Diktaattorista pakolainen

Syyrian niin sanotulle presidentille Bašar al-Assadille kävi kuten diktaattoreille yleensä, ja hänet syöstiin vallasta. Pakolaisuuden tuottajasta tuli turvapaikanhakija.

Historia osoittaa, että diktatuurit kestävät usein kahden sukupolven ajan, mutta kolmatta harvoin nähdään vallassa. Al-Assadin dynastia oli toisessa vaiheessa. Ensimmäinen luo diktatuurin, toinen paisuttaa sen, ja kolmas tuhoaa. Saa nähdä, kuinka käy Kimin itsevaltaiselle suvulle Pohjois-Koreassa.

Al-Assadin yllätyksellisestä syrjäyttämisestä on iloittu laajasti länsimaissa, sillä hän oli Putinin liittolainen ja on tarjonnut Venäjälle sotilaallisen jalansijan Välimerelle laivasto- ja lentotukikohdan muodossa.

Harvoin on kuitenkaan ilo niin lyhytnäköistä kuin nyt. Vähemmän on puhuttu siitä, mitä tulee tilalle. Al-Assadin sivuuttivat ääri-islamilaisten jihadistien johtamat kapinalliset, joilla on yhteyksiä terroristijärjestö al-Qaidaan, ja vallankeikausta pidetään yllä asein. Sutta paetessa saattaa tulla karhu vastaan.

Pahuus jatkunee uusilla nimillä, eikä demokratiaa niin vain rakenneta maahan, joka on täynnä etnisiä ja uskonnollisia riitoja, ja kansanvallan perinne puuttuu.

Tapaus antaa näyttöä valtiaiden tuolien horjahtelevuudesta ja siitä, kuinka saattaa käydä myös Putinille, jolle Syyrian menetys oli arvovaltatappio. Muutoinkin Lähi-idän ikuinen ”kriisi” saa vain bensaa liekkeihin, kun Israel turvaa asemiaan, Palestiina palaa, Iranissa kytee, ja Turkin sekä kurdien kahnaukset muodostavat Syyrian naapureille motiivin möyriä alueella.

Aiheesta aiemmin

Ihmisoikeudet Alepassa (2016)

---

Päivitys 9.12.2024: Suomi päätti keskeyttää turvapaikkahakemusten käsittelyn niiden epäperäisyyden vuoksi muttei lopeta hakemusten vastaanottamista. Keskeytyksen pitäisi nähdäkseni olla pysyvä. Oikeus muuttaa Suomeen ei ole subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi ilman muuta oikeus. Jokaisella maalla pitäisi olla oikeus päättää itse siitä, keitä se päästää alueelleen oleskelemaan. Asia nähdään väärin, mikäli suojelun tarvetta pidetään valtioita velvoittavana. Myös monilla Suomen kansalaisilla esiintyy tarvetta päästä toisiin maihin, vaikka (ja koska) Suomi ei pysty takaamaan toimeentuloa edes omille kansalaisilleen, joten maallamme ei ole velvoitetta tarjota sitä muualta tuleville. On palautusten aika.

Hullu-Putinin diagnoosi ja Venäjän tulevaisuus

Hullu-Putinin vallankäytön kuolinkouristukset tarjoavat anteliaan alustan oidipuskompleksin purkamiselle. 

Siksi on ihmeellistä, että poliittinen vihervasemmisto ei ole sättinyt häntä yhtä henkilökohtaisilla vihanpurkauksilla kuin Donald Trumpia, joka on edelleen vihervasemmistolaisen median hampaissa, vaikka hän teki Yhdysvaltain presidenteille harvinaisesti eikä aloittanut yhtään sotaa.

Mutta minäpä yritän nyt nipsaista sulkakynän rauhankyyhkyseltä.

Koetan seuraavassa pohtia Putinin hulluuden lajeja ja sitten myös sitä, minne hänen tiensä käy ja mitä sodan jälkeen.

Putinin hulluuden lajeja on neljä, ja niitä voidaan kuoria auki kuin sipulin kerroksia – tai nostella esiin kuin eukkoja puumaatuskoista. Aloitetaan kuitenkin sisäpuolelta.

 

Putinin hulluuden lajit

1) On mahdollista, että Putinia vaivaavat hänen tajuntansa sisäiset ongelmat, jotka voivat olla perinnöllisiä ja osittain biologisperäisiä, kuten skitsofrenia. Jakomielisyyden piikkiin on laitettu vuosien saatossa monenlaisia oireita bipolaarisesta eli kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä paranoiaan eli vainoharhaisuuteen.

On mahdotonta nähdä, hyppiikö Putin nyt bunkkerinsa seinille tai kuinka maanis-depressiivinen hän on. Enemmänkin hänen oireensa viittaavat deluusioihin, eli harhaluuloihin, jotka tukevat hänen tulkitsemistaan paranoidiksi skitsofreenikoksi.

2) Putinin paranoia ei ole niinkään kverulatorista eli valitteluvainoharhaisuutta, kuin hyökkäävää. Sen takana on kompulsiivinen eli pakkomielteinen näkemys oman persoonansa ja Venäjän historian kuulumisesta yhteen.

Kyseessä on siis myös persoonallisuushäiriö, jota tehostaa koronakriisin syventämä eristäytyminen ja vieraantuminen todellisuudesta. ”Nurkkaan joutumisestaan” huolestunutta Putinia vaivaa klaustrofobia eli ahtaan paikan kammo rajoiltaan sinänsä avaralla Venäjällä.

3) Edellä mainitut yksilöpsykologiset selitystekijät voivat kuvata Putinin pään sisäpuolta. Mutta hänen tajuntansa harhautuminen voi olla myös ulkoista alkuperää, ja sitä voidaan selittää sosiaalipsykologisesti – vähän niin kuin marxilais-leniniläisessä tajunnan heijastusteoriassa ajateltiin, että ihmisen tajunta on ulkoisista oloista opittua ja ulkoa sisään heijastunutta kuvaa.

Mikäli ihmiselle annetaan jatkuvasti väärää, virheellistä ja todellisuutta vastaamatonta informaatiota ulkopuolelta ja hän omaksuu ne ajattelunsa ja toimintansa osaksi, tulos on fataali. Megalomaniana eli suuruudenhulluutena ilmenevä oireyhtymä on tyypillinen diktaattoreille, jotka ovat pitkään vallassa ja joita mielistellään koston, raivokohtausten tai teloitusten pelossa. Hullulle ollaan mieliksi. Näin syntyy ilmiö, että ”valta turmelee ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti”.

Putinille on ilmeisestikin syötetty jatkuvasti väärää informaatiota esimerkiksi asevoimien kyvykkyydestä, ja siksi hänestä on tullut esikuntiensa vanki. Lähipiiri puolestaan on pitänyt hullua tyytyväisenä oman asemansa turvaamiseksi. Se on osa Venäjän poliittista järjestelmää, joka rakentuu sosiaalisen ja taloudellisen valheen varaan. Lauma on seurannut johtajaa, ja johtaja on seurannut laumaa. Suuren liiderin otteessa koko konglomeraatti on ajautunut lopulta harhaan.

On kuitenkin tärkeää huomata, että Putin ei ole oireistaan huolimatta teini. Joskus vastaavia oireita voi esiintyä myös teini-ikäisillä, jotka sanovat ”mee pois ja laita ovi kii!”

Toinen tärkeä näkökohta on, että ulkoa sisään -periaate voi selittää harhaisuuden syntyä uskottavasti, mutta hulluuden sisäistymistä ei pidä ymmärtää dogmiksi, kuten neuvostopsykologiassa tehtiin. Mikäli ihmisyys redusoitaisiin (palautettaisiin) ulkoisiin yhteiskunnallisiin oloihin tai johdeltaisiin pelkästään niistä, sellainen materialismi antaisi aseet poliittiselle manipulaatiolle, jonka mukaan ihmisyksilöitä voidaan ja pitääkin muokata yhteisön normien mukaiseksi.

Tosiasiassa rationalismi ja demokratia nojaavat avoimeen eri mieltä olemiseen ja kilpailuun, eivätkä mihinkään konsensukseen. Länsimaisen filosofian mukaan ihmisyksilön ei pidä olla seinä, johon voidaan sprayata mitä tahansa. Putinilla on nyt kuitenkin graffiti otsassaan, ja siinä lukee ”NPC” (non-playable character).

4) Putinin hulluus voi tietenkin olla myös dramaturgista, näytelmällistä ja harkittua hulluutta. Hän siis esittää suuruudenhullua lisätäkseen ydinpelotteen uskottavuutta ja ampuu siksi supersoonisia harhalaukauksia pitkin Ukrainan aroja. Hän identifioituu rooliinsa mestarillisen hyvin. Tällainen hulluuden ulkoinen kerros karisee kuitenkin helposti pois, sillä näytelmällä kuin näytelmällä on alku ja loppu.

Media kuin media korostaa nykyään narratiivisuutta eli tarinallisuutta viestintänsä osana. Sekin on melko hullua, sillä ihmiset eivät halua Storytelliä vaan totuutta. Jollain tavallahan asiat aina lopulta ovat.

Siksi dramaturginen hulluus päättyy aina, kun esirippu revitään pois tai putoaa kantimistaan, ja paljastuu, että keisarilla ei ole vaatteita. Toisaalta on mahdollista, että Putinin hulluus ei olekaan näytelmällistä vaan aitoa ja koostuu kohdissa 1–3 mainituista hulluuden lajeista.

Putin ja hänen suosijansa ovat osoittautuneet suunnattomaksi ongelmaksi koko maailmalle. Hän on tapattanut ja vammauttanut kymmeniätuhansia ihmisiä ja tuhonnut omaisuutta pelkästään Ukrainassa noin tuhannen miljardin euron arvosta. Taloudelliset vahingot koko maailmanyhteisölle ovat mittaamattomat. 

Voi olla, että hän ja esikuntansa eivät tarkoittaneet tätä. He laskelmoivat sodan päättyvän nopeasti ja itselleen voitokkaasti. He jäivät yllättäen vangeiksi sotaan, joka ei kannattanut.

Suomenlinna kesällä. Kuva: J. H.

Vallanvaihto Venäjällä?

Liikekannallepanon myötä venäläiselle rahvaalle käy selväksi, että Putinista ja hänen hallinnostaan on enemmän haittaa kuin hyötyä. Vain kutsuntatoimistojen virkailijat rikastuvat.

Tarkastellaanpa hetkisen myös sitä, millä tavoin Putin todennäköisesti väännetään pois vallasta ennen seuraavia vaaleja. Pajariluokan perillisen, eli oligarkkien, silovikkien ja sivilikkien – saati tavallisen kansan – etu ei kestä nykyregimen jatkamista Kremlissä.

Luettelin mahdollisuudet jo edellisessä kirjoituksessani. Ne ovat: (1) kaduilta ja kujilta alkava kansalaiskapina, (2) federaation rakoilu tai luhistuminen tasavaltojen itsenäistymispyrkimyksiin, (3) oligarkkien, silovikkien tai sivilikkien tekemä palatsivallankeikaus tai (4) asevoimien käyttöä koskevassa konfliktissa myös armeijan toimeenpanema vallankaappaus.

Ad 1. Panssarivaunujen katoilta alkava vallankumous on Venäjällä harvinainen. DDR:ssä kommunismin ajan vastavallankumous tosin kulminoitui Berliinin muurilla kansalaiskapinana. Sitä edisti, että ihmisillä oli selvä tavoite – Saksojen yhdistäminen – ja se tapahtui itsestään, kun piikkilanka kerättiin pois.

Venäjällä kumous olisi sisäinen, eikä sillä ole referenssiä ulkopuolella. Siksi sitä on vaikeampi toimeenpanna. Neuvostoaikaista NKVD:tä muistuttava Venäjän kansalliskaarti pitää ihmiset kurissa ja taluttaa kapinallisia kuin sikaa korvasta teurasautoon sikäli kuin tilaa vielä on. Kansalliskaartia tukee mellakkapoliisi, jonka vaatteissa lukee traagisesti ”HOMO”, tosin peilikuvana. Sanonta ”katsokaa peiliin” sopinee identiteettipoliittisesti myös heille.

Ad 2. Laajaa kansalaiskapinaa vaikuttavampi ele on, mikäli Venäjän federaation tasavallat alkavat osoittaa itsenäistymispyrkimyksiä. Venäjällä pelätään traumaattisesti ja kroonisesti sisäistä sekasortoa, ja sellainen voisi pikemminkin edistää Putinin jatkamista vallassa. 

Venäläisillä on huonoja kokemuksia sekä ulkoisista uhista (Tšingis-kaani, Hitler) että sisäisestä kaaoksesta (Jeltsinin aikakausi), joten venäläiset ampuvat omat rivinsä mielellään suoriksi, mikäli hajaannus uhkaa. Tämän uhan varassa kannatuksensa on paisuttanut myös Yhtenäinen Venäjä -puolue.

Tasavaltojen repeily irti liittovaltiosta on kyllä mahdollista, mutta se pikemminkin vahvistaisi kuin heikentäisi putinistien valtaa. Se myös kääntäisi Moskovan propagandakanuunoita kohti länttä, jonne kaiutettaisiin, että te hajotitte Venäjän!

Ad 3 ja 4. Paljon todennäköisempää on, että lähtökellot kilkattavat Putinille Kremlin sisäisen eripuran seurauksena. Tällöin tullaan vallanperimystä koskevan ongelman eteen: kuka astuu Putinin tilalle, jos hänet tavalla tai toisella likvidoidaan? Otollisen taustakuvan saamiseksi syrjayttämiselle vaadittaisiin Putinilta jokin suuri yksittäinen virhe, joka oikeuttaisi katoamisen.

Liikekannallepanoa voidaan pitää sellaisena virheenä, kuten tietysti sodan aloittamistakin. Sekin voi riittää, kunhan seuraukset valkenevat kaikille valtaa pitäville.

 

Mitä Putinin jälkeen?

Jatko-ongelma on oidipaalinen ja vastaa Sigmund Freudin kuuluisaa tarinaa isänmurhasta. Hänhän väitti, että yhteiskunta organisoituu patriarkaalisesti, ja patriarkan syrjäyttämiseksi kootaan salaliitto, jonka osapuolet joutuvat kuitenkin pian vallanjako-ongelman eteen.

Käykö kuten 1980-luvun Suomessa, jossa ”pojat” löivät päänsä yhteen vähentääkseen presidentin valtaoikeuksia Kekkosen kuoltua? Vai tapahtuuko niin, että patriarkka korvataan toisella? Patriarkkojahan Venäjällä riittää.

Ongelmaa syventää, että venäläinen yhteiskunta rakentuu puumaisesti, korruptiivisesti ja kleptokraattisesti. Se nojaa hierarkkiseen varastamiseen.

Oligarkit Roman Abramovitš, Oleg Deripaska, Mihail Hodorkovski ja muutamat muut keinottelijat ostivat aikoinaan Neuvostoliiton kuolinpesältä jääneen varallisuuden, joka oli jaettu kansalaisille kuponkeina.

Nälkää näkevä kansa luovutti omistuksensa pilkkahintaan, ja keinottelijat keräsivät satumaisen rikkauden uuden poliittisen vallan tuella ja liike-elämän avustuksella. Kaupan oli kaikkea öljy- ja kaasuvaroista teollisuuteen ja mediaan. Maata ei kuitenkaan myyty; se kuuluu edelleen suurimmaksi osaksi valtiolle. 

Tapaus opettaa, että aina kannattaa ostaa, kun valtio yksityistää, sillä iso tavara myydään alihintaan. (Tuon asian oppi myös Björn Wahlroos, joka laittoi entisen Postipankin [Leonian, Sampo Pankin] kaupoista kahisevat taskuihinsa.)

Neuvostovaltion perinnönjaossa liikemies Hodorkovski ”varasti liikaa”. Hänestä tuli öljy-yhtiö Jukosin yksityistämisen myötä Venäjän rikkain mies, ja lopulta hänet tuomittiin tekaistuilla syytteillä vankeuteen, josta hänet vapautettiin ennenaikaisesti vuonna 2013. 

Ulkomailla asuessaan Hodorkovski on arvostellut monin tavoin Putinia, joka on myöntänyt hänelle luvan palata Venäjälle, tosin ilman takuita päästä matkustamaan ulkomaille uudestaan... Lähimmäksi hän lienee uskaltautunut käydessään tapaamassa Alexander Stubbia Kesärannassa. Sen sijaan Abrahamovitš on lillutellut luksusjahtiaan Helsingissä toistuvasti.

Roman Abramovitšin 115-metrinen luksusvene Katajanokalla 2008. Kuva J.H.

Venäjä pysyy ”yhtenäisensä” vain ja ainoastaan siksi, että valtaapitävien verkosto rakentuu sisäisten riippuvuuksien, lahjonnan ja uhkailun varaan. Siten se ei poikkea paljoa mafiasta. 

Miksi demokratia ei toimi ja mitä ”oligarkia” on?

Sosiologi Martti Grönfors julkaisi vuonna 1981 akateemisen tutkimuksen Suomen mustalaiskansa (Helsinki: WSOY), jossa hän osoitti, että romaniyhteisössä vallitsee monenlaisia erityispiirteitä, joita oli väitetty kumotuiksi mutta jotka ovat edelleen jokseenkin voimissaan. Yksi sellainen on verikosto.

Toinen on, että romaniyhteisö on autoritaarinen ja rakentuu suvun päämiehen varaan. Omaisuus on keskitetty yhdelle, ja muut vain käyttävät tai lainaavat sitä ollen varattomina oikeutettuja toimeentulotukeen.

Venäjällä vallitsee samantapainen autokratia. Omaisuus keskittyy oligarkeille, ja muut vain ”lainaavat” tai ”varastavat” sitä kohtuullisesti tietyn sosiaalisen suopeuden ja vastapalvelusten kautta.

Tällaista järjestelmää on hyvin vaikea panna kokonaan nurin, sillä se ulottuu läpi koko yhteiskunnan.

Sen tuella Putin on vallassa. Ja sen vuoksi häntä on vaikea syrjäyttää ja järjestelmää demokratisoida juuriaan myöten. Kumottavaa on liikaa.

Siksi ennustan, että Putin vain korvataan uudella, ja nukkemestarit vetelevät edelleen naruista kulissien takana.

”Suuria kansanjoukkoja” saapuu demokratian tueksi yhtä vähän kuin heitä karautti spontaanisti paikalle kommunisminkaan aikana.

Venäjällä ei ole minkäänlaisia demokraattisia perinteitä vaan ortodoksinen (oikeauskoinen) traditio, johon yhdistyy jäänteitä kommunismin ajan diktatuurista ja anarkokapitalismista. Vuoden 1991 vallanvaihdoksen tuloksena venäläiset saivat uskonnonvapauden eli mahdollisuuden valita, mitä he pitävät valheena.

On vaikea sanoa, milloin Putin syrjäytetään vallasta, mutta joka päivä tuo päivä on yhtä päivää lähempänä. Kirjallisuuden Nobel-palkinnolla huomioitu Winston Churchill totesi aikoinaan, että valtataistelut Venäjällä muistuttavat koirien möyrintää kokolattiamaton alla. Kukaan ei tiedä, kumpi on voitolla, kunnes toinen tulee ulos ja sylkee toisen luut suustaan.

Olennaista on, että ilman Putinia asiat eivät olisi toisin. Hitlerin tavoin hän ei ole niinkään syy kuin seuraus sosiodynamiikasta, joka on nostanut hänet valtaan ja pitää hänet vallassa.

Valtaa oletettavasti jaetaan freudilaisen eksogamian, tunteiden ambivalenssin ja sosiaalisen insestikiellon tapaan koko ajan, tai se on jo jaettu ja todennäköisesti keskittyy jollekin Putinin uskolliselle seuraajalle.

Jonain päivänä asia julkistetaan. Vallan rakenne jatkuu, ja vain aste ja ankaruus vaihtelevat. Siksi länsimaat tekevät oikein varautuessaan pitkäaikaiseen kriisiin.

Seuraukset Suomelle

Taikaluoti-viestinnän ja muun propagandan kautta Suomi on ollut jo pitkään Venäjän hybridivaikuttamisen kohteena, ja pian lienemme myös hybridi-iskujen ja hybridisodankäynnin edessä. Niistä indikoivat kaasuputken katkaisu, rajoille ilmestyneet ihmismassat ja Suomen parkkiluoliin pysäköidyt venäläisrekisterissä olevat Mersut ja Bemarit.

Suomen vihervasemmistolainen hallitus pyrkii ilmeisesti lyömään maailmanennätyksen Venäjältä tänne tulvivien vastaanottamisessa, vaikka monet muut EU-maat ovat laittaneet rajansa heidän osaltaan kiinni.

Maahanmuuttovirasto ja huonomaineisen Suomen Amnestyn kiilusilmät pyllistelevät Suomen kansalaisille väittäessään, että turvapaikka on annettava myös palvelustaan vältteleville asevelvollisille, mikäli he voisivat syyllistyä sotarikoksiin Ukrainassa tai kieltäytymisestä on luvassa kohtuuttomia rangaistuksia.

Väittämä on joka tapauksessa vain ehdollinen. Tosiasiassa sotilaskarkuruus ei ole turvapaikan saanti- eikä myöntöperuste YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan.

Argumentaatio sotarikosten välttämisen puolesta on ohkoista etenkin siksi, että Venäjän aloittama sotahan on kokonaisuudessaan rikollinen. Kaikkiko Venäjän 20 miljoonaa asevelvollista pitäisi ottaa Suomeen, jotta he eivät osallistuisi rikokseen muualla?

Juuri kukaan Suomeen pyrkivistä ei halua tänne vastustaakseen Ukrainassa käytävää sotaa vaan oman etunsa vuoksi: välttääkseen itse joutumasta sinne. Motiivi on opportunistinen.

Suomessa rajapuomit kuitenkin nostetaan ”lain mukaan”. Turvapaikka myönnetään ”lain mukaan”. Toimeentulotukea annetaan ”lain mukaan”. Asiaa märehtiville ja tulijoiden käännyttämistä viivytteleville juristinäädille tiedoksi: Suomen valtaaminen ”lain mukaan” ei ole kansallisen etumme mukaista vaan tarjoaa kiristysruuvin ja poliittisen vivun Putinille.

Valko-Venäjän Lukašenka kehottikin jo Putinia päästämään kutsuntoja välttelevät karkuun. Kannanotto oli hyvin ymmärrettävä, sillä Suomessa oleskeleva laaja venäläisvähemmistö voi tarjota Venäjälle tilaisuuden puolustaa ulkomailla olevia kansalaisiaan aseellisesti, aivan niin kuin Venäjä on tehnyt 1800-luvun puolivälissä käydystä Krimin sodasta asti. Se on edelleen Venäjän ulkopoliittisen doktriinin mukaista.

Venäjältä pakenevien vana myös helpottaa Putin asemaa, sillä onhan elämä paljon mukavampaa, kun ei ole vastustajia. Jokainen kotimaansa jättävä nuori mies ei suinkaan heikennä Putinin armeijaa, vaikka Yleisradion uutinen niin väittää, sillä heistä on kutsuttu aseisiin vain pieni osa ja kouluttamattomina heistä voisi olla rintamalla pikemminkin haittaa kuin hyötyä. Ylen uutisesta poiketen maahantunkeutujat eivät herättäne suomalaisissa ensisijaisesti ”vihaa” vaan halua suojella itseämme ja toisiamme.

Venäjän ajautuessa levottomuuksiin saattaa venäläisiä sataa Suomeen myös laittomasti ”metsien kautta”. Realismia näyttääkin löytyvän vain Rajavartiolaitoksesta, jonka mukaan itärajaa pitäisi aidata 130–260 kilometrin mitalta. Aivan huomiseksi ei satojen miljoonien eurojen raja-aita ennätä kuitenkaan valmistua, kun käännytyspykälienkin sorvaamisessa näyttää olevan tekemistä.

Kremlille ihanteellisessa tapauksessa venäläiset ja ukrainalaiset alkavat tapella Suomessa, niin kuin muslimit ampuvat vääräuskoisia rauhaisassa Ruotsissa. Kyse on Moskovan harjoittamasta ihmisaaltotaktiikasta, jolla luodaan hämminkiä naapurimaihin ja pakotetaan täkäläiset viranomaiset kädenvääntöön Venäjän kanssa palautuksista.

Suomen ihmisoikeustalebanit ovat oppineet liberaalin retoriikan perin pohjin, sillä he painottavat, että jokainen turvapaikkahakemus ”tutkitaan yksilöllisesti”.

Näin sivuutetaan tosiasia, että tänne pyrkivät lauhkeat lampaat muodostavat uhan Suomelle nimenomaan ryhmänä, vaikka he Maahanmuuttoviraston röntgenkuvissa hohtaisivat viattomuuttaan yksilöinä, hopeinen sädekehä päänsä päällä kimaltaen.

Samalla, kun heistä muodostuu Suomeen paikallisia etnisiä vähemmistöjä, on ojennettu ase Venäjän käsiin, ja Kremlistä alkaa kuulua valituksia ryssien huonosta kohtelusta. Lopulta Venäjä voi vapauttaa Kymen maakunnan suomalaisista ja järjestää alueella vaaliteatterin.

Suuri venäläisvähemmistö on Venäjän hybridiase. Poliittisia ratkaisuja rajojen sulkemisesta tietyiltä kansanryhmiltä ei pidä tehdä yksilöllisen harkinnan perusteella vaan poliittisina koko väestöä koskevina linjauksina. Se on politiikan idea, eikä Suomen ulko- ja rajapolitiikkaa pidä johtaa vieraiden kansakuntien pyyteillä eikä ”tulijoiden” yksilöllisillä tarpeilla. Piste.

Tästä puolestaan seuraa, että Suomen hallituksen ja viranomaisten ei pidä päästää tänne enää yhtään venäläistä, ovatpa heidän motiivinsa mitä tahansa. Täällä nuo ”reservin luutnantit” oleskelevat Mantsurian kandidaatteina ja uutislähetysten tähtösinä, ja Suomen valtaus mosaiikkitaktiikalla jatkuu.

On syytä muistaa, että venäläiset äänestivät Putinia tukevaa Yhtenäinen Venäjä -puoluetta määräenemmistöä (2/3) vastaavalla kannatuksella vuonna 2007.

Georgian sodan jälkeen 2008 Putinia kannatti 88 prosenttia venäläisistä, ja Krimin valtauksen aikaan 2014 hänen kannatuksensa oli 80 prosenttia.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Putinin kannatus oli 83 prosenttia!

Putin on vallassa kansalaistensa valitsemana ja heidän tuellaan. Pahimmillaan Putin ja hänen tukijansa uhkaavat syöstä ihmiskunnan onnen tilasta takaisin kivikaudelle ydintuhon kautta.

Suomalaiset huutokauppaavat ja panttaavat pöytähopeitaan venäläisten aiheuttaman sodan, köyhyyden ja energiapulan vuoksi. Monen suomalaisen talous ja elämä ovat pirstaleina.

Siksi tuota porukkaa (venäläisperäinen sana) ei pitää päästää tänne primadonnan kyyneleistään huolimatta. Myös opposition pitää jäädä opponoimaan Venäjälle eikä saapua lymyilemään Suomeen, sillä tullessaan he tuovat konfliktin tänne.

 

Aiheesta aiemmin:

Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – ”Putinille put out”

Käydäänkö nyt sotaa vai ei?

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Putin herättää Wotanin

Putin tarvitsee tutin

Kansanedustuslaitoksen ja demokratian turhuudesta

Vaalikampanjat ovat olleet pelkkää lehmän henkäystä. Suurin osa tärkeimmistä poliittisista teeseistä on jo tullut lausutuksi päättyneellä eduskuntakaudella, tosin parlamentin ulkopuolelta. Samoin kansalaiset ovat näköjään ratkaisseet, mitä puoluetta äänestävät. Kilpailua on käyty enää ehdokkaiden kesken. Sekin on ollut melko väritöntä, sillä poliitikkojen joukossa ei ole kunnon puhujia eikä esiintyjiä. Juuri siksi melkein mikä tahansa on riittänyt tuomaan hyvän tai jopa erinomaisen maineen.

Demokratian ytimenä pidetyt vaalit ovat vallankaappaus, jolla poliitikot anastavat vallan kansalta ja pitävät sitä hallussaan koko vaalikauden ajan. Edustuksellinen kansanvalta on illuusio, koska sitä käytetään puolueiden kautta. Puolueissa ihminen alistetaan puoluekurille, ja puolueet puhuvat edustajiensa nimissä, mutta yksilöt vaiennetaan.

Kansanedustuslaitoksen ongelma on sen olemassaolo. Pahimmillaan kansanedustuslaitos vain jarruttaa ja vaikeuttaa päätöksiä, jotka on havaittu välttämättömiksi valtiovarainministeriössä. Demokratiana pidetään yleensä sitä, että kansalaiset määräävät kansanedustajia ja kansanedustajat ministeriä ja että ministeri kertoo virkamieskunnalle, mitä valtionhallinnossa pitää edistää. Todellisuudessa virkamiehet kertovat ministereille, mihin valtiolla on varaa, ja ministeri ripittää kansanedustajia tekemään sen mukaisia äänestyspäätöksiä.

Poliittinen liikkumavara on taloudellisista syistä minimaalinen, ja niinpä kansanedustuslaitoksen voisi vaikka lopettaa. Politiikalla ei voida myöskään ohjata taloutta, sillä itsenäistä politiikkaa ei ole ja määräykset sanellaan Brysselistä ja Strasbourgista, jotka puolestaan saavat ohjeet EKP:n päämajasta Frankfurtista. Eduskunnan executive supervisorit voivat ehkä uskotella, että ”mulla on paljon valtaa” ja julistaa EU:n yhteispäätösmenettelystä luopumisen perustuslainvastaiseksi. Tämän viehättävän symboliikan puhdas sympaattisuus ja tosiasiallinen vallanmenetys näkyvät parhaiten juuri siinä, että EU:ssa siirrytään määräenemmistöpäätöksiin, sanovatpa kansalliset parlamentit mitä tahansa. Näin ei tietenkään pitäisi olla, mutta näin on.

Kansanedustuslaitoksen sulkeminen voi olla myös eduksi, sillä sen ylläpito tulee kohtuuttoman kalliiksi. Lisäksi se toimii huonolla hyötysuhteella. Kun ministerit saivat henkilökohtaiset avustajat, edustajien kiireet vain lisääntyivät. Tämä on tietenkin tuttua kaikkialta työelämästä. Kun sihteeri pannaan puskuroimaan sähköpostit ja puhelut, esimiehet voivat keskittyä loikoilemaan ja laiskottelemaan.

Myös enemmistöpäätöksiin perustuvan demokratian idea sinänsä on kreisi. Viisaat ovat yhteiskunnassa yleensä vähemmistönä, eivätkä järkevimmät nauti suurta kansansuosiota. Heitä pidetään erikoisina tai omalaatuisina ja pahimmillaan vaarallisina yhteiskuntajärjestykselle. Juuri tämän merkiksi tiedemiehet ovat eri henkilöitä kuin poliitikot ja ihmisten välillä on eroja, niitä, jotka demokratiaan ja tasa-arvoon perustuva politikointi haluaisi poistaa.

Historia osoittaa, että tosiasiassa enemmistön mielipiteisiin perustuva poliittinen ajattelu on yhtä vaarallista ja usein jopa vaarallisempaa kuin diktaattorien mielipiteet. Diktaattorin täytyy pelätä kaulansa katkaisemista, mutta joukossa tyhmyys tiivistyy ja vastuu hajautuu, ja siksi massojen vallankäyttö vaarantaa sekä järjen, vapauden että poliittisen vastuun.

Kevätessee natsismista

Saksalaisten kansallissosialistien edustama natsismi on viime vuosisadan tunnetuin poliittinen liike. Adolf Hitler ja hänen apurinsa onnistuivat vain kahdentoista vuoden vallassa olonsa aikana (ja kaiken kaikkiaankin ainoastaan parin vuosikymmenen kuluessa) organisoimaan joukkoliikkeen, josta tuli kaikkialla tunnettu ilmiö, jopa brändi. Sille vetää vertoja vain kommunistien ja sosialistien 1800-luvulla perustama poliittinen ideologia, jonka ympärille luotiin sitä vastaava valtiollinen järjestelmä. Kommunistien hyökkäävyys ja kommunistisen vallankumouksen uhka olivat tunnetusti syitä myös natsismin esiinnousuun. Sen enempää kommunisteja kuin sosialistejakaan ei voida tosin syyttää natsien tekemisistä eikä toisaalta kiittää niistä sinänsä kovin kyseenalaisista ansioista, joiden vuoksi natsismista tuli kommunismiakin hartaammin muisteltu historian musta aukko ihmiskunnan omassatunnossa.

Natsismin embleeminä käytetty hakaristi on maailmanlaajuisesti tunnetumpi kuin kommunismin symboleiksi vakiintuneet sirppi, vasara, tähti ja ohrantähkät. Hindulaisesta metafysiikasta kotoisin olevaa hakaristiä voitaneen pitää hypnoottisuutensa vuoksi paremmin tunnettuna kuin maasta toiseen vaihtelevia kommunismin symboleita. Brändillä tarkoitan niin tässä kuin muissakin yhteyksissä symbolia, joka liittää merkin tiettyyn ajatussisältöön tai toimintafunktioon havaitsijan tajunnassa. Tässä mielessä Hitler ja hänen kannattajansa saivat omat ajatuksensa perille paremmin kuin kukaan muu poliittinen johtaja modernina aikana.

Hitler puhuu meille edelleen satelliittitelevision, elokuvien ja kirjallisuuden kautta. Kun tänään avaa television, vähintään yhdellä ruudussa pyörivistä kymmenistä kanavista esitetään todennäköisesti jotakin toisesta maailmansodasta kertovaa dokumenttia, jossa Hitler esiintyy alkuperäistä kuulijakuntaansa suuremmalle ihmisjoukolle. Vaikka ja koska kyseiset pinnalliset ja pelkästään ilmiötasoa esittelemään tarkoitetut historian kuvaukset on varustettu asianmukaisilla moraalisen paheksunnan leimoilla, tämä jatkuva menneisyyden kertaaminen on joka tapauksessa pöyristyttävää. Juuri se pitää Hitlerin edelleen elossa. Tässä historian tekohengityksessä toteutuu Joseph Göbbelsin yliolkainen ja välinpitämätön ilo juuri ennen kolmannen valtakunnan tappiota: ”Jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina sankareina tai konnina.” Hänelle ei näyttänyt olevan väliä, mitä historia hänestä kirjoittaisi, kunhan kirjoittaisi. Sitä kautta hänelle avautui ikuinen elämä jälkipolvien tietoisuudessa.

Nykyään on vaikeaa löytää yhtään 1900-luvulle sijoittuvaa toimintaelokuvaa, jossa ei annettaisi jotakin sijaa natseille ja natsismille. Voidaankin kysyä, olisiko Hollywoodissa mahdollista tehdä yhtään toiminta- tai seikkailuelokuvaa ilman viittausta natseihin, joiden pukuloiston, toiminnan ja lavasteiden varaan voidaan helposti rakentaa sekä draamaa että hyvän ja pahan välistä jännitettä hyödyntävää juonellisuutta. Natsit ovat läsnä kaikkialla, jopa ”Maanalaisen armeijan” kaltaisissa komedioissa.

Myös yliopistollisen tutkimuksen piirissä natsismi on koettu niin keskeiseksi aiheeksi, että viime vuosisadan syvällisimmät yleisanalyysit yhteiskunnasta ja ihmisestä on laadittu natsismin kritiikkien ja selitysten kautta. Esimerkkeinä voidaan viitata niin sanotun Frankfurtin koulun filosofien, Theodor W. Adornon, Erich Frommin, Max Horkheimerin ja Herbert Marcusen, töihin. Tämä ei tietenkään merkitse, että yliopistofilosofiassa olisi liioin hehkutettu natsismin puolesta. Silti myös natsismia koskevat tieteelliset selitykset tunnustavat epäsuorasti – ja monien mielestä kiusallisella tavalla – natsismin suuren merkityksen ihmiskunnan historiassa.

Käsitykseni mukaan niin joukkotiedotuksen, taiteen kuin tieteenkin piirissä esiintyvä natsismin kaivelu todistaa siitä, että natsismi ilmensi joitakin politiikan ja ihmisen olemukseen sisältyviä piirteitä, joita ihmiskunta on halunnut jälkeen päin jäljittää, selventää ja selittää pois. Niin sanottu natsien metsästys sekä natsien intohimoinen esittely, arvostelu ja analysointi kertovat ihmisten halusta ymmärtää omaa pimeää puoltaan, sellaista, mikä ei välttämättä rajoitu vain johonkin aikakauteen tai poliittiseen liikkeeseen, vaan joka on läsnä kaikessa politiikanteossa ja ihmisyydessä itsessään.


Hyvän ja pahan käsitteet on unohdettu natsismin selityksistä

Natsismiin on viitattu aina, kun on haluttu etsiä varoittavaa esimerkkitapausta ihmisten julmuudesta ja pahuudesta. Vertailu on siksi oikeutettua, että natsismin ja fasismin kautta tehtiin julmia ja pahoja tekoja, joista monet ovat ihmiskunnan hirmuisimpia.

Rinnastus sisältää kuitenkin tietyn harhan, joka johtuu pelkistyksestä. Pahuus on yhdistetty natsismiin, ja ihmisten intohimoa pahuuteen on pidetty natsismin olemuksena tai osana. Olisi kuitenkin epäjohdonmukaista väittää, että natsismi sinänsä on pahaa. Se olisi aivan samanlaista kuin pitää lentoliikennettä ja massaturismia pahoina vain siksi, että ne tuottavat systemaattisesti, organisoidusti ja institutionalisoidusti suuren määrän ilmansaasteita ja että koneiden joutuessa onnettomuuteen tapahtuu äärimmäisiä katastrofeja. Ilmiötasolla pahuus on tietenkin sekä lentoliikenteeseen että natsismiin liittyvä tosiasia, sillä molemmat ovat tuottaneet kärsimyksiä, kielteisiä kokemuksia ja kaiken kaikkiaan tuloksia, jotka voidaan arvottaa pahoiksi. Mutta kumpikaan ei ole välttämättä sinänsä pahaa.

Mietitäänpä hetken, mitä natsismi oikeastaan on. Natsismi, josta usein käytetään myös kirjakielisempää muotoa ”nationalismi”, on äärimmäistä kansallismielisyyttä. Se ei ole pelkkää kansallisen edun puolustamista, jota sisältyy myös monien kansanvaltaisten puolueiden päämääriin, vaan nationalismiin liittyvät myös keskusjohtoisuus, tavoitteita koskeva yksiarvoisuus ja käsitys, että kansakunnat ja ihmiset ovat eriarvoisia. Nationalistiset taipumukset näyttävät sisältyvän ihmisolentojen olemukseen ja pyrkimyksiin yleismaailmallisesti, vaikkakin nationalismin esiinnousua voidaan pitää seurauksena myös yhteiskunnallisista suhteista ja niiden konflikoitumisesta eikä vain ihmisyksilöistä itsestään. Natsismi sekä vastusti että hyödynsi massakulttuuria ja sen ongelmia.

Natsismia arvosteltaessa on peitetty näkyvistä, että natsismi on ihmisen luomus. Pahoina koetut teot eivät välttämättä johdu natsismista tai fasismista, vaan nämä ideologiat ja niiden pahuus voidaan johdella ihmisten ominaisuuksista ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyvistä toimintataipumuksista.

Joka tapauksessa pahuuden ja julmuuden johteleminen pelkästä poliittisesta ideologiasta tai massakulttuurin ahdistavuudesta näkemättä näiden ilmiöiden yhteyksiä ihmisten omaan tahdonmuodostukseen olisi yksinkertaistavaa. Esimerkiksi Erich Frommin pyrkimys selittää natsismin kannatusta vuonna 1941 julkaisemassaan teoksessa Escape from Freedom (engl. The Fear of Freedom, suom. Vaarallinen vapaus, 1962 ja Pako vapaudesta, 1976) jäi vajavaiseksi, sillä siinä ihmisten alttiutta autoritaariselle johtajuudelle selitettiin vain tulokseksi eurooppalaisten ihmisten kollektiivisesti kokemasta vapauskriisistä. Teoksen mukaan monet tavalliset ihmiset olivat vapautuneet kirkon moraalisesta otteesta mutta kokivat heille luovutetun vapauden liian raskaaksi ja älyllisesti haastavaksi taakaksi ja antoivat tuon ulkoisista kahleista saavutetun pidäkkeettömän vapautensa helposti pois: uusien maallisten auktoriteettien, kuten suurten poliittisten johtajien, käsiin.

Tällainen selitys jättää laskuista ihmisyksilöiden moraalisen tajunnan ja nähdäkseni aliarvioi ihmisten oman tahdon merkitystä sekä sitä kautta hyvän ja pahan välillä tapahtuvaa valintaa. Lisäksi kyseinen sosiaalipsykologinen ote näkee ihmiset oman vapautensa kieltäjinä yhtä huolestuttavalla tavalla kuin natsismi itsekin. Teorian perusolettamus ihmisestä olosuhteiden määräämänä ja heitteillä olevana olentona ei pidä välttämättä paikkaansa.

Ei ole syytä olettaa, että ihmisen toimintaan liittyvää ilmiötason pahuutta voitaisiin johdella sen enempää jostakin ideologiasta (kuten natsismista) tai yhteiskunnallisista suhteista (kuten elintilan turvaamisesta), vaan molemmat voidaan johdella luontevasti ihmisen olemuksesta. Natsismi ei ole niinkään syy kuin seuraus.

Traagista on, että syyttelemällä poliittista pahuutta ”nationalismista” ihmiskunta peittää ja hautaa itseltään sen mahdollisuuden, että pahuus johtuukin niistä lajityypillisistä ominaisuuksista, jotka sisältyvät ihmisen olemukseen ”poliittisena olentona” (zoon politikon). Poliittiset ideologiat vain toimivat ihmisten pyrkimysten välikappaleina tai kanavina.


Kansallismielisyyden ja nationalismin ero

Natsismi ja fasismi voidaan tietenkin määritellä monin eri tavoin. Näiden poliittisten ilmiöiden esiinnousua ja syitä voidaan selittää sekä yksilöpsykologisilla tekijöillä että joukkojen käyttäytymistä koskevilla havainnoilla ja lainalaisuuksilla. Tässä kirjoituksessa tarkoitan nationalismilla sellaista kansallisen edun tavoittelua, joka perustuu käsitykseen kansakuntien ja ihmisrotujen eriarvoisuudesta. Nationalismi poikkeaa siis pelkästä kansallismielisyydestä, jonka kautta pyritään vain edistämään kansallista etua utilitaristisin tai kansakunnan itsemääräämisoikeuteen perustuvin keinoin.

Myös utilitarismissa yhteisen hyvän kriteerinä on aina pyrkimys kansalliseen kokonaisetuun ja sitä kautta mahdollisimman monien ihmisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen – ei esimerkiksi yksilöiden oman edun toisista ihmisistä riippumattomaan maksimointiin. Utilitaristisessa seurausetiikassa ei pidetä myöskään oikeutettuna edistää yksien ihmisten onnellisuutta toisten kustannuksella, ja tämä puolestaan oli jo Platonin valtiofilosofian keskeinen lähtökohta. Nykyaikaisessa utilitarismissa hyvinvoinnin jakamisen mittapuuna pidetään meritokraattista ansaitsemisperiaatetta, jonka mukaan ihmisten oikeuden hyvinvointiin ja onnellisuuteen tulee olla itse ansaittua ja vain joissakin tapauksissa tarpeen sanelemaa, mutta ilman ansioita ei tulisi palkita.

Kansojen itsemääräämisoikeuteen ja demokratiaan perustuva kansallismielisyys eroaa nationalismista myös siinä, että se nojaa mahdollisuuksien tasa-arvoon. Valtion olemusta ja tehtäviä ajatellen kaikkien poliittisten puolueiden olisi johdonmukaista pitää kansallisen edun edistämistä päämääränään, sillä puolueet ovat olemassa kansalaisten hyväksi. Valtion edun taas pitää yhtyä kansalaisten etuun, jotta valtiolla olisi oikeutus kansalaisten kannalta. Oikeudenmukaisessa valtiossa, politiikassa ja hallinnossa on edistettävä kansallista etua.

Suurin osa Euroopan kansallismielisiksi sanotuista puolueista pitääkin nykyisin päämääränään kansallisen edun edistämistä, ja monet niistä on perustettu vastustamaan valtioiden itsemääräämisoikeuden heikennyksiä ja Euroopan unionin liittovaltiopolitiikkaa. Tällöin ne käytännössä vastustavat totalitarismia, joka oli ominaista natsismille.

Toisinaan Euroopan kansallismieliset puolueet pyrkivät peittelemään kansallisen edun varjeluaan, jotta niitä ei syytettäisi nationalismista. Joinakin toisina aikoina taas kansallisen edun edistäminen nousee voimakkaasti ja avoimesti esiin, ja näin tapahtuu yleensä silloin, kun kansakuntien edut ajautuvat ristiriitoihin. Kaiken poliittisen toiminnan taustalla vallitseva kansallisen edun suojelu on tällöin pakko tunnustaa. Kansallinen etu on joka tapauksessa olemassa; toisiaan se vain tunnustetaan, toisinaan ei.


Miksi Frankfurtin koulukunnan filosofit epäonnistuivat?

Selitysvoimaisimpia teorioita natsismin ja fasismin synnystä ovat esittäneet edellä mainitut Frankfurtin koulukunnan filosofit, mutta heidänkin analyysinsä sisältävät heikkouksia. Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer tulkitsivat natsismiin liittyvää väkivallan mekanisointia modernin ihmiskuvan yhdeksi seuraukseksi. Heidän mukaansa tieteisuskoinen rationalismi oli opettanut pitämään ihmisiä teknisen koneiston osina: suorittajina ja välineinä.

Teoksessaan Dialektik der Aufklärung – Philosophische Fragmente vuodelta 1947 (suom. Valistuksen dialektiikka, 2008) Adorno ja Horkheimer katsoivat, että valistusfilosofian pyrkimys edistää järkeä ohjelmallistui 1800-luvun ja 1900-luvun alun Euroopassa, mutta perin kierolla tavalla. Teollistumisen ja teknisen edistyksen aikakaudella ihmisistä tehtiin pelkkiä rattaita yhteiskunnan koneistoon, ja lopulta heidän ihmisarvonsakin nähtiin lähinnä hyötyjen tai haittojen kautta. Jos ihmisestä ei ollut hyötyä, hänen arvonsa voitiin riistää.

Adornon ja Horkheimerin tekemät tulkinnat on tunnetusti kyseenalaistettu, ja on nähty, ettei syiden ja seurausten ketju valistusfilosofian järkevistä ja kirkkaista pyrkimyksistä yhteiskunnalliseen hulluuteen ole lainkaan itsestään selvä. Natsismi hyödynsi valeita ja myyttejä, eikä sen monia ideoita ja omia päämääriä voida pitää järkevinä eikä kirkkaina. Mutta sikäli Adorno ja Horkheimer olivat varmasti oikeassa, että natsismi oli yhteiskunnan koneiston ja tuotannon rakenteiden tehokasta organisointia, joka hyötyi järjen alistamisesta poliittisen hallinnon käyttöön.

Asiaa valaisee Horkheimerin vuonna 1947 julkaisema teos Eclipse of reason (suom. Välineellisen järjen kritiikki, 2008), jota voidaan pitää eräänlaisena Valistuksen dialektiikan selitys- ja täydennysosana. Siinä Horkheimer tekee eron objektiivisen järjen ja subjektiivisen järjen välille. Platonin ja Aristoteleen ajoista asti ihmisen rationaaliset pyrkimykset keskittyivät pohtimaan hyvän ja pahan olemusta. Saksalaiset filosofit pyrkivät ”asioita itseään” kohti vielä Edmund Husserlin edustaman fenomenologian kukoistusaikana teesinsä ”Zu den Sachen selbst!” mukaisesti. Tällaiselle filosofialle oli Horkheimerin mukaan ominaista objektiivinen järki. Sen mukaisesti haluttiin pelkästään järjellisin keinoin pohtia, mikä on hyvää tai pahaa, suotavaa tai epäsuotavaa, ja kuinka ihmisten pitäisi toimia. Horkheimerin mukaan tämä tavoite oli ominainen myös kristinuskolle.

Sen sijaan 1900-luvun alussa koetun modernisaation jälkeen hyvää ja pahaa on pyritty määrittelemään lähinnä siltä pohjalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista. Nämä käsitteet puolestaan ovat relatiivisia. Niiden merkitys jää riippumaan siitä, miten eri ihmiset kokevat hyödyt ja haitat. Niinpä tällaista hyvän ja pahan määrittelyä voidaan nimittää subjektiivisen järjen leimaamaksi. Horkheimerin mielestä on kohtalokasta, että filosofit ovat nykyaikana taipuneet mieltämään eettiset kysymykset vain hyötyjen ja haittojen kautta eivätkä pohdi hyvän ja pahan olemusta sinänsä. Syynä hän pitää filosofisen ajattelun korvaamista naturalismilla, pragmatismilla ja positivismilla, jotka nousivat tieteen ihanteiksi 1800-luvun lopulla – yhtenä seurauksena kokeellisen tieteen voittokulusta.

Positivismin mukaan filosofian perinteiset ongelmat voitiin joko ratkaista empiirisen tieteen keinoin tai osoittaa ne mielettömiksi näennäisongelmiksi. Pragmatistit puolestaan pitivät totuutena ja tietona sellaista, mikä toimii käytännössä. Ja naturalismi puolestaan halusi nähdä koko todellisuuden pelkissä immanenteissa luonnon tosiseikoissa, joihin myös transsendentaaliset ideat hyvästä ja pahasta piti naturalistien mukaan voida palauttaa tai joista ne tuli voida johdella. Tällainen ajattelutapa on tietenkin sangen banaali.

Adornon ja Horkheimerin analyysit ovat klassikoita, sillä niiden sisältämät huomautukset sopivat kritiikeiksi myös nykyisin esiintyviä mekanistis-materialistisia ja teknisiä virtauksia vastaan. Natsismin leviämisen edellytyksenä olivat varmasti sekä järjen välineellistyminen että filosofien taantuminen pelkkien suorittajien rooliin. Kun filosofisen ajattelun ihanteet typistettiin samoiksi erityistieteiden kanssa, filosofit tulivat kaventaneiksi oman toimintansa ja mielenkiintonsa sen tapaisten asiakysymysten pohtimiseen, kuten millä keinoilla taloudellisesti ja hallinnollisesti annetut päämäärät voitaisiin toteuttaa, eivätkä he pohtineet enää päämäärien ja ihanteiden järjellisyyttä sinänsä. Huolestuttavinta on, että monet filosofit tekivät ja tekevät edelleenkin niin omasta aloitteestaan ja vapaaehtoisesti.

Erich Fromm puolestaan oli pyrkinyt johtelemaan nationalismiin ja fasismiin liittyvän joukkokäyttäytymisen selitykset ihmisten vapauskriisistä. Teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness vuodelta 1973 (suom. Tuhoava ihminen, 1976) hän täydensi analyysiaan ja johteli ihmisten alttiuden natsismille ihmisyksilöiden yksilöpsykologisista ominaisuuksista, heidän kehityshistoriastaan ja eräästä ruoansulatusjärjestelmän toimintahäiriöön perustuvasta persoonallisuustyypistä, jota hän kutsui ”anaalisvarastoivaksi nekrofiiliksi”. Psykiatrina toimineen Frommin mukaan anaalisvarastoivia nekrofiilejä leimaa ulosteiden varastointitaipumus ja peräsuolen säätelytoiminnoissa liittyvään epäonnistumiseen tai onnistumiseen liittyvä aggressiivisuus.

Frankfurtin koulukunnan kaikki filosofit, myös Martin Heideggerin oppilaana toiminut Herbert Marcuse, olivat oivallisia selittäjiä, enkä puutu heidän jatkuvasti ajankohtaisiin analyyseihinsä tämän enempää. Totean vain mestarien selityksiin liittyvän tietyn heikkouden, jonka vuoksi heidän ajatuksensa ovat olleet vaarassa jäädä filosofisesti pinnallisiksi. He eivät ottaneet riittävästi huomioon hyvän ja pahan käsitteitä eivätkä suostuneet näkemään ihmistä jatkuvia moraalisia arvovalintoja tekevänä olentona.

Kenties Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden ratkaisuja voidaan ymmärtää halulla välttää pinnallisuuden leimaa; mikäänhän ei ole helpompaa kuin määritellä jokin asia suin päin hyväksi tai pahaksi. Sen sijaan he pyrkivät myötäilemään 1900-luvun tieteenihanteita sikäli, että he halusivat selittää ihmisen pahuutta ensisijaisesti yhteiskunnallisilla – tai niiden osoittautuessa riittämättömiksi – myös tietyillä empiirisesti todennettavilla yksilöpsykologisilla selitystekijöillä, jotka voidaan mieltää immanenteiksi. Vaikka he kritisoivatkin positivismia, pragmatismia ja naturalismia, heidän oma ajattelunsa jäi kuitenkin pitkäksi ajaksi niiden arvostelemiseen uhratun vaivannäön leimaamaksi ja sikäli tieteisuskon kahleisiin kiinni. Heidän merkittävin heikkoutensa oli nähdäkseni se, että he sivuuttivat hyvän ja pahan käsitteet pitäen niitä liian transsendentaalisina ja sitä kautta sopimattomina muiden tieteenharjoittajien kanssa käytyyn keskusteluun.


Hyvän ja pahan tahdon merkitys

Hyvällä ja pahalla olisi nähdäkseni erittäin tärkeä merkitys tutkittaessa ja selitettäessä natsismia, sillä nämä käsitteet liittyvät läheisesti ihmisten tahtotilaan. Ihmisellä voi nimittäin olla hyvä tai paha tahto. Hyvyys ja pahuus liittyvät tarkoitusperiin, joita ihmisen toiminnalla on.

Hyvä ja paha tahto puolestaan ovat transsendentaalisia sikäli kuin ihmisten päämäärät ja intentiot yleensäkin ovat transsendentaalisia: toistaiseksi toteutumattomia, odotuksenomaisia ja ideaalisia. Päämäärien asettaminen ja analysointi taas liittyvät objektiivisen järjen alaan.

Frankfurtin koulukunnan filosofit tulivat kuitenkin itse kiertäneiksi ihmisten tahtotiloihin sekä hyvän ja pahan erottamiseen liittyvät ongelmat ja analyysin. Mekanistista tieteenihannetta myötäillen he etsivät selitystekijöitä yhteiskuntadynamiikasta tai ihmisten psykodynamiikasta: reaktioiden ja refleksien maailmasta ja yleensäkin sen tapaisesta vuorovaikutuksesta, jossa ihmisellä ei myönnetä olevan paljoa oman ajattelun tilaa. Tämän mukaisesti myös tiede itse tulee pitäneeksi ihmistä pelkkänä ärsykkeiden ja reaktioiden kaavassa rimpuilevana olentona. Frankfurtin koulukunnan filosofien selitysperusta oli tietysti alun perin toimiva, sillä suuri osa natsismiin liittyvästä järjettömyydestä ja tunteettomuudesta johtui juuri siitä, ettei ihmisillä ollut tuota oman ajattelun tilaa, ja poliittisen ja näennäistieteellisen propagandan jälkeen tuo tila kävi entistäkin ahtaammaksi.

Filosofien ja politiikan tutkijoiden olisi kuitenkin nykyaikana erittäin tärkeää luopua tietyistä modernin positivismin muodoista, kuten aivotutkimukseksi, neurotieteiksi, kognitiotieteeksi ja geeniteknologiaksi typistetystä tieteenfilosofiasta, sekä alkaa etsiä päämääriä ja objektiivista järkeä valistuksen valokeilan turvin. Valistuneella ajattelulla tarkoitan tässä yhteydessä arvo- ja moraalifilosofista analyysia – erotuksena edellä kritisoidusta ja massakulttuurin palvelukseen valjastetusta pseudovalistuksesta, jolla oli pelkkä välinerationaalinen merkitys.

Lähes ainoana viime vuosisadan merkittävistä kulttuurifilosofeista pahuuden mainitsee Heideggerin assistenttina toiminut ja myöhemmin itsenäisenä filosofina Yhdysvalloissa vaikuttanut Hannah Arendt teoksessaan Eichmann in Jerusalem – A Report on the Banality of Evil (1963), jossa hän käsittelee Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Arendtin mielestä Eichmannin ja muiden natsien toiminnassa henkilöityi sokea ajattelemattomuus ja käskyjen noudattaminen, jota Arendt luonnehtii banaaliksi. Hänenkään mielestään julmuuksiin syyllistyneiden ihmisten toiminta ei ollut aikomuksiltaan pahaa, vaan pikemminkin kyseessä oli pelkkä välinpitämättömyys, joka sai brutaalin ja mielivaltaisen muodon kontingenteissa, satunnaisesti määräytyneissä, yhteiskunnallisissa oloissa. Pahuus arkipäiväistyi tavallisten ihmisten piittaamattomuuden vuoksi, kun vähemmistövainoja sivusta seuranneet ummistivat silmänsä ja korvansa ja kuittasivat näkemänsä pelkillä olankohautuksilla.

Lisäksi natsien toiminta oli äärimmäisen pragmaattisesti motivoitunutta, eikä tekojen moraalista oikeutusta pysähdytty ajattelemaan. Erityisesti tämä näkyy oikeudessa syytettyjen puolusteluissa, tavassa, jonka mukaisesti myös Eichmann selitti vain noudattaneensa ”voimassa olevaa lakia ja saamiaan käskyjä”. Toisaalta myös asioiden käsittely oikeusistuimissa on ollut banaalia, eikä Arendtinkaan tuomiomieli riitä kuin toistamaan samaa normatiivista asennetta, joka leimasi natsien omaa asennoitumista. Normatiivinen eetos jää helposti ohueksi, sillä se ei selitä itse ilmiöitä. Oma väitteeni onkin, että jokainen natsienmetsästäjä on oikeastaan inhimillisen pahuuden eikä natsismin jäljillä. Hän etsii ihmisessä asuvaa pahuutta.

Tietysti myös pahuuden personifioiminen esimerkiksi uskontojen mainitsemiksi demoneiksi on kehittymätöntä ja turhaa. Toisaalta pahuuden kokemisessa ei ole välttämättä kyse myöskään ihmisten kamppailusta toisiaan vastaan tai luontoa vastaan, sillä äärimmäinenkään kilpailu ei välttämättä ohjaa etsimään ratkaisuja keinoista, jotka ovat väkivaltaisia tai muutoin pahantahoisia. Sen sijaan pahuus voidaan nähdä harkittuna, valittuna ja tietoisena toimintana kärsimyksen ja haitan tuottamiseksi toisille ihmisille. Pahuudessa on siis kyse ihmisen tahtotilasta, joka on moraalisesti vääristynyt. Ihminen, joka tekee pahoiksi, väkivaltaisiksi ja vahingollisiksi tietämiään tekoja, toimii pahan tahdon pohjalta.

Filosofisesti onkin yhtä kiinnostavaa kuin totta, että ihmisen tahto voi olla tietoisesti ja tarkoituksellisesti paha. Tahdon pahuus on aivan yhtä ilmeistä kuin sen mahdollinen hyvyyskin. Toisinaan paha tahto vaikuttaa jopa laajemmalle levinneeltä ja yleisemmältä kuin hyvä tahto. Nähdäkseni tähän filosofit eivät ole kiinnittäneet riittävästi huomiota – ilmeisesti pelätessään joutumista syytetyksi transsendentaalisilla hyvän ja pahan käsitteillä operoimisesta.

Olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että ihmisen toiminnan vaikuttimet eivät ole välttämättä hyvään tähtääviä. Monilla ihmisillä on suuri motiivi olla tahallaan pahoja ja ilkeitä sekä tuottaa kärsimystä toisille ihmisille. Syy ei ole aina vain jokin ”natsismi”, vaan myös muiden vastaavien ismien, kuten kommunismin, kautta on kanavoitunut ihmisten pahaa tahtoa. On vaikea sanoa, mistä se puolestaan kumpuaa. Sadistiset yllykkeet ja niistä saatu mahdollinen mielihyvä tarjoavat vain yhden selityksen tai kuvauksen, ja kysyttävä on, mistä sadismi sinänsä johtuu: pelkästä sadomasokistisesta persoonallisuuskonstituutiostako ja ihmisen pyrkimyksestä kieltää oma tai toisen ihmisen identiteetti joko alistumalla tai alistamalla muita, kuten Fromm ehkä vastaisi? Gastroentropian toimintahäiriöiden ohella sadismin syinä saattavat olla myös turhautuneisuus, raivo ja koetut epäoikeudenmukaisuudet sekä niiden perustalle kasvanut vakaa harkinta. Tällöin ihmiset eivät välttämättä keskity rakentamaan sellaista, minkä he tietävät hyväksi, vaan he toimivat tahallisen tuhoisasti pyrkiessään kostamaan itse kokemiaan takaiskuja toisille ihmisille.


Erota hyvä pahasta

Nykyaikana, jolloin kansallismieliset liikkeet ovat nousussa Euroopassa maahanmuuton, sosiaalisen eripuran ja talouskriisien myötä, on keskeistä pohtia, mitkä poliittiset liikkeet ovat terveellä pohjalla ja pyrkivät edistämään kansallista etua. On tärkeää erottaa nämä poliittiset puolueet niistä ryhmistä, jotka kanavoivat vihaa ja pahaa tahtoa. Tietenkin myös aggressioiden purkaminen ja ymmärtäminen on tärkeää, mutta väärin kohdattuina tällaiset ryhmittymät muodostavat vakavan uhan kansanvallalle ja poliittiselle kehitykselle – pohjimmiltaan yhtä suuren kuin 1930- ja 1940-lukujen natsismi. Se näytti politiikkaa estetisoivien lavasteidensa vuoksi alun perin hyvältä mutta johti sekä kannattajiensa että arvostelijoidensa elämän entistäkin kurjempaan tilaan tarjoamatta ongelmien tilalle mitään toteuttamiskelpoisia ratkaisuja.

Ihmisten ilkeys ja paha tahto näkyvät ihmisistä usein päälle, ja monet heistä onneksi kertovat aikeensa peittelemättä. Toiset taas tulevat paljastaneiksi pahanilkiset tarkoitusperänsä pyrkiessään naamioimaan ne näennäisen imartelevaan ja myötäsukaiseen muotoon. Kummassakaan tapauksessa taustalla ei ole kuitenkaan muuta kuin henkilökohtaisen vallan halua ja vihaa toisella tavalla ajattelevia ihmisiä tai kansanryhmiä kohtaan.

On tärkeää, ettei hallitusvastuun ja valtionhoitajapuolueen asemaa avata sellaisille poliittisille ryhmille, jotka pyrkivät vahvistamaan kannatustaan sortamalla tai halveksimalla joitakin kansanryhmiä tai kieltämällä heiltä oikeuksia. Tällä en suinkaan tarkoita, ettei esimerkiksi maahanmuuttoa tulisi rajoittaa. Siihen ohjaa jo pelkkä kansallisen edun ja maassa jo olevien maahanmuuttajien edun valvonta. Tällä tavoin ei myöskään katsota ketään karvoihin saati antauduta rotusortoon tai muihin ihmisarvon kiistäviin kannanottoihin. Sen sijaan maahantulon määrällisellä rajoittamisella ennalta estetään kansanryhmien konflikteja, erimielisyyden leviämistä ja julkisen vallan väliintulon tarvetta.


Miksi Hitleristä puhutaan?

Hitler ja hänen kumppaninsa kirjoittivat nimensä pysyvästi ihmiskunnan historiaan. Sikäli hänen hankkeensa onnistui. Jos hän olisi antautunut ja hänet olisi tuomittu oikeudessa, hänestä puhuttaisiin ehkä vähemmän. Hitlerin nosti politiikan estradille hänen pahan tahtonsa ehdottomuus, jonka tuloksena hän lopulta tuhosi myös itsensä.

Tämä oli tyypillisen autoritaarisen persoonallisuuden tapa vastata olemassaolon vaikeuteen. Jos tuhoaa maailman, niin se ei voi satuttaa itseä. Jos taas ei ole minää, niin kukaan voi sitä loukata. Toisaalta on muistettava, että suuren osan Saksan kaupungeista tuhosivat liittoutuneet omalla hyvyyden puolustamisellaan ja pahuuden vastustamisellaan, ja myös siihen liittyvä vandalismi ja nöyryyttäminen olivat yksi keino paeta moraalifilosofista vapautta ja sen haasteita.

Hitlerin pahuus on vertauskuvaa ihmisen pahuudelle. Hitler elää lukuisissa pintapuolisissa TV-dokumenteissa, joissa hänen töitään esitellään. Näissä latteissa ja tylsämielisissä ohjelmissa ei kuitenkaan lainkaan pohdita, minkä jäljillä natsien metsästäjät oikeastaan ovat, vaan kyseiset ohjelmat jäävät irrallisiksi ja esitteleviksi. Oma vastaukseni on: niissä ollaan ihmisen pahuuden ja pahan tahdon jäljillä sekä edetään varsin kapeita tutkimuspolkuja pitkin kohti totuutta politiikan olemuksesta.

Natsien hanke jäi historiaan pysyvästi, sillä se osoittaa politiikan olemuksen. Politiikka on – paitsi yhteistyön ja hyvän tahdon foorumi – myös itsekkyyden, ahneuden ja niiden takana vallitsevan inhimillisen heikkouden alttari. Natsismi allekirjoittaa ihmiskunnan olemuksen ja politiikan historian mitä häikäilemättömimmällä kynällä.

Politiikan olemus koostuu oman edun ja oman eturyhmän edun tavoittelusta. Kun tuosta pyrkimyksestä poistetaan kaikki häveliäisyys ja pidäkkeet, sovittelunhalu ja kohtuullisuus, jäljelle jäävät pelkkä naturalistinen omanvoitonpyynti, kamppailu ja saalistaminen. Se on poliittisten etujen ahnehtimista puhtaimmillaan. Vain valta ja väkivalta ratkaisevat tällöin oikeuden ja moraalin perustan. Oikeus on tämän mukaan kostoa ja totuus selviytymistä voitolle.

Natsismin painolastia ei ole syytä pitää kadonneena tai historian hämäriin unohtuneena. Se sisältyy ihmisen poliittiseen olemukseen myös nykyaikana. Siksi on tärkeää pohtia, millaisia poliitikkojen motiivit oikeastaan ovat. Mitä he ovat miehiään tai naisiaan? Suomen poliittinen kenttä on toistaiseksi melko kunnossa sikäli, että puolueiden tahtotila on ollut rakentava ja hyvä. Myös jatkossa on syytä välttää äänestämästä natsien kaltaisia poliitikkoja valtaan.

Arveluttavia asioita

Päivittäisbloggaajille tämän maanantain uutisaamuun herääminen merkitsi havahtumista sellaiseen todellisuuteen, joka on muuttunut painajaiseksi. Oman olemassaolon todistamiseen ei riittänyt pelkkä pakkasmittarin lukeminen eikä kahvinkeitosta turiseminen. Lehdet olivat heittäneet nettikolumnistien riesaksi sen verran kummallisia uutisia, että ne ohittivat mielenkiintoarvollaan nämä perinteiset ”kukkuun” sanomiset, ja monen oli varmasti nipistettävä itseään tunteakseen olevansa hereillä.


Asehulluuden huipentumaa

Helsingin Sanomien mukaan Texasin osavaltio aikoo sallia käsiaseet yliopistoissa sillä perusteella, että pössykät auttaisivat ihmisparkoja suojautumaan väkivaltaisilta kouluampujilta itsepuolustuksen keinoin! Lakialoitetta kannattava republikaanisenaattori kertoo tekevänsä hölkkälenkkinsäkin Coltti kupeellaan. Totuuden, oikean ja hyvän puolustamista varten luovutetut tohtorinmiekat eivät siis enää riitä, vaan amerikkalaisissa ampumaratayliopistoissa kovat laitetaan – paitsi kaulaan – myös patruunalippaisiin.

Erittäin epäherrasmiesmäistä, sanon minä. Pelkillä teräaseillakin tapahtuvaan totuuden puolustamiseen tarvitaan pitkä koulutus, sivistys ja vahvat näytöt. Mikäli ”asiat korostuvat” joissakin yhteyksissä niin voimakkaasti, että kielen kovenemisesta johtuvia kiistoja joudutaan jatkamaan tuliasein, on tultu paradoksien partaalle. Ja jos tämä on amerikkalaisen yliopistolaitoksen nykytila, minun mielestäni Yhdysvalloissa ei ole yliopistoja lainkaan.

Myöskään turvallisuutta ei pidä pyrkiä takaamaan jakamalla aseita kansalle. Suomalaisen lainsäätäjän pitäisi kerätä kansalaisilta turhat pössykät pois, sillä ne on tehty lähinnä yhtä käyttötarkoitusta varten. Jokainen kaduilla ammuttu laukaus on liikaa, ja sen vuoksi väkivalta onkin monopolisoitu yksinomaan armeijalle ja poliisille. Itse tuskin uskaltaisin mennä yliopistojen filosofian laitoksille (sen enempää kuin nytkään), jos minua tervehtisi porstuan ovella vihaisten kollegojeni keräämä Mausereiden, kanuunoiden ja pistimillä varustettujen tuliluikkujen rykelmä. Ainakin Texasin yliopistosta pysyn jatkossa loitolla.

Aseiden vähentämisen puolesta puhuu sekin sairas tosiasia, että Olof Palmen (edelleen selvittämistä vailla olevan) murhan tekijäksi on tämänpäiväisen lehtijutun mukaan ilmoittautunut jo 130 eri tahoa! Murhanhimoa ja oidipuskompleksin toistoa riittää niin, että uhrit ovat loppua.


Kepun mustat rahalaatikot

Hallitusvastuusta vapautumassa olevat puolueet päästävät mielikuvituksensa laukkaamaan kuin lehmät keväisellä laitumella. Myös Suomen Keskusta panee parastaan keksimällä keinoja valtionvelan vähentämiseen ja talouden paikkaamiseen. Ilta-Sanomien mukaan puolue on ehdottanut talouspoliittisessa ohjelmassaan, että firmojen kassakoneisiin asennettaisiin lentokoneista tutut mustat laatikot, jotka rekisteröisivät ostokset sillä kuuluisalla tilintarkastaja-kamreerin tarkkuudella. Lisäksi puolue kannattaa kuitinantopakkoa pimeän myynnin karsimiseen ja veronkierron vähentämiseen.

Miksei saman tien tehdä koko lentokoneita mustien laatikoiden materiaaleista? Kysyttävä on, miten puolue varmistaisi, että ostoksista ylipäänsä laskutetaan tavalla, joka dokumentoituu kassakoneissa pyörivälle tilinauhalle. Oletko esimerkiksi Sinä, hyvä lukija, koskaan saanut parturilta, taksimieheltä tai kebab-yrittäjältä ilman eri pyyntöä kuitin? Monissa putiikeissa ei ole kassakonetta lainkaan.

Ehkä parasta olisi asentaa ne mustat laatikot keskustapuolueen omaan vaalikassaan. Muutoin suomalaiset ihmiset ovat kaiken verojenkeruun jälkeen niin rutiköyhiksi riistettyjä, ettei kansalaisia voida enää erottaa Keskustan naisista, jotka pelkkiin neliapiloihin pukeutuneina menevät piirijärjestönsä saunaan.


Sananlaskuviisauden ja slogan-politiikan vaarallisuus

Ilon ja onnen Sammoksi sekä Belsebuubin pesäpuuksi sanottu Nokia kaupittelee uutta C7-puhelintaan kotisivuillaan sloganilla ”Menestys tuntuu parhaalta jaettuna”. Lause on linjassa Nokian viimeaikaisten tapahtumien kanssa. Kyseenalaista on, kannattiko onnen jakajaksi hyväksyä nimenomaan Microsoftia, sillä niin Samsung, SonyEricsson kuin HTC:kin ovat valinneet älypuhelimiensa käyttöjärjestelmäksi Googlen Androidin. Vain se on varmaa, että tällä tavoin markkinat ja kuluttajat jakautuvat, mutta järjestelmien suosio saattaa keskittyä ilmaistuotteen ympärille.

Nokian päätökseen taisivat vaikuttaa eniten Microsoftin tarjoamat taloudelliset myötäjäiset, ja jatkossa kuluttajat joutuvat tekemään entistä tuimempia strategia-analyyseja kärsiessään Betamax-ahdistuksena tunnetusta formaatti-Angstista sekä valitessaan Windowsin, Androidin ja Applen välillä.

Nokian päämyymälä (joka muuten toimii SKOP:n entisen pääkonttorin tiloissa Helsingin Aleksanterinkadulla), on somistanut näyteikkunansa tekstillä, jossa sanotaan: ”Onnellisuutta on se, että tekee mitä haluaa ja missä haluaa. Minna Parikka, kenkäsuunnittelija, yrittäjä.” Ehkä ikkunassa voisi lukea myös: ”Onnellisuutta on se, että antaa kenkää kenelle haluaa ja missä haluaa. Stephen Elop, toimitusjohtaja.”


Arabimaailman painekattila pamahtaa

Myönteistä tässä uutispäivässä olivat Libyasta kantautuneet vallankumouksen ensisävelet. On käymässä aivan niin kuin ennustin, eli Tunisiasta ja Egyptistä alkaneet levottomuudet leviävät yli arabimaailman.

Muammar Gaddafia vastaan esitetyistä mielenosoituksista raportoidessaan lehdet tulivat kertoneiksi, että lähtölaskenta viiksekkäälle on alkanut. Myös Helsingissä nähtiin Suomen libyalaisten mielenosoitus, joka ei tosin taida mennä perille, sillä Libyassa tuskin seurataan kovin tiiviisti Suomen mediaa. Parempi olisi mielenosoittajien mennä Tripolin kaduille marssimaan.

Myös Bahrainin kevät kuhisee sen verran kuumana, että Kansainvälinen Autourheiluliitto on päättänyt peruuttaa kauden avajaiskisaksi aiotun F1-osakilpailun. Tämä tuskin harmittaa libyalaisia, sillä paikallisten asukkaiden mukaan Libyan omilta televisiokanavilta ei tätä nykyä mitään muuta tulekaan kuin pelkkää urheilua...

Vaikka levottomuudet merkitsevätkin takaiskuja arabimaiden taloudelle, ne ovat edistysaskeleita demokratialle. Nykyinen liennyttelevä, lepyttelevä ja tyynnyttelevä modernisoimispolitiikka ei toimi. Esimerkiksi Bahrain halusi vetää Yhdistyneiden arabiemiirikuntien tavoin nykyaikaista linjaa ja modernisoida olojaan avaamalla tietä länsimaisille huvituksille, kuten kilpa-ajoille. Bahrainissa arvioitiin, että länsimaisia elämäntapoja suosimalla islamilainen hallinto ja poliittinen valta voisivat pitää entisen otteensa kansalaisista mutta olla mieliksi länsimaisille turisteille, sijoittajille ja velallisille. Samaan tapaan Kiinan kommunistihallinto on arvellut voivansa pitää kiinni asemastaan jakamalla kansalaisille pikku-uudistuksia ja olemalla hyvää pataa länsimaiden kanssa.

Pitkällä tähtäimellä tämä naula ei kuitenkaan vedä. Demokratiaa ei voida korvata nukketeatterilla. Ennustan, että lähivuosina arabimaailmassa nähdään suuria vallankumouksia. Islamististen maiden kansalaiset ovat kyllästyneet terroriin, väkivaltaan ja ihmisoikeuksien polkemiseen ja haluavat ratkaista muslimien ja länsimaiden välejä jäytävät konfliktit omaa poliittista järjestelmäänsä uudistamalla. Tärkeänä tekijänä on internetin mahdollistama tiedonkulku, kuten Tunisiassa ja Egyptissä nähtiin ihmisten lyöttäydyttyä yhteen Facebookin kaltaisessa sosiaalisessa mediassa. Loppujen lopuksi järki voittaa myös arabimaissa, joiden periksi antamattomuus ja tinkimättömyys osoittautunee vain itkun partaalla olevien kansakuntien nimissä esitetyksi näytelmäksi.

Arabimaailman levottomuus on ongelmallista kahdesta syystä. Ensinnäkin se nostaa öljyn hintaa. Toinen ongelma on, että mellakointi tuo EU:n rajoille tuhansittain pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.

Ratkaisuna esitän, että EU myöntäisi turvapaikan arabimaista pakeneville diktaattoreille, kuninkaille ja imaameille ja nopeuttaisi siten pakotien löytymistä ja vallansiirtoa. Tämä takaisi samalla demokratian ja mahdollistaisi kansalaisten ja laajojen väestöjen jäämisen omille asuinsijoilleen.

Muumiot turvaan – Egypti rulaa

Egyptissä on riemuittu oidipaalisen isänmurhan jälkitunnelmissa, kun valtiota lähes 30 vuotta hallinnut Hosni Mubarak päätti väistyä. Hän näköjään ymmärsi välttämättömän, toisin kuin Pohjois-Koreaa ja Kuubaa vallassaan pitävät.

Kurja hallitsija tuottaa kansalleen pahoinvointia ja maalleen suunnattomia taloudellisia tappioita. Myönteistä Mubarakissa oli se, että hän kukisti jalansijaa saaneet islamistiset väkivaltaliikkeet vuonna 1997.

Mubarakin ura presidenttinä alkoi dramaattisesti: kuoleman korjatessa entisen presidentin Anwar el-Sadatin hänen vierestään presidentin aitiosta. Vuoden 1981 voitonpäivän paraatissa juhlittiin vuonna 1973 Israelista saatua näennäistä voittoa, kun ilmavoimien ylilennon aikana kuorma-auto pysähtyi presidentin korokkeen eteen ja autosta nousseet salamurhaajat tulittivat paikalla olleita rynnäkkökiväärein ja käsikranaatein. Mubarak itse selviytyi peräti kuudesta eri murhayrityksestä.

Pesänselvitys Mubarakin jälkeen jatkunee pitkään. Hänen tiedetään jakaneen taloudellisia etuisuuksia jälkeläisilleen, ja hämäriä varoja on päätynyt Sveitsin pankkeihin asti. Nopea ja rauhanomainen vallansiirto joka tapauksessa merkitsee, ettei Egyptistä tule uutta Irania. Sen sijaan Iranista olisi aika tulla uusi Egypti.