Donald Trumpin nerous ja ”meidän Veeti” -ilmiö

Donald Trumpin tapaus todistaa, miksi Platon oli oikeassa väittäessään, että valtion hallitsijoiden pitäisi elää kulutuskommunismissa, toisin sanoen olla vapaita kaikesta omistamisesta.

Platonin näkemyksen mukaan hallitsijan tehtävä sopii parhaiten filosofeille juuri siksi, että filosofit ovat hänen mielestään kuin luonnostaan vapaita omaisuudesta ja kaiken lisäksi rationalisteja.

Sen sijaan Donald Trump osoittaa, miten käy, kun rahakas johtaa valtiota. Hän on tottunut omavaltaisuuteen henkilökohtaisessa talousimperiumissaan ja toimii samoin myös valtion johdossa.

Liikemiesmoraali on samanlaista sekä politiikassa että taloudessa. 

Mutta onko Trump nero, talousnero tai poliittinen nero? Väitteet talousneroudesta on kumottu tai vähintäänkin kyseenalaistettu huomauttamalla, että hänen perityn varallisuutensa arvo ei ole kasvanut hänen hallinnassaan enempää kuin pörssien indeksit ovat nousseet itsestään.

Trump ei ole ”diilejä” tehtaillessaan ollut erityisen tehokas sijoittaja, eikä hän ole pystynyt voittamaan markkinaa, sillä samaan varallisuuden arvonnousuun olisi päässyt yksinkertaisesti ”osta ja pidä” -strategialla.

Poliittinen nerouskin näyttää horjuvan. Lauseiden toisteleminen tyyliin ”very great people, very great people” ei näytä kertovan muusta kuin orastavasta muistisairaudesta etenkään, kun kehujen jatkoksi seuraa kiristystä ja posketonta parjausta.

Toisaalta Trump näyttää saaneen aikaan myös tuloksia. Oman ilmoituksensa mukaan hän on lopettanut sopimusteitse konfliktit Intian ja Pakistanin välillä, Armenian ja Azerbaidžanin välillä, Serbian ja Kosovon välillä, Egyptin ja Etiopian välillä, Ruandan ja Kongon välillä sekä Kambodžan ja Thaimaan välillä. 

Tosin useat näistä eivät ole olleet varsinaisia sotia, ja rauhantilakin on jäänyt enemmän tulitauoksi. Esimerkiksi Kambodžan ja Thaimaan väliset taistelut ovat jatkuneet, ja Israelin ja Iranin tulitauko se vasta rikkoutunut onkin.

Pro et contra -tarkastelun näkökulmasta voidaan Trumpin puolustukseksi todeta, että presidenttinä Kamala Harris ei olisi varmasti ryhtynyt eikä pystynyt Venezuelan diktatuurin lopettamiseen, Gazan tulitaukoon pakottamiseen eikä Iranin ydinohjelman pommittamiseen. Toisaalta kukaan muu kuin Trump tuskin olisi katkaissut tukeaan Ukrainalle eikä uhkaillut NATOsta vetäytymisellä saati Grönlannin valtaamisella.

Voidaan edelleen kysyä, kumpi tässä maailman ajassa toimii loppujen lopuksi paremmin Putinia vastaan: löysä laissez-faire vai aggressiivinen vastaaminen aggressioihin. Käsittääkseni myös Trump on pakkojen edessä. 

Donald Trump tekee sellaista, mikä muilta on jäänyt tekemättä, mikä on tarpeen ja mitä muut eivät tekisi.

Aivan varmaa on, että Irania pitää estää saamasta ydinasetta, jonka se koettaa hankkia ydinsulkusopimusta rikkoen.

Niinpä julkisessa sanassa on myös aprikoitu, voisiko Trumpin silloin tällöin havaittu kyky saada aikaan myös myönteisiä asioita kieliä jonkinlaisesta neroudesta. Vai kertooko se vain touhuamisesta tai onnenpyörän pyörähdyksestä?

Eräissä tutkimuksissa on havaittu, että häiriköiden vetäessä hullun miehen rooliaan muut alkavat käyttäytyä entistä rationaalisemmin.

Näin syntyy vaikutelma, että ”asioilla on taipumus järjestyä”. Selvittiinhän toisesta maailmansodastakin.

Ajatellaan vaikka Veetiä, jolla on vaikea murrosikä. Aikuiset, opettajat ja koulukuraattorit lyövät päänsä yhteen selvittääkseen, mikä Veetiä vaivaa ja koettavat olla Veetille mieliksi, ehkä joskus laittavat rajojakin ja osoittavat, kuka määrää. Näin syntyy ”meidän Veeti” -ilmiö.

Myös Donald Trumpin tapauksessa muu maailma on joutunut sopeutumaan ja pohtimaan yhdessä keinoja tilanteen saattamiseksi hallintaan sekä ampuneet rivinsä suoriksi NATOssa, EU:ssa ja Euroopan maissa laajemmin.

Tämä konformismi (mukautuminen) on johtanut ryhmäkoheesioon (yhteen hiileen puhaltamiseen), jonka tuloksena on syntynyt häkellyttävää samanmielisyyttä myös entisten kilpailijoiden kesken.

Kun nämä löytävät yhteisen sävelen, maailma näyttää ”järkevöityvän” muutoin paitsi yhden tai muutaman muun reuhaajan osalta.

Trumpin menestys voi siis selittyä pelkällä rabulismilla, kun pelätään seurauksia.

Ja onhan tuosta ollut ehkä jotain hyötyäkin, kun Trump on pakottanut Keski- ja Etelä-Euroopan NATO-maat kiillottamaan kilpiään ja kypäriään ja saattamaan varustelumenonsa siedettävälle tasolle.

Entä käyttääkö Trump hullun miehen strategiaa tietoisesti, vai päästääkö hän vain itsensä irti?

Uskon Trumpin ilmaisevan autenttista minuuttaan ekspressiivisesti.

Kyse on enemmänkin liikemiesvaiston mukaisesta hullujen riskien ottamisesta kuin mistään neroudesta.

Tässä suhteessa Trump toimii samoin kuin ideologinen oppositionsa: vihervasemmistolaiset woke- ja cancel-aktivistit.

Hekään eivät suhtaudu periaatteellisina vihollisina pitämiinsä ihmisiin yhtään suopeammin, eikä heidän asennoitumisensa muutu sillä perusteella, kohtaavatko he vastustajiltaan mielistelevää tai armollista asennoitumista.

Sen sijaan he nauravat ivallisesti päälle, jos heidän tahtoonsa taivutaan. Samaan tapaan toimii myös Trump. Mutta aitona konservatiivina hän ei ainoastaan naura vaan vie rahat ja vapauden sekä orjuuttaa vastustajansa hegeliläisen herran ja rengin toimintalogiikan mukaisesti.

Veetin voi laittaa alaikäisenä kuriin, sillä hän ei ole oikeustoimikelpoinen, eikä murrosikä ole persoonallisuushäiriö. Mutta Trumpin tapauksessa tilanne on vaikeampi, sillä hänellä on valtaa, ellei sitten kongressi ota sitä häneltä pois vedoten tulemiseen tehtäviinsä kelvottomaksi.

Meillä täällä Suomessa on lähihistoriassa sellainen tapaus, kun Urho Kekkonen luopui presidentinvirasta tultuaan tehtäviinsä kykenemättömäksi. Tosin hän irrotti otteensa vallankahvasta henkilääkäriensä opastamana ja allekirjoittamalla eroilmoituksensa (ainakin näennäisen vapaaehtoisesti) itse.

Sen sijaan Trumpista tuskin voisi päästä eroon ilman passittamista tahdosta riippumattomaan hoitoon ja kantamatta häntä lepositeissä ulos Valkoisesta talosta.

Ei presidentin eroaminen Yhdysvalloissakaan mitään tavatonta olisi. Muistamme kai Richard Nixonin kyydittämisen helikopterilla pois. Tosin hänen rikkeensä oli Trumpin virheisiin verrattuna täysin mitätön Watergate-skandaali, joka oli 1970-lukulaisen vallankumouskaartin lietsoma.

Maailmansota lienee alkanut – Ajatuksia ihmiskunnan puumaisesta järjestymisestä

Kun joku lähestyy baarissa ja avaa keskustelun aina tehokkaalla repliikillä ”Moi, miten menee?”, saa huonotapainen ihminen kuulla nenäkkään vastaajan suusta, että ”Hyvin meni, ennen kuin sä tulit!”

Niin traagista kuin asia onkin, tuo voitaisiin sanoa usealle tämän maailman liiderille. Maailmalla meni hyvin ennen Putinia, Trumpia, Kimin sukua Pohjois-Koreassa ja monia historian ja lähihistorian diktaattoreita.

Aina kun toivon sarastus on päässyt edes hieman pilkistämään horisontin takaa, on noussut esiin joku ääliö, joka niin sanotusti pilaa kaiken.

Ihmiskunta oli juuri päässyt irti koronakriisistä, kun Putin aloitti vuosituhannen verisimmän hyökkäyssodan. EU oli ratkaissut ainakin hetkeksi euron valuvioista johtuvan julkisen talouden rahoituskriisin helikopterirahaa kylvävillä pataljoonillaan, kun Ukrainan sodasta johtuva energiakriisi räjäytti inflaation ja pakotti vöiden kiristelyihin.

Kun Venäjän voima alkoi hiipua ja Euroopassa korot laskivat, Trump aloitti Iranissa joko pitkäksi ja sitkeäksi tai täysin epäonnistuneeksi muodostuvan sodan. Venezuelassa ja Gazassa saavutettu menestys ehkä rohkaisi häntä kokeilemaan onneaan myös Persian alueella, ikään kuin hän olisi monikätinen hindulainen jumala, jonka pitää ehtiä joka paikkaan.

Öljyn hinnannousuun katkesi sitten Suomen orastava talouskasvu, mikä tietää kovia aikoja, sillä julkisen talouden alijäämä, puolustusmenot ja korkojen nousu merkitsevät sitä, että hallitus tilkitsee budjetin aukkoja seuraavaksi kansalaisten varallisuudella, kun kaikki muut puskurit ovat käytetyt. Verotus on tapissaan, velkaa ei voida lisätä, ja leikattava on loppunut, eikä tuota viimesijaista toimeentulotuen muotoa, eli talouskasvua, näy muualla paitsi toiveikkaimpien ministerien mielikuvituksessa.

Aina siis tulee joku, joka pilaa kaiken. Varmaan Viktor Orbánkin valitaan pian jatkokaudelle, niin hänkin saa mehustella vielä muutaman vuoden EU:n kivenä kengässä. Eikä rauhan laskeutumisella Ukrainan arojen ylle vaikuta olevan kiire. Olisi Trump antanut ne Patriot-ohjuksensa sinne eikä tehnyt uutta Vietnamia Lähi-itään. Tämänpäiväisen uhkauksen erota Natosta osoittaa toivottavasti fake newsiksi aprillipäivä.

En voi väittää, ettei ihmiskunta olisi onnellisempi ilman itsevaltaisia johtajia. Sekä Suomen että koko maailman kurja tila johtuu juuri noista muutamista jästipäistä, jotka vääristyneellä, kierolla ja varmasti myös mielenterveyden häiriöitä lähestyvällä tahdonmuodostuksellaan pitävät koko maailmaa pelossa ja pihdeissä.

Syypää lähes kaikkiin Suomen ja maailman ongelmiin istuu Kremlissä, eikä Valkoisesta talosta osata tai haluta orientoitua ongelmaan oikein, vaan pahimmillaan pelataan Putinin kanssa yhteen. Juuri egomaaniset johtajat ovat käynnistäneet geopoliittisen mullistuksen, joka nojaa niin sanottuun reaalipolitiikkaan, eli vallankäyttöön, jossa ei ole oikeastaan politiikkaa ollenkaan vaan pelkkää voiman käyttämistä.

Trump peilaa Putinia tu quoque -vivutuksella (”sinä myös”) ja valloittaa maailmaa sen eri nurkilta koettaen tehdä USA:n uusista siirtomaista patsaalleen jalustan. A-studion fiksuttelijat tieteellistävät tarinan sanomalla vallan uusjakoa ”siirtymiseksi kaksi- tai yksinapaisesta suurvaltapolitiikasta moninapaiseen”, ikään kuin kyse olisi pimp-show’sta.

Ihmeellistä tässä on ihmiskunnan laaja reagoimattomuus tai toisella tavalla sanoen se, että kansakunnat ovat luovuttaneet ja myös järjestelmällisesti luovuttavat yksittäisille ihmisille suunnattoman paljon valtaa. Kaiken huipuksi sekä Trump, Putin, Kim Jong-un että tasa-arvon mallimaan Ranskan Emmanuel Macron ja Ison-Britannian tiheästi vaihtuva pääministeri päättävät ydinaseiden käyttämisestä yksin.

Tällainen järjestelmä on ihmiskunnalle vaarallinen. Merkillepantavaa siinä on kädellisten taipumus organisoitua puumaisesti, toisin sanoen hierarkkisesti ja pyramidimaisesti: auktoriteettiasemia tuottavaan ja vahvistavaan muotoon.

Maailman suistuminen sivistyksen tieltä takaperoiseen kyräilyyn ja konfliktiin, joka aika ajoin leimahtelee selväksi sodaksi, on sangen toivoton tila. Sitä kautta menetetään monta suunnatonta etua, jotka palvelisivat ihmisiä järkevän työnjaon ja tiedonkulun muodossa. Näin häviävät tavaramaailman lisäksi myös tiede, terveydenhuolto ja luonto, kun kukaan ei kysele hävittäjien eikä panssarivaunujen hiilipäästöjen perään.

Ihmiskunta ei ole laskeutunut puusta kovin kauaksi. Hierarkkinen järjestyminen on luultavasti peräisin neandertalinihmistä edeltävältä ajalta ja jumahtanut ihmiskunnan geeneihin. Yksi apinan näköinen sanoi aikoinaan, että seuraavan maailmansodan jälkeiset sodat käydään kivillä, tosin luovuttaessaan poliitikoille ydinpommin valmistusohjeet hän tuli olleeksi Vennamoa tyhmempi, sillä Vennamon mukaan jälkiviisaus kannattaa aina esittää etukäteen.

Trump ja hänen strateginsa olivat kyllä oikeassa siinä, että diktatuurit kannattaisi murskata nopealla iskulla suoraan poliittisen vallan sydämeen, jos pitäisi paikkaansa, että kansanjoukot valtaisivat sitten kadut myös Iranissa, ja demokratia ja vapaus alkaisivat kukoistaa itsestään. Jo 1800-luvun eräät venäläiset anarkistit katsoivat, että diktatorisen hallinnon kukistaminen muutamalla laukauksella on eettistä, koska se säästää ihmishenkiä ja estää suuremman väkivallan jatkumisen.

Hekin tulivat olleiksi väärässä. Myös Neuvosto-Venäjältä jäivät puuttumaan ne Marxin maalailemat suuret kansanjoukot, jotka saapuvat kuin ratsuväki viljavien elopeltojen halki tuoden rikkauksia kaikille. Ei tullut onnen valtakuntaa Venäjästäkään, vaan kansa painettiin lattianrakoon, ja tuossa se on edelleen Neuvostoliitto, mutta uudella, toisin sanoen, vanhalla nimellä.

Iranissa käynee niin kuin antiikin myytissä Lernan hydrasta, jolla oli yhdeksän päätä. Aina kun Herakles katkaisi yhden, kaksi kasvoi tilalle, kunnes hän osui miekallaan kuolemattomaan päähän, joka pudotessaan sammutti hydran. Herakles puolestaan kastoi nuolensa hydran vereen, jolloin niistä tuli erittäin myrkyllisiä aseita.

Samoin käynee Yhdysvalloille Iranissa, mutta tuloksen saaminen kestää, sillä päitä kasvaa. Putin puolestaan rikastuu, kun öljy virtaa Itämerta. Ja Ukrainan sota jatkuu.

Emme ole missään tapauksessa saavuttaneet Francis Fukuyaman kuvailemaa historian loppua emmekä onnen satamaa vaan dystoopisen romaanin asiaintilan, jossa Oseania, Euraasia ja Itä-Aasia kiistelevät keskenään, liittolaissuhteet jatkuvasti vaihtuvat, ja Totuuden Ministeriö huolehtii tiedottamisesta.

Ihmiskunnan kannattaisi laittaa johtajansa nyrkkeilykehään ratkaisemaan ongelmansa keskenään, vähän niin kuin Frankie Goes to Hollywood -bändin klassisessa musiikkivideossa Two Tribes. Jos vikaa ei ole ollut ihmiskunnan tavassa äänestää, maailma todennäköisesti kiittäisi vapautuessaan hulluista johtajistaan.

Myöskään demokratia ei saa filosofian taholta kiitosta, sillä sehän toimii vain, jos äänestäjät tietävät oman parhaansa, mutta kun eivät tiedä. Vanhan fraasin mukaan valta kuuluu kansalle, mutta kansa vain äänestää.

Hannah Arendt esitti kerran, että maailmaa pitäisi hallita sellainen viisaiden komitea, joka ratkaisisi asiat järkiperäisesti. Tosin ei taitaisi olla pitkälle tuostakaan, kun inhimillisyys katoaisi erilaisten neuvostojen syövereihin ja sokkeloihin, joihin muutamat muita viisaammat ovat virkanneet muun muassa sananvapauden omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan. 

Maailmassa vallitsee demokratia juuri siksi, että parempaakaan ei ole keksitty. Sen tunnetusti kumoaa viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa, juuri hänen, joka äänestää valtaan suuren johtajan.

Miten tämä joukkokäyttäytyminen lopultakin liittyy ihmisen lajiominaisuuksiin? 

Kädellisillä esiintyvä dominanssihierarkia selittyy sosiobiologisesti sillä, että auktoriteetin luoma sosiaalinen tulkinta ”pelastajaan”, ”isukkiin” tai ”asiantuntijaan” liittyvästä vaikutusvallasta tai turvallisuudesta vapauttaa endorfiinejä ja aktivoi oksitosiinijärjestelmiä. Se puolestaan voi johtaa myös huonojen johtajien ihannointiin, pelkoihin ja sosiaalisiin tartuntoihin, jotka havaitaan esimerkiksi kätten taputuksina Kiinan kansankongressissa.

---

Päivitys 13.4.2026: Unkarin ”Jabba” Viktor Orbán sai sitten kansalta kenkää 16-vuotisen pääministerikautensa päätteeksi ja Putinin ja Trumpin suureksi harmiksi. ”Kansalliskonservatiivina” esiintyvän arkkityyppisen patriootin neliraajajarrutuksesta ei ollut tosin Suomen kansalliselle edulle Nato-asiassa muuta kuin haittaa.

Koska Fideszin haastajapuolue Tisza sai parlamenttiin perustuslain muokkaamiseen tarvittavan 2/3:n enemmistön yksin, vaalin tulos tuskin kumoaa diktatorista vallankäyttöä Unkarissa, ja ainakin maahanmuuttokriittisyydestä ja Ukraina-tukien maksajaksi taipumattomuudesta Péter Magyar on luvannut pitää kiinni – Unkarin aseman huomioon ottaen ehkä perustellusti. Huvittavaa muuten, että Unkarin parlamentissa ei muita puolueita olekaan kuin konservatiivisia, joten lavea on niin sanottu laitaoikeisto siellä.

Gangsterien maailmasta sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen – Onko paluuta?

Sääntöpohjainen maailmanjärjestys ei ole nurin, vaikka usein niin väitetään. Säännöt pätevät suuressa osassa valtioiden välistä vuorovaikutusta. Lähinnä kaupan alalla on koettu lipsumista tullien korottelun vuoksi – ja tietenkin myös Ukrainassa ja muissa sodan sekä kriisien pesäkkeissä.

Niiden vuoksi myös mannerlaattojen sanotaan olevan liikkeessä, kun arvouniversumit ja sotilasliitot hakevat muotoaan ja paikkaansa. Sodat tottahan toki muokkaavat kaikkien valtioiden asemaa ja vaikutusvaltaa, mutta valtioiden kesken vallitsee silti enimmäkseen hyvän tahdon periaate. Pidetään perusteltuna tavoitella myös yhteisiä etuja ja yhteistä hyvää. Näyttönä siitä on esimerkiksi EU:n ja eräiden Etelä-Amerikan maiden välille solmittu Mercosur-vapaakauppasopimus, samoin EU:n ja Intian kauppasopimus.

Mutta ongelmiakin on: viimeisimpänä merkkinä Iranin pyrkimys rikkoa ydinsulkusopimusta ja Yhdysvaltain Irania vastaan aloittama hyökkäys, joka on YK-perusteiden vastainen mutta samalla moraalisesti oikeutettu. Sen kautta toteutetaan Immanuel Kantin teoksessaan Ikuiseen rauhaan esittämiä oikeutetun sodan periaatteita. YK pitää oikeutettuna sotana puolustussotaa, mutta Kantin mukaan oikeutettua sotaa voidaan käydä myös diktatuurin syrjäyttämiseksi tai vielä suuremman väkivallan estämiseksi.

Lakien ja sopimusten viitekehyksestä pidetään tarpeellisena ja perusteltuna irtautua laajalti myös oikeudenmukaisuuden vuoksi, kuten akateemikko Martti Koskenniemi lausui A-studiossa. En kuitenkaan kuvailisi diplomaattisten valheiden verukkeilla edistettävää suopeutta tekopyhyydeksi, kuten Koskenniemi, jonka siteeraaman valistusfilosofisen näkemyksen mukaan ”tekopyhyys on pahojen kunnianosoitus hyviä kohtaan.”

Kyse on enemmänkin vain kantilaisen hyvän tahdon (der gute Wille) ilmaisemisesta kuin mistään teeskentelystä, vaikka laajalti tunnettu on sekin diplomatian käytäntö, jonka mukaan ”minä tiedän, että sinä tiedät, mutta kumpikin toimimme kuin ei kumpikaan tietäisi.”

Hyvän tahdon pitää joka tapauksessa olla kaiken moraalin lähtökohtana. Sen huomasivat jo keskiajan oppineet lausuessaan, että bonum est faciendum et prosenquendum, malum est vitandum: hyvää on tehtävä ja edistettävä, pahaa vältettävä.

Sikäli kuin yhteiskuntaelämässä pyritään tähän, se on terveellä pohjalla. 

Tasavallan presidentti Alexander Stubb puolestaan totesi hiljattain, että uutta maailmanjärjestystä kohti ollaan matkalla, ja uuden sääntöpohjaisen järjestyksen muotoutumiseen voisi kulua noin viisi vuotta.

Tästä lähtökohdasta voidaan pohtia kahta kysymystä: (1) miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys ylipäänsä on hauras ja altis häviämään voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle ja (2) voidaanko sääntöpohjaisuuteen palata?

Harvardilainen oikeusfilosofi David W. Kennedy hahmotteli sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen tilanteen ja olemuksen etevästi toteamalla, että sitä koskee perustattomuuden ongelma.

Valtioiden väliseen sopimiseen ei ole muuta tietä kuin valtioiden oma tahto, sikäli kuin ne ovat suvereeneja. Myös pakottamista voidaan käyttää, jolloin astutaan kuitenkin reaalipolitiikan alueelle. Joka tapauksessa kansainvälisoikeudelliselta järjestykseltä puuttuvat fundamentit ja usein myös keinot.

Saksalainen oikeusfilosofi Carl Schmitt puolestaan katsoi jo vuosikymmeniä sitten, että säännöt tulevat aina moraalisesta tyhjiöstä, eli politiikasta, jota puolestaan leimaavat olennaisesti valtasuhteet. Lait, säännöt ja sopimukset ovat seurauksia yhteiskunnallisista konflikteista, etujärjestöpolitiikasta, painostuskeinoista ja valtapolitiikasta, jota määrittävät raha ja aseet.

Sääntöpohjaisuus on siis seurausta reaalipolitiikasta, ja koska valtaan perustuva reaalipolitiikka on sääntöjä vahvempaa, reaalipolitiikka voittaa. Tämä on toisaalta johdattanut pitämään sääntöpohjaisuutta itseisarvoisena, jotta säännöillä yleensä voisi olla uskottavuutta. Siksi muiden muassa Kant katsoi, että sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi. Tällainen kantilainen lakimoraali vallitsee pitkälti myös suomalaisen oikeusfilosofian taustalla.

Vastauksena ensimmäiseen kysymykseen voidaan esittää, että sääntöpohjaisuus on murentuva ja hauras, koska sen säännöt muovataan vallan mankelissa. Yhteen aikaan ja yhdessä paikassa ovat voimassa diktaattorien lait ja toiseen aikaan ja toisessa paikassa kansan pienen vähemmistön, eli kansanedustajien enemmistön, säätämät lait. Tämä on johtanut pitämään oikeudellista ajattelua relativistisena: lait ovat luolamiesten luuloja.

Toinen kysymys on ehkä käytännöllisesti mielenkiintoisempi. Edellä sanotusta ei seuraa, että säännöt olisivat mielivaltaisia. Niitä muovataan suunnitelmallisesti ja tarkan prosessin kautta oikeusvaltioissa – tai ainakin pitäisi. Mutta sitten on valtioita, joissa oikeus on vinksahtanut väärille vietereille.

Voidaanko siis totalitarismeiksi päätyneitä niin sanottuja epäonnistuneita valtioita palauttaa takaisin oikeusvaltioiksi? Monet ovat nähneet tilanteen perin lohduttomana arvioidessaan muun muassa Putinin Venäjää ja teokraattista Irania.

Muistellaanpa kuitenkin hieman. Elettiin vuotta 1989, kun kommunismi Itä-Euroopassa sinnitteli kuolinkorahduksissaan, ja ansioituneelta diplomaatilta Jaakko Iloniemeltä kysyttiin, kuinka kauan asioiden muuttumiseen DDR:ssä kuluu. Vastaus oli, että kyllä siihen ainakin viisi vuotta menee...

Kului kolme päivää, niin Berliinin muuria jo murrettiin.

Sama tapahtui myöhemmin Neuvostoliitossa. Nämä valtiot lakkasivat olemasta heti, kun piikkilanka kerättiin pois, koska sisällä ei ollut muuta kuin seittejä ja hämähäkkejä.

Tätä ei olisi tapahtunut ilman ulkoista painostusta ja Ronald Reaganin Tähtien sota -hanketta, vaikka se olikin paperitiikeri. Kenties se tarjosi kuitenkin neuvostojohdolle verukkeen luikerrella pois vallasta kasvojaan menettämättä; olihan vihollinen nyt ylivoimaiseksi osoittautunut tekniikka eikä ideologinen vastustaja.

Yhtä kaikki, sekä Itä-Euroopan kommunismi että Neuvostoliitto kaatuivat lopulta sisältäpäin ja nopeassa ajassa: vallankeikauksen tyyppisesti.

Tämä luo toivoa siihen, että nykyisen Venäjän ja Iranin sortohallinto voivat kaatua nopeastikin, kun tilanne on kypsä.

Missä sitten kulkee se kynnys, jonka ylityttyä tämä tapahtuu?

Olennaista on, että kaikkia maailman totalitarismeja pitää yllä niin sanottu valtiosta riippuvainen vähemmistö.

Kun valtiosta riippuvainen vähemmistö (esimerkiksi turvallisuusjoukot, oligarkit tai byrokraatit) havaitsevat omien etujensa vaarantuvan tai sulavan pois, se kääntää takkinsa.

Näin ollen keskeisen roolin kaikissa verettömissä vallankumouksissa muodostaa valtio-orgaaniin identifioitunut väestönosa, joka arvioi asemaansa opportunistisesti.

Jos länsimaat haluavat tukea oikeusvaltion muodostumista Venäjälle, Iraniin, Kuubaan, Venezuelaan, Pohjois-Koreaan tai johonkin muuhun työläisen viimeiseen paratiisiin, jossa demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla, länsimaiden tulee kannustaa valtiosta riippuvaista vallankäyttäjävähemmistöä kääntämään takkinsa esimerkiksi lupaamalla, että aseenne laskettuanne saatte Ikean takaisin.

Sen jälkeen totalitarismia ei enää ole. 

Onko syytä olla huolissaan Yhdysvalloista?

Klikkijuttujen rakenteista poiketen vastaan otsikon kysymykseen välittömästi, sillä trumpilaisessa todellisuudessa huoli-ilmoituksella on kiire: On!

Mikäli Donald Trumpilla olisi päällään paperinukkemaiset drag-vaatteet, kuten TV-koomikko Kenny Everettillä hänen esiintyessään Mr. Angry of Mayfairina (katso video aivan loppuun), voisi havaita Trumpin peppuläskien olevan ryppyiset hänen käännettyään selkänsä toimittajille ja kävellessään helikopteriinsa.

Donald Trumpia koskee sama hoivaongelma, joka varjostaa myös Suomen hyvinvointialueita, kun puhutaan vanhusrallista.

Kahdeksaakymmentä lähestyvä Trump on kuin ikääntynyt mutta pohjimmiltaan hyväntahtoinen pappa, josta hoitajat lausahtavat lähipiirille, että tuo Vihtori on suurimman osan ajasta ihan rauhallinen, mutta toisin ajoin hän on arvaamaton. Siksi hänen yksin liikkumistaan on rajoitettava.

Nyt kun Trump on esittänyt uhkavaatimuksen Tanskalle ja muille EU-maille Grönlannin haltuun saamiseksi, virheen tekevät eurooppalaiset johtajat, jotka ottavat aikeen vakavasti ja sätkivät kuin säkillinen oravia.

Ensi viikolla tilanne saattaa olla toinen.

Mikäli Trump ei olisi suuren valtion presidentti vaan tavallinen ikääntyvä vanhus, hänet laitettaisiin lepositeisiin ja toimitettaisiin tahdosta riippumattomaan hoitoon. 

Trump ja Putin ovat yhdessä osoittaneet maailmalle, että ikääntyneet urokset ovat vaaraksi koko populaatiolle.

Molempien toimet voisi suoraa päätä kuitata realiteettitajun menetyksestä johtuviksi. Koska haluan kuitenkin pärjätä analyyttisyydessä Risto E. J. Penttilälle, minun on lausuttava jotain järjellistä meneillään olevasta hullunmyllystä.

Puolustusliitto Naton idea on se, että osapuolet eivät uhkaa toisiaan saati hyökkää toisiaan vastaan.

Jos niin käy, liittokunnan uskottavuus sulaa pois, ja vastustajat tai kilpailijat, kuten Venäjä ja Kiina, korjaavat voiton.

Häviäjä on siinä tapauksessa Trump, joka pelaa itsensä nurkkaan ja jää vaille myös Euroopan maiden tukea.

Hänen soveltamansa tullikorottelu on vivuttamista, joka muistuttaa gangsterien menetelmiä.

Hinnan tullimaksujen korottamisesta päätyvät maksamaan yhdysvaltalaiset, jolloin Trumpin kannatus myös kotikonnuillaan karisee pois.

Trump toimii kuin lännenelokuvan revolverimies, joka asteli villin lännen saluunaan ja sanoi salonkineidille, että ”kaikki on kaupan”. Koska kaikki ei ollut neidin mielestä kaupan, lännenmies latoi pöytään dollareita niin kauan, kunnes sai neidolta tunnustuksen, että kaikki on todellakin kaupan.

Trumpin tapa toteuttaa dollaridiplomatiaa Grönlannin ostamiseksi ei ota huomioon, että EU:ssa julkiset hankinnat pitää kilpailuttaa, jolloin kaupankäynnin voittaa suurimman tarjouksen tekijä, ja silti myyjälle jää oikeus hylätä tai hyväksyä tarjous.

Grönlannin tavoittelu ei kumpua vain ikäihmisen harhaisuudesta vaan ilmaisee lapsen viatonta ihmettelyä sen johdosta, miksi maailman suurin saari kuuluu Tanskalle, vaikka se on niin pieni ja kaukana.

Paljon luontevampaa varmasti olisikin, jos Grönlanti kuuluisi Yhdysvalloille, ja mieluiten Trump nimeäisi koko läntisen pallonpuoliskon Trumplandiaksi pohjoisnavalta etelänavalle.

Historian valossa alueliitokset ja Yhdysvaltain tapa nielaista alueita eivät ole mitenkään tavattomia. Liittovaltion laajentaminen eri osavaltioilla ja Alaskan ostaminen Venäjältä 1867 ovat tuoneet sulkia istuvien presidenttien hattuun.

Totta on, että Yhdysvallat on ainoa valtio, joka voisi suojella Grönlantia Venäjän tai Kiinan hyökkäykseltä. Mutta siitä ei seuraa, että Trumpin itsensä pitäisi hyökätä sinne. 

Trump peilailee samaa historiapoliittista isäntämentaliteettia, jota Putin alkoi soveltaa ryhtyessään kääntelemään rajapyykkejä Georgiassa ja Ukrainassa.

Molemmat papparaiset ovat kuitenkin myöhässä. He heijastelevat itseään ja toisiaan oman egomaniansa peilisalissa Machiavellin kuvaaman hullun hallitsijan tavoin, jolloin sekä USA:ta että Venäjää tullaan johtaneeksi demokraattiset valtioelimet sivuuttaen: narsistiseen kunnianhimoon perustuvilla presidentinasetuksilla ja muilla sattumanvaraisilla kynänkäänteillä.

Hyödyn Trumpin strutsinmunan kokoisista pullautuksista, joita hän jakelee Air Force Onessa vessanovelta kuin häneltä olisi paperi lopussa, korjaa lopulta Putin, kun taas suurimmat tappiot kärsivät Ukraina, Euroopan maat ja Yhdysvallat itse.

Tosiasiassa nykyajan maailmaa ei voi hallita valloittamalla maa-alueita vaan tiedolla ja sivistyksellä, toisin sanoen voittamalla puolelleen sieluja, mikä tapahtuu teknisen ja sivistyksellisen edistyksen siivin. Kiinalaiset osaavat tämän, ja he ovat ostaneet liittolaisia sekä Etelä-Amerikasta että Afrikasta ja päässeet kolonisoimaan niiden luonnonvaroja Venäjää ja Yhdysvaltoja etevämmin win/win-strategialla.

Myös eurooppalaiset ovat jäljessä ja väärässä korostaessaan olevansa aina oikeassa, eli painottaessaan arvopohjaisuutta ja sääntöpohjaista maailmanjärjestystä.

Sääntöpohjaisuuden säännöt kun tulevat moraalisesta tyhjiöstä, eli politiikasta, jonka normit kirjoitetaan valtasuhteiden ja väkivallan metodeilla. Arvopohjaisuus häviää reaalipolitiikalle juuri siksi, että arvopohjan eetos on perin ohut ja mureneva.

Myös Natossa on siirrytty arvoihin perustuvasta luottamuksesta intressivetoiseen politiikkaan.

Enää ei riitä, että turvallisuuden takaamisesta on sovittu, vaan lisäksi vaaditaan markkinatyytyväisyyttä, toisin sanoen että liittolaisia pitäisi myötäillä, mielistellä ja miellyttää.

Tämä vesittää liittosopimuksen idean ja asettaa etunenässä Suomen huonoon asemaan. Joten ei tarvitse ihmetellä, miksi Alexander Stubbin golfdiplomatialta on nyt maila poikki. Kaveruuden ja kumppanuuden varaan uskoneen Stubbin voisi nimittää ulkopoliittisten ansioidensa jatkona hoitotieteen dosentiksi Tampereen yliopistoon.

Jos Venäjä päättäisi aloittaa erikoisoperaation Suomessa, Donald Trump voisi kiistää Yhdysvaltain Nato-tuen siihen asti, kunnes Grönlannin hallinta on luovutettu Yhdysvalloille.

Valkoisen talon isäntä on rosvoparoni, jolle merkitsevät oma etu, henkilökohtaisen maineen tavoittelu ja Yhdysvaltain kansalliset intressit, jotka voivat tosin olla Trumpin etujen kanssa ristiriidassa.

Kongressin republikaanit ja pitkälti myös demokraatit ovat hiljentyneet ja jääneet odottelemaan ulkopoliittisten paradigmanmuutosten tuloksia. Osa on halvaantunut pelosta. Kongressin tulevat välivaalit voivat kuitenkin rampauttaa Trumpin, joten hänellä on kiire.

Euroopan liiderit voisivat vastata Trumpille Davosissa, että kuules öykkäri, sä voit varmistaa takapihasi Grönlannissa vain, jos purat kaikki Euroopan maille asettamasi tullit ja annat Ukrainalle sellaiset aseet, joilla se tekee lopun Venäjän aloittamasta hyökkäyssodasta.

Miksi tätä ei vaadittaisi, kun kaikessa on kyse vain sanoista ja sosiaalisessa mediassa esitetyistä parahduksista? 

---

Päivitys 21.1.2026: Sain juuri korvanappiini tiedon, että Trump perui tulliuhkauksensa ja hyökkäysaikeensa Grönlantiin. Taisivat lukea tämän kolumnini siellä Davosissa.

Nyt näyttää siltä, että vaari ei saa ihan koko saarta mutta joitakin tukikohtia sinne. Donald Trump takaa edelleen turvallisuutemme sikäli, että häntä saa turvallisesti suomia siellä ja täällä ilman, että hän kostaisi ydinpommilla. Huomenna tilanne voi taas olla toinen.

Onko syytä olla huolissaan Iranista?

Kääk! Persialaisten mattojeni arvo tulevaisuudessa ehkä laskee.

Jos länsimaat voivat purkaa pakotteet Iranin ympäriltä maassa mahdollisesti tapahtuvan vallanvaihdon ansiosta, Iranin keskeisen vientituotteen, käsin solmittujen mattojen, hinnat alkavat taas pudota lennettyään ilmassa muutaman vuoden.

Tällainen mahdollisuus on lähellä, sillä Iranin kaduilla kuohuu vallankumousta ennakoivalla tavalla. Donald Trumpin isku Iranin ydinaseohjelmaan ja maan talouden sekä valuutan romahdus ovat vieneet luottamuksen Iranin teokraattiselta hallinnolta.

Iranissa poliittista valtaa on käyttänyt islamistinen papisto (ajatelkaa, jos Suomessakin hallitus koostuisi piispoista!)

Iranin islamilainen tasavalta on ollut käytännössä diktatuuri aina siitä asti, kun Iranin keisarikunta kumottiin vuonna 1979 ja šaahina ja ”arjalaisten aurinkona” tunnettu Mohammad Reza Pahlavi pakeni Egyptiin. Länsimaalaistamispolitiikkaa harjoittanut ja muun muassa huntupakkoa vastustanut hallitsijasuvun jäsen menehtyi sairauteen melko pian vallankumouksen jälkeen.

Valtaan sittemmin astunut ajatollah Ruhollah Khomeini oli nauttinut poliittisesta turvapaikasta Pariisissa, jossa hän oleskeli juuri niillä oikeuksilla ja yksittäistapauksellisilla perusteilla, joita varten Geneven pakolaissopimus aikoinaan perustettiin.

Iranin islamistinen vallankumous loi sittemmin pohjaa ääri-islamismin nousulle myös lähialueilla. Khomeini muutti Iranin tuota pikaa patakonservatiiviseksi pappisvaltioksi, joka on tukenut muun muassa The Islamic State of Iraq and Syriaa (ISIS) ja Hamasia sen iskussa Israeliin 2023.

Khomeinin kuoleman jälkeen Irania on vuodesta 1989 johtanut Ali Khamenei, jonka mieliväri näyttää olevan niin ikään musta.

Iranin historiassa alkaa todennäköisesti pian uusi aika, sillä hallituksella, joka teloittaa kansalaisiaan, ei ole tulevaisuutta. Mielenosoittajien ilme puolestaan ei ole luokkastrateginen, vaan vallankumoukselliset koostuvat yksimielisesti eri varallisuus- ja sosiaaliryhmistä.

Mikäli hallitusta tukevien turvallisuusjoukkojen, poliisin ja armeijan piiristä alkaa kääntyä väkeä opposition puolelle, saattaa pappisregimelle tulla kiire hameenhelmat heiluen kohti Moskovaa. 

Revanssimielessä vallankahvaan paluuta suunnittelee 2500 vuotta vanhan monarkkisuvun kruununprinssi Reza Kuruš Pahlavi, joka on oleskellut maanpakolaisena Yhdysvalloissa ja kannustaa iranilaisia pysymään Teheranin kaduilla. Hän ei ole suinkaan ainoa eikä todennäköisinkään vaihtoehto vallanpitäjäksi, mutta hän on joka tapauksessa vaihtoehto.

Donald Trump puolestaan on ilmoittanut Truth Socialissa, että hän saattaa tukea vallanvaihtoa Iranissa sotilaallisella interventiolla, mikä voi (Yhdysvaltain Lähi-idässä nauttiman suosion tuntien) kääntää mellakoivan opposition myös Iranin hallituksen puolelle.

Joka tapauksessa Yhdysvaltain ulkoministeriö ei ole ollut väärässä määritellessään Iranin yhdeksi terrorismia tukevaksi maaksi (state sponsor of terrorism) jo 1984. Tuon jälkeen Iran on luovuttanut muun muassa Venäjälle ilmassa drooniohjuksia ja pieniä reppuhelikoptereita, jotka kantavat mukanaan pommeja.

Jos Iranin hallinto kaatuu, tulos ei voi olla kokonaistilanteen kannalta ainakaan nykyistä huonompi. Se on todennäköisesti parempi, sillä Venäjä menettää silloin jo kolmannen liittolaisensa, kun Bašar al-Assad kukistui Syyriassa ja Nicolás Maduro poistettiin vallasta Venezuelassa.

Heikkona puolena vallankumouksen lietsomassa sekasorrossa on tietenkin pakolaistulva. Se kohdistuu Lähi-idästä ensisijaisesti Euroopan maihin, joihin pyritään massoittain juuri tuon yksittäisten poliittisten pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeuksia takaamaan tarkoitetun Geneven pakolaissopimuksen verukkeella.

Demokratian edistämisessä on se hyvä puoli, että yleensä muuttoliike kääntyy lopulta toiseen suuntaan ja mahdollistaa pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja tilapäistä suojelua nauttivien paluun tai palauttamisen, kun olosuhteet tasoittuvat.

Mutta demokratiassa itsessään on monta muotovikaa, sillä kansa äänestää usein poliittiseen valtaan sekopäitä, mikä ei ole voinut jäädä keneltäkään huomaamatta myöskään länsimaissa.

Huonoa on sekin, että persialaisten mattojeni arvot lakkaavat lentämästä ja laskeutuvat lähemmäksi lattiaa.

Sitten vastaus kysymykseen, onko syytä olla huolissaan Iranista? Ei ole, paitsi Hamasin, ISISin, Venäjä-yhteyksien, droonisodan, ihmisoikeuksien polkemisen, homojen teloitusten, köyhyyden, kurjuuden, epätasaisesti jaettujen rikkauksien, hallituksen järjestämien vastamielenosoitusten, täyttyvien ruumispussien ja pakolaistulvan vuoksi.

Iranista on syytä olla iloisia, sillä pian paikalliset asukkaat saattavat päästä purkamaan iloaan kulttuurille ominaiseen tapaan: ampumalla rätisevää sarjatulta konetuliaseilla pitkin katuja. Voi herttinen tuota ilon aitoutta ja määrää! 

Poliittisesti onnekasta on, että vallanvaihdon mahdollisesti tapahtuessa se on saanut alkunsa spontaanisti maan sisäpuolelta. On huvittavaa havaita ja todistaa etenkin rojalistien anovan apua Donald Trumpilta, joka nähdään Iranissa hyväntekijänä toisin kuin eri puolilla Eurooppaa.

Valoisia näkymiä avaa sekin, että suuri luuta saattaa lakaista pian myös Kuubassa, jossa ei ole minun vaatimattomien havaintojeni mukaan tapahtunut minkäänlaista uudistumista vuosikymmeniin. Viimeisin muistikirjoihin merkitty tapahtuma on Kuuban kriisi vuonna 1962, ja Havannan aikakapselissa ajellaan edelleen vuosimallin 1957 Chevyillä.

Sokerista ja valkoisista hiekkarannoistaan tunnettu proletariaatin viimeinen paratiisi on samalla myös television suosittujen autonkorjausohjelmien eldorado, sillä sieltä löytyy suuri määrä museoikäisiä ja entisöintikelpoisia ajoneuvoja, jotka eivät ole latolöytöjä vaan jokapäiväisessä käytössä olevia kovapeltisiä amerikanrautoja vailla suolan syövyttämiä reikiä ”pohjoisen lumisilta teiltä”.

---

Päivitys 28.2.2026: Trump hyökkäsi kesken Genevessä käytävien neuvottelujen Iraniin ja tapatti Iranin uskonnollisen liiderin Ali Khamenein. Iranin kansalaiset juhlivat ja kiittelivät Trumpia Helsingin kaduilla. Joskus näinkin päin. Yhdysvaltoja ylistetään Lähi-idässä.

En kuitenkaan usko, että Iranin oppositio pystyy kaappaamaan valtaa Trumpin toiveiden mukaisesti. Sodasta voi tulla pitkä. Iranin hallinnon poistaminen vallasta voi vaatia maahyökkäystä, kuten Irakissa 2003.

Iranin sotilaalliset vastatoimet ja Hormuzinsalmen sulkeminen nostavat öljyn hintaa ja kiihdyttävät inflaatiota länsimaissa. Korkoja nostetaan, mistä etenkin Suomen talous kärsii. Ydinsulkusopimusta rikkovan Iranin laittaminen kuriin on kyllä sinänsä oikein. Legitiimin vaikkakin sangen epäoikeudenmukaisen neuvotteluosapuolen murhaaminen puolestaan antaa huonon kuvan toimintatavoista, ja tässä kuljetaan joka tapauksessa jälleen kansainväisen oikeuden ulkopuolella.

Onko syytä olla huolissaan Grönlannista?

Kansainvälisen politiikan A-studio-sertifioidut asiantuntijat ovat yllättäneet TV-settiensä ääressä kollareitaan kaivelevat kansalaiset näkemyksellään, että Donald Trump on arvaamaton.

Koska asiantuntijat ovat käyneet filosofian pakollisen peruskurssin, heille on itsestään selvää, että asia on aina sitä informatiivisempi mitä epätodennäköisempi se on, ja siksi myös Donald Trumpin äkillinen pieraisu saattaa vaikuttaa hyvin tietopuoliselta.

Samasta syystä asiantuntijoiden lausunnot tulevat kuin Platonin luolasta.

Sellaista se on, kun liikemiehet päästetään johtamaan valtioita, enkä tarkoita nyt Juha Sipilää. Donald Trump ottaa kaiken minkä voi, jos kukaan tai mikään ei estä ja koska se on loogista. Tällä kertaa hän haluaa Grönlannin.

Venezuelan vallankeikauksen jatkoksi Trump lähestyy Grönlantia Coltti kupeellaan, ja Helsingin Sanomien kynät kirjoittavat, että Trump pyrkii ”viidakon kuninkaaksi”.

Kielikuva sopii huonosti Grönlantiin, koska Grönlannissa ei ole viidakkoja, vaikka sitä sanotaankin ”vihreäksi maaksi”. Kyseessä on jään peittämä joutomaa, josta edes lumisotaa käyvien lasten ei kannattaisi olla kiinnostuneita, koska siellä on kylmää ja pimeää.

Trump kuitenkin uhkaili kuin karjapaimen, joka lännenelokuvassa ottaa naisen, tai narkkari, joka vetää lämpöä neulasta: ”Meidän on saatava se!”

Diplomatian ja kansainvälisen politiikan kielellä tällainen on annektointia. Perusteenaan Trumpilla on ”vaarallisuuden” viitekehykseen liittyvä veruke, jota käytetään aina, kun halutaan rajoittaa joidenkin toisten ihmisten vapauksia: turvallisuuden varjelu.

Trump sanoi Tanskan lähettäneen pelkän koiravaljakon Grönlannin puolustamiseksi, mikä on yhtä vakuuttavaa kuin oli lähettää Sami Sykkö työelämäprofessoriksi Lappeenrannan teknilliseen yliopistoon. 

Tanskassa ollaan ihmeissään, miksi heidän raihnaisen siirtomaaimperialisminsa viimeinen muistomerkki nauttii yhtäkkiä niin suurta suosiota, että syntymässä oleva alueriita on kääntämässä karttapallot katolleen.

Asiantuntijoista analyyttisin Risto E. J. Penttilä selitti MTV3:n aamutelevisiossa, että Euroopan mailla on kaksi vaihtoehtoa: joko myötäillä Trumpia ja vahvistaa sitä kautta Natoa tai epäonnistua ja päätyä konflikiin Atlantin takaisen liittolaisensa kanssa.

Minä puolestani luulen, että saaren valtaaminen on pelkkä neuvotteluase, samanlainen kuin sadan prosentin tullit, ja oikeasti Trump tavoittelee jotakin muuta.

Grönlantiin hyökkääminen olisi järjen vastaista, koska Grönlanti kuuluu jo sotilaallisesti Yhdysvalloille samoin kuin Islanti. Molemmissa on Yhdysvaltain joukkoja, eikä saarilla ole omia asevoimia.

Yhdysvaltain asevoimat siirsi jo viime kesänä Grönlannin alueella olevan tukikohtansa johtamisen kotimaan päämajaan, joka sijaitsee Coloradossa, kun aiemmin Grönlanti kuului Stuttgartissa olevan Yhdysvaltain Euroopan-päämajan vastuulle.

Koska armeijassa kaikelle pitää olla kirjainlyhenne, Grönlanti siirrettiin USEUCOMIsta USNORTHCOMiin.

Tämä on luonnollisesti pelkkää merkityksetöntä puppua, sillä kuuluisa kommunisti Benedict Anderson väitti jo teoksessaan Kuvitellut yhteisöt – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua (1983), että rajoilla ja kansallisvaltioilla ei ole nykyisessä maailmassa merkitystä, vaan ne ovat pelkkiä imaginaarisia luomuksia.

Juuri siksi monille postmoderneille ja jälkistrukturalistisille toimittajille onkin ollut yllätyksellistä, hämmästyttävää ja varmasti myös ennalta arvaamatonta huomata, kuinka jyrkästi alueiden hallinnasta pyritään pitämään kiinni!

Olisiko myös Ukrainan pyrkimys puolustaa kansallisia rajojaan ja tonttiaan vain merkki kansallisvaltioajattelun kuolinkorahduksista, ja voitaisiinko Tanskan halu pitää itsehallintoalueestaan kiinni tuomita pelkäksi pullisteluksi?

Koska Tanska ja Yhdysvallat kuuluvat samaan sotilasliittoon (ja monien toiveikkaiden mielestä myös samaan arvouniversumiin toisin kuin Venäjä ja Ukraina), Yhdysvaltojen eduille ei pitäisi olla mitään merkitystä sillä, hallitseeko Grönlantia muodollisesti USA vai Tanska.

Siksi on oletettavaa, että Grönlannin kriisi ratkeaa toisen kuuluisan kommunistin Eric Hobsbawmin näkemyksellä keksityistä perinteistä, ja saari jää Tanskalle.

Lähestyessään tanskalaisia rosvoparonin otteilla Trump pitää keppiä kätensä ulottuvilla vain, koska se toimii kätevänä muistutuksena, että sotilaallinen ratkaisu on oikeutettu, jos saaren luonnonresurssit eivät ole kaupan.

Trump soveltaa machiavelliläistä hullun miehen strategiaa ja taktisen epävarmuuden lietsontaa. Niiden partituureissa kaaos ja riitasoinnut ovat keskeisiä instrumentteja, ja vastustajan tulee väistää, koska hulluille täytyy olla mieliksi. Siksi Trumpin oligarkit hekottelevat Air Force Onessa.

Trump esittää liittolaisilleen uhkavaatimuksia samalla tavoin Helsingin kaupungin asumisoikeusyhtiö Haso Oy, joka on osoittanut asukkaille 50–60 prosentin vastikekorotuksia, koska ne pelottavat ihmisiä ja vievät sekaisin aivan kaiken ollen myös oikeusjärjestyksen vastaisia. Trump lienee saanut oppinsa Hasolta.

Syttyykö nyt Grönlannin sota, jossa Venäjä ja Kiina aloittavat kilpapurjehduksen lumiselle saarelle?

Ei. Kiinan resurssit ovat sidotut jo Suomeen, jossa missikisavoittaja venytteli aikansa kuluksi naamaansa. Venäjän voimavarat puolestaan ovat kiinnitetyt denatsifikaatioon ja maansa epätoivoiseen puolustamiseen Ukrainan vihamieliseltä hyökkäykseltä...

Näin ollen USA:n kanssa kilpailevat suurvallat eivät voi mitään, mutta asiat ovat kuitenkin hyvin. Miksi?

Venäjälle syntyi arvovaltatappiota jo siinä, kun se menetti Venezuelassa yhden liittolaisensa. Yhdysvaltain isku Iranin ydinkoelaitoksiin puolestaan veti Venäjältä housut kinttuihin Lähi-idässä samoin kuin Bašar al-Assadin kukistuminen Syyriassa, jossa Venäjällä oli Välimeren-tukikohta.

Onko siis syytä olla huolissaan Grönlannista? – Ei ole, muutoin kuin lumen ja jään sulamisen vuoksi. Silloin on syytä olla huolissaan rannikkokaupungeista, kuten New Yorkista.

Jään alla piilevistä luonnonvaroista sovittaneen Trumpin junailemilla diileillä, ja alueen muodollinen ja poliittinen hallinta mitätöidään sivuseikaksi asiantuntijoiden Anderson & Hobsbawm oppien mukaisesti. Sillä tavalla päästään Yhdysvaltain ja Euroopan maiden kesken hedelmälliseen kapitalistiseen yhteistyöhön Grönlannin rikkauksien kolonialisoimiseksi.

Lopulta Suomen F-35-hävittäjä lentää lumisen Grönlannin yläpuolella suorittaen Naton ilmavalvontatehtävää ja osoittaen ”kyvykkyyksiä”, ja pilotti toteaa, että valtakunnassa kaikki hyvin eikä mitään havaittavaa ole. Näin ei tarvita Ellun kanoissa, Milttonilla, Kreabissa ja Tekirissä vaikuttavia kriisiviestinnän konsultteja selvittämään, että ”ratkaisussa painoivat osaamisalueen viestintäasiantuntemus” ja ”vahva strateginen kehittämisote”.

Isku Venezuelaan – Maailmanpolitiikkaa kuin Hollywoodista

Katselin vuodenvaihteen aikaan Harrison Fordin tähdittämän Jack Ryan -elokuvan Isku Kolumbiaan, joka perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan. Siinä Yhdysvaltain tiedustelupalvelu hoitaa Kolumbian huumekartellit omalla tyylillään.

Kansainvälinen politiikka on muuttunut Donald Trumpin toimesta entistä enemmän Hollywood-elokuvien ja TV-viihteen kaltaiseksi.

Mainio mies kylläkin tuo Trump, hän kun päätti iskeä Venezuelaan ja kyyditytti maan diktatorisen presidentin Nicolás Maduron New Yorkiin vastaamaan muun muassa ”huumeterrorismista” nostettuihin syytteisiin.

Kaappaus loukkaa muodollisesti valtiollista suvereniteettia ja saattaa olla ns. kansainvälisen oikeuden vastainen, mutta kansa Venezuelassa ja venezuelalaiset Suomessa ovat tyytyväisiä.

Syitä riittää. Kaiken oikeuden vastaisia ovat varmasti olleet Maduron tukema huumekauppa, vuosien 2015 ja 2024 vaalitulosten mitätöiminen, jatkaminen presidentinvirassa ilman mandaattia, lainsäädäntövallan siirtäminen parlamentilta korkeimmalle oikeudelle, tuhansien ihmisten murhat ja kidutukset sekä hänen pakolla ylläpitämänsä sosialismi.

Vallasta syöksemisessä on kyse diktaattorin syrjäyttämisestä, joka Immanuel Kantin Ikuiseen rauhaan -teoksen mukaan on yksi oikeutetun sodan peruste – puolustussodan käymisen ja suurempien väkivaltaisuuksien välttämisen ohella. YK:n peruskirja tosin hyväksyy filosofin perusteluista vain itsepuolustuksen aseellista hyökkäystä vastaan.

On huvittavaa havaita ja todistaa, millä tavoin Suomen vihervasemmisto erehtyi jälleen historian väärälle puolelle perätessään kansainvälisen oikeuden kirjaimellista noudattamista nyt, kun muu maailma iloitsee diktaattorin kaatamisesta. Olisi hauska tietää, itkisivätkö Minja Koskela (vas.) ja Oras Tynkkynen (vihr.) samat saunavedet myös Saddam Husseinin, Muammar Gaddafin ja Erich Honeckerin perään.

Maduron kaappaus kävi niin nopeasti ja helposti, että voi epäillä, oliko kyseessä lavastus: Venezuelan armeijan yhdessä Yhdysvaltain kanssa junailema tilaustyö.

Sen sijaan ei ole epäilystäkään, etteivät Trumpin kiikarissa kimaltele Venezuelan öljyvarat, joiden sanotaan olevan maailman suurimmat muodostaessaan noin 17 prosenttia maailman varannoista.

Siihen verrattuna huumekaupan torjuminen ja demokratian puolustaminen saattavat olla verukkeita, mutta eivät merkityksettömiä. Eikö muka huumeongelma ole kärjistynyt myös Suomen kaduilla esimerkiksi alfa-PVP:n myötä, josta lehdistö on meuhkannut kuuluvasti? Ja nyt etenkin Ylen ja Helsingin Sanomien kehitysmaapoliittisesti motivoituneet mediat syyttävät Trumpia huumeongelman liioittelusta!

Venezuelan kansa istuu luonnonrikkauksien päällä mutta joutuu elämään Kuuban kurjuutta vastaavassa sosialismissa. Venezuelan öljyvarojen vapauttamisella ja käytön tehostamisella voisi olla käänteentekevä vaikutus maan talouteen ja maailmanmarkkinahintoihin. Jos Yhdysvallat onnistuisi rakentamaan Venezuelan rappeutuneen öljyinfrastruktuurin ajan tasalle, se voisi auttaa myös Eurooppaa irtautumaan Venäjä-riippuvuudesta.

Mitä kansainvälispoliittista merkitystä Maduron syrjäyttämisellä voi olla?

Tapaus indikoi Yhdysvaltain siirtyneen (Venäjän ohella) entistä selvemmin tuohon paljon paheksuttuun reaalipolitiikkaan, jonka mukaisesti asioita ratkotaan voimalla ja väkivallalla sääntöjen ja sopimusten sijaan. Kansainvälinen maailma ei ole oikeusvaltio, koska siltä puuttuu fundamentti, ja siksi myös kansainvälisen oikeuden rikkomukset ovat relatiivisia – kansanmurhia ja joukkotuhoja lukuunottamatta.

Kaappaus kertoo Venäjälle ja Iranille, että Yhdysvallat tekee halutessaan lopun Venäjän vasallivaltioista kotinurkillaan.

Operaation taustalla hyödynnettiin Venäjän ulkopolitiikassaan soveltamaa tu quoque -argumenttia (”sinä myös”) ja siihen liittyvää peilailua, jonka mukaisesti Venäjä on katsonut voivansa möyriä lähialueillaan oman käden oikeudella, kun Nato teki entisessä Jugoslaviassa samaa. Nyt Trump puolestaan peilasi Venäjän modus operandia, aivan niin kuin hän on tehnyt myös tavoitellessaan Panaman kanavan palauttamista Yhdysvaltain hallintaan ja Grönlannin ja Kanadan liittämistä Yhdysvaltoihin.

Tämä kaikki kertoo niin sanotun Monroen opin henkiin herättämisestä. Yhdysvaltain entisen presidentin James Monroen vuonna 1823 julkaisema ja ulkoministeri John Quincy Adamsin kirjoittama doktriini määritteli Amerikan valtiot kuuluvaksi Yhdysvaltain geopoliittiseen vaikutusvaltaan ja vapaiksi eurooppalaisesta siirtomaapolitiikasta. Trumpin käsittelyssä tuosta opista on korostunut alueellisen dominanssin ohella myös Yhdysvaltain oma isolaatio.

Yhdysvallat on silloin tällöin suorittanut tai tukenut vallankeikauksia eri puolilla maailmaa ja lähettänyt helikoptereilla hämähäkkimiehiä katoille ja seinänvierustoille. Aina operaatiot eivät ole menneet nappiin, ja yksi epäonnistuneista oli Jimmy Carterin määräämä panttivankien vapauttaminen Iranista vuonna 1980. Se oli eräs syy Carterin sittemmin kärsimään vaalitappioon.

Onnistuneen iskun Yhdysvallat teki George H. W. Bushin aikana Panamaan ja kuljettamalla maan diktaattorin Manuel Noriegan Yhdysvaltoihin, jossa hänelle langetettiin 40 vuoden vankeustuomio muun muassa huumekauppaan liittyvistä rikoksista. Maduron kaappaus oli kuin kopio tuosta vuoden 1989 iskusta.

On vaikea arvioida, miten Trumpin julistama tavoite vallan siirtämiseksi ja vapaiden vaalien järjestämiseksi Venezuelassa onnistuu, mutta edellytykset ovat olemassa, sillä tahtotila maassa on vallanvaihdon puolella.

Kukapa ei muistaisi, että myös Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin viime vuoden lopulla venezuelalaiselle toisinajattelijalle María Corina Machadolle. Hänellä olisi nyt syytä kiittää palkinnon kilpahakijaa Donald Trumpia hyväkseen tekemästä työstä.

Venäjälle Trumpin omaksuma maailmanpoliisin rooli muistuttaa, että kukaan ei ole Yhdysvaltain vaikutukselta suojassa, ja Valkoisen talon määräyksillä voidaan kaappailla silmää miellyttämättömiä presidenttejä, joilla ei ole mukiin meneviä näkemyksiä.

Zelenskyin ja Stubbinkin kannattaa siis valita solmionsa oikein –  ja varmasti myös Putinin!

Kreml todennäköisesti käyttää Trumpin toimia eräänä verukkeena sille, miksi Venäjällä olisi vastavuoroinen oikeus turvata asemiaan Ukrainassa ja muilla rajamaillaan.

Erona on, että Yhdysvallat on turvannut demokratiaa ja kumonnut diktatuureja, kun taas Venäjä ja sen edeltäjä Neuvostoliitto ovat kumonneet demokratioita ja pönkittäneet diktatuureja niin Euroopassa, Syyriassa ja Iranissa kuin Afrikan, Keski- ja Etelä-Amerikan banaanitasavalloissa sekä Kauko-Idän takapajuloissa.

Ainoastaan Venäjällä ei ole syytä olla huolissaan vaikutusvaltansa vähenemisestä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Myös Kiina joutuu tarkemmin pohtimaan, onko oikein laskuttaa satojatuhansia euroja esimerkiksi Panaman kanavan läpikulusta holding-yhtiöidensä kautta.

Saa nähdä, milloin Trump aloittaa paidanpesun yli 60 vuotta kauppasaarretussa Kuubassa tai sosialistidiktaattori Daniel Ortegan hallitsemassa Nicaraguassa, joka oli kivenä Yhdysvaltain kengässä jo Ronald Reaganin aikana samaan tapaan kuin Chile Richard Nixonin ja Salvador Allenden aikana (aiheesta täällä).

Kunpa Trump olisi kaapannut Alaskassa vierailleen Vladimir Putinin mustaan autoonsa ja vienyt myös hänet ”New Yorkissa tuomittavaksi”.

Tunnetusti Trump itse on ollut New Yorkissa tuomittavana, tosin ajojahdin tuloksena ja huonolla syyttäjämenestyksellä, ja vaikuttavimman tuomion asiassa antoi Yhdysvaltain kansa palauttamalla hänet presidentiksi.

Suomen poliittisella johdolla ei ole eräistä vaateista huolimatta velvollisuutta Trumpin toimien moraaliseen tuomitsemiseen. Kaiken yläpuolella tässä asiassa tulee olla tietenkin Venezuelan kansan oma suvereniteetti.

Onko sitten diktaattorin kaatamisessa mitään huonoa? On toki, mutta se ei liity mitenkään öljyahneuteen.

Ilman Trumpin toimenpiteitä voitaisiin väittää, että Venezuela pitää maailman tyytyväisenä, koska sieltä tulee suuri määrä kokaiinia ja amatööripornoa. 

---

Päivitys 16.1.2026: Macho-nainen María Corina Machado pelasi oikein ja luovutti Nobel-mitalinsa Trumpille kiitokseksi diktaattorin syrjäyttämisestä. Machado pohjusti sovittelevuudellaan hyvät asemat uudeksi presidentiksi, sillä hän voitti taakseen Yhdysvaltain ulkopoliittisen tuen ja sanoi maansa irti Venezuelan ja Venäjän välisestä ”strategisesta kumppanuudesta” ja ”turvallisuusyhteistyöstä”.

Ulkopoliittinen instituutti ja Sitra: sosiaalisen korruption pimeä ydin

Valtakunnanmedia kertoi jokin aika sitten, että tasavallan presidentti Alexander Stubbin Oliver-poika on nimitetty Ulkopoliittiseen instituuttiin harjoittelijaksi. Jutussa kehutaan, että hakemus ”erottui selvästi muista”.

Jutussa ei ollut kommentointimahdollisuutta, kenties ymmärrettävistä syistä.

Sen sijaan työoikeuden professorin mielestä kyseinen nepotismi ei ”näytä hyvältä”, kun ”Stubbilla on takanaan vasta yhden vuoden opinnot politiikasta, filosofiasta ja taloustieteistä”, pätevämpiä hakijoita oli tarjolla, ja tietovuotojakin saattaa tulla, kun ”sen parempaa lähdettä ei voi löytyä kuin presidentin poika”.

Alexander Stubb on kyllä ilmeisen etevä ulkopolitiikassa, mutta se ei merkitse, että jälkeläisensä välttämättä olisi. Aleksanteri IV:ttä ei siis ainakaan automaattisesti seuraa Oliver I. Suomen valtionpää on presidentti eikä perintökuningas, vaikka presidenttiä palvotaan täällä kuin kuningasta, minkä näkee Linnan (45 miljoonaa euroa), Mäntyniemen (55 miljoonaa euroa) ja Kultarannan (52 miljoonaa euroa) loppulaskuista (niihin sulivat asumistukien leikkaussäästöt).

Ulkopolitiikka on ilmeisen arka aihe. Sanotaan, että siitä pitäisi puhua yhdellä suulla. En olisi kuitenkaan arvannut, että ulkopolitiikasta pitäisi puhua ruokakunnan yhteisellä suulla. Nyt joka tapauksessa tiedämme, että Oliver on isänsä poika.  

Nimityksen tiedoksiantopäivänä sähköpostiini saapui ilmoitus, että oma hakemukseni Ulkopoliittisen instituutin varsinaisiin tutkijan tehtäviin oli hylätty. Hakijoita useaan eri tutkijan virkaan sanottiin olleen yhteensä 289.

”HR-asiantuntija” Marie-Louise Hindsbergin asiantuntijalausunto.

Olin kirjoittanut hakukirjeeseeni, että kansainvälisen politiikan ilmiöitä on tutkittu aivan liian vähän sosiaalipsykologisesta näkökulmasta, eikä ole pohdittu myöskään sitä, miksi politiikan rationaalisuusolettama ja demokratia on monin tavoin kyseenalaistettu eri puolilla maailmaa. Tarjosin asioihin filosofista selitysvoimaa.

Ulkopoliittisen instituutin toimintaa pitäisi arvioida kriittisesti. UPI on eduskunnan alainen laitos, kuten Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra, joka myös pyrkii esiintymään tutkimusorgaanina.

Molemmissa taotaan demokratian tärkeyttä, mutta molemmat ovat sosiaalisen korruption läpäisemiä. UPI ja Sitra toimivat pelastusrenkaina, säilytyspaikkoina ja ponnahduslautoina poliitikoille, poliitikkojen avustajille, eduskuntapudokkaille ja nousukkaille.

Ulkopoliittisen instituutin johtajana toimii kokoomuslainen Hiski Haukkala, joka on Sauli Niinistön entinen kansliapäällikkö. Hänen edeltäjänsä UPIssa, Mika Aaltola, ei oikein menestynyt, ennen kuin hänkin liittyi Kokoomukseen ja hänelle avautui ovi europarlamenttiin ja sitä kautta vallan salonkeihin.

Tasavallan presidentin kansliasta on lähtöisin myös Sitrassa majaansa pitävä Niinistön entinen viestintäpäällikkö Veera Heinonen, joka nykyisin johtaa Sitran ”Demokratia ja osallisuus” -hanketta: erästä ristiriitaisimmista kaikista (aiheesta täällä). Sitraan päätyneitä viestinnän maistereita edustaa Elina Ravantti, joka on toiminut ulkoministeriön viestintäjohtajana ja hallitsee ylhäältä johdetun komentodemokratian hänkin.

Johdetun demokratian (”demokratian edistämisen”) ajatus on läpilaho oksymoroni ja filosofisesti hullunkurinen. Demokratiahan voi olla vain spotaania, mutta valtiojohteisissa demokratiahankkeissa kansanvaltaa pyritään tukahduttamaan aina, kun kansalaisten mielipiteet eivät ole hallitusvallan näkemysten mukaisia.

Erääksi esimerkiksi kansanvallan pois korventamisesta käyvät vaikkapa saksalaisen AfD:n eliminointiyritykset (aiheesta täällä). Tosiasiassa minkään puolueen nousu vaaleissa ei ole demokratian vastaista vaan demokratian ilmaus, joka tekee kansanvallasta itseään korjaavan.

Demokratiassa sinänsä on tietenkin monta valuvikaa. Sen ominaispiirre on, että kansan suosimat pulliaiset hallitsevat lainsäädännöllä toisia ihmisiä. Niin sanottujen asiantuntijoiden lausunnot taivutetaan kulloisenkin hallitusohjelman mukaisiksi. 

Paikkaansa pitää vanha sanonta, että paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa, ja demokratioita pidetäänkin voimassa vain siksi, ettei parempaa vaihtoehtoa ole keksitty. 

Suomessa demokratia on onnistuttu kiertämään sosiaalisella korruptiolla, ja vaaleja voidaan pitää vallankaappauksena, jolla poliittinen eliitti pyrkii uusintamaan asemansa. Valtaapitävät huolestuvat heti, jos äänestämättömät lähtevät liikkeelle (passiivisuudessa on myös hyvät puolensa, sillä laumat toimivat tottahan toki usein myös omia etujaan vastaan).

Suomen sanotaan olevan yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Tämä johtuu vain siitä, että Suomessa korruptio ei ole taloudellista vaan sosiaalista, eikä sitä niin muodoin voida havaita ja mittailla setelitukkoina, paitsi lukemalla eurot ja sentit virkoihin nimitettyjen samanmielisten palkkakuiteista.

Taloudellinen vaihtosuhde hoidetaan nimittämällä tehtäviin henkilöitä, jotka tekevät samanlaisia päätöksiä kuin valtaapitävät itsekin tekisivät. Siinä yhdistyvät rahat ja valta. Suomessa valtaa pitävät puolueiden ydinjengit ja kourallinen TV-sertifioituja ”asiantuntijoita”.

Ulkopolitiikan alueella lirkuttelevia ”viestinnän ammattilaisia” puolestaan yhdistää asiaosaamattomuus ja pinnallisuus. Suurella osalla heistä on taustaa valtiollisen Ylen kirjekyyhkyinä tai jossakin Ellun kanojen tapaisessa ”maineenhallinnan” eli julkisen valehtelun kerhossa.

Oma lukunsa ovat sitten kaikenlaiset Risto E. J. Penttilät ja Charly Salonius-Pasternakit, joita kutsutaan A-studioon keskustelemaan ulkopolitiikasta. Jälkimmäinen peri edellisen paikan Nordic West Officen johtajana tuossa Milttoniin kuuluvassa kokoomuslaisessa konsernissa, jonka tehtävänä on kätilöidä suomalaisia yrityksiä Amerikan asioissa.

Pyöröovi tekee kierroksia myös Sitrassa, joka tarjosi suojatyöpaikan muiden muassa eduskunnan jättäneelle vihreiden Oras Tynkkyselle. Hänet nimitettiin Sitraan energia-asiantuntijaksi ilman vähäisintäkään energia-alan tuntemusta, kunnes vihreä ilmastopastori onnistui uusimaan eduskuntapaikkansa. 

Sitran hallitus puolestaan on demarienemmistöinen, ja sen yliasiamies on poliitikkojen kellokas tai itse poliitikko, kuten Esko Aho ja Jyrki Katainen aikoinaan. Kirjoitin pilaantuneesta nimityspolitiikasta täällä ja nykyisen yliasiamiehen Atte Jääskeläisen nimitysprosessista myös eduskunnan oikeusasiamiehelle (aiheesta täällä).

Kaikki kyseiset henkilöt ovat politiikan sisäpiirin toimijoita, eivät politiikan tutkijoita. Politiikkaa ei voisi vilpittömästi tutkia sisältäpäin. Myöskään valtiollinen Suomen Akatemia ei näytä tässä suhteessa hyvää esimerkkiä, sillä sen ohjelmat ja hankkeet ovat agendojen värittämiä ja tendenssien mädättämiä (aiheesta täällä). Yliopistot taas laitettiin liike-elämän kaulapantaan yksityistämällä, eikä vilpitöntä tutkimusta ole muualla kuin instituutioiden ulkopuolella.

Media ruokkii ja palkitsee ulkopolitiikan, sisäpolitiikan ja turvallisuuspolitiikan kommentaattorit avokätisesti julkisuudella, kunhan he tulevat laitoksista, ja A-Talkin Sakari Sirkkanen kiittää ”erinomaisesta keskustelusta”, kun Ukrainan sodan ruumiit on laskettu statustyydytystä tuottavassa viihtyisässä studiossa!

Tosiasiassa heidän lausuntonsa ja arvionsa tulevat kuin Platonin luolasta. He arvailevat varjojen liikkeitä varjolaivaston perävanoissa.

Heidän näkemyksensä jäävät kommenttien tasolle, ja niiden sisältönä on yleensä vain ”tämän tiedämme nyt” tai ”tiedämme vain, että emme tiedä”. Tutkimuksellisuuden pitäisi ylittää pelkän journalistisen tason ja yltää ilmiötietoiselle metatasolle tai porautua selitysvoimaiselle syvätasolle.

Kansainvälinen politiikka ja viestintä ovat yliopistojen turhimpia oppiaineita, ja niiden analyyttisyys vastaa silmien pitämistä auki TV-setin ääressä. Silti ulkopolitiikan virat läänitetään kyseisistä oppiaineista paperit kuitanneille, ikään kuin he olisivat lääkäreitä.

Mikäli terveyskeskuksia ei tunnettaisi arvauskeskuksina, tuo nimitys sopisi Ulkopoliittiselle instituutille.

Jonkun harjoittelijan nimittäminen UPIin on vain piikki jäävuoren huipulla.

Viimeisimpien tietojen mukaan Oliver Stubbilla ei ollut edes minkäänlaista työkokemusta, ja lehtitietojen mukaan hän oli kokemattomin kaikista. Oliverin oma etu olisi vaatinut, ettei häntä olisi heti ohjattu ulkopoliittisia kiskoja kolistelemaan. Korruptiona tapausta pitää myös professori, joka Iltalehden otsikon mukaan on ”korruptioprofessori”.

”Maijuna” esiintyneen Ulkopoliittisen instituutin HR-henkilön, eli Marie-Louise Hindsbergin, tuttavallisesta viestinnästä Oliver Stubbin kanssa ja toisaalta hänen jäätävistä vastauksistaan Stubbin kilpahakijoille, voi lukea Iltalehden jutusta täältä.

On myönnettävä, että presidenttien jälkeläisillä on kyllä usein vaikeaa, kuten Marko Ahtisaarella suorittaessaan siviilipalvelusta työministeriön viihtyisässä uusrenessanssilinnassa Helsingin Kluuvissa ja sen jälkeen Nokian muotoiluvastaavana firman ollessa jo alamäessä sekä useiden yhtiöiden johtokunnissa ja hallituksissa ja – jotta juhliminen olisi täydellistä – lopulta myös Helsingin Juhlaviikkojen taiteellisena johtajana, tosin ilman mitään taiteellista koulutusta, taiteellisia näyttöjä ja asiantuntemusta.

En ole missään tapauksessa UPIn asennoitumisesta katkera, enkä yleensäkään down shiftaa itseäni tehtäviin, jotka alittavat sen, mikä minulle kuuluisi. Mutta Oliver Stubbin tapaus on kommentoimisen arvoinen siksi, että se kertoo sosiaalisesta korruptoituneisuudesta paljaimmillaan, ja selittelyt (täällä ja täällä) vain pahentavat poliittisten puliveivaajien ja prinssien sekä prinsessojen omaa asemaa.

”Humaaneista resursseista” vastaavilla portinvartijoilla itsellään, kuten juuri tuolla Marie-Louise Hindsbergillä (liekö sukua eduskunnan viestintäpäällikkö Rainer Hindsbergille) ei ole kerta kaikkiaan mitään julkaisunäyttöjä, kelpoisuutta eikä pätevyyttä arvioida heitä oppineempien kompetenssia. Viimeisimmän näytön kelvottomasta rekrytointipolitiikasta tarjoaa muuan kasvatustieteen maisteri Kirsti Laine-Hendolinin nimittäminen opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtajan virkaan, jonka tasoiseen tehtävään ketä tahansa maisteria voidaan nykyisin pitää puolikoulutettuna.

Sosiaalinen korruptio loistaa läpi koko yhteiskunnan. Sitä pitäisi hävetä erityisesti eduskunnan alaisissa tutkimusorgaaneissa, kuten UPIssa ja Sitrassa, mutta niissä asiasta ylpeillään.

Oireellista on, että eduskunnan korkeimpana virkamiehenä toimiva pääsihteeri on nyt pidätetty virastaan maanpetosrikoksesta epäiltynä. Antti Pelttari on toiminut aiemmin Suojelupoliisin päällikkönä, samoin hänen edeltäjänsä Seppo Tiitinen, jonka mukaisesti nimetyltä salaiselta listalta saattaa löytyä DDR-vasikoina toimineiden poliitikkojen nimiä. Siinä olisi ulkopoliittista tutkimista. 

Oireellista demokratian kannalta on, että kansanvallan temppelissä on turvallisuutta vartioimassa nimenomaan Suojelupoliisin edustaja, ikään kuin kansaa pitäisi sillä tavalla vahtia. Ja pylvästalon ympäristö on tunnetusti turvatoimialue, jolla kansalaisia voidaan ratsata. Näin ”turvataan demokratiaa” (lue: ”käytetään totaalista valtaa”), vaikka hyvällä hallitsijalla ei pitäisi olla mitään pelättävää. Ei ihme, jos kuitenkin on.

Saa nähdä, onko Pelttarin tapauksessa kyse vain niin sanotusta johtamisen taakasta vai tuleeko siitä jonkinlainen Alpo Rusia vastaan vyörytetty syytösketju, mutta erikoista on, että eduskunnassa on perintövirka Supon pomoilla.

Suomalaisen politiikan sisäsiittoisuus ei poikkea paljoa Speden komedioista, ja demokratia on sairas vitsi.

Läpeensä ristiriitaiseen demokratiailveilyyn liittyy myös tasa-arvoteatteri, jonka mukaisesti arvot yhdenvertaistetaan eikä mitään arvoja voida erottaa toista paremmiksi, ja eletään banaalissa tasa-arvototalitarismissa. Sekin olisi vielä jollain tavoin perusteltua liberaalin laissez fairen näkökulmasta, mutta järkyttävänä poikkeuksena siitä ovat älyn vajavaisuudesta kertovat naisten suosimiset ja maahanmuuttajien positiivinen erityiskohtelu työpaikkojen täyttämisessä ja muiden etuoikeuksiksi miellettyjen asioiden jakamisessa.

Julkisen keskustelun taso taas on matala, koska ”yhteiskuntavastuunsa” tunnistava valtavirran media pyrkii eristämään kaikki älylliset kyseenalaistukset äänettömyyteen ja vaikutusvallatomuuteen. Sitä ovat politiikan medioituminen ja medioiden orkestroiminen, joita käsittelin kriittisen mediatutkimukseni 1. osassa Totuus kiihottaa ja 2. osassa Pavlovin koirat.

Yliopistojen portsareina toimivat HR-yksiköiden tiedostavaiset puolestaan ajavat palavilla seipäillä pois kaikki, jotka kieltäytyvät kumartamasta feminismin kotijumalia ja ilmastoagendan kultaista vasikkaa.

Sosiaaliseen korruptioon liittyvä ryhmäkoheesio ja konformismi eivät enää perustu saunaseuroihin, vaan ne kumpuavat woke-aktivismista ja internatsismista.  

Minua ei selvästikään lueta suomalaiseen kulttuurielämään millään tavalla. Politiikan, tieteen ja median piirissä lyödään päät yhteen, kun pohditaan, miten tuo Hankamäki onnistuttaisiin pitämään jatkossakin ulkopuolella, vaikka rekordini on puhdas eikä haastajia oikein tahdo löytyä.

Muutamat sanovat eristämisen johtuvan minua kohtaan vallitsevasta kateudesta, mikä kohdistunee filosofiseen pääomaani ja filosofian ehdottomaan toimintaedellytykseen: vapauteen työelämän ideologisesta mielipidevankeudesta. 

No, pitäkää hyvänänne. En minä teissä mitään menetä. Mutta ette tekään saa minua, ette myöskään mitään minulta. 

---

Päivitys 1.10.2025: Media paljasti syksyllä 2025, että Ulkopoliittinen instituutti koetti pehmentää Oliver Stubb -kohua ostamalla ”kriisiviestinnän konsultointia” Sauli Niinistön entisen viestintäpäällikön Katri Makkosen perustamalta yritykseltä. UPIn tarkoituksena oli ”minimoida mainevahinkoja”, mutta ”käsi kättä pesee” -metodilla mainevahinkoja tuli lisää. Kyse on kokoomuslaisesta korruptiosta pahimmillaan.

Katri Makkonen on toiminut myös Ylen toimittajana, jossa tehtävässä ollessaan hän lypsi Riikka Purralta moitteet kirjastani Totuus kiihottaa ja marinoi haastateltavansa sossumediassa esitetyllä disinformaatiolla.

Nämä ”viestinnän asiantuntijat” ovat kerrassaan juuri niin hölmöjä kuin kuvasin kirjassani. He vieläpä luovat kohunsa ja pilaavat maineensa ihan itse.

 

Aiheista aiemmin

Visio on pimeä

Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu 

Sitra: hillotolppa huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto: tasa-arvopolitkoinnin mätäpaise 

Suomen Akatemiasta

Nyt kaikki golfaamaan! Sukkuladiplomatialla rauhan poukamaan

Suomalainen poliitikko ei voi koskaan urheilla liikaa, ainakaan kilogrammoissa mitattuna.

Kekkosella oli tapana saunottaa ryssät ja hiihdättää kansalaiset.

Alexander Stubb on puolestaan kiertänyt maita kuin Bagdadin suutari. Ja pelannut golfia Donald Trumpin, hänen oligarkkiensa ja Washingtonin-haukkojensa kanssa.

Golf on kansanauto muttei kansan peli. Stubb aikonee vastata populismiin populismilla, vaikka golf luokin segregaatiota ja konfrontaatiota siinä missä kuuluminen Helsingfors Segelsällskapiin.

Joka tapauksessa Stubbilla on nyt ihan oikeasti tuhannen taalan paikka.

Sekavassa kansainvälisessä tilanteessa on oikein kaapata johtajuus ja näyttää taitonsa, jos niitä on.

Stubb on osoittanut oivallista johtajuutta (1) varoittaakseen Trumpia luottamasta Putiniin, (2) välittääkseen Euroopan maiden viestejä Valkoiseen taloon ja (3) toimiakseen Ukrainan puolesta.

Suomen kannalta vaarana on mielistelyyn taipuminen. Taipumusta mielistelyyn on, koska uutena NATO-maana me olemme paljon riippuvaisempia Yhdysvalloista kuin Yhdysvallat meistä (ei juuri ollenkaan).

Mielistellä sopii vain sen verran, että uskottavuus säilyy eikä mene pilkan puolelle.

Stubb on kyllä erittäin etevä kansainvälisissä yhteyksissä, ja hänellä on erinomaiset edellytykset kohota merkittäväksi liideriksi koko Euroopan mittakaavassa.

Esteitä sille ei ole, sillä muut ovat joko väistyviä tai osaamattomia. Suomelle välittäjän rooli myös sopii.

Toisaalta tasavallan presidentin ei kannata pyrkiä ylivallan presidentiksi, sillä etulinjaan heittäytyminen Ukrainan sodassa on epäviisasta Suomelle, joka jo muutoinkin on etulinjassa.

Onneksi Stubb ei ole enää Kokoomuksen jäsen (sikäli kuin hän on palauttanut jäsenkirjansa). Kokoomushan junaili hänet taannoin tylysti irti puheenjohtajuudesta ja katkaisi hänen poliittisen puolueuransa. Ei kelvannut työnantajaleirille, oli liian liberaali konservatiiveille ja liian konservatiivinen liberaaleille, liian fiksu kokoomuslaiseksi.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka Stubbin sukkuladiplomatia onnistuu.

Tarvetta rauhan aikaansaamiseen on. Ei pidä ollenkaan paikkaansa se väittämä, että länsimaiden on tuettava Ukrainaa loputtomasti.

Kyseisen näkemyksen takana on olettamus, että ukrainalaiset haluavat ja jaksavat käydä loputonta sotaa. Näin ei ole. Tosiasiassa ukrainalaiset ovat täysin uupuneita sodan käymiseen mutta eivät voi sitä myöntää, koska se olisi tappion tunnustamista.

Ukrainan tilanne ei parane nykyisestä, vaikka länsimaat lähettäisivät apua tuhannen miljardin euron tai dollarin verran, sillä maalla ei ole ponnistusvoimaa sodan voittamiseksi ja vihollisen häätämiseksi. Se edellyttäisi lännen sotavoimien sekaantumista tilanteeseen. Juuri eskalaation välttäminen on ollut lännen kannalta sodan suurin onnistuminen.

Siksi tulitauolla, aselevolla ja rauhan aikaansaamisella on kiire. Siksi Stubb tekee oikein kiihdyttäessään tulitauon aikaansaamista ja asettamalla sille takarajoja. Olisi myös saatava Yhdysvallat lyömään raskaammalla talouslekalla, jos Kreml ei tulitaukoa hyväksy.

Tähän on turhautuneeksi väitetyllä Trumpilla sisäpoliittinen motiivi, sillä hänen on annettava näyttöä ulkopoliittisesta onnistumisesta Euroopassa, jotta voi keskittyä asioihin Yhdysvaltojen sisällä ja myös Kauko- ja Lähi-idässä.

Entä missä on aprillipäivän juttu?

Nykyisessä mediassa melkein jokainen juttu voi olla aprillipäivän pila.

Uutinen mahdollisista jäänmurtajatilauksista sopisi sellaiseksi, mutta se oli ennenaikainen, kuten ilo itsekin. Jäänmurtajia valmistaa Helsingin telakka, joka on kanadalaisessa omistuksessa, joten oikeasti Trump olisi tilaamassa murtajia Kanadasta, joka puolestaan on närkästynyt Trumpille eikä pian käy kauppaa eteläisen naapurinsa kanssa.

Minne murtajilla olisi tarkoitus matkustaa? Grönlantiinko, josta jäät sulavat muutenkin? Olen toki samaa mieltä siitä, että brittiläinen siirtokunta Kanada on yksi maailman turhimmista maista, ja hyödyllisimmillään se on vain jääkiekon vuoksi.

Ehkä kuulemme todesta otettavamman aprillijutun Donald Trumpin suusta.

Tosiasiassa epäilen aprillipäivän pilaksi Yleisradion toimittajan Ami Assulinin kirjoittamaa verkkojuttua, jossa haastateltiin Filippiineiltä, Sri Lankasta, Ukrainasta, Nigeriasta, Nepalista ja Venäjältä tulleita maahanmuuttajaperheitä ja valitettiin, että lapsensa laihtuvat, koska ei ole rahaa ruokaan.

Valetta jutussa on, että maahanmuuttajaperheen lapsi kärsisi Suomessa nälkää. Vastuu lapsen hyvinvoinnista kuuluu ensisijaisesti vanhemmille, ja varattomat vanhemmat ovat oikeutettuja toimeentulotukeen, joka kattaa kyllä avokätisesti pöydän maahanmuuttajille, itse asiassa huomattavasti paremmin kuin kantasuomalaisille, joiden toimeentulotuen saannin estää vähäinenkin varallisuus.

Toiseksi: jos lapsi on vaarassa, viranomaiset ovat velvollisia tekemään huostaanottopäätöksen, jolloin lapsi on turvassa.

Johtopäätökseni on, että kyseinen juttu antaa jälleen näyttöä Yleisradion valejournalismista, jota voidaan sanoa myös agenda- tai tendenssijournalismiksi. Härskiä on, ettei kyseinen puolueellisuus ole edes peiteltyä vaan julkeaa ja häpeämätöntä.

Paksuinta valetta on jutun väite, että tänne tulleita olisi petetty lupauksilla hyvästä elintasosta ja maailman onnellisimmasta maasta.

Jälleen kerran maahanmuuttajat esitetään uhreina ja suomalaiset syyllisinä. Niin sanottuja perjantaidokkareita tekevän ja 300 000 hermosauhua vetäneen toimittaja Ami Assulinin taustaan voi perehtyä täällä, täällä ja täällä.

Jonkin verran totuutta jutusta kuitenkin pilkistää esiin. Totta on rivien välistä paistava johtopäätös, että Suomeen ei kannata tulla. Työvoimapulaa täällä ei ole, eikä lisää väkeä tarvita.

Visio on pimeä

Kansainvälinen politiikka on yliopistollinen oppiaine, jota voi opiskella pitämällä televisiota ja omia silmiään yhtä aikaa auki. Myöskään asiantuntijaksi vihkiytyminen ei kummoisia vaadi.

TV:ssä esiintyvillä kansainvälisen politiikan asiantuntijoilla näyttää olevan vahva käsitys siitä, millaista on akateeminen puhe.

Siihen liittyy hieman haparoivia käsieleitä, vakuuttavasti madallettua puheääntä, oikeissa asiakohdissa rypistettyjä kasvojenilmeitä, vesilasin kallistelua ja muita maneereja, jotka täydentävät journalistisen narraation paljastuksella, että asiantuntija ei oikeasti tiedä mitään eikä ole oikein mitään sanottavaakaan.

– No, milloin Ukrainan sota päättyy ja päästään jälleenrakentamiseen?

– Öhm, tuota noin, nyt näyttää siltä, että länsimaiden panostus...

Kansainvälisen politiikan asiantuntijat käsittelevät valtioiden välisiä kiistoja kuin kyseessä olisi lautapeli tai jonkinlainen leikkikehä.

Se sopii oikein hyvin, mutta ongelma on, että ristiriita saa heidät itsensä näyttämään naiiveilta.

Katsojan pitää tyytyväisenä vain se, että haastateltava vastaa sellaiseen, minkä yleisö jo itsekin tietää. Näin syntyy vaikutelma katsojan omasta viisaudesta, mikä tukee hänen narsismiaan ja näkemystä, että kerrankin tulee televisiosta hyvää ohjelmaa.

Toimittaja puolestaan kysyy vain sellaista, mistä hän on ottanut selkoa aiemmin. Näin hän koettaa selvittää, kuinka paljon asiantuntija yrittää valehdella.

Selvittäminen on kuitenkin hyödytöntä, koska arvausten varaisissa asioissa ei ole totuuksia eikä epätotuuksia, kuten tulevaisuutta koskevissa kudelmissa ei yleensäkään ole.

Diplomatiassa ja sodissa totuudet tuppaavat katoamaan hienostelun ja brutaaliuden banaliteettiin. Ero on vain siinä, että etusormen koukistukset kahvikupin korvakkeessa ja liipaisimella poikkeavat vain hivenen toisistaan.

Toimittajista kunnioitan sotakirjeenvaihtajia, jotka luotiliivit yllään ja kypärä päässään kysyvät ääni väristen taistelukaivanteissa olevilta, miten teillä menee. 

– Ihan hyvin meni ennen kuin sä tulit.

Myös kansainvälisen politiikan asiantuntijat ja muut kommentaattorit ovat hyödyllisimmillään pysyessään studioissa, ulkoministeriössä tai tutkimuslaitoksissa.

Kansainvälinen politiikka on demarkaatio-ongelman poistava oppiaine, koska sen piirissä tieteen ja vaikuttamisen raja ylitetään samalla tavoin kuin turvapaikanhakija ylittää valtiollisen rajan.

Wittgensteinilais-pragmatistisen näkemyksen mukaan ulkopolitiikassa jokainen sana on myös teko.

Näin ollen ulkopolitiikan asiantuntija kommentoinnillaan vaikuttaa politiikkaan, eli muuttaa tutkimuskohdettaan.

Toisaalta jos hän tiedostaa osuutensa ja pidättäytyy kommentoimasta, hän mykistyessään saa syytöksiä suomettumisesta tai omertàn lain omaksumisesta.

Raskasta ja velvoittavaa on kommentaattorin työ.

Tämä ei tarkoita, ettei Sauli Niinistön uudenvuodenpuhe olisi ollut hyvä. Mielestäni se oli oikein mukiinmenevä. Selkeä. Kirkas. Teeskentelemätön.

Puheet ja kirjoitukset ovat sitä yleensä vasta sitten, kun ei ole mitään menetettävää, eli virantoimituksen loppupuolella, eläkkeellä tai muutoin joutilaana, kun ei tarvitse ihmeemmin huolehtia omasta tulevaisuudestaan, toisin sanoen tilanteessa vailla työelämän mielipidevankeutta.

Kiteytetysti Niinistö sanoi vain, että huonosti menee, visio on pimeä ja pelottavaa on, mutta koetettakaa sietää toisianne, vaikka eriarvoistuminen repii kansakuntaa ja samaa mieltä pitäisi olla.

Näin on tilanteessa, jossa kokoomusjohtoinen hallitus leventää ja syventää hyvä- ja huono-osaisten kuilua ja julkisessa sanassa velloo sokraattinen someriita.

Entä milloin Ukrainan sota päättyy, energiakriisi laukeaa, valtiontalouksien alijäämät kuitataan akordilla tai jättiläisinflaatiolla ja aurinko nousee Euroopan ylle?

Kuinka vaikeaa asiantuntijan on sanoa: Minä en tiedä. 

Lohtuna on, että tätä kautta jokainen ammattimainen arvaaja voi olla TV-sertifioitu kansainvälisen politiikan kommentaattori.

Kansainvälisen politiikan Pavarotti ei ollut profeetta omalla maallaan

Viesti rauhan-Nobelilla palkitun presidentti Martti Ahtisaaren kuolemasta ei tullut yllätyksenä, sillä tieto hänen sairastumisestaan Alzheimerin tautiin annettiin julki jo kaksi vuotta sitten.

Ahtisaari jäänee historiaan kansainvälisen politiikan Luciano Pavarottina, joka viihtyi ulkomaisilla estradeilla ja nautti arvostusta Afrikasta Kaakkois-Aasiaan ja muuallakin, missä hän onnistui rauhanvälitystehtävissään, esimerkiksi Balkanilla.

Hänen osallistumisensa kotimaan politiikkaan jäi kuitenkin ohueksi, ja tapa, jolla hän sai presidentinvaaleissa tarvittavan kansalaiskannatuksen, oli erikoinen.

Presidentiksi valinta ei olisi käynyt päinsä ilman puoluetta, joka asettui hänen tuekseen. Kilpailija SDP:n sisällä, Kalevi Sorsa, miellettiin liian kuluneeksi puhutellakseen kansanjoukkoja. Vastustaja presidentinvaalin toisella kierroksella, Elisabeth Rehn (ruots.), puolestaan tuli liian pienestä puolueesta ja koettiin rojalistiseksi.

Niinpä presidentiksi valikoitui vuoden 1994 vaaleissa Ahtisaari, jonka kannatushuippu ajoittui sopivalle hetkelle siinä vuoristoratakyydissä, jossa Suomen pelastajaksi ehdittiin povata välillä myös Raimo Ilaskiveä (kok.).

Vaikka Ahtisaari kärsikin Karjalan evakkona pakolaisuudestaan, hän syntyi sikäli onnellisten tähtien alla, että kaikki hyvä kannettiin hänelle valmiiseen pöytään aina siitä asti, kun hän K. A. Fagerholmin kehotuksesta liittyi Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen. Tuosta käynnistyi eteenpäin työntävä virkaturbulenssi ulkoministeriössä.

Ahtisaari on Suomen ainoa presidentti, jolle presidentinvaalit olivat ensimmäiset poliittiset vaalit. Mannerheim ei osallistunut ehdokkaana mihinkään vaaleihin, ja hänet valittiin presidentiksi eduskunnan säätämällä poikkeuslailla.

Näennäinen epäpoliittisuus todennäköisesti auttoi Ahtisaarta vaaleissa, sillä lamasta kärsivä kansa oli menettänyt luottamustaan puolueisiin ja poliitikkoihin. Sellaisissa tilanteissa avautuu helposti tilaisuus puoluepolitiikan ulkopuolelta tuleville. Lähiesimerkki löytyy Virosta, jossa presidentiksi valittiin kirjailija Lennart Meri vuonna 1992.

Ahtisaari toimi korkeissa viroissa, mutta hän ei ollut koskaan tehnyt poliittisia päätöksiä eikä kantanut poliittista vastuuta. Hän ei ollut osallistunut kotimaan politiikkaan eikä asioiden hoitamiseen täällä. Hänellä ei ollut kotimaanpolitiikassa tarvittavia verkostoja. Hänen verkkonsa olivat kansainvälisissä vesissä. Hänellä ei ollut selvää poliittista ohjelmaa eikä kirjallista tuotantoa.

Tämä johti kannatuksen pikaiseen katoamiseen ensimmäisellä ja viimeiseksi jääneellä presidenttikaudella niin, ettei hän asettunut enää ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa. SDP vei ehdokkuusasian äänestykseen puolueen sisällä, vaikka tavallista on, että puolue asettuu istuvan presidentin taakse. SDP junaili ehdokkuuden Tarja Haloselle, mikä katkeroitti Ahtisaarta, tosin tavalla, jota Ahtisaaren ei sopinut näyttää tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta korostavassa puolueessa.

Katkeruutta pilkahti Ahtisaaren kannanotossa, jossa hän kiitti SDP:tä ylitseen kävelemisestä ja katsoi, että presidenttinä hän ei olisi saanut Nobel-palkintoa. Voidaan tosin epäillä, kuinka paikkaansa pitävä tuo arvio oli.

Rahvaanomaista Ahtisaaressa oli hänen Tankero-finglishinsä, josta hän ei pystynyt luopumaan useista New Yorkissa viettämistään vuosista huolimatta. Tiedättehän: ”Tänk juu veri mats foor joor kool” (Ahtisaaren loppukiitos Nobel-komitean puheluun). Tämä olkoon näyttönä siitä, että mies voi lähteä Karjalasta, mutta Karjala ei lähde miehestä.

Joka tapauksessa Ahtisaari tunnetaan ulkomailla yhtenä parhaiten mieleen jääneistä presidenteistämme Kekkosen, Mannerheimin ja Niinistön rinnalla. Ahtisaaren ohi on vetänyt viime vuosina Niinistö, jonka tähti alkoi nousta Suomen Nato-prosessin saaman huomion myötä. 

Myös Ahtisaari oli järkipresidentti siksi, että hän kannatti suuntautumista länteen ja Suomen liittymistä Natoon. Sen oppii, kun vaivautuu katsomaan asioita hieman laajemmin, maailmanpoliiikan näkökulmasta.

Ahtisaaren tie presidentiksi osoittaa, että epäpoliittisiksi koetuilla ja puolueiden ulkopuolelta tulevilla ehdokkailla on Suomen presidentinvaaleissa jatkossakin korttinsa pelattavana.