Uutta ”Tuntematonta sotilasta” ei tarvita

Väinö Linnan romaaniin perustuva Aku Louhimiehen elokuva Tuntematon sotilas saa yleisöensi-iltansa tänään. En ole nähnyt elokuvaa, joten tämä kirjoitus ei ole elokuva-arvostelu eikä kannanotto sen enempää tekijöistä, elokuvasta kuin Suomen pelastajistakaan. Sen sijaan haluan ilmaista, että mielestäni uutta Tuntematonta sotilasta ei tarvita.

Suomessa on valmistauduttu itsenäisyyspäivän viettoon konetuliaseiden rätinällä koko talvi- ja jatkosodan sekä sen ”jatko-osan” eli Lapin sodan jälkeisen ajan. Trauman toistaminen osoittaa haavojen syvyyttä.

Suomen täyttäessä sata vuotta on ollut odotettavissa, että ”uutta” (nyt jo melko vanhaa) Tuntemattoman sotilaan filmatisointia seuraa tämä kaikkein uusin. Paikalleen jämähtämistä osoittaa se, että nykyaikanakin itsenäisyyttä yritetään osoittaa vanhoja sotamuistoja kaivelemalla. Voisi sanoa eräänkin elokuvarepliikin tavoin, että ”älkää te niitä vanhoja syntejä räknätkö, kun uusissakin olisi katumista”.

Tuntematonta sotilasta pyöriteltäessä unohdetaan tai salataan se, että itsenäisyyteemme liittyvää sotaa käydään koko ajan keskellä arkipäiväistä nykytodellisuutta. Suomeen ja muihin Euroopan maihin kohdistuva kehitysmaalaisten maahanmuutto on nykyisen hybridisodankäynnin muoto.

Sitä vastaan on kamppailtava, tai tulos voi olla pahempi kuin venäläisten valloittaessa maamme. Uhattuina ovat sekä hyvinvointimme, taloutemme että sosiaaliturvamme, ja vaaraan joutuvat myös kulttuuriset arvot, kuten kielemme, väestöpoliittinen yhteenkuuluvuutemme ja sosiaalinen sekä henkinen pääomamme.

Jankuttaessaan yli seitsemänkymmenen vuoden takaisista asioista kulttuuri- ja hallintoeliitti sekä heitä kritisoivat kansallismieliset tulevat siirtäneiksi päähuomion historiallisten aikaharppausten taakse. ”Tuntematonta” tässä nykytilanteessa on, että suuret yleisöt eivät tunne sitä, missä ne todelliset taistelut käydään ja ratkaistaan. Ne ratkaistaan kansallisvaltioiden puolustautuessa Euroopan unionista saneltavaa ylikansallista vallankäyttöä vastaan.

Unkari, Tšekki, Puola ja Itävalta tähän tilanteeseen ovat jo havahtuneet, ja meidänkin pitäisi. Nämä maat haluavat pitää itsenäisyydestään kiinni, ja ne ovat sulkeneet rajansa laittomalta maahanmuutolta Unkarin pääministerin Viktor Orbánin julistettua Itä- ja Keski-Euroopan maat ”siirtolaisvapaaksi alueeksi” ja katsoessaan, että EU ja sen jäsenvaltiot ovat joutuneet ”keinottelijoiden imperiumin” vangeiksi. Hän myös lähetti EU:lle 400 miljoonan euron laskun raja-aidan rakentamisesta, koska muut maat eivät pystyneet tai halunneet pitää ulkorajoja sovitusti kiinni ja koska ”taakan pitää olla jaettu”.

On parempi, että konfliktit ratkaistaan valtioiden rajoilla kuin että ne päästetään leviämään keskelle kansalaisyhteiskuntia. Nakke-nakuttajan on parempi laulaa rajoilta ulospäin kuin rajojemme sisällä.

Korostaessani nykytaistelujen tärkeyttä en tarkoita väheksyä tai mitätöidä Tuntemattoman sotilaan sankarien ja sotaveteraanien panosta itsenäisyytemme säilyttämisessä. Sen sijaan haluan osoittaa, mikä arvo nykyihmisten toiminnalla on tässä työssä. Niinpä huomio kannattaisi siirtää siihen, miten nykyisin parhaiten takaamme sen, ettei Tuntemattoman sotilaan kaltaisia tragedioita tarvitsisi toistaa meidän aikanamme.

Ituhippien, huvitteluliberaalien ja vihervasemmistolaisten ei pitäisi antaa johtaa Suomea ja Eurooppaa. Heidän ei pitäisi sallia pohjustaa tietä kohti katastrofia tavalla, jonka tuloksena joudumme katselemaan uutta Tuntematonta sotilasta lähietäisyydeltä arkipäivän nykytodellisuudessa. Idealististen poliitikkojen ja hyväuskoisten hölmöjen suosiman lapsellisen monikulttuurisuusmagian ei pidä antaa johtaa siihen, että saamme myös tähän maahan uusia sotaveteraaneja, sankarihautoja ja invalidisoituja terrorin uhreja, kun vanhojakin on vielä jäljellä.

Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta

Helsingin yliopiston internetsivut kertoivat tänään Eurooppa-tutkimuksen verkostossa työskentelevän Kaius Tuorin vetämästä tutkimuksesta, jossa ”kartoitetaan oikeudellista perinnettä ja aatehistoriaa Euroopassa”. Pasi Komulaisen kirjoittama juttu antaa selvän näytön siitä, että yliopiston tutkimus- ja tiedotustoiminta edustaa puolueellista ja vasemmistolaiseen yhteiskuntanäkemykseen kallellaan olevaa politikointia.

Jutun mukaan ”oikeuden aatehistorioitsijaksi” itseään kutsuva Kaius Tuori on ”hämmentyneenä seurannut ääriliikkeiden nousua Suomessa”. Hämmentyminen on varmasti vilpitöntä, mutta reaktiona maailman tapahtumiin se ei anna kovin korkeaa kuvaa tutkijan kyvyistä selittää tai ymmärtää kyseisiä ilmiöitä tieteellisesti.

Kirjoituksessa ei tarkemmin määritellä, mitä tutkijaryhmä tarkoittaa ”ääriliikkeillä”. Sen sijaan silmiinpistävää on tapa, jolla nykyinen EU-kriittinen kapinointi ja maahanmuuttokriittisyys kytketään toisen maailmansodan aikaiseen natsismiin. Tuorin toimintaa valaistaan muun muassa näin:

”Nyt Tuorin tutkimusryhmän pöydällä on meneillään tutkimus, jossa selvitetään natseja paenneiden emigranttien eli maastamuuttajien traumaattisia vaiheita ja natsien henkistä konkurssia vuoden 1945 jälkeen ja kuinka molemmat palasivat lopulta oikeusvaltioajatukseen.”

Tämä kytketään Tuorin tutkimustoiminnassa huolettomasti nykypäivän eurooppalaiseen politiikkaan, jonka avulla on puolustettu kansallista itsemäärämisoikeutta ja kansallisvaltioiden asemaa sekä kritisoitu EU:ta. Näin toimittaessa ajallisen kuilun yli on viritetty hutera silta, jolle en toivoisi kenenkään lähtevän tepastelemaan.

Natsikortilla lätkimistä tieteessä

Tutkimuksessa ei ole mitenkään perusteltu, miksi ja millä tavoin 1930- ja 1940-luvun nationalismi liittyisivät nykyisten kansallismielisten puolueiden toimintaan tai motiiveihin, vaan tämä kaikki on otettu tutkimuksen lähtökohdaksi täysin perustelemattomasti. Syvällisin, mitä kyseisen kytkennän puolustukseksi sanotaan, esitetään syytöksenä poliittisia toimijoita ja muita tutkijoita kohtaan: ”Tuorin mukaan poliittisessa keskustelussa ei ole aikaa miettiä esimerkiksi, miten asiat liittyvät toisiinsa.”

Nähdäkseni Tuorin ja hänen ryhmänsä kannattaisi itse miettiä tarkemmin, miten he ovat yrittäneet oikeuttaa omaa haluaan selittää nykypäivän kansallismielisyyttä historiallisten aasinsiltojen kautta.

Kovin uutta tendenssimäinen historian tulkitseminen ei ole vihervasemmiston hallitsemassa ja Euroopan unionin osittain rahoittamassa yliopistossa, jossa paheksutaan integraation pysähtymistä ja kauhistellaan Euroopan maissa nousevia kansanvaltaisia liikkeitä.

Varoittavan esimerkin tarkoitushakuisesta historian vääristelystä tarjosi muutama vuosi sitten sosiaalipsykologi Inari Sakki, joka pyrki syyllistämään nykyisin eläviä suomalaisia suomalaisten sotilaiden Itä-Karjalassa jatkosodan aikana ylläpitämistä vankileireistä. Sakin itse paljastamana päämääränä oli tuputtaa nykysuomalaisille mahdollisuutta tuntea ”kollektiivista häpeää”, jonka tarkoituksena oli pehmittää nykyisiä suomalaisia vastaanottavaisemmiksi maahanmuutolle!

Suomen Akatemian avokätisesti rahoittaman Inari Sakin juonena oli näyttää tämän päivän suomalaisille kuvia suomalaisten jatkosodassa ylläpitämistä vankileireistä ja sitä kautta johdatella nykyihmisiä häpeämään sotaveteraaniemme sankaritekoja niin, että he tulisivat myöntyväisemmiksi Suomeen suuntautuvaa maahanmuuttoa kohtaan.

Dosentti Markku Jokisipilän mielipiteen tällaisesta historian vääristelystä ja tutkittavien ihmisten manipuloinnista voi lukea Aamulehden 22.9.2011 julkaisemasta jutusta. Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajana Turun yliopistossa työskentelevä Jokisipilä lausui näin:

”Kollektiivisen häpeän tunteen herättäminen on sama kuin kollektiivinen syyllistäminen. Se on lähtökohtaisesti jotakin sellaista, jolla ei ole mitään tekemistä länsimaisen demokratian ja ilmaisunvapauden kanssa.” Hän myös jatkoi: ”Se, että asetuttaisiin itse tutkimuksen pelikentälle subjektiksi on historiantutkimuksessa vieras.”

Sakin tapaisten politrukkien ja pseudotutkijoiden kautta kaikkien eurooppalaisten, myös suomalaisten, päälle yritetään langettaa ikuinen syyllisyys siitä, että toisessa maailmansodassa käytettiin muun muassa interventioleirejä, jotka sitä paitsi kuuluvat kaikkeen sodankäyntiin, ja niitä nähtiin muun muassa Bosnian-Hertsegovinan sodassa. Sen sijaan jatkosodan aikaisten vihollistemme tavasta toimittaa suomalaiset sotilaat suoraa päätä Siperiaan tai heidän teloittamisistaan niskalaukauksilla ei Sakin ”tutkimuksissa” puhuta kontekstualisointi aktiivisesti unohtaen mitään.

Entä mihin tällä kaikella itkun vääntämisellä natsiajan Euroopasta pyritään? Syyllistävän propagandan tarkoituksena on luoda tekosyy sille, että Euroopan maat antautuisivat nyt kolmannesta maailmasta virtaavalle maahanmuuttovyörylle, koska sen vastustaminen olisi muka ”uusi holokausti”. Kansojen likvidointi siinä ehkä tapahtuisi, mutta uhreina eivät olisi maahanmuuttajat vaan valkoihoiset länsimaiset nykyeurooppalaiset, joita ahdistellaan meitä itseämme henkilökohtaisesti koskemattomalla ”moraalisella taakalla”.

Samasta syyllistämisestä on kyse myös Tuorin vetämässä historian kurakylvyssä piehtaroinnissa. Hänen poliittisen luotettavuutensa on Euroopan tutkimusverkosto ostanut jo aiemmin Suomen Akatemian kautta. Hän tavoittelee edelleen Suomen Akatemian tiedepoliittisesti suunnattua rahoitusta, jolle yliopiston verkkosivuilla julkaistu juttu toimii nyt mainoksena.

Totalitarismit ja pakkovallan käyttäjät tunnetaan sensuurinhalustaan

Yliopiston verkkosivujen kirjoituksessa on myös pari naurettavaa kohtaa. Ensinnäkin jutussa valistetaan, että ”natsiaikana ei tohdittu esittää suoraa kritiikkiä nykyhallintoa vastaan, mutta kritiikkiä esitettiin kiertoteitse koodikielellä, Tuori tietää”.

Mikäli natsismin ajan Euroopalla ja nykyisellä unioniajalla on jotakin yhteistä, yhteinen aines pesii juuri sensuurissa. Totalitarismin harjoittaja ei ole tosin tätä nykyä mikään natsismi vaan EU itse, joka vaatii sananvapauden rajoituksia ja jakelee rangaistuksia maahanmuuttokritiikin esittämisestä sekä ”rasismiksi” leimatusta kansakuntien halusta puolustaa itseään.

Tuorin väite voisi olla tosi hieman toisin muotoiltuna: ”EU-aikana ei tohdita esittää suoraa kritiikkiä nykyhallintoa vastaan, mutta kritiikkiä esitetään kiertoteitse koodikielellä”, kun EU:n arvostelijat on pakotettu vetäytymään kuin hiiret koloihinsa.

Tässä mielessä myös jutun jatko voisi olla ironisella tavalla totta: ”Tuorin mukaan koodikielen muodot olivat hyvin samanlaisia kuin kaikissa diktatuureissa tai muissa yhteiskunnissa, joissa sana ei ole vapaa. Eli ihmiset oppivat lukemaan ’rivien välistä’ kiertoilmaisuja asioille, joita ei ollut turvallista sanoa suoraan ja varsinkaan julkisesti.”

Kuinka hienosti nämä sanat kuvaavatkaan vallitsevaa nyky-yhteiskuntaa! Painostuksen uhreina eivät ole tosin maahanmuuttajat eivätkä Euroopassa vielä toistaiseksi vähemmistöinä asuvat etniset minoriteetit vaan kantaväestöön kuuluvat ihmiset, joiden sananvapautta kuohitaan.

Toinen peräti hullunkurinen toteamus liittyy tutkijoiden tapaan nähdä kantaväestöjen asema: ”Tuoria innostaa tutkimuksissaan myös toiseudenkuvat; miten alkuperäiskansoja käsitteellistetään.”

On syytä muistuttaa, että ihmisten toiseus on eri asia kuin erilaisuus. Lisäksi oireellista on, ettei ”alkuperäiskansoiksi” enää käsitetä Euroopan kantaväestöjä vaan tänne muualta virranneita muiden valtioiden ja maanosien asukkaita.

Nykyajan totalitarismi on EU

Koska ”ääriliikkeitä” ei ollut mitenkään määritelty yliopiston verkkosivujen jutussa, Tuorin poteman hämmästelyn kohde jää arvoituksen varaan. Oletan kuitenkin, että kohteina ovat Perussuomalaisten, Homma-forumin ja Suomen Sisun kaltaiset yhteenliittymät, jotka ovat tosiasiassa edustaneet melko sovinnaista yhteiskuntanäkemystä.

Tuorin kannattaisi lisätä kauhistelemiensa ääriliikkeiden listalle islamistien ja radikaalimuslimien jihad-järjestöt, joiden Lähi-idässä ylläpidettäviltä palvelimilta myös Hitlerin juutalaisvastaiset ”Taisteluni”-teokset ovat ladattavissa usealle eri kielelle käännettyinä. Tällöin tutkimustyö kohdistuisi todellisiin ääriliikkeisiin, jotka pitävät hengissä rasismia ja vihaa.

Sen sijaan ”populistisiksi” haukutut kansallismieliset puolueet edustavat natsismille tyypillisenä pidetyn totalitarismin vastaisuutta omassa kansanvaltaisuudessaan. Siksi niitä on syytä pitää demokratian airueina. Todellinen totalitarismin muoto onkin nyky-Euroopassa Euroopan unioni. Se on kaikkien aikojen ensimmäinen Euroopan kattava päätöksentekojärjestelmä, jonka ei tarvitse pyytää säädöksilleen hyväksyntää kansallisista parlamenteista ja jonka keskeisiä vallankäyttäjiä ei valita kansanvaaleilla.

Puhe EU:n demokratiavajeesta ja korjaamisesta kansanvaltaisemmaksi on palturia, sillä EU:lla ei ole omaa kansakuntaa, vaan se koostuu useista kansakunnista, joita erottavat kymmenet eri kielet, kulttuurit ja arvomaailmat. Näin ollen EU ei ole vain epädemokraattinen vaan demokratian vastainen luomus. Sen 600-miljoonaista väestöä on mahdotonta hallita demokraattisesti, sillä yhteistä intressiä ja tahtotilaa on toivottoman vaikeaa löytää.

Yhteinen päämäärä voisi löytyä rajavalvonnasta ja ulkoisesta turvallisuudesta, mutta näillä alueilla EU näyttää tekevän kaikkensa, että rajat pidettäisiin auki kansakuntien ja väestöjen vaihtamiseksi Euroopassa. Ei siis ole ihme, että niin sanotut ääriliikkeet nousevat myös kansallismieliseltä pohjalta. Ne eivät ole kuitenkaan itse itsensä syy, vaan ne ovat seuraus EU:n harjoittamasta kansanvallan ryöstöstä ja maahanmuuton lietsomisesta, joka on johtanut kantaväestön ja siirtolaisten välisiin arvo- ja eturistiriitoihin.

Tämä pitäisi heikoimmin oppineimmankin tutkijaryhmän ymmärtää, myös EU-rahoitusta nauttivalla ja sysimustan integraatiopolitiikan kellokkaaksi kesytetyllä yliopistolla.

Onko kansannousu ainoa mahdollisuus?

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä haluan osoittaa kunnioitusta 102 vuoden iässä pois nukkuneen sotaveteraani Hannes Hynösen muistolle. Samalla, kun tunnen kanssahäpeää monien suomalaisten rinnalla siitä, mihin tilaan tämä maa on ajettu, olen kiitollinen sen johdosta, ettei edesmenneen tarvinnut jäädä pitemmäksi ajaksi katselemaan, kun maatamme tuhotaan Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvien haittojen pyörteissä.

Sotaveteraanit estivät suurin uhrauksin ja oman henkensä tai terveytensä hinnalla valloittajaa hajottamasta maamme väestörakennetta ja kulttuuria. Yksi heistä oli sotakärsimystensä vuoksi jo vuonna 1970 tämän maailman jättämään joutunut isoisäni, joka taisteli muun muassa Syvärillä joukkueen johtajana. Nyt vallassa oleva hallitus on EU-sitoumuksiin vedoten mitätöimässä ulkopolitiikkamme keskeisen tuloksen, eli sen, ettei maassamme ole syviä etnisiä tai erilaisista intresseistä ja arvomaailmoista johtuvia ristiriitoja.

Elämää Suomen demokraattisessa tasavallassa

Kolmeen pointtiin kiteytettynä Suomen ongelmina ovat haittamaahanmuutto, velkasuohon ajautuminen ja hallituksen yritykset pelastaa maamme talous tavalla, jonka tuloksena kansanryhmät ovat ajautumassa toistensa tukkaan ja kurkkuun kiinni.

Pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisella aiheutetaan maallemme suurempia ongelmia kuin ratkaistaan lähtömaissa. Lähtömaiden ongelmina ovat uskonnollisperäisiin erimielisyyksiin pohjautuva ja perustaltaan irrationaalinen väkivallan kierre, islamiin nojaava poliittinen totalitarismi ja parhaiden voimien pakeneminen kehitysmaista. Jokainen Eurooppaan saapuva muslimi tulee myös edistäneeksi terroristijärjestö ISIS:in päämäärää, joka on islamin levittäminen.

Suomalaisille ihmisille pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottaminen on merkinnyt epäoikeudenmukaisuutta, sillä maamme kamppailee massatyöttömyyden kurimuksessa, ja valtion velka on ylittänyt 100 miljardin rajan. Sinun lapsesi tulevat kiromaan nyt vallassa olevan poliitikkosukupolven, joka katsoi sivusta tai antoi kaiken tapahtua, toisin sanoen aiheutti toimillaan sen, että paratiisimme tuhottiin taloudellisesti.

Mikään oikeudenmukaisuusteoria ei legitimoi eikä psykologinen motivaatioteoria tue sellaista politiikkaa, jossa kansalta erilaisin leikkauksin säästetyt lantit annetaan toisella kädellä vierasperäisten hyväksi. Myöskään mikään etiikka ei velvoita auttamaan ketään omaksi velaksi.

Vielä vuoden takaisessa kirjoituksessani pidin mahdollisena taittaa valtion velkaantuminen, jos kansa saataisiin säästötalkoiden taakse. Näin olisi voinut käydä, mikäli kansalaiset olisivat voineet nähdä säästämisen myönteiset tulokset. Nyt ihmiset uhkaavat lopettaa jo verojenkin maksun, sillä vaivalla säästetyt varat uhrataan maahanmuuttokuluihin, EU-jäsenmaksuun, Kreikan tukipaketteihin ja teollisuusmaita kaltoin kohteleviin ilmastonsuojelumaksuihin, vaikka enää vain 14 prosenttia päästöistä tulee EU:sta ja yli puolet liikakansoittuneista kehitysmaista, jotka ovat itse syypäitä ekokatastrofia aiheuttavaan väestöräjähdykseensä. Koska muiden piittaamattomuutta maksatetaan meillä, on motivaatio yhteiseksi hyväksi toimimiseen kansalaisilta kaikonnut.

Maahanmuutto on saanut aikaan ennennäkemättömän eripuran – paitsi kantaväestön ja vierasperäisten välille – erityisesti kantaväestön sisälle, ja näytöt monikulttuurisen yhteiskunnan toimivuudesta on saatu.

Tämän kaiken tapahtuessa pääministeri Juha Sipilä sosialisoi yhteiskuntasopimuksen käsitteen Jean-Jacques Rousseaulta ja siirsi sen työmarkkinapoliittiseen diskurssiin – ilmeisen tietämättömänä, mihin käsitteellä yleensä viitataan. Yhteiskuntasopimuksella tarkoitetaan oikeusfilosofista perustelua, jonka mukaisesti alun perin luonnontilassa eläneet ihmiset muodostivat valtion välttääkseen mielivallan ja anarkian. Perustelu liittyy siis kansallisvaltioiden syntyyn – ei työehdoista neuvottelemiseen, jotka valistusfilosofisesti ajatellen kuuluvatkin työmarkkinajärjestöjen vapaan sopimisoikeuden piiriin.

Yhteiskuntasopimuksen käsite oli retorinen veruke, jolla hallitus yritti rajoittaa työmarkkinaosapuolten vapaata sopimusoikeutta. Se puolestaan on yksi vapaan demokratian kulmakivi. Taloudellisessa hätätilanteessa voidaan yrittää kaikkea, mutta tavoiteltu viiden prosentin kilpailukykyloikka olisi saavutettu myös rahapoliittisin keinoin, jos meillä olisi oma valuutta emmekä olisi mukana euroalueessa.

Sen sijaan hallituksen nyt tarjoamat pakkolait, joilla sosiaalisia oikeuksia leikataan entisestään, toimivat piiskoina porkkanoiden sijaan vahvistaen vain sen, että asiat menevät jatkossa entistä pahemmin juntturalle. Myös pakkolain käsite on huono, sillä se antaa olettaa, ikään kuin kaikki lait eivät olisi pakottavia. Sisäiset devalvaatiot eivät korvaa valuutan ulkoisen arvon devalvaatioita, sillä firmat eivät välttämättä siirrä palkkauskulujen alenemista vientihintoihin vaan pidättävät hyödyt liikevoittoihinsa. Kansalaisten tilipussin keveneminen puolestaan johtaa kotimaisen peruskulutuksen vähenemiseen, kotimaisen tuotannon heikkenemiseen ja elintason down shiftaukseen. Sen sijaan perustoimeentuloon panostetut varat tutkitusti päätyisivät kotimaiseen kulutukseen, ja devalvaation tuloksena myös ulkomaisten tuotteiden kallistuminen auttaisi kotimaista tuotantoa luoden työpaikkoja Suomeen.

Olen toki sitä mieltä, että säästää pitää. Siksi hallituksen olisi pitänyt säästää maahanmuuttokuluissa eikä järjen käytössä. Mikäli EU:n jäsenyys velvoittaa pitämään rajoja auki Schengenin sopimuksen mukaisesti ja kun jäsenyytemme eurossa on halvaannuttanut taloudellisen toimintakykymme, Suomen kannattaa pyrkiä eroon sekä EU:sta että euroalueesta.

Tämä tie vie Par(at)iisiin

Suomen kansan yli on nyt kävelty pahemmin kuin pitkään aikaan, vaikka ilmapiiri onkin kiristynyt jo Matti Vanhasen hallitusten ajoista lähtien. Kansalaisilla ei näytä olevan muuta mahdollisuutta oikeuksiensa, asemansa ja verovarojensa puolustamiseen kuin kansannousu tai suora kapina hallitusvaltaa vastaan. Vastalauseiden kohteena tulee olla myös se osa oppositiosta, joka on huutanut maahamme muualta tulevia kansoja vielä hallitustakin peräänantamattomammalla raivolla.

Ne suomalaiset, jotka kokoontuvat itsenäisyyspäivänä soihtukulkueisiin ja muihin kansalaistapahtumiin tavoitteenaan maamme rajojen sulkeminen laittomilta maahanmuuttajilta, ovat oikealla asialla. Väärintekijöitä ovat kokoomuksen ja keskustan ministerien lisäksi muiden muassa Suomen Punainen Risti ja Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Esimerkiksi SPR on rahastanut valtiota oman pakolaisbisneksensä pyörittämiseen, ja mukikeräyksiin antamasi rovot ovat huvenneet pääsihteerien parin sadan tonnin vuosipalkkoihin.

Toivon, että ne kansalaiset, joille on lähetetty kutsu tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle, boikotoisivat tilaisuutta ja osallistuisivat sen sijaan julkisiin ja laillisiin kansalaistapahtumiin itsenäisyytemme puolustamiseksi.

Kieltäytyminen kurjistamispolitiikan mannekiinina esiintymisestä kuumassa ja hapettomassa salissa ei liene suurikaan ponnistus. Se antaisi selvän mutta symbolisesti merkitsevän signaalin tavasta, jolla kansalaiset ovat jo aiemmin sanoutuneet laajalla rintamalla irti hallituksen toteuttamasta politiikasta. Tehokasta olisi, jos Linnan juhlista kieltäytyjät keräisivät boikottiin osallistujista nimilistan ja julkaisisivat sen Internetissä vapaasti täydennettäväksi. Syy kannattaa kuitenkin mainita, vaikka tekosyynkin takana esiintyminen on hienovaraisen tehokasta.

Olavi Paavolainen: muotiblogistien ansiokas edeltäjä

Kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolaisen kuolemasta on tullut tänä vuonna kuluneeksi viisikymmentä vuotta, minkä merkiksi kirjakauppojen myyntitiskeillä kilpailee kaksi tiiliskivimäistä muistomerkkiä: Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämä (WSOY 2014) ja Hannu K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä – Olavi Paavolainen 1903–1964 (Gummerus 2014).

Molemmat elämäkerrat perustuvat erinomaiseen asiantuntemukseen, ja ne on kirjoitettu elävällä kynällä. Kuisma Korhonen tosin nosti Helsingin Sanomien arviossaan esiin käsityksensä, että Rajala on kirjoittanut lähinnä satiirisen ja ”viihdyttävän tarinan”, jossa ei puututa riittävästi Paavolaisen tuotannon sisältöön. Pekka Tarkan jyrkästi arvostelema (”nukahdin jo iltayöstä”) Riikonen taas on uhrannut vaivojaan myös sisällön yksityiskohtaiseen tilittämiseen. Omasta mielestäni Rajalan teksti on lennokkaampaa ja sikäli luettavampaa, mutta muutoin tuli komplementaarinen tasapeli.

Kaiken viisauden ja oppineisuuden ulkopuolelle on jäänyt kuitenkin kaksi suurta kysymystä. Mihin sosiaaliseen tilaukseen Olavi Paavolaisen persoona ja toiminta mahdollisesti vastasivat, eli mikä sosiodynaaminen funktio hänellä ja hänen roolillaan saattoi olla omana aikanaan? Entä mitä tarkoitusta Paavolaisesta kirjoittaminen palvelee nykyisin?

Olavi Paavolainen kuului Tulenkantajien avantgardistiseen ryhmään, niin kuin moni muukin. Olavi Paavolainen matkusti 1930-luvun Saksassa ja Neuvostoliitossa, niin kuin moni muukin. Olavi Paavolainen taisteli sodissa propagandaupseerina, niin kuin muukin. Olavi Paavolainen toimi Yleisradiossa osaston päällikkönä, niin kuin moni muukin. Ja Olavi Paavolainen masentui sodasta sekä jupisi Synkän yksinpuhelun, niin kuin moni muukin.

Mikä antoi Olavi Paavolaiselle sellaisen sädekehän, jonka vuoksi hänestä puhutaan vielä tänäkin päivänä niin, että pienoistutkimuksia on julkaistu vuosien saatossa pilvin pimein ja nyt haetaan jonkinlaista synteesiä?

Yksi (1) selitys on se, että Olavi Paavolainen pyrki olemaan salonki- ja tyylileijona, jonka esikuvana voitaisiin pitää jotakin dandyismin stereotyyppiä, kuten Oscar Wildea. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia, joka tuotteisti itsensä rakentaen kirjailijan uraansa tietoisesti persoonan ja itsetehostuksen varaan. Sikäli entisaikojen arvostettua esseistiä voidaan pitää esikuvana nykyajan muotiblogisteille, joiden kynästä saattaa tulla mitä tahansa soopaa, kunhan kuva on hyvä. (Pidettäköön tätä osoituksena kirjallisesta dekadenssista.)

Toinen (2) selitys Paavolaisesta kirjoittamiseen on hänen oleskelunsa Kolmannen valtakunnan vieraana. Natsismi näyttää olevan sellainen aihe, että lausahtaapa siitä mitä vain, esimerkiksi varovaisia kehuja (kuten Heidegger) tai varovaista arvostelua (kuten Paavolainen), sillä saa nimensä historiaan.

Nationalismin taika perustunee ihmisyydessä asuviin arkaistisiin vietteihin, vaistoihin ja voimiin, jotka juontavat juurensa ihmisen lajinsäilytyksellisistä motiiveista, ja siksi niiden ympärillä leijuu pyhyyden ilmapiiri. Pyhyys puolestaan seuraa kaikesta, minkä lähestymiseen liittyy rituaaleja, kuten saksalaiseen natsismiin. Kun näin on yhä, he siis onnistuivat! Tahdon vain sanoa, että Olavi Paavolainen tuskin olisi kovin puhuttu henkilö, ellei hän olisi antautunut Kolmannen valtakunnan vieraaksi ja kirjoittanut siitä. (Aihetta ovat analysoineet myös Tarmo Kunnas sekä Markku Jokisipilä ja Janne Könönen, joiden teokset arvioin tässä ja tässä.)

Kolmas (3) selitys Olavi Paavolaisen ikonisoitumiseen ja kiinnostukseen kirjallisuudentutkijoiden takaraivossa on hänen maaginen biseksuaalisuutensa (siis puolittainen homoseksuaalisuutensa). Paha kyllä, sen enempää Rajala kuin Riikonenkaan ei valota Paavolaisen homoseksuaalisuutta nimeksikään (mitä, koska ja kenen kanssa?), mutta he ovat kirjailleet iloisesti ylös hänen suhteensa naisiin.

Kuinka ihminen voi olla tunnettu sellaisen puolen vuoksi, jota hänestä ei tunneta lainkaan?! Sama pätee Mannerheimiin ja hänen väitettyihin miessuhteisiinsa (kuten totesin tässä). Vaikka onhan myös nykyisessä Big Brother -julkisuudessa kuuluisuuksia, jotka ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Luulen, että Paavolaista ympäröi laivueellinen naisia samasta syystä kuin nykyajan homopoikiakin: heillä ole muita kavereita.

Neljäs (4) syy Paavolaisen ajankohtaisuuteen on hänen eurooppalaisuutensa. Ja miten muutoin voisi modernistin kanssa ollakaan? Kun jokin omana aikanaan moderni on passé eli ”post”, siitä ei tule suinkaan postmodernia, toisin sanoen ”jälkimodernia”, vaan klassikko!

Jo Michel Foucault totesi postmodernismin käsitteen ristiriitaiseksi, sillä modernismi sinänsä on ilmiöistä ikuisin. Niinpä myös 1960–1980-lukujen ranskalaisfilosofi piti itseään modernistina, sillä hänen mielestään modernismi ei voinut olla mitään sellaista, joka pysähtyy paikoilleen ja jota seuraa jonkinlainen jälkikausi.

Toisaalta Foucault piti modernismia pikemminkin asenteena kuin aikakautena. Koska modernistiseen asenteeseen liittyy olennaisena osana aikalaiskriittisyys, modernismi on aina ajankohtaista ja jatkuvaa. Foucault käsitteli kysymystä erityisesti artikkelissaan ”What is Enlightenment?”, joka on julkaistu Paul Rabinowin toimittamassa teoksessa The Foucault Reader vuonna 1984 (s. 32–50).

Luulen, että jos Paavolainen olisi nähnyt Euroopan unionin nykyisen taloudellisen alennustilan, hänestä olisi tullut tulenkantajan sijasta vedenkantaja.

Viides (5) selitys Paavolaisesta kirjoittamiseen on luonnollisesti pyrkimys olla itse ”Paavolainen”. Isien ruumiin syöntihän on kaiken kirjallisuuskritiikin ja elämäkertojen primus motor – aivan niin kuin kirjoittaminen sinänsä ilmentää Jacques Derridan mukaan halua jatkaa elämäänsä kirjoituskoneen riveillä.

Samastumista Paavolaiseen helpottaa hänen depressiivinen kautensa, jonka tuloksena syntyi tuhatsivuinen ja kaksiosainen Synkkä yksinpuhelu (1946). Sitä voidaan selittää natsisympatioiden valkopesuksi, syntyperäisen karjalaisen kotiseuturakkaudesta juurensa juontavaksi jäähyväisten fiilistelyksi, sotatappiomielialasta johtuvaksi regressioksi tai niiden kaikkien yhteisvaikutukseksi.

Paavolaisen vellonta näiden tuntemusten välillä antaa hänen tuotannostaan melko ristiriitaisen kuvan. Sama ambivalenssin vaikutelma leimaa hänen persoonaansa, joka on tulkittavissa opportunistiseksi ja julkisuudenkipeydestä ohjautuneeksi.

Laskukonjunktuurinsa jälkeen Paavolainen onnistui hovikelpoisena olemisessa niin, että hän sai Hella Wuolijoen myötävaikutuksella nimityksen Yleisradioon Radioteatterin päälliköksi. Koska Paavolainen tunnettiin lähinnä sosiaalidemokraattina, ei tässäkään urakehityksen vaiheessa ollut mitään ihmeellistä. 

Professorien Rajalan & Riikosen teokset johdattavat ajattelemaan, onko meidän omassa ajassamme joitakin Tulenkantajiin tai muihin vastaaviin liikkeisiin verrattavia henkilöitä tai kulttuurihömpötyksiä, jotka ovat jääneet Helsingin Sanomilta ja Yleisradiolta – noilta kaikkien asioiden legitimaatiopisteiltä – huomiotta.

Entä onko kirjallinen julkisuus mitään muuta kuin kustantajien – siis kirjailijoiden kustannuksella eläjien – puhaltama suuri kupla, jonka avulla pedataan Nobel-palkintoja salonkikriitikoiden maskoteille? – Eikä tätä tehdä suinkaan siksi, että myötäkarvaan silitetyt olisivat muita parempia, vaan siksi, että he sattuvat sopimaan johonkin muodikkaaksi koettuun, esimerkiksi feministiseen, agendaan.

Kirjallisuus

Rajala, Panu, Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämä. Helsinki: WSOY, 2014.
Riikonen, H. K., Nukuin vasta aamuyöstä – Olavi Paavolainen 1903–1964. Helsinki: Gummerus, 2014.

Suomen marsalkka – Pelkkää performanssiako?

Itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa ei ole varmaankaan epäisänmaallista lukea marsalkka Mannerheimin elämäkertaa. En tosin tarkoita sitä omaelämäkerrallista teosta, joka tunnetaan Muistelmina 1–2, tai hänen Aasian-matkastaan 1906–1908 kertovaa kuvitettua päiväkirjaa, joka on aina lukemisen arvoinen. Sen sijaan tarkoitan Juhani Suomen kirjoittamaa historiateosta marsalkan elämän lopulta, hänen tänä syksynä ilmestynyttä teostaan Mannerheim – Viimeinen kortti? (Siltala 2013).

Professori Suomi tunnetaan parhaiten 8-osaisesta Kekkos-historiastaan, ja myös hänen massiivinen Mannerheim-teoksensa viittaa epäsuorasti Kekkoseen. Teoksen eräs argumentti nimittäin on, että kukaan maamme presidenteistä ei ole pitänyt hallussaan niin suurta valtaa kuin Mannerheim syksyllä 1944, ollessaan ylipäällikkö ja presidentti sekä toimiessaan aika ajoin omana pää- ja ulkoministerinään. Ei edes Kekkonen.

Mannerheimin muodollinen valta-asema oli huipussaan poikkeuslailla tapahtuneesta presidentiksi nimittämisestä, eli elokuun 1944 alusta, saman vuoden marraskuuhun ja J. K. Paasikiven hallituksen virkaanastumiseen asti. Juhani Suomen mukaan tämä lähes diktatorinen asema ei tosin merkinnyt, että tuolloin jo vakavasti sairas valtion päämies olisi voinut valtaansa käyttää. Sen sijaan valtakeskittymä oli eräänlainen tietoisesti luotu ja poliittisesti tarpeellinen myytti.


Marsalkka mannekiinina

Mannerheim oli messias jo siksi, että hänen hahmostaan on voitu sommitella sekä ”musta Marski” että ”homo-Mannerheim”. Hänen persoonansa venyy ja paukkuu kuin Jeesus vapautuksen teologien käsissä.

Myös Juhani Suomi on sikäli omaperäinen kirjoittaja, että hänelle ei ole näyttänyt kelpaavan mikään muu kuin Kekkonen, jonka tekemiset hän on selittänyt parhain päin. Jäädessään eläkkeelle muutama vuosi sitten Suomi haukkui Alexander Stubbin toimet ulkoministeriössä ”kohkaamiseksi”, ja nyt hän on muovaillut myös Mannerheimista harvinaisen pisteliään kuvan. Tieteellisen lähestymistapansa ja todesta otettavuutensa vuoksi Juhani Suomen tulkinta onkin paljon kärkevämpi kuin yksikään marsalkasta tehdyistä puoli-ironisista taiteellisista performansseista.

Suomi kuvaa Marskin hienohipiäiseksi vaatteilla koreilijaksi, jonka vaatimusten tyydyttämiseksi adjutanttien oli käytävä taisteluita neulan ja langan kanssa sekä kelloa, säitä että matkatavaroiden pakkausta vastaan. Mikäli Suomen esille tuomia kertomuksia on uskominen, yhtä pikkutarkkaa oman egonsa ehostajaa tuskin voisi löytää kaikkein pintakiiltomaisimmistakaan bling-bling-homobaareista. Sikäli marsalkan mannekiinimaisuus lähinnä vahvistaa taannoista nukketeatteritulkintaa ja epäilystä Yrjönkadun uimahallissa viihtymisen sekä Kadettikoulusta erottamisen syistä.

On muistettava, että marsalkkakin on vain ihminen. Juhani Suomen mukaan marsalkan huolitellulla pukeutumisella oli joka tapauksessa syy. Hänen mukaansa marskin arvovalta perustui suureksi osaksi maagisen myytin luomiseen, ja hän luonnehtiikin Mannerheimia ”suureksi näyttelijäksi” (mikä pitää varmasti paikkaansa myös Kekkosesta). Kirjoittajan mukaan Mannerheim pyrki luomaan itsestään kuvaa jälkipolvia ajatellen, ja vallan kulissiksi sitä kuvaa myös tarvittiin. Tietoinen myytin- ja imagonrakentaminen ei ole mitään ihmeellistä sikäli, että jo Nietzschen mukaan vallantahto on hengissäsäilymisviettiä voimakkaampi.


Omahyväinen, vallanhaluinen ja häilyvä

Suomi kertoo tähdänneensä poliittisen historian mukaiseen rekonstruktioon sotapäällikkö ja valtiomies Mannerheimista, mutta käytännössä kirjan kohteena on yksityishenkilö Mannerheim.

Suomi on nostanut esiin paljon kielteisiä piirteitä marskin persoonasta. Niihin liittyi omahyväisyyttä, vallanhalua, pitkävihaisuutta ja kostonhimoa. Suomi esimerkiksi kertoo, että sotatoimien keskellä päämajassa vallitsi suorastaan ilkeä ja häijy tunnelma ja että marsalkka saattoi olla yhtä aikaa häilyvä, pelottava ja pelokas. Suomen mukaan Mannerheimille oli ominaista horjuvuus päättäjänä ja taipumus antaa muiden johdatella itseään. Toisaalta jos näin ei olisi ollut, olisi varmaan syytetty ”epädemokraattisesta johtajuudesta”.

Suomen tekemien tutkimusten mukaan Mannerheim lykkäsi päätöksiä aselevosta ja myöhemmin välirauhasta tarpeettoman pitkälle. Raskaasta vastuusta puolestaan kertoo se, että marski pelkäsi hysteerisesti neuvostoliittolaisten hyökkäystä, rintamien repeämistä ja maan valtausta. Siksi esikuntaupseerit eivät uskaltaneet kertoa Mannerheimille todellista tilaa puna-armeijan suurkeskityksistä Kannakselle kesällä 1944.

Risto Rytille Mannerheim oli Suomen mukaan kateellinen vuoden 1937 valitsijamiesten jatkaessa tämän virkakautta vuonna 1943 ja Rytin pysyessä siten asemassa, jota hän itse ei ollut saavuttanut valtionhoitajuuden päätyttyä 1919. Suomen mukaan Mannerheim olisi halunnut syrjäyttää Rytin vaaleissa, mutta hanke jäi marskin epäröinnin vuoksi. Marsalkka ei uskaltanut laittaa itseään likoon, sillä vaalitappion kohdatessa arvovallan menetys olisi ollut liian drastinen. Nimitystä presidentiksi 1944 Suomi pitää marskin voittona ja revanssina aiemmin koetuista pettymyksistä.

Suomi kuvaa Mannerheimin vanhanaikaisena strategina sekä poliittisena jahkailijana, joka halusi ensisijaisesti turvata oman sankarimaineensa ja sen vuoksi varoi ottamasta riskejä. Toisaalta Suomi on marsalkkaa kohtaan armollinen siinä, että hän myöntää tilanteiden vaikeuden ja tunnustaa, että niin imagonrakentamiseen kuin varovaisuuteenkin liittyi viisautta.

Objektiivisen tieteellisen kuvan jatkosodan tilanteista saakin Pekka Visurin uudesta teoksesta Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat – Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa (Docendo 2013), jota voi suositella luettavaksi Juhani Suomen teoksen rinnalla. Tässä uutta lähdeaineistoa hyödyntävässä kirjassa osoitetaan hyvin selkeästi, millaisessa umpikujassa jatkosodan ajan ratkaisuja tehtiin, miksi rauhantunnustelut eivät onnistuneet ja miksi puna-armeijan hyökkäys pääsi niin pahasti yllättämään suomalaiset. Visurin teos myöntää siis yhtä aikaa sekä sodanjohdon ansiot että vaikeudet.


Etevää lähteiden käyttöä

Lukukokemuksena Juhani Suomen 836-sivunen opus on melko raskas, eikä teksti ole yksityiskohtaisuudessaan kaikkein mukaansatempaavinta. Mutta mielenkiintoa pitävät yllä – paitsi vahva tarina sinänsä – myös kirjoittajan esille nostamat ja paljastuksenomaiset seikat, joiden puolesta teosta lukee kuin Seiskaa.

Kerrontaa elävöittää Mannerheimin oman kielenkäytön lainailu, esimerkiksi hänen heikkenevään terveydentilaansa liittyvä itseironinen jermuilu. Ollessaan matkalla Helsingistä Tukholmaan leikattavaksi syksyllä 1946 Mannerheim ärähti kyyditsijöilleen, että tuntui kuin häntä saattamassa olisi ollut ”koko Suomen lääkäriliitto” (s. 694).

Suomen argumentaatiota heikentävät (ilmeisen harkitut) dokumentaation puutteet. Paikoin lähteitä on käytetty tendenssimäisesti, ja viitteitä on mukana vain näennäisesti: oikeuttamassa omaa mielipidettä marsalkasta. En tarkoita, ettei viiteapparaatin käyttö olisi riittävää tai ettei lievää aukollisuutta voisi sallia kirjoittajan ollessa luotettava taho. Mutta tarkoitan sitä, että jos tämä olisi väitöskirja tai muun akateemisen tarkastuksen kohde, jokaisen tiedon alkuperä olisi osoitettava lauseenkulmassa olevalla viitteellä. Nyt niin ei ole.

Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, mistä Suomi on loppujen lopuksi saanut tietonsa marskin eturauhasvaivoista ja munuaiskivistä – lääkärintodistuksista, potilaspöytäkirjoista, marskin omista kirjallisista lausunnoista vai muiden historioitsijoiden töistäkö?


Marsalkka maanpaossa

Ansiokasta Suomen teoksessa on se, että siinä lausutaan selvästi marskin motiivit ulkomaille lähtöön. Kyse oli paosta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä syytetyksi joutumista hän pelkäsi niin, että pakeni Portugaliin asti, ja omaisuuttaan hän alkoi siirtää länsinaapuriin miehityksen varalta. Esimerkiksi itämaiset mattonsa hän lähetti Suomen Ruotsin-suurlähetystöön.

Inhimillisestä hädänalaisuudesta kertoi marsalkan pelko joutua neuvostoliittolaisten kaappaamaksi ja kiduttamaksi, vaikka ja koska oli presidentti. Mutta myös sotasyyllisyysoikeudenkäynti piinasi häntä kovin. Monien syytöspenkkiin joutuneiden mielestä sodan aikainen ylipäällikkö oli vyöryttänyt syyt poliitikoille ja paennut ulkomaille turvaan, kunnes oli varma, ettei itse saa syytettä. Suomen mukaan Mannerheim aavisti, että entinen presidentti Ryti voisi arvostella häntä tapahtumien kulusta, ja näinhän oikeudenkäynnin aikana myös tapahtui. Miesten välit olivat alkaneet tosiasiassa särkyä jo vuonna 1943, ja Mannerheim pysyi Portugalissa aina siihen asti, kunnes syytteet muille oli luettu.

Suomen sodanaikaisen Saksan-suurlähettilään, entisen 1930-luvun pääministerin ja sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun oikeustieteen professorin, T. M. Kivimäen, mukaan Mannerheimin olisi pitänyt ”kuoleman uhallakin” jäädä Suomeen. Juhani Suomi ihmetteleekin teoksessaan sitä, miksi Ryti ja monet muut kääntyivät sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana niin voimakkaasti Mannerheimia vastaan, sillä hänen tietojensa mukaan sekä Ryti että hänen asianajajansa Hjalmar Procopé olivat vapaamuurareita, ja Mannerheim saattoi olla Ranskassa toimivan Grand Orient -loosin jäsen. Ilmeisesti vapaamuurariveljeys ei painanut tällä kertaa riittävästi!

Sveitsissä marsalkka eli käytännössä maanpaossa, mikä oli kai selvää kaikille muille kuin suomalaisille, joille tuntui vaikealta kuvitella rakastettu johtajansa pakolaisena ja olosuhteiden pakosta kansalaisille selkänsä kääntäneenä. Terveydelliset syyt – jotka ovat varmaankin maailman yleisimmin käytettyjä tekosyitä mutta usein myös salattuja faktoja – tekivät pakolaisuudesta uskottavaa ja pehmensivät tilannetta saaden sen näyttämään marsalkalle vähemmän tappiolliselta.


Suomen pelasti myytti

Olipa Mannerheim sellainen kauniisti askeltava keikari ja showmies, jollaisena Suomi hänet kuvaa, tai ei, häntä joka tapauksessa tarvittiin sodankin jälkeen yhdistämään oikeistoa ja vasemmistoa sisäpolitiikassa, pitämään sodan jatkamista kannattaneet kenraalit ruodussa, välittämään ankarat rauhanehdot kansalaisille ja herättämään riittävästi luottamusta Neuvostoliitossa. Suhteiden ”normalisoiminen” itänaapuriin alkoi tuolloin, jatkui Paasikiven–Kekkosen-linjan mukaisena kehittämisenä, lujittamisena ja edelleen kehittämisenä, eikä niitä suhteita ole vieläkään saatu täysin normaaleiksi – tuskin koskaan saadaankaan johtuen kansojen, maiden ja kulttuurien perustavanlaatuisista eroista.

Presidenttikaudellaan Mannerheimista tuli tahtomattaan uuden ulkopolitiikan takuumies, joka joutui hyväksymään monia kielteisiä ratkaisuja, kuten suojeluskuntien lakkauttamisen ja kommunistien tulon hallitukseen, ja jonka nauttiman luottamuksen katsottiin varmistavan, ettei venäläisten kanssa käytyjä neuvotteluja pidettäisi Moskovassa petoksena.

Juuri tämä suurmiehen myytti – eivät niinkään teot – pelasti Suomen mukaan Suomen. Marsalkan itsensä puolestaan pelastaa liialta kritiikiltä se, että hän oli presidentiksi tullessaan jo 77-vuotias ja terveydentilaltaan heikentyvä mies, joka yritti tehdä parhaansa. Vaikka Mannerheim ei olisikaan ollut myyttinsä mittainen, hänen maineensa varmasti kestää tämänkin tulkinnan. Niinpä jokaisen suomalaisen on edelleen syytä olla ylpeä ja arvostaa tämän poikkeusyksilön työn tuloksia: jatkaen ja pitäen niitä voimassa sekä torjuen kaikki maahamme kohdistuvat suorat, epäsuorat ja taloudelliset hyökkäykset, jotka voisivat kiistää tai kyseenalaistaa kansamme itsemääräämisoikeuden, väestörakenteen ja valtiollis-poliittisen suvereniteetin.


Kirjallisuus

Suomi, Juhani, Mannerheim – Viimeinen kortti? Helsinki: Siltala, 2013.
Visuri, Pekka, Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat – Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa. Helsinki: Docendo, 2013.

Kolmannen valtakunnan vaikeat vieraat

A Notice for foreign vistors: Despite of picture material of this blog text, it is does not contain attitudes or statements in favor of facism, but it is a review of Markku Jokisipilä’s and Janne Könönen’s book, which deals with Finland’s relations to Nazi Germany during the Second World War.

Turkulainen Markku Jokisipilä (s. 1972) kuuluu maamme lupaavimpiin nuoren polven historiantutkijoihin. Väiteltyään tohtoriksi vuonna 2004 Suomen ja Saksan liittosopimusvaatimuksista ja Rytin–Ribbentropin sopimuksesta hän on liikkunut fraktaalihistorioiden maailmassa, jossa pohditaan vaihtoehtoisten historiankulkujen mahdollisuutta. Tänä syksynä hän julkaisi yhdessä jyväskyläläisen historioitsijan ja toimittajan (s. 1977), Janne Könösen, kanssa teoksen Kolmannen valtakunnan vieraat – Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944 (Otava 2013).

Kirjoittajat sanovat motiivikseen, että Suomessa on jo tarpeeksi historiantutkimuksen perinteisiin metodeihin ja esitystekniikkaan nojaavia, riittävään lähdemateriaaliin perustuvia sekä tarkkaa kronologiaa noudattavia esityksiä, jotta näkökulmaa voidaan laajentaa. Tämä ei tosin ole merkinnyt vaihtoehtohistorian kirjoittamista, eikä tuoretta otetta pitäisi ymmärtää myöskään perinteisen tapahtumahistoriallisen tutkimuksen kritiikkinä.

Mutta kirjoittajien mukaan Suomesta puuttuu kunnollinen synteesi sota-ajan tutkijasukupolven arkistojen kätköistä löytämästä materiaalista. Kirjoittajien kunnianhimoinen mutta perusteltu tavoite on sen selvittäminen, ”mistä Suomen ja Hitlerin Saksan suhteessa loppujen lopuksi oli kyse”.

Teoksen nimi viittaa Olavi Paavolaisen tunnettuun raporttiin, matkakertomukseen Nürnbergin puoluepäiviltä 1936, jonne Paavolainen oli saanut kutsun muiden muassa professori V. A. Koskenniemen, kirjailija-mesenaatti Maila Talvion ja monien muiden suomalaisten kulttuurivaikuttajien kera. Jokisipilän ja Könösen tutkimuksessa ei keskitytäkään vain sota- ja poliittiseen historiaan, vaan Suomen ja Saksan suhteita tarkastellaan koko kulttuurihistoriamme valossa.


Historiantulkinnan uudelleenarviointia

Mistään fraktaalihistoriasta tässä teoksessa ei ole kyse siltikään, vaikka kirjoittajat tunnustavat valjastaneensa historioitsijoiden helmasynnit, presentismin, anakronismin ja teleologian työkaluikseen. Presentismillähän tarkoitetaan menneisyyden tulkitsemista nykyisyyden kautta, anakronismilla historian kuvaamista tapahtuma-ajankohdalle tuntemattomin tai vierain käsittein ja teleologialla niin sanottua lopputulosharhaa, jonka mukaisesti ratkaisuja arvioidaan lopputulosten perusteella eikä historianprosessin perusteella.

Suomalaisessa sotahistoriassa varsinkin teleologinen selittäminen on ollut suosittu tapa asennoitua talvisodan ja jatkosodan tapahtumiin ja niitä edeltäneeseen poliittiseen historiaan. Suomalaisten tekoja ja sitoumuksia on pidetty oikeutettuina ottaen huomioon sodan lopputulos, onnistunut torjuntavoitto.

Jokisipilän ja Könösen teos ei halua särkeä tätä pyhäinkuvaa, mutta se haluaa kyseenalaistaa historiankirjoituksen ja -tulkinnan omassa piirissä esiintyneet pyrkimykset selittää pois vaikeiksi ja häpeällisiksi koettuja asioita. Kyse on siis historiantutkimuksen metodologisesta kritiikistä ja menetelmällisestä uudelleenluennasta.

Suomen ja Saksan välillä on aina vallinnut henkinen yhteys.
Kuva: J. Hankamäki Suomen Ilmailumuseosta.

Menetelmällisen uudelleenarvioinnin tarpeen kirjoittajat sanovat syntyneen halustaan kääntää ylösalaisin ajatuksen, että ”nykyisyyden juuret ovat menneisyydessä”. Jokisipilä ja Könönen haluavat nähdä, millä tavoin menneisyys on riippuvainen nykyisyydestä, kuinka nykyisyys on vaikuttanut menneisyyden tulkintaan ja että myös nykypäivänä saattaa vallita entisen kaltaisia ilmiöitä, vaikka niitä ei olekaan helppo tunnistaa.

He esimerkiksi kirjoittavat, että vuonna 2083 monet EU-Suomessa hyväksyttyinä pidetyt suuntaukset, kuten taloudellinen liberalismi, markkinavoimien sääntelemättömyys, pörssikurssien logiikka ja individualismi voivat näyttää yhtä oudoilta kuin meidän aikamme ihmisten mielestä tuntuvat monet 70 vuoden takaiset ilmiöt, joihin kuuluivat muiden muassa rotuoppi ja militarismi.

Suosittuja tapoja nähdä vuosien 1933–1944 tapahtumat ovat tietyt lähes paradigmaattisen aseman saaneet selitysperusteet, kuten ”liittosuhde”, ”historiallinen ja kohtalonkumppanuus”, ”ajopuuteoria”, ”erillissota”, ”aseveljeys” ja ”kansansotijuus”. Niihin kaikkiin liittyy Jokisipilän ja Könösen mukaan eräänlainen patrioottinen apologismi.

Pyrkiessään vastaamaan kysymykseen, mitä oli suomalainen saksalaismielisyys, Jokisipilä ja Könönen kirjoittavat, että ”[t]utkija ei tarvitse suurennuslasia löytääkseen sellaisia arvostettujenkin suomalaisten kommentteja Hitleristä ja kansallissosialismista, jotka nykykriteerein arvioituina näyttävät myönteisyydessään ja kritiikittömyydessään varsin raskauttavilta, jopa pöyristyttäviltä.” (Jokisipilä ja Könönen, s. 22).

Aiheen vakavuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) Jokisipilän ja Könösen esille tuoma aineisto saattaa vaikuttaa myös hersyvältä ja laittaa hampaat kiiltämään lukijoiden suupielissä. Kirjoittajien humanistisesta elämännäkemyksestä kertookin juuri heidän kykynsä asennoitua aiheeseensa ihmisjärjen suhteellisuuden myöntäen, mistä puolestaan on syntynyt elävästi kirjoitettua historiaa.


Rotuopin epäonnistuminen Suomessa pikemminkin vaaransi kuin lujitti Saksan-suhteita

Erityisen ansiokasta on kirjan alkupuoli, jossa ruoditaan kulttuurielämän ja sotilassuhteiden keskinäisiä vaikutuksia aikana, jolloin Suomi oli Saksaan verrattuna lähes samaa mitä nykyäänkin: 3,5 miljoonan kansalaisen takaperoinen maa, jossa puhuttiin erikoista kieltä, kun taas Saksa oli 66 miljoonan asukkaan valtio, joka toimi Euroopan teollisen ja talouden kehityksen dynamona mutta joka oli myös avoimesti diktatorinen.

Jokisipilä ja Könönen ovat nostaneet esille Olavi Paavolaisen teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) esittämän ajatuksen, jonka mukaan ”mikään aate ei kansallissosialismissa ole esittänyt yhtä merkittävää osaa kuin kuuluisa Nordischer Gedanke, pohjoinen ajatus. Mikään ei myöskään ole ollut muulle maailmalle vaikeampaa sulatettavaa kuin tämä fantastinen rotubiologialle rakentuva historiannäkemys, jonka mukaan kaikki maailman kulttuurit ovat tavalla tai toisella pohjoisen rodun, Nordischer Rassen, luomia.”

Jokisipilä ja Könönen etsivät Suomen ja Saksan historiallisen yhteenkuuluvuuden perustaa myös tältä rotuopilliselta pohjalta ja pitävät sitä eräänä selitysperusteena yhteyksien rakentamiselle ja näkemiselle Hitlerin valtakauden aikana. Totta onkin, että rotuopillista sidosta koetettiin luoda suomalaisten ja arjalaisten välille, hankkeessa tosin heikosti menestyen.

Kirjoittajat nostavat esille argumentteja, joilla saattoi olla painoarvoa Blut und Boden -ideologian hallitsemassa kansallissosialismissa ja sen liepeillä olevissa opeissa, poliittisissa toimijoissa ja puheissa. Mutta varsin pian verisiteiden varaan perustettu sillanrakentaminen osoittautui epätoivoiseksi.

Suomalaisten pahaksi (tai nykynäkökulmasta katsoen ehkä hyväksi) onneksi muiden muassa ranskalaiskreivi Arthur de Gobineaun (1816–1882) kaltaiset rotututkimuksen auktoriteetit olivat kuvanneet suomalaisia ”neekereiksi, tummanruskeiksi, vinosilmäisiksi ja epämuodostuneiksi”, mikä oli omiaan vetämään rivit halki suomalaisten ja kunnon arjalaisten kesken (Jokisipilä ja Könönen, s. 174).

Myös monet suomenruotsalaiset pitivät suomalaisia mongooleina ja itseään Suomen ainoina germaaneina. Jokisipilän ja Könösen mukaan professori Yrjö Kajava pohti lääketieteellisessä Duodecim-aikakauslehdessä mongooliväitteiden totuusarvoa ja päätyi käsitykseen, että rotupuhtaita suomalaisia ovat hämäläiset, kun taas karjalaiset ovat ”Arabian beduiinien jälkeläisiä”!

Lopulta asia vaivasi Suomalaista Tiedeakatemiaa niin, että se käynnisti vuonna 1924 laajan tutkimushankkeen totuuden selvittämiseksi. Kajavan johtamassa kymmenisen vuotta kestäneessä kartoituksessa mitattiin 8000 suomalaisen kallot rotuominaisuuksien selvittämiseksi. Hanke antaa näyttöä ainakin siitä, että kiistanalaisella väitteellä voi hankkia mainetta ja tutkimukselle rahaa.

Tiede oli laajalla sektorilla (ehkä kuitenkin nykyistä paljon suppeammalla tavalla) mukana rakentamassa tuolloisia poliittisia tendessejä. Jokisipilän ja Könosen mukaan (s. 316) esimerkiksi maantieteen professori Väinö Auer sai tehtäväkseeen tieteellisesti perustella Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuulumisen Suomelle, joten tiedettä osattiin jo tuolloin käyttää tarkoitushakuisten poliittisten päämäärien oikeuttamiseen. Erona nykypäivään on se, että ministerit ostivat tuolloin vähemmän tilaustutkimuksia, eikä komitealaitos ollut vielä kehittynyt, ja konsultteja sekä rahaa käytettiin nykyistä vähemmän.


Suomessa ei ollut juutalaiskysymystä

Jokisipilä ja Könönen eivät rakenna näkemystään Suomen ja Saksan yhteenkuulumisesta pelkkien rotuopillisten spekulaatioiden olemassaololle. Suomen ja Saksan välillä vallitsi vankka henkinen yhteenkuuluvuus, johon liittyivät yhdistävinä hahmoina Luther, Agricola, Hegel ja Snellman. Euroopan kirjailijaliittoon kuuluneista tai muista saksalaismielisistä näkyvimpiä olivat Koskenniemen ja Talvion ohella Yrjö Kilpinen, Edwin Linkomies, Niilo Pesonen ja Rolf Nevanlinna.

Viimeksi mainittuun liittyen Jokisipilä ja Könönen raportoivat (s. 270) myös ranskanjuutalaisen matemaatikon, André Weilin, tapauksen, johon olen itsekin viitannut anekdootinomaisesti Simone Weilin filosofiaa käsittelevässä väitöskirjassani vuodelta 1997. André Weil oli Simone Weilin veli, joka oli päätynyt Valpon pidättämäksi sota-ajan Suomessa ollessaan tieteellisellä kauttakulkumatkalla Neuvostoliittoon. Jokisipilän ja Könösen mukaan Rolf Nevanlinna puolusti tuolloin kollegaansa ja vaikutti siihen, että rankempien toimien sijasta hänet määrättiin vain pikaisesti karkotettavaksi. Pidätykseen saattoi vaikuttaa Weilin juutalaisuus, mutta todennäköisempää oli, että pidätys tapahtui poliittisista syistä matkan kohdistuessa Neuvostoliittoon.

Jokisipilän ja Könösen mukaan juutalaisuus ei estänyt suomalaisia tieteenharjoittajia pitämästä suhteita yllä juutalaisiin tieteenharjoittajiin. Toisaalta juutalaisuus esti muualla Euroopassa heitä pitämästä yllä suhteita Suomeen.

Suomi on tältäkin osin ollut tasa-arvon ja demokratian paratiisi, ja luovutettujen juutalaisten pientä määrää (8–12 ulkomaalaista) voidaankin pitää moraalisen ryhdin osoituksena maasta, joka oli sotilasliitossa Saksan kanssa. Esimerkiksi tunnetuista tieteenharjoittajista juutalaisen Niels Bohrin asema miehitetyssä Tanskassa oli paljon tukalampi, samoin monien juutalaisten asema Norjassa. Lähinnä vain puolueettomuuttaan varjelevassa Ruotsissa juutalaisten asema oli parempi kuin Suomessa, mutta sielläkin heitä siedettiin etupäässä siksi, että Saksan hyvät suhteet Ruotsiin olivat Saksalle välttämättömät rautamalmin saamiseksi Pohjois-Ruotsista. Suomessa saksalaisille korkeille vieraille kehdattiin vastata ministeritason toteamuksella ”Suomessa ei ole juutalaiskysymystä”, ja juutalaisia Suomen kansalaisia Suomi kieltäytyi luovuttamasta ehdottomasti.

Juutalaisvainoihin ja rotuoppeihin liittyen voidaan huomauttaa, etteivät rotuopitkaan (siis ajatukset ihmisrotujen olemassaolosta ja rotujen eroista) ole vielä sinänsä eettisesti ongelmallisia. Olisihan kauheaa, jos objektiivisia ominaisuuksia, kuten ihonväriä, ei tunnustettaisi vallitseviksi tosiasioiksi, tai jos ihmiset eivät saisi olla omaa rotuaan. Tämä johtaisi helposti todellisuuden kieltämiseen. Oikeuden olla tiettyä rotua voi nähdä myös moraalisena arvona. Rotuopin moraalinen ongelmallisuus alkaakin vasta siitä, jos sen perusteella väitetään, että tietyt rodut ovat ihmisarvoltaan erilaisia. Juuri tämän kynnyksen ylityksestä alkaa rotuajattelun moraalinen ongelmallisuus, vaikka muutamissa relatiivisissa suhteissa, kuten urheilussa, ihmisrotujen ominaisuuksien erot voidaan hyvin myöntää. Sen sijaan ihmisarvo on itseisarvo ja päämäärä sinänsä, eikä sitä pitäisi missään tapauksessa kyseenalaistaa eikä kiistää.


Mersumiehet Bossin puvussa

Nuori mies voi nykyisin koettaa onneaan ravintolaillan kääntyessä pikkutunneille ja valomerkin muistuttaessa viimeisen jaon alkamisesta ottamalla käyttöön Hitlerin kategoriseksi ohjeeksi kohottaman Führerprinzipin: ”Mitä Führer tekisi tässä tilanteessa minun asemassani?”

Sitä pohtivat monet ihmiset myös toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa. Jokisipilän ja Könösen mukaan talvisodan aikana Suomen kulttuurieliitti oli todellisissa vaikeuksissa, sillä se oli ennen sotaa suuntautunut voimakkaasti Saksaan, ja sodan sytyttyä Suomen ja Saksan välillä ei ollut yhteyttä.

Yhteyksien olemattomuus perustui etupiirijakoon, mutta Jokisipilän ja Könösen mukaan kiintoisaa on myös se, milloin Hitler tosiasiassa alkoi nähdä Suomen liittolaisena. Tapahtuiko se jo Mein Kampfissa (1925) vai vasta suuressa ja lopullisessa yhteenotossa Neuvostoliiton kanssa? Vallitsevan näkemyksen mukaan vielä talvisodassa Suomen tuhoutuminen tai selviytyminen oli Hitlerille täysin yhdentekevää. Mutta Hitlerin välinpitämättömyyttä voidaan pitää myös näennäisenä. Sitä voidaan tulkita merkiksi käsityksestä, ettei Saksa saa olla ensimmäinen maa, joka astuu vieraine armeijoineen Suomen maaperälle. Näin suomalaisten ja saksalaisten välille ei syntyisi ristiriidan aiheuttavaa kiistaa, joka johtaisi maat eri leireihin.

Suomalaisten ja saksalaisten johtajien ja kenraalien sydämellistä ystävyyttä kuvataan runsain mitoin teoksen sotahistorialle omistetulla loppupuolella. Muutamat tunnetuimmat tapaukset, kuten Hitlerin ja Himmlerin Suomen-vierailut tosin saavat hieman liikaa sivutilaa, mutta niitä on hauska lukea.

Ikoninen Messerschmitt 109 -hävittäjä MT-452,
jolla puolustettin Suomea jatkosodassa.
Kuva: J. Hankamäki Suomen Ilmailumuseosta kesältä 2013.

Jokisipilä ja Könönen kertovat muiden muassa kenraali Paavo Talvelan kirjoittaneen Condor-lentomatkastaan, jolle hän pääsi osallistumaan Hitlerin vierailun yhteydessä, seuraavasti: ”Tunnelma oli juhlallinen, kun tiesi lentävänsä avaruudessa maailmanhistorian ehkä ihmeellisimmän henkilön kanssa ja joka tapauksessa nykyajan kuuluisimman ihmisen ja suurimman neron seurassa.” (Jokisipilä ja Könönen, s. 380)

Yhtä huvittava on kirjoittajien (s. 382) maalailema kuva marsalkka Mannerheimin syntymäpäivillä vierailleesta Hitleristä, joka tuumaili ”maailman tarvitsevan esikuvia” astuessaan Marskille aiemmin lahjoittamaansa Mersuun. Historiallisesti katsoen mainosslogan taitaa kuitenkin olla myöhempää perua. Mikäli Daimler-Benz tietäisi sen olevan Hitlerin ajatusmaailmasta, se olisi varmaankin sensuroitu poliittisesti epäkorrektina.

En kuitenkaan ole niitä lukijoita, jotka vaativat retoristen tyylikeinojen alistamista pilkuntarkalle historiallisten tosiasioiden kirjaamiselle. Vastaavaa lennokkuutta esiintyy myös Jokisipilän ja Könösen kuvauksissa kanankasvattajana uransa aloittaneesta Heinrich Himmleristä Hugo Bossin tehtaan valmistamassa SS-univormussa. – Niinpä niin. Monet saksalaiset teollisuuden suuryritykset ovat edelleen voimissaan, mukaan lukien myös Siemens, joka toimitti sähkölaitteita keskitysleireille, samoin BASF, Bayer, Hoechst ja AGFA, jotka perustivat IG Farbenin, konglomeraatin, joka toimitti juutalaisen Fritz Haberin (1868–1934) kehittämää Zyklon B -tuholaismyrkkyä tuhoamisleireille.

Mikäli asioissa jotakin uutta pohdittavaa on, niin ehkä se, ketkä meidän aikanamme tekevät näin: käyttävät Hugo Bossin pukua ja astuvat uudenkiiltävään Mersuun...


Paras mahdollinen maailma on toteutuva

Suomen ja Saksan välillä oli vuosisatojen mittainen historiallinen yhteys ennen Hitlerin valtakautta, ja yhteydenpito on jatkunut myös EU-Suomessa aktiivisena, minkä merkiksi Suomi on ainoana pohjoismaista mukana Saksan kokoon kursimassa rahaunionissa. Historiallista kohtalonkumppanuutta siis riittää.

Jokisipilän ja Könösen tutkimus, joka ajoittuu vuosiin 1933–1945, on ansiokas ja terävä analyysi Hitlerin vuosien sitoumuksista ja henkisestä rimpuilusta. Ajallisen etäisyyden vuoksi siitä ovat poissa paatos, puolustuksellisuus ja oikeuttamisen sävy, ja asioista kirjoitetaan vapautuneesti, mikä tekee siitä nautinnollista luettavaa. Toisaalta vapautuneisuudessa on vaaransa, ja työssä on lieviä dokumentointiin liittyviä puutteita.

Loppujen lopuksi teos ei tuo kovin paljoa uutta niihin kysymyksiin, olisivatko asiat voineet sujua toisin, mitä muita mahdollisuuksia oli, tai olisiko tulos ollut jossakin toisessa tapauksessa parempi.

Sota-ajan vaikeina vuosina kaikki apu oli tarpeen,
ja Suomen Armeija olikin ensimmäisiä monikulttuurisen ajatusmallin
käyttöönottajia valjastaessaan tunnustensa alle niin Saksasta hankitut
kuin ranskalaisvalmisteiset ja jenkkikoneetkin,
unohtamatta sotasaaliiksi saatuja venäläisiä propellikoneita.
Kuva: J. Hankamäki Suomen Ilmailumuseosta.

En ole historioitsija, mutta lähdeaineistojen perusteella olen tullut siihen tulokseen, että Saksan aseapu, materiaalinen elintarvikevahvistus ja poliittinen tuki olivat ratkaisevan tärkeitä muun muassa sille, että kesän 1944 suurhyökkäys saatiin pysäytetyksi. Tähän lopputulokseen tullaan sortumatta teleologiseen outcome bias -harhaan, jonka mukaan menneisyyttä tulkitaan lopputuloksen kautta. Suomen sotahistorian tuoreimmat tapaukset näyttävät aivan samalta, tulkitaanpa niitä sitten lopputuloksesta tai lähtökohdasta käsin.

On kieltämättä paradoksaalista, että suomalaiset onnistuivat pelastamaan itsenäisyytensä ja demokratiansa liittoutumalla totalitaarisen ja diktatorisen Saksan kanssa sekä sotimalla myös ”vapaan maailman” edustajien, kuten Britannian ja Yhdysvaltain, vastapuolella. Sekä historian prosessi että lopputulos huomioon ottaen suomalaisten sota-aikana tekemät ratkaisut olivat kuitenkin moraalisesti oikeita. Tavallaan ne olivat ainoita mahdollisia, eli osumia parhaissa mahdollisissa maailmoissa, toisin sanoen kompromisseja ja samanaikaisesti myös välttämättömiä asiaintiloja, joille ei ollut parempia vaihtoehtoja.

Todistuksia spinozalaisesta determinismistä ne ovat olleet sikäli, että toteutuneet vaihtoehdot ovat osoittautuneet välttämättömiksi, vaikka tapahtumakulkujen välillä onkin voinut olla kuhunkin ajankohtaan liittyvä valinnan vapaus. Leibnizilaista parasta mahdollista maailmaa sekä prosessi että lopputulos edustavat sikäli, että toteutuva asiaintila on aina paras mahdollinen jo oman toteutumisensa vuoksi, sillä se toteutuu juuri toteutumiskelpoisuutensa ja eniten ristiriitaisia asiaintiloja huomioon ottavan sekä yhdistelevän luonteensa vuoksi, eikä ”toiseksi parasta mahdollista maailmaa” voi siksi olla olemassa.

Historiankirjoitusta ja ajan olemusta koskevan metafyysisen pohdinnan päätteeksi voidaan kysyä, mitä merkitystä Jokisipilän ja Könösen teoksella voi olla nykypäivän poliittista elämää ajatellen. Omasta mielestäni teos valaisee sitä, kuinka tärkeää on erottaa kansallista etua puolustava kansallismielisyys, toisin sanoen demokratian ja  kansallisen itsemääräämisoikeuden poliittinen puolustaminen, sellaisista väkivaltaisista liikkeistä, jotka perustuvat ajatuksiin rotusorrosta.

Tästä muistuttakoon myös teoksen nelossivulla oleva sertifioidun johtamisjärjestelmän tunnus, avainlippu ja teoksen tuotannolle myönnetty ympäristömerkki!


Arvioitu teos:

Markku Jokisipilä ja Janne Könönen, Kolmannen valtakunnan vieraat – Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. Helsinki: Otava, 2013.

Hyvä voittaa pahan

”Pahuuden voittoon tarvitaan vain se, että hyvät eivät tee mitään.” Tämän lauseen opetus kirkastui seitsemänkymmentä vuotta sitten päättyneen talvisodan aikana. Jos suomalaiset olisivat antaneet alusta asti viholliselle periksi, kohtalomme olisi ollut sama tai huonompi kuin Baltian maiden. Hyökkääjä olisi vallannut maamme viideksikymmeneksi vuodeksi, tuhonnut maamme infrastruktuurin ja lähettänyt suuren osan väestöstämme suurin surmin Siperian kuolemankyliin.

Suomessa hyvät eivät jääneet toimettomiksi. Hyvät tarttuivat aseisiin ja torjuivat vihollisen pahat ja epäoikeutetut aikeet. Me saimme apua myös niiltä hyviltä kansakunnilta, jotka tuomitsivat neuvostoliittolaisten toimet, erottivat Neuvostoliiton Kansainliiton jäsenyydestä ja toimittivat Suomeen myöhemmin aseapua.

On tärkeää, että hyvät puolustavat myös nykyisin sitä, minkä tietävät oikeaksi. Suomen ulkopolitiikan eräs saavutus on, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Tämä on tulos, josta on tärkeää pitää kiinni, jotta talvi- ja jatkosodassa saavutettu torjuntavoitto ei menisi hukkaan. Se on poliittisen vastuun kantamista ja harkitun valtio-opillisen ja filosofisen linjan vetämistä. Vaikka tämä toiminta onkin usein uhrauksia vaativaa, menetyksiin johtavaa ja raskasta, se palkitaan kuitenkin aina, ja valheellisuus päätyy kasvamaan koiranputkea kaatopaikalle.

Talvisodan 70-vuotismuistelon lopuksi päättyi myös Ilta-Sanomien markkinointikampanja, jossa lehden kylkiäisenä kaupiteltiin ”suomalaisia sotien sankaritarinoita” DVD-elokuvien muodossa. Elokuvavalinnat heijastelivat toimituksen sekä Sanoman markkinointiportaan ajatusmaailmaa.

Feministiselle ja vihervasemmistolaiselle linjalle uskollisesti lehden kylkiäisenä ei oikeastaan tarjottu sotaelokuvia ollenkaan vaan rakkausdraamoja. Lehden valikoima oli seuraava: 1. Rukajärven tie (rakkauselokuva), 2. Käsky (kansalaissotaan sijoittuva kolmiodraama), 3. Äideistä parhain (lapsiaiheinen ihmissuhde-elokuva), 4. Edwin Laineen Tuntematon Sotilas (ainoa sotaelokuva!) ja 5. Lupaus (elokuva lotista).

Nämä nais- ja lapsiaiheiset elokuvat ovat tietenkin koskettavia. Ne toivat näkyville paljon sellaista, mikä helposti jäi sodan jalkoihin ja huomiotta poliittisen historian kirjoittajilta. Mutta Ilta-Sanomien ja Sanoma-yhtiöiden linjaa heijastelevina kyseiset valinnat olivat jälleen kerran tarkoituksellisen asenteita muokkaavia. Ihmisiä yritettiin opettaa ajattelemaan, ettei sotaa pitäisi nähdä sotilaiden (eli käytännössä miesten) näkökulmasta ja että sotaa johdettiinkin keittiön puolelta. (Tämä on tietenkin osa totuudesta aina, sillä suuri osa sodista käydään naisten ja lasten vuoksi.)

Ilta-Sanomat avasi myös palautesivun, jolla se toivoi lukijoiden kommentteja kyseisistä elokuvista. Veto oli ymmärrettävää, sillä valintoihin liittyi tarkoitushakuisuutta. Ei tähän oikein voi sanoa muuta kuin sen, minkä olen todennut jo aiemminkin. Sanoma-lehtien ei kannattaisi paikkailla levikinlaskuaan tarjoamalla lehtiä Suffeleiden kera, kun syynä lukijakatoon ovat toimituksen valinnat: perussuomalaisiin kohdistetut ajojahdit, kansallismielisyyden halveksunta, isänmaallisuuden kieltäminen ja kritiikitön monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja kansainvälisyyden lietsonta.

Oma listani parhaista suomalaisista sotaelokuvista ja sankaritarinoista on seuraava:

1. Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (realistinen sodankuvaus ja musiikittomana kansainvälinen harvinaisuus).

2. Olli Saarelan Rukajärven tie (kauneus sodan keskellä).

3. Pekka Parikan Talvisota (koskettavia koettelemuksia).

4. Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944 (kuvauksia Pohjoismaiden suurimmasta taistelusta).

5. Edwin Laineen Tuntematon sotilas (klassikko).

Taide on altis ideologioille ja arvotuksille, tiedän. Eräiden teoreetikoiden mukaan kaiken taiteellisen esittämisen takana on jokin arvo. Kaikki edellä mainitut elokuvat ovat taiteellisesti ansiokkaita, enkä kritisoikaan niitä, vaan iltapäivälehden tarkoitushakuisia valintoja. Pientä, mutta paljastavaa.

Voissa paistettua

Historiankirjoitus on konflikti, johon liittyvistä tosiasioista on päästy sopimukseen. Siten se on aina voittajien historiaa. Historiantulkinta puolestaan on ”menneisyyden ennustamista” ja ”tulevaisuuden muistelua”.

On kulunut toista viikkoa siitä, kun kirjoitin saksalaisten ja suomalaisten turhasta leimaamisesta nationalismin painolastilla ja arvostelin Neuvostoliiton historiaa, joka on vielä natsi-Saksankin menneisyyttä synkempi. Suomen sanomalehdet puolestaan löysivät viime viikolla Venäjän puolustusministeriön internetsivuille ilmestyneen kirjoituksen nimeltä ”65 vuotta Suomen irrottautumisesta toisesta maailmansodasta”, jossa väitetään, että Suomi on unohtanut Neuvostoliittoa vastaan käytyjen sotien ja varsinkin jatkosodan opetukset.

Kyseinen kirjoitus ei ole varmasti vastaus sen enempää edellä mainittuihin kolumneihini kuin niihinkään, joissa arvostelin venäläis-saksalaista maakaasuputkihanketta ja esitin, että Venäjän pitäisi luopua sotilastarkkailuoikeudestaan Ahvenanmaalla. Venäläisteksti on kirjoitettu jo viime syyskuussa. Mutta se osoittaa, että Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi, ja että se on siinä yhä: toisella nimellä.

Anonyymisti julkaistussa artikkelissa väitetään, että Suomi ei ole tehnyt riittävästi tiliä osallistumisestaan ”Saksan satelliittina” toiseen maailmansotaan. Samoin siinä viitataan Tarja Halosen vuonna 2005 avaamaan keskusteluun, jossa jatkosota haluttiin nähdä edelleenkin erillissotana. Sen sijaan venäläistulkinnassa Suomea pidetään Saksan liittolaisena, ja lopussa muistutetaan, että

”[...] nykyään monet suomalaiset poliitikot (eivätkä vain suomalaiset, eivätkä vain poliitikot) katsovat paremmaksi unohtaa menneen sodan opetukset. He ajattelevat, että nyky-Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Tämä on varsin vaarallinen harhaluulo. Venäjä on aina Venäjä, millä nimellä sitä sitten kutsutaankin.”

Väite Venäjästä neuvostototalitarismin jatkajana tuli siis todistetuksi. Totuus on, että venäläiset itse hankkiutuivat natsi-Saksan liittolaisiksi Molotov–Ribbentrop-sopimuksella ennen toisen maailmansodan alkua. Hyökkäämättömyyssopimuksessa Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin venäläisten valtapyyteiden vuoksi. Jos ”Suomen myyjänä” pidetään Saksaa, ei saksalaisia olisi syytä pitää ainakaan tältä kannalta suomalaisten liittolaisina.

Toisaalta Suomella oli moraalinen oikeus ottaa vastaan tukea Saksalta jatkosodassa. Aseveljeys Saksan kanssa oli pienempi paha neuvostomiehitykseen verrattuna. Katkerista kokemuksistaan talvi- ja jatkosodassa venäläiset hyökkääjät saavat kiittää itseään.

Koska Venäjän puolustusministeriön sivuilla julkaistussa jutussa ei ole tekijän nimeä, voidaan päätellä, että se edustaa virallista kantaa. Venäjän nykyisten vallanpitäjien tarkoituksena on opettaa, että Suomen kaltaisella valtiolla ei saisi olla omaa historiankirjoitusta eikä -tulkintaa.

Lisäksi tarkoituksena on ripittää Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän vääryyksiä arvostelleita suomalaisia. Kirjoittelu on osa samaa painostusta, jolla esimerkiksi Nashi-nuoret halusivat leimata muutamat asioista avautuneet suomalaiset fasisteiksi.

Venäläisartikkelissa maalaillaan kuvia Suur-Suomen rajoista Uralilla ja väitetään suomalaisten kohdelleen neuvostoliittolaisia sotavankeja epäinhimillisesti sekä valloittamiensa alueiden venäläisväestöjä rasistisesti. Tämä merkitsee, että historian tosiasiat ja tutkimustieto alistetaan edelleen sota-aikaiselle propagandalle.

Poliittisesti tai historiantutkimuksen kannalta venäläiskannanotossa ei ole mitään uutta. Ajopuuteoriasta ja erillissotateesistä on Suomessakin siirrytty lähemmäksi entisissä liittoutuneissa maissa suosittua tulkintaa, jonka mukaan Suomi oli Saksan liittolainen. Käsitystä vastaan puhuu se, ettei Suomella ollut liittolaissopimusta Saksan kanssa, mutta puolesta se, että suomalaiset viranomaiset tiesivät Saksan operaatio Barbarossasta jo ennen jatkosodan alkua ja että Suomi teki sotilaallisia valmisteluja ennen jatkosodan alkamista yhdessä Saksan kanssa. Vaikka Suomi ei ollut Saksan liittomainen de jure, se saattoi olla sitä de facto.

Kaiken yläpuolella on kuitenkin kysymys, miksi Suomen ei olisi muka pitänyt valmistautua jatkosotaan kaikin käytettävissä olevin keinoin ja myös yhteistyössä Saksan kanssa, kun Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen talvisodan alkajaispäivänä ja häikäilemättä ryöstänyt sen alueita haltuunsa. Mitä niin hyvää on Neuvostoliitossa, että Suomen ei olisi pitänyt käyttää kaikkia keinoja kommunistimiehityksen torjumiseksi? Yhteistyö Saksan kanssa oli juuri se pienempi paha, ja tässä toiminnan motiivit huomioon ottavassa suhteessa ajopuuteoria on edelleen perusteltu, vaikka monet suomalaisetkin historioitsijat ovat olleet valmiita luopumaan kyseisestä tulkinnasta toisille EU-maille suopean historiantulkinnan imartelemiseksi.

On syytä muistaa, että luvan Helsinkiin helmikuussa 1944 kohdistettuihin suurpommituksiin yhteensä noin 2 000 lennolla, 16 490 pommilla ja 2,6 miljoonalla kilolla räjähteitä antoi Teheranin konferenssi, jossa Stalin, Churchill ja Roosevelt sopivat sotatoimien päälinjoista. Myös länsimaissa elätelty käsitys, että Suomi oli natsi-Saksan liittolainen, on osa entisten liittoutuneiden maiden harjoittamaa puolustelua ja maineenpesua, siis puolueellista historiankirjoitusta. Samalla koetetaan unohtaa, että Suomea vastaan taisteli lähes koko maailma – Lapin sodan aikana myös Saksa, kun neuvostoliittolaiset pakottivat suomalaiset pettämään entiset tukijansa ja karkottamaan heidät maaperältään.

Myös venäläisten kannattaisi muistaa muutama tosiasia: Venäjällä on tätä nykyä vain yksi ongelmaton rajanaapuri ja Suomella yksi ongelmallinen. Jos Venäjä tekee Suomesta itselleen ongelman, siitä tulee yksi lisä Venäjän omien probleemien loputtomaan kakkuun.

Kiintoisaa kiistelyssä on sen historiankirjoituksen olemusta ja ihmisten kanssakäymistä valaiseva luonne. Kansakunnat riitelevät vanhojen konfliktien tosiasioista ja tulkinnoista, kunnes saavat aikaan uuden. Havainto vahvistaa käsitystäni, että sota on asiantila, joka on voimassa koko ajan. Se vallitsee myös rauhan oloissa valta- ja väkivaltapotentiaalina, joka ei aktualisoidu aseelliseksi. Toisinaan sodankäynti pulpahtaa pintaan avoimena väkivaltana, ja toisinaan se painuu pinnan alle esiintyen pelkkänä sanasotana. Sotaa käydään joka päivä, ja välillä sitä vain sanotaan rauhaksi.

Hyvin tunnettu sotilas

Kristian Smedsin ohjaama Tuntematon sotilas tarjoaa esimerkin siitä, mitä tapahtuu, kun kaikkien tuntemaan aiheeseen yhdistetään nykyaikaisen teatterin tehokeinoja ja symboliikkaa. Kaava on seuraava: klassinen aihe + uudet konstit = ”hyvää teatteria”. Ja olihan se, mutta ei siinä mitään tavatonta ollut. Kiintoisimpia olivat ehkä teoksen sisältämät metatason viittaukset omaan itseensä sekä Tuntemattoman sotilaan asemaan osana mediatodellisuutta. Ja tietysti lopun kohtaus, jossa ammuttiin ja räjäyteltiin julkkiksia.

Toisaalta nämä yhteiskunnalliset kannanotot irtaannuttivat esitystä Väinö Linnan teoksesta niin, ettei sillä ole paljoakaan tekemistä alkuperäisen tekstin kanssa. Tämä oli tietysti tarkoituskin, mutta kysyä voi, pitääkö kyseinen yhteiskunta-analyysi tai -kritiikki sitten esittää juuri Tuntemattoman sotilaan kautta. Eikö siihen olisi omaperäisempiä ja tuoreempia mahdollisuuksia? Ehkä ajatus on ollut, että tutun aiheen kautta viesti tavoittaa suuren määrän ihmisiä, vaikka vaarana on semioottinen sekamelska.

Tämä ei suinkaan merkitse, että pitäisin kokonaisuutta huonona. Se ansaitsee kouluarvosanaksi kirkkaan eximia cum laude approbaturin, joka tulee toteutuksesta: loppuun kaluttu ja sen vuoksi vaikea aihe oli herätetty onnistuneesti henkiin, ja symboliikka oli valittu venäläisiä sotilaita edustavista pesukoneista alkaen onnistuneesti.

Juonipaljastuksiin syyllistymättä voinen kertoa, että juonellinen Smedsin ohjaustyö ei ole. Tarinan sijasta se esittää valikoiman Tuntemattoman tunnetuimmista kohdista ja ristiinleikkaa ne tiettyihin nykypäivän ilmiöihin, kuten jääkiekko-otteluihin. Katsoja voi tätä kautta löytää Tuntemattoman sotilaan teemoja arkipäivästä, ja juuri tämä symboliikka ohjaustyössä koskettaa ja nostattaa tunteita. Eräs liikuttavimpia kohtia oli kuulusteluvangiksi saadun kapteenin esittäminen vammaisena, mikä toi mieleen muistumia turkkalaisesta teatterista. Samaa vaikutelmaa ruokki äärimmäinen fysiikan käyttö sekä kiroilu, joka aina ärsyttää osaa katsojista. Teatterityön lait olivat voimassa kaikessa ankaruudessaan.

Asiassa kuultu Jouko Turkka oli luullakseni jälleen oikeassa kiteyttäessään, että teatteri oli ennen vanhaan arvovaltainen siksi, ettei se pyrkinyt miellyttämään ketään, ja siksi suuttunut katsoja olisi toivotumpi kuin pääsylippunsa maksamiseen tyytyväinen. Tässä suhteessa Smedsin teos on vain keskiradikaali mutta sellaisena virkistävä muistutus siitä, että jotain yleisöä härnäävää voidaan tuoda myös päälavoille.


Sotien kapseloitu tunnetrauma

Itsenäisyyspäivän kunniaksi voi pohtia, eivätkö nuo suomalaisten kärsimät sodat ole vieläkään ohi, kun äskettäin valmistui Lauri Törhösen elokuva Raja 1918 ja ensi-iltansa sai vastikään myös Åke Lindmanin Tali-Ihantala 1944, jonka ohjaajalle Ruotsin kuningas myönsi ritarimerkin. Pian valmistunee lisäksi Renny Harlinin elokuva Mannerheimista, ja siinäkin sotien käsittely saanee huomattavan osan. Sotiminen saa itsenäisyyspäivinä niin paljon huomiota, ettei itsenäistymistapahtumaa sinänsä muista enää juuri kukaan.

Ja on kai itsenäisyys muutakin kuin pelkkää väkivaltaa, vaikka oma maa onkin Suomen tapauksessa verellä lunastettu. Se, miksi sotien käsittely pysyy jatkuvasti elinvoimaisena, johtunee tosiasiasta, ettei niiden merkitystä ole vieläkään täysin ymmärretty, ja tähän puolestaan liittyy minun mielestäni kaksi tärkeää näkökohtaa.

Ensinnäkin: varsinaista kollektiivista surutyötä sodissa menetettyjen ihmishenkien vuoksi ei koskaan tehty, vaan sotien jälkeen ihmisten tunteet peittyivät joko hurmahenkiseen paatokseen tai pelkkään shokkiin. Ja talvi- ja jatkosodassa kuoli sentään 86 000 suomalaista ja vammautui noin 200 000. Lisäksi 420 000 joutui etsimään uuden kodin aluemenetysten vuoksi. Tähän katastrofiin liittyviä tunteita ei mikään elokuva tai näyttämöllepano ole onnistunut kunnolla välittämään, vaan tunteet kapseloitiin kahden sukupolven ajaksi, ja sotia käsitelleet työt ovat olleet joko poliittisia pasifismin manifesteja (kuten Linnan romaani) tai historiallisia teoksia.

Vasta meidän sukupolvemme hakee tapahtumista elämyskohtia ja pyrkii ymmärtämään sitä kipua ja tuskaa, joka omien isovanhempiemme elämän haavoittuvuuteen on liittynyt. Samanlainen prosessi on meneillään Saksassa, jossa Hitlerin viimeisistä päivistä kertovan Perikato-elokuvan myötä on oikeutetusti havahduttu pohtimaan Saksan kansan omia koettelemuksia sodan keskellä.

Toiseksi: kun pohditaan itsenäisyyden merkitystä nykyisin, ei siihen tarvita välttämättä mitään Tuntematonta sotilasta. En usko, että Suomi on mihinkään kuollut, vaikka niin laulettiinkin esityksen lopussa, sillä mikään kansakunta tai valtio ei ole onneksi sosiaalinen konstruktio vaan elää kulttuurina ja elämänkäytäntöinä sitkeästi, ja olemisen muodot vain muuttuvat. Ketään ei tarvitsisi myöskään ampua, ja siinä mielessä olisin minäkin ”optimistisempi”, aivan kuten Tarja Halonen esityksen nähtyään. Sen sijaan odottaisin, että globalisaation ja internatsisimin kysymyksistä keskusteltaisiin ajankohtaisemmin keinoin – myös teattereissa.

Kaivakaa maata

Totuus löytyy maan alta. Niin ainakin arvellaan. Uusimpien tutkimusten mukaan Huhtiniemestä löytyneet vainajat eivät olleetkaan jatkosodan aikana teloitettuja, mutta se ei merkitse, ettei sellaisiakin voisi löytyä. Uutisista päätellen ihmisillä on sammumaton halu todistella, kumpi totuus on oikea, viranomaisten julistama ja armeijan nuhteettomuutta korostava näkemys vai kaupunkilegendan muodossa elävä huhu.

Asiaa tutkinut Antti O. Arponen ehti jo tuloksista masentuneena pyörtää epäilyjään, mutta ei hänenkään kannata heittää lapiotaan ojaan, sillä aina voi löytyä todisteita siitä, että armeija oli paha. Vasta sitten, kun koko paikka on myllätty, voidaan sanoa, miten asiat olivat: onko huhuissa perää vai osoittautuuko Arponenkin vain Suomen uskomattomimmaksi Pastirol-poskeksi? Kunpa kaikkien huhujen, valheiden ja totuuden selvittämiseksi nähtäisiin yhtä paljon vaivaa. Ainakin se on selvää, että armeijoiden ja viranomaisten kannattaa jatkossa joko vältellä ampumasta ketään tai hävittää todisteet entistä huolellisemmin. Siitä vain maata kaivamaan.

Vaihtoehtohistorioista

Historiatieteiden piirissä on tullut muodikkaaksi luoda niin sanottuja vaihtoehtohistorioita. Ne ovat kertomuksia siitä, mitä olisi tapahtunut, jos historian kohtalonhetket olisivat ratkenneet toisin.

TV2 esitti tänään Roope Lehtisen tuottaman ja Jukka Relanderin ynnä muiden käsikirjoittaman kuvauksen siitä, miten asiat olisivat olleet Suomessa, jos Tali-Ihantalan puolustuslinja olisi murtunut ja ryssä olisi vallannut maan. Ohjelmasarjan Kansakunnan käännekohta avausjakso osoitti, että kaikki asiat asiat olisivat tietysti menneet päin helvettiä. Mutta kuvaus jäi kesyksi; missään ei puhuttu esimerkiksi Stalinin keskitysleireistä.

Ydinongelma ei koske kuvauksen draamallista toteutusta tai tehoa. Keskeinen kysymys, joka koskee vaihtoehtohistorioiden asemaa, on se, kestäisikö kantti sen tapaisen historiankulun esittämisen, jossa Suomi ja Saksa voittaisivat sodan. Edelleenkään ei uskalleta esittää tulkintaa, jossa Karjalan laulumaat kuuluisivat Suomelle. Tällainen vaihtoehtohistoria olisi kuitenkin paljon puhuttelevampi kuin ”sosialistista Suomea” käsittelevä kuvaus, jonka sisältö oli muutenkin arvattavissa.

Sosialismilla parodioiminen ja ihmisoikeuksia polkeneen järjestelmän lavastaminen kevytmielisesti ”leikkisäksi” sopinee poliittiseen korrektiuteen, kuten myös ohjelman seuraava osa, joka niin ikään operoi sosialistisella aateperinnöllä tarkastellessaan 1960-luvun opiskelijaradikalismia. Sellaisena se tuo mieleen MTV3:n parin vuoden takaisen televisiodraaman Me stallarit.

Jatkosotaa käsitelleen vaihtoehtohistorian kanssa kilpailemaan voidaankin laittaa Sampsa Rydmanin rakentama kuva nationalistisesta Suur-Suomesta, joka löytyy taidokkaasti toteutettuna internetsivustona tästä. – Jaahas, se onkin jo sensuroitu tai itsesensuroitu.

Juoksuhaudantie vai Huhtiniementie?

Lappeenrantalaisen leirintäalueen nurmen alta löytyi sittenkin hymyileviä vainajia. Tärkeintä on nyt selvittää, oliko heillä televisiolupa ja olivatko he työttöminä työnhakijoina työvoimatoimistossa.

Miksi heidät oli ammuttu? Oliko heidät ammuttu? Hassun hauskasta haudasta löytyi myös ratkaisevalta kuulostavia ”avaintodisteita” eli metallinkappaleita, mutta kukaan ei kertonut, mitä nuo metalliesineet olivat: luotejako kenties? (Myöhemmin paljastui, että kyseessä olikin vertauskuvallisesti vain pieni ortodoksinen risti.) Näinkö siis toimi pikaoikeus? Ja kyllä kansa tietää. Voi että, minkälaisia hobitteja tämä maa on pullollaan. Blogit täyttyivät heti veikkauksista, olivatko nuo veitikat punavankeja, bolsevikkien ampumia valkoisia, Kannaksen kujanjuoksijoita vai keitä – desantteja, dosentteja vai partisaaneja, tsaarin aikaisia vakoojia kuka ties?


Kaksi skenaariota

Myös minä osallistun ruumislottoon. Arvaan, että jatkosodan aikainen teloitustuomioistuin todellakin toimi, ja alueelta löytyy myös niin sanottuja rintamakarkureita eli ihmisiä, jotka keskityksen alle jääneinä tekivät sodasta omat johtopäätöksensä eivätkä taisteluihin palaamaan käskettyinä menneetkään etulinjaan, jonne heidät yleensä määrättiin, vaan ottivat mieluummin luodin rintaansa. Toisesta kieltäytymisestä seurasi aina kuolemantuomio, jota useimmissa tapauksissa kylläkin lykättiin, tai se muutettiin pakkotyöksi. Sotatilalakien aikana muutamia sotilaita teloitettiin varoitukseksi toisille, ja myös upseereilla oli oikeus ampua palveluksesta kieltäytyviä. Nykyinenkin viranomaisvalta onnistuu varmasti todistamaan, että hallinto toimi aikoinaan oikein tappaessaan oman maan kansalaisia ”kaikkien sääntöjen ja ohjeitten mukaisesti”. Laillisia teloitusvaihtoehtoja oli kolme: sotaoikeus, kenttäoikeus ja niin sanottu pikaoikeus, ja vain kahdesta ensin mainitusta oli valitusoikeus korkeampaan oikeusasteeseen.

Minua Huhtiniemen arvoituksessa kiinnostavat sen motiivit. Moiseen massateurastukseen ei olisi ollut syytä vain muiden ihmisten varoittamiseksi. Mutta päämajalla oli käsissään ongelma. Läpimurto uhkasi, ja maa oli jäämässä valloituksen alle. Epätoivo valtasi mielen. Jos tieto sadoista aseista kieltäytyneistä ja 30 000 ”eksyneestä” rintamakarkurista olisi levinnyt rintamalle, se olisi voinut luhistaa puolustustahdon, ja lopulta koko armeija olisi nostanut kätensä pystyyn. Pataljoonan vahvuista karkurien joukkoa ei olisi voitu julkisesti tuomita ja teloittaa, eikä oikeudenkäynteihin ollut liioin aikaa saati mahdollisuuksia, sillä eduskunta sääti asiaa koskevan lain vasta 4.7.1944. Operaatio oli salattava myös sen vuoksi, ettei tieto kapinasta Suomen armeijassa leviäisi kotirintaman kautta linjoihin, ja siksi, että maan jouduttua vallatuksi olisi peräti noloa, mikäli pääesikunnan voitaisiin todeta surmauttaneen sodan loppuvaiheessa omia maanmiehiään. Niinpä asialle pantiin jo vuoden 1918 tapahtumiin osallistunut sotatuomari Toivo Tapanainen, joka toteutti salaisen tuomitsemis- ja teloitusoperaation yhdessä suojeluskuntatoveriensa kanssa. Nämä puolestaan pysyivät asiasta kuolemaansa asti vaiti.

Toinen todennäköinen skenaario on se, että tähän asti löytyneet luurangot ovatkin kansalaissodan ajalta tai jopa 1800-luvun puolelta. Punaiset, joiden vallassa kaupunki oli, teloittivat paetessaan kaikki vankinsa järven jäällä. Valkoiset puolestaan kostivat asian ampumalla suuren osan punavangeista, ja heitäkin saatettiin toimittaa tuolloin Huhtiniemeen. Paikalta löytynee varmasti useita kalmistoja. Se, että nyt löydetyt vainajat eivät olisi salaisen kenttäoikeuden uhreja, ei merkitse, ettei kyseistä tuomioistuinta olisi ollut. Siksi tutkimuksia on syytä jatkaa, jatkaa, jatkaa ja jatkaa.


Muuttuuko historiantulkinta?

Kaupunkilegendojen muisti on pitkä, mutta aikojen saatossa tarinat ovat voineet myös muuttua. Sotien moraali on joka tapauksessa aina kaksinaismoralismia. Se perustuu valeille, salailulle ja propagandalle, joka yltää meidän aikaamme asti. Tapauksen selvittäminen vaatinee kirjoittamaan muutamia historian lukuja uusiksi. Vaikka historiankirjoitus muuttuisi, torjuntavoittoa glorifioiva historiantulkinta voisi pysyä kuitenkin ennallaan. Monien teloituksia arvostelleiden hekumallisena pyrkimyksenä on ollut heittää lokaa Mannerheimin ja sodan johdon päälle. Tosiasiassa joukkoteloitusten mahdollinen olemassaolo voisi vahvistaa kaikkien suomalaisten sankaruutta, kun kävisi ilmi, kuinka epätoivoisiin tekoihin kansakunta oli ajautunut taistellessaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Joka tapauksessa selvää on, että Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Jukka Kulomaan ja eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä toimivan oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedtin väitöskirjatutkimukset piirtävät asioista virkamiesmäisen ja kiiltokuvamaisen esityksen keskittyen kuvaamaan lähinnä sitä, minkälaisen käsityksen sodan johto halusi asioista antaa, eivätkä sitä, miten asiat todella olivat. Mainittava on tässä yhteydessä tutkija Juhani Tasihinin Seura-lehdessä (43/2006) esittämä kannanotto, jonka mukaan asian tutkiminen ei ole ollut intressivapaata, vaan sitä on tehty sotilaskunniaa puolustavista lähtökuopista.

Huomiota asiassa herättää myös se innostus, jonka mukaisesti ihmiset edelleen tarttuvat vanhoihin kysymyksiin, kunhan niiden taustalla vallitsee riittävän syvä ideologinen konflikti. Asian kaivelussa ei lienekään kyse vain totuuden selvittämisestä tai omaisten edun valvonnasta vaan myöskin nykyoloihinsa kyllääntyneiden nykypulliaisten halusta tyydyttää jännityksen kaipuutaan ja seikkailunnälkäänsä. Tarinat suolaavat heidän nekrofiilisiä yllykkeitään. Sodan päättymisestä kulunut kuusikymmentävuotinen ajanjakso lienee myös riittävän pitkä aika kollektiivisesta piilotajunnasta kumpuavan totuudenhalun esiin nousemiselle. Uusi sukupolvi on valmis näkemään todellisuuden avoimin silmin.


Salaisuuksien maa

Rintamalta karkaaminen on luultavasti yksi ihmiselämän inhimillisimpiä ja ymmärrettävimpiä asioita. Se, että sodassa voi kuolla, puolestaan nähdään usein vain sotimiseen liittyvänä ”tavanomaisena toimintana”, eikä sodissa tunneta armoa eikä oikeutta. Mikä joukkohaudoissa onkaan niin ihmeellistä? Se on sodan olemus. Jos haluaa välttää vääryyttä, on syytä karttaa sotaa.

Saksassa teloitettiin pelkän karkuruuden vuoksi 90 000 miestä eli suunnilleen yhtä paljon kuin kuoli Suomen sodissa vuosina 1939–1944. On mahdollista, että salaisen kenttäoikeuden toiminta liittyy myös Ribbentrop-sopimukseen. Saksan ulkoministerin tiedetään vaatineen Suomessa vieraillessaan kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa ja asettaneen avun ehdoksi sen, että puolustuslinjat pitävät. Tilanne oli siis tässäkin suhteessa paha. Josif Stalinin johtaman puna-armeijan perustaja Lev Trotski taas oli korostanut omille upseereilleen, että sotilaalle on annettava mahdollisuus valita vihollisen edessä odottavan todennäköisen kuoleman ja kotona odottavan varman kuoleman välillä. Jos siis etsitään lopullisia syyllisiä Huhtiniemen tapahtumiin, on syyllinen ryssä. Neuvostoliittoa ja sosialismia voidaan pitää historian suurimpana rikoksena koko ihmiskuntaa vastaan siinä, missä paljon parjattua natsismiakin.

Minulle on melko samantekevää, mitä historian papereihin tai sotapöytäkirjoihin loppujen lopuksi kirjataan: vääryys on vääryyttä yhtä kaikki. Joku nämäkin vainajat, kadonneet tai kaatuneet hautaan harkitusti kantoi, ja mullassa maan saavat myös syylliset miettiä kyseistä totuutta itse. Muuta oikeudenmukaista tuomiota kuin viimeinen tuomio ei ole, jos sitäkään.

Vaikka oikeus ei post mortem toteutuisi, totuus aina kiinnostaa. Se on itseisarvo. Onko siis käynnissä olevalla selvitysprosessilla jotain yleistä merkitystä? Merkille pantavaa on rajamaassamme vallitsevien salaisuuksien suuri määrä. Suurvallat välttelevät yleensä viimeiseen asti julistamasta toisilleen sotaa. Sen asemasta ne jakavat lähialueensa etupiireihin. Tässä jaossa Suomen kaltaiset maat kuvittelevat selviytyvänsä hännystelemällä ja valehtelemalla, josta onkin tullut myös osa kansallista sisäpolitiikkaa. Neuvostoliiton aikana oli vaikea erottaa, mikä on sisäpolitiikkaa ja mikä ulkopolitiikkaa. Osa salaisuuksista on edelleen kaivettuina maahan, ja osa on luurankoina kaapeissa, joissa ne kolisevat. Osa on suojelupoliisin entisen päällikön ja eduskunnan nykyisen pääsihteerin Seppo Tiitisen hallussa niin sanottuna Tiitisen listana, jolta löytyy DDR:ään tietoja luovuttaneiden suomalaisten nimiä. Heistä monet toiminevat edelleen Suomen poliittisen hallinnon korkeimmassa johdossa. Kansalta siis salataan asioita, jotka ihmisten olisi välttämätöntä tietää voidakseen tehdä oikeita johtopäätöksiä paimentensa toimista. Muutoin meitä viedään kuin lauhkeita lampaita, ja päkäpäisimmistäkin pitää paikkaansa vanha totuus: ”Aikansa kutakin” sanoi pässi, kun päätä leikattiin.