olisi kuitenkin nimenomaan meillä.

4. elokuuta 2017

Serlaa sen olla pitää


Kesä on sujunut rauhallisesti ilman, että yksikään isompi terrori-isku olisi pakottanut keskeyttämään kirjoittamisen kesätaukoani tai ollut omiaan aiheuttamaan tuota taukoa.

Irakista ja Syyriasta maahamme saapuneet nuoret miehet ovat laajalti pariutuneet suomalaisten naikkosten kanssa, eikä Helsingin katukuvassa juuri muita näykään kuin parrakkaita kaksi- tai kolmekymppisiä tuhannen ja yhden yön sutenöörejä, jotka pitelevät blondeja suomalaisdaameja omistushaluisesti kainalossaan.

Perheenyhdistämisohjelmilla ja valtion kustantamilla lentolipuilla väestöjen vaihto jatkuu ilman, että kukaan huomaa mitään. Monikulttuurinen unelma siis etenee suunnitelman mukaisesti.

Maahan tunkeutuneet mieslaumat lisäävät tietenkin suomalaisten heteromiesten kilpailua naisista, mikä kohottaa huonojenkin suomalaisnaisten asemaa seksuaalisilla markkinoilla. Ja naisten etujen edistäminenhän tässä on se ykkösasia. Elämmehän jälleen 1950-lukua muistuttavaa uusherrasmiesmäisyyden aikakautta, jolloin miesten pitää kerjätä naisilta huomiota polvet ruvella.

Parhaiten ovat partavauvoille käyneet kaupaksi erittäin rumat ja erittäin kauniit suomalaisnaiset. Erittäin rumat ovat löytäneet tiensä jakojäännöksinä niiden sotilaskarkureiden hoteisiin, jotka ovat etsineet seksuaalisten tarpeidensa tyydyttämiseen mitä tahansa panokohdetta (naistutkimuksen kielellä: kontingenttia seksuaalisen interaktion objektia).

Erittäin kauniit suomalaisnaiset taas ovat löytäneet tiensä ulkomaalaisten miesten hempukoiksi siksi, että he ovat aiemmin ”ylihinnoitelleet” itsensä ja ovat joutuneet suomalaismiesten halveksunnan kohteiksi omahyväisyytensä vuoksi. Nyt he kostavat hyvällä itsetunnolla varustetuille suomalaisille heteromiehille, ja ainoastaan profeministiset mekkoeinarit tuntevat sadomasokistista mielihyvää, kun myöskään komeilla suomalaisuroksilla ei käy flaksi.

Myös homojen kesäpariutumiseen on maahanmuutto luonut oman kielteisen värityksensä, kun maahantunkeutujat ovat tuoneet oman päällekäyvän kulttuurinsa Suomeen, vaikka kinostus ei olekaan hærannut.

Mutta mitäpä suomalainen kesä olisi ilman kesätapahtumaa tai taidenäyttelyä? Sitä varten voi mennä vaikka Mänttään. Mäntässä olevassa Serlachiuksen taidemuseossa on auki taiteilija Riiko Sakkisen ”Rajat kiinni” -näyttely, joka kertoo maahanmuuttotulvan ja pakolaisuuden taustoista. Mielenkiintoista, täytyypä käydä katsomassa!

Näyttelyn otsikko on sen verran kutkuttava, että niin Yleisradio, Helsingin Sanomat kuin Aamulehtikin (siis valtakunnan pääasiallinen valhemedia) antautuivat tekemään aiheesta jutut, jotka eivät ole maksumuurien takana vaan avoimesti kaiken kansan luettavissa. Näin propagandan toivotaan menevän varmasti perille.

Espanjassa vakituisesti kellottelevan kuvataiteilija Riiko Sakkisen kerrotaan kiertäneen Serlachius-museoiden johtajan Pauli Sivosen kanssa Euroopan rajaseutuja havaintojen keruumatkoilla, joita Aamulehden toimittaja Sirkka Iso-Ettala kehtaa sanoa ”tutkimusmatkoiksi”. Espanjan kommunistiseen puolueeseen kuuluvan Sakkisen on varmaan ollut mukavaa matkustella, sillä hänelle on myönnetty myös Suomen valtion taiteilija-apuraha.

Entä tulokset? Mäntän Serlachius-museossa on näytteillä postmodernia nykytaidetta. Päähuomion keräävät EU:n tähtilipusta tyylitelty piikkilankakuvio ja pakolaisten käyttämäksi sanottu Volga-auto, jonka kojelaudalla pyörii syyrialaismiesten ilmoituksia paikallisesta deittipalvelusta. Ilman selitystä nämä teokset eivät avaudu, ja siksi näyttelyyn on liitetty myös kaksisataasivuinen kirja, jolla on sama nimi: ”Rajat kiinni”.

Kirjan esipuheessa Pauli Sivonen taivastelee olevan mahdotonta, että nykymaailmassa, jossa ihmiset liikkuvat vapaasti, pidettäisiin yllä valtioiden rajoja. Sivosen tavoin ajateltaessa vierasperäisten väestöjen poliittisista pyyteistä ja valtapyrkimyksistä tehtäisiin kuitenkin oikeutuksen peruste, mikä on filosofisesti katsoen varsin hullu ajatus yleisestä historiasta väitelleeltä tohtorilta.

Riiko Sakkinen puolestaan valittaa Helsingin Sanomissa, että ”kaikkein hurjinta” oli se, kun hän ei päässyt liikkumaan Suomen passilla Unkarissa pyrkiessään pakolaisleirien läheisyyteen. Tästä hän tekee johtopäätöksen, että rajoja on turha vaatia kiinni, koska ne ovat jo kiinni.

Totuus on, että Eurooppaan on kasautunut pakolaisia, koska rajoja on pidetty holtittomasti auki ja ihmiset on totutettu ajattelemaan, että maahanmuutto, rajojen ylittäminen ja kansalaisuuden myöntäminen ovat subjektiivisia oikeuksia, joihin kaikilla on ilman muuta oikeus. Eivät ne ole.

Serlachius-museon nettisivuilla Riiko Sakkinen julistaa haluavansa ”maailman, jossa ei ole rajoja ja jossa ihmiset saavat vapaasti valita asuinpaikkansa”.

Jokainen politiikasta vähänkin jotain ymmärtävä tietää, että kyseinen idealismi on selvää paskaa. Se on suoraan Paavo Arhinmäen ja Palefacen ajatusmaailmasta, ja Helsingin Sanomien jutussa Sakkinen paljastaakin saaneensa apurahojen lisäksi kyydit myös Arhinmäen ministeri-Audissa kulttuuripoliittisen korruptoituneisuuden merkiksi. Tavallaan on ironista, että näyttelyn esittämispaikalla on wc-paperin nimi.

Rajojen yli kuljetaan nykyään välinpitämättömämmin kuin koskaan, sillä tynnyri vuotaa sieltä, mistä lauta on matalin, esimerkiksi Italiasta. Islamin harjoittamasta länsimaisen kulttuurin mädätyksestä kertoo Sakkisen itsensäkin kuvailema Burger Kingin mainos Etelä-Espanjasta: ”Kaikki hampurilaisemme ovat nyt halal”!

Kehitysmaista satelevan haittamaahanmuuton syynä ei ole länsimaiden pahuus vaan islamilaisissa maissa vallitseva mielivalta ja väestönkasvu. Sakkinen ei näytä ymmärtävän, että Syyrian sisällissodan pääasiallinen syyllinen on Bašar al-Assadin arabisosialistinen Baath-puolue, jota Venäjä tukee ja jonka vuoksi länsimaat ovat joutuneet auttamaan Syyrian kansanvaltaisia voimia (analyysini Syyrian tilanteesta tässä).

Jopa assyriologian tohtori Sanna Aro on antautunut kirjoittamaan blogissaan, että ”Syyrian kohdalla Sakkisen tiedot edes lähihistoriasta tuntuvat olevan olemattomat” ja että ”jos ei tunne Syyrian historiaa, päätyy juuri niin päättömiin lausumiin kuin Sakkinen”.

Sakkinen puolestaan iloitsee Aamulehdessä, että pakolaisuuden vuoksi hän saa ”hyvää materiaalia. Jos maailmasta joskus tulee täydellinen, jään työttömäksi. Mitä huonommin maailmalla menee, sen paremmin minulla menee taiteilijana.”

Kaviaarikommunisti Sakkinen näköjään elää toisten ihmisten kurjuudesta. Kirjoitin jo aiemmin siitä, miksi taiteilijoita ei pidä päästää päättämään poliittista asiantuntemusta ja harkintakykyä vaativista asioista. Samaa mieltä oli jo Platon, ja minä olen aikamme Platon.

Ei enää lisää rehua tämän kuvataiteilijan ruokkimiseen, ainakaan verovaroista. Kulttuuripolitiikassamme suositaan muutenkin liikaa ilveilyä ja performatiivisuutta järjellisten lähestymistapojen ohi.

3. elokuuta 2017

Miksi vihreät suojelevat villihanhien sätkäpaskoja?


Metsästyskauden lähestyessä on syytä muistuttaa, että rauhoitussäädösten myötä maassamme ovat runsastuneet sellaiset eläinkannat, joista on selvää haittaa ihmisille ja muulle ympäristölle, eivätkä myöskään luonnonsuojelunäkökohdat puolla kantojen suojelua. Susia ja karhuja on suojeltu jo kauan erilaisten susipulliaisten vaatimuksista, vaikka kannat eivät ole lähelläkään katoamista. Täydennystä virtaa muun muassa Venäjältä rajan yli ilman passia.

Nämä suuret petoeläimet ovat kuitenkin korpimaiden asukkaita, ja ne pelottavat lähinnä kesämökeilleen uskaltautuvia tyhjentelemällä roska-astioita ja tekemällä jätöksiään ihmisasumusten nurkille.

Mutta myös kaupunkien keskustoissa vaeltelee villieläimiä, joista on huomattavaa haittaa yleiselle viihtyvyydelle. Poliittinen korrektius näyttää kuitenkin estävän tämänkin ongelman käsittelyn. Tarkoitan Helsingin keskustassa suurina parvina liikkuvia valkoposkihanhia, jotka ovat rauhoitettuja, ja laki estää lintujen harventamisen.

Runsastuneita villihanhia harvennettava

Pääkaupunkiseudun sätkäpaskaongelma (joka Saksan pesimäseuduilla tunnetaan nimellä Stummelscheißeproblem) on kesän aikana räjähtänyt järjettömiin mittasuhteisiin niin, että edes Setan järjestämän queer priden viettäminen kaupunkipuiston nurmikolla ei onnistu.

Piknikin viettäminen Kaivopuiston, Suomenlinnan, Esplanadinpuiston tai Kaisaniemen puistikon nurmikolla oli vielä kymmenisen vuotta sitten mahdollista nurmikolle istahtamalla, mutta nyt edes nurmikon yli kävelemisestä ei tule mitään ilman, että kengänpohjat ovat täynnä hanhenpaskaa. Kyllä, juuri niin: selvää paskaa.

Sätkäpaskaa Kaivopuistossa Omahyväiset syylliset tuntevat ylpeyttä tekosistaan.
Kaupungin vihreät viranomaiset kaunistelevat asiaa selittelemällä, kuinka ongelmatonta hanhien olemassaolo muka on ja että paskakin katoaa itsestään luonnossa hajoamalla! Jos kyseessä olisi koirien tai minkä tahansa muun kuin poliisin hevosen ulostaminen julkisille alueille, tulisi lemmikkinsä omistajalle varmasti paragonia ja penalttia viranomaisen kädestä.

Valkoposkihanhien erityisoikeus ulostaa julkisille alueille onkin sosiaalinen omituisuus, ikään kuin näiden suojelua nauttivien eläinten paskakin olisi muuta paskaa parempaa. Vieraskoreus näkyy siinä, että Kauppatorilla perinteisesti lenteleviä terroristilokkeja arvostellaan ankarasti, mutta maahamme laajalti tunkeutuneet ja kaduillamme vaeltelevat hanhilaumat jätetään kritiikin ulkopuolelle.

Totuus on, että linnut ovat lentäviä rottia, joiden ulosteissa leviää erilaisia bakteereja, kuten salmonellaa. Vihreiden mielestä lintujen saastuttamat nurmikot eivät kuitenkaan ole haitaksi edes lapsille. Puuttuisi, että vihreät väittäisivät hanhenpaskan olevan terveellistä, hyvänmakuista, kansainvälistävää, monikulttuurisuutta edistävää tai jotenkin muuten hyödyllistä. Tosiasiassa lintujen ulosteet ovat tehneet kaupungin nurmikoista käyttökelvottomia ihmisten virkistystarkoituksiin, kuten pallon peluuseen, leikkimiseen ja yleiseen oleskeluun.

Vihreän ympäristöpolitiikan fundamentalistisuus

Ympäristökeskuksen mukaan pääkaupunkiseudun syyskanta on noin 10 400 ilmassa lentävää paistilintua, joten määrä on satakertaistunut vuosituhannen vaihteesta. Pesintämenestyksen takaa se, että ”rehua on tarjolla yllin kyllin” ja ”poikastuotto on hyvä”. Helsingin Sanomat näkee hanhi-invaasion ratkaisuna ”aitausten” asettamisen, ja sen, että maankäytöstä tehtäisiin ”vähemmän houkuttelevaa”. Kukaan ei kuitenkaan osoita aktiivista karsimisen, harventamisen tai rajoittamisen halua.

Valkoposkihanhien runsastuminen johtuu EU:n lintudirektiivistä, jonka vuoksi metsästykseen vaaditaan maakohtainen poikkeama. Luvan myöntää ELY-keskus. Melko samannäköinen kanadanhanhi puolestaan on Suomessa metsästettävä riistalaji, jonka metsästys alkaa 20. elokuuta, ja aluekohtaisesti olisikin selvitettävä, kumpia ihmisten riesana olevat linnut oikeastaan ovat.

Laki antaa joka tapauksessa mahdollisuuden harventaa ongelmalliseksi osoittautuneiden eläinlajien kantoja rauhoituksesta huolimatta. Vaadinkin, että Helsingissä suurina laumoina asuvia hanhia ryhdytään harventamaan niin, että kannat saadaan leikattua nykyisestä murto-osaan, ainakin kaupunkien keskustoissa. Käytettäköön keinona esimerkiksi haulikkoa tai myrkyttämistä. Asiassa ei riitä, että odotetaan muuttolintujen katoamista muualle talvehtimaan, sillä ne tulevat keväällä takaisin. Lentävät lintuparvet voivat olla suureksi vaaraksi myös lentoliikenteelle, ja maaseudulla niistä on haittaa maataloudelle.

Ongelmalla on luonnollisesti myös vertauskuvallista merkitystä, aivan niin kuin poliittiseksi aseeksi muodostuneilla liito-oravilla ja valkoselkätikoillakin. Niihin vetoamalla Vihreään liiton ekofundamentalistit ovat saaneet kuntien rakennushankkeita estetyksi. Kaikki muistanevat, miten Vihreä liitto onnistui lykkäämään Vuosaaren sataman rakentamista ja Jätkäsaaren ottamista asuinkäyttöön ympäristövalituksilla, vaikka satamahanke oli jo suunnittelupöydällä Euroopan ympäristöystävällisin.

Koska haittaeläinten rauhoittamisesta on tullut yhteiskunnanvastaisille tahoille kiusanteon, rituaalisen aggression ja protestoimisen muoto, on mennyt pohja luonnonsuojeluargumenttien uskottavuudelta myös laajemmin. Ihminen on luonnonolento, jonka on syytä suojella reviiriään ja harjoittaa eläinkannan järkiperäistä valikointia oman populaationsa tuottoalueilla jo pelkästään ihmisarvon vuoksi.

27. heinäkuuta 2017

Mitä tämä merkitsee?


Kun valtakunnankansleri Adolf Hitler saapui Immolaan onnittelemaan marsalkka Mannerheimia vuonna 1942, oli Condor-lentokoneen kyydissä myös saattomieheksi mukaan laitettu suomalaiskenraali Paavo Talvela, joka kirjoitti matkastaan seuraavasti:

”Tunnelma oli juhlallinen, kun tiesi lentävänsä avaruudessa maailmanhistorian ehkä ihmeellisimmän henkilön kanssa ja joka tapauksessa nykyajan kuuluisimman ihmisen ja suurimman neron seurassa.” (P. Talvela, Sotilaan elämä 2, Helsinki, Kirjapaja, 1977, s. 153)

Tämä useasti siteerattu ja vilpittömyydessään vaikuttava historian katkelma tuli mieleeni, kun pohdin Vladimir Putinin tämänpäiväisen Suomen-vierailun merkitystä. Tapauksesta on rakentumassa semioottisesti, diplomaattisesti ja journalistisesti omituinen näytelmä.

Putinin ilma-armada on levittänyt siipensä Suomen yläpuolelle taannoisten ilmatilanloukkausten, ”lähestymislentojen” ja nyt myös virallisen vierailun muodossa. Yleisradion uutiset valistivat, että Putinin onnittelukäynnillä satavuotiaaseen Suomeen ”puhutaan kaupasta ja Itämerestä”, ja vakuutettiin, että ”ainakin Niinistö hyötyy tapaamisesta”.

Tämän ystävällisyyden varjossa Venäjä tuo kuitenkin Itämerelle ydinsukellusveneensä ja järjestää Kiinan kanssa valtavat sotaharjoitukset. Pari viikkoa sitten Putinin erikoiskone koukkasi Euroopan-matkallaan Helsingin ja Hangon ylitse, ja samaa tyyppiä oleva Venäjän valtiojohdon käytössä oleva kone kiertelee ja kaartelee Etelä-Suomen yläpuolella ”tyyppihyväksyntää tavoitellen”.

Rajan tuntumassa on vilskettä, ja vierailulla on mahtipontiset järjestelyt. Sotilasasiantuntijakin tietää, että tällä kaikella tavoitellaan ”vain näyttävyyttä”.

Venäjän valtiojohdon kone tekee syheröä Etelä-Suomessa tavalla, joka havaitaan selvästi myös länsimaissa.
Samanaikaisesti Venäjän federaatioon kuuluvassa Tšetšeniassa homoja viedään keskitysleireille ja kidutetaan Venäjän homosensuurilakeihin vedoten. Asiasta raportoi niin venäläinen, suomalainen kuin brittiläinenkin media. Vaikka ihmisoikeusrikosten pääasiallisena syynä onkin Tšetšeniassa valtauskonnon roolia pitävä islam, kaltoin kohtelun mahdollistaa kuitenkin Venäjän lainsäädäntö.

Valtaväestöllä ei mene yhtään paremmin. Venäläisiä sotilasjohtajia erotetaan tai menehtyy ”äkillisesti”, ja toimittajia sekä heidän juttujaan ”katoaa”. Tiedotusvälineiden ripitys ulottuu myös Suomeen suuren liiderin toimiessa ”uhanalaisten kurkien johtokurkena”.

Tässä valossa on suhtauduttava äärimmäisen epäilevästi ja varauksellisesti Venäjän ystävällisyyden osoituksiin, joille helposti muodostuu pelkkä imartelun asema. Näennäisen maireuden varjossa harjoitetaan brutaalia valtapolitiikkaa, ja suomalaisten vieraskoreutta käytetään hyväksi yritettäessä sitoa Suomea muita Länsi-Euroopan maita kiinteämmin Venäjän etu- ja vaikutuspiiriin. Myös Venäjän valtiojohdon vierailujen määrä Suomeen ylittää selvästi vierailut länsimaissa, ja täällä käydään kuin omassa protektoraatissa.

Muutamille suomalaisyrityksille, kuten Finnairille, voi Venäjän myöntämistä erikoisluvista olla hyötyä, mutta olisi virhe kuvitella, että diplomatiassa voi saavuttaa mitään ilmaiseksi. Suomen ja Venäjän välisten suhteiden lämpiämisestä voidaan joutua maksamaan poliittista hintaa tilanteessa, jossa moraalinen taakka Venäjän harjoittamista vääryyksistä siirtyy sen kanssa yhteistoiminnassa oleville valtioille.

Esimerkiksi RNAV-navigointia mahtuu varmasti harjoittelemaan myös muualla kuin Helsingin yläpuolella. Venäjän päätymistä käyttämään Suomen ilmatilaa voidaankin pitää hintana valtiolliselle lentoyhtiöllemme myönnetyistä Siperian ylilento-oikeuksista.

Kukaan ei varmasti vastusta Suomen ja Venäjän suhteiden elpymistä, mutta samalla on muistettava, että Venäjän ja länsimaiden suhteet ovat jäässä nimenomaan Venäjän tekemän Krimin-valtauksen vuoksi, jonka YK on todennut laittomaksi. Näyttöä jännitteiden kiristymisestä Pohjolan alueella antaa Venäjän jatkuva varustautuminen, joka on ristiriidassa sen tarjoamien kädenojennusten kanssa.

Ristiriitaisia viestejä antamalla Venäjä pelaa kansainvälispoliittista peliä, jolla se koettaa jakaa Euroopan maita ystävällismielisiin ja vihollisiin. Siihen kelkkaan pitää varoa hyppäämästä, sillä sisäistetyt ristiriidat ovat yhteiskunnallisen valheellisuuden, poliittisen korrektiuden ja psykologisesti arvioiden myös skitsofrenian keskeinen syntysyy.

2. heinäkuuta 2017

Loistava suomalainen gay-leffa


Olen nähnyt vuosikymmenten aikana monenlaisia elokuvia, joissa homoseksuaalisuus on pääteemana. Ikääntyneimpiä leimaa aiheen synkistely, ja uudempia rasittavat uhriutuminen tai identiteettipoliittinen opettavaisuus.

Helsinki Pride -tapahtuman ohjelmasta riippumattomana ja QX-lehden järjestämänä näki Suomen ensi-iltansa Nils-Erik Ekblomin ja Tom Norrgrannin elokuva Pihalla, joka kertoo kahden nuoren miehen rakastumisesta suomalaisessa maalaismaisemassa. Kävin sunnuntai-iltapäivänä katsomassa elokuvan (toistaiseksi ainoan) Suomen-näytännön, ja omasta mielestäni elokuva on täysosuma.

Seitsemäntoistavuotias Miku (Mikko Kauppila) elää heterotodellisuudessa, johon kuuluvat kaveripiirin mukana pyöriminen ja suuret juhlat, kunnes hän erilaisten sattumusten kautta päätyy keskelle mökkielämää ja koivujen havinaa, jossa hän tutustuu itseään vapautuneempaan Eliakseen (Valtteri Lehtinen).

Tarinassa sinänsä ei ole mitään uutta. Vanhaa sanontaa viljellen voisi todeta, että kyseessä ”ei ole leimallisesti gay-elokuva vaan kertomus kahden ihmisen rakastumisesta”. Vertailukohtina mieleen tulevat Hettie MacDonaldin Beautiful Thing (1996) ja ”Cesc” Gayn Krámpack (2000).

Pihalla-elokuvan ansiot ovatkin elokuvallisella puolella. Ekblomin ohjaustyö hyödyntää suomalaisen realismin ja naturalismin perinnettä. Elokuvaa esitellessään ohjaaja myönsi hakeneensa kontaktien luomiseen ja dialogiin draamallisuutta muun muassa kaurismäkimäisestä ”syvästä katseesta”.

En ole naturalistisen filosofian suurimpia ihailijoita, mutta tässä homoteeman ympärille rakennetussa elokuvassa ote todellakin toimii ehkä siksi, että homoseksuaalisuuden esittämistä ovat perinteisesti vaivanneet aiheen alistaminen valmiiksi nauretuille camp-parodioille tai homojen esittäminen pelkkinä friikkimäisinä sivuhenkilöinä vakavasti otettavissa elokuvissa.

Olen kiitollinen, että tässä elokuvassa on onnistuttu yhdistämään hienosti suomalainen elämänmuoto ja homoseksuaalien kasvutarina ja tekemään se tavalla, jota eivät vaivaa edellä mainitsemani Angstin aiheet, korostettu korrektius tai poliittinen tendenssimäisyys. Kaikki kunnia keväällä julkaistulle Tom of Finland -elokuvalle, mutta sitä samoin kuin monia muitakin uudehkoja tuotantoja, leimaa puolestaan historiallisuus. Synkistelyn perinnettä jatkoi pride-viikolla televisiossakin nähty Ang Leen Brokeback Mountain (2005).

Sen sijaan Ekblomin ja Norrgrannin elokuva ei ole katsojakokemuksena ahdistava eikä 2000-luvun taitteen elokuvien tapaan identiteettipoliittisesti opettavainen, vaan vapauttava ja hersyvän hauska. Huumori syntyy pitkälti onnistuneesta dialogista. Juonta paljastamatta voin kertoa, että nauruhermoja repivimpiä oli kohtaus, jossa selvisi, miksi äiti poikansa homouden tiedostettuaan sekä itki että nauroi.

En pidä elokuvaa silti ensisijaisesti komedisena. Dialogin uskottavuus nojaa käsikirjoittajan omakohtaisten kokemusten prosessoimiseen elokuvan ainekseksi ja toisaalta improvisaatiota hyödyntävään näyttelijäntyöhön, jossa on menty tapahtumat edellä, kamera perässä.

Ei ole ihme, että elokuva on saanut erittäin myönteisen vastaanoton Los Angelesissa, jossa elokuva oli koettu hurjan hauskaksi ja suomalaisen luonnon ja valoisuuden keskelle sijoitettuna myös eksoottiseksi. Ehkä juuri tämä kontekstualisointi erottaa elokuvan niistä kymmenistä, kenties jopa sadoista vastaavantyyppisistä elokuvista, joita maailmalla on julkaistu sekä suurempina että pienempinä tuotantoina.

Pidin monista elokuvan pienistä mutta teknisesti toimivista jipoista, kuten äänen pudottamisesta pois rakastelukohtauksen ajaksi. Kolmessatoista päivässä kuvatuksi pienen budjetin elokuvaksi tulos on häkellyttävän hyvä, mikä todistaa vanhan sananlaskun puolesta: se mikä elää hetkessä väkevästi, elää ikuisesti.

Ikuista rakkautta elokuvassa ei tosin nähdä, vaan rakastuminen. Elokuva jää tyylikkäästi ja dialektisesti kesken. Ikuinen rakkaus on nimittäin mahdollinen vain subliimina, saavuttamattomana ja katoavana pisteenä, joka ei koskaan toteudu, ainakin mikäli on uskominen Slavoj Žižekin tulkintaa Titanic-elokuvan loppukohtauksesta. Mikulle jää kesäisestä ensirakkaudestaan käteen hauras ja mureneva koivun lehti.

Elokuva on konstailemattomuudessaan kaunis.


Näytöstä seuranneessa keskustelutilaisuudessa tekijät jo lupasivat elokuvalle jatko-osaa. On luonnollista, että tuottajat innostuvat suosiosta, sillä yleisöt helposti ihastuvat päähenkilöihin ja toivovat tarinalle jatkoa. Jatkaminen voi ilmaan jättämisen sijasta kuitenkin madaltaa tuloksen, ja seurauksena on TV-sarja.

Tosin ei siinäkään mitään vikaa olisi. Queer as Folk oli pitkään ainoa televisiolle tehty sarja, jossa homot olivat pääosassa ja joka oli sävyltään ja yleisasenteeltaan elämänmyönteinen.

Pihalla-elokuvan heikkoutena voidaan pitää sitä, että elokuvan alkupuolella juopotellaan liikaa. Tämä suomalaiskansallinen klisee tosin toimii kontrastipintana sille, että päähenkilö löysi turhauttavan ja ikävän elämänsä tilalle jotakin parempaa. Ja sitten mentiin Pariisi-paita päällä suomalaisessa mökkeilymaisemassa...

Uskon, että elokuva tulee menestymään mainiosti ja että sille myönnetään vielä palkintoja. Pulmana on, miten saada onnistunut tuotanto markkinoille ja yleisöjen nähtäville, sillä kotimaiset elokuvateatterit ovat valtavirtoja suosivan Finnkinon hallussa, ja Yleisradiokin esittää yleensä vain sellaisia produktiota, joissa se on itse ollut mukana.

1. heinäkuuta 2017

Seta hyödyntää assosiaatioharhaa


Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry ja Yleisradio tekivät Helsingin pride-viikolla jälleen kaikkensa kytkeäkseen homot maahanmuuttopropagandaan ja punavihreään agendaan.

Yleisradio esitti tiistaina Matthew Warchusin ohjaaman puolidokumentaarisen elokuvan Pride (Britannia 2014), jossa gay-aktivistit päättivät tukea kaivostyöläisiä Margaret Thatcherin Britanniassa 1980-luvulla.

Elokuvassa koetettiin uskotella, että homot ja vasemmistolainen ammattiyhdistysliike kuuluvat muka jotenkin asiallisesti yhteen. ”Hyvän tuulen komediaksi” mainostetussa elokuvassa homojen vapautusliike yritettiin esittää sosialismin hedelmänä, vaikka historiallisesti katsoen seksuaalivähemmistöliikkeen esiinnousu ja myönteiset tulokset ovat etupäässä amerikkalaisperäisen liberalismin aikaansaannoksia.

Yhteen kytkeminen koetettiin verhota elokuvassa ”komedian” kaapuun aivan samalla tavalla kuin maahanmuuttokriitikoita kohtaan suunnattu vihamielisyys lavastetaan usein ”vain satiiriksi” maahanmuuton arvostelijoita vastaan suunnatuissa hyökkäyksissä.

Homojen ja ”kaivostyöläisten” lavastaminen samaan kuvaan on jo vertauskuvallisestikin hullunkurista. Sitä paitsi elokuvassa parjattu Margaret Thatcher oli järkevä, realistinen ja monella tavalla etevä poliitikko, aivan niin kuin Ronald Reagan, Donald Trump ja Theresa Maykin.

Mr. Gay Finland -äänestyksen tuotot maahanmuuttajille

Assosiaatioharhaa, eli toisiinsa liittymättömien asioiden mielikuvallista yhteen kytkemistä, hyödynsi myös Seta omassa maahanmuuttopropagandassaan. Tänä vuonna yhdistys ohjasi Mr. Gay Finland -kilpailun puhelinäänestyksestä keräämänsä tuotot HeSetan ”Together-työlle, joka järjestää vertaistuellista toimintaa turvapaikanhakija- ja pakolaistaustaisille LHBTIQ-ihmisille”. Jo viime vuonna varat suunnattiin Amnestyn HLBTI-ryhmälle.

En voinut äänestää kyseisessä vaalissa lainkaan, sillä en halunnut tukea pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoimintaa. Sitä tuetaan aivan liikaa jo verovaroistakin. Niinpä kilpailun järjestäjät tekivät epäreilusti suuntaamalla puhelinäänestyksen tuottamat varat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittymättömään poliittiseen propagandatyöhön, jolla puututaan valtiolliseen väestöpolitiikkaan, ulkopolitiikkaan ja turvallisuuspolitiikkaan.

En tarkoita, etteivät ”vähemmistöjen vähemmistöjen” asiat eivät olisi tärkeitä. Mutta tarkoitan, että Setan nyt tukemat maahanmuuttajavähemmistöt eivät ole mitään vähemmistöjä vaan suomalaisiin verrattuina enemmistöjä niin maailmanlaajuisesti katsoen kuin nykyiset syntyvyysluvut huomioon ottaen pian myös Suomessa.

Assosiaatioharhaa hyödyntäen Seta pakottaa jäseniään ja tukijoitaan hyväksymään toiminnassaan lisukkeita, jotka eivät kuuluisi yhdistyksen toimintaperiaatteisiin.

Setan maahanmuuttajaeliitti järjesti blingi-bileet Clarionissa

Pahimmillaan assosiaatioharha näkyi Helsingin pride-kulkueessa ja puistojuhlassa pidetyissä palopuheissa, joissa vihervasemmiston äänitorvet koettivat uskotella julkiselle sanalle, että ”pride” (suom. lauma) on täällä rymytäkseen maahanmuuton puolesta.

Tosiasiassa homot, lesbot ja muut pride-tapahtuman osallistujat eivät riemuitse maahanmuuton edistämiseksi vaan siksi, että seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen on kivaa. Tästä sinänsä mukavasta tapahtumasta Setan aktivistit koettivat tehdä vihervasemmistolaisen maahanmuuttoagendan ”KY-Jellyä”.

HeSeta on toiminut maahanmuuttopropagandaa tekevänä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden etujärjestönä siitä asti, kun afrikkalaistaustainen Hassen Hnini kaappasi puheenjohtajuuden yhdessä häntä tukevien vihreiden, sosialistien, kommunistien ja queer-ideologiaa levittävien transgenderistien kanssa.

Myös jäsenistön jakaminen sisäryhmään ja ulkoryhmään alkoi heti. Koska suomalaisille tarkoitettu kämäinen Nosturi tai kauhtuneen oloinen ravintola Dtm eivät riittäneet juhlien pitopaikaksi eliittiin kuuluville haittamaahanmuuttajille, Hassen Hnini varasi itselleen ja kavereilleen kaupungin parhaimmistoon kuuluvan Clarion-tornihotellin, jossa hän järjesti ”Tuhannen ja yhden yön bileet” kertomatta tosin juhlien hulppeaa pitopaikkaa tapahtumajulisteessa lainkaan.

Se kyllä kerrottiin, että ”bileiden teema on noussut HeSetan Together-toiminnan jäseniltä”, että ”Together on vertaistuellinen yhteisö lhbtiq-turvapaikanhakijoille ja pakolaistaustaisille ihmisille” ja että siellä ”esiintyivät Baghdad Band, Club La Persé” ja niin edelleen.

Voidaan kysyä, mihin tällaista ”vertaistuellista Together-yhteistoimintaa” tarvitaan, kun se jo lähtökohtaisesti kumoaa itsensä tapahtuman järjestäjien nostaessa itsensä tornihotellin parempiin pirskeisiin muun kansan yläpuolelle. Olisi myös mielenkiintoista tietää, paljonko bileisiin käytettiin Setan jäsenmaksurahoja tai yhteiskunnan myöntämiä avustuksia, sillä pelkillä pääsylipputuloilla tällaisia sisäpiirijuhlia ei voida järjestää.

Sama maahanmuuttopropagandistinen linja jatkui puistojuhlassa, jonka puheenvuoroista puolet olivat suomalaisia syrjivällä tavalla englanninkielisiä. Ainoat suomenkieliset sanat tämän paatoksen keskellä olivat ”Jussi” ja ”Halla-aho”, jonka nimistä poliitikkoa puhujat muistivat henkilökohtaisilla solvauksilla ikään kuin olettaen, että kaikkien paikalla olijoiden pitää hurrata julkiselle herjaukselle. Tyylikästä?

Ei ihme, että kuulin Helsingin puistojuhlaan osallistuneiden homomiesten tahoilta pelkkiä vihaisia avautumisia tavasta, jolla yhdistys on luopunut alkuperäisistä periaatteistaan. Pian se päässee eroon myös alkuperäisistä jäsenistään.

Kaava on sama, jolla kantaväestöön kuuluvia ihmisiä syrjitään kaikkialla muuallakin yhteiskunnassamme. Suomalaiset homot ja lesbot pakotetaan väistymään omasta yhdistyksestään aivan samalla tavalla kuin Suomi Ensin -järjestön vastamielenosoitus pakotettiin perääntymään Rautatientorilta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden telttojen saadessa jäädä vielä hetkeksi paikoilleen ikään kuin valloituksen merkiksi.

Missä on suvaitsevaisuus?

Seuratessani pride-tapahtumaa tällä tavoin ”ulkopuoliseksi” pakotettuna homomiehenä eräs demarituttavani kysyi minulta, ”missä pride-tapahtumien poliittiselta kentältä ovat teidän perussuomalaisten kojut ja ständit” (en ole puolueen jäsen).

Vastasin hänelle niin kuin asia on: eräs Perussuomalaiseen puolueeseen kuuluva kolmekymppinen tuttavani oli hyvissä ajoin ennen festivaalia tiedustellut HeSetalta mahdollisuutta osallistua tapahtumaan muiden puolueiden ohella.

HeSetan edustaja asetti yhdistyksen sisällä käydyn neuvonpidon jälkeen perussuomalaisten osallistumisen ehdoksi sen, että osallistujien täytyy sitoutua heidän itsensä määrittelemiin poliittisiin tavoitteisiin ”sataprosenttisesti”.

Seurasi pitkä lista poliittisen vihervasemmiston ideologista julistusta, ja listalla olivat tietenkin myös maahanmuuton edistäminen ja isättömien lasten tuottaminen lesbopareille. Mikäli ei kannata näitä, ei voi osallistua homoseksuaalina sen enempää pride-tapahtumaan kuin yhdistyksen toimintaan.

Lisäksi asiaa tiedustelleelta vaadittiin aihetta koskevan ”kirjeenvaihdon saattamista julkiseksi”. Yhdistyksen sisäpiiri aikoi siis kehittää mielipiteidenvaihdosta jonkinlaisen skandaalin, jonka se toivoi palvelevan omia etujaan. Reilua?

Nämä vaatimukset muistuttivat kovasti Sdp:n kunnallisvaaliehdokkailta vaadittavaa ja allekirjoituksella vahvistettavaa sopimusta, jolla ”rasismin” kieltoon vedoten kiellettiin kaikenlainen maahanmuuttoa koskeva arvostelu. Tästä lannistuneena perussuomalaisten nuorten edustaja vetäytyi ideastaan olla mukana pride-tapahtumassa.

Seta antaa näyttöä syrjinnästä

Seksuaalivähemmistöliikkeen asianajajaa näyttelevä Seta ry on mädäntynyt pelkäksi vihervasemmiston käsikassaraksi, jossa ei pystytä ymmärtämään, mikä ero on kuulumisessa seksuaalivähemmistöön tai etniseen vähemmistöön. Ei ymmärretä myöskään eroa, joka on kansalaisella ja laittomalla siirtolaisella.

Ymmärrettävää on, että Seta haluaa nyt diskriminoida homoja, sillä yhdistys yrittää osoittaa meille suomalaisille homoille, miltä syrjinnän kohteeksi joutuminen tuntuu oman vähemmistön sisällä.

Niinpä siellä ei kuulla mitään järkeen perustuvaa puhetta, joka poikkeaa yhdistyksen matalamielisestä järjestöretoriikasta. Tämä on vahinko, sillä yhdistys voisi tehdä järkevääkin politiikkaa, ja monet homot ja lesbot ovat ihan kunnon ihmisiä eivätkä mitään maahanmuuttopropagandaa tukevia Terijoen hallituksen agentteja.

Kuvaavaa on, että raati valitsi tämän vuoden Mr. Gay Finlandiksi ja hänen perintöprinsseikseen henkilöt, jotka kaikkein lipevimmin nuoleskelivat Setan maahanmuuttoagendaa.

Yleisöäänestyksessä eniten kannatusta saanutta ehdokasta tuomaristo ei valinnut palkittujen joukkoon lainkaan, sillä hänellä kyseistä agendaa ei ollut. Mikko Silvennoisen johtama jury tunnusti hiillostaneensa ehdokkaita aiheesta takahuoneissa jo aiemmin.

Tapaus osoittaa, että myös Mr. Gay Finland -kilpailu ratkaistiin tuomaripelillä maahanmuuttopoliittisin perustein. Laajemmin ottaen tapaus antaa näyttöä siitä, että kansallisten vähemmistöjen keskuudessa ei voida enää toimia ilman, että niissäkin ratkaisijan rooliin nostetaan maahanmuuttostrategiset tekijät.

30. kesäkuuta 2017

Totuuden sanomisen hinta: 50 miljoonaa euroa


Yleisradion uutiset kertoivat tänään, että Saksan hallitus on hyväksynyt lain, joka velvoittaa poistamaan internetistä ”vihapuheeksi” luokiteltavat sisällöt vuorokauden sisällä aineiston julkaisemisesta. Määräyksen rikkomisesta voi operaattoria odottaa jopa 50 miljoonan euron sakko.

Kalliiksi käy yhteiskunnallisten totuuksien esittäminen ja vaativaksi valheiden ylläpito. Nyt se kuitenkin tiedetään, siis totuuden arvo: 50 miljoonaa euroa!

Toinen vaihtoehto on ajatella, että euron kurssi on painunut yhtä alas kuin Saksan markan arvo 1930-luvun lama-aikana, jolloin leivästäkin joutui pulittamaan kymmeniä miljoonia.

Hullunkurisinta asiassa on tapa, jolla Saksan liittopäivät koettaa kynsin hampain estää maahanmuuttoa vastustavien mielipiteiden esittämisen vihapuhe- ja rasismileimojen varjolla. Samaan aikaan Angela Merkel kätilöi maahan satoja tuhansia haittamaahanmuuttajia, ”jotta rasismi ja natsismi eivät lisääntyisi”.

Typerimpienkin poliitikkojen pitäisi ymmärtää, että yhteiskunnalliset ihanteet eivät muutu tosiasioiksi syöttämällä niitä yhteiskunnan koneistoon. Mitkään toiveet eivät toteudu yhteiskunnallisessa prosessissa sellaisinaan vaan perin juurin muuntuneina. Niinpä myöskään maahanmuuttaja-armeijoiden perään lähetetyt suvaitsevuuden toivomukset eivät välttämättä johda siihen, että kantaväestöt hyväksyisivät tämän EU:sta satelevan ripityksen. Yleensä käy aivan päinvastoin.

Turhia ovat kritiikin tukahduttamisen yritykset. Näyttöä sensuurihankkeen epätoivoisuudesta antaa uhkaavan sakkorangaistuksen suuruus, joka on kuin Orwellin romaanista. Ja kaikki tämä tietenkin tilanteessa, jossa ”vihapuheen” ja ”rasismin” määritelmät on jätetty täysin auki mahdollistaen periaatteessa minkä tahansa sellaisen aineiston riipimisen pois nettilangoilta, joka ei ole EU-eliitin poliittisten näkemysten mukaista.

29. kesäkuuta 2017

Jihadia käydään Euroopan kaduilla


Ajoneuvojen karkaaminen hallinnasta näyttää päätyneen terrorismin metodiksi. Nizzan noin vuoden takainen terrori-isku antoi mallin ja aseet viimekeväiselle Tukholman terrori-iskulle, joiden tekijöinä olivat muslimit ja motiivina islamistinen pyhä sota.

Kesäkuun aikana auto on osunut väkijoukkoon ainakin Lontoossa ja Pariisissa, ja osassa tapauksista kyse voi olla vastaterrorismista. Heidelbergin ja New Yorkin tapauksissa kyse saattaa olla puhtaasti onnettomuuksista, vaikkakin syiden selvittäminen voi muodostua vaikeaksi, sillä liikenneonnettomuudet ovat osa konventionaalista arkipäivää.

Terrorismin rinnastaminen onnettomuuksiin on kuitenkin posketonta populismia niissä kannanotoissa, joissa on yritetty vähätellä terrorismin vaikutuksia ja huomautettu, että liikenteessä lipsahtaa muutenkin. Oikeusfilosofisesti ratkaisevaa teon moraaliselle tuomittavuudelle on, missä tarkoituksessa se tehdään.

Myöskään vastaterrorismin esiintymisestä ei pidä moittia kantaväestöä, joka pyrkii puolustautumaan ja kostamaan jihadistien väkivaltaiset teot. Vaikka teot ovatkin moraalisesti tuomittavia, niitä voidaan ymmärtää, sillä ne ovat epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan hedelmiä. Kyse on enemmänkin ilmiöstä ja yhteiskunnallisesta oireesta, jonka mukaisesti yksilöt reagoivat, kuin yksilöiden omista vioista.

Syy on luonnollisestikin niiden, jotka aloittivat. Sotien tuloksia ratkaisemaan pyrkiessään historiantutkijat lausuvat usein liittoutuneiden puolustukseksi ja esimerkiksi Dresdenin pommitusten oikeuttamiseksi, että nationalistit aloittivat sodan. Kiintoisaa on, että tätä argumenttia ei käytetä, kun koetetaan taivutella yleisöjä hyväksymään muslimien harjoittama katuväkivalta. Islamistit kuitenkin aloittivat sodan.

16. kesäkuuta 2017

Salaliittohallituksen lopullinen Rigoletto


Sallinette vielä sanasen EU-johteisesta vallankeikauksesta, joka koetteli perussuomalaista puoluetta, Suomen hallitusta ja politiikkaa laajemminkin. Tämän jälkeen lupaan keskittyä tekemään reilua oppositiopolitiikkaa, aivan niin kuin tähänkin asti.

Kuten jo viime maanantaisessa kolumnissani arvasin, perussuomalaisen puolueen jakautuminen ja soinilaisten asettuminen hallituksen tueksi kävi niin äkkiä, että koko kupletti oli valmiiksi kirjoitettu.

Ilta-Sanomat julisti toissa päivänä lööpissään: ”Näin soinilaisten joukkopako juoniteltiin.” Iltalehti puolestaan otsikoi lööppinsä sanoin: ”Soinin kosto.” Varsinaisen skuupin teki kuitenkin Lännen Median toimittaja Lauri Nurmi, joka paljasti, että Juha Sipilä, Petteri Orpo ja Timo Soini olivat miettineet yhdessä toimintasuunnitelman Jussi Halla-ahon voiton varalle.

Tässä mielessä puheenjohtajavaalilla tai Halla-ahon tekemisillä ei olisi voinut olla mitään merkitystä lopputulokseen. Salaliittohallituksen kaikki puheet ovat olleet tuosta pitäen pelkkää kansalaisten sumuttamista.

Timo Soini katsoi omassa alitajuisessa destruktiivisuudessaan, että on parempi tuhota luomuksensa kuin antaa jonkun muun kuin oman perintöprinssinsä johtaa puoluetta.

Vuosikymmen sitten tuohon tehtävään koulutettiin nuorta Veli-Matti Saarakkalaa, jolloin hänet nostettiin ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi vuosiksi 20052007. Myöhemmin puheenjohtajaksi touhuttiin Sampo Terhoa, josta tuli Timo Soinin vikariantti europarlamenttiin vuoden 2009 vaaleissa. Tuolloinhan puolue kielsi Jussi Halla-aholta ehdokkuuden, joten repeämisen siemen kylvettiin jo kymmenisen vuotta sitten.

Suurta kärsivällisyyttä osoittaen Halla-aho kieltäytyi jakamasta puoluetta kahtia. Nyt sen teki Soini itse.

Helsingin Sabotoimat puolestaan oli jälleen hakoteillä väittäessään, että ”Halla-aho sai melkoisen opetuksen politiikasta”. Kyllä asia on sittenkin niin päin, että luentoja puoluedemokratian ja kansanvallan kunnioittamisesta olisi syytä pitää Suomen hallitukselle ja EU-eliitille eikä keljuin keinoin syrjään ajetulle, eristetylle ja marginalisoidulle puheenjohtajalle!

He lähtivät hillotolpalta

Soinilaiset päättivät omaksi lopukseen käyttää ”radan likaista puolta”, formulatermiä lainatakseni.

Politiikkaa pitkään tutkineena tiedän, että puoluetoveri voi jymäyttää omia puoluekavereitaan tai muita poliitikkoja ja toivoa ymmärtämystä solidaarisuuden nimissä. Mutta omia äänestäjiään ei voi koskaan pettää. Jo Niccolò Machiavelli kirjoitti, että mikäli aikoo vahingoittaa jotakuta, on se tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta.

Revanssin paikka ei olekaan nyt ”soinilaisilla”, vaan kaikki on kansan käsissä.

Iltapäivälehtien arviot menivät ryskyen metsään myös sikäli, että puliveivauksen primus motor ei ollut suinkaan perussuomalaisen puolueen sisällä. Kaikkihan sai alkunsa Juha Sipilän halusta syöttää Jussi Halla-aholle sellaiset rippiläksyt, joita hänen olisi mahdotonta hyväksyä.

Näin kokoomus ja kepu pääsivät lavastamaan hallituskriisin, houkuttelemaan vallanhaluiset opportunistit riveihinsä ja halkaisemaan kilpailevan hallituspuolueen kahtia.

Koska Halla-aho oli vain vaatinut hallitusohjelman noudattamista mutta pääministeri erotti puolueen omista taktisista syistään, on pääteltävä, että ratkaisu johtui ainoastaan henkilökohtaisista syistä, joita voitiin käyttää myös EU-johteisen painostuksen salaamiseen.

Koska loikkarit vielä viime lauantaina onnittelivat uutta puheenjohtajaa mutta oppositioon joutumisesta kuultuaan marssivat ulos puolueesta, ilmeinen selitys on, että kyse oli ministerien viroista.

Temppu oli häikäilemätön ja röyhkeä sekä pääministeriltä että luopioilta. Se oli todellinen opportunismin, fatalismin ja poliittisen itsemurhan juhlanäytös, jolle voi löytää eeppisen vertailukohdan palmusunnuntain ja pitkäperjantain välisistä tapahtumista.

Järjen rappio näkyy sekä politiikassa että tieteessä

Suuri liideri upotti mieluummin laivansa kuin luopui ministerintehtävistään. Reaktion rajuus osoittaa, kenelle todellinen valta tässä maassa kuuluu. Se kuuluu ulkopuolisiksi ajetuille, aivan niin kuin yliopistoissa ja filosofiassakin.

Valta on nimittäin aina sen, jota pelätään eniten. Kun pelko on aiheetonta, niin kuin se kansallismielisiin kohdistuvana on, sitä ei voida tietenkään poistaa millään järkisyillä. Kansallismieliset puolueet voisivat olla Euroopan valtioiden pelastus, mutta ne pyritään sulkemaan poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle.

Tilanne on yhtä huono yliopistoissa, joissa vihervasemmistoon tai löperöliberaaliin porvaristoon sitoutuneet professorit pyrkivät kiistämään professuurit ja toimintaresurssit kaikilta meiltä, jotka kritisoimme tiedepolitiikan pääideologioita, kuten monikulttuurisuutta, maahanmuuttoa, internatsismia (eli kansainvälisyyteen pakottamista), feminismiä ja kaksiarvoisen sukupuolieron kiistävää politikointia.

Tämä läpikotainen valheellisuus, joka leimaa niin politiikkaa kuin tiedettäkin, kertoo ikäviä asioita järjen mahdollisuuksista, tieteen tilasta ja demokratiasta. Huolestuttavinta on, että vaarassa on rationalismi itse, jota on pidetty eurooppalaisena hyveenä. Syy tämän valheellisuuden leviämiseen on Euroopan unioni ja sen kylvämät suuret ongelmat.

Näyttää siltä, että Euroopan unionin vähäinenkin arvostelu on täysin kiellettyä ja että meidän tulisi vastalauseetta hyväksyä meille tuputettu maahanmuutto ja velkaunioniin ripustautumista enteilevä hirttonaru. Muutoin ajetaan poliittiseen paitsioon, aivan niin kuin yliopistoissakin, joissa jokainen kriittinen filosofi pyritään eristämään, sulkemaan ulkopuolelle ja tukahduttamaan mielipide-, esiintymis- ja julkaisusaarrolla.

Pelätään, että sanomme jotakin, mikä on totta ja saattaa naurettaviksi politiikan pyhät lehmät. Tuo rooli oli pitkään Timo Soinilla, mutta raha ja valta tekivät hänestä hallituksen surkean larppaajan.

On selvää, että Perussuomalaisten vihaajat tulevat käyttämään jatkossakin rasismi- ja natsikorttia oman petturuutensa ja itse harjoittamansa syrjinnän peittämiseen. Soini ja hänen joukkionsa yrittävät kääntää muiden viaksi piirteitä, joita eivät voi sietää itsessään, ja niinhän he ovat aina tehneet.

Koska suurin osa perussuomalaisista ei ole poliittisesti kovin kokeneita, eteviä tulkitsemaan tuulia saati tarpeeksi asioista perillä, he lankesivat Juha Sipilän heille virittämään ansaan kuin laupiaat lampaat. Perussuomalaisten petetyillä äänestäjillä on syytä olla vihaisia sekä loikkareille että kepulle, jonka menettelytavat toki tunnetaan aina alkaen koplauksesta Kehittyvien Maakuntien Suomeen.

Hallitus kuin lentävä hollantilainen

Juha Sipilän hallituksen tie on ollut ohdakkeinen. Ensi töikseen hallitus petti kokoomuksen ja kepun antaman koulutuslupauksen. Sote-uudistusta on sössitty ja soosittu koko ajan.

Kokoomuksen viimekesäisen palatsivallankumouksen hallitus hoiti siististi ilman kokoomuspuolueen hajaantumista: sysäten puolueen piilo-rkp:läisen Cai-Göran Alexander Stubbin syrjään ministerintehtävistä. Hänen peitokseen vedettiin patakinnas, jossa on Petteri Orpon kuva. Orposta tehtiin Stubbin politiikkaa toteuttava sorminukke teatteriin, johon hän ponnahti omasta vieteriukon rasiastaan.

Opintotukia, yliopistojen määrärahoja ja sosiaalietuuksia hallitus leikkasi päästäessään maahan vuonna 2015 suuren määrän laittomia siirtolaisia, joita se kutsui ”paperittomiksi”. Välittömiä kuluja kertyi veronmaksajille noin 1,5 miljardin verran, ja piikki on yhä auki.

Keskustan Anne Berner on toheltanut uutena Astrid Thorsina jatkaen kansallisen varallisuuden myyntiä ja tekemällä päättömiä uudistusesityksiä ymmärtämättä, millaisia seurausvaikutuksia pelkillä aikeiden ilmaisuilla ja lupauksilla voisi olla. Yksi niistä oli autoveron alentaminen kertarysäyksellä. Sen hallitus perui kertarysäyksellä, kuten myös suuren määrän perustuslain vastaisiksi todettuja ehdotuksia.

Normien purkutalkoita” keskusta ja kokoomus ovat ajaneet ymmärtämättään (tai täysin tiedostaen sen), että yksiä ihmisiä velvoittavat normit ovat toisten ihmisten vaivalla lunastettuja oikeuksia. Tämän kaiken lisäksi ihmisiä suututtavat pienet pykälät, kuten työpoliittisen viranomaistoiminnan yksityistäminen, hallintarekisteri, taksiasetuksen uudistaminen niin, että Ladan ruoria pyörittää jatkossa karvakäsi, ja tietenkin paskalaki.

Toimintakykyinen tämä hallitus ei enää ole, mikä voi olla kansalaisten voitto sikäli, että monet hullut ideat jäävät toivottavasti toteuttamatta. Sanoohan jo perinneviisauskin, että ajatteleminen ilman tekemistä on vähemmän haitallista kuin tekeminen ilman ajattelemista.

Hallitus vailla oikeusperustusta

Tämänviikkoisen vallankaappauksen taustalla muhii myös suurempi politiikan legitimaatiota koskeva ongelma.

Ministerit ovat saaneet valtuutuksensa kansalta, joka on äänestänyt vaaleissa tiettyjä puolueita ja otaksunut, että he myös tulevissa ministerintoimissaan edustavat kyseisen puolueen ohjelmaa.

Nyt entiset perussuomalaiset ovat ministerintehtävissään vailla valtuutusta, sillä he eivät ole sen puolueen edustajia, josta heidät on valittu kansanedustajiksi.

Myös alkuperäinen hallituskoalitio on solmittu perussuomalaisen puolueen eikä minkään ”uuden vaihtoehdon” kanssa. Hallitusohjelmasta sopiminen ”Uuden vaihtoehdon” kanssa olisi mahdotonta, sillä populistisesti ajelehtivilla edustajilla ei ole sen enempää ohjelmaa kuin puolueorganisaatiotakaan. Näin ollen Perussuomalaisten entiset ministerit eivät voisi jatkaa, niin kuin mikään ei olisi muuttunut.

Hallitusta ei ole Suomessa muodostettu puolueista lohjenneiden ryhmien kanssa sitten vuoden 1957, jolloin viisi kansanedustaa erosivat Sdp:n ryhmästä Väinö Tannerin puheenjohtajaksi valinnan jälkeen ja muodostivat hallituksen yhdessä Maalaisliiton V. J. Sukselaisen kanssa. Tällöin alettiin puhua Sukselaisen ottopoikahallituksesta.

Tuon aikainen teko oli isänmaallinen, sillä Sdp:stä eronnut oikeistolaisen siiven ryhmittymä alkoi tukea Paasikiven-Kekkosen-linjaa. Sen sijaan samaa ei voi sanoa soinilaisten menosta Sipilän ja Orpon ottopojiksi. Tällä valinnalla varmistetaan vain ylikansallinen vallankäyttö, EU:n tiivistäminen talous- ja pankkiunioniksi, euroalueen yhteinen budjetti, pysyvät varainsiirrot, rajoittamaton liikkuvuus ja maahanmuuttorumban jatkuminen.

Katson, että nykyhallitukselta on kadonnut poliittinen legitimaatio, ja se jatkaa juoksevia asioita hoitavana toimitusministeriönä. Tämä johtuu jo siitä, että monikymmenpäisen eduskuntaryhmän hajoaminen vinksauttaa voimasuhteet kellalleen lainvalmistelun kannalta keskeisessä valiokuntatyössä.

Asiasta voisi periaatteessa kannella oikeuskanslerille, mutta maassamme ei ole tällä hetkellä oikeuskansleria, ja sekin on osa samaa salaliittoa.

Karvalakki korville ja potkukelkkaa tuuppimaan

Toimitusministeriönä toimimisen aika alkaa käytännössä heti, kun loikkarien päässä syttyy lamppu ja he huomaavat, että heillä ei ole tulevaisuutta ”Uudessa vaihtoehdossa”, jonka ehdokkaina he eivät voi uusia kansanedustajan paikkojaan.

Entiset järkipersut Jussi Niinistö ja Sampo Terho pelastettaneen tällöin kokoomuksen listalle Helsingissä, mikä ei vielä kaada hallitusta. Sen sijaan paperikonemies Jari Lindströmille tehdään Sdp:stä tarjous, josta hän ei voi kieltäytyä. Ehdokkuus demarien listalta vaatii kuitenkin matelemista Sdp:n ryhmään jo tämän eduskunnan aikana.

Kristillinen konservatiivi Simon Elo ja poliittinen komeetta Maria Lohela puolestaan löytänevät henkisen kotinsa kristillisdemareista, joiden riveihin palannee myös Toimi Kankaanniemi. Hän saa harhailunsa anteeksi, sillä uskon olemushan on epävarmuus, kilvoittelu ja hoipertelu.

Nämä puolueet ovat kuitenkin oppositiossa, mikä murentaa hallituksen tukipilarina toimivan ”Uuden vaihtoehdon” raihnaista ryhmää. Tästä se hajoaminen vasta alkaa, saattepa nähdä.

Muiden loikkariedustajien tulevaisuus on synkempi. Kahdesta kansanedustajakaudesta ei saa vielä kansanedustajan eläkettä, jonka turvin voisi kiemurrella kotisohvalle katselemaan televisiosta itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa.

Se tulisi vasta kolmannesta. Mutta lohdutuksekseen he saavat yhteiskuntaan sopeuttamisen päivärahaa. Se onkin tarpeen näiden ”no name” -pudokkaiden päätyessä työntelemään potkukelkkaa lumipyryssä.

Paras ase eliitin tekopyhyyttä vastaan on ironia

Mikään suuri yllätys hallituksen kriisiytyminen ja Perussuomalaisten jakautuminen ei ollut, sillä naturalistiselta kannalta katsellen ihmisen poliittinen käyttäytyminen on melko samanlaista kuin muidenkin eläinlajien reviirikäytös.

Tämä on ehkä ymmärrettävää, sillä ihmisen ja simpanssin geeniaineksesta yli 98 prosenttia on yhteistä, kuten muillakin kädellisillä, vaikka erot tunnetusti ovatkin ”vain pieniä”.

Vaatimukset ”yhteisistä arvoista” puolestaan ovat kansallismielisiin ihmisiin kohdistetun suvaitsemattomuuden keskellä pelkkää kirkkotätien moraaliposeerausta, jolle nauravat Soinin veikkaamat ravihevosetkin. ”Arvoihin sitouttaminen” tuottaa ideologiaa, kun taas arvofilosofian oma idea vaatii moniarvoisuutta ja arvotoleranssia.

Minua poissulkeminen ei haittaisi yleisesti eikä henkilökohtaisesti, sillä olen tottunut ajattelemaan, että on parempi olla yksin oikeassa kuin kaikkien muiden kanssa väärässä.

Puolueiden jakaminen on sangen epäviisasta ja narsistiselle häiriökäyttäytymiselle tyypillistä joukkueisiin halkomista. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin yhteiskunnallisen luottamuksen menetystä, sosiaalisen toimintakyvyn ja -pääoman alenemista ja eripuraa. Filosofina ja sosiaalipsykologina tiedän tämän.

Kukkeaan vuodenaikaan vietettävä kesäkokous johtaa hyvin harvoin vastaavanlaiseen kalabalaakkiin ja valtakunnalliseen hallituskriisiin. Poliittinen juonittelu ja vallanahneus eivät kuitenkaan näytä jättävän rauhaan edes kesän viettoon laskeutuvia ihmisiä.

Herrasmiesmäinen politiikanteko joka tapauksessa päättyi porvarien törkypörsasteluun vallan salongeissa.

Ensi vuoden maakuntavaaleista ja vuoden 2019 eduskuntavaaleista tulee tosi kiintoisat. Hyvää kesää.

14. kesäkuuta 2017

Suomen jallitus ja arvotoleranssi


Eilen kaivettiin poliittiset haudat Perussuomalaisista lähteneille ministereille ja kansanedustajille. Minkään puheenjohtajavaihdoksen tai henkilövalinnan ei pitäisi aiheuttaa hallituskriisiä eikä puolueen jakautumista. Jos niin käy, se on vakava merkki poliittisen järjestelmän sairastumisesta.

Siteeraan pitkästä aikaa Helsingin Sanomia vailla valheen tai sondeerauksen vaaraa, sillä kuulin itse koko sen tilaisuuden, jossa Jussi Halla-aho antoi Kesärannan hallitusneuvotteluja koskevan lausuntonsa.

Neuvotteluissa hallituskumppanit olivat vaatineet Halla-ahon mukaan perussuomalaisilta takeita siitäkin, että perussuomalaiset olisivat olleet kokoomuksen ja ja keskustan linjoilla myös EU:n integraation syventämishankkeissa, jonne Suomi pyrkisi eturintamassa, Halla-aho kertoi.

Hallituskumppanit korostivat sitä, että ei edes riitä, että perussuomalaiset tukevat hallituksen hankkeita, vaan meidän pitäisi pidättäytyä niiden arvostelusta kaikilla tasoilla.

Halla-ahon mukaan tällainen käytös olisi äänestäjien pettämistä maahanmuuttoon ja EU:hun kriittisesti suhtautuvassa puolueessa.

Oikean Median toimittaja Jukka Rahkonen puolestaan arvioi asiaa näin:

Sipilä ja Orpo tekivät tapaamisessa selväksi, ettei riitä, että Perussuomalaiset pysyvät hallitusohjelmassa, vaan miten he suhtautuvat Euroopan integraation tuleviin muutoksiin, joita he tietävät olevan tulossa ja joista ei ole voitu sopia vuonna 2015 laaditussa hallitusohjelmassa.

Brexitistä on alkanut Euroopassa uusi integraatiovyörytys, jossa Suomi ilmeisesti haluaa olla eturintamassa mukana, totesi Halla-aho puheessaan. Hallitukselle ei olisi riittänyt, että Perussuomalaiset olisivat suunnitteilla olevassa integraatiossa hallituksen puitteessa täysin mukana, vaan puolueelta edellytettiin sitä, ettei asiasta saisi puolueena edes kriittisesti puhua ja kirjoittaa. Siihen ei Halla-ahon ollut mahdollista suostua.

Juha Sipilä edellytti eilisessä neuvottelussa lisäksi, että maahanmuuttoa koskevat kirjaukset hallitusohjelmassa täytyisi kirjoittaa uudestaan ja niitä olisi muokattava täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mitä Perussuomalaiset ovat yhdessä hallituskumppanien kanssa jo linjanneet, kertoi Halla-aho. Sitä oli myös täysin mahdotonta hyväksyä.

Johtopäätöksenäni esitän, että ”Uusi vaihtoehto” -niminen eduskuntaryhmä on nimeään myöten yhtä naurettava kuin hallituksen kriisiytyminen vaatimukseen noudattaa hallitusohjelmaa. Se on yhtä suuri paradoksi kuin Timo Soinin kompastuminen omaan Lex Soiniinsa, jonka tuloksena loikkareilta vietiin oikeus puoluetukeen.

Tapaus osoittaa, että (1)  mitään todellista vaihtoehtoa EU-johteinen poliittinen eliitti ei salli. Myös sana ”eliitti” on sikäli ristiriitainen, että kyseinen eliitti on noussut korruption katakombeista, jonne se joutuu aikaa myöten luikertelemaan takaisin.

Toinen (2) keskeinen johtopäätös koskee rähmällään oloa Brysselin, Strasbourgin, Pariisin ja Berliinin suuntiin. Suomen hallitus on ostettu vieraan poliittisen tahdon asianajajaksi ja juoksupojaksi. Jos joku esittää viitteellisenkin vaihtoehdon EU-federalismia vastaan, hänet pyritään sulkemaan poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle.

Tästä seuraa (3), että Suomen pitäisi muka orjallisesti ottaa vastaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, vaikka kansalaisten selvä enemmistö ei sitä sallisi, tai muutoin vedetään matto alta Suomen hallituksessa toimimiselta. Samaan tapaan Suomea vedetään kuin pässiä narusta EU:n pimeään ytimeen. Meistä koetetaan tehdä esimerkki aina vain syvenevälle ”integraatiolle”, jossa pohjoiset maat pannaan maksamaan ojien pohjilla kulkevien valtioiden velat.

Painostuksen tehosteena (4) vedotaan ”yhteiseen arvopohjaan” ja ”sitouttamiseen yhteisiin arvoihin”. Filosofisesti katsoen ”arvoihin sitouttaminen” on pelkkää ideologiaa, sillä eurooppalaisten arvojen, kuten valistusfilosofisen vapauden ihanteen, pitäisi merkitä arvotoleranssia eli kykyä sietää ja suvaita erilaisia arvoja.

Sen sijaan EU-eliitti pyrkii tekemään ”arvojen yhteisyydestä” ja ”arvoihin sitouttamisesta” hirttonarun, joka kumoaa arvon käsitteen kokonaan. Arvoihin vetoamisesta on tehty pelkkä retorinen veruke, jota käytetään blanco-valtuutuksena ja uhkauksena totalitarismin rakentamiseen, eikä kukaan ole määritellyt tai ilmoittanut, mitä nuo ”yhteiset arvot” ovat. Huomaamatta jätetään, että vaikka ne olisivat samatkin, niitä voidaan edistää perin juurin erilaisin menetelmin ja subjektiivisin arvostuksin. Tämän taas EU haluaa kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin puuttumalla estää.

Euroopan unionista on tullut (5) Neuvostoliiton kaltainen liitto, joka neuvoo. Se ei ole ainoastaan N-liiton kaltainen vaan pahempi, sillä se pyrkii nyörittämään yhteen sekä finanssipolitiikan että ulkopolitiikan ja riistää kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden pois. Näyttönä tästä on tapa, jolla hallitukset kriisiytyvät, puolueita hajoaa ja kansanvallan tulokset kumotaan niin valtiollisissa yhteyksissä kuin puolueiden sisälläkin. Tähän verrattuna seteliselkärankaisten tapa ampua itseään jalkaan on pelkkä henkilökohtainen helmasynti, jonka kansa kyllä vaaleissa muistaa ja kostaa.

Kaiken tämän painostuksen EU-eliitti pyrkii peittämään (6) puheilla kansallismielisten puolueiden ”eristämisestä”, ”poissulkemisesta” ja ”ulos heittämisestä”. Niin toimittaessa ei huomata, kuinka röyhkeää, epäeettistä ja taktisesti epäviisasta kyseinen leimakirveiden heiluttelu on. Keskieurooppalaisen nationalismin haamusta muistuttamalla EU-eliitti pyrkii avaamaan oven islamin vyörylle yli koko Euroopan ja sen mukaiselle kansanmurhalle, jonka uhrina on länsimaiden kantaväestö. Ja tämän kaiken se tekee, ”ettei natsismi nousisi”. Kuinkahan käy?

13. kesäkuuta 2017

Seteliselkärankaiset upottivat oman laivansa


Hallituskriisin iskettyä vaihtoehto A oli korvata Perussuomalaiset krisuilla ja Rkp:llä. Koska tämä olisi merkinnyt koko hallitusohjelman neuvottelemista uusiksi, edessä uhkasi vaihtoehto B, eli ennenaikaiset eduskuntavaalit, joka puolestaan olisi nostanut vihervasemmiston kiusallisesti valtaan.

Niinpä toteutui vaihtoehto C, eli ramman hallituksen tekohengittäminen Perussuomalaisista loikanneilla ministereillä sekä heitä tukevilla kansanedustajilla.

Tämä vaihtoehto oli sekä entisille että nykyisille perussuomalaisille ylivoimaisesti huonoin. Kriisissähän olivat kokoomus ja kepu, jotka eivät löytäneet hallituskumppaneita eivät Perussuomalaiset.

Perussuomalaisten olisi kannattanut tiivistää rivinsä ja vetäytyä oppositioon odottamaan vaaleja. Oppositiossa olevalta puolueelta ei vaadita yksimielisyyttä kuten hallituspuolueelta, joten oppositiossa olisi ollut helppoa toimia ja kerätä kannatusta.

Nyt entinen puoluejohto valitsi vaihtoehdoista dynamiittityhmimmän. Se ampui itseään jalkaan ja upotti oman laivansa.

Episodi muodostaa juhlimisen arvoisen tähtihetken vihervasemmistolle ja EU-federalistiselle oikeistolle. Hajottaessaan puolueen loikkarit tekivät täsmälleen kilpailijoiden toivomalla tavalla. Asiasta iloitaan koko EU-eliittiä myöten ulkomailla asti. Pelisilmää ei ollut yhtään.

Historia toistui ironisella tavalla. Muistan, kun SMP:n seteliselkärankaiset ostettiin 1970-luvulla muiden puolueiden riveihin. Nyt Perussuomalaisista kaikonneet pettivät äänestäjien luottamuksen ja ylenkatsoivat puoluedemokratiaa. Heidät ostettiin hallituksen liima-aineeksi, ja etanan tavoin he myös kulkevat laaksonpohjansa läpi puoluejäsenten orvaskettä ravinnokseen nauttien, aina katkeraan loppuunsa asti.

He eivät ymmärtäneet omaakaan parastaan

Paljastavaa on, että puolueen ohjelmaan ei tehty puoluekokouksessa mitään muutoksia. Myöskään puheenjohtajistoon valitut henkilöt eivät ole uusia. Vain roolit vaihtuivat. Se riitti. Perussuomalaisen puolueen hajoamisessa oli kyse pelkästä Jussi Halla-ahoa, uutta puheenjohtajistoa ja heitä äänestäneitä vastaan suunnatusta protestista.

Halkeaminen manifestoi jo vuonna 2008 viritetyn disposition. Puolueen kusimuttereista koostuva kämäinen sosiaalipersujen siipi vastusteli tuolloin Halla-ahoa, ja optimistisimmat puolueen vihaajat ounastelivat Perussuomalaisten hajoamista.

Nyt Timo Soini ja muut ministeripoliitikot tekivät uransa suurimman typeryyden ja liittyivät aiemmin arvostelemiensa seteliselkärankaisten kaaderiin. Sieltä heillä ei ole mitään paluuta.

Heidän uransa on ohi. He saattavat kekkuloida vielä hetken politiikan estradilla ja hallituksen parrasvaloissa, mutta kansa ei tule äänestämään pettureita.

”Uutta vaihtoehtoa” ei tarvita, sillä se tulisi liian lähelle kokoomusta ja kepua, eikä poliittisella kentällä ole tilaa. Puoluerekisterissä on jo 16 puoluetta.

Osa lähtijöistä siirtynee EU-federalistisiin puolueisiin. Järkevinä pitämäni Jussi Niinistö ja Sampo Terho löytänevät aikaa myöten poliittisen kodin kokoomuksesta tai kepusta.

Nämä kokeneina konkareina pidetyt tekivät joka tapauksessa sen suuren virheen, että he asettivat henkilökohtaiset etunsa puolueen ja sen kannattajien edun edelle. He eivät ymmärtäneet, että hajaannus ei tuo vaikutusvaltaa vaan heikentää sitä.

Kansallismielisten ja maahanmuuttokriittisten puolueiden vitsaus on aina ollut hajoaminen henkilö-, johtajuus- ja arvovaltakiistoihin. Niissä ei ole ymmärretty, että oppositiossa ei tarvita monta pirstoutunutta ryhmää rääkymään omiaan.

Ei Juudaskaan toiminut yksin. Myös Pietari kielsi messiaansa kolmasti.

Ihmettelen silti, että sellaisetkin järkipoliitikot kuin Simon Elo ja Maria Lohela lähtivät luopioiden kelkkaan. He eivät ilmeisesti ajatelleet seurauksia loppuun asti. Poliittista kokemattomuutta. Kentän kannatus on nimittäin vahvasti puheenjohtajiston takana.

Silti koko eduskuntaryhmä kävi kuumana kuin hellankoukku. Jäitä olisi pitänyt laittaa hattuun ja heittää saavillinen kylmää vettä jokaisen niskaan. ”Lapsi, itke meille saunaveet”, sanoo savolainen sananlasku, ja se sopii tähän.

Puolue pelastettava moraaliselta rappiolta

Absurdeimpia kaikista ovat puheet puolueen ”kaappaamisesta”, sillä Jussi Halla-aho ei suinkaan itse valinnut itseään puheenjohtajaksi, vaan istuva puheenjohtaja jätti paikkansa omasta aloitteestaan, ja uusi puheenjohtajisto äänestettiin paikoilleen demokraattisesti.

Mikäli Halla-ahon tänään antama julkilausuma Kesärannassa käymistään keskusteluista (kuuntelin koko puheen) pitää paikkaansa, hänen toimintaansa on tuettava täysin voimin.

Perussuomalaisia vaadittiin kieltäytymään lähes kaikesta liittovaltiopolitiikan arvostelemisesta ja luopumaan kaikista tavoitteistaan, jotka koskevat niin sosiaalipolitiikkaa kuin maahanmuuttopolitiikkaakin.

Puoluetta vaadittiin asettumaan EU-johteisen maahanmuuttopolitiikan taakse ja sitoutumaan velkaunionin rakentamiseen, eikä myöskään sovittua hallitusohjelmaa suostuttu noudattamaan.

Tällaiseen vedätykseen ei pidä missään tapauksessa suostua, ja se, joka sellaista toivoo toiselta puolueelta, pettää itseään.

On hyvä, että Halla-aholta löytyy moraalista selkärankaa, jota maamme ja kansallisvarallisuutemme myyviltä Sipilältä ja Orpolta ei löydy.

Kokoomuksessa ja kepussa on jo pitkään toivottu perussuomalaisen puolueen hajoamista, sillä toisen tappio on politiikassa toisen voitto. Näyttöä valmiiksi käsikirjoitetusta juonittelusta antaa se, että Sipilä ei jättänyt eronpyyntöään heti vaan jäi odottamaan soinilaisten asettumista tuekseen.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että tästä kaikesta oli sovittu jo etukäteen, heti puoluevaalin tuloksen varmistuttua.

Vedätyksen lähde: Euroopan unionin vaatima vieraskoreus

Nolo loppu tuli Timo Soinin työlle ja hänen poliitikonuralleen: upottaa itse oma purkkinsa mastoja ja purjeita myöten. ”Uusi vaihtoehto” on vanha vaihtoehto. Sen nimi on kokoomus, kepu tai kristillisdemarit, ja nämä meillä jo ovat. Todellisuudessa tulevaisuus on uudistuneen, kasvonsa pesseen ja moraalisesti ryhdistäytyneen Perussuomalaisen puolueen.

Kansalta asia jatkossakin kysytään. Nyt puoluedemokratia ohitettiin röyhkeästi, ja vanha johto kaappasi vallan ujuttamalla itsensä takaovista hallitusvallan salonkeihin osana politiikan korruptoituneisuutta.

Tämän mädätyksen alkujuuri on EU, jossa piehtaroiva poliittinen eliitti on päättänyt käyttää viimeisen korttinsa liittovaltion luomiseen ja pakottaa jäsenvaltioiden hallituksia sulkemaan pois tai eristämään ulkopuolelleen kaikki kansallista etua suojelemaan pyrkivät puolueet ja ryhmät.

Tämä marginalisoimaan tähtäävä sairas politikointi tuottaa juuri nähdyn kaltaisia kriisejä valtioiden sisäpolitiikkaan ja jakaa kahtia niin puolueita kuin kansakuntiakin.

Vaikutukset ulottuvat myös paikallistasolle: vasta työnsä aloittaviin valtuustoryhmiin. Tämä heikentää politiikan ennustettavuutta ja vähentää poliittista vaikutusvaltaa kansallisissa kysymyksissä.

Huvittavaa on, että puoluetuet jäävät Perussuomalaisille ja että Timo Soini oli itse säätämässä ja vaatimassa lakia, jolla loikkaajilta viedään oikeus puoluetukeen. ”Follow the money” -kehotuksen seuraajia eivät kuitenkaan ole puolueeseen jääneet jäsenet, sillä puoluetuki ei valu kenenkään omiin taskuihin, mutta ministerinpalkka valuu.

Elämme mielenkiintoisia aikoja.