Panoksena kielemme, kulttuurimme ja väestömme – Vähemmän olisi enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa

SDP:n ajatuspaja Kalevi Sorsa -säätiö julkaisi 23.9.2025 selvityksen, jonka mukaan Suomen väkiluku voisi kasvaa seitsemään miljoonaan vuoteen 2050 mennessä, mikäli niin sanottu muuttovoitto olisi vuositasolla 20 000–50 000 henkilöä ja maahanmuutosta johtuva kokonaiskasvu noin miljoona tulijaa.

Ennusteen tekijäksi mainittin Aapo Hiilamo, joka esitellään Sorsa-säätiön sivuilla ”väestötieteen tohtorina”.

Vikana tällaisissa selvityksissä on niiden disipliinimäisyys, eli lappusilmäisyys. Niissä keskitytään arvioimaan asioita vain ja ainoastaan taloudellisen kestävyysvajeen, kuten työllisten ja työttömien määrän, syntyvyys- ja kuolleisuuslukujen tai lasten ja eläkeläisten määrällisen suhteiden, kannalta.

Keskustelua on kirvoittanut viime aikoina myös tutkimuslaitos MDI:n 16.9.2025 julkaisema raportti, jossa murehditaan suomalaisten ikääntymistä.

Asiaa voisi tohtoroida laajemminkin. MDI:ssä toimivien nuorehkojen tutkijoiden kannattaisi perehtyä muuhunkin kuin lähtenään olleisiin Tilastokeskuksen numeropeleihin. Työväenliikkeen helmoissa toimivassa Kalevi Sorsa -ajatuspajassa sopisi pohtia etenkin työpoliittisia näkökohtia.

Yksinkertaisimpienkin pitäisi ymmärtää, että maassamme, jossa on noin 270 000 työtöntä, ei ole tarvetta lisätyövoimalle.

Tässä mielessä myös vasemmistoliittolaisen kansanedustajan Anna Kontulan taannoinen aloite EU:n ulkomaista työvoimaa koskevan tarveharkinnan poistamisesta oli tyrmistyttävä ja kuohutti ay-väkeä. Vielä hullumpaa oli, että sen taakse hurahti noin puolet muiden puolueiden kansanedustajista, perussuomalaisia lukuunottamatta.

Nykyisin tähän maahan virtaa suurin määrin työntekijöitä EU:n sisäisiltä markkinoilta, eikä muualta tulevaa niin sanottua asiantuntijatyövoimaa pidättele mikään.

Tappiota kärsivät sekä suomalaiset, jotka joutuvat olemaan työttöminä, että yritykset, jotka hyötyvät halpatyövoimasta vain väliaikaisesti mutta maksavat siitä korkeampina veroina, jotka johtuvat suomalaisten päätymisestä työttömiksi.

Syynä ikääntyvien suomalaisten syrjintään työmarkkinoilla on ulkomainen työvoima. Perheenyhdistämisten mukana tulevat puolestaan heikentävät huoltosuhdetta.

Asiasta keskusteltiin 27.8.2025 Ylen A-studiossa, jossa historian dosentti Teemu Keskisarja huomautti maahan pyrkivien epätasaisesta laadusta (aiheesta täällä).

Huomautan itse, että myöskään niin sanotut työperäiset maahanmuuttajat eivät ole välttämättä pysyvästi työperäisiä vaan saattavat olla nopeasti työttömiä ja sosiaaliturvahakuisia maahanmuuttajia. 

Olettavasti juuri niin käy monille hoiva-alan maahanmuuttajille sitä mukaa kun heidän hoidettavansa kaatuvat hautaan. Jo tämän vuoden alussa Suomessa raportoitiin olevan noin 6000 työtöntä lähihoitajaa.

Suomeen virtaavat opiskelijat puolestaan käyttävät Suomen lukio- ja korkeakoulujärjestelmää omana karusellinaan ja häipyvät sitten ulkomaille vieden viisautensa mennessään samalla kun Ylen toimittajat kiittävät heitä ”Suomen koulutusjärjestelmän pelastamisesta”.

Suomalaisten veronmaksajien jälkeläiset puolestaan jätetään vaille koulutuspaikkoja, kun opetusministeriö ja yliopistot pitävät ihanteenaan läänittää kymmeniä prosentteja aloituspaikoista ulkomaalaisille (aiheesta täällä).

Niinpä väestökäyrissä havaittavia kuoppia ja pullistumia ei pitäisi tasoitella maahanmuutolla. Kuopista tulee helposti pullistumia ja pullistumista kuoppia. Tilastovaihtelujen ja ylimenokausien ylitse pitäisi selviytyä muilla keinoin.

Keskisarjan kannanotot eivät olleet tietenkään mieluisia Ylen toimittajille. A-studion juontaja Annika Damström totesikin seuraavan päivän 28.8.2025 lähetyksensä aluksi, että perussuomalaiset puheet eivät pysyneet ”sellaisella tasolla, jota Yle pitää hyvän maun mukaisina”.

Toimittajat eivät siis saaneet lähetykseensä sellaisia mielipiteitä, jotka olisivat vastanneet toimittajien omaa ideologista näkemystä maahanmuutosta ja maahanmuuttajista. Perussuomalaisten kannatus sen sijaan pomppasi parin prosenttiyksikön verran merkiksi televisionkatsojien hyväksynnästä ja samanmielisyydestä.

Jokaisen tulisi ymmärtää, että ajatuksia punnitaan väärällä vaa’alla, jos niitä arvoidaan ”hyvän maun” kriteereillä.

Olennaista on, pitävätkö ajatukset paikkaansa ja kuinka perusteltuja ne ovat – ei se, miellyttävätkö ne toimittajia tai ovatko ne kilpailevien puolueiden näkemysten mukaisia.

Maahanmuutto-ohjelman jatko-osassa keskusteltiin sitten maahanmuuton mahdollisen oikeutuksen ja siihen liittyvien vääryyksien sijasta siitä, millä tavalla maahanmuutosta pitäisi keskustella. 

Asiaa itseään käsiteltiin vain huoltosuhteen, kestävyysvajeen, syntyvyyden ja kuolleisuuden sekä yleensäkin taloudellisten tekijöiden kannalta. Maahanmuuton aiheuttamat kulttuurimuutokset sivuutettiin kokonaan.

Myöskään studioon vastaamaan kutsuttu perussuomalaisten kansanedustaja Joakim Vigelius ei saanut sanotuksi keskeistä asiaa.

Se on: maahanmuuton seurauksena olemme hallitsemattomassa ja vaikutuksiltaan peruuttamattomassa kokeessa, jossa panoksena ovat kielemme ja kulttuurimme, väestömme etninen rakenne sekä poliittisen vallan perillisyytemme, jonka mukaan poliittinen valta Suomessa kuuluu suomalaisille itselleen ja heidän jälkeläisilleen.

Poliittisen vallan perimisoikeus on unohdettu julkisissa keskusteluissa kokonaan merkkinä siitä, että vasemmisto vastustaa kaikkea perillisyyttä ja perittyjä oikeuksia. Koko kysymys maahanmuuton oikeutuksesta on pidetty järjestelmällisesti poliittisen prosessin ulkopuolella, kun asiasta ei ole saanut äänestää omana asiakysymyksenään.

Suomi ei ole ensisijaisesti maapohja, jolla asutaan. Suomi koostuu suomalaisista ihmisistä. Kaiken lähtökohtana on kansa. Kansa muodostaa yhteiskunnan ja yhteiskunta valtion. Tämä on hegeliäis-snellmanilaisen filosofian ydin.

Kansallisvaltiot koostuvat kansalaisista, ja hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain yhtenäisen kansallisvaltion sisällä. Muussa tapauksessa ajaudutaan kielellisiin ja kulttuurisiin kitkoihin sekä etnisiin ristiriitoihin, jotka huonontavat yhteiskunnallista tehokkuutta ja johtavat konflikteihin, kuten Ukrainan venäjänkielisissä osissa on käynyt.

Suomi ei muodostu vain maamme luonnosta, rakennuksista, patsaista eikä instituutioista vaan ihmisistä. Venäjä on sellainen kuin on, koska venäläiset ovat sellaisia kuin ovat. Muhamettilaiset yhteiskunnat puolestaan ovat sellaisia kuin ovat, koska muslimit ovat sellaisia kuin ovat.

Ja Suomi on sellainen kuin on, koska suomalaiset ovat sellaisia kuin olemme. Suomi ei ole luonut suomalaisia, vaan me suomalaiset olemme luoneet Suomen omaksi kuvaksemme.

Mitä enemmän Suomeen virtaa ulkomaalaisia, sitä vähemmän Suomi muistuttaa Suomea ja sitä enemmän maamme muistuttaa vieraita yhteiskuntia. 

Suomen kansalaisia ulkomaalaisista voidaan tehdä myöntämällä heille Suomen passeja, mutta heistä ei tule sillä pelin suomalaisia, sillä kansa on etnografinen kategoria ja kansalaisuus pelkästään paperilla oleva hallinnollinen määre.

Jos kansamme vaihtuu tai muuttuu toiseksi, Suomi lakkaa olemasta sellaisena kuin sen tunnemme. Maapohja, järvet ja auringonlaskut jäävät, mutta Suomea ei enää ole. Jäljelle jääneet suomalaiset elävät vieraina edeltäjiensä maassa, jossa valtaa käyttävät muualta tulleet kansat.

Juuri tämä muutos on tapahtumassa, kun suomen kieltä korvataan englannilla ja muilla maailmankielillä ja kulttuuriamme muokataan ylikansallisen monikulttuuri-ideologian muotoon.

 

Aiheesta aiemmin

Onko väestön vaihtuminen luonnonlaki?

Väestökadon syyt 

Vaihtoehto inkluusiolle 

Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle 

Väestöpolitiikan Black Friday – Pelastaako ”työperäinen maahanmuutto”?

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Mitä on etnonationalismi? Filosofinen katsaus 

Rotudenialismin lyhyet jäljet 

Uusi kansalaisuuslaki on harhalaukaus

Maahanmuutto Japanissa 

Mitä on etnonationalismi? – Filosofinen katsaus

Etnonationalismi nousi jälleen puheenaiheeksi, kun Perussuomalaisten nuorisojärjestössä toiminut Toni Jalonen lausahti Viron-matkallaan olevansa etnonationalisti. Media tarttui asiaan sillä seurauksella, että puolue alkoi ripittää Perussuomalaisia Nuoria sääntömuutosvaatimuksella. Kun järjestö ei asiasta äänestäessään siihen taipunut, järjestön mahdollisuudet jatkaa puolueen nuoriso-organisaationa kuihtuivat, ja kansanedustaja Jenna Simulan vetämänä perustettiin uusi yhdistys, Perussuomalainen Nuoriso ry.

Suhtautuminen etnonationalismiin näyttää olevan herkkää. On ymmärrettävää, että puolue torppaa sen tapaisen politikoinnin, joka olennaisesti poikkeaa puolueen ohjelmasta ideologisella tai aatteellisella tasolla. Sellaisia ovat fasismin lisäksi tietysti myös kommunismi, sosialismi ja muu totalitarismi, joiden vääryyksistä soisi puhuttavan enemmänkin.

Mutta samalla on epäiltävä, olisiko perussuomalaisella puolueella ollut aihetta tarttua asiaan, mikäli valtamedia ja muut puolueet eivät olisi nähneet etnonationalismin käsitteessä kuivaa ruutia omiin tarkoituksiinsa. Sanaa ”etnonationalismi” käytetään poliittisessa retoriikassa warranttina (perusteena tai vakuutena) kansallismielisen politiikan puolesta, mutta useimmiten sitä vastaan. Puolesta puhuminen on ollut varsin heikkoa ja hiljaista. Sen sijaan vastaan hangoittelu on ollut kovaäänistä ja laajaa, ja syy siihen löytyy mediasta.

Media näkee etnonationalismin käsitteessä aseen, jota se pitää eräänlaisena ässäkortin lyömisenä pöytään: ”Ahaa, mikäli olet etnonationalisti, puheesi on tuomittava, ihmisarvosi riistettävä ja sananvapautesi pantava kahleisiin!” Media reagoi sähköiskumaisesti ja ilmeisesti odottaa sähköiskumaisia reaktioita kansalaisilta.

Vikana on, että tällöin ei lainkaan ajatella, mitä etnonationalismi oikeastaan on. Juuri tämä onkin pelkällä reagoimaan pakottamisella tarkoitus peittää.

Koetan seuraavassa vastata kysymykseen, miksi kansallismielisyyden tulee olla etnonationalistista, eli perustua etnografiseen näkemykseen kansoista ja kansakunnista. Miksi niitä on syytä pitää valtiomuodostelmien ontologisina edellytyksinä? Lähestymistapani on filosofinen ja teoreettinen toisin kuin muutamien arkipäivän pragmaatikkojen, joiden näkemykset on voitu yhdistää suorasukaisesti ja epäanalyyttisesti ”rasismiin”. Mainittakoon, että myös rotuajattelu, rotuerottelu ja rotusorto ovat kaikki täysin eri asioita, eikä rotujen ja niiden välisten erojen myöntämisestä seuraa väistämättä rotusortoa, jolla tarkoitetaan näkemystä, että jokin ihmisrotu olisi ihmisarvoltaan toisia parempi. Sitä kysymystä olen analysoinyt aiemmin täällä.


Etnonationalismin käsitehistoriaa

Nationalismin käsitteen otti nykymerkityksessään käyttöön 1770-luvulla weimarilainen kirjailija, filosofi ja Immanuel Kantin oppilas Johann Gottfried von Herder (1744–1803), joka oli näkemyksiltään lähinnä isänmaanystävä ja kulttuurinen nationalisti. Herderin näkemyksen mukaan ihminen hukatessaan isänmaallisuutensa kadottaa myös itsensä ja maailman ympäriltään. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä, kun katsoo, kuinka huonossa huudossa kaikki isänmaallisuus nykyisin on – ja millaisessa tilassa ovat maailma ja kansallisvaltiot Euroopassa, osittain juuri kansallisten etujen laiminlyömisen vuoksi.

Herderin ajatuksista innostui myöhemmin Berliinissä yliopiston rehtorina toiminut idealistinen filosofi Johann Gottlieb Fichte (1762–1814), joka vuosina 1807–1808 piti yliopistolla kuuluisat puheensa Reden an die deutsche Nation. Sekä Herderiä että Fichteä on ymmärretty myöhemmin laajalti väärin pidettäessä heitä saksalaisen nationalismin ja antisemitismin perustajina. Esimerkiksi Fichten puheet olivat suunnatut Napoleonin ratsuväkeä vastaan, jota liikkui tuohon aikaan sankoin joukoin Berliinin kaduilla. Samaan tapaan monia nykyfilosofeja väärinymmärretään irroittelemalla heidän ajatuksiaan konteksteistaan.

Herderin ja Fichten ajattelu viritteli saksalaista kansallismielisyyttä ja etenkin kansallisvaltioajatusta, joka puhkesi kukkaan G. W. F. Hegelin (1770–1831) käsityksessä, että kansallisvaltio on inhimillisen Järjen korkein ja kirkkain luomus. Yhteistä heille kaikille oli idealismi, jota Immanuel Kantin (1724–1804) teoria tietoisuuden ja havaintokyvyn rakenteesta täydensi. Käsitykset ihmisen minuudesta ja persoonasta yhdistyivät yhteiskunta- ja valtioteoriaan muiden muassa J. V. Snellmanin (1806–1881) filosofiassa ja yhdysvaltalaisen G. H. Meadin (1863–1931) pragmatismissa, josta olen kirjoittanut toisen väitöskirjani.


Kansallisvaltio vaatii kansakunnan ja kansallinen etu subjektin: kansan

Näkemykset subjektiviteetin yhdistymisestä valtiofilosofiaan tulivat erityisen tärkeiksi hegeliläis-snellmanilaisessa filosofiassa ja näkemyksessä persoonasta. Snellmanin mukaan kansakunta on kuin perheen laajennus ja muodostaa kansakunnan subjektin tai – henkevämmin sanoen – sen sielun. Kulttuurinen kansallismielisyys on tätä kautta laajennettu myös poliittiseksi nationalismiksi ja etniseksi nationalismiksi. Ne ovat loogisia seurauksia ajattelusta, jossa kytketään yhteen kansa sekä sen poliittisesti hallinnoima alue, ja molemmat liitetään yhteen ekvivalentisti, eli toisiaan vastaavasti.

Näiden eri kansallismielisyyksien (kulttuurinen, poliittinen, etninen) välillä ei ole todellisuudessa suurta eroa, sillä niiden kaikkien taustalla täytyy olla etnografinen näkemys jokseenkin yhtenäisestä kansasta. Sille vastakkainen monikulttuuri-ideologia puolestaan sisältää yleensä monietnisyyden vaatimuksen.

Kansallismielisyyden tulee olla loogisesti ajatellen etnonationalistista, kun taas sille vastakkainen monikulttuurisuuden julistaminen puolestaan on monietnisyyden ja maahanmuuton lietsontaa ”kulttuuripolitiikan” paketissa. EU:n kautta levitetty universalismi ja paneurooppalaisuus ovatkin jyrkässä ristiriidassa klassisen eurooppalaisen valtiofilosofian ja sen arvojen kanssa.

Hegeliläis-snellmanilainen valtiofilosofia muodosti perustan kansallisvaltioajattelulle Euroopassa ja oli omiaan luomaan aatteellisen perustan kansallisvaltioiden synnylle. Vielä uudella ajalla Keski-Euroopassa elettiin pitkälti ruhtinaskuntien tilkkutäkissä – niin myös Saksassa, jonka Bismarck sittemmin yhdisti. Garibaldi puolestaan yhdisti Italian. Asiassa voidaan nähdä myös romanttisia vivahteita, sillä kirjoittihan myös J. W. von Goethe (1749–1832) eräässä runoelmassaan, että ”työn suuren täyttöön tähdätyksi saa tuhat kättä, henki yksi”.

Ennen kansallisvaltioiden aikaa säädyt riitelivät keskenään, ja oli erikseen aatelisto, papisto, porvaristo, työväestö sekä talonpojat ja torpparit, jopa maaorjuus tunnettiin. Vasta kansallisvaltioajattelu teki mahdolliseksi sen, että säädyt saattoivat voittaa kiistansa ja puhaltaa yhteen hiileen oman ja yhteisen etunsa edistämiseksi.

Kansallisvaltiota on pidetty noista ajoista asti välttämättömänä hyvinvointivaltion muodostamiselle. Käsitykseni mukaan kansallisvaltio on edelleenkin hyvinvointivaltion edellytys. Pelkästään paikallisella tasolla toimiessaan ihmiset ovat voimattomia, ja universaali tai Euroopan laajuinen toimintataso on liian etäinen ja mittasuhteiltaan tavoittamaton.

Sana ”etnonationalismi” viittaa tässä konstellaatiossa ajatukseen, että tietyllä alueella asuva kansa muodostaa luonnonoikeudellisesti itsejärjestyessään yhteiskunnan. Kun yhteiskunta alkaa organisoitua poliittisesti, se muodostaa kansakunnan ja sittemmin valtion, joka puolestaan voi myöntää kansalaisuuksia.

Kansalaisuus on juridinen käsite, kun taas kansa on etninen käsite, yhteiskunta sosiologinen käsite ja kansakunta sekä valtio asian poliittisia tematisaatiota. Kun kaikki nämä vastaavat ekvivalentisti toisiaan, muodostuu kansallisvaltio, joka on hyvinvointiyhteiskunnan instrumentti. Tällöin tietyllä alueella asuu tietty kansa, joka käyttää poliittista valtaa suvereenisti.

Näkemys on hyväksytty valtion määritelmäksi Max Weberin (1864–1920) ajoilta asti. Hänen mukaansa valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä alueella. Etnonationalismiin liitetty väkivaltamonopolin idea ei siis ole merkki mistään nationalismin raakalaismaisuudesta, vaan se on valtion julkisoikeudelliseen määritelmään analyyttis-apriorisesti per definitionem sisältyvä asia. Ei ole valtiota ilman alaltaan rajattua vallan käyttöä. Sen takana täytyy olla myös väkivaltapotentiaali, eli yksinomainen kyky käyttää pakkokeinoja.

Pahimman virheen nationalismin moittijat tekevät nähdäkseni siinä, kun he yhdistävät nationalismiin imperialismia ja kolonialismia, eli pyrkimystä maailmanvaltaan ja toisten maiden siirtomaapoliittiseen hallintaan. Sitten antinationalistit syyllistävät yleistyksellään muita. Tosiasiassa kansallismielisyys voi olla ja usein onkin vähemmistönationalismia, kuten Suomen itsenäistyessä, ja useasti se on myös pasifistista.

Myöskään enemmistönationalismiin ei välttämättä liity valloituspyrkimyksiä, vaan pelkästään identiteettipoliittista pyrkimystä etnografisesti jokseenkin yksimielisiin yhteenliittymiin. Nationalismin hyveestä on kirjoittanut etevästi israelilainen nykyfilosofi Yoram Hazony teoksessaan The Virtue of Nationalism (2018).

Nationalismi ei välttämättä ole militaristista eikä imperialistista. Tämän osoittaa esimerkiksi entisen Jugoslavian valtioiden itsenäistyminen. Tuollekin alueelle saatin rauhantila vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnografisin ja kulttuurisin perustein jäsentynyt kansallisvaltionsa.

Rajat luovat rauhaa, kun taas monikulttuurisuudella ja monietnisyydellä on taipumus johtaa konflikteihin. Tämän puolestaan osoitti tunnettu yhdysvaltalainen politiikan tutkija ja monen presidentin neuvonantajana toiminut Samuel P. Huntington nyt jo klassikoksi muodostuneessa teoksessaan The Clash of Civilizations – Remaking the World Order (1996). Teoksen mukaan sotia ja konflikteja esiintyy eniten kulttuurien kohtaamisvyöhykkeillä, joissa eripuraa syntyy paljon, ja useimmissa konflikteissa osapuolena on islam.


Kansallismielisyys on etnografista – ja syystä

Käsitehistoriallisesti tarkasteltuna ’etnonationalismi’ on tautologia. Sana perustuu kahteen juureen. Kreikan kielen sana etnos on tarkoittanut alun perin ’kansaa’. Latinan kielen sana natio puolestaan on merkinnyt ’syntymistä’, ’kansakuntaa’ ja ’heimoa’. Etnonationalismi on siis ’kansallista kansallismielisyyttä’. – Ja miten muutoin voisi ollakaan? Totta kai kaikki nationalismi on etnistä, eli kansan olemassaoloon tukeutuvaa, sillä on vaikea ajatella kansallismielisyyttä ilman viittauskohdetta: kansaa. Myös Ludwig Wittgensteinin mukaan jokainen totuus on tautologia, siis eräänlainen analyyttinen totuus.

Etnonationalismin käsitteen itsemäärittelevyys ei ole toisaalta vain käsitteellistä vaan myös empiiristä ja ontologista. Se nojaa kansan olemassaoloon orgaanisena entiteettinä. Tämä on siis pohjimmiltaan realismia, niin kuin idealismi aina on silloin, kun ihanteellisuus perustetaan faktoille, eli kokemuksellisesti havaittaville empiirisille ja ontologisille tosiasioille.

Sen sijaan myöhempi postmoderni lähestymistapa on osoittautunut perinteiseen valtion käsitteeseen verrattuna vieraaksi, huteraksi ja honteloksi. Esimerkiksi äärivasemmistolaiset historioitsijat Benedict Anderson ja Eric Hobsbawm ovat väittäneet, että kansakunnat ja valtiot ovat pelkkiä kuvitteellisia luomuksia; Anderson teoksessaan Kuvitellut yhteisöt (alkut. Imagined Communities, 1983) ja Hobsbawm sekä kanssakirjoittajansa Terrence Ranger teoksessaan ”Keksityt perinteet” (The Invention of Tradition, 1983). Kommunisti Hobsbawm tunnetaan myös hänen antamastaan tuesta Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen talvisodan aikana.

Edellä mainitut ja historioitsijoina esiintyvät vasemmiston sissit ovat olleet täysin harhateillä näkemyksissään, aivan niin kuin myös heidän omiin kuvitelmiinsa tukeutuneet myöhemmät vasemmiston etäispäätteet yliopistoissa (arvioin asiaa muun muassa täällä).

Silti Andersonin ja Hobsbawmin konstruktionistisia harhakuvia paukutetaan opiskelijoiden päähän pitäen heidän opuksiaan tenttikirjoina. Heidän ajattelunsa antaa lohduttoman kuvan tilasta, jossa postmodernistien, jälkistrukturalistien ja sosiaalisten konstruktionistien hallitsemassa yliopistolaitoksessa nykyäänkin eletään. He ovat sivuuttaneet ontologiset tosiasiat kokonaan ja yrittäneet siirtää todistelutaakan meille, jotka nojaamme argumentaatiossamme empiirisiin ja ontologisiin tosiasioihin, kuten juuri kansakuntien olemassaoloon. Itse he eivät ole todistaneet mitään, eivät etenkään väitettään, että kansat ja valtiot ovat ”pelkkiä sosiaalisia konstruktioita”.

Ei ole olemassa ihmisiä vai? Ei yksilöitä eikä kansoja? Mitä dehumanismia, epäinhimillisyyttä ja yliyksilöllistä ihmisyyden kieltoa kyseinen nihilismi edustaakaan!

Heidän kannanottonsa ovat toisaalta ymmärrettäviä, sillä jos jokin asia määritellään pelkäksi käsitteelliseksi luomukseksi, sitä ei voida kokeellisesti todistaa. He kuitenkin unohtavat, että ei-todistuvuus ei ole argumentti itse väitteen puolesta.

Entä miten asiat ovat todellisuudessa? Mikäli Suomen kansa katoaa tai väestömme koostumusta suuresti muokataan, katoaa samalla myös Suomen valtio, sillä siltä häviää hallitseva subjekti, eli juuri tuo Snellmanin valtiofilosofiassaan painottama suuri persoona, josta George Herbert Mead puolestaan käytti hegeliläiseen filosofiaan tukeutuen nimitystä the generalized other (”yleistynyt toinen”). Asiaa voitaisiin kuvata myös kansallistunteeksi tai kansansieluksi, kuten von Herder käsitteissään Volksgeist ja Volksseele. Ajatusta lähellä oli klassinen sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841–1931) teoksessaan Joukkosielu (alkut. La psychologie des foules, 1895).

Tässä valossa myös kansallisfilosofimme J. V. Snellman vanhempi oli eräänlainen ”etnonationalisti”, sillä hänenkin ajattelunsa perusaineksia olivat kieli, kulttuuri ja – kansakunta. Siis kansakunta, joka viime kädessä nojaa kansan etniseen rakentumiseen ja jäsentymiseen. Kansan ja kansakunnan ero puolestaan on hiuksenhieno.


Fennofiilien ja svekomaanien kielisota ei ollut vain kielipoliittista vaan etnistä

Ennen Aleksanteri II:lta vuonna 1863 saatua kielireskriptiä ja vielä sen jälkeenkin Suomessa käytiin fennomaanien ja svekomaanien kesken tuimaa kiistaa siitä, voisiko Suomessa saada asiansa hoidetuksi viranomaisten kanssa enemmistön käytössä olevalla suomen kielellä. Niin sanotussa kielisodassa 1800-luvulla ei ollut kuitenkaan kyse vain siitä, pitäisikö tai saisiko Suomessa käyttää suomea vai ruotsia vai molempia.

Kiihkoruotsalaiset svekomaanit menivät nimittäin niin pitkälle, että he katsoivat suomalaisten olevan ruotsalaisiin nähden alempaa ja huonompaa rotua, jolle ei pitäisi antaa oikeutta korkeampiin opintoihin. Helsingin yliopiston ruotsinkielen professorin Axel Olof Freudenthalin (1836–1911) johdolla ruotsalaisuusliike puolusti ruotsinkielisten elitistisiä erityisoikeuksia, vastusti säätykiertoa ja yleistä asevelvollisuutta sekä kannatti ”kaksi kieltä, kaksi kansaa” -politiikkaa vastavoimana Snellmanin ajamalle ”yksi kieli, yksi mieli” -suomalaissuuntaukselle.

Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) nähtiin kieleen pohjautuvana entiteettinä, joka tosin samalla viittasi myös rodulliseen alkuperään, sillä ajan katsomuksen mukaan kieli ilmaisi kuulumista etniseen ja rodulliseen viiteryhmään.

Kansa (folk) oli puolestaan hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset muodostivat yhden ”Suomen kansakunnan” (finländska folket) hallinnollisessa merkityksessä mutta eivät kuuluneet samaan kansaan (nationalitet). Freudenthalin ajatuksia voidaan luonnehtia etnonationalistisiksi, sillä niissä tehtiin tiukka ero kansojen välille.

Ruotsalaisuusliikkeen pohjalle 1870 perustettu Ruotsalainen puolue toimi vuoteen 1906 asti nykyisen Svenska Folkapartietin edeltäjänä, ja hyvä on muistaa sekin, että kielipuolueeksi usein mainittu SFP (RKP) säilytti aina 1950-luvulle asti ohjelmassaan maininnan puolueen tavoitteesta edistää ruotsalaisen rodun asemaa Suomessa. Kyseessä on ollut salonkikelpoisena pidetty light-versio etnonationalistisesta rasismista. Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

En tietenkään tarkoita, että rotujen olemassaolon tunnustamisessakaan mitään vikaa olisi. Rodullisen erilaisuuden myöntämistä sinänsä voidaan pitää eettisenä, mikäli asiaan ei liity rotusortoa. Biologisten ja ontologisten tosiasioiden tunnustaminenhan suo jokaiselle mahdollisuuden olla oma itsensä (lisää aiheesta täällä).

Rotuajattelu sinänsä voi perustua tuohon sosiaalisten konstruktionistien itsensä painottamaan ”käsitteelliseen kategorisointiin”, sillä jokainen käsite määrittää sekä konnotaatioltaan että denotaatioltaan ominaisuusluokan. Sekä merkitys että viittauskohde edellyttävät rajanvetoa, ja siksi käsitteiden käyttäminen ylipäänsä johtaa väistämättä olemusajatteluun. Jokainen käsite kun piirtää ympärilleen kategorian.

Ristiriitaista sosiaalisten konstruktionistien näkemyksissä on seuraava. Yhtäältä he vetoavat mielipiteeseensä, että rodun käsite on ”vain käsitteellinen kategoria” ja huomauttavat, että ”ei saa kategorisoida!” Mutta toisaalta he yrittävät perustaa koko oman teoreettisen lähestymistapansa oletukseen, että yhteiskunnallinen todellisuus koostuu nimenomaan käsitteellisistä kategorioista ja konstruktioista!

Tosiasiassa ihmisten ominaisuudet eivät ole vain käsitteellisiä vaan empiirisen todellisuuden ontologisia ominaisuuksia. Aivan niin kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa (vrt. Liisa Ihmemaassa), ei voi olla myöskään ihmistä, jolla ei olisi rodullisia tai sukupuoliominaisuuksia. Vaatimus käsitteellisen kategorisoinnin kieltämisestä ja nimittelyn poistamisesta ”rasistisena” on vaatimus luopua rationaalisesta ajattelusta kokonaan, ja sen mukaisesti vihervasemmisto on laajalti toiminutkin.


Oikeuttaako identiteettipoliittinen vähemmistönationalismi kaiken?

Etnonationalismin moraalisen aseman arvioimiselle on usein pidetty ratkaisevana sitä, onko kyse vähemmistönationalismista vai enemmistönationalismista. Freudenthalin näkemyksiä on myöhempinä aikoina pyritty oikeuttamaan ja ymmärtämään siitä näkökulmasta, että ruotsinkieliset ovat olleet Suomessa vähemmistönä. Tämä noudattelee niin sanotun identiteettipoliittisen ja intersektionaalisen ajattelun nuottiviivastoja.

Kyse on ollut pitkälti kuitenkin vähemmistödespotiasta, sillä ruotsinkieliset olivat vähemmistöasemastaan huolimatta valta-asemissa, joihin suomenkielisiltä oli pääsy kielletty. Vähemmistöön kuuluminen ei sinänsä oikeuta nationalismia, kuten usein ajatellaan. Ovathan diktaattoritkin maailmassa vähemmistönä ja käyttävät raakaa valtaa. Vähemmistönationalismilla on taipumusta elitisoitua omia etujaan suojellessaan, kuten aatelistolla Suomessa.

Ruotsinkielisiä J. V. Snellmania ja J. L. Runebergia voidaan kiittää heidän avarakatseisuudestaan ja suvaitsevuudestaan, joten kyllä molemmat ovat patsaansa ansainneet. Mutta kuka muu kuin Paavo Lipponen (sd.) kehtaisi edelleen ottaa vastaan Freudenthal-mitalin?

Snellmanin ja Runebergin kautta valottuu myös se, että isänmaallisuus sen enempää kuin etnonationalismikaan eivät välttämättä ole konservatiivisia vaan edistyksellisiä ja liberaaleja katsomuksia. Olihan suomalaismielisyyden tavoitteena nimenomaan orgaaninen yhteiskuntakäsitys, jossa lähtökohtana oli kansa ja sen ominaisluonteen kehittäminen, vapauden merkityksen korostaminen kielen ja kulttuurin vaalimisessa sekä valtiollisen osallistumisen lisääminen. Hienoja moderneja ja demokraattisia kehitysaskelia siis!

Itse tulkitsen rkp:läisten ja perussuomalaisten välillä edelleenkin jatkuvaa kiistelyä tuon vanhan kielisodan ja etnistä hallintaa koskevan kähinän merkiksi nykyaikana. Ruotsinkielisillä on edelleenkin tiettyjä erityisoikeuksia, kuten suhteellisesti enemmän aloituspaikkoja yliopistoissa, joissa ruotsinkielisille on myös omat kielipoliittisesti läänitetyt työpaikkansa. En tiedä sellaista olevan minkään muun valtion yliopistolaitoksessa, en myöskään Kanadassa tai Sveitsissä, joissa puhutaan useita virallisia kieliä.

Vähemmistönationalismin on usein nähty oikeuttavan kaiken, jopa drakonisen vallankäytön. Se näkyy nykyisin tasa-arvon filosofisen määritelmän vastaisessa ”positiivisessa erityiskohtelussa”, joka on vähemmistöpoliittisen etnonationalismin hapan hedelmä. Etiikan, moraalifilosofian ja arvofilosofian päämääränä ei kuitenkaan tule olla tasa-arvo vaan oikeudenmukaisuus. Tasa-arvo voi olla moraalitonta ja oikeuttamatonta silloin, kun siihen pyritään keinotekoisesti, etuoikeuttamalla tai ihmisten ansioita polkien. Ainoa oikeudenmukainen menettelytapa onkin niin sanottu meritokraattisuus, eli yhteiskunnallisen hyvän jakaminen ansioihin perustuen.


Vähemmistöjen etnonationalismi voi olla vähemmistödespotiaa

Kansallista etua puolustettaessa voidaan meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian ohella tukeutua myös poliittisen vallan perillisyyteen, jolla tarkoitetaan osallisuutta yhteiskuntaan ja valtiovaltaan jälkeläisyyden, kantaväestöön kuulumisen ja syntyperäisyyden kautta. Tällöin poliittisen vallan katsotaan periytyvän kantaväestöltä ja kansalaisilta heidän jälkeläisilleen, kuten perintöoikeudellisessa ajattelussa yleensäkin.

Tämän vasemmisto on halunnut aina kumota, kuten perillisyyden muutoinkin. Sen sijaan he ovat kaupitelleet universaalia ja internationalistista väitettään, että Suomi kuuluu kaikille. Perheiden ylirajaisen yhdistämisen he esittävät subjektiivisena oikeutena, johon kaikilla tulisi olla oikeus. Todellisuudessa valtiofilosofiaa ei voida tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, eikä makrotason väestöpolitiikkaa pidä johdella henkilökohtaisista mikrotason toimijoiden etupyrkimyksistä. Ylirajaisen pariutumisen ei pidä tuottaa kansalaisuutta.

Suomen nykyinen ja EU-päivitetty perustuslaki onkin jyrkässä ristiriidassa kansallisvaltioajatuksen ja valtiollisen suvereniteetin kanssa, sillä siinä perusoikeudet ulotettiin koskemaan (eräitä poikkeuksia lukuunottamatta) kaikkia maassa oleskelevia. Sen vuoksi perustuslakimme vaatisi pikaista palauttamista tältä osin ennalleen. Itsemääräämisoikeutta ja suverenieettia rikkoo myös se, että lain tasoiset EU-direktiivit asetetaan perustuslakiemme edelle normien joutuessa ristiriitaan. Tämä on kääntänyt normihierarkian kumoon, ja perustuslait on röyhkeästi sivuutettu.

Isossa-Britanniassa, joka erosi EU:sta, tämä asia ei ollut aktualisoitunut, sillä maassa ei ole kirjoitettua perustuslakia ollenkaan vaan pelkkä tapaoikeus. Siihen nähden EU-asetusten ja -direktiivien konfliktit muodostivat kylläkin suuren ja sekavan ongelman juuri siksi, että kansallinen vertailukohta oli ylös kirjaamaton. Siksi brittien aivot sanoivat no, mutta suu mutrusi yes Brysselin suuntaan, kunnes ongelma ratkaistiin periaatteellisesti ja pysyvästi erolla EU:sta.

Mutta maahanmuutto jatkuu sielläkin, sillä sillä on juurensa ja vakiintuneet käytäntönsä Brittiläisessä kansainyhteisössä, joka muodostaa eräänlaisen oman unioninsa. Siinä missä britit makselevat suurvalta-aikaisia moraalivelkojaan, suomalaisia ei voida syytellä imperialismista eikä kolonialismista, sillä meillä ei ole siirtomaapoliittista historiaa muutoin, paitsi uhreina.

Samasta syystä suomalaiset ovat olleet ajatuksellisesti valmistautumattomia torjumaan vieraiden kansakuntien tänne suuntaamia entonationalistisia hyökkäyksiä, joista käytetään hienostuneempaa diasporan nimeä. Suomeen saapuneet etniset vähemmistöt ja heidän paikalliset tukijansa ovat itse tehneet voimakasta identiteettipolitiikkaa, eli klusteroituneet viiteryhmiensä mukaisesti peräämään erilaisia etuja kantaväestöön kuuluvien kansalaistemme laskuun.

Kieroa tässä eturyhmäpolitiikassa on ollut se, että he ovat itse järjestyneet etnonationalistisesti, piilottaneet oman etnonatsisminsa loputtomiin vaatimuksiinsa, paheksuneet kantaväestön pyrkimystä pitää asemastaan kiinni sekä taivutelleet kantaväestöä selittelemään, että me suomalaiset ja kansallisen etumme puolustajat emme ole natseja. 

Vähemmistöjen identiteettipoliittisen etnonationalismin suosinta on viety vihervasemmiston, etnisten vähemmistöjen itsensä sekä valtamedian propagandatyöllä niin pitkälle, että etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen toivotaan mielihyvin käyttävän omia viiteryhmäpoliittisia tunnuksiaan kaikkialla. Sen sijaan Suomi-paidan tai leijonakorujen käyttämistä paheksutaan ”rasismina”, ”fasismina” ja vähintäänkin kansallisten tunnusten omimisena. Kansallisten tunnusten käyttöä pidetään jopa loukkauksena ja suomalaisuuden häpäisynä. – Se jos mikä on hullua.

Peruslähtökohta, joka jokaisen maahan pyrkijän ja täällä olevan olisi pitänyt ymmärtää, on se, että Suomi on suomalaisten kansallisvaltio ja maa, jonka me ja edeltäjämme olemme luoneet. Tänne pyrkijöiden itsensä pitäisi perustella tarkoin väitteensä, miksi juuri heidän pitäisi oleskella täällä, päästä tänne asumaan tai saada jopa kansalaisuus.

Sen sijaan he ovat pyrkineet kääntämään todistelutaakan nurin vaatiessaan selityksiä maahanmuuton vastustajilta. Tosiasiassa heidän itsensä pitäisi pystyä todistamaan olettamuksensa, jonka mukaan heidän edustamansa monikulttuurinen ja monietninen toimintamalli on mukamas kansallisvaltioista koostuvaa toimintamallia parempi. Kantaväestöjä ovat muualta tulleet vaatineet vastaamaan oikeuksiin, mikä on vääryyksien vääryys.


Monikulttuuri-ideologialta puuttuu myönteinen näyttö

Kansallisvaltioajattelun voitokkuus on sen kokemusperäisyydessä. Sen sijaan monikulttuurisen ja monietnisen ajattelun paremmuudesta puuttuu näyttö. Silloin kun näyttöä on saatu, se on ollut yleensä huonoa.

Kuten jo totesin, hajonneen Jugoslavian liittovaltion alueelle saatiin rauha vasta, kun jokaisella alueen kansakunnalla oli oma etnisesti jäsentynyt kansallisvaltionsa. Nykyisin vallitseva EU:n sisäinen eripura heijastelee kansallisvaltioajattelun ylenkatsomista. Liittovaltiopolitiikalla poljetaan kansallista itsemääräämisoikeutta, jota kuuluisi pitää valtiofilosofian itseisarvona.

Rajat luovat rauhaa, ja siksi on parempi, että myös kansanryhmien konfliktit kohdataan, käsitellään ja torjutaan rajoilla, kuin että niiden annetaan siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset joutuvat riitelemään työpaikoista, asunnoista, sosiaalietuuksista ja kaikesta.

Sitten ei tarvitse ihmetellä, mistä kumpuavat myös ne paljon paheksutut rasismi ja fasismi, ne kun ovat suoria seurauksia löysästä raja- ja väestöpolitiikasta sekä ajattelemattomasta monikulttuurisuuden ja monietnisyyden ihanteesta. Moniarvoisuutta kannatan itsekin, mutta sepä onkin mahdollinen nimenomaan tässä länsimaisiin arvoihin perustuvassa yhteiskunnassamme, jota ei johdeta saarnaajien opeilla (monikulttuurisuuden, moniarvoisuuden ja monietnisyyden eroista täällä).

Edellä esittämässäni valossa etnonationalismi ei ole moraalisen paheksumisen vaan ymmärtämisen arvoinen asia. Piirteet, joita siihen on liitetty julkisessa sanassa, kuten rasismi, ovat erillisilmiöitä eivätkä mitenkään elimellisesti tai määritelmällisesti sisälly etnonationalismiin. On olemassa oikeutettua kansallisen edun puolustamista, jonka lähtökohtana on kansa.

Neuvoisin yleensäkin pidättäytymään voimakkaista kannanotoista asioissa, joiden olemusta mielipiteiden esittäjät eivät tunne. Tässä mielessä etnonationalismin käsite kuuluu samaan poliittisen vasemmiston repertuaariin kuin ’vihapuhe’, jonka sisältöä ei ole pystytty määrittelemään.

Se onkin pelkkä puheen muotopiirteisiin liittyvä termi, joka kuvaa pikemminkin vastaanottajan omaa vihaa tai muuta tunnetilaa kuin lähettäjän aikomuksia. Intentiot ja niihin liittyvät merkitykset ovat kuitenkin lähettäjien – eivät vastaanottajien – päätettävissä olevia asioita. Viestinnän idea on se, että viestien merkityksestä päättää lähettäjä, ei vastaanottaja tai välittäjä. Näin ollen jokainen ”vääristä sanoista” nostettu syyte on jo pelkästään sillä perusteella filosofisesti katsoen absurdi.


Nuorten innostusta pitäisi ymmärtää eikä tuomita

Entä mitä ajatella nuorison innostuksesta etnonationalismiin? Nuorisossa on kansakuntamme tulevaisuus, ja siksi nuorison toimet ovat aina symbolisia. Juuri tuosta vertauskuvallisuudesta johtuu, että nuorten tekoja olisi ensisijaisesti ymmärrettävä eikä tuomittava.

Pitää paikkaansa, että nuorten perussuomalaisten piirissä on paljon suoraviivaista ajattelua ja toimintaa, mikä kuvastaa nuorison huolta tulevaisuudesta. Mielestäni huoleen on oikeus ja jopa velvollisuus.

Siksi suhtautuisin maltillisesti nuorten kannanottoihin, joissa ei ole ehkä vielä oivallettu poliittista pragmatiikkaa, toisin sanoen sitä, että edistääkseen myös omia tärkeitä päämääriään on omaksuttava toisinaan relativistinen eli suhteellisuudentajuinen asennoituminen toisiin puolueisiin ja politiikkaan yleensä. Politiikka on sovittelua ja yhteistoimintaa; se on politiikan olemus.

Kaikkea ei siis kannata tuoda etulinjaan, ja monien voi olla vaikea hyväksyä myös sitä, että aivan kaikkea ei voida myöskään edistää eikä ajaa. Toivon edelleenkin yhteistyöhalukkuutta kaikilta, myös keskenään eri tavoin ajattelevilta nuorilta.

Eripura ei tuo kannatusta eikä vaikutusvaltaa, vaan se vie molempia. Muuten meillä on jokaisella yhden miehen armeija.

Mitä vihapuheen käsitteellä voidaan selittää?

Sanasta ”vihapuhe” on tullut poliittisen retoriikan muotitermi. Sitä on käytetty ahkerasti, kun on haluttu leimata maahanmuuttoa koskeva arvostelu tunneperäiseksi tai kieltää se kokonaan. Myös syyttäjäviranomaiset ovat käyttäneet sanaa laajalti kirjoittaessaan syytteitä ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”.

Sanan ”vihapuhe” käyttäminen on arveluttavaa lain käytön yhteydessä, sillä ”vihapuhetta” ei mainita lainsäädännössä. Tämän sanan käyttäjät eivät ole myöskään itse määritelleet käsitteen merkitystä.

Kun käsitteen sisältö on jäänyt hämäräksi, sen merkitykset ovat laventuneet viittaamaan mihin tahansa argumentaatioon, joka ei miellytä vastaanottajaa. ”Vihapuheeksi” onkin leimattu lopulta sellainen täysin asiallinen ja perusteltu näkemys, joka ei sisällä vihaa mutta joka herättää vihaa vastaanottajissa. Kun toisten ihmisen esittämä arvostelu, epäily ja kyseenalaistaminen tulkitaan ”vihapuheeksi” (joskus myös ”häirinnäksi”), kyse on psykologisesti sanottuna havaitsija–toimija-virheestä.

”Vihapuheen” esiin nousussa on kyse ”vihapuheeksi” leimaajien itse kokemasta vastavihasta, jota heidän oma hämilleen joutumisensa on tuottanut, kun heidän maahanmuuttoa puolustavat vaatimuksensa ovat keskusteluissa osoittautuneet ristiriitaisiksi ja mädiksi. Tämän oman sekavan tuntemuksensa he sitten siirtävät koskemaan vihan tuntemustensa kohteita pitäen ”vihaisuutta” itse vihaamiensa ihmisten ominaisuutena. Psykologisesti tulkiten kyse on myös alkeellisesta tunteiden projisoimisesta.

Seuraavassa pohdin filosofis-analyyttisin keinoin, minkälaisia asioita voidaan luonnehtia ”vihapuheeksi” ja millaisia ei. Lähestyn asiaa esimerkkien kautta ja kysyn, miksi Suomessa ja muuallakin Euroopassa pääosa ”vihapuheeksi” väitetystä argumentaatiosta on suuntautunut maahanmuuttoa ja islamia vastaan. Käänteisesti kysymys kuuluu, miksi Suomessa ja muualla Euroopassa niin sanottua ”vihapuhetta” ei kohdisteta juuri lainkaan kansallisvaltioiden sisällä olevia syntyperäisiä vähemmistöjä vastaan, vaan etupäässä muualta tulleita ja vierasperäisiä laittomia maahanmuuttajia kohtaan. Onko kyse lainkaan vihasta vaan jostakin aivan muusta?

’Vihapuheen’ käsitteellinen analyysi

Pienessä ja melko yksiaineksisessa Suomessamme asuu monenlaisia etnisiä vähemmistöjä. Otetaan esimerkiksi vaikka (A) saamelaiset, (B) romanit, (C) tataarit ja (D) juutalaiset. Näihin vähemmistöihin kuuluvia kansalaisia vastaan ei kohdisteta juuri minkäänlaista vihaa, aggressioita eikä halveksuntaa sen enempää arkielämässä kuin viestinnässäkään.

Mikäli jotakin mainittua kansalaisryhmää kohtaan alkaisi nousta laajamittaista vastustusta tai syrjintää eikä ilmiölle voitaisi löytää järjellistä perustetta tai syytä, ilmiötä voitaisiin kuvailla tai selittää tunneperäisen asenteen, vihan, esiin nousulla.

Koska ihmisiä on aihetta pitää järjellisinä olentoina, kielteisenä pidettävien asenteiden esiintymistä olisi pyrittävä selittämään ensisijaisesti muilla kuin tunneperäisillä seikoilla. Ehkä jokin kansanryhmä rötöstelee muita enemmän tai on muita ahneempi, ja näkemys perustuu tietoon sekä kokemukseen, ei ennakkoluuloon. Tiettyjä kansanryhmiä voitaisiin luonnollisesti myös arvostaa ja tuntea sen jäseniä kohtaan empatiaa tai sympatiaa, mikäli sen jäsenet olisivat esimerkiksi toisia kärsineempiä, keskimääräistä anteliaampia tai muilla myönteisenä pidetyillä ominaispiirteillä varustettuja.

Mikäli kansanryhmät A, B, C ja D ovat kuitenkin keskenään samalla viivalla niin, että niitä kohtaan osoitettavia näkemyksiä tai mielipiteitä ei voida selittää millään järkiperäisillä tekijöillä, mutta vastustusta silti ilmenee, se voidaan selittää tunneperäisellä reaktiolla: ”viha”-nimisellä asenteella. Esimerkiksi jos vaikkapa saamelaisia kohtaan alettaisiin yllättäen kohdistaa täysin järjenvastaista ja selittämätöntä vastustusta ja syrjintää, tuo kielteisyys voitaisiin selittää vihaksi.

Entä miten tilanne ja sen selitykset muuttuvat, jos joukkoon astuu kokonaan maamme ulkopuolelta tuleva uusi kansanryhmä E, jota vastaan aletaan suunnata tosiasioiden tukemia mielipiteitä. Vastustetaanpa maahan tuloa sinänsäkin. Onko silloin kyse vihasta?

Jos oletetaan edelleen, että ihmisten toiminta on järkiperäistä ja että ihmiset valistuneen rationaalisuutensa perusteella myös tekevät valintoja, joiden mukaisesti he arvottavat ilmiöitä joko kannatettaviksi tai vastustettaviksi, olisi myös heidän tekemiään ratkaisuja selitettävä ensisijaisesti muilla tekijöillä kuin pitämällä niitä tunteiden ilmaisuina, kuten ”vihana”.

Oletetaan, että maahan saapuva uusi kansanryhmä E aiheuttaa kantaväestölle suuria rasitteita, kuten sosiaalikustannuksia, työttömyyden pahenemista, asuntopulan kärjistymistä, kilpailua yhteiskuntamme voimavaroista ja yleensäkin luo maahamme voimakkaita eturistiriitoja. Oletetaan, että E tuo mukanaan myös uskonnollisperäisiä arvokonflikteja, jotka ovat pitkälti ratkeamattomia tulijoiden oman periksi antamattomuuden vuoksi, ja että tulijat vieläpä vaativat kantaväestöä sopeutumaan ja hyväksymään heidän norminsa, jotka merkitsevät kantaväestölle järjen taantumusta. Voidaanko tämän kaiken vastustamista pitää silloin vihana?

Vastaus on yksiselitteisesti: ”ei voida”. Ei voida eikä pidä voida, sillä vastustukselle voidaan helposti osoittaa järkiperäinen selitys. Kantaväestö puolustaa asemaansa ja oikeuksiaan, jotka perustuvat kansakunnan itsemääräämisoikeuteen, kansallisvaltioiden itsejärjestymisperiaatteeseen ja meritokraattiseen oikeudenmukaisuuskäsitykseen, jonka mukaan sosiaaliset oikeudet pitää tuottaa, ennen kuin niitä voidaan jakaa. Lopultakin niiden pitää kuulua ensisijaisesti maamme rakentajille ja heidän perillisilleen itselleen ansaintaperiaatteen ja yhteiskunnallisen vallanperimysjärjestyksen mukaisesti.

Kantaväestön vastustusta kansanryhmää E kohtaan ei siten voida selittää vihaksi eikä syrjinnäksi, koska kansalaisuutta vailla olevana ryhmänä E ei ole eikä sen pitäisikään olla alun perin samalla viivalla A:n, B:n, C:n ja D:n kanssa. Jos kansanryhmää E kohdeltaisiin tällaisessa tilanteessa samoin kuin kantaväestöön kuuluvia, tilanne kääntyisi kantaväestöön kohdistuvaksi syrjinnäksi, sillä kansanryhmä E saisi ansioihinsa verrattuna paremman aseman kuin suomalaiset itse. Suhteellisesti arvioiden tuloksena olisi kantaväestöön kohdistuvaa syrjintää.

Näin kävi esimerkiksi viime viikolla, kun hallitus perui perussuomalaisten aloitteeseen nojaavan, sinänsä loogisen ja oikeudenmukaisen päätöksen, jonka mukaan pakolaisille ja turvapaikanhakijoille myönnettäisiin alennettua sosiaaliturvaa. Ulkomaalaispolitiikkaa muotoiltaessa on kerrassaan perusteetonta vedota tavan takaa kommunisti Martin Scheininin, monikultturisti Martti Koskenniemen, persuvihaaja Tuomas Ojasen sekä sananvapautta kriminalisoivan Kimmo Nuotion vääristyneisiin mielipiteisiin ”perustuslaillisesta yhdenvertaisuudesta”.

Suomen perustuslakia ei ole järjellistä soveltaa kaikkiin maailman ihmisiin silloinkaan, kun he ovat (vaikka kaikkikin) käymässä Suomessa, ja etenkään kun he ovat täällä laittomasti. Tämä menettely kääntäisi kumoon koko valtion suvereniteetin, ja siksi myös yhdenvertaisuuden ylistämisellä on rajansa. Perustuslaissa tämä on otettu huomioon sanamuodossa: ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan [...]”. Eli jos ja kun tuo hyväksyttävä peruste on, raja voidaan vetää.

Mikä se raja sitten on, ja missä se kulkee? On hyvä muistaa, että perustuslait ja niiden mukaiset perusoikeudet ovat maakohtaiset. Perustuslain idea on, että sen takaamat oikeudet ovat voimassa vain säätäjämaassa. Suomen perustuslakiin kirjatut perusoikeudet koskevat Suomen kansalaisia, kun taas Irakin perustuslain perusoikeudet ovat voimassa Irakissa ja koskevat irakilaisia.

On virhe kuvitella, että Suomen perustuslain perusoikeudet koskisivat kaikkia maailman kansalaisia. Ulkomaalaisilla ei ole Suomen perusoikeuksien täyttä turvaa, mutta luonnollisesti heitä koskevat YK:n ihmisoikeudet Suomessakin. Suomeen muuttaminen puolestaan ei ole YK:n takaama ihmisoikeus, joka antaisi oikeutuksen saapua nauttimaan Suomen sosiaaliturvasta subjektiivisen oikeuden muodossa.

Muutamat näennäisasiantuntijat ja niin sanottu vanha media sekoittavat perusoikeudet ja ihmisoikeudet tahtomattaan tai tahallisesti toisiinsa luodakseen paremmat olot pakolaisille ja turvapaikanhakijoille sekä vauhdittaakseen maahanmuuttoa.

Kun julkisessa hallinnossa suositaan maamme ulkopuolelta tulevia ihmisiä esimerkiksi työpaikkojen täytössä ja julkisesti rahoitettujen asuntojen jaossa, kyse on kantaväestöön kohdistettavasta suorasta syrjinnästä, mikä puolestaan rikkoo oikeudenmukaisuusperiaatteita varmasti. Kun kantaväestöt vastustavat tällaista epäoikeudenmukaisuutta, kyse ei ole vihasta eikä muustakaan tunteiden ilmaisusta vaan ihmisten järkiperäisestä ja oikeutetusta pyrkimyksestä puolustaa asemaansa.

Vastustusta ei voida selittää myöskään ”ennakkoluuloisuudeksi” sikäli kuin suhtautumisen taustalla on olosuhteita koskevaa tietoa: tietoa esimerkiksi kansanryhmään E kuuluvien ihmisten suuremmasta rikoksentekoalttiudesta. Mikäli kansaryhmään E kuuluvat ovat maassa vieläpä laittomina maahan tulijoina, jo heidän läsnäolonsa täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Järkiperäisten selitysten ollessa näin vahvoja ei kantaväestön osoittamaa vastustusta voida selittää vihaväitteiden ohella myöskään millään muulla tuntemuksella eikä pitää sitä edes ”kielteisten asenteiden” ilmaisuna, sillä kyse ei ole välttämättä kielteisyydestä eikä asenteista. Sen sijaan kyse on järkiperäisestä harkinnasta, joka koskee maahantulon oikeutusta. Vastustus voi olla kokonaisuuden kannalta myönteistä sikäli kuin se on yhteiskunnallemme hyväksi. Filosofisesti tätä sanotaan oikeudenmukaisuuden tavoitteluksi.

Olen tällä tavoin osoittanut, että suomalaisten ihmisten maahanmuuttoa kohtaan osoittama vastustus ei ole välttämättä eikä yleisesti ottaen tunnelähtöistä lainkaan, eikä se ole erityisesti vihaperäistä, ja niinpä sitä ei pidä nimittää vihapuheeksi.

Tämä on vastaansanomaton analyyttinen a priori -totuus eli loogis-analyyttinen käsitteellinen tosiasia, jota ei tarvitse perustella millään kokeellisella argumentilla. Sitä ei voida myöskään kumota millään näkökannalla, joten toivotan ”vihapuheeksi” leimaajille hyvää loppuelämää.

Vihapuheen psyko- ja sosiodynamiikasta

On ymmärrettävää, että maahanmuuton jatkuessa kantaväestöön kuuluvien ihmisten kohtaamat epäoikeudenmukaisuudet lisääntyvät. Kun Suomen ja EU:n viranomaisvalta polkee suomalaisten ihmisten omaa asemaa maahanmuuttoa lisäämällä sekä ylenkatsoo suomalaisten ihmisten järkiperäisiä vaatimuksia haittamaahanmuuton lopettamiseksi, on ymmärrettävää, että suomalaisille ihmisille vahingollisen politiikan jatkuessa herää myös tunneperäisiä reaktioita, jotka kohdistuvat sekä maahan tulijoihin että viranomaisvaltaan.

Näin syntyvä viha on kuitenkin tyhmän politiikanteon ja mielivaltaisen viranomaistoiminnan itse aikaan saama tulos, jonka oikeutus astuu voimaan silloin, kun kansalaisten järkiperäiset reaktiot on tyrmätty ja järjelliset selitykset tilanteen korjaamiseksi on torjuttu pitäen niitä pelkkänä asenteiden ja tunteiden varaisena ”rasismina”.

Kun ”vihapuheesta” syytetään kaiken lisäksi suomalaisten ihmisten kansanvaltaisilla vaaleilla valitsemia parlamentaarikkoja, joilla on poliittinen valtakirja suomalaisten ihmisten puolustamiseen, mutta ei syytetä maassa laittomasti olevien siirtolaisten harjoittamaa kansankiihotusta ja terroristien värväystä, sanaa ”vihapuhe”on tietoisesti ja tarkoituksellisesti käytetty tunneperäisen vihan lietsontaan kantaväestöön kuuluvia ihmisiä kohtaan.

Sanaa ”vihapuhe” on silloin käytetty yhtä vihamielisesti kuin sanoja ”rasismi”, ”fasismi”, ”nationalismi” ja ”populismi”, joita on niin ikään käytetty niitä mitenkään määrittelemättä. Koska sana ”vihapuhe” viittaa pelkästään tunteiden ilmaisuun ja siten argumentaation muotoon eikä sisältöön, sitä ei voida määritellä sisältönsä, aiheensa tai kohteensa kautta. ’Vihapuhe’ merkitsee yksinkertaisesti ’aggression sisältävää ilmaisua’.

Lopuksi voidaan kysyä, onko tunteiden ilmaisemiseen oikeus. Vastaus on myönteinen: tunteiden osoittaminen on perustelua, kun sen kautta puretaan koettua epäoikeudenmukaisuutta ja tehostetaan ilmaisua, jota muuten ei ole kuultu. Vihapuheeseen voisi ehkä vastata ”rakkauspuheella”, mutta ongelma on, että edellä mainituista syistä muutamat ihmiset näyttävät rakastavan vihaamista, suvaitsevaisuussirkuksen näyttelijät mukaan lukien.

Psykologisesti katsoen vihan tuntemusten ilmaiseminen on myös hyvin tärkeää, sillä ulkoa päin tukahdutettuina ja ihmisten sisälle padottuina epäoikeudenmukaisuuksien tuottamat vihan tuntemukset aiheuttavat joko masennusta tai aggressioiden voimistumista kasautumisen myötä. Vihan patoaminen sisäänpäin aiheuttaa stressiä ja ahdistusta sekä tuhoaa ihmisten omaa psyykeä.

Viranomaisvalta ja erityisesti EU-byrokraatit tekevät suuren virheen vaatiessaan Euroopan kansallisvaltioiden kantaväestöiltä toleranssia eli ”suvaitsevaisuutta” ja konfliktien sietämistä, sillä nämä vaatimukset ovat jyrkässä ristiriidassa ihmisten kokemien epäoikeudenmukaisuuksien ja niistä kumpuavien kielteisten tuntemusten kanssa.

Monet lainvalvonta- ja maahanmuuttoviranomaiset ovat antaneet omien tunteidensa sekoittaa kokonaiskuvan muodostamista. Muukalaisia vastaan suunnattu ”viha” ei välttämättä esiinny todellisuudessa lainkaan vaan ristiriitaisesti toimivien viranomaisten sisällä, heidän tajunnassaan, josta se pursuilee ulos kahdella tavalla: projisoituna heidän vihaamiensa kansalaisten ominaisuudeksi ja toisaalta heidän itse ilmaisemanaan vihana, jonka monet maahanmuuton kriitikot ja kansallisen edun puolustajat ovat joutuneet kokemaan nahoissaan maahanmuuttajien ja heitä puolustavien anarkistien kokoontuessa rähinöimään esimerkiksi ”Rajat Kiinni”- ja ”Suomi Ensin” -tapahtumiin.

Bob Dylanille tyly rasismisyyte

 
Monet varmaan muistavat tavan, jolla entinen filmitähti Brigitte Bardot tuomittiin Ranskassa 15 000 euron sakkoon vuonna 2008 yllyttämisestä kansanryhmää vastaan. Tuomion peruste oli lausunto, jossa Bardot oli vaatinut eläinten tainnuttamista ennen muslimien toimeenpanemia rituaaliteurastuksia.

Nyt Ranskassa on nostettu syyte rock-ikoni Bob Dylania vastaan perusteena epäily kansanryhmää vastaan kiihottamisesta! Dylan oli verrannut serbien ja kroaattien välisiä suhteita juutalaisten ja natsien suhteisiin aikakauslehti Rolling Stonesille antamansa haastattelun sivuhuomautuksessa vuonna 2012. Tämän tuloksena kroatialaiset radiokanavat olivat lakanneet soittamasta Dylanin musiikkia, ja aloitteen syytteen nostamiseksi teki Ranskassa asuvien kroaattien neuvosto.

Tapaus antaa jälleen näyttöä siitä, kuinka hölmöksi rasismisyytöksillä politikoiminen on mennyt. Vuosien 1992 ja 1995 välillä käyty Bosnian sota oli erittäin verinen vaatien noin 97 000 kuollutta, ja sodan motiivit olivat nimenomaan kansallisia ja etnisiä. Sotaan liittyi sekä etnisiä puhdistuksia että keskitysleirejä, joten Dylanin rinnastus juutalaisten ja natsien suhteeseen ei ollut kaukaa haettu tai huono.

Serbien identiteetti perustui ortodoksisuuteen ja kroaattien katolisuuteen, tosin sodan alku- ja loppuvaiheessa kroaatit tekivät yhteistyötä myös muslimien kanssa kukistaakseen serbit. Tämä yhteistyö johtikin viimein sodan loppumiseen. Eniten paheksuntaa sodan aikana herättivät serbien harjoittamat julmat etniset puhdistukset, Srebrenican verilöyly ja Dubrovnikissa toimeenpannut kroaattisiviilien pommitukset. Esimerkiksi serbien johtajaa Radovan Karadžićia syytetään edelleenkin sotarikoksista YK:n tuomioistuimessa Haagissa. Toisaalta Kroatiassa on jatkuvasti esitetty mieltä serbien käyttämiä kyrillisiä kirjaimia ja katukylttejä vastaan, ja maassa on tehty aloite serbian kielen kieltämiseksi.

Jakoipa Dylan ”juutalaisten” ja ”natsien” roolit kroaattien ja serbien kesken miten päin tahansa, selvää on, että yksikään sodan osapuoli ei ollut puhdas pulmunen. Siksi kroatialaisten puolustelu vaikuttaa lähinnä omaa syyllisyyttä paljastavalta.

Absurdia syytteen nostossa Dylania vastaan on se, että hän on koko ikänsä puhunut ihmisten välisen yhteisymmärryksen puolesta ja rasismia vastaan. Hänelle myönnettiin myös Ranskan Kunnialegioonan arvomerkki tunnustuksena Ranskan etujen ja ranskalaisten arvojen, kuten vapauden, veljeyden ja tasa-arvon, edistämisestä. Niinpä ei voi välttyä vaikutelmalta, että rauhantrubaduurin syyttely on eräänlaista persoonaan kohdistuvaa väkivaltaa.

Aivan samanlaista on ollut suhtautuminen myös moniin muihin länsimaisiin ihmisiin, jotka ovat sanoneet mielipiteensä esimerkiksi maahanmuuton ongelmallisuudesta. Sen enempää järkiperustein kuin tunneperusteinkaan esitettyjä näkemyksiä ei ole haluttu ymmärtää, vaan ihmiset on leimattu suoraa päätä rasisteiksi.

On syytä muistaa, että liitoksistaan revenneen Jugoslavian alueelle saatiin rauha vasta, kun kansojen erot ja kansallinen itsemääräämisoikeus oli tunnustettu ja rajat saatettu voimaan. Etnisten erojen myöntäminen on siis myös rauhaa, vapautta ja hyvinvointia tuottava menetelmä, ja sikäli ”rasisteiksi” moitittuja voitaisiin useasti palkita pyrkimyksestään taata yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja järjestys.

Mielipiteen- ja ilmaisunvapautta rajoittavissa oikeudenkäynneissä outoa on oletus, että ihmiset eivät saisi ajatella ja sanoa totuudenmukaisesti, mitä haluavat. Filosofi Adam Smithin mukaan ihmisyksilö on suhteessa omiin sanomisiinsa ja tekemisiinsä oman itsensä täydellinen valtias, eikä kukaan ihminen voi itse päättää siitä, mitä toiset ihmiset hänestä ajattelevat ja sanovat. Niinpä ajatuksista ja niiden esittämisestä tuomitseminen on perusolemukseltaan järjetöntä ja tukahduttaa totuuden löytämistä.

Rasismisyytöksillä politikoimisesta on tullut samanlaista kiusantekoa kuin kunnianloukkausten kansanhuveista. Myös kunnianloukkauksia koskevien ilmoitusten vuosittainen määrä on räjähtänyt ja hipoo jo neljää tuhatta. Suomalainen sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan. Mikäli siis tuntuu siltä, että oma maine ei kestä kritiikkiä, voi olla syytä tarkistaa omaa toimintaansa joiltakin osin. Vika ei aina ole palautteessa.

Rasismikielloilla pamputtaminen ja hienohipiäisyyden varjeleminen näyttävät myös toimivan varsin huonosti. Vaikuttaakin omituiselta, mikäli julkinen valta kuvittelee saavansa tietyt ajatukset katoamaan kielloilla ja rajoituksilla.

Siteeraan lopuksi Eppu Normaalia:

”Dylan on messias
Dylan on vapahtaja
Dylan meidät pelastaa
Nyt mennään Dylania kumartamaan
Come on
Mennään Dylania kumartamaan.” 

Vastinetta verovaroille: mamumaisteri virkaan tohtorin asemasta

Suomessa on jälleen keskusteltu poliittisista virkanimityksistä, kun Kevan toimitusjohtajaksi Kepun mandaatilla nimitetty Merja Ailus todettiin tehtävissään epäonnistuneeksi. Jonkun eläkerahat olivat kiinni hänen työsuhdeautossaan, ja henkilökohtaisia asumiskulujaankin Ailus siirteli työnantajansa maksettaviksi. Palkinnoksi luottamuksen menetyksestään hänelle annettiin 303 500 euron kultainen kädenpuristus, joka hänen omasta mielestään oli ”pienipalkkaisten mielestä suuri”.

Hän teki siis ”Himaset”.

Sekä poliitikot että tieteenharjoittajat ovat vaatineet, että tärkeisiin tehtäviin ja virkoihin pitää nimittää hakijoista pätevimmät, kelpoisimmat, ansioituneimmmat ja parhaiten koulutetut. Tämä on meritokraattisen oikeudenmukaisuuskäsityksen mukaista, ja se on myös työntekijöiden ja työnantajien edun mukaista. Jos niin ei tehdä, yhteiskunnalliselta luottamukselta ja kouluttautumiselta murenee pohja. Esimerkiksi kauppatieteen maisteri Ailusta nimitettäessä sivuutettiin useita tohtoreita.

Ilmeisesti poliittinen tahto ei ole vielä ehtinyt muuttua teoiksi, sillä sain eilen sisäasiainministeriöltä virantäyttöön liittyvää sähköpostia. Dnro SMD no/2013/1512 kuului näin:


”Hyvä Jukka Sakari Hankamäki,

sisäasiainministeriön oikeusyksikössä on ollut avoinna ylitarkastajan virka, jota määräaikaan mennessä haki 74 henkilöä.

Tehtävään on nimitetty Peter Kariuki.”


Myös minä hain kyseistä virkaa, eikä minua kutsuttu edes kuultavaksi, mutta kuka on Peter Kariuki? Vastaus: hän on etnisten suhteiden neuvottelukunnan pääsihteerinä toiminut filosofian maisteri.

Nyt ei ole kyse ensisijaisesti siitä, että virkaan nimitettiin afrikkalaisperäinen maahanmuuttaja, vaan siitä, että virkaan nimitettiin alemmin koulutettu henkilö. Virkaan pitäisi nimittää muodollisesti parhaiten koulutettu siinäkin tapauksessa, että alemmin koulutettu täyttäisi kelpoisuusehtoina olevat minimivaatimukset. Muutoin on kyse kantaväestöön kuuluvaan ihmiseen kohdistuvasta etnisestä syrjinnästä ja ulkopuolelta tulleen epäoikeudenmukaisesta suosimisesta kantaväestöön kuuluvan vahingoksi.

Selvähän se, että Päivi Räsäsen ministeriössä kaltaiseni ihminen on pelkkää ilmaa. Kristillinen laupeus yltää kyllä kehitysmaista tulleisiin ihmisiin, mutta kantaväestöön kuuluvia lyödään kuin vierasta sikaa ja vieläpä kantaväestöltä kannetuilla verovaroilla.

Valittaminen ei tietenkään kannata tällaisissa tapauksissa, sillä Suomi ei ole enää oikeusvaltio. Myöskään asiasta mainitseminen ei auta mitään, vaan se tulkitaan ihmisen omaksi vahingoksi, ja siksi tästäkin pitäisi olla hissun kissun. Vain oikeuden ottaminen omiin käsiin voi taata oikeuden toteutumisen.

Lapsikortti idänsuhteissa

Suomen tasavallan presidentin vaihduttua Venäjä on tökkinyt länsinaapuriaan kepillä ja heitellyt tontillemme erilaisia koepalloja. Myös viime viikkoina käyty lapsikiista oli ulkopoliittinen koe. Venäjä on Krimin sodasta asti pitänyt ulkopolitiikkansa opinkappaleena sitä, että maa puolustaa kansalaisiaan myös rajojensa ulkopuolella, esimerkiksi Suomessa. Krimin sotahan syttyi Venäjän alettua penätä ortodoksien oikeuksia Osmanien valtakunnassa.

Suomea koskeva lapsikiista on tuulesta temmattu. Mitä pahaa on siinä, että Suomen viranomaiset kantavat vastuuta ja ottavat huostaan myös venäläislapsia, jotka kärsivät oloistaan perheissä? Kyse on hyvinvointivaltion huolenpidosta maassa olevia ihmisiä kohtaan.

Lapsikortti sopii näköjään poliittiseksi verukkeeksi niin idänsuhteissa kuin kunnallisvaaleissakin, jotka ovat ne tunnetut ”päivähoito- ja lapsiperhevaalit” muiden ihmisten ollessa puolueille pelkkää ilmaa.

Mutta jatkuva lapsiargumenttien käyttö on myös eräänlaista lasten hyväksikäyttöä. Ei kaikista asioista pidä päättää vain sillä perusteella, mikä on hyväksi lapsille tai lapsiperheille, eikä huoltajuuden pidä olla sellainen pyhä lehmä, jolla oikeutetaan mitä vain, esimerkiksi kaikkien muiden ihmisten yli kävelemistä. Ei pitäisi hankkia lapsia, jos ei pysty niistä huolehtimaan, ja vastuu lapsista kuuluukin pääasiassa heidän vanhemmilleen. Tässä mielessä venäläislasten huostaanotot ovat olleet Suomen viranomaisilta uhraus ja eräänlainen palvelumuoto venäläisperheitä kohtaan. Siitä kannattaisi pikemminkin kiittää kuin moittia.


Desantin mielipiteet

En ymmärrä surullisen kuuluisaa dosentti Johan Bäckmania, joka on kääntänyt kotimaalleen selkänsä ja huhkii Suomen ja Venäjän välisten suhteiden haudankaivajana. Helsingin Sanomat julkaisi hänestä lyttäysarvion, ja sosiologin koulutuksen saaneen dosentin kompleksisuus on paljastunut myös keltaisen lehdistön kaivettua luurankoja hänen kaapeistaan. Lehtien mukaan Bäckman on käynyt omaa huoltajuuskiistaa venäläisnaisen kanssa vuosia. Kuinka se onkin niin, että ääriajattelun ja muun yltiöpäisyyden takaa löytyy melkein aina mätä koira?

HS tilittää, miten Bäckman on heikentänyt Suomi-kuvaa systemaattisesti Venäjällä toimiessaan. Myös ulkoministeriössä ollaan asiasta tietoisia Ulkopolitiikka-lehden raporttien mukaan.

On vaikea sanoa, mikä ajaa dosenttia Suomi-kuvan tietoiseen vääristelyyn. Onko kyseessä katkeruus, kun ei ole myönnetty akateemista virkaa? Myöskään minulla ei ole vakituista virkaa, mutta siitä seurannut vapaa-aika ei ole suinkaan ohjannut minua älylliseen velttouteen vaan kriittisyyden kasvuun.

Sen sijaan Bäckmanin esittelemät tilastotiedotkin ovat Helsingin Sanomien mukaan tekaistuja, eikä ole ihme, miksi Helsingin yliopisto sanoutui irti hänen mielipiteistään. Pelkästä symbolisuudestaan ja tehottomuudestaan huolimatta tämä oli itse asiassa varsin jyrkkä kannanotto, sillä akateemisen käytännön mukaan tieteenharjoittajilla tulee olla oikeus edustaa näkemyksiään yliopistoyhteisössä vapaasti.

Myös itse olen vapaan tieteen ja tutkimuksen kannattaja. Väärätkin käsitykset pitää kernaasti sanoa niiden kumoamiseksi. Julistaminen ja propaganda ovat sitten toinen juttu.

Tapaus antaa ehkä laajemminkin näyttöä siitä, millaisia henkilöitä yliopistot valitsevat dosenteiksi. Tiedän paljon postmodernisteja, feministejä, *erään tietyn poliittisen ideologian edustajia* sekä kaksiarvoisen sukupuolieron kiistäviä queer-teoreetikoita, jotka on nimitetty dosenteiksi, vaikka heidänkään käsityksensä eivät kestä kriittistä tarkastelua.

Sen sijaan olisi vaikea kuvitella, että dosentiksi nimitettäisiin esimerkiksi muuan tohtori J. H., vaikka hänen tulkintansa päivänpolttavista poliittisista puheenaiheista ovat olleet täyttä asiaa. Dosentti alkaakin olla se nykyajan akateeminen pelle, joka on ottanut hajamielisen professorin paikan. Tällä menolla dosentuuri ei ole kunniaksi enää kenellekään. Myös Bäckmanin harjoittama reuhaaminen edustaa niin sanottuja tyypillisiä ”dosentin mielipiteitä” kyseenalaisimmillaan.

Helsingin Sanomat muisti Bäckmanin toimintaa arvioidessaan lähes kaikki hänen oudot tempauksensa Suomen Antifasistisen Komitean johtajuudesta Viro-kiistoihin, mutta vaikeni kuuluvasti yhdestä. Lehti ei kirjoittanut mitään siitä, että dosentti puolusti myös sharia-tuomioistuimia ja piti niitä soveltuvina Suomeen. Islamin ja poliittisen korrektiuden suojelu on Helsingin Sanomille tyypillistä. Mutta onko lausuntoautomaattien julkisuudenkipeydellä mitään rajaa?


Hyökkäys paras puolustus?

Näennäisellä lastensuojelulla Venäjä ei tosiasiassa puolusta kansalaisiaan vaan estää Suomen viranomaisten lastensuojelulliset toimet sekä lavastaa Suomen ja Venäjän välille eripuraa. Todellisuudessa Venäjä ei välitä kansalaistensa ihmisoikeuksista mitään. Pahinta näyttöä siitä antaa tapa, jolla Venäjä tukahduttaa mielenosoituksia ja harjoittaa heteropropagandaa kieltämällä homoseksuaalisuutta koskevan tiedonvälityksen ja seksuaalivähemmistöjen pride-kulkueet.

Venäläisten nootit, joilla vaaditaan Suomea ”kunnioittamaan ihmisoikeuksia” ovat yrityksiä peittää Venäjän harjoittama kansanryhmien sorto. Tässä suhteessa itänaapurin logiikka on sama kuin talvisodassa: hyökkäys on paras puolustus. Lapsikiista on vastaus Euroopan unionille, joka on vaatinut Venäjää noudattamaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.

Mielestäni on kehnoa, että ulkoministeri Tuomioja on lepsuillut ja todennut lapsikysymyksen ”yhteistyön” varaiseksi kysymykseksi, josta neuvotellaan ja keskustellaan. Kyllä Suomessa pitää noudattaa Suomen lakia, eikä asioissa ole mitään soviteltavaa sen enempää yksittäistapauksia kuin periaatteitakaan koskien.

Suomen ja Venäjän kiista antaa jälleen kerran näyttöä siitä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät toimi. Olen jo aiemmin huomauttanut monta kertaa siitä, että maassamme oleva suuri venäläisvähemmistö antaa ennen pitkää Venäjälle perusteen käyttää kansalaistensa asemaa Suomen valtiota vastaan. Pitäisikö siis viisumikäytäntö poistaa, kuten Alexander Stubb on vaatinut?

Filosofiassa on se hyvä puoli, että kun on kerran ajatellut tietyt asiat loppuun, ei tarvitse joka päivä muuttaa käsityksiään vaan voi pitää niistä kiinni ja katsella, kuinka maailma osoittaa näkemykseni oikeiksi. Maahanmuuttokritiikki pysyy voimassa, sillä kansanryhmien etujen ja elämäntapojen konflikoitumisesta seuraa lähinnä riitoja ja rasismia sekä kantaväestön aseman huonontumista ja oikeuksien menetyksiä.

A riot is the language of the unheard

”Mellakka on vaiettujen kieltä”, totesi Martin Luther King Jr. aikoinaan. Britannian suurimmissa kaupungeissa puhjenneet sekasorto ja ryöstely jatkuvat neljättä päivää.

Jalkapallohuliganismia tutkinut sosiologi Rom Harré totesi jo 1980-luvun tutkimuksissaan, että mellakoinnissa on kyse ritualisoidusta aggressiosta, jonka kautta yhteiskunnan hierarkioista pudonnut työväenluokka luo omia arvojärjestyksiään menetettyjen tilalle. Myös anarkia pyrkii luomaan järjestystä, ja monet nyky-yhteiskuntatieteilijät selittävät ilmiötä samoin: kyse on pudokkaiden vastalauseista.

Harvemmin sen sijaan vaivaudutaan kysymään, mikä tuota syrjäytyneisyyttä, ulkopuolisuutta ja kurjuutta oikeastaan tuottaa. Poliittisesti korrektin sanomalehtikielen mukaan kyse on taaskin vain ”nuorisomellakoista”, vaikka toisesta suupielestä joudutaankin myöntämään, että nuorisomellakat paikantuvat pääosin maahanmuuttajien asuttamiin lähiöihin, joissa kurjuus on poikkeuksellisen suurta.

Monet varmasti muistavat, että Ranskan vuoden 2009 siirtolaismellakoissa maahanmuuttajat polttivat yhdessä yössä peräti tuhat autoa. Jos Suomessa tapahtuisi jotakin vastaavaa, puhuttaisiin sisällissodasta. Sen sijaan Keski-Euroopan suurkaupungeissa tilanne on jo riistäytynyt niin pahasti hallinnasta, että epätoivon syventäminen negatiivisilla julkilausumilla vain vaikeuttaisi asiain hoitamista, ja viranomaiset voivat lähinnä levittää kätensä.

Siirtolaisuuden tuottama työttömien ylimäärä, kulttuurien yhteensopimattomuus ja väestöjen väliset eturistiriidat ovat tietenkin vain osasyyllisiä sivistyneiden länsimaiden kaduille levinneeseen rabulismiin. Taloudellinen syrjäytyminen ja kahtia jakautuminen juontavat juurensa Euroopan unionin talouspolitiikasta, joka suosii globalisaation ja kapitalismin pakkovaltaa: suuryritysten, organisaatioiden ja rahalaitosten vallankäyttöä ihmisten ja heidän poliittisen tahtonsa yli. Niinpä riehujien joukossa on varmasti maahanmuuttajien lisäksi kantaväestöön kuuluvia alkuperäisasukkaita, joilta globalisaatio on syönyt leivän pöydästä.

Myös Suomessa on paljon ihmisiä, jotka kokevat itsensä yliajetuiksi. Suomi onkin luullakseni tässä suhteessa varsin pitkälle jakautunut maa. Varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomen pienissä kunnissa eletään todellisuudessa, jossa kanat tekevät pesiään Ladojen konepeltien alle. Niiden paikkakuntien syrjäytyneillä ei taida olla tarpeeksi aggressiota edes mellakoiden järjestämiseen, ja sen asemasta he puuduttavat päätään masennuspillereillä ja paloviinalla.

Mutta myös olosuhteiden kurjuutta syyttelevillä jeremiadeilla tulee olla rajansa. ”Nuoriso” on pilattu hemmottelulla ja normittomuudella. Itsehillintä ja itsekuri ovat jääneet oppimatta, sillä keneltäkään ei vaadita enää mitään. Ja alkoholisteiksi pätevöityneet Viljot ja Väinöt voisivat vääntää korkkinsa kiinni.

Pahinta köyhyyttä on henkinen köyhyys. Syrjäytymisessä on kyse henkisen pääoman menetyksestä. Henkinen pääoma voi kasvaa vain hyvästä kulttuurisesta itsetunnosta: siitä, että tietää mitä tekee, minkä vuoksi ja mihin tähdäten. Monissa Euroopan valtioissa vallitsevat alakuloisuus ja pessimismi juuri siksi, että ihmiset ovat menettäneet oman kontrollinkokemuksensa. Kansallinen itsemääräämisoikeus on kaventunut, ja rahapolitiikan alueella se on menetetty lähes kokonaan. Euroalueen kansat ovat saman narun jatkeena.

Myös taloudellinen vapaus on tärkeää. Jos riistotalous vie palkansaajilta mahdollisuuden hankkia esimerkiksi henkilökohtaista asuntovarallisuutta ja sitä kautta kovaa maata jalkojensa alle, on selvää, että se masentaa. Nyky-Suomessa, jossa asuntojen markkinahinnat on vedätetty yksilön koko elämäntyön arvoa korkeammiksi, asuntokurjuus on kaiken kurjuuden keskeinen lähde. Niinpä ihmisiä sanotaan turhaan kansalaisiksi. Yhtä hyvin heidät voitaisiin julistaa suoraan orjiksi.

Destruktiivinen reagoiminen on kuitenkin täysin väärä ja vaikutukseton keino. Sen sijaan tarvitaan poliittista aktiivisuutta. Parhaiten ihmiset voivat yleensä pienissä ja alhaalta päin hallituissa yksiköissä, kuten juuri Pohjoismaiden kaltaisissa kansallisvaltioissa. Euroopan unionissa vallitseva keskusjohtoisuus ja erilaiset valhetemput ovat johtaneet vain umpisolmuihin, kuten nykyisin vallitsevaan osakkeiden arvoja ylikuumentaneeseen alhaiseen korkotasoon. Romahduksesta on nähty jälleen merkkejä.

Kansat ovat jo kaduilla niin Britanniassa kuin Kreikassakin. Mielenkiintoista nähdä, mihin tämä myllerrys johtaa sitten, kun maanosamme kansakunnat joutuvat tunnustamaan eläneensä pahoin yli varojensa ja myöntämään rutiköyhyytensä. Myös vaihtoehtoista poliittista filosofiaa on olemassa. Voimaa siis manifestista!

Pizzerian tuhopolttoa ei pidä vähätellä

No niin. Tampereella viime marraskuussa sattuneen pizzeriapalon motiiviksi on varmistunut vakuutuspetosyritys. Taas nähtiin tieteellisen metodin ylivoimaisuus: ensin kannattaa tutkia ja vasta sitten hutkia.

Ulkomaalaisomistuksessa olleen ravintolan yrittivät polttaa sen ylläpitäjät itse, mutta julkisessa sanassa monet poliitikot kiirehtivät tuomitsemaan tulipalon ”rasistiseksi tuhopoltoksi”. Nauran raikuvat naurut demarien kansanedustaja, filosofian tohtori Päivi Lipposelle, joka meni syyttelemään palosta suomalaisia ihmisiä ja jonka maltti ei riittänyt edes alustavien selvitysten saamiseen.

Toisaalta olen surullinen ja pahoillani niiden ihmisten puolesta, jotka menettivät tuhopoltossa henkensä tai lähimmäisensä. Toivonkin, että Lipponen ja hänen taustaryhmänsä huutaisivat nyt yhtä kovaäänisesti tuomiota palon sytyttäneille kuin he vaativat sitä maahanmuuttokriitikoille.

On valitettavaa, että poliittinen vihervasemmisto on jatkanut perinteistä epäisänmaallista linjaansa myös nykypäivänä ja on valmis tuomitsemaan jokaisen moraalikannanoton ”rasistiseksi”, vaikka me suomalaiset ihmiset koetamme lähinnä pitää hengestämme ja omaisuudestamme kiinni. Maahanmuuttokritiikkiä esittäneille pizzeriapalo tuli kuin kreivin aikaan ja nosti varmasti perussuomalaisten kannatusta jälleen prosentin. Tapauksen poliittiset fleimit ovat tulipalon liekkejä suuremmat.

On tärkeää, ettei oikeus vähättelisi monen ihmisen kuolemaan johtanutta tuhopolttoa vain sillä perusteella, että palo riistäytyi aiottua suuremmaksi vahingossa tai että tarkoitus ei ollut tappaa ketään. Polttajat varmasti tiesivät, että niin voi joka tapauksessa käydä, joten syytteessä pitäisi lukea ”kuolemantuottamuksen” sijasta ”tapon yritys”. Lopputuloshan oli käytännössä murhapoltto, sillä polttajien täytyi tietää jonkun saavan palossa mahdollisesti surmansa.

Myös minun taloyhtiössäni toimii valitettavasti etninen pizzeria, joka aiheuttaa rähjäisyyttä ja levottomuutta pihoille ja ympäristöön joka päivä ja yö aamuyhdeksästä aamuviiteen. Toivon, ettei se nyt syty tuleen sen enempää vakuutuspetoksen, palomääräysten rikkomisen kuin rasistisen tuhopoltonkaan vuoksi.

Minä muuten syön pelkästään suomalaista ruokaa ja ihmettelen, mitä tämä Suomen kansa noissa pizzerioissa niin pirusti rakastaa.

”Pensselisetä, me emme petä” – Maahanmuutto-ongelma homoyhteisössä

Minulta kysytään usein, miksi kirjoitan homoseksuaalisuudesta ja enkö voisi kirjoittaa jostain muusta? Olenkin tosiasiassa kirjoittanut suurimmaksi osaksi kaikesta muusta. Havainto, että kirjoitan myös homoseksuaalisuudesta, ei johdu siitä, että homoseksuaalisuus olisi erityisen hallitseva piirre elämässäni. Minähän olen homo ja elän homoseksuaalisesti, joten mistäpä muustakaan voisin kirjoittaa silloin, kun kirjoitan itsestäni?

No niin. Päätin tällä kertaa lausahtaa muutaman sanan siitä, miten näen maahanmuuttoilmiön homoyhteisössä. Olen aiemmin esittänyt maahanmuuttajien ja kansallisten vähemmistöjen suhteesta kulttuurifilosofisia ja sosiaalipoliittisia analyyseja viitaten esimerkiksi kompensoivan suvaitsevuuden ongelmaan ja valikoivan suvaitsevuuden tarpeellisuuteen. Näitä teoreettisempia lähestymisiä voi kaivella esiin tästä.

Sen sijaan nyt koetan valaista asiaa muutamalla henkilökohtaisella kokemuksella. Olen toiminut suomalaisessa homoyhteisössä yli kaksikymmentä vuotta. Vielä 1980-luvulla kulttuurimme oli aika yksiaineksinen, ja epävarmaa oli, onko mitään yhteisöä varsinaisesti olemassa. Tämä heijastui tietynlaisen yksimielisyyden, voiman ja vaikutusvallan tavoitteluna. Kukapa ei muistaisi esimerkiksi Tom of Finlandin piirroksia, joissa kukoisti eräs tietty ihmisihanne? On tietysti mukavaa, että sateenkaariväki on tehnyt kulttuuristamme sittemmin monenkirjavaa ja iloista ja että seksuaalivähemmistöpolitiikka on mielletty osaksi yleispolitiikkaa myös useimmissa puolueissa. Suomalaiset homot, lesbot ja transväki ovat olleet rakentamassa homojen ja heteroiden välistä kanssakäymistä ja yhteisymmärrystä.

Aiemmin homot nähtiin usein yhteiskunnan ulkopuolisina, mikä johtui siitä, että arvostelijat olivat ensin tuominneet meidät ulkopuolisuuteen. Lisäksi homoseksuaalisuuden väitettiin leviävän Suomeen ulkomailta, kun tädit hätäilivät, että ”Tanskasta se tulee”. Totuus on, että homoseksuaalisuus on ollut täällä yhtä kauan kuin ihmiset yleensäkin. Olennaiseksi ei ole muodostunut pelkästään se, että on homo tai hetero, vaan se, millä tavalla. Vuorovaikutuksen rakentaminen valtakulttuurien kanssa on onnistunut jokseenkin hyvin.

Homoyhteisöä on alkanut kuitenkin viime vuosina rasittaa tosiasia, että meidän ravintoloihimme, tapaamispaikkoihimme ja toimintayhteyksiimme hakeutuu entistä enemmän maahanmuuttajia, joilla ei ole juurikaan tekemistä homoseksuaalisuuden kanssa. Esimerkiksi homoravintoloihin kerääntyy maahanmuuttajaryhmiä, jotka pitävät niitä jonkinlaisina ”yleisinä vähemmistöravintoloina”, ilmeisesti kai siksi, että porttikielto tavanomaisiin heterokapakoihin on jostakin syystä jo tullut. Tai sitten heteroseksuaaliset suomalaismiehet karkottavat nämä jantterit omilta iskuareenoiltaan.

Meidän ravintoloidemme ja muiden tapaamispaikkojemme ei pitäisi nähdäkseni olla vastaanottokeskuksia. Myös eräiden homoseksuaalisten maahanmuuttajien seurustelutavat ovat osoittautuneet ongelmallisiksi. Kun olin muutama vuosi sitten poistumassa poikaystäväni kanssa homoravintolasta, rakastettuni joutui maahanmuuttajan taholta seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Itse asiassa hän kääntyi hätääntyneenä puoleeni sanoen, että voisinko ”pelastaa” hänet, koska ”toi vitun mutiainen on koko ajan takinliepeessä kiinni”. He kun eivät kerta kaikkiaan ymmärrä, että kaikki suomalaiset ihmiset eivät ole sellaista vapaata riistaa kuin he itse toivovat omassa mielikuvituksessaan. Koska puhe ei auttanut ja poikaystäväni vaikutti kiusaantuneelta ulkomaalaisen uhatessa lopulta minua itseäni väkivallalla, kamppasin kyseisen speden itsepuolustuksekseni katuun ja painoin hänen naamansa katukiveystä vasten selvittäen siten, että meidän maassamme tällaisissa asioissa menetellään diskreetisti.

Olen havainnut vastaavaa tapahtuneen useille muillekin henkilöille. Pari vuotta sitten poimin Irc-gallerian blogista erään 19-vuotiaan homomiehen (nimimerkki ”Pöksyt”) kertomuksen, jossa hän tilitti taksimatkaansa baarireissulta kotiin. Alun perin 11.8.2009 julkaistu teksti ja linkki ovat nyttemmin jostakin syystä kadonneet netistä, mutta otin vapaudekseni lainata kirjoituksen kokonaisuudessaan tähän. Tapahtumat etenivät näin:


”Kertomus taksimatkasta

Rakas päiväkirjani, olen pettynyt Suomen taksiin, poliisiin ja hätäkeskukseen.
Eilen olin työkaverien kanssa Lassilan Krouvissa. Mentiin sinne heti kahden jälkeen, ja istuttiin terassilla aina yhteentoista asti. Päivä oli hirmuisen mukava ja oli hauska repästä kunnolla duuniporukalla. Kaljaa ja siideriä meni ja siinä sivussa myös rahaa!

No sitten kello loi yksitoista ja me oltiin jo jatkamassa kallioon halvan kaljan perässä, mutta järkiin tultuamme päätettiin lähteä kotiin. Hyppäsin taksiin Pohjois-Haagan asemalta ja kerroin minne haluan (kuski oli n. 40-vuotias, ehkä turkkilainen mies). Kuski alkoi heti alkumatkasta erittäin päällekäyväksi ja seksuaalisesti ahdistelevaksi. Kertoi kuinka hänen serkkunsa on homo ja pitäisi varmasti minusta jne.

No soitin ’juholle’ todellisuudessa soitin hätänumeroon ja kerroin ’olen tässä taksissa tässä ja tässä kohdassa tulossa kotiin ja tarvitsen apua jne.’ No onneks just samaan aikaan sille kuskille soitti taas sen serkku ja pystyin kertoo kuskin huomaamatta paremmin sille hätäkeskuksen naiselle että mikä on tilanne, tähän tämä vastasi sitten että soita uudelleen jos tapahtuu jotain konkreettista! Päästään kehältä pois ja lähetään ajaa kontulantietä, tää kuski sammuttaa mittarin 25e kohdalle ja sanoo että jos maksan käteisellä 30e niin mennään ensin syömään itäkeskukseen ja hän vie minut sitten kotiin. Tästähän vasta säikähdin ja kerroin vain että kuinka minun pitää päästä kotiin ja että huomenna on aamuvuoro jne.

Ollaan ajettu 1,5 km sen jälkeen ku tää oli sammuttanu mittarin. Nään siel tiellä poliisi auton ja poliisin joka viittoo tien sivuun. (ONNEKSI!) Kuski pysäyttää auton ja avaa ikkunan ja poliisi tulee siihen niin sanon että tarvitsen apua ja että haluan pois autosta ja että nyt nousen. Avasin äkkiä turvavyön, otin laukkuni ja hyppäsin ulos. Heti ulos päästyä ratkean hirveään itkuun ja yritän poliisille selittää mitä oli tapahtunut jne.

Poliisi vie mun kortin sinne taksiin ja maksaa taksin sillä. Sit se taksi lähtee pois ja poliisi lupaa viedä mut kotiin, vaikkei siitä ollu ku reilu 2km enään matkaa. No sit se toinen poliisi pysäyttää viel yhen auton ja huutaa sielt että 0,6! Eli ne sai kiinni rattijuopon. Kertovat mulle etteivät voi nyt viedäkään mua vaan että mun pitää ottaa taksi tai kävellä. Itkin taas etten voi taksia ottaa että en enään ikinä halua taksiin ja että sopii jos kävelen tästä.

No poliisit lähtee pois ja mä nousen maasta istumasta ja ehdin hädintuskin liikahtaa kun mun viereen tulee joku toinen turkkilaismies joka kertoo voivansa viedä mut kotiin että auto on tossa ihan lähellä. Kerron etten tarvitse apua ja että halun kävellä yksin.

No se ei lähe siit minnekkään vaan ehdottelee et hän voi vaikka maksaa mulle!!! Taas soitan hätänumeroon ja kerron mitä on tapahtunu ja että mä en voi kävellä kun mua seurataan enkä voi tilata taksia kun siinä on mahdollisuus että sama kuski tulee... No hätäkeskukseen soitin siinä ainakin 6kertaa ja aina ne yhdisti poliisin johtokeskukseen josta sanottiin vaan ’kävele nopeammin’. Taas itken etten mä voi kävellä kun mua seuraa joku tuntematon mies joka ehdottelee kaikenlaista.

Seitsemännellä kerralla kun soitan hätänumeroon niin kerron ettei mua vittu saa enään yhdistää minnekään, vaan että tarvin apua ja että haluan kotiin. No tää nainen sanoo vaan ’tottele poliisia, suljen nyt linjan’. Eli vittu mun ois vaan pitäny juosta joku ahdisteleva raiskaaja perässä?! No soitan isoäidille kello oli tässä vaiheessa jotain 00.30. No hän tietenkin nukkuu eikä kuule puhelinta.

En keksi enään mitään muuta kun soittaa faijalle. No hälyytin kauan ja viimein se vastaa unisena, kerron koko jutun niin se lupaa sit tulla hakee mut, että sil menee 15min. No soitan Sannalle (Soitin jo useasti aikaisemmin) ja kerron sille että faija tulee nyt hakee että ois kiva jos vois puhuu mun kans sen aikaa. Se ahdisteleva turkkilaismies lähti sit kävelee poikkikatua pois päin kun kuuli että faija on 15min sisäl siinä. No sit se tuli ja otti mut kyytiin ja toi kotiin. Kotiin pääsin n. klo 1. Nyt sit tosi huonosti nukuttu yö takana ja iltavuoroon menen kahden jälkeen.

Alkuilta oli ihana, mutta miten Suomessa voi olla tuollainen taksikuski!!
Välttäkää taksia:
Taksin numero: 1191”


Näin kirjoitti parikymppinen homomies kaoottisesta taksimatkastaan kotiin. Kyseessä oli siis nuoreen miehentaimeen kohdistunut raiskausyritys, ja kertomus onkin valaisevaa luettavaa – paitsi että kirjoittaja arvostelee ongelmista poliisia, taksijärjestelmää ja hätäkeskusta, vaikka syyt olivat selvästikin aivan muualla.

Korostan, että kyseessä on vain yksittäistapaus, sillä kaikkien vastaavien tapausten kertominen ja kirjaaminen olisi tässä yhteydessä mahdotonta.

Monet suomalaiset homomiehet ovat kokeneet traumaattisia kokemuksia ulkomaalaisten maahanmuuttajien reuhatessa meidän play groundeillamme. Ulkomaalaisten päällekäyvyys ja tunkeilevuus on ollut toisinaan kerta kaikkiaan sietämätöntä. Vaikuttaa aivan kuin he tarkoituksellisesti käyttäisivät hyväkseen muutamien ”helppoina” pitämiensä suomalaisten hyväuskoisuutta. Tässä suhteessa varsinkin nuoret ovat vaarassa, koska heiltä puuttuu itsetuntoa oman tahtonsa ilmaisemiseen ja aloitteiden torjumiseen.

Tietooni on tullut useita tapauksia, joissa ulkomaalaiset, lähinnä eteläeurooppalaiset, käyttävät hyväkseen suomalaisia homonuoria ja hajottavat omalla käyttäytymisellään näiden ihmisten tunne-elämän. Esiintyy taloudellista puliveivausta, petoksia ja suomalaisten ihmisten keskinäisiin parisuhteisiin kohdistuvia hyökkäyksiä.

Suurin osa homobaareissa viihtyvistä ulkomaalaisista ei ole kuitenkaan afrikkalaisperäisiä vaan muita tummaihoisia, yleensä eteläeurooppalaisia tai latinoja. Kuvaan kuuluvat kihara tsekkitukka, karvaiset käsivarret, korkeahko hölöttävä puheääni, näyttävät korut, avoimet paidannapit, suorat housut, kultaketjut ja maailmanmiehen elkeet sekä uusinta mallia oleva matkapuhelin tehokkaiden huoraamisyhteyksien varmistamiseksi. Käyttäytymispiirteenä on myös
se, ettei seksin penääjä tai tarjoaja usko sanaa: siis hellittämättömyys ja kovakorvaisuus.

Muutamiin suomalaisnuoriin tämä uppoaa kuin kuuma lusikka voihin. Tosin heillä on usein itsetunto-ongelmia, joiden vuoksi he ovat alttiita ottamaan vastaan tarjolla olevat vaikutteet. Eräät ulkomaalaiset ovat myös järjestäytyneet organisoimaan suomalaista yöelämää koettaen juurruttaa omat tapansa osaksi suomalaisnuorten käyttäytymistä jo varhaisessa vaiheessa. Siitä kertovat esimerkiksi heidän nettisivustonsa ja nuoria houkuttelevat bileet.

Todellisuudessa vain harvat hyvällä itsetunnolla varustetut nuoret suosivat parinmuodostuksessaan ulkomaalaisia. Kohtaamiset perustuvat pikemminkin molemminpuoliseen seksin vaihtoon. Tässä kanssakäymisessä toisensa löytävät jakojäännökset, ja traagista on, että silloin pahiten vaarassa ovat kaikkein eniten suojelua tarvitsevat suomalaisnuoret. Siis juuri nuo hieman kokemattomat junantuomat maaltamuuttajat.

Aktiivisimpia ravintolaluutia ovat eteläeurooppalaiset, kuten espanjalaiset ja italialaiset, mutta määrällisesti enemmän on Balkanilta ja Turkista tulleita sekä arabeja. Muslimimaissahan homoseksuaalisuutta ”ei ole”, ja pikimusta väestö puolestaan pysyttelee kaapissa välttääkseen kaksinkertaisen vähemmistöaseman. Mustien homofobia näkyy esimerkiksi Yhdysvaltojen neekerien skeitti-, koripallo- ja hip hop -kulttuurissa, joka on homoseksuaalisuutta avoimesti diskriminoivaa.

Saattaa olla, että monet ahdasmielisistä kulttuureista tulleet näkevät Suomen jonkinlaisena vapauden Eldoradona, ja heidän päällekäyvyyttään voidaan selittää ”sopeutumattomuutena” meidän elämäntapaamme. Toisaalta monien ulkomaalaisten pilkallinen ja välinpitämätön suhtautuminen suomalaisten antamiin pakkeihin kertoo, että heidän hyökkäävyytensä on tietoisesti valittua ja että he pitävät pohjoisessa asuvia blondeja lauhkeina lampaina, joiden elämäntehtävä on (sukupuolestaan riippumatta) alistua heidän panopuikseen.

Homoseksuaalien vähemmistöaseman ja maahanmuuttajien vähemmistöaseman käsitteleminen yhtenä ja samana vähemmistöpolitiikan alueena on perusteetonta. Homoseksuaalisuudella ja maahanmuutolla ei ole kerta kaikkiaan mitään yhteistä. Ihmiset tietenkin pariutuvat joskus myös valtioiden rajoista riippumatta, mutta on virhe, jos valtiovalta asettaa homot ja maahanmuuttajat samaan junaan omissa menettelytavoissaan. Tällöin homoja kohdellaan ikään kuin emme olisikaan kotimaamme syntyperäisiä kansalaisia, ja tasa-arvohierarkioissahan meidät jo tunnetusti asetetaan palvontaa nauttivien maahanmuuttajien alapuolelle.

Maahanmuuttajat ovat saaneet konseptit sekaisin myös muualla kuin homojen omissa yhteyksissä. Viime syksynä otsikoitiin, että homot aiheuttavat ongelmia Yrjönkadun uimahallissa harjoittamalla seksiä saunoissa ja pukukopeissa. En paheksu seksiä sinänsä, mutta kuinkahan tämänkin asian kanssa loppujen lopuksi on?

Käydessäni itse joskus kyseisessä uimahallissa en ole havainnut siellä avointa seksiä sen enempää kuin muissakaan uimahalleissa (joissa heterot tosin kutevat joskus porealtaissa keskenään). Sen sijaan olen huomannut, että noin puolet Yrjönkadun uimahallin kävijöistä on tummaihoisia maahanmuuttajamiehiä.

Kunpa tilanteen riistäytyminen ei johtuisi siitä, että asialla ovatkin olleet homomiesten asemasta biseksuaaliset, heteroseksuaaliset ja homoseksuaaliset maahanmuuttajamiehet, joista on mukavaa saada silloin tällöin joltakin tuntemattomalta anonyymisti spermatruttaukset peppuun. Setan järjestöaktivistit ovat sitten saaneet selitellä tätäkin asiaa kuin jokin Lady Like ja ottaa päälleen syyt maahanmuuttajien toiminnasta, ikään kuin kaikki olisi suomalaisten homoseksuaalien syytä. Omaatuntoaan koettelevia ristiriitoja vältellen he ovat siirtäneet asian kalapuikkoviiksekkäiden viagraviikinkien syyksi, jotka puolestaan ovat harmistuneet syytöksistä viriilien nahkamiesten ja viattomien homokarhujen tavoin.

On muistettava, että myös hiv on maahanmuuttaja, ja monet ulkomaalaiset paneskelevat melko välinpitämättömästi kaikkea mikä liikkuu. En väitä, että suomalaiset olisivat tässä suhteessa moraalisesti ryhdikkäämpiä, mutta totuus on, että suhteellisesti varsin suuri osuus hiv-tartunnoista saadaan edelleenkin ulkomailta tai ulkomaalaisilta. Homopiireissä on yleistä, että hiv:n ja muiden seksitautien tartuttaja on nimenomaan ulkomaalainen mies.

Pienoistutkimus ravintolapalon attribuutioista

Teorioita, joilla tutkitaan, miten ihmiset kuvailevat ja selittävät erilaisia arkielämän ilmiötä, sanotaan psykologiatieteen piirissä attribuutioteorioiksi. Jos esimerkiksi 5-vuotiaalta Jessicalta kysytään, ”Mitä äitisi tekee silloin kun et itse ole kotona?”, voi vastaukseksi saada iloisen: ”Oottaa mua!” Lapsi selittää ja tulkitsee asioita vain oman itsensä kautta eräänä merkkinä kehittymättömyydestään. Tosiasiassa äiti saattaa vaikkapa harrastaa avioliiton ulkopuolista seksiä pöpilääkärinsä kanssa.

Attribuutioteoriat tulivat mieleeni, kun ihmiset alkoivat repiä leukojaan Tampereella viime maanantaina tapahtuneen ravintolapalon johdosta, sen, jota epäiltiin myös ”ulkomaalaisravintolan tuhopoltoksi”.

Vihervasemmisto vihjaili, että asialla ovat olleet ”persut tai muut rasistit”. Esimerkkiä näytti Päivi Lipponen, joka piti tapahtunutta automaattisesti suomalaisten tekemänä viharikoksena. Persut puolestaan turvautuivat ”ei välttämättä” -argumenttiin ja epäilivät, että syyllisiä voivat olla esimerkiksi kurdit tai että pizzerian saattoivat polttaa omistajat itse vakuutuskorvauksen toivossa! Eräät tietäväiset tähdensivät ja toruivat, kuinka tärkeää on ”tutkia ensin ja hutkia sitten”, ikään kuin yksinkertaisimmatkin eivät sitä muuten ymmärtäisi. Tähän päivään mennessä on selvinnyt, ettei kolme kuolonuhria vaatineeseen paloon liity viharikosta, mutta poliisi on vanginnut ulkomaalaisomistuksessa olleen ravintolan pääomistajan havaittuaan, että palo on saanut alkunsa sisätiloista.

Moraalisesti on selvää, että viharikollisuus on lopetettava niin kuin muukin laittomuus. Väkivalta on väärin. Mutta olisi myös epä-älyllistä typistää asioita pelkän syyttelyn, normittamisen ja rankaisemisen tasolle. Normatiivinen eetos jää ohueksi, koska se ei kerro, mistä oikeastaan on kysymys. Silloin kun kyseessä on viharikollisuus, on muistettava, että rasistiseen väkivaltaan ovat syyllisiä paitsi ne, jotka sitä harjoittavat (yhtä hyvin kantaväestöstä kuin ulkomaalaisistakin), myös ne, jotka luovat konfliktien aiheita liiallisella maahanmuutolla. Lisäksi syyllisiä ovat kaikki, jotka kylvävät kannanotoillaan eripuraa, sillä aina on joitakin seinähulluja, jotka ottavat (anarkistien kielellä sanottuna) ”tekojen propagandan” todesta.

Mutta palataanpa attribuutioteorioihin. Pizzerian palaessa ja fleimien leiskuessa kiintoisimmiksi ovat osoittautuneet ihmisten selitykset. Puolustelut ja syyttelyt ovat paljastavia. Vanha vitsi ”mitä enemmän palokuntaa, sitä suuremmat vahingot” viittaa ihmisten tapaan yhdistellä asioita ja keksiä syy–seuraus-suhteita sellaistenkin ilmiöiden välille, joilla sitä ei ole, tai joiden välillä yhteys on selityksiin nähden käänteinen.

Ihminen jäsentelee kaksi peräkkäin sattunutta asiaa usein niin, että hän ajattelee niillä olevan syy-yhteyden, vaikka todellisuudessa näin ei olisikaan. Esimerkiksi edellä mainitusta havainnosta ’mitä enemmän palokuntaa, sitä suuremmat vahingot’ aivomme voivat yhdistellä oletuksen, että palokunnan paljous on syy tulen riehumiseen runsaana. Vastaavasti ”palopaikalta pois päin kävellyt huppupäinen henkilö” saattaa olla lumimyrskyltä suojautunut lehdenjakaja tai bileistä kotiin hoiperteleva hoppari eikä suinkaan kukaan syyllinen, jos sellaista nyt on edes olemassa. Ihmisen mielen rakentamat kausaaliketjut ovat usein täysin olettamuksenvaraisia.


Attribuution virheet

Attribuution peruserheeksi sanotaan ihmisen myötäsyntyistä tarvetta tekaista asioille subjekti, siis tekijä, silloinkin kun asiat tapahtuvat vain sattumalta.

Havainnoija–toimija-virheeksi puolestaan kutsutaan ihmisen taipumusta yliarvioida omaa asemaansa toisten ihmisten käyttäytymistä arvioitaessa ja vastaavasti aliarvioida toisten ihmisten roolia omaa käyttäytymistä selitettäessä.

Attribuution valokeilavirheessä on kyse ihmisten taipumuksesta uskoa olevansa jatkuvasti toisten tarkkailun tai huomion kohteena. Tosiasiassa ihmisten tarkkavaisuus hajaantuu sosiaalisissa tilanteissa, eikä yhteen yksittäiseen yksilöön kiinnitetä kovinkaan paljon huomiota.

Edustavuuserheeksi kutsutaan ihmisten taipumusta luoda kattavia yleistyksiä yksittäisten tapausten perusteella. Tämän päättelyn virheellisyys on siinä, että käyttäytymisen syiden oletetaan olevan pysyviä ja laaja-alaisia.

Pizzeriapaloa selitettäessä on tehty kaikki attribuution perusvirheet. Selvittäminen aloitettiin syyllisten etsimisestä eli inhimillisen tekijäsubjektin hakemisesta, vaikka ravintola on saattanut palaa omia aikojaan esimerkiksi viallisen sähkölaiteen vuoksi (attribuution peruserhe).

Muutamat anonyymit blogikirjoittajat taas puolustelivat jopa tuhopolttoa viittaamalla siihen, että ”ärsyttäviksi koetut ympäristötekijät”, kuten ulkomaalaiset, aiheuttavat joissakin ihmisissä aggressiota (havainnoija–toimija virheeseen sisältyvä toisten aseman yliarviointi). Toiset taas katsoivat, että tätä näkökohtaa painottavat protestoivat turhasta (havainnoija–toimija virheeseen sisältyvä toisten aseman aliarviointi).

Attribuution valokeilavirhe puolestaan toteutui sekä siinä, kun muutamat esittivät, että ulkomaalaiset ovat jatkuvan painostuksen kohteena, että siinä, kun eräät toiset vastasivat, että suomalaiset rasistithan ne ovat koko ajan muiden silmätikkuina.

Ja hedelmäksi kakkuun sopi vielä attribuution edustavuuserhe, jonka mukaisesti kaikkia pizzerioita alettiin pitää pysyvästi ja yleispätevästi terroriuhan alaisina samalla kun kaikki maahanmuuttoa arvostelleet ihmiset leimattiin pysyvästi ja yleispätevästi soihtu kädessään kulkeviksi natseiksi.


Nerot vinguttavat viulua kun Rooma palaa

Yhdysvaltalaisen Cornellin yliopiston professori Morten H. Christiansen on katsonut, että ihmisen kognitiiviset toiminnot, kuten selittäminen ja päätteleminen, perustuvat asioiden laittamiseen jonoon – aivan niin kuin selittämisen välineenä käyttämämme kielikin koostuu peräkkäisistä merkeistä. Aivotutkimuksen kannalta kieli on ”sarjakäsittelyä”, joka tapahtuu aivojen oikeassa puoliskossa suhteellisen hitaina toimintoina, kun taas näköhavainto tapahtuu kuvien nopeana ”rinnakkaiskäsittelynä” aivojen vasemmassa puoliskossa.

Kyky sarjakäsittelyyn on Christiansenin mukaan tyypillistä nimenomaan kädellisille, joilla esiintyy kognitiivista ajattelua. Tästä kertoo myös ihmisten taipumus turvautua puhuessaan käsien sarjaliikkeisiin.

Kun katsoo tapaa, jolla blogikirjoittajat ovat laittaneet merkkejä peräkkäin keksiessään erilaisia tapahtumaseuraantoja ravintolapalolle, voin tulla Christensenin kanssa samaan johtopäätökseen. Ihmiset ovat eräänlaisia hobitteja, joilla on taipumus yhdistellä asioita mielivaltaisesti samalla, kun he keksiskelevät heidän omia intressejään edistäviä selityksiä ilmiöille. Tämä koskee sekä sosialisteja, rasisteja, vihreitä, persuja että natseja.

Ihme, ettei kukaan huomannut syyttää ravintolapalosta hallitusta. Hallitus nimittäin alensi viime kesänä ravintolaruoan arvonlisäveroa ilman, että ravintolat olisivat siirtäneet kevennystä kiskurimaisiin hintoihinsa (vai mitä sanotte 8,90 euroa eli 52 markkaa maksavasta pizzasta, jonka arvo supermarketissa on 0,99 € ?). Tämä valtion välillinen tuki on voinut aiheuttaa kateutta jonkin viinajuottolan pitäjässä, joka sitten kävi käräyttämässä kilpailijan. Hyvään dekkaritarinaan kuuluu epäillä jokaista. Ihmiset eivät vain huomaa ajatella kaikkea, sillä psykologisten tutkimusten mukaan ihmisen poliittinen muistikin yltää vain noin 3 kuukauden taakse. Kolme kuukautta: sitten asiat haihtuvat – sellainen on ihmisen pää.

Mielielokuviani ovat muuten King Kong (siinä olevan nais- ja mieskuvan vuoksi) ja Apinoiden planeetta (sen sisältämän yhteiskuntanäkemyksen ansiosta). Alkuperäiset versiot ovat filosofisia ja uudemmat hauskoja.

Myös minun karkean rintakarvoitukseni alla sykkivä sydän on joka tapauksessa sangen kyllästynyt jatkuvaan nälvimiseen ja panetteluun, varsinkin kun sen takana ei näytä olevan muuta kuin puolin ja toisin esiintyvää pahanilkisyyttä. Vaikka rasismia ei liittyisi itse ravintolapaloon, sitä on tapahtuman selittäminen täynnä. Coltti paukkuu nyt liian herkästi molemmin puolin.

Jos minulta kysytään, mikä käydyssä keskustelussa on eniten vinksallaan, huomioni kiinnittyy siihen puolusteluun, jolla esimerkiksi Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstan enemmistö keskittyi kiertelevästi oikeuttamaan väkivaltaa ja toisaalta pesemään käsiään siitä, että heillä itsellään olisi mitään osuutta missään yhteydessä esiintyvään vihamielisyyteen.

Osoittautuupa ravintolapalon syyksi todellisuudessa mikä tahansa, tämä läpitunkeva puolustelu ja selittely kirkastaa minulle sen, mikä rasismi-ilmiössä on olennaista. Sellainen poliitikko, joka epäsuorastikin ja symbolisella tasolla puolustelee väkivaltaa, ei ole kunniallinen, vaan saa hävetä. Päivi Lipposen hätäilyn taas voisi antaa anteeksi siinäkin tapauksessa, ettei hän itse ymmärtäisi pyytää. Lipposeltahan ei ole kuultu muutenkaan mitään erityisen valaisevaa. Toisaalta on syytä huomata, että Lipposen taustataho SDP saattaa olla osasyyllinen asenteiden kärjistymiseen, sillä se on yhtenä muiden joukossa edistänyt liian suurta maahanmuuttovolyymia.

Rajoittamatta mitenkään mielikuvituksenne lentoa toivon joka tapauksessa, että kun te fiksut ihmiset seuraavan kerran selitätte jonkin valtiopäivätalon paloa, koettaisitte laittaa henkilökohtaiselle vallanhimollenne jonkinlaista rajaa.