9. joulukuuta 2017

Suurmoskeija olisi muslimien pienoisparlamentti


Suurmoskeijan rakentamisesta keskustellaan jälleen, kun Helsingin Sanomat otsikoi kaupungin virkamiestyöryhmän kannanotosta sanoin ”Helsingin suurmoskeijahanke nytkähti eteenpäin”. Yleisradio puolestaan totuttaa yleisöjään hyväksymään ajatuksen otsikoimalla, että ”Helsingin suurmoskeija lähempänä kuin ennen”.

Helsingin kaupunkiympäristön toimialaa johtaa Mikko Aho, ja kyseinen toimiala raportoi vihreiden apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäelle, joten ei ole ihme, että kaupunkiympäristön suunnittelussa pyritään edistämään punavihreää agendaa itsevaltaisesti ja turvallisuusnäkökohdista piittaamatta. Kokoomuslainen kaupunginvaltuutettu Wille Rydman kirjoittikin perustellusti, että kyseessä on pelkkä virkamieskannanotto, jonka media pyrkii esittämään jonkinlaisena luonnonlakina sivuuttaakseen poliittisen toimielimen päätösvallan asiassa.

Olisi virhe kuvitella, että Bahrainin ja Saudi-Arabian öljymiljoonat tulisivat moskeijan seiniin ilmaiseksi, ilman sosiaaliseen vaihtoon perustuvaa kaupankäyntiä. Kaupunginvaltuutettu, kapteeni evp. Atte Kaleva totesi jo viime keväänä, että ”[r]ahan mukana levitetään väistämättä myös ideologiaa, joka äärikonservatiivisen salafilaisen islamintulkinnan ollessa kyseessä on myös mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys.”

Samoilla linjoilla on Yleisradion sensuroima ja Maanpuolustuskorkeakoulussa toiminut tutkija Alan Salehzadeh, joka sanoo puolustavansa uskonnonvapautta mutta vastustaa suurmoskeijaa, koska: ”Suomessa on jo nyt paljon moskeijoita. Näistä valtaosalla on suorat kytkökset tiettyyn islamilaiseen maahan tai poliittiseen järjestöön, ja niissä saarnatut opit ovat paikoin ristiriidassa tasa-arvon normien kanssa. Tämä estää muslimiväestön integraation sekä lisäksi antaa jalansijaa ulkopuolisten valtioiden ja järjestöjen vaikutusyrityksille.

Hän jatkaa, että ”siellä missä poliittinen islam kukoistaa, siellä ei ole demokratiaa eikä yksilönvapauksia. Siksi valtion on toimittava ennaltaehkäistäkseen tasa-arvolle haitallisen ideologian leviäminen.

Salehzadeh on varmasti oikeassa näkemyksessään poliittisen islamin leviämisestä suurmoskeijahankkeen mukana. Filosofisesti katsoen ei ole erikseen uskontoa ja poliittista ideologiaa, vaan jokainen uskonto on myös poliittinen ideologia, koska sen kautta hallitaan ihmisiä ja harjoitetaan vallankäyttöä. Mitä tiukemmin valtapoliittiset tavoitteet kiistetään, sitä ilmeisempää, läpinäkyvämpää ja vaikuttavampaa vallankäytön ideologisuus on. 

Islam ei ole hyväksi muslimeille itselleen

Olennaista onkin, millaista valtaa islamin kautta käytetään ja levitetään. Islam ei ole kokenut valistuksen ajan sekularisoitumista ja uskonpuhdistuksen reformaatiota kristinuskon tapaan, ja siksi sen moraalikäsitykset ovat kuin keskiajalta.

Tässä mielessä uskonnot eivät ole samalla viivalla, eikä niitä pitäisi arvioida vain uskonnonvapauden pohjalta. Sellainen uskonnonvapauden toteuttaminen, joka merkitsee ihmisten sulkemista vankiloihin, joka ripustaa tietyt vähemmistöt hirteen ja joka kaataa erimielisten päälle kivimuurin, ei ole perusteltua minkään vapausihanteen valossa ei myöskään lännessä pyhänä pidetyn uskonnonvapauden.

Uskonnonvapaus onkin käsitteellinen oksymoroni, vähän niin kuin pyöreä neliö, sillä uskonto merkitsee monille ihmisille henkistä vankilaa. Uskonnonvapaus kattaa myös vapauden olla uskomatta, mutta silti keskusteluissa painotetaan oikeutta lukkiutua uskontojen kahleisiin oman vapauden hinnalla. Aika omituinen käsitys vapaudesta.

Siinä, missä kristinusko korostaa yksilönvapautta, islam merkitsee nimestään alkaen alistumista auktoriteetille. Siinä, missä kristinusko korostaa armoa ja vapahdusta, islam on ankara uskonto, jossa ihminen tuomitaan tekojensa mukaan.

Sosiaalipsykologisesti arvioiden islam perustuu joukkosuggestioon ja hyödyntää massakulttuuria, persoonasta luopumista ja heittäytymistä fatalistiseen kohtalouskoon, joka tekee myös terroristisen värväyksen mahdolliseksi. Suomessa ei tarvita suurmoskeijaa, vaan pitäisi perustaa uskonnosta vieroittamisen keskuksia, joissa ihmiset demanipuloitaisiin ja antisuggeroitaisiin järkiperäisesti toimivan yhteiskunnan jäseniksi pois uskonnon lietsomasta hypnoosista.

Islamista luopuminen voisi olla muslimeille itselleen hyväksi, sillä myös ”maltilliset muslimit ovat poliittisen islamin uhreja”. Se, että moskeijan pitää olla suuri eikä pieni rukoushuone riitä on jo sinänsä näyttö uskonnon vallantavoittelusta. Nöyryys näyttää puuttuvan kokonaan, vaikka luulisi, että hartautta voisi parhaiten harjoittaa askeettisissa oloissa.

Suurmoskeijahankkeessa ulkovaltojen vaikutuspyrkimyksiä

On epäiltävä, että Helsingin Hanasaareen kaavailtu suurmoskeija on muslimiveljeskunnan junailema hanke. Muslimiveljeskunta on maailmanlaajuinen poliittista islamia ajava verkosto, joka sortaa naisia ja seksuaalivähemmistöjä ja polkee ihmisten tasa-arvoa ja yksilönvapautta.

Nykyisiä moskeijoita ovat tukeneet Iranin, Turkin, Qatarin ja Saudi-Arabian kaltaiset maat, ja moskeijoiden uskonnolliset johtajat ovat ilmaisseet kantansa, kenen he toivoisivat voittavan Syyrian sisällissodan. Huonoa näyttöä on saatu Ranskasta, Hollannista, Britanniasta, Ruotsista, Saksasta ja Tanskasta, ja terroristiverkostojen on katsottu levinneen myös Suomeen Lähi-idästä tulleen maahanmuuttotsunamin mukana. Myös nykyiset moskeijat toimivat Lähi-idän maiden silminä ja korvina Euroopassa.

Vedenpitäviä todisteita muslimiveljeskunnan osallisuudesta on vaikea osoittaa, sillä järjestö ei jaa jäsenkortteja, mutta Salehzadehin mukaanmoskeijaa rahoittavat tahot osaavat kyllä kierrättää rahat sellaisten välikäsien kautta (paikallisjärjestöt, kulttuurikeskukset yms), jotta sen yhteydet poliittiseen islamiin hämärtyvät. Näin on toimittu satojen eurooppalaisten moskeijoiden yhteydessä.

Rahoitussotkuista on saatu näyttöä jo nyt, kun Ilta-Sanomat uutisoi Muslimiliiton ja Suomen islamilaisen neuvoston rahoitussotkuista, veroveloista ja ulosotoista. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tukenut neuvostoa yhteensä 456 000 euron avustuksilla vuosina 20072014.

Käytännössä suurmoskeija olisi muslimien pienoisparlamentti, jossa säädetään sharia-lakia ja edistetään sen vaikutusvaltaa. Sellaisena se olisi kaksoisstandardien generaattori ja vallankumoushanke.

Suurmoskeijan vaikutukset muslimiyhteisöille kielteisiä

Myös helsinkiläinen kuntavaaliehdokas Binar Mustafa on kirjoittanut, että ”[s]uurmoskeija on poliittinen hanke, jossa päällimmäisenä tavoitteena on tukea yhtä poliittisen islamin tavoitteista: pyrkimystä tuoda uskonnon symboleja näkyvämmin Eurooppaan. Juuri tämän vuoksi harvemmin kuullaan muslimien suurin joukoin tukevan hanketta. Kaikki suurmoskeijan puolustajat eivät tietenkään tue poliittista islamia ja saattavat vilpittömästi vastustaa sitä, mutta hankkeen onnistuessa voittaja on silti poliittinen islam.

Tässä valossa olisi väärin kuvitella, että suurmoskeija olisi kaikkien muslimien yhteinen hanke. Kentän pirstoutuneisuuden vuoksi tietyn suuntauksen tukeminen johtaisi vain eripuraan ja estäisi muslimien integroitumisen yhteiskuntaan.

Sisäministeriö korosti 2015 antamassaan lausunnossa, että ”suurmoskeijassa pitäisi olla kaikkien muslimiyhteisöjen mukana”, ja Suomen islamilainen yhdyskunta on muodollisesti katsonut, että ”kyseessä olisi sunnimoskeija, josta ei ketään käännytetä pois”.

Anonyymi suomalainen muslimi kuitenkin toteaa, että ”vaikka suurmoskeijaa halutaan [...] markkinoida kaikkien Suomen muslimien moskeijana, se ei todellisuudessa tulisi olemaan sitä.” [...] ”Pahimmillaan Bahrainin tai Saudi-Arabian rahoittama suurmoskeija voi hänen mukaansa johtaa muslimien eristäytymiseen, radikalisoitumiseen ja jopa terrori-iskuihin. Pahimmillaan Suomesta tulee uusi Ranska, ja meillä tapahtuu vastaavanlaisia iskuja.

Suurmoskeija myös kellauttaisi kumolleen suomalaisten muslimiyhteisöjen keskinäiset suhteet. Äärikonservatiivinen salafistisuuntaus saisi valta-aseman ja aiheuttaisi ristiriitoja muslimien välille, sillä Persianlahden maiden rahoittama sunni-haaran moskeija ei palvelisi tasapuolisesti kaikkia Suomen muslimeja.

Suurmoskeijalle ei edes ole tarvetta, sillä hartaita muslimeja on Suomessa yhtä vähän kuin kirkkomummoja, ja kristillisillä pyhäköilläkin on vaikeuksia saada tupansa täyteen muulloin kuin jouluna. Suurmoskeija palvelisi ikään kuin automaattisesti vain radikaalia islamia ja äärisuuntauksia. Riitelyn dispositio piilee siinä, että islamin uskonolemuksen mukaan on vain yksi oikea islam, vaikka onkin monenlaisia muslimeja.

Islamilaisessa ajatteluperinteessä rakennus on maailmankuvan manifestaatio. Niinpä olennaista ei ole vain se, mitä moskeijoissa tarkalleen ottaen saarnataan, vaan se, että moskeijan olemassaolo sinänsä ilmaisee islamin suurta valtaa. Näin ollen suurmoskeija johtaisi muslimien identiteetin korostumiseen integraation kustannuksella.

Suurmoskeijaa koskeva keskustelu vääristynyttä

On perin vääristynyttä, että kansallismielinen järjestö ei saa toimia Suomessa yhdistymis- ja kokoontumisvapauden sekä sananvapauden turvin, vaan se kiellettiin käräjäoikeuden päätöksellä, mutta islamistien suurmoskeijahanketta pyritään edistämään uskonnonvapauden perusteella, vaikka se voi edistää terrorismin leviämistä ja kyseenalaistaa valtiomme poliittiset perusrakenteet sekä voimassa olevat lait shariaan vedoten.

Tämä ei ole toisaalta mikään yllätys, sillä tällaista jälkeä syntyy kaikkialla, missä vihervasemmistolaiset poliitikot ja Demla-juristit päästetään päättämään asioista: toisin sanoen tuhoa isänmaallemme.

Vihervasemmistolaisten tuki suurmoskeijalle ei johdu mistään muusta kuin opportunistisesta halusta saalistaa muslimien ja islamilaisten maahanmuuttajien äänet itselleen vaaleissa. Piilotavoite voi olla tahallinen destruktiivisuus: halu mädättää länsimaista yhteiskuntaa ja juurruttaa demokratian, liberalismin, valistusihanteiden, monipuoluejärjestelmän ja vapaan markkinatalouden vastaista järjestelmää Eurooppaan. Islamisaatiota harjoitetaan Berliinin muslimighetoissa rakentamalla lapsille minimoskeijoita minareetteineen ja puolikuineen.

Oireellista on, että Hanasaaren hiilivoimalan paikalle Kalasataman kupeeseen suunniteltua suurmoskeijaa on arvioitu koko ajan vain muslimiyhteisön näkökulmasta, mutta suomalaisten ihmisten asemaa ei ole ajateltu lainkaan. Tältä kannalta suurmoskeijaa voitaneen vastustaa vain yhdellä argumentilla.

Mikäli paikalle perustetaan suurmoskeija, joutuu hamppukasseineen paikalle valuva flow-väki perääntymään, sillä hengellisellä alueella ei meluisaa festivaalia voida silloin enää pitää.

Miten kävisi myös Suvilahden seinissä olevien arvokkaiden graffitien ja vihervasemmistolaisen vinkuheinäpolitiikan?!

Niinpä ehdotan, että suurmoskeijan sijasta paikalle rakennetaan Tarzan-huvipuisto. Sen ympäristövaikutus lähialueelle kantautuvine huutoineen ja liaanin jatkoksi ripustettuine homoineen lienee sama.

8. joulukuuta 2017

Harhat pahenevat Berliinissä


Suurimmaksi puolueeksi täpärästi selviytyneen kristillisdemokraattisen unionin johtaja Angela Merkel ei ole saanut muodostetuksi Saksaan hallitusta syyskuun parlamenttivaalien jälkeen. Tämän seurauksena Berliinissä eletään täysin harhaisessa todellisuudessa.

Sosiaalidemokraattien Martin Schulz on päättänyt jatkaa vaalitappioonsa johtanutta politikointia, sillä hän lähestyy Merkeliä tavoitteenaan lisätä maahanmuuttoa ja muodostaa EU:sta Euroopan Yhdysvallat vuoteen 2025 mennessä! Hänen mukaansa liittovaltion perustuslaki lähetettäisiin jäsenmaille ratifioitavaksi, ja ne jotka eivät muutosta hyväksyisi, saisivat lähtöpassit unionista.

Moni kiittää varmasti jo etukäteen erottamisesta. Schulzin kaavailema suunta on täsmälleen päinvastainen, johon monet Euroopan maat haluavat kulkea. Esimerkiksi Hollannin pääministeri Mark Rutte on todennut, ettei tiivistäminen ole oikea lääke EU:n ongelmiin. Puolan ja Unkarin tapaiset valtiot pääsevät jatkossa eroon valtioliitosta ja muodosteilla olevasta liittovaltiosta ilman kansanäänestystä, automaattisesti.

Demari Schulzin tyhmyys on samanlaista kuin federalistien yleensäkin. He eivät ymmärrä, että suurin uhka EU:lle on EU itse. Eripuraan ja unionin hajoamiseen johtaa nimenomaan yhteen pakottaminen.

Jos EU halutaan säilyttää, ainoa elinkelpoinen tie on sen vaikutusvallan heikentäminen, paikoittainen purkaminen ja palauttaminen vapaakauppaliitoksi, joka valvoo paremmin ulkorajojaan.

Saksan ja Ranskan raihnaiset poliitikot näyttävät pyrkivän nyt päättämään muiden Euroopan maiden asioista. Tämä on ollut EU:n päätöksentekomenettely aina, ja juuri sen vuoksi Britannia vetäytyi EU:sta.

Suomessa Petteri Orpo ja Teija Tiilikainen ovat hätäilleet Saksan tilanteen vuoksi, tosin vääristä syistä. Orpoa vaivaa pankkiunionin jumiutuminen ja Tiilikaista epävakauden lisääntyminen.

Suurimmat ongelmat, kuten massamaahanmuutto ja veronkierto, eivät kuitenkaan johdu EU:n heikentymisestä vaan kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden vähentämisestä. Siksi myös Schulz arvioi tilannetta väärin nähdessään Euroopan uhkana ”kansallismieliset voimat”, jotka tosiasiassa olisivat ratkaisun avain. Schulzin mielestä kansallismielisiä voimia on Saksan lisäksi muun muassa Ranskassa, Itävallassa, Tanskassa, Hollannissa ja Suomessa.

Suomen viimekesäinen hallituskriisi oli tässä valossa pelkkä kesäteatterinäytös, jossa federalismia ja integraatiota vastustavat perussuomalaiset potkaistiin pois hallituksesta käyttäen verukkeena henkilösuhteita ja ”arvokysymyksiä”. Todellinen syy kuoritaan esiin nyt, vaikka se on ollut tiedossa jo pitkään. Jo Ranskan keväisten vaalien jälkeen oli selvää, että Saksa ja Ranska pyrkivät tekemään EU:sta nopealla aikataululla liittovaltion.

Suunnitelmat rahaliiton vahvistamiseksi on nyt julkistettu, ja kansallisen päätösvallan rippeet ollaan valmiit heittämään nurkkaan. Tästä kaikesta kertoo myös sensuurin kiristäminen.

Juha Sipilä ja Petteri Orpo ovat valmiit hyväksymään EU:n tiivistämisen, ja siksi he kaasuttivat Perussuomalaiset ulos hallitusyhteistyöstä. Oli ”tärkeitä” ja ”isoja” asioita taustalla, sellaisia, joista ei sovi mumista suomalaisille itselleen mitään. Saksan vaaleissa kaikki ei mennyt kuitenkaan aivan suunnitelmien mukaan, ja tuskin menee myöskään jatkossa.

Berliinin bunkkereissa ja EU:n katakombeissa eletään deluusioiden vallassa. Jos harhat pahenevat, tuloksena on perikato. Saksan ja Ranskan federalistiset voimat ovat onnistuneet vielä kerran pelastamaan utopiansa Euroopan laajuisesta valtakunnasta, mutta ennen pitkää poliittisen eliitin vieraantuneisuus todellisuudesta johtaa lasilinnojen särkymiseen ja suuruudenhullujen unelmien totaaliseen tuhoutumiseen.

6. joulukuuta 2017

Suomen itsenäisyys kuin Matti Nykäsen mitalit


Suomen itsenäisyys täyttää tänään pyöreät sata vuotta, mutta Suomi sinänsä on paljon vanhempi. Täältä puolestaan ei seuraa juhlapuhetta vaan arkinen toteamus, että juuri tuo itsenäisyytemme on nyt museossa kuin Matti Nykäsen mitalit. Voittaja voi käydä katselemassa niitä Urheilumuseon vitriinissä, mutta hän ei saa niitä sieltä takaisin, vaikka haluaisi.

Turvassa ovat kuin rahat pankeissa, joista ei myöskään saa nykyään rahojaan enää pois; niissä kun ylimielisesti kieltäydytään käsittelemästä käteistä rahaa, ja pankit haluavat perustaa oman rahan, joka olisi niiden omien pleksien ja maksujärjestelmien kontrollissa (aiheesta tässä).

Samanlaista on Suomen itsenäisyys. Kansallinen varallisuutemme on riistetty tai myyty velkojen katteiksi. Ensin tuhottiin yhteisvaluutalla meidän rahapoliittinen itsemääräämisoikeutemme, ja suomalaiset ajettiin tie breakiin. Näin tehtiin, koska Euroopan unionin poliittinen uskottavuus on yhtä kuin sen valuutan arvo, jota täytyi pönkittää.

Valtioiden velkaantumisesta pankeille voin sanoa kuin entinen brittipääministeri Kirkkomäki: Koskaan aiemmin näin monet eivät ole olleet velkaa näin harvoille.

Antakaa siis noille Linnan juhlien keltanokille anteeksi, sillä juuri he nuo filosofiattomat oman etunsa saalistajat eivät kerta kaikkiaan tiedä, mitä he tekevät. Heidät, jotka tietävät, vetäkää sopivan tilaisuuden tullen vastuuseen.

Hyvin ovat Suomi ja suomalaisten rahat kelvanneet maailmalle, mutta Nato-naimisiin ei ole ikäneito päässyt. Tuo voi olla hyväkin asia, sillä itsellistä naista pelätään kuin Pohjois-Koreaa. Voidaan Venäjälläkin sanoa läntisestä naapuristaan kuin isäntä asuinkumppaistaan, että älä koirasta välitä, varo vihaista emäntää. Ja lausahtihan Cheekkikin, että älä huorasta vaimoo tee, joten parempi on Suomen pihdata itseltään ohari-ollien riemurahat kuin olla maapallon suvakkilutka.

Eniten Suomella on merkitystä meille suomalaisille. Maailmalla maamme ei ole mitään muuta kuin lippubrändi, joka tunnetaan kahdesta asiasta: Tom of Finlandista ja autourheilijoista. Globalisoituneessa tuotannossa valmistusmaalla ei ole väliä: kaikki kiteytyy merkkiin. Siinä Suomen lippu on vertaisryhmässä Ferrarin ja Mercedes-Benzin rinnalla. Autourheilijat ja Tom ovat brändänneet Suomea enemmän kuin yksikään ulkomaankauppaministeri tai vienninedistämisen valtuuskunta.

No niin. Koska kaduilla on alkanut olla itsenäisyyspäivisin vaarallista vasemmistolaisten rähinöitsijoiden vuoksi, en turvallisuussyistä sano, missä vietän itsenäisyyspäivääni. Joka tapauksessa osallistun itsenäisyyspäivän viettoon siinä todellisessa Suomessa, joka ei tanssi omassa kuplassaan kristallikruunujen alla.

Onneksi median haastattelemat ”töölöläisvanhemmat” eivät ole sentään pystyneet estämään 612-juhlaa ja harrasta kynttiläkulkuetta edes lapsikortin varjolla. Lähi-itäkeskuksen kaunaiset anarkistithan siinä alittivat moraalin rajan yrittäessään tehdä lapsista ihmiskilven oman luokkasotansa ja terrorinsa etulinjaan.

Mitään juhlapuhetta täältä ei tänään tullut. Ei tullut, koska itsenäisyys alkaa olla yhtä imaginaarinen asia kuin aikakin. Vuoden 1917 tapahtumat kiitävät sadan valovuoden päässä avaruudessa, jossa ne ovat valoaaltoina tällä hetkellä vallitsevaa todellisuutta. Päinvastaiseen suuntaan on ehkä tulossa joku komeetta, joka kirahvien hamutessa suuhunsa puiden lehviä osuu jonain päivänä Euroopan keskuspankin pihaan.

Huvittava on tapa, jolla Suomen itsenäistymisen vuosi 1917 on tullut ajan myötä suhteellisesti lähemmäksi vanhetessani. Vielä 25 vuotta sitten oma elämäni muodosti vain kolmanneksen Suomen itsenäisyyden ajasta. Nyt oma ikäni kattaa jo puolet Suomi-neidon iästä! Niinpä itsenäisyyden alkuvuodet ovat tulleet suhteellisesti lähemmäksi kuin ne olivat tähän maailmaan tullessani. – Ehkä noiden aikojen lähestyminen on ollut myös jossain mielessä todellista.

5. joulukuuta 2017

Monikulttuurinen Suomi: kaikki kaikkia vastaan


Yhteiskunnassa käy aika ajoin niin, että jokin proggis menettää merkityksensä. En tarkoita, että Suomen itsenäisyys olisi menettänyt arvonsa. Mutta tarkoitan, että sen merkitys on pyritty mitätöimään globalisaation ja EU-federalismin pyörteissä. Tämän seurauksena myös itsenäisyyspäivän juhlistamisesta on tullut entistäkin enemmän pelkkä kuori ja kulissi.

Eipä itsenäisyyspäivän vietto ole koskaan mikään kansanjuhla ollut, ainakaan silloin kun se on nähty niin sanotun Linnan juhlien valossa. Se on ollut hyvinvointiporvariston ja samppanjasosialistien sekä kaviaarikommunistien yhteinen konsensustapahtuma.

Nykyisin itsenäisyyspäivän vietto on näiden tahojen eliittitapahtuma siksi, että he kaikki ovat asettuneet puolustamaan monikulttuurisuuden ideologiaa sekä harjoittamaan kansallisvaltioiden mitätöintiä. Asenne on sama kuin aikana, jolloin monikulttuurisuudella oli vielä vanha nimi: kommunismi.

Asia on entistä, mutta valhe on uudessa paketissa. Ennen sen nimi oli liennytys tai idänpolitiikka. Väestöpolitiikkaa tekevästä EU:sta on tullut pahempi kuin YYA, sillä yhteistyö ja avunanto ei tuonut sentään ketään pakolla rajan yli.

Väitteeni on, että suomalaisilla oli autonomian aikana enemmän itsenäisyyttä kuin EU-ajalla. Venäläisillä ei ollut kansalaisoikeuksia Suomessa, toisin kuin EU-maiden kansalaisilla nyt miltei on. Suomea hallitsi senaatti, ja keisari-suuriruhtinas teki päätöksensä duuman ohi senaatin esitysten mukaan. Toisin on EU:ssa, johon kuuluessamme kolme neljäsosaa lainsäädännöstä on direktiivien määräämää. Ennen meillä oli oma raha, keskuspankki, maatalous ja tullilaitos, toisin kuin nyt EU:ssa, jossa tullimaksutkin humahtavat valtioliiton kassaan.

Kansalaisten eripura on arkipäivää kaduilla ja kujilla, sillä eriarvoisuus on kasvanut taloudellisen polarisoitumisen myötä. EU:n tuputtamaa maahanmuuttoa koskevan erimielisyyden vuoksi nykyisin ei mahduta juhlimaan yhdessä edes itsenäisyyttä samoilla pihoilla, ja vasemmisto tulittaa itseään nilkkaan huutaessaan maahan lisää pakolaisia. Vasemmisto haluaa ymmärrettävästi ”jakaa” oman köyhyytensä, mutta vertauskuvasta ei ole mitään vieraille jaettavaksi.

Tampereen yliopistossa toimivan professori Juho Saaren on turha nössöttää, että ”osa suomalaisista eivät enää koe olevansa samassa veneessä”. Mikäpä ihme tuo, kun Saari itse vuonna 2015 valehteli Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajalle Anna-Stina Nykäselle, että satakaan tuhatta turvapaikanhakijaa eivät ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään? Ja tämä laittoi sen lehteen.

Totuus on, että jo 30 000 tulijaa aiheuttivat 1,5 miljardin loven budjettiin, synnyttivät suuren velanottotarpeen, johtivat leikkausesityksiin suomalaisten asumistuesta, opintotuesta, monista muista sosiaalieduista ja tietenkin myös yliopistojen toimintamenoista, sekä laittoivat kuntien asuntotoimen kaaokseen. Maahanmuutto-ongelmaa ei ole vieläkään ratkaisu, vaan se on hukutettu eri hallinnonalojen budjetteihin pysyvinä kuluina.

Monikulttuurinen Suomi on sellainen, jossa kaikki ovat kaikkia vastaan. Siksi ei pidä tehdä politiikkaa, jolla kylvetään ristiriitoja ja hajotetaan kansallista konsensusta, joka olisi pääomaköyhän maamme todellinen voimavara. Poliittisiksi johtajiksi pitäisi nimittää kunnialliset poliitikot aivan niin kuin professoreiksi pitäisi laittaa totuudelliset ihmiset eikä kaikenlaisia opportunisteja ja muita patustelijoita, joista kabinetit nykyisin koostuvat.

4. joulukuuta 2017

Eurooppa sisällissodassa 20–30 vuoden kuluttua?


Arvatkaapa, missä Euroopan kaupungissa protestipartaiset filosofit Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat nuoruuden manifestinsa. No tietenkin Brysselissä.

Brysselin yliopistossa toimii nykyisin nuorehko historian professori David Engels (s. 1979), jonka mukaan Euroopan nykyinen kehitys johtaa sisällissotaan 2030 vuoden kuluessa. Samannimisestä edeltäjästään poiketen tämä Engels ei tosin näe kansallisvaltiota väkivallan pesänä, joka tulisi kukistaa, vaan oikeudenmukaisuuden ja yhteiskuntarauhan takeena, jota ilman ajaudutaan kaaokseen.

David Engelsin mukaan tapahtumien kulku lähitulevaisuuden Euroopassa on yksinkertainen. Terrorin ja etnisten konfliktien lisääntyminen johtaa mikrovaltioiden syntymiseen hieman minarkistisen tai libertaristisen ultra-anarkismin tapaan. Tuloksena on valtion hallinnan menetys ja useita rinnakkaisia yhteiskuntia, joissa valitsevat omat lakinsa.

Merkkejä Euroopan hajoamisesta on olemassa suurten yhdenmukaistamispyrkimysten ja federalismin keskellä. Esimerkiksi pyrkimys yhteistuumin kumota Dublinin sopimus on johtamassa siihen, että EU tulee puuttuneeksi entistä enemmän kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin, sisärajojen valvontaan ja väestöpolitiikkaan. Tätä taas kansat vastustavat, mikä tarkoittaa, että yhtenäisyyden tavoittelusta puristuu ulos eripuraa.

Lopulta separatismia esiintyy kansallisvaltioiden omassakin piirissä, kuten nyt Kataloniassa. Syntyvä mikrovaltioiden saaristo vastaa uudelle ajalle ominaista ruhtinaskuntien tilkkutäkkiä eikä ole useimpien mielestä tyydyttävä. Ihmiset kyllästyvät kaaokseen ja alkavat kaivata autoritaarista järjestelmää, joka olisi konservatiivinen. Tällaiseen uuteen kansallisvaltioiden järjestelmään liittyisi pakotettu solidaarisuus, joka puolestaan muistuttaa Euroopassa nykyisin peräänkuulutettua suvaitsevuuden ihannetta.

Onkin huomattava, että suvaitsevuus edellyttää suurta konformismia, eli sopeuttamista, mukauttamista ja harmonisointia, joilla kulttuurisesta moneudesta saadaan hiottua särmät pois. Tuloksena on monokulttuuria, vähän niin kuin hiiren ollessa kissalle räätälinä.

Engelsin mielestä Eurooppa on jo tällaisen tapahtumakulun keskellä: autoritaarisuus kasvaa, samoin nationalismi ja pontevat puheet. Se sopii Engelsille, sillä hän tykkää vanhoista hyvistä ajoista, jolloin maailma oli mallillaan. Hän jopa aikoo muuttaa perheineen Unkariin, koska Viktor Orbán on hänen mielestään kelpo liideri. Tätä hän ihannoi vastalauseenaan nykyiselle Belgialle.

Ollaanpa Engelsin johtopäätöksistä mitä mieltä tahansa, kannattaa joka tapauksessa pohtia Euroopan hajaannuksen juurisyitä. Sekä liian pitkälle viety monikulttuurisuus että integraatio tuottavat eripuraa, aivan niin kuin Newtonin lain mukaan voimalla on aina vastavoima. Siksi on hyvä muistaa Eurooppa-intoilussa piilevän idealismin vaarat.

Hullunkurisinta suomalaisten suhtautumisessa eurooppalaisuuteen on ollut valittelu siitä, että Suomessa vallitsee ”suvaitsemattomuus”. Suvaitsevuus ja suvaitsemattomuus ovat käsitteitä, jotka kantavat sisällään omat vastakohtansa.

Suvaitsevaisuus on Euroopassa ollut aina nimenomaan konformismia, eli ryhmäpaineesta johtuvaa samanlaisuuden ja yhdenmukaisuuden tavoittelua. Se ei siis ole juuri koskaan ollut sitä, mitä suomalaiset Keski-Eurooppaan lentäessään luulevat sen olevan, eli moniarvoisuutta ja vapautta. Päinvastoin: nimenomaan suvaitsevuus on edellyttänyt suurta mukautumista ja sopeutumista vallitseviin oloihin ja samalla suuria yhdenmukaisuuden vaatimuksia, joilla ihmisiä on pakotettu hyväksymään toistensa arvoja Valistuksesta alkaen.

Suvaitseminen ei siis vain luo joitakin vapauksia, vaan se luo myös merkittäviä mukautumisen ja sopeutumisen haasteita ja sitä kautta vapauden rajoituksia. Tässä mielessä olisi virheellistä väittää suvaitsevuuden tuovan vapautta. Mitä suurempi ja monipuolisempi yhteiskunta on, sitä enemmän sen on standardisoitava, harmonisoitava ja sertifioitava, kun taas suurimmillaan henkinen vapaus on yleensä pienessä valtiossa, jossa ulkoinen kontrolli ei rajoita.

Totta kai myös pieni valtio voi olla suvaitsematon, ja suvaitsematon yhteiskunta voi olla totalitaarinen sekä ihmiset siellä epävapaita. Mutta he ovat usein tavattoman epävapaita myös suvaitsevaiseksi viritellyssä laajakantoisessa yhteiskunnassa, joka on omien vaatimustensa kautta totalitaarinen.

Juuri sellaista totalitarismia kohti on varottava Euroopan unionia kulkemasta, ja siksi minä ainakin arvostan tätä supisuomalaista yhteiskuntaa, joka omine karkeuksineen ja hiomattomuuksineen on aina jättänyt tilaa vapaudelle ja luovuudelle.


Lähde

Engels, David, Le déclin La crise de l’Union Européenne et la chute de la République romaine. Paris: Éditions du Toucan, 2012.

3. joulukuuta 2017

Helsingin Sanomien työpoliittinen tiedepieru


Joidenkin mielestä puolillaan oleva juomalasi on puoliksi tyhjä, toisten mielestä puoliksi täynnä. Kenenkään ei tarvitse arvailla, miten asia on Helsingin Sanomien toimituksen mielestä, sillä lehti pyrki manipuloimaan lukijoitaan jutulla ”Lähes puolet suomalaisista ottaisi Suomeen lisää maahanmuuttajia ’Ehkä ihmiset ovat ymmärtäneet, ettei se ole maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt’”.

Yhtä hyvin tai paremminkin voitaisiin kirjoittaa: ”Yli puolet suomalaisista ei ottaisi Suomeen lisää maahanmuuttajia Ehkä ihmiset ovat ymmärtäneet, että se on maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt”.

Helsingin Sanomien selvityksestä (niin kuin tutkimuksista yleensäkin) voidaan erottaa data ja tulkinta. Data kertoo, että 47 prosenttia vastaajista sanoi ”kyllä” kysymykseen ”pitäisikö Suomeen ottaa enemmän maahanmuuttajia?” Väittämän ”kaikkien, jotka haluavat tulla Suomeen asumaan ja tekemään työtä, on saatava tulla tänne” kanssa samaa mieltä oli 22 prosenttia ja osittain samaa mieltä 45 prosenttia. Täysin eri mieltä oli 11 prosenttia. Kolmas kysymys koski ”rasismia”, mikä paljasti lehden motiivin: pyrkimyksen tehdä työpolitiikalla maahanmuuttopolitiikkaa.

Saadut numerot eivät oikeuta tulkintaa, jonka mukaan ”ihmiset ovat ymmärtäneet, ettei se ole maahanmuuttaja, joka tulee ja vie työt”, sillä gallup-tyyppisessä kyselyssä ei ollut tiedusteltu, eritelty eikä taustoitettu maahantulon perusteita eikä tulijoiden ja vastaajien motiiveja.

Kantas TSN:llä teetettyä kyselyä ei voida sanoa tutkimukseksi, sillä selvitys hukutti siirtolaisuuden erilaiset vanat ja vuonot yleiseen ”maahanmuutoksi” kutsuttuun ilmiöön jo asiaa tiedusteltaessa. Tämän niputuksen jälkeen ajatukset johdatettiin sitten ”rasismia” koskevaan kysymykseen.

On kuitenkin suuri ero sillä, onko maahanmuuttajan motiivina esimerkiksi tilapäinen työskentely EU- tai ETA-maista, turvapaikkaturismi, pakolaisuus tai elintasosiirtolaisuus. Koska selvityksessä ei pyydetty arvioimaan maahanmuuttoa tulijoiden motiivien kannalta, se on tutkimuksellisesti mitätön. Motiiveja ei antauduttu arvioimaan ilmeisesti siksi, että onhan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden motiivien arvostelu Petteri Orponkin mielestä ”rasismia”, vaikka oikeasti se on rationalismia.

Helsingin Sanomien argumenttien kumoaminen

Helsingin Sanomat ohjasi ajattelemaan maahanmuutosta yksiaineksisena massana ja koetti lavastaa työperäisen siirtolaisuuden suosiossa näkemistään värähdyksistä perustelut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden laajenevalle vastaanottamiselle.

Lehden kaupittelemat ajatuskulut ovat kestämättömiä siksi, että (1) maahanmuuttoa koskevaa tutkimusdataa ei ollut jäsennelty maahanmuuton motiivien ja tarkoitusperän mukaan ja (2) koska tutkimusdatasta ei välttämättä seuraa lehden tekemiä johtopäätöksiä vaan niiden vastakohtia.

Lehden markkinoimat johtopäätökset ovat kestämättömiä myös kolmesta muusta syystä: (3) muualta saatu tutkimusnäyttö on ristiriidassa lehden tilaaman selvityksen kanssa, (4) vierastyövoima vie automaattisesti työpaikkoja kantaväestöön kuuluvilta ja (5) kansalaismielipiteitä ei ylipäänsä voida pitää oikeassa olemisen perustana työpolitiikassa, sillä kaduilta kerätyt näkemykset eivät sinänsä perustu asiantuntemukseen.

Totuus asiassa onkin aivan toisenlainen. Lehti itse kirjoitti puolitoista vuotta sitten eurobarometritutkimuksesta, jonka mukaan 96 prosenttia suomalaisista haluaa rajoittaa EU:n ulkopuolelta tulevaa maahanmuuttoa. Chatham Housen viime helmikuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan keskimäärin 59 prosenttia tutkituista eurooppalaisista haluaisi lopettaa muslimien maahanmuuton kokonaan (aiheesta lisää tässä).

Ulkomainen työvoima on myös itsestään selvästi kilpailuasetelmassa kantaväestön kanssa. Kasvukeskusten työvoimapula on näennäistä, sillä Suomen työttömyysalueilta olisi saatavissa kotimaista työvoimaa, kunhan julkinen valta tukisi yhtä avokätisesti suomalaisten siirtymistä kasvukeskuksiin kuin se nyt tukee pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulevien asuttamista pääkaupunkiseudulle ja muihin suuriin kaupunkeihin (vierastyövoiman suosimisesta lisää tässä). Akateemisten asiantuntijatehtävien täyttäminen ulkomaalaisilla puolestaan on suomalaisten suora tappio ja mädättää kotimaista kulttuurielämää (aiheesta enemmän tässä).

Ja edelleen: kansalaisten mielipiteet eivät perustu tietoon, joten niitä ei voida pitää tiedonmuodostuksen perustana, ovatpa ne mitä tahansa. Monet tiedotus- ja toitotusvälineet käyttävät kuitenkin tätä kehämäistä ajatuskulkua propagandansa pohjana silloin, kun ne havaitsevat mielipiteiden tukevan toimituksen omaa kantaa. Tosiasiassa mielipidetiedustelut eivät koskaan tuota tietoa kysytystä asiasta vaan siitä, mitä ihmiset ajattelevat kysytystä asiasta.

Myös analyysi oli puolueellista. Helsingin Sanomat tukeutui Kantas TSN:ltä tilaamansa selvityksen tulkitsemisessa vihreiden puolue-edustajaan, sosiologi Sari Näreeseen, joka tunnetaan lähinnä feministisenä kommentaattorina eikä työpolitiikan asiantuntijana. Niinpä Näre paljasti motiivinsa ja viitekehyksensä peittelemättömästi myös lehdessä: ”Näin Suomen itsenäisyyden merkkivuotena on syytä purkaa ajatuksiamme suomalaisuudesta. On myös rodullistettuja suomalaisia ja Suomeen muuttaneita suomalaisia.” Tämä oli hauska kuulla. Näre näyttää keksineen uuden sanan: rotu. (Aiheesta tarkemmin tässä.)

Johtopäätökset

Johtopäätöksenä voin sanoa, että Helsingin Sanomien yritys liudentaa työpoliittisissa motiiveissa vallitsevat erot yleiseen ”maahanmuuttoon” ei onnistunut. Ei onnistunut myöskään yritys tehdä työpolitiikalla väestöpolitiikkaa. Ja täysin epäonnistui lehden pyrkimys oikeuttaa etnistä väestöjen sekoittamista työpolitiikan verukkeella.

Helsingin Sanomien kirjoittelusta voidaan sanoa, että lehti on disinformaation ja propagandan runsaudensarvi, todellinen pseudojournalismia harjoittava valhemedia. Se on kolmikymppisten risupartaisten wannabe-teinien maailmanparannusaviisi, jonka kynäilijöiltä maailma on kadonnut alta.

Jos yhteiskuntapolitiikan välineeksi valitaan tendenssi, jonka mukaan länsimaissa vallitseva syntyvyyden lasku ja väestökäyriin muodostumassa olevat kuhmut koetetaan kompensoida kehitysmaista tulevalla maahanmuutolla, tehdään (1) samalla väestöpoliittinen valinta, jonka mukaan länsimainen rotu tuomitaan väistymään omista kotimaistaan.

Toiseksi (2) antaudutaan uskomaan, että muualta tuleva väestö voi oikeasti korvata kantaväestön lisääntymiseen perustuvan työvoiman uusintamisen. Näyttö tämän oletuksen puolesta puuttuu, sillä kehitysmaista tulleet ovat työllistyneet heikosti, ja maahanmuutto etenkin Lähi-idästä ja Afrikasta on ollut vain sosiaalietuusperäistä.

Kaiken yläpuolella on (3) arvokysymys: onko perusteltua ja haluavatko kantaväestöt, että valkoinen länsimainen ihminen syrjäytyy omissa kotimaissaan siksi, että länsimaihin ”saadaan” työvoimaa, jota täällä ei oikeasti tarvita? Syy maailman suurimpiin ekologisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin, sivistyksellisiin, poliittisiin ja turvallisuusongelmiin on kehitysmaiden väestöräjähdys, joka pitäisi saada kuriin eikä suinkaan puretuksi länsimaihin, joihin ongelmat ovat nyt siirtymässä.

Länsimaiden väestön uusintaminen tulisi taata tekemällä kantaväestöjen etua tukevaa sosiaalipolitiikkaa, jolla vierasperäisten tuloa valmiisiin pöytiin ei helpoteta, kuten Helsingin kaupungin tukemassa terveysturismissa, vaan vaikeutetaan. Sillä työvoiman pitää olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa.


Parempaa työpolitiikkaa:

Lopuksi viite teokseeni, jossa selvitetään myös sitä, kuinka pärjätä työelämän ja työttömyyden kurimuksissa.

Työttömän kuolema Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan

2. joulukuuta 2017

Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille


Helsingin yliopisto on yksityistämisen tuloksena alkanut polkea suomalaisen ja suomenkielisen tutkijakunnan asemaa haalimalla verovaroin ylläpidettyihin työpaikkohimme tekijät ulkomailta.

Yliopiston nimittämistä 16 uudesta professorista 5 ovat syntyperältään ja kansalaisuudeltaan ulkomaalaisia. Kolme heistä ovat ruotsinkielisiä ja myös neljä muuta pitivät viime keskiviikkoiset tervetuliaisesitelmänsä muulla kielellä kuin suomeksi.

Pianon pimputukseen tai viulun vingutukseen päättyvät akateemiset tilaisuudet koostuvat yleensä pelkistä rihkamaesitelmistä, joten merkitystä niillä ei ole. Kommentoin kuitenkin muutamaa näytteeksi, jotta myös suuri yleisö saisi tietää, kuinka räikeää monikulttuurisuuspolitikointia yliopiston seinien suojassa harjoitetaan. 

Sosiologian keittiöprofessorin kermaiset viikset

Peittelemättömimmin motiivinsa paljasti sosiologian professoriksi nimitetty skotlantilainen David Inglis, joka syyttää Suomessa olostaan – yllätys, yllätys brexitiä: ”Se saa minut niin surulliseksi. Yksi syy, miksi halusin pois Britanniasta, oli halu pysyä eurooppalaisena”, David Inglis valittaa Helsingin yliopiston sivuilla julkaistussa ja Juha Merimaan kirjoittamassa haastattelujutussa.

Hänen Suomeen tulonsa on siis kosto Britannian EU-erosta, josta hän siirtää laskut meidän yliopistolaitoksellemme. Helsingin yliopisto tukee hänen kaunaansa, vaikka Inglisillä oli jo professuuri Exesterin yliopistossa, eikä hänen ei olisi tarvinnut lähteä pakolaiseksi Suomeen eikä yhtään mihinkään ”ollakseen eurooppalainen”. Vai kuinka? Helsingin yliopisto tarjosi kuitenkin pakolaisparalle turvasataman.

Mitä Inglis sitten sanoo tutkivansa? Sosiologiseksi kliseeksi muodostuneeseen tapaan hän paneutuu kulinarismiin ja ruokakulttuuriin. Tällä kertaa aiheena ei ole tosin länsimaisen ruokakulttuurin ”rasistisuus” eikä kaakaon tai suklaan hankintaan liittyvä imperialismi. Sen sijaan Inglis kiittelee Suomea sen johdosta, että ”Alkojen valikoimat ovat kasvaneet ja ihmiset ostavat ennakkoluulottomasti viinejä eksoottistakin viinimaista” ja että ”tänään sushiravintoloita löytyy jokaisesta ostoskeskuksesta”. ”Tarkoitukseni on tutkia, miten asiat lähtivät 1990-luvulla kehittymään”, hän sanoo.

Paljastavaa on, että professoriksi nimitetyn mielestä ruokakulttuurin muutos on ”kehittymistä”, jota hän kiittää ”ennakkoluulottomuudesta”. Kun elintasoturistina saapuvan tutkijan lähtökohdat ovat noin tendenssimäisiä, hänen asenteensa mitätöi hänen toimintansa tieteellisyyden.

YleWatch julkaisi pari päivää sitten terävän jutun, jossa analysoitiin, miten ruoka- ja mässäilykulttuurin muutokset ja niiden esillepano mediassa ja tieteessä liittyvät monikulttuuri-ideologian levittämiseen. Analyysi sopii mainiosti myös tähän yhteyteen, joten lainaan YleWatchin ajatuskulkuja, joissa kirjoittaja kritisoi muun muassa Yleisradion propagandajuttuja ”Tutkijat: Outo ruoka lisää tasa-arvoa” ja ”Analyysi: Miksi irakilaista ruokaa ei arvosteta lompakolla mutta japanilaiskeittiötä kyllä?

YleWatch kommentoi sosiologi Tari Lindblomin ja tutkijatohtori Markus Vinnarin mielipiteitä tavalla, joka sopii vastaukseksi David Inglisin Helsingin yliopiston tiloissa pitämään esitelmään. YleWatchin anonyymi asiantuntija kirjoitti:

Ruokasuosituksissakin pitää olla sisään asennettuna monikulttuurisuus ja tasa-arvo, ikään kuin ne edustaisivat jotain tavoiteltua hyvää ja absoluuttista totuutta. Eivät ne edusta, mutta sitäkin enemmän ne edustavat puhdasta sosialismia uusilla iskusanoilla. Tutkijat tulevat sanoneeksi rivien välistä, että perinteiseen, ekologisesti tuotettuun lähiruokaan turvautuminen on merkki kavahdettavasta nationalismista, jossa syrjitään uusia makuja ja siten myös uusia näkemyksiä, kuten muukalaisinvaasion tarpeellisuutta. [...]
Ruokakulttuuriin sovelletulla kohtaamisteorialla tutkija yrittää selittää pois maahanmuuttoinvaasiosta seuraavat ristiriidat kunhan syöt kebabia, alat väistämättä pitää kurdeista, turkkilaisista ja arabeista. [...] Tavalliselle kansanosalle markkinoidut eksoottiset ruokamaut tulevat käytännössä suurimmista maahanmuuttomaista Lähi-idästä. Heillä ei ole juuri muuta tarjottavana kuin jauhelihasta tehdyt feikkikebabit (ei lampaanlihaa), joita myyvät ruokapaikat ovat käyneet turhankin tutuiksi suomalaisten kaupunkien ja taajamien katukuvassa. Yksipuolisen monokultuurisessa bulkkiruoassaan monikulttuuri ei tuo juuri mitään uutta, paitsi sen, että Lähi-idän veijarit ovat sukulaisten ilmaistyövoimalla, polkumyynnillä ja verokikkailulla syrjäyttäneet suomalaiset ravintolat ja nakkikioskit kaupunkimiljööstä. [...] 
Ksenofiilisen ruokahifistelyn siirtyminen sosiologian tutkimuskohteeksi ei ole mitenkään yllättävää ajallemme. Ikävä kyllä sosiologiassa ei haluta pohtia pakkomielteisen ruoasta puhumisen historiallisia ulottuvuuksia ja toistuvuuksia, koska ne kertoisivat muusta kuin edistysuskovaisten saaranaamasta ’kehityksestä’. Historiantutkijat ovat huomanneet eri kulttuurien rappiovaiheessa toistuvan ilmiön: hillittömän hedonistisen nautinnonhalun. Rooman valtakunnan lopussa ruoalla leikittelystä ja uusien eksoottisten makujen etsimisestä tuli degeneroituneen eliitin yksi suosituimmista harrastuksista. [...]
Hedonismin lisäksi itsestään selvänä pidetystä ruoasta on tullut myös statusta ja nirppanokkaista identiteetin määrittämistä. Nykypäivän keskiluokkainen porvaristo ei voi henkisen laiskuutensa vuoksi enää erottautua rahvaasta kirjallisella sivistyksellään, varsinkin kun kirjojen arvo on romahtanut ja kirjahyllyt menettäneet statuksensa sisustuselementteinä. Siksi erikoisesta ja ennen kaikkea kalliista ruokahifistelystä on tullut ns. paremman väen keino tehdä hajurako epäterveellisen juntisti syövään alaluokkaan.

Tästä on kyse myös David Inglisin rakkaudessa ruokaan: hedonismista ja sosiaalisen erottautumisen pyrkimyksestä, jota keskenkasvuinen ja puoliksi oppinut sosiologiherra ei näytä itse tiedostavan lainkaan. Miksi sitten olot olisivat onnellisesti vasta, kun Suomessa ei ole mitään omaa, ei edes ruokaa? YleWatch jatkoi aiheesta paljastaen, että ulkomailta tuotu ruokakulttuuri ei ole edes kovin tasokasta:

Kebabien ja pitsojen suhteellinen edullisuus etnissä ravintoloissa johtuu pitkälti halvoista raaka-aineista, joita arabit, turkkilaiset ja kurdit rahtaavat Liettuasta ja muualta Itä-Euroopasta. Toinen hintaa laskeva tekijä on työvoimakustannusten ja verovelvoitteiden kiertäminen. [...] He eivät ole Suomelle mitään Fazerin ja Finlaysonin kaltaisia kultamunia, jotka luovat uusia tuotteita ja innovaatioita vientiteollisuuteen. He eivät ole muuta kuin ihmisen perustarpeita tyydyttävän stabiilin markkinasegmentin ulkomaalaisia valtaajia. [...] Ellei heitä olisi, suomalaiset ostaisivat pitsansa toisiltaan, mutta nyt varallisuutta siirtyy suomalaisilta asiakkailta suoraan aavikoilta tulleiden vilunkiyrittäjien taskuihin.

YleWatchin analyysi jättää sosiologian professoriksi nimitetyn David Inglisin kauaksi taakseen. Inglis ei voi tietenkään koskaan yltää näin korkealle omissa näkemyksissään, sillä hän katselee asioita ongelman sisältäpäin: ollen itse osa sitä. Inglisin kulinarsismi edustaa TV:stä tutuille Michael Portillolle ja Anthony Bourdainille tyypillistä ylimielistä maustematkailua ja televisioturismia, joita koripalloyliopistoja matkiva Helsingin yliopisto omassa tyhmyydessään tukee. Paha kyllä, heille ei voi edes vastata, sillä englanniksi artikuloiminen vaatisi anglo-amerikkalaisen diskurssin omaksumista ja hukuttautumista monikulttuurisen sanakohinan kuohuihin, joissa suomenkielisille ajatuskuluillemme ei löydy yhtä iskeviä ilmaisuja kuin kotikielessämme.

David Inglis on juuri sellainen hedonisti, joka mässäilee ruokakulttuurilla peittääkseen omat rappioturismista ja anglo-amerikkalaisesta siirtomaaimperalismista johtuvat jälkensä. Hän pyrkii identifioitumaan globaaliin ja näennäisesti tasavertaiseen mutta oikeasti kulttuurimädätettyyn ja kaaosmaiseen maailmakyläpainajaiseen, joka koostuu internatsismista ja globaalin eliitin omista pitojuhlista. Samanaikaisesti kantaväestöjen suut tukitaan kebabrullilla tai hampurilaisilla, mikä osoittaa monikulttuurisuuden liudentumista pelkäksi massakulttuurimaiseksi ja viljavana elovainiona maailman ympäri lainehtivaksi Neuvostoliitoksi, jossa globaalisuustendenssin megalomaanisuus johtaa suureen konformismiin ja sitä kautta sahaamaan kaikesta erilaisuudesta särmät pois.

Mikäli yliopiston kansainvälisyyskiimasta kärsivä tehtävien täyttötoimikunta ei olisi päättänyt kutsua toimeen skotti David Inglisiä, hänen paikallaan Helsingin yliopistossa toimisi todennäköisesti joku hänen vuokseen työttömäksi ja toimettomaksi jätetty suomalainen tohtori.

Mitä hyvää tai kehuskelun aihetta on myöskään siinä, että suomalaista ruokaa ei saa Helsingissä enää mistään, paitsi joistakin kalliksi ja ”etnisiksi”  määritellyistä à la carte -ravintoloista, kuten ”Ainosta” tai ”Lapista”, ja pormestarikin käskee suomea osaamattomien häipyä? ”Jos asiakkaat eivät pidä henkilökunnan kielitaidosta, he voivat mennä muualle”, sanoi Vapaavuori, ja saman saa suomalainen ihminen vastaukseksi myös aikuisten apukouluiksi muuttuneiden yliopistojen portsareilta. 

DDR tulee nyt Helsingin yliopistoon

Vihervasemmistolaista yliopistojengiä kuumottavat tietenkin sensuuri, Venäjä ja suomenruotsalaisuus, joita koskevia aiheita on pikaisesti täytynyt saada professori hallinnoimaan.

Niinpä yliopisto nimitti saksan kielen professoriksi itäsaksalaistaustaisen Hartmut Lenkin, joka väitteli Berliinin Humboldt-yliopistossa 1987 ”länsisaksalaisten lehtien kommentaariteksteistä” ja joka komennettiin Suomeen osaksi ”DDR:n kulttuurikeskuksen saksan kielen osastoa” vuonna 1986. Nyt hän esittelee hankettaan, jossa hän selvittelee, ”kuinka Euroopan lehdet suostuttelevat lukijoitaan”. Itä-Saksasta ei sosialismin aikaan noin vain lähdetty ulkomaille ilman hallinnon luottamusta, joten olisiko takki kääntynyt, kun sananvapaus nyt kiinnostaa?

Hartmut Lenkin suunnittelema selvityshanke on täysin kesy ja viestintätutkimuksen kannalta mitätön, sillä se keskittyy pelkkään taivuttelun välineeseen, eli kieleen, ja jättää propagandan valtasuhteet huomiotta. Kiinnostavia eivät ole retoriset keinot vaan propagandatyön motiivit ja niiden pohjustamat poliittiset valtasuhteet, mutta nämä Lenkin tutkimus hautaa filologeille tyypillisessä pinnallisuudessaan.

Keskeistä olisi tarkastella vallankäytön kaksisuuntaista medioitumisilmiötä, jonka mukaisesti valtamedia on yhtäältä pyrkinyt manipuloimaan poliitikkoja ja tieteenharjoittajia luomalla tai pidättämällä julkisuutta ja toisaalta säännellyt informaatiokanavia yleisöjen suuntaan harjoittamalla asenteiden muokkausta, mielipiteiden manipulointia ja elämäntapakontrollia. Tätä kautta vallankäytön vahtikoirana aiemmin pidetystä mediasta itsestään on tullut vallan käyttäjä. Juuri siksi sitä sanotaankin valtamediaksi ja sille synonyymisesti myös valhemediaksi sillä vallan tavoittelu ei käy ilman salailua, valikointia ja valehtelua, jotka ovat valta-asemaan päätymisen ja siinä pysymyisen yleisiä edellytyksiä.

On säälittävää, että yliopisto tuhlaa kalliit resurssinsa hontelosti perustetuille tutkimushankkeille ja kehnolaatuisiin tieteenharjoittajiin. Koska itäsaksalaistaustainen professori ei tunne suomalaisen sananvapauden tilaa sanoakseen asiasta yhtään mitään, hän on myös epäsopiva henkilö tarkastelemaan median kriisiä. Myös nyky-Saksassa sananvapauden perinne on aivan toisenlainen kuin Suomessa, ja lokakuun alussa voimaan astuneen sensuurilain vuoksi se on kiristetty erityisen ahtaalle. Niinpä yliopiston ei pitäisi haalia ulkomaalaisia tietäjiä ilmentämään omia graffitin-sekavia DDR- tai natsi-traumojaan, kun asiasta löytyisi kotimaisia kriittisiä tutkijota kirjoittamaan ja puhumaan.

Lenkin kaltaiset tutkijat ovat itse osa ongelmaa, ja heidän toiminnastaan kärsimme me oikeat filosofit, jotka olisimme kykeneviä sanomaan, millainen sanankäytön tila nyt on ja millainen sen kaiken logiikan mukaan pitäisi olla. Jos Lenk haluaa vastauksen siihen, ”miten Euroopan lehdet suostuttelevat lukijoitaan”, hän voi lukea valmiit analyysit tästä tieteen, politiikan ja median tutkimusblogistani. 

Helsingin yliopisto on hotelli pakolaisille

Helsingin yliopisto nimitti uudeksi Venäjän politiikan professoriksi syntyperäisen venäläisen, Vladimir Gel’manin. Juha Merimaan kirjoittaman jutun mukaan ”hänen pitkäaikainen työnantajansa, Pietarin Eurooppalainen yliopisto on juuri menettänyt opetuslupansa eikä voi järjestää opetusta tavalliseen tapaan.

Pitäisikö meidän verovaroillamme rahoitetusta yliopistosta tarjota professuuri ulkomailta saapuvalle vain siksi, että itänaapurissa menee huonosti, niin kuin on aina mennyt? Nähdäkseni Suomen valtion ja Helsingin yliopiston ei pitäisi siirtää minun ja monien muiden kärsittäväksi sitä, että joku ulkomaalainen saa omassa maassaan potkut kotimaansa yliopistosta. Venäläisenä hän näkee venäläisyyden sisältäpäin, mikä ei tutkijapositiona ole ansio.

Tuloksena puolikielisten tai kokonaan suomea osaamattomien ulkomaalaisten nimittämisestä yliopistoihimme on se, että suomalaiset opiskelijat eivät saa enää asioitaan hoidetuiksi suomen kielellä, vaan kulttuurimädätys ulottuu sekä suomalaisten ihmisten oikeuksiin että suomen kielen asemaan tieteen kielenä.

Pohjoismaisten kielten professoriksi nimitetty Mona Forsskåhl puolestaan käpertyy suomenruotsalaisuuteensa ja piehtaroi menneisyydessä jaarittelemalla ”suomenruotsin historiaa suuriruhtinaskunnasta nykypäivään”. Demokratian määritteleminen taas on läänitetty valtio-opin professoriksi nimitetylle monikultturisti Åsa von Schoultzille, ja onpa joukkoon mahdutettu myös soikean nollatutkimuksen tekijöitä, kuten perinnöllisyystieteen professoriksi nimitetty australialaistaustainen Craig Primmer, jonka tutkimusaihe lohien puberteetti on tutkimukselliselta mielenkiinnoltaan eksentrinen. Olisi hauska nähdä, nimitettäisiinkö yliopistotehtävään ketään sellaista perinnöllisyystieteilijää, joka alkaisikin tutkia esimerkiksi älykkyyden geneettistä perustaa ja sen yhteyttä rotuun ja koulumenestykseen?

Se ei liene mahdollista, sillä monissa yliopistoissa ei voi nykyisin esittää näkemyksiä edes tutkijoiden erilaisesta pätevyydestä, kun jotkut mielenterveysongelmista kärsivät pissikset voivat tulkita senkin ”rasismisksi” tai ”loukkaukseksi” omassa sairalloisessa narsimissaan, aivan kuten Helsingin Sanomat nyt valaisee kantelupukkien toimintaa laajasti esittelevässä jutussaan.

On huomattava, että Helsingin Sanomat ei kirjoita aiheesta siksi, että lehdessä haluttaisiin puolustaa suorapuheisia ja totuutta rakastavia ihmisiä, vaan lehti pitää aihetta esillä ja tekaisee väkinäisiä juttuja sanankäytön soveliaisuudesta ihan vain totuttaakseen ihmisiä ajattelemaan sanankäyttöään ja alistaakseen ihmiset joka tapauksessa ottamaan huomioon kanssakäymisen korrektiusnormit.

Tyhmistynyt tiedeyhteisö lavastaa krittisen argumentaation  nykyisin ”mikroaggressioksi”, sillä uhriutumisella uhkaajat ovat pakottaneet älymystön polvilleen. Trivial pursuitin yleissivistämät flow-tyypit eivät pysty käsittelemään kognitiivisesti moniselitteisiä asioita, vaan he kääntävät argumentit tunnetasolle hervahtaen feministeille tyypillisiin itkupotkuraivareihin ja vasemmistolle ominaisiin tasa-arvon vaatimuksiin, joiden mukaan mikään ei voi olla totta, jos se pahastuttaa mielen.

Psykologian professori Geoffrey Millerin mukaan Isaac Newton potkaistaisiin nykyisin pois Harvardin yliopistosta ”vihapuhujaksi” julistettuna. Overtonin ikkunasta heitetään nykyisin ulos kaikki, mikä ei sovi pullamössöhamstereiden ylläpitämään kaksoisstandardien, puhekoodien ja loogisten epäjohdonmukaisuuksien varaan rakennettuun inkvisitioon, ja virat lahjoitetetaan niille, jotka eivät voi tuottaa negatiivista julkisuutta oman mitäänsanomattomuutensa vuoksi tai siksi, että he antautuvat palvomaan yliopistojen valtaideologioita: monikulttuurisuutta, kansainvälisyyttä ja maahanmuuttoa. 

Disipliiniprofessorit: tiedepolitiikan mädät hedelmät

On väärin perustaa yliopistoihin kapea-alaisia disipliiniprofessuureja. Niitä luodaan tiedehallinnon suosikeille ja vihervasemmistolaisen tiedepolitiikan juoksupojille vain siksi, että tarkkojen rajausten avulla professuurit saadaan räätölöidyiksi niihin etukäteen juonitelluille henkilöille. Esimerkkinä olkoon vaikka kulutustutkimuksen professuurin junaileminen Mika Pantzarille, jonka syvällisin sanoma kuului: ”Jos lukee vaikka keskustelupalstoja, onhan niillä paljon roskaa ja paskaa. Mutta sitten kannattaa pohtia, mistä rooleista ne on sanottu.

Jos Pantzar sattuu lukemaan rahalla varmistetun panssarilasinsa takaa myös tämän kirjoitukseni, hänen kannattaa miettiä, mistä roolista tämä on sanottu. Hänen kannattaa pohtia tarkemmin myös sitä, mitä itse lausuu omassa roolissaan.

Yliopistojen ei pitäisi perustella palkattuja tehtäviä sellaisille immantenteille tieteenaloille ja eritystieteisiin, jotka me filosofit hallitsemme paremmin. Yliopistojen säästötavoitteiden aikakaudella professoreiksi ei pitäisi nimitellä ekspertisoituneita fakki-idiootteja vaan tieteiden yleisasiantuntijoita, jolloin metodologinen asiantuntemus on tärkein ansio.

Se, joka tuntee tieteen menetelmät, hallitsee väistämättä myös alansa, kun taas sellainen, joka tutkii ”viinejä” tai ”kuluttamista”ei välttämättä ymmärrä edes oman toimintansa konsumistis-immanenttia ideologisuutta. Heidän kaltaisilleen töpselinokille perustetaan kuitenkin monikulttuurisuussössölogian oppituoleja, feministisen naistutkimuksen professuureja ja maahanmuuton ongelmien poisselittämisprofessuureja, joihin valitaan tietyt henkilöt vain kahdesta syystä: jotta tiedepolitiikan virheet saataisiin kaunisteltua ja he itse saisivat palkkaa.

Yliopisto käyttää erikoistumisvaatimuksia ja alan täsmennyksiä lavastaakseen tietyt eritystietelijät filosofisia metodiasiantuntijoita paremmiksi ja saadakseen heidät kammetuiksi oppituoleille. Pahimman esimerkin tarjoavat ne työelämäprofessuurit, joihin nimitetään ilman mitään tieteellisiä tutkintoja sekä julkaisunäyttöjä, kuten toimittaja Pauli Aalto-Setälän ja JSN:n nykyisen puheenjohtajan Elina Grundstömin tapauksissa (aiheesta tässä ja tässä).

Koska en ole tavoitellut kyseisiä tehtäviä eikä minulla ole mitään menetettävää muutenkaan, sanon mielipiteeni suoraan myös monien suomalaisten kollegojeni puolesta. David Inglis and co! Minun puolestani te ette ole tervetulleita Suomeen ettekä myöskään Helsingin yliopistoon, sillä läsnäolollanne viette työpaikat teitä pätevämmiltä suomalaisilta ja käytätte meidän verovaroillamme rahoitettua yliopistoa oman agendanne levittämiseen. Juuri tästä syystä työllistynyt maahanmuuttaja on se kaikkein haitallisin.

Jäähyväisluentoja odotellessa.


Kirjoituksia tieteen puolueellisuudesta:

Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

1. joulukuuta 2017

Rotudenialismin lyhyet jäljet


Poliittinen vihervasemmisto ja löperöliberaali porvaristo vastustavat ajatusta ihmisrotujen olemassaolosta lähinnä yhdestä syystä. Länsimaiden ei-valkoisen väestön kanssa ne katsovat, että näkemys ihmisrotujen olemassaolosta voi avata tien rotujen pitämiseen ominaisuuksiltaan erilaisina, erilaisuus näkemykseen eriarvoisuudesta ja eriarvoisuuden tunnustaminen rotusortoon.

Näin ei kuitenkaan kävisi välttämättä, vaikka rotujen olemassaolo ja erilaisuus tunnustettaisiin. Kaiken lisäksi tosiasioista, eli todetuista asiaintiloista, ei voida johdella arvoarvostelmia, eli päätellä, mikä on hyvää, oikein, suositeltavaa tai hyväksyttävää. Niinpä pelko on johdonmukaisen ajattelun näkökulmasta turha.

Se on turha myös käytännössä. Voidaan nimittäin katsoa, että ihmisrotujen olemassaolon ja erilaisuuden myöntäminen takaisi ihmisille oikeuden olla omaa rotuaan. Sitä kautta erilaiset ihmiset voitaisiin tunnustaa paremmin julkisesti, ja erilaisuuden myöntäminen voisi parantaa myös yksilöiden itsetuntoa ja asemaa.

Tieteessä pitäisi joka tapauksessa ajatella niin, että totuutta ei saa etsiä hyötypuntari kädessä. Niinpä molemmat edellä esitetyt suhtautumistavat ovat perimmältään vääriä. Kysymystä siitä, onko ihmisrotuja olemassa, ei pidä ratkoa sen perusteella, voisiko erilaisuuden tunnustamisesta olla haittaa tai hyötyä.

Myöskään arvoarvostelmista ei pitäisi pyrkiä johtelemaan tosiasioita. Jokainen varmasti ymmärtää, kuinka nurinkurista olisi, jos maailman tosiasiat pyrittäisiin johtelemaan siitä, että ne hyödyttävät tai haittaavat jotakin ihmisryhmää. Näin on kuitenkin ajateltu esimerkiksi amerikkalaisessa pragmatismissa, jossa totuutena pidetään sitä, mikä on hyödyllistä tai käyttökelpoista tai mikä toimii käytännössä. Viisaasti onkin huomautettu, että mikään ei ole totta siksi, että se hyödyttää jotakuta, mutta se voi hyödyttää jotakuta siksi, että se on totta.

Mitä eroa on rotuopilla, rodullisella luokittelulla ja rasismilla?

Katsotaanpa, mitä voidaan ajatella niin sanotusta rotuajattelusta, eli näkemyksestä, jonka mukaan ihmisrodut ovat olemassa, että ne ovat vallitsevia tosiasioita ja että ne ovat myös yhteiskunnallisesti merkityksellisiä kategorioita. Aihepiirin käsittely jaetaan yleensä kolmeen ryhmään.

1) Rotuopilla (racialism) tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan ihmisrodut ovat olemassaolevia tosiasioita. Toisin sanoen käsityskanta väittää, että ihmisrodut ovat olemassa ja että niiden välillä on havaittavia eroja, joiden perustella niitä voidaan luokitella. Käsitteen historia perustuu yhdysvaltalaisen sosiologin William Edward Burghard Du Boisin määritelmään. Arvoneutraalina käsitteenä sitä on nykyaikana pitänyt muiden muassa afrikkalaistaustainen kulttuuriteoreetikko, Princetonin yliopiston professori Kwame Anthony Appiah, joka pitää ajatelutapaa oikeutettuna.

2) Rodullisella luokittelulla tai rotuerottelulla (racial categorization) puolestaan tarkoitetaan näkemystä, että rotujen välillä on eroja, jotka aiheuttavat eri rotuja edustavien yksilöiden välille potentiaalisia ja aktuaalisia eroja. Vaikka yksilöiden erot voivat olla erityistapauksissa suuremmat kuin ryhmien erot, eri rodullisten ryhmien välillä vallitsee ryhmien välisiä eroavuuksia, ja toisaalta voimassa on myös ryhmän jäsenille tyypillisiä sisäisiä yhdenmukaisuuksia niin, että yhteisiin nimittäjiin perustuvia luokitteluja voidaan tehdä.

Eettisesti tämä käsitys on yhtä arvoneutraali ja moraalisesti moitteton kuin jako oikeakätisiin ja vasenkätisiin tai heteroseksuaalihin ja homoseksuaaleihin. Ensin mainitulle jaottelulle on biologiset perusteet, kun taas jälkimmäiselle ei ole löydetty ehdottomia biologisia perusteita. Molemmissa tapauksissa jaottelu perustuu vähintäänkin osaksi biologian tosiasioihin, mutta jako on myös osittain käsitteellinen, sillä käsitteisiin perustuva todellisuuden hahmottaminen on kaiken kokeellisen teorianmuodostuksen ennakkoehto, jota ilman ei voida lainkaan ajatella ja hahmottaa todellisuutta.

Myös ihmiskunnan jakaminen rotuihin perustuu vastaavanlaiseen luokitteluun, jonka pohjana ovat biologisesti periytyvät ja taksonomiset luonnon tosiasiat, ulkoisesti havaittavat fenotyyppiset piirteet ja ilmiötasolla todennettavien fenomenologisten seikkojen käsitteelliset luokittelut, jotka tekevät asioiden järjestelmällisen havaitsemisen ja keskustelun mahdollisiksi.

Rotujen luokitteleminen on sikäli perusteltua, että ihmisroduilla on tyypillisiä kullekin populaatiolle ominaisia ominaisuuksia, joiden merkitystä luokittelujen pohjana ei voida mitätöidä. Tällaisia ovat esimerkiksi ihonväri, keskipituus ja monet muut biologiset ja geneettisesti periytyvät ominaisuudet, kuten älykkyys.

Näyttönä eri ominaisuuksien merkityksestä on vaikkapa orientaalisen (tai mongoloidisen) rodun menestys taitovoimistelussa, negroidisen rodun muita parempi menestys pika- ja kestävyysjuoksussa ja valkoisen euripidisen rodun menestys ei-kulttuurisidonnaisissa älykkyystesteissä, joita ovat analysoineet muiden muassa valtio-opin professori Tatu Vanhanen, psykologian professorit Richard Lynn ja Helmuth Nyborg sekä väestötieteellisesti sosiaalipedagogiikan professori Gunnar Heinsohn.

Jako mongoloidiseen, negroidiseen ja euripidiseen rotuun on esitetty muun muassa Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”rodut”, joka on kansainvälisen tiedemiesryhmän kirjoittama.

Jako ihmisrotuihin voidaan tehdä myös pelkästään ulkoisten ja fenomenologisesti havaittavien ominaisuuksien kuten ihonvärin perusteella, riippumatta biokemiasta. Kuitenkin biologia vaikuttaa ratkaisevasti myös niiden taustalla. Valkoiset ihmiset saavat keskenään valkoisia lapsia, mustat mustia ja mustat sekä valkoiset risteytyessään kahvin värisiä. Tämä on ehdoton tosiasia, ja sitä vastaavan rotukategorisoinnin vastustaminen on toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpia hullutuksia. Rotudenialismi on yhtä valheellista kuin se, että Ruotsissa ei suvaita puhetta ”maahanmuuttajien määrästä”.

Rotujen luokittelua arvostellaan usein siksi, että ominaisuuksiin liitetään yhteiskunnassa usein arvoarvostelmia. Tiettyjä ominaisuuksia nimittäin arvostetaan enemmän kuin toisia. Yksi tällainen on älykkyys. Ominaisuuksien erilainen arvostus puolestaan on yhteiskunnallinen tosiasia. Tästä vallitsevasta sosiaalisesta tosiasiasta ei pitäisi johdella käsitystä, että se on väärin ja että siksi rotujen myöntäminen erilaisiksi pitäisi kieltää.

Liberaaliin yhteiskuntanäkemykseen kuuluu, että ihmiset voivat vapaasti päättää, mitä ominaisuuksia he arvostavat ihmisissä. Varmaa on, että kaikki ihmiset ja ryhmät eivät ole samanlaisia ja että ihmiset eivät ole ominaisuuksiltaan tasa-arvoisia. Yhteiskunnassa ihmisten ominaisuudet arvotetaan hyvin eriarvoisiksi jo viranomaistoiminnankin puolesta.

Ihmisiä ja heidän ominaisuuksiaan arvostellaan ja arvotetaan niin koulussa kuin työelämässäkin. Myös viranomaisvalta tuottaa siis selvää eriarvoisuutta esimerkiksi armeijassa ja yliopistossa. Epäilemättä se on hyvin ideologista, mutta se on kuitenkin vallitseva tosiasia, jonka kieltäminen johtaisi valheellisuuteen. Tuloksena olisi, että ihmisiä pidettäisiin keinotekoisesti samalla viivalla olevina vain siksi, että heidät saataisiin näyttämään tasa-arvoisilta.

Tällöin tasa-arvo olisi koetettu johdella ihmisten samanlaisuudesta. ”Samanlaistamalla tasa-arvoistaminen” on ollut vasemmiston tavoite vuosisatojen ajan, mutta se perustuu virhepäätelmään, jonka mukaan ihmisten erilaisuus (eli vallitseva tosiasia) kielletään, jotta voitaisiin tuottaa vasemmistoa miellyttäviä poliittisia päämääriä, kuten tasa-arvoa. Tällöin tosiasioiden kiellosta johdeltaisiin arvoarvostelmia, mikä rikkoo päättelysääntöjä kaksinkertaisesti. Ensin kielletään todellisuus ja sitten vedotaan tällä tavoin vääristeltyyn todellisuuskäsitykseen, josta johdellaan näennäiseettinen arvoarvostelma päättelysääntöjä rikkoen.

Äärimmäinen tasa-arvon tavoittelu on myös vääristynyt päämäärä, koska se kieltää ihmisten ansiot. Olisihan väärin, mikäli ihmisten vaivalla saavuttamat arvoasemat kumottaisiin loukaten mertitokraattista eli ansioon perustuvaa oikeudenmukaisuuskäsitystä.

Moraalifilosofiassa katsotaakin, että tasa-arvo on vain relatiivinen eli suhteellinen arvo, kun taas ihmisarvo on absoluuttinen ja luovuttamaton, eikä sitä pitäisi kiistää.

Rotuja ja niiden erilaisuutta koskevan keskustelun suuri ongelma on, että erilaisuus sotketaan tasa-arvoon ja tasa-arvo ihmisarvoon. Erilaisuuden hyväksyminen ei tuota eriarvoisuutta, joka mitätöisi sen enempää tasa-arvoa kuin ihmisarvoakaan. Tasa-arvoa taas ei pidä ylipäänsä tukea käsitykseen ihmisten samanlaisuudesta. Ja ihmisarvoa ei kiellä se, vaikka ihmiset myönnettäisiin monissa käytännön elämän suhteissa epätasa-arvoisiksi.

Epätasa-arvoisuus ja eriarvoisuus eivät ole varmastikaan mukavia eivätkä monien mielestä toivottavia asioita, mutta ne ovat yhteiskunnallisia tosiasioita, joiden kiistäminen merkitsisi silmien sulkemista todellisuudelta, esimerkiksi siltä, että ihmisten kyvyillä on todellakin eri arvo esimerkiksi työelämässä.

Saman logiikan mukaisesti myöskään rotujen erilaisuuden ja niiden erilaisten ominaisuuksien tunnustaminen ja siihen perustuva luokittelu eivät ole etiikan eivätkä tosiasioiden myöntämisen vastaisia.

3) Rasismi (racism) puolestaan on käsityskanta, että eri rotuiset ihmiset poikkeavat toisistaan ihmisarvon osalta. Rasismia ei ole se, että tunnustetaan ihmisryhmien väliset erot; ei myöskään se, että myönnetään heidän ominaisuuksiensa eriarvoisuus yhteiskunnan eri toimintayhteyksissä, kuten työelämässä. Itse asiassa se on yhteiskunnallinen välttämättömyys ja moraalisesti oikeutettua, sillä on oikein tunnustaa, että eri ominaisuuksilla on tietyissä yhteyksissä erilainen arvo.

Rasismi on vain ja ainoastaan ihmisarvon kieltämistä rotuun vedoten. Sitä voidaan kutsua myös rotusorroksi, mutta sen enempää rotuppi kuin rotujen luokittelu tai erottelukaan eivät ole rotusortoa. Vaikka rotusortoa voidaan johdella myös rotuopista ja rotuerottelusta ja vaikka molemmat ovat pohjana, mikäli rotusortoon antaudutaan, tästä ei kuitenkaan seuraa, että rotuoppi ja rotuerottelu pitäisi kieltää. Tilanne olisi tällöin samanlainen kuin autoilu kiellettäisiin siksi, että joku voi ajaa autolla kolarin.

Miksi rotudenialismi johtaa harhaan?

Rotudenialismilla tarkoitetaan käsityskantaa, jonka mukaan ihmisrotuja ei ole olemassa. Rotujen kieltäjien motiivi on yleensä poliittinen. He haluavat kiistää rotujen välisten erojen olemassaolon ja väittävät, että erot eivät ole ainakaan niin suuria, että mitään luokitteluja voitaisiin tehdä. Niinpä he johtelevat omat ajatuskulkunsa edellä kritisoimiani virhepäätelmiä noudattaen tai myötäillen.

Rotujen kieltämiseen heillä on lähinnä kaksi tietä. Yhtäältä he pyrkivät tukeutumaan postmodernistien, jälkistrukturalistien, dekonstruktionistien ja sosiaalisten konstruktionistien hellimään käsityskantaan, jonka mukaan kaikki luokittelut ovat vain mielipiteiden tai oletusten varaisia tai poliittisia eivätkä perustu mihinkään. Toisaalta he tukeutuvat biologisperäiseen argumentaatioon ja väittävät, että biologiset erot eivät ole tarpeeksi suuria tai merkittäviä luokittelujen tekemiseen. 

Postmodernisten ja konstruktionistien harjoittaman rotudenialismin kumoaminen

Tarkastellaan ensin argumenttia, jonka mukaan näkemys ihmisroduista on vain sosiaalinen konstruktio ja poliittinen käsite. Tästä lähtökohdasta rotudenialistit pyrkivät dekonstruoimaan eli purkamaan rotuajatteluun perustuvan luokittelun. Väittämällä, että rodun käsite on vain kielellinen, kulttuurinen, sosiaalinen tai poliittinen luomus he tulevat tunnustaneiksi, että luokittelujen pohjana ovat välttämättä käsitteelliset kategoriat, jotka merkityssisältöjensä ohella viittaavat oliotodellisuuteen ja nimeävät sekä rajaavat viittauskohteidensa ryhmän. Mutta samalla he taistelevat tätä asioiden ja ilmiöiden nimeämistä vastaan.

Koska jokainen käsitteellinen nimeäminen kategorisoi ja koska rotudenialistit vastustavat kategorisointeja, he tulevat kieltäneiksi myös asioiden ja ilmiöiden käsitteellisen määrittelemisen ja nimeämisen sekä vastustavat asioiden käsitteellistä ja järkiperäistä tarkastelua. Tämä puolestaan johtaa metodologiseen ristiriitaan ja irrationalismiin.

Samaan tapaan postmodernistit, jälkistrukturalistit, dekonstruktionistit ja sosiaaliset konstruktionistit ovat vastustaneet myös ihmisten sukupuolittamista ja erityisesti jakoa miehiin ja naisiin, vaikka toisesta suupielestään he itse ovat luoneet toistakymmentä erilaista sukupuoliryhmää, joista suurin osa on sitä paitsi biologisia patologioita. Sitten he ovat vaatineet kaksiarvoisen sukupuolikonseption kumoamista ja miehen ja naisen käsitteistä luopumista vain siksi, että jaottelu saataisiin tyydyttämään mikroskooppisen pieniä marginaaliryhmiä, kuten Klinefelterin syndroomasta kärsiviä, joilla on myös lääketieteellinen sairausluokitus.

Yhtä hupsua heidän päättelynsä on ollut heidän pyrkiessään kieltämään ihmisrotujen olemassaolon. Käsitteellistä kategorisointia vastaan hyökkääminen on ollut ristriitaista, sillä se on johtanut kategorisointien syvenemiseen. Perimmältään käsitteellisen ajattelun kumoamisyritykset ovat olleet virheellisiä, koska käsitteet ovat kaiken havaitsemisen ja teorianmuodostuksen kokemusta edeltäviä ja esiteoreettisia ennakkoehtoja, joita ilman ei olisi jäsentyneitä havaintoja eikä todellisuuden järkiperäistä hahmottamista lainkaan.

Biologisen rotudenialismin kumoaminen

Myös rotudenialistien toinen argumentti, eli biologiaan vetoaminen, on osoittautunut huonoksi. Rotudenialistit pyrkivät tukeutumaan ”viimeaikaisiin” ja ”uusimpiin” tutkimuksiin, joiden mukaan rotujen väliset biologiset erot ovat ”vain pieniä”. Biologiatieteen metodikalustoa on tällöin pyritty käyttämään biologisten seikkojen vähättelyyn.

Nature Genetics -lehdessä julkaistiin hiljattain runsaan 78 000 ihmisen aineistoon perustuva meta-analyysi, jossa löydettiin 48 älykkyyteen liittyvää geeniä. Älykkyydellä on tämän mukaan geneettinen perusta, vaikka tutkijat pystyivätkin selittämään geneettisen muuntelun pohjalta vain 4,8 prosenttia ihmisten älykkyyden vaihtelusta. Joka tapauksessa tutkimus vahvisti sen, että älykkyys on samantyyppinen polygeeninen ominaisuus kuin ihmisen pituus ja että tämän vuoksi ihmisryhmien välillä vallitsee myös älykkyyteen liittyviä perinnöllisiä eroja.

Asian kiistanalaisuuden vuoksi siitä on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (n = 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tämän kirjoitukseni luvussa Onko kansallismielisyys rasistista?).

Rotuopin ja rotuerottelun taustalla vallitsevat väistämättä taksonomiset biologiset tekijät, jotka tulevat näkyville ihmisten fenotyypissä ja käyttäytymisessä. Rodut perustuvat geeneihin, niin kuin sukupuoliero perustuu kromosomeihin, mutta rotuajattelua koskevassa analyysissa on liiaksi pitäydytty pelkälle biokemialliselle tasolle, toisin sanoen havainnoimaan biologisen tason tekijöitä solu-, geeni- ja molekyylitasolla. Huomattu ei ole sitä, että pienetkin biologiset erot voivat saada aikaan suuria eroja fenotyyppisellä ilmiötasolla, eli kokemuksellisesti havaittavalla tasolla, ihmisten olemuksessa ja käyttäytymisessä. Biologiaa eivät ole vain solut, geenit, kromosomit ja hormonit, vaan koko organismi: ihmisen keho, jossa rotu- ja sukupuoliominaisuudet näkyvät.

Huonoa näyttöä eri tutkimustasojen sekoittamisesta antoi esimerkiksi Ylen Radio 1:sta tuleva kahdeksanosainen sarja Rotuopin kahdeksat kasvot”, jonka jaksossa ”Kohti geneettistä luokkayhteiskuntaa” murehditaan sitä, että uusien dna-sovellutusten ja geenimanipuloinnin kautta olisimme matkalla kohti luokkayhteiskuntaa. Ohjelman esittelyssä väitettiin muun muassa näin:

Kun otetaan Patagonian intiaani, Gröönlannin eskimo ja Myllypuron suomalainen ja näitä verrataan keskenään, niin ne ovat erittäin samanlaisia perimältään. Samanlaisempia kuin Helsinkiläinen Seurasaaren orava ja Tukholmalainen Skansenin orava, niiden dna:ssa on suurempi ero. Se, että ihmiset jakavat toisiaan rotuihin, on siis jokseenkin teennäistä, tarkoitushakuista tai poliittista.

Useiden kirjoitusvirheiden lisäksi kirjoittajan asiantuntemattomuutta osoittaa hänen älyllinen laiskuutensa, joka ilmenee mielivaltaisina rinnastuksina ja populistisena johtopäätöksenä, että jako ihmisrotuihin olisi ”teennäistä, tarkoitushakuista tai poliittista”. Teennäisyyttä, tarkoitushakuisuutta ja poliittisuutta edustavatkin kirjoittajan omat näkökannat.

Totuus asiassa on, että äärimmäisen niukat geneettiset erot näkyvät ilmiötasolla hyvin suurina eroavuuksina. Esimerkiksi ihmisen ja kääpiösimpanssin geeneistä on 98 % samoja. Vakiintuneen käsityksen mukaan hiiren ja ihmisen geeneistä 80 % on yhteisiä, ja joidenkin tutkimusten mukaan hiirillä ja ihmisillä olisi yhteisiä geenejä jopa 99 % (aiheesta esimerkiksi tässä).

Noin 90 % geeneistä on joka tapauksessa hyvin satunnaista ja merkityksetöntä geenimassaa, ja vain noin 110 % aiheuttavat eroja, jotka luovat jaon merkityksellisiin kokonaisuuksiin, eli lajeihin. Geneettiset erot voivat siis olla pieniä, mutta fenotyyppisellä ilmiötasolla ne ovat suuria: esimerkiksi hiirellä ja ihmisellä ei ole ulkoisesti paljoa yhteistä.

Vielä pienemmät geneettiset erot ovat syynä lajin sisäisten ihmisrotujen välisiin eroavuuksiin, joiden johdosta ihmisrodut poikkeavat toisistaan fyysisiltä ominaisuuksiltaan, käyttäytymiseltään, taidekäsityksiltään, immuunipuolustusominaisuuksiltaan, persoonallisuustekijöiltään ja älykkyydeltään. Siksi olisi absurdia väittää, että geneettiset erot olisivat vähämerkityksisiä tai mitättömiä siksi, että ne ovat ”vain pieniä”.

Syy rotudenialistien erehdyksiin: selitystasojen sekoittaminen

Virheellisessä päättelyssä on perimmältään kyse tieteenfilosofisesta erehdyksestä. Muutamat naturalistit käsittelevät aihetta käymällä kärpäslätkäsotaa oman biologisen paradigmansa sisällä, mutta he eivät ymmärrä oman keskustelunsa positiota eli asemaa tieteen ja kaiken muun tiedonmuodostuksen kentällä. He eivät siis ymmärrä mitään oman teorianmuodostuksensa perusteista ja aihettaan koskevasta tieteenfilosofiasta ja menettävät sen vuoksi suhteellisuudentajunsa ja arvostelukykynsä.

Virheellinen ajatuskulku perustuu käsitykseen, että biologiset ominaisuudet ja niiden mikroskooppinen koko heijastuisivat välittömästi ja sellaisinaan fenotyyppiselle ilmiötasolle, jolla havaittavat ilmiöt olisivat yhtä pieniä ja mitättömiä kuin geneettisenkin tason erot. Sekoitettu on kaksi selitystasoa keskenään: biologinen taso ja ilmiötaso. Tosiasiassa tasojen väliset kausaaliketjut ovat jo sinänsä hyvin pitkiä, sillä geeni ei ole esimerkiksi ”käyttäytyminen” vaan yksi siihen vaikuttava tekijä. Niin muodoin ihmisten olemuseroja ja käyttäytymisessä havaittavia ei voida myöskään selittää pois viittamalla siihen, että ihmisten geneettinen perusta on ”lähes samanlainen”. Havaittavalla tasolla erot ovat joka tapauksessa olemassa.

Lisäksi rotudenialistit antautuvat perusteettomaan spekulointiin maalaamalla kauhukuvia geenien muunteluun liittyvästä dna:n manipuloinnista, kuten Yleisradion edellä mainitussa ohjelmassa. Ihmisten kannattaisi olla pikemminkin huolissaan siitä, että harhaanjohtavan samanlaisuusmagian lumoissa on julistettu ihmisrotujen välisten erojen mitätöintiä ja tuotettu Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan afrikkalaisperäisiä vieraspopulaatioita, joiden lisääntyminen saattaa olla yksi syy siihen, miksi koululaisten Pisa-tulokset ovat laskeneet viime vuosina hälyttävästi myös Suomessa.

Ilmiön vakavuudesta kertoo se, että kehitysmaalaisten maahanmuuttoa suosinut Helsingin Sanomat taipui kirjoittamaan tästä yhteiskunnallisesta tosiasiasta jutussaan Pisa-tutkimus: Maahanmuuttajien tulokset huolestuttavat Suomessa. Saman ovat todenneet myös koulujen opettajat (aiheesta lisää tässä).

Tieteellistä tutkimusnäyttöä asiasta antaa University College London -yliopistossa toimiva psykologian tohtori James Thompson. Yhdessä professori Heiner Rindermannin kanssa julkaisemassaan tutkimuksessa The Cognitive Competences of Immigrant and Native Students Across the World: An Analysis of Gaps, Possible Causes and Impact (Journal of Biosoc. Sci., Cambridge University Press, 2014) hän osoittaa, että Eurooppa vahingoittuu köyhimmistä maista tulevasta massamaahanmuutosta, sillä tulokkaiden älyllinen kompetenssi on keskimäärin huomattavasti pienempi kuin kantaväestöllä.

Rotuajattelu on järjen käsitteellis-apriorinen välttämättömyys

Koska rotuajattelun kieltämisessä on perimmältään kyse tieteenfilosofisesta erehdyksestä, palautan lopuksi mieleen erään tieteenfilosofisen faktan: miksi käsitteelliset kategorisoinnit ovat välttämättömiä myös siinä tapauksessa, että niitä ei voitaisi johdella suoraan biologiasta?

Immanuel Kantin luoman jaottelun mukaan tietoa on kahdenlaista: analyyttis-apriorista ja synteettis-aposteriorista. Analyyttis-apriorinen tieto on puhtaasti käsitteellistä ja perustuu siihen, että käsitteiden ja niiden merkitysten sekä käsitteiden nimeämien olioluokkien määritteleminen edeltää kaikkea tiedonhankintaa. Tässä valossa myös ihmisrodut ovat apriorisia eli kokemusta edeltäviä järjen luomuksia, joiden kautta havaitsemme ja jäsentelemme todellisuutta.

Synteettis-aposteriorinen tieto on puolestaan empiiristä, eli kokeellista, ja se seuraa havainnoista ja kokemuksista aposteriorisesti, eli jälkikäteen. Käsitteet kuitenkin muodostavat sabluunan, jonka läpi todellisuutta tarkastellaan ja joita ilman ei olisi tietoa lainkaan.

Niinpä myös rotuajattelu on pysyvä osa ihmisten yhteiskunnallista ajattelua, sillä sen perustana on havainnonmuodostukseen liittyvä käsitteellinen kategorisointi, jota ilman ei olisi jäsentyneitä havaintoja eikä kieltä.

Rotuajattelu perustuu samantyyppiseen luokitteluun kuin pöytien ja tuolien erottaminen toisistaan. On muistettava, että jokainen käsite perustuu kategorisointiin, sillä se määrittelee nimeämiensä olioiden ominaisuudet. Jos ihmisrotuja vastaavat käsitteet kiellettäisiin, samalla kiistettäisiin se, että maailman olioiden välillä on eroja. Samoin kiellettäisiin käsitteet ja niiden rajautuminen toisiinsa. Näin kiellettäisiin myös puhumasta asioista ja sitä kautta asioiden käsitteellistäminen sekä järkiperäinen ajattelu. Aihetta leimaavan sensuurin vuoksi juuri niin on pitkäli käynytkin.

Monikultturistit, postmodernistit, jälkistrukturalistit ja sosiaaliset konstruktionistit pyrivät kieltämään biologiset erot ja ominaisuudet sekä selittämään ne pois myös identiteettipolitiikan käsitettä käyttämällä. He väittävät identiteetin olevan vain sosiaalinen konstruktio ja että ihmisten ryhmäidentiteetin ja yksilöiden identiteetin ei pitäisi perustua biologisesti määrittyviin ryhmiin tai niiden välisiin rajoihin.

Tästä poliittisesta lähtökohdasta he sitten väittävät rotujen olevan pelkkä poliittinen konstruktio, mutta he eivät kuitenkaan selitä, miksi heidän oma poliittinen näkemyksensä, että rotuja ei ole olemassa, olisi perusteltu, kun luodut rotukäsitteet vastaavat kuitenkin havaintotodellisuutta. Juuri tässä kaksoisstandardissa piilee sosiaalisten konstruktionistien järjettömyys ja kaksinaismoralismi.

Rotujen kieltäminen ja sen motiivi, eli identiteettipoliittinen pyrkimys kiistää ihmisryhmien erot, vaikuttaa myös monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelun taustalla. Rotudenialistien tavoitteena on ensin kieltää ihmisrotujen (biologinen käsite) olemassaolo, sitten kiistää kansan (etninen) käsite ja siihen perustuva näkemys kansojen erilaisuudesta ja olemassaolosta. Kansojen kieltämisen kautta he tavoittelevat kansakuntien (valtio-opillinen käsite) ja kansalaisuuden (juridinen käsite) kieltämistä. Tätä kautta he tavoittelevat myös kansallisvaltioiden (valtiofilosofinen käsite) romuttamista, mikä on rotudenialistinen viimekätinen tavoite.

Rotudenialismi perustuu siis monikulttuurisen yhteiskunnan päämäärään ja monikulttuurinen yhteiskuntaihanne rotudenialismiin. Yhdessä ne luovat Neuvostoliittoa muistuttavan yhteiskuntamallin, joka lainehtii yhtenä viljavana elovainiona ja jossa kansojen sekä kansallisvaltioiden suvereniteetti on kiistetty ihmiskunnan velloessa suklaapuuron tapaisena massana.

Tosiasiassa ihmisrodut ja niiden erot luovat perustan kansojen erottamiseksi toisistaan. Kansojen erilaisuuden tunnustaminen puolestaan luo perusteen kansakuntien muodostamiselle. Kansakuntien muodostaminen taas on pohjana poliittis-hallinnollisille kansallisvaltioille, jotka toimivat hegeliläis-snellmanilaisina Järjen instrumentteina hyvinvointiyhteiskuntien ja kehittyneen taloudellis-teollisen kulttuurin luomiseksi.

Sen sijaan kansanvalta menettää merkityksensä, jos sen lähtökohta, eli kansa ja sen yhtenäisyys, on tuhottu maahanmuutolla. Maahanmuutolla ja väestöjen sekoittamisella koetetaankin perimmältään tuhota, paitsi kansallisvaltiot, myös niiden perusta, eli kansa, joka yhtenäisenä toimiessaan voisi puolustaa ja oikeuttaa omaa edunvalvontaansa.

Maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta pitää vastustaa, sillä ne perustuvat väestöjen sekoittamiseen ja etnisesti yhtenäisten kansojen tuhoamiseen, joiden motiivina puolestaan on estää kansoja puolustamasta itseään. Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kannattajat pyrkivät ”rauhan ja sosialismin keinoin” estämään kansallismielisen edunvalvonnan, koska he arvelevat, että sotia ei syntyisi, jos kansat ja kansakunnat olisi sotkettu toisiinsa niin, etteivät ihmiset ryhtyisi puolustamaan itseään toisia kansoja vastaan. Tällöin riidat siirtyisivät kuitenkin valtioiden rajoilta entistä vaikeammin hallittaviin muotoihin, eli ihmisyksilöiden välisiin suhteisiin, joissa rasismi kukoistaa jo nyt erilaisina mikrotason konflikteina. On muistettava, että rajattoman yhteiskuntamallin keksivät kommunistit.

Rotujen olemassaolon kieltäminen ja valtioiden hajottamispyrkimys ovat osa samaa prosessia. Sen alkupää on rotujen olemassaolon kiistäminen ja lopputulos kansakuntien itsemääräämisoikeuden mitätöiminen ja valtioiden hajottaminen. Jos haluamme säilyttää itsenäisten kansallisvaltioiden järjestelmän, kansakuntien itsemääräämisoikeuden ja kansojen vapauden, on puolustettava todenperäistä näkemystä rotujen olemassaolosta, vastustettava rotudenialismia ja torjuttava maahanmuuttoa sekä siihen liittyvää monikulttuurisuuden ideologiaa.


Aiheesta lisää:

Monikulttuurisuus, moniarvoisuus, monietnisyys
Miksi EU ei ole arvoyhteisö?
Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

30. marraskuuta 2017

Poliittisten oikeudenkäyntien shokkituomiot eivät toimi


Museonatsismin tuomitsijoilla on kiire, sillä tuomittava uhkaa loppua toisen maailmansodan nationalistien kaatuessa hautaan luonnollisen kuoleman vuoksi.

Koska kansallismielisyys ja kansallisen edun puolustaminen ovat jälleen nousemassa esiin puolustamaan Euroopan kansankokonaisuuksia sekä vastustamaan kolmannesta maailmasta tunkevaa väestön bastardisointia, ovat Euroopan kommunistit ja sosialistit valpastuneet tuottamaan sähköshokkeja kaikille niille, jotka eivät hyväksy maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologian mukaista länsimaiden kulttuurimädätystä.

Niinpä joudumme lukemaan Ylen uutisesta, että pohjois-saksalainen Cellen tuomioistuin on määrännyt ”natsirikoksista” tuomitun 96-vuotiaan Oskar Grönigin istumaan neljän vuoden tuomion vankilassa: ”Vaikka Gröning ei tiettävästi tappanut ketään, hän osallistui vapaaehtoisesti natsien murhakoneiston toimintaan”. –  Jutun kirjoittaja Katriina Töyrylä vertaa tapausta keskitysleirin vartijana toimineen ukrainalaisen John Demjanjukin tuomitsemiseen vuonna 2011 ja jatkaa: ”Oikeus ei tuominnut Demjanjukia hänen itse tekemiensä rikosten perusteella, vaan sillä perusteella, että hän oli kuolemanleirillä työskennellessään osa natsien murhakoneistoa.

Logiikan ja kausaalisen syyllisyyden rajat ylitetään, kun ihmisiä ei tuomita heidän tekojensa mukaan vaan jonkin ”organisaation toimintaan” osallistumisen perusteella . Eivätkö Dresdenin pommittajat muka osallistuneet murhakoneen toimintaan, tai Hiroshiman ja Nagasakin holokaustin suunnittelijat ja toimeenpanijat? Ja heidät palkittiin siitä! Varmaan keskitysleirin lakaisijakin oli ”osa murhakoneistoa”, mutta ajatuskulkuna tällainen quilt by association -leimalla huiteleminen kestää kuin kerjäläistytön kelkkanaru.

Tuomitseminen ei toimi

Olisi ollut hauska nähdä, että Saksassa olisi tuomittu ankariin rangaistuksiin myös kaikki ne DDR:n valtiokoneiston ihmisoikeusrikolliset, jotka Erich Honeckerin aikakaudella tapettiin muurille tai muurin sisäpuolelle. Kommunistien nauttiman erityiskohtelun vuoksi niin ei ole kuitenkaan tehty.

Sana ”natsirikos” on yhtä epämääräinen kuin ”vihapuhe”. Se johdattaa ajattelemaan, että nationalismin kannattaminen tai edustaminen olisivat jollakin tavoin rikoksia. Juuri tällaisesta harhautuksesta tuomitsemisessa ja siitä uutisoimisessa on kyse.

Auschwitzin kirjanpitäjänä toiminut Gröning-parka vältti syytteet 1970-luvulla, mutta tuomiomielen kiristyttyä hänelle langetettiin vuonna 2015 neljän vuoden vankeusrangaistus, jota nyt jo sataa ikävuotta lähestyvä ihminen laitettiin istumaan. Saksalaisten omaa natsitraumaa toistava poliittinen tuomio on kuitenkin tarkoitettu ensisijassa pelottamaan nykyihmisiä, joita nationalismi kiinnostaa jälleen todellisena vaihtoehtona maahanmuutolle ja muille Euroopan unionissa tehdyille tyhmyyksille.

Poliittisen oikeudenkäyntien shokkituomiot eivät palvele tuomitsijoiden tarkoitusperiä. He raahaavat vankilaan jonkun harmaahapsi Penurias Parkinsonin, kun todellinen huolen aihe on aivan muualla. Jos kehitysmaista virtaava maahanmuutto jatkuu, Euroopassa voidaan joutua todistamaan samanlaista brutaalia yhteiskuntakäytäntöä kuin toisen maailmansodan Saksassa tai verisessä Bosnian-Hertsegovinan sodassa.

Torjumisen tulos: kielletyn hedelmän houkutus

Tapaus osoittaa ensinnäkin (1), että toisen maailmasodan aikaisten nationalistien syyttäminen on pelkkää politiikkaa, oikeudenkäynnit tivoleja ja tuomiot kuin hedelmäpelejä. Toiseksi (2) tapaus osoittaa, että Saksan hallitus haluaa tehdä vielä hengissä olevista toisen maailmansodan saksalaissotilaista marttyyreita, todellisia sankareita nauttimaan arvostusta niiden silmissä, joiden mielestä Angela Merkel pilaa Saksaa vauhdittamalla väestönvaihtoa.

Sen vuoksi monet saksalaiset nyt katsovat, että maansa olisi parempi, jos Hitler olisi voittanut sodan. Hitlerin olisikin kai pitänyt julistautua pyhimykseksi tai profeetaksi, niin hänen arvostelijoitaan voitaisiin syyttää uskonrauhan rikkomisesta!

Koska Merkelin ajama maahanmuutto ja monikulttuurisuuden ideologia ovat heikoilla, hänen hallituksensa ovat koettaneet estää natsismia nousemasta uudelleen valtaan tuottamalla maahan lisää siirtolaisia ja tuomituttamalla kansallismieliset ihmiset entistäkin ankarammin heidän mielipiteistään. On mielenkiintoista havaita, kuinka tämä toimii.

Todennäköisesti se ei toimi lainkaan, niin kuin ei myöskään Pohjoismaiden Vastarintaliikkeen julistaminen käräjäoikeuden päätöksellä lakkautetuksi Suomessa. Miten kieltää yhdistys tai järjestö, jota ei edes virallisesti ole olemassa? Aate taas ei kuole, ellei nyt sitten joku anarkisti tai terroristi murhaa sen kannattajia omassa raivokkaassa järjettömyydessään.

Torjuttuja asioita alkaa koskea kielletyn hedelmän houkutus. Tuskinpa Lapuan liikkeestäkään puhuttaisiin enää mitään, ellei sitä olisi aikoinaan julistettu laittomaksi tarkoitusta varten säädetyllä lailla ja oikeuden päätöksellä. Kansanliikkeestä organisoitui sittemmin Isänmaallinen kansanliike, joka toimi eduskuntapuolueena ja oli vaaliliitossa kokoomuksen kanssa. Vasta Moskovan välirauhansopimus 1944 teki IKL:stä lopun, mikä riittäneekin selittämään sen olemassaolon syistä aivan kaiken myös nykyihmisille.

On väärin, että ihmisiä ei arvioida tekojensa perusteella eikä tuomita niistä, vaan kielletään mielipiteet tai järjestö. Viranomaisvallan halu lopettaa isänmaallisia ja kansallismielisiä järjestöjä on aina ollut erikoista. Poliisihallitus voisi yrittää kieltää islamistiset järjestöt ja moskeijat, joissa harjoitetaan vihapuhetta ja värvätään terroristeja. Samoin pitäisi tuomita laiton maahanmuutto ja sen poliittinen edistäminen valtionvastaisena toimintana, sillä laiton on laitonta.

Demla puolestaan voisi ajaa demokraattista eli kansanvaltaista yhteiskuntaa, johon sisältyy sananvapaus, eikä tavoitella yhteiskuntamme taannuttamista totalitarismiin: järjestöjen ja kansalaistoiminnan kieltämisen aikakaudelle.

Pyrkimys lopettaa vastarintaliike on sikäli hullua, että mahdollisuus vastustaa hallitusvaltaa pitäisi sisältyä kansanvaltaiseen ja vapaaseen yhteiskuntaan. On totta kai ymmärrettävää, että EU-vetoisella hallituksella, viranomaisvallalla ja poliittisella eliitillä on helpompaa, jos ei ole vastustajia, mutta pitääkö tuota demokratiaa, tasa-arvoa ja hyvinvointia tuottaa likvidoimalla omia vihollisia?

Ongelmien juurisyy: oikeuttamaton maahanmuutto

”Natsi” on tyhjä iskusana, joka ei merkitse mitään. Kirjaimellisesti se tarkoittaa ’nationalistia’ eli ’kansallismielistä’, mutta sitä käytetään ”pahan” synonyymina ja näennäisoikeutuksena aina, kun ihmisiä halutaan tuomita säädöksellä ”kaikki konnat linnaan!” Sodan voittaneiden valtioiden historiankirjoituksessa kiljutaan tänäkin päivänä, että ”natsit tulivat”, kun tarkoitetaan Wehrmachtin sotilaita. Saksan asevoimien univormussa saattoi kuitenkin olla jostakin Saksan työläis- ja teollisuusalueelta sotisopaan komennettu demari.

Myöskään Oskar Gröning ei ole mikään pikkulapsia pakastimesta popsiva Belsebuubin inkarnaatio vaan saksalainen sotaveteraani, joka puolusti maataan ja teki velvollisuutensa ilman vaihtoehtoa kieltäytyä. Siitä tuomitsemalla tuomitaan ihmisten oikeus puolustaa kansaansa ja annetaan tuomituille kunnia marttyyrinaseman kautta.

Gröning on varmaankin nyt tyytyväinen nähdessään maineensa kohoavan tuomion tuloksena, kun taas nuoremman polven nykysaksalaisia taivutellaan myöntymään ja alistumaan kehitysmaista tulevaan väestöinvaasioon ryvettämällä Saksan kansaa siinä ikuisessa nationalismin poispesukoneessa, jonka tarkoitus on jatkuvalla linkoamisella tuhota kaikki se, mikä saksalaisessa kulttuurissa, tieteessä, kirjallisuudessa, taiteessa ja filosofiassa vielä saksalaista on.