21. joulukuuta 2012

Videoblogi: Johdatus teokseen ”Enkelirakkaus”




Julkaisin jokin aika sitten kirjan nimeltä Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Yritin kirjoittaa sen yleistajuisesti, joten teos lienee kohtalaisen helposti avautuva. Muutamien tiedustelujen johdosta päätin tehdä ”Kantit” ja laatia kirjaan pienen johdannon. Tässä se tulee videona, ja pääkohdat on kiteytetty myös tekstinä.

Kuten nimestäkin voi päätellä, tarkastelen kirjassani filosofian, uskonnon ja seksuaalisuuden suhteita sekä filosofian omaa luonnetta. Teoreettisina lähtökohtinani hyödynnän filosofisesti painottuneita psykoanalyysin muotoja, mutta väiteainekseltaan teokseni itsenäinen.

Motiivin tämän kirjan kirjoittamiseen antoi havainto, että useita henkisen elämän muotoja, kuten tieteitä, taiteita, kirjallisuutta ja filosofiaa, leimaavat samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteenkuuluvuuteen perustuva homososiaalisuus, homoeroottisuus ja homoseksuaalisuus.

Toisaalta monet uskonnot ovat suhtautuneet torjuvasti ja jopa vihamielisesti homoseksuaaliseen kanssakäymiseen, vaikka myös niiden hengenelämässä nojaudutaan samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteenkuuluvuuteen. Esimerkiksi juutalais-kristillinen ja islamilainen ajatteluperinne suhtautuvat kielteisesti homoseksuaalisuuteen, vaikka ihmisen ja Jumalan välinen (ja symboliarvoltaan homoseksuaalinen) rakkaus arvotetaan niissä myös tavoiteltavaksi. Samaa sukupuolta olevien osapuolten mies–mies-rakkaus kuitenkin kielletään demonisoimalla enkeli, joka eniten rakasti Jumalaa, pahuuden vertauskuvaksi.

Ontologisen jumalaoletuksen sisältäviä suuria uskontoja näyttää vaivaavan syvä kompleksisuus. Lähdinkin kirjassani pohtimaan, mistä tämä ristiriitaisuus voisi johtua ja mitä se voi merkitä filosofian ja tieteen kannalta.

Ontologinen jumalaoletus ja filosofian vieraantuneisuus 

Pääargumenttinani esitän, että ihmisen henkiset pyrkimykset ovat perimmältään homoseksuaalisia tai vähintäänkin homososiaalisia, sillä merkitykset opitaan kokemuksellisesti ja koska samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan paremmin kehollisen ja kokemuksellisen samankaltaisuutensa vuoksi.

Tätä kautta voidaan ymmärtää tieteen ja filosofian sukupuolittumista: esimerkiksi yliopistolaitoksen patriarkaalista historiaa ja feministien toisilleen osoittamaa solidaarisuutta. Näin voidaan luoda merkityksenteoreettinen, historiallinen ja psykologinen selitys sille vulgaarille ja intuitiiviselle käsitykselle, jonka mukaan filosofiaa on tavattu pitää ”henkisenä homoiluna”.

Filosofiset, tieteelliset ja uskonnolliset perinteet jakautuvat karkeasti ottaen kahtia. Toinen vaihtoehto on harmoniaa ja tasapainoa korostava filosofinen hengenelämä, jonka vallitessa ihmisen viisaudenrakkaus on sopusoinnussa maallisen rakkauden kanssa. Tämä merkitsee rakkauden toteuttamista homoseksuaalisesti.

Toinen vaihtoehto on heteroseksuaalisen arvomaailman ja symboliuniversumin mukainen elämä, jonka tuloksena ihmiset alistavat pyrkimyksensä lajinsäilytyksellisille tarkoitusperille. Tämä johtaa valtakonflikteihin ja tuottaa vallan takuumieheksi ontologisen jumalaoletuksen. Ontologista jumalaoletusta vahvistaa heteromiehille tyypillinen oidipuskompleksi, joka perustuu miesten kilpailuun naisista. Ontologisen jumalaoletuksen myötä todellisuus on halkaistu kahtia heteroseksuaalisen elämäntavan malleissa. Islam ja kristinusko ovat syntyneet oikeuttamaan heteroseksuaalista arvouniversumia ja lajinsäilytysstrategiaa.

Traagista juutalais-kristillisyydessä ja islamissa on se, että toisaalta niiden piirissä tavoitellaan hengellisyyttä ja Jumalan rakastamista, mutta toisaalta kyseisissä uskonnoissa ihmisen rakkaus Jumalaan arvotetaan kielteisesti. Samoin suhtaudutaan rakkauden maallisiin muotoihin, ja samaa sukupuolta olevien ihmisten keskinäinen rakkaus, jonka vertauskuvaa myös Jumalan rakastaminen pohjimmiltaan on, kielletään näissä uskonnoissa. Kristinuskon ja islamin jumalakäsitykset ovat alkuperältään naturalistisia ja ainoastaan näennäisesti hengellisiä.

Parhaan mallin filosofiselle elämälle on antanut kreikkalaisesta antiikista tunnettu poikarakkaus. Sen mukaisesti henkisyys ja älylliset pyrkimykset voivat toteutua aistimaailmassa, aivan kuten Platonin myöhäisfilosofiassakin ideat ymmärrettiin ”eläviksi”. Filosofia ja henkisyys eivät olleet eriytyneet toisistaan, vaan ne liittyivät yhteen homoseksuaalisessa rakkaudessa, jossa viisaus ja aistikokemus yhdistyivät muodostaen eheän elämäntavan mallin.

Tämä viisauden perinne on kuitenkin suureksi osaksi tukahdutettu juutalais-kristillisissä länsimaissa ja islamilaisissa maissa, joita leimaa kahtiajako taivaallisen ja maallisen kesken: risaisuus, pirstonaisuus ja rikkinäisyys. Homoseksuaalisen kokonaismerkitysyhteyden puuttuessa viisaus, henkisyys ja aisti-ilot ovat ajatuneet etäälle toisistaan ja tehneet niin tieteestä ja filosofiasta kuin kulttuurielämästä ja politiikastakin jakautunutta, hajonnutta, sirpaloitunutta ja pirstaleista: kuin eräänlaista skitsofreniaa.

Sukupuolten välisten erojen merkitys tieteelle ja filosofialle
 
Ontologisen jumalaoletuksen sisältävät uskonnot ja niiden dualisinen maailmankuva ovat jo uudella ajalla siirtyneet tieteiden ja filosofian osaksi. Tulkintani mukaan kartesiolaiselle ajattelulle tyypilliset jaottelut järkeen ja tunteisiin, tietoon ja todellisuuteen, kieleen ja kokemukseen sekä Jumalaan ja maailmaan ovat seuranneet heteroseksuaalisten filosofien oidipuskomplekseista sekä filosofian homoseksuaalisen olemuksen torjumisesta.

Niin filosofisen ja tieteellisen kuin uskonnollisen ja taiteellisenkin kulttuurin juuret perustuvat homoerotiikan ja filosofian yhteyksiin. Ontologisen jumalaoletuksen todellisuuskäsitykseensä sisällyttäviä uskontoja voidaan pitää homoseksuaalisuuden sublimoituina muotoina, aivan niin kuin objektiivisen totuuden ja yleispätevyyden ihanteisiin vannovaa tiedettäkin voidaan pitää ylevöitettynä homoseksuaalisuutena.

Ontologinen jumalaoletus on antanut mallin tieteelliselle kirkkaan ja selvän tiedon tavoittelulle. Tästä lähtökohdasta myös merkitykset on pyritty ymmärtämään ontologista jumalaoletusta myötäillen ei-kokemuksellisiksi ja yleispäteviksi, mistä näyttöä antavat kielifilosofialle tyypilliset idealisaatiot. Pidän siis kieli- ja systeemikeskeistä ajattelutapaa vieraantuneen filosofian muotona, joka ei tunnusta filosofian ja ihmisen älyllisen aktiivisuuden homososiaalista, homoeroottista ja homoseksuaalista alkuperää. Analyyttinen systeemi- ja kielifilosofia kamppailevat aitoa homoseksuaalista filosofiaa ja viisauden pyrkimystä vastaan kiistäessään merkityskonstituution kokemuksellisuuden ja riippuvuuden sukupuolten eroista. Sen sijaan samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteiseen kokemusmaailmaan perustuva merkitysten oppiminen voisi luoda parhaat edellytykset filosofialle ja yhteisymmärrykselle.

Tieteellinen ja merkityksenteoreettinen universalismi ovat samaa korkeakirkollista ja skolastista alkuperää kuin homoseksuaalisuuden sublimoiminen Jumalan rakastamiseksi uskontojen sisällä. Ne edustavat heterotiedettä sikäli, että uskonnollisperäinen ontologinen jumalakuva, jossa on kaikuja heteromiesten oidipuskompleksista, on välittynyt myös tieteellisen rationalismin osaksi. Niinpä tieteissä ja kielifilosofiassa tavoitellaan nyt yleispätevyyttä, universalismia ja ideaalisuutta samaan tapaan kuin skolastikot etsivät Jumalaa kielen salakareista.

Uskonnonfilosofisten ja tieteenfilosofisten seikkojen lisäksi käsittelen kirjassani myös seksuaalivähemmistöpolitiikkaa. Homoseksuaaliselle rakkaudelle on ominaista teoreettinen intressi, joka johtuu – paitsi merkitysten yhtäpitävyydestä saman sukupuolen sisällä – myös siitä, että homot eivät luonnostaan voi muuttaa rakkautensa päämääriä käytännöllisiksi lapsiperheen kautta. Sen sijaan heteroiden elämää leimaavat käytännölliset intressit ja niiden mukaiset pragmaattiset arvot sekä valtapoliittiset pyrkimykset, jotka juontavat juurensa lajinsäilytysstrategioista.

Homoseksuaalien maailmasuhde on perusluonteeltaan direktiivinen eli suora ja välitön, kun taas heteroiden maailmasuhde on reflektiivisempi eli harkitseva ja heijasteleva. Tämä juontaa juurensa naisen ja miehen sukupuolisesta erilaisuudesta, jonka vuoksi heteroseksuaalista kanssakäymistä leimaavat epävarmuus ja selkeämpi roolijako. Ne puolestaan ovat välittyneet myös tieteeseen, jossa todellisuutta yritetään usein valloittaa, aivan kuten miehen pitää perinteisen käsityksen mukaan valloittaa nainen. Maailmassa projisoitumista (tai suuntautumista) korostavia eksistenssifilosofioita pidän symboliselta asemaltaan homoseksuaalisina, kun taas analyyttisen filosofian muotojen katson ilmentävän tyypillisiä heteroseksuaalisia asenteita.

Homojen arvomaailma ja kansallisvaltio

Pidän homojen samastumista heteroseksuaaliseen arvomaailmaan epäjohdonmukaisena ja katson, että suuri osa maailman ekologisista ja poliittisista ongelmista johtuu ihmisen liiallisesta lisääntymisestä.

Poliittisesti arvostelen oikeistoa siitä, että liberaalina esiintyvä oikeisto on puhunut yksilönvapauden puolesta mutta pyrkinyt suurimmalta osin kiistämään yhteiskunnan tuen seksuaalivähemmistöjen yksilölliseltä elämäntavalta. Lisäksi tulkitsen monia oikeiston ihanteita piilevästi homoseksuaalisiksi.

Poliittista vasemmistoa arvostelen siitä, että vasemmistopuolueet hyväksyvät seksuaalivähemmistöt vain osana vasemmiston yleisohjelmaa, jolla puolustetaan syrjittyjen ihmisten asemaa. Tällöin homoja nolataan lukemalla heidät vähäosaisten ja ulkopuolisten ryhmään. Ratkaisuksi esitän sellaisen yhteiskunnan organisoimista, joka perustuu homojen omaan arvomaailmaan ja symboliuniversumiin. Tätä kutsun homovaltioksi.

Käsitykseni mukaan homojen ja heteroiden välillä vallitsee suurempia arvojen ja elämäntapojen eroja kuin samanlaistamiseen pyrkivä tasa-arvopolitiikka haluaa myöntää. Suhtaudun epäilevästi esimerkiksi kirkollisiin avioliittoihin, joita pidän jäänteinä orjanomistusoloista sekä kirkon halusta kontrolloida ihmisten seksuaalisia suhteita.

Vastaavasti arvostelen myös feminismissä näkemääni tasa-arvon kerjuuta. Yhdenmukaistamalla katoaa helposti myös erilaisuus. Osan arvostelusta kohdistan vihreiden edustamaan naturalismiin, joka nojaa seksuaalisuuden biologispainotteiseen selittämiseen myötäillen siten epäsuorasti heteroseksististä symbolimaailmaa ja muodostuen homojen kannalta epäadekvaatiksi.

Teoksen rakenne

Teokseni pääluvut ovat (1) ”Ihmisen spiritualiteetti: Filosofia, seksuaalisuus ja uskonto”, (2) ”Uskonto homoseksuaalisuutena”, (3) ”Filosofia homoseksuaalisuutena”, (4) ”Heterotiede”, (5) ”Heteroyhteiskunta”, (6) ”Poliittisen vallankäytön heteroseksistisyys” ja (7) ”Homovaltio”.

Teokseni luvuissa 1–4 argumentoin, että filosofia on perusluonteeltaan sublimoitua homoseksuaalisuutta, jonka lähtökohta on samaa sukupuolta olevien ihmisten kehollisesti ja kokemuksellisesti yhteisessä merkitysten muodostumisessa sekä vastaavuudessa ihmisen henkisten pyrkimysten, kuten uskonnon kanssa. Analyysien kohteena ovat niin kristinuskon ja islamin kuin Platonin ja Descartesinkin viitoittamat perinteet. Alun uskontokriittisissä luvuissa puretaan auki myös Jeesus Nasaretilaisen pyhimysmyyttiä tulkiten häntä homoseksuaaliksi.

Kirjan luvuissa 5–6 arvostelen heteroseksuaalisen valtakulttuurin tabuja ja kaksinaismoralismia alkaen työn ja sodankäynnin jumalankuvista ja päätyen lapsiarvoilla politikoimiseen. Kirjan kuudennessa luvussa selitän myös natsismin psyko- ja sosiodynamiikkaa homoseksuaalisilla vaikuttimilla. Tulkitsen natsikultin perinnettä homoseksuaalisuuden vääristyneeksi muodoksi, missä yhteydessä tukeudun muiden muassa psykoanalyytikko Walter C. Langerin ja historianprofessori Lothar Mactanin Adolf Hitleristä tekemiin tutkimuksiin.

Kirjan viimeisessä luvussa 7 luonnostelen homovaltion ihanteen. Tällaisen käänteisen utopian tehtävänä olisi luoda homoseksuaaleille oma ”Israelinsa” sekä osoittaa vallitsevan yhteiskunnan epäkohtia.

15. joulukuuta 2012

Videoblogi: Mikä ongelmana yliopistoissa?




Minulta kysytään silloin tällöin, miksi en anna opetusta yliopistoissa ja miksi en ole tavattavissa yliopistojen piirissä. Syy on luonnollisestikin se, jonka useimmat jo tietävät, eli minun ei ole annettu toimia niissä, vaan virat ja tutkimusresurssit on kiistetty, ja ne on myönnetty kanssani eri mieltä oleville. Tämä tilanne ei ole syntynyt sattumalta, vaan se on määrätietoisen painostuksen ja henkisen väkivallan tulos.

Konflikti on jyrkkä ja vallitsee joka tasolla. Se koskee yhtä hyvin filosofiakäsityksiä kuin tiedepolitiikkaakin. Yliopistoja leimaa internationalismi eli pakkokansainvälistäminen. Yliopistojen ja Suomen Akatemian julkaisupoliittiset normit tunnustavat vain kansainvälisissä yhteyksissä tuotetut julkaisut ja tuomitsevat suomenkieliset mitättömiksi. Tämä on pahinta kulttuuri-imperialismia ja kansallisen kulttuurimme riistoa.

Internatsismi yliopistoissa

Taivuttelemalla julkaisemaan kansainvälisissä yhteyksissä ja vieraalla kielellä yritetään vetää matto alta kotimaiselta kulttuurikritiikiltä. Siten koetetaan tukahduttaa suomalainen poliittinen arvostelu. Kotikielestä luopumisen vaatimukset ja painostus englanniksi julkaisemiseen kertovat halusta heikentää suomalaisten yhteiskuntakriitikoiden käsitteellisiä ja sanankäytöllisiä resursseja.

Parempi on kuitenkin puhua suomen kielellä selvästi kuin vierailla kielillä sekavasti. Kansainvälisissä seminaareissa keskusteluista tulee angloamerikkalaiselle diskurssille tyypillistä imartelua, jossa kielitaidottomuus alkaa hallita asiasisältöjä, ja argumenteista joudutaan tinkimään puolikielisyyden sekä siitä johtuvan anteeksipyytelyn vuoksi. Tämä on kieli-imperalismin seuraus tyypillisimmillään.

Keskustelut yritetään siirtää kansainvälisiin yhteyksiin, sillä tiedetään, että niissä ympyröissä monet suomalaisille tärkeät asiat kaikuvat tyhjyyteen. Toinen syy on, että suomalaisia filosofeja halutaan estää puhumasta suomalaisille ihmisille tärkeistä asioista Suomessa. Tulos on ollut, että tärkeisiin eettisiin, moraalisiin ja yhteiskuntafilosofisiin ongelmiin ei ole voitu puuttua yliopistofilosofian piirissä, vaikka filosofiseen tarkasteluun olisi ollut suuri tarve.

Toimintaoikeus ja virat on nyt myönnetty vain niille globalisaation arvostelijoille, joiden mielipiteenmuodostus on ollut valikoivaa ja perustunut poliittiseen korrektiuteen sekä tabujen suojeluun. He ovat unohtaneet globalisaation arvostelustaan esimerkiksi maahanmuuttokriittisyyden kokonaan, vaikka maahanmuutto on yksi globalisaation sivuseuraus ja ongelma. EU-jäsenyyden ja euroon kuulumisen arvostelu on käytännössä kielletty yliopistoissa, samoin monikulttuurisuuden ja feminismin kritiikki, vaikka myös ne ovat erittäin kyseenalaisia tendenssejä.

Monikulttuurisuuden toimivuudesta ei ole juuri näyttöä, ja käytännössä monikulttuurisuuden tavoittelu johtaakin sopeuttamis- ja mukauttamisvaatimuksiin, joiden tuloksena kulttuureista joudutaan hiomaan särmät pois. Seurauksena on yksiaineksinen kulttuurimonoliitti, monokulttuuri, joka lainehtii maasta toiseen yhtenä rannattomana Neuvostoliittona. Myös lähtökohtaisesti monikulttuurisen Yhdysvaltojen näennäinen rauhantila on saavutettu verenvuodatuksen kautta, ja konfliktit eri kansanryhmien välillä kytevät edelleen pinnan alla. Yksimielisyyttä ylläpidetään ulkoisella pakolla, ja suurvalta siirtää sisäisen hajanaisuuden pelkojaan yrityksiinsä hallita muuta maailmaa aseilla.

Feministinen vallankäyttö heteroideologian osana

Feminismiä ja naisia puolestaan on suosittu tieteissä, ja näin on ohitettu todellisen tasa-arvon periaate, jonka mukaan ”ansiot ratkaiskoot, sukupuoli älköön vaikuttako”. Yliopisto ei ole sellainen kehitysmaa, jossa naisten oikeuksia pitäisi loputtomasti edistää, vaan Suomessa naiset ovat jo paljon tasa-arvoisempia kuin miehet.

Feministien vallassa oleva tasa-arvopolitikointi ei tunnusta miesten tasa-arvo-ongelmia saati miesten seksuaalisesti alistettua asemaa ei ainakaan heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisällä, jossa tasa-arvon ongelmat heijastelevat eri sukupuolten syvää ja perustavanlaatuista yhteensopimattomuutta. Feminismillä onkin nähdäkseni ollut merkitystä lähinnä heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäpuolella, jossa kärsitään jatkuvasta konfliktista ja jonka ongelmat ovat välittyneet myös tiedeyhteisöön.

Yksi syy siihen, miksi en voi toimia yliopistoissa, on heteroseksuaalisen valtakulttuurin ja homoseksuaalisen filosofian välisessä sodassa. Yliopistojen filosofianlaitokset ovat pragmatistien ja naturalistien hallussa. Pragmatismi ja naturalismi edustavat heteroideologiaa, jonka mukaisesti perheenisät ja -äidit ahnehtivat virkoja ja rahaa elättääkseen perheensä. Filosofian alkuperäiset sivistykselliset motiivit on laiminlyöty, ja oikeassa olemisensa naturalistit osoittavat yksinkertaisesti: voittamalla.

Vastakohdan kyseiselle kiistelylle muodostaisi samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteiseen merkityskonstituutioon perustuva homososiaalinen yhteisymmärrys, harmonia ja filosofinen spiritualiteetti. Se vaikuttaa kuitenkin olevan nyky-yliopistojen hysteeriselle asenne- ja arvoilmapiirille täysin vierasta. Tiede ja filosofia on erotettu henkisyydestä tavalla, joka on johtanut tieteen subjekteja tietynlaiseen jakautumiseen.

Feminismiä pidetään yliopistoissa tärkänä juuri siksi, että sen katsotaan pehmentävän heteroseksuaalisen valtakulttuurin omaan ristiriitaisuuteen liittyvää sukupuolten välistä kiistelyä. Feminismillä on siis yliopistoissa sukupuoli- ja perhepoliittinen funktio. Feminismiä kannattamalla heteromiehetkin voivat ikään kuin ostaa pois pahaa mainettaan sekä välttyä joutumasta naistensa seksilakon kohteiksi.

Niinpä sukupuolten ja seksuaalisuuden tutkimisen määrärahat ja virat annetaan hyvityksenomaisesti vain feministeille, naistutkijoille, tutkijanaisille, queer-teoreetikoille ja kaksiarvoisen sukupuolieron kiistäjille, jotka pitävät tasa-arvon lähtökohtina samanlaisuutta. He tyydyttävät tieteellisten normien mukaisia ihanteita ja julkaisevat artikkeleita kansainvälisissä yhteyksissä puhuen laskostumista, intervalleista, viitepisteistä, diasporiatiloista, poimutuksista, suonistoista, risteämistä, paikantumisista, pakenevista merkityksistä ja tietysti genderistä. Niin tehdessään he kieltäytyvät keskustelemasta sellaisilla kotimaisilla foorumeilla, joilla heidän teorioidensa vastaamattomuus todellisuuden kanssa voisi helpostikin paljastua.

Toinen tapa kieltää samaa sukupuolta olevien ihmisten spiritualiteetti filosofian yhteydestä on (sukupuolieron kiistämisen ohella) semanttinen ja kielifilosofinen universalismi. Se pitää kieltä yksilöiden kokemuksista erillisenä idealisaationa ja vaatii kaikilta merkityksiltä yksikäsitteisyyttä ja yleispätevyyttä. Analyyttisen systeemifilosofian ja kielifilosofian kautta on yritetty kieltää merkitysten sukupuolisidonnaisuus. Analyyttinen systeemifilosofia ja kielifilosofia ovat sitä kautta taistelleet filosofian ja homoseksuaalisuuden yhteenkuuluvuutta vastaan. Ne ovat koettaneet kiistää eri sukupuolten erot ja sen, että samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan paremmin, kun taas eri sukupuolten välillä vallitsee merkitysten disintegraatio: hajoaminen ja säröytyminen.

Merkityksenteorian rakentamisessa samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen kokemusmaailman ja yhteisymmärryksen varaan olisi kuitenkin hyvät lähtökohdat kreikkalaisen antiikin mukaiseen filosofiseen elämään, ja käsittelen aihetta lähemmin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Mikäli joku feministi olisi kirjoittanut tämän teoksen, hänet nostettaisiin todennäköisesti pylvään nokkaan ja juurelle tuotaisiin laakeriseppele, mutta minun ollessani kirjan kirjoittaja teokseni tuomitaan lähes katoamaan.

Yliopistofilosofian dekadenssi ja tiedepolitiikan sairaustila

Pakkokansainvälistäminen, feminismi, monikulttuurisuus ja monet muut yliopistomaailman suosimat ideologiat ovat johtaneet filosofian täydelliseen dekadenssitilaan. Tällaisella rehulla ruokittu tiedepolitiikka suosii filosofian typistämistä systeemiteoreettiseksi ja formaaliseksi, kun riitoja ja kiistoja vältellään kaivautumalla muodollisen kinastelun ja todistettavuuden poteroon. Yliopistofilosofit istuvat pullonpohjat silmillään kirjastojen kellareissa ja etsivät Jumalaa kielen salakareista. Tuloksena on ruohonleikkurin huoltokirjaa tai jääkaappipakastimen käyttöopasta muistuttavia traktaatteja, jotka sopivat kansainvälisesti julkaistaviksi. Mutta yliopistossa ei voi toimia itsenäinen eikä omaehtoinen filosofi, joka tietää mitä tekee. Itsenäistä ajattelua osoittavat filosofit ajetaan palavalla seipällä yliopistoista pois.

Hyvät ulos ja huonot sisään-periaate toimii molempiin suuntiin. Yliopisto on työympäristönä yksi sairaimmista. Akateeminen rekrytointijärjestelmä on vallan luovuttamista kansainvälisen tiedeyhteisön käsiin. Universalismiin perustuvissa luonnontieteissä tämä onkin ehkä hyväksyttävää, samoin esimerkiksi lääketieteessä, jossa täytyy edellyttää joitakin objektiivisia tosiasioita, tai muuten joku kuolee. Mutta filosofia ja monet muut tulkintatieteet ovat mielipiteidenvaraisia ja riippuvaisia henkilökohtaisista arvostuksista. Niinpä eri tiedekäsityksiä edustavat arvioitsijat suostuvat ymmärtämään filosofiaa vain sikäli kuin se sopii heidän näkemyksiinsä. Lopputuloksena vain sellainen filosofia hyväksytään, joka vastaa heidän mieltymyksiään tai pyrkii tyydyttämään kaikkia. Ensin mainittu on räikeän puolueellista ja jälkimmäinen sovinnaista ja keskustahakuista, siis mitätöntä ja merkityksetöntä arkiajattelua, jossa ainoiksi persoonan ilmaisuiksi jäävät artikkelin kirjoittajien etu- ja sukunimet.

Ulkomaisissa asiantuntijamenettelyissä ihmisiä arvoidaan pelkkien asiakirjojen perusteella, kun taas kotimaiset henkilövalinnat perustuvat sosiaaliseen korruptioon, jonka tuloksena virkaan nimitetään aina edeltäjän ystävä tai oppilas. Jäykän normatiivisina toimintayhteyksinä pidetyt kirkko, armeija, poliisi ja poliittinen elämäkin ovat oikeudenmukaisempia, koska niissä valtapolitiikka tunnustetaan sentään suoraan. Sen sijaan yliopistoissa valehdellaan tavoiteltavan puolueettomuutta.

Yliopisto myös sitoo ihmiset riippuvuuteen. Riippuvuus on filosofian vastakohta. Filosofian olemus on vapaus, ei kontrollissa olo. Yksi pahimpia riippuvuuden muotoja on referée-järjestelmä. Kirjoitukset lähetetään vihollisten arvioitaviksi ennen niiden julkaisemista. Tämä on samanlaista kuin kokoomuslaiset pakotettaisiin hyväksyttämään puolueohjelmansa kommunisteilla ja kääntäen. Läpi ei voisi tällöin päästä mitään, mikä edustaa ihmisiä itseään. Mikäli niin pääsee käymään, se johtuu siitä, että kirjoitukset on lähetetty samaa mieltä olevien kavereiden hyväksyttäviksi. Jotkut kysyvät, mitä pahaa on vertaisarvioinneissa. Minä vastaan: referéet eivät ole vertaisasemassa vaan valta-asemassa, josta he voivat hyväksyä tai hylätä julkaisun täysin puolueellisesti ja häikäilemättömästi, ja joka päivä niin myös tapahtuu. Olen aina sanonut referée-menettelyn vaatijoille, että te puolestanne voitte milloin tahansa lähettää omat kirjotuksenne minun vertaisarvioitavikseni, mutta yhtään postia ei ole tullut.

Yliopistomaailman epäviihtyisyyttä lisäävät myös jatkuva taloudellinen ahdinko, massakulttuurin levittäytyminen yliopistoon sekä ihmisten pyyteellisyys, mielistely ja pyrkyryys, joiden tuloksena tieteestä ja filosofiasta on tullut pelkkää kurpitsapikkelsiä. Myös tässä on yksi syy siihen, miksi en voi toimia yliopistoissa ja miksi en niiden ahdasmielisyyttä erityisemmin kaipaa. Yleensäkin katson, että kaikki se aika, jota en käytä filosofiaan ja kirjoittamiseen, on hukkaan heitettyä, ja yliopistoissa suuri määrä ihmisten ajasta ja energiasta kuluu tyhjänpäiväisissä tilaisuuksissa istumiseen ja paikasta toiseen siirtyilemiseen, puolusteluun, oikeuttamiseen ja kinasteluun. Yliopistomaailma on hallinnollisena ja sosiaalisena yhteisönä filosofan perimmäisten arvojen ja ihanteiden vastainen. Sen ei tietenkään pitäisi eikä tarvitsisi olla sellainen, mutta asioiden muuttamiseksi olisi tehtävä akateeminen vallankumous.

Olen oma itseni ja toteutan näkemystäni – Vituttaako?

Entä miksi minun itseni pitäisi toimia yliopistoissa? Kuten jo edellä selitin, motivaationi on vähäinen, sillä en halua antautua henkisen holhouksen ja painostuksen kohteeksi. Toisaalta en halua olla yhtä tyrkky kuin kollegani ovat tylyjä. He ottavatkin yhteyttä lakiasiainosastoon aina kuullessaan nimeni ja pohtiessaan, kuinka minut voitaisiin pitää mahdollisimman tiukasti yliopiston ulkopuolella. Mutta asian taustoja minulta usein kysytään, joko toivoen osallistumistani tai pyrkien estämään läsnäoloni, ja niinpä vastaan lyhyesti.

Ensinnäkin (1) on tieteen kokonaisedun vastaista, että opiskelijat ja tutkijat eivät saa tietää, mitä asioista ajattelen. Toiseksi (2) on väärin antaa tutkimusresurssit ja virat puoliksi oppineille kollegoille, sillä se on epäoikeudenmukaista sinänsä ja johtaa myös tieteilijöiden väliseen epätasapainoon ja edustuskiistaan. Kolmanneksi (3) vaientaminen ei ole yliopistojen oman edun mukaista, sillä en voi luonnollisestikaan tukea sellaisia yliopistoja, jotka menettelevät puolueellisesti ja epäreilusti. Neljänneksi (4) yliopistojen nykyinen tiedepoliittinen tendenssimäisyys johtaa opiskelijoita harhaan ja antaa asioista valheellisen kuvan.

Yksilöiden kannalta ongelma on eksistentiaalinen. Jos olen yliopistossa, lapsenvahdit alkavat ahdistella minua normeillaan, ja olen vankilassa. Jos taas en ole yliopistossa, he onnistuvat tuhoamaan talouteni ja toimeentuloni samalla kun he itse riistävät rahat ja saavat työrauhan jatkaakseen ideologiansa levittämistä. Ulkopuolisiksi ajamilleen he vastaavat, että karkotetuille on annettu samat mahdollisuudet kuin kaikille muillekin. Nämä töpselinokat pyrkivät näsäviisaudessaan kiertämään sen tosiasian, ettei kukaan halua heidän sanelemiaan mahdollisuuksia heidän itsensä määrittelemillä ehdoilla, vaan omansa. Olenkin mieluummin täydellinen versio itsestäni kuin epätäydellinen jostakin toisesta.

Toivon, että oheisen videon ja tämän kirjoituksen tuloksena ymmärtäisitte paremmin sitä, miksi en ole toiminut – miksi en ole voinut toimia – yliopistoissa. Filosofiakäsityksiä koskevan arvokonfliktin tuloksena oma asemani on saatettu niin jyrkkään ristiriitaan kompetenssini ja potentiaalieni kanssa, etten tiedä tällaista olevan missään muualla.

En tietenkään epäile, etteivät yliopistojen laitoksille kuukausipalkatut henkilöt olisi ylpeitä viroistaan, lukaaleistaan, Jaguareistaan ja veronmaksajilla laskutetuista ulkomaanmatkoistaan, ja monet tuntevatkin mielihyvää tavasta, jolla yliopistot pyrkivät häpäisemään minua pakottaessaan itse kouluttamansa tohtorin nuolemaan nurkkapieliä kerjäysmuki kädessään. Asioista vastuussa olevat professorit saavat hävetä tätä asiaintilaa enemmän kuin minä häpeän heidän tekemiään ihmisoikeusrikoksia. Niinpä viestini heille ei sisällä mitään sellaista, minkä voisin sanoa tässä, mutta voin vakuuttaa, että se on toivotusmuotoinen ja yksisuuntainen.

Niille, jotka haluavat asiasta lisätietoja, suosittelen kirjaani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä.

12. joulukuuta 2012

Videoblogi: Mitä vikaa politiikassa ja demokratiassa?




Oheisella videolla kerron, miksi en ole poliitikko ja mikä politiikassa ja demokratiassa mättää.

Käsittelin aihetta aiemmin blogikirjoituksessani Demokratian kymmenen kirousta, joka löytyy tästä.

Aihetta käsitteleviä kirjoja voi löytää muun muassa tästä ja tästä.

7. joulukuuta 2012

Videoblogi: Miksi olen kansallisliberaali?




Liberalismia pidetään usein yhtenäisenä ilmiönä, vaikka saman käsitekaton alle mahtuu juuri niin paljon erilaisia suuntauksia kuin vapauden käsitteestä voidaan johdella. Yksi erottelu koskee liberalismia ja sitä huomattavasti ankarampaa libertarismia, jonka eräät muodot lähestyvätkin anarkokapitalismia.

Toinen erottelu vallitsee arvo- ja sosiaaliliberalismin ja talousliberalismin välillä. Nämä ajatussuunnat suhtautuvat toisiinsa kuin tuli ja vesi. Jos talous on täysin vapaa, ihmisten vapaus kaventuu järjestelmän eduksi. Jotta ihmiset olisivat vapaita, talouden pitää olla kurissa ja kontrollissa.

Aina voidaan tietenkin väittää, ettei ihmisten vapautta edistä se, jos talous ei ole vapaa. Keskeinen kysymys koskee sitä, voidaanko taloudellisella vapaudella turvata arvojen ja elämäntavan vapaus. Käsitykseni mukaan ei voida.

Syy tähän on yksinkertainen: talous on vallankäyttöä. Jos vallan avaimet annetaan taloudellisille toimijoille, ne luovutetaan yleensä rikkaiden pääomanomistajien ja taloudellisten instituutioiden, kuten pankkien, haltuun. Tällöin raha ja valta ratkaisevat. Talousjärjestelmän vapauden puolesta puhuminen on yleensä puhetta voimakkaimpien ja vahvimpien toimijoiden sekä järjestelmän itsensä puolesta. Järjestelmä ei ole kuitenkaan itseisarvo, mutta yksilöiden hyvinvointi on.

Tietenkin myös menestyvä talousjärjestelmä voi osaltaan taata yksilöiden vapauden ja hyvinvoinnin, ja nykyisin ihmisten ahdinko johtuukin suureksi osaksi siitä, että talousjärjestelmän liikkumatila on valtioiden velkaantumisen myötä kaventunut eivätkä valtiot voi enää varmistaa ihmisten henkilökohtaista vapautta. Eli täysin vastakohtaisia asioita talousjärjestelmän vapaus (ja sen mukainen toimintakyky) sekä yksilöiden henkinen ja sosiaalinen vapaus eivät suinkaan ole. Talousjärjestelmän menestyksen ja yksilöiden hyvinvoinnin yhdistäjänä toimii tällöin kuitenkin kansallisvaltio.

Nykyisin näyttää siltä, että järjestelmän täydellinen taloudellinen vapaus (eli kapitalismin ja globalisaation muodossa toteutettu liberalismi) ei turvaa ihmisten eivätkä edes kansakunnan kokoisten yksiköiden hyvinvointia. Tämä johtuu siitä, että kansallisvaltiot on ajettu alas. Jotta talousjärjestelmän vapaus toimisi moraalisesti oikeudenmukaisella tavalla, tarvitaan julkisen vallan ohjausta.

Kuria ja kontrollia kaipaisi erityisesti Euroopan unionin maiden holtittomasti hoidettu talous. Vain poliittisen vallan ohjauksessa voidaan varmistaa, ettei vapaa markkinatalous ajaudu yksilöitä ja heidän arvojaan, elämäntapaansa ja sosiaalisia oikeuksiaan sortavaksi kapitalismiksi, jolla ei ole omaatuntoa eikä moraalia sen enempää kuin totalitaarisella sosialismilla tai kommunismillakaan.

Yksi tapa nähdä yksilönvapaus on ollut jakaa vapaudet vapauksiin rajoitteista ja vapauksiin tehdä aktiivisia tekoja. Talousliberalistit ovat yleensä nähneet vapauden vapautena rajoitteista. He ovat julistaneet ihmiset vapaiksi ja jättäneet heidät oman onnensa nojaan. Sen sijaan arvo- ja sosiaaliliberaalit ovat painottaneet, että olemusvapaudet jäävät kuolleiksi kirjaimiksi ilman mahdollisuuksia vapaisiin tekoihin. Myös Neuvostoliitossa ihmisillä oli olemusvapauksia vaikka muille jakaa, mutta heiltä puuttuivat mahdollisuudet toteuttaa niitä. Jotta vapaudella olisi merkitystä ja arvoa, vapauden pitää toteutua aktiivisina tekoina. Siksi pelkkä olemusvapaus ja vapauksien julistelu eivät riitä.

Ei riitä myöskään pelkkä talousliberalismi. Vaikka kannatankin markkinataloutta, myös sitä pitää toteuttaa kansanvaltaisessa poliittisessa ohjauksessa. Paras toimintayksikkö tämän työn tekemiseen on nähdäkseni itsenäinen kansallisvaltio, sillä se on juuri sopivan kokoinen yksikkö rousseaulaisen yhteistahdon ilmaisemiseen. Kansallisvaltioiden lähtökohtina ovat tällöin Hegeliä ja Snellmaniakin kiinnostaneet yhteinen kieli, kulttuuri ja kansakunta.

Kansallisvaltiot ovat tehokkaimpia välineitä poliittisen kontrollin harjoittamiseen, ja siksi niitä pitäisi vahvistaa eikä heikentää. Siksi olen mieluummin arvo- ja sosiaaliliberaali kuin talousliberaali. Myöskään Euroopan unionin ongelmamaiden asiat eivät järjesty ulkoapäin kurittamalla, sillä kansakunnat voivat niissä pahoin jo nyt. Se on suureksi osaksi seurausta Euroopan unionin harjoittamasta riistosta, jonka mukaisesti köyhimmät valtiot on pakotettu uhraamaan kansallisvarallisuutensa rahaliiton kelkassa pysymiseen ja varakkaimmat verorahansa toisten tukemiseen. Parempi olisi palauttaa valtioiden taloudellinen itsemääräämisoikeus rahaliittoa purkamalla, sillä juuri vapaus ja itsemääräämisoikeus ohjaavat myös vastuuseen.

Tämä on vastaus myös siihen kysymykseen, miksi olen poliittiselta katsomukseltani kansallisliberaali. Kansakunnan vapaus toteutuu parhaiten kansakuntien itsemääräämisoikeutena. Kansallisliberalismi ei ole toisaalta myöskään sellaista konservatiivisuutta, joka on ollut tyypillistä monille talousliberaaleille.

Arvo- ja sosiaaliliberalismiin liittyy myös seksuaalinen vapaus ja vapaa seksi; tosin lähinnä vain sikäli kuin vapaa seksuaalisuus ei johda tilanteeseen, jossa seksuaalisuutta on pakko käyttää elinkeinona tai jossa seksin harjoittaminen on tahdon vastaista tai riistää joitakin kanssakäymisen osapuolia esimerkiksi itsemääräämisoikeuden loukkauksilla. Arvo- ja sosiaaliliberalismin kannalta ei ole myöskään toivottavaa, että seksin (eritoten heteroseksin) seuraukset johtavat sosiaalisen tai taloudellisen vapauden menetykseen, joka ilmenee puutteen, elatusvaikeuksien tai loputtomien perhehuolien muodossa. Tällaisissa tapauksissa heteroseksuaalien kannattaisikin itsesäädellä ja rajoittaa omaa seksuaalisuuttaan esimerkiksi väestöräjähdyksen hillitsemiseksi. Sikäli olen kyllä seksuaalipoliittisesti sosialisti, että käsitykseni mukaan jokaisen pitäisi saada ilmaiseksi.

6. joulukuuta 2012

Kansallisen itsaripäivän muistoksi


Kansallisen itsaripäivän kunniaksi on taas syytä muistaa vallankumousjohtaja Vladimir Iljitš Leniniä, joka tunnetusti lahjoitti Suomelle itsenäisyyden. Hän olikin hyvä mies verrattuna niihin poliitikkoihin, jotka ovat luovuttaneet Suomen itsenäisyyden pois: Euroopan unionille. Kuten jo edellisestä kolumnistani saatoitte lukea, Suomen autonomia oli neuvostoaikana miltei laajempi kuin nykyisenä pimeään ytimeen syöksymisen aikana.

Maabrändimme on vaikeuksissa, sillä sinivalkoisin siivin lennetään tätä nykyä ongelmien pilvessä. Israelissa valitsee Gaza-kriisi ja Kreikan tekohengitys sen kun jatkuu. Ehkä myös Suomi päätyy pikapuoliin Kreikan tasolle, kun viime vuosikymmenen lopulla otetut kymmenvuotiset valtion lainat erääntyvät ja huoltosuhde on heikoimmillaan.

Pidän perusongelmana Euroopan unionin ja rahaunionin jäsenyyttä. Selviäisimme paremmin sekä nykyisistä että tulevista ongelmista omin toimin.

Kuinka itsenäisyys vietiin?

Tuntuu kammottavalta, että nykyajan Euroopassa eletään sellaisessa valheen suossa, jossa valtiot eivät voi eivätkä saa itse asioistaan päättää. Itsenäisyydellä ja kansallisella edulla voi olla tulevaisuudessa vain entistäkin suurempi arvo.

Euroopan vakausmekanismi toimii viimeisenä puskurina, jolla voidaan lykätä Espanjan ja Italian romahtamista. Mutta tuokin tuhannen miljardin kassa on pian tuhlattu.

Euroopan rahaunionista tuli pelkkä vedätyksen, juonittelun ja taloudellisen sitouttamisen väline, jolla heikennettiin kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja toimintakykyä. Paikoin ne otettiin kokonaan pois.

Kreikan ja Portugalin julkinen omaisuus on pian myyty, sillä maat kytkettiin kapitalismin talutusnuoraan. Kun varattomimmat valtiot eivät pysyneet muiden vauhdissa mukana, niitä ja niiden kansalaisia rangaistaan ulosmittaamalla kansallista varallisuutta. Niin voi käydä myös Suomelle.

Jo Euroopan rahaunionia luotaessa ajateltiin, että kilpailukykyä parantaakseen valtiot voivat turvautua sisäiseen devalvaatioon eli palkkojen alennuksiin, julkisen sektorin purkamiseen ja sosiaaliturvan heikennyksiin. Nyt kun itsenäinen rahapolitiikka on otettu pois kansallisilta keskuspankeilta, työmarkkinat joustavat, epävarmuus vallitsee ja ihmiset voivat pahoin. Taloudellista globalisaatiota seuraa sosiaaliglobalisaatio, jonka tuloksena väestöt pakotetaan vellomaan pääoman ja työn perässä maasta toiseen synnyttäen etnisiä ja sosiaalisia konflikteja sekä eturistiriitoja.

Talouslehdet ja -tutkijat laskevat eurosta eroamisen kustannuksia, ikään kuin siitä saisi koitua valtioille mitään muodollisia kustannuksia. Mutta kalliiksi taitaisi lähtö käydä kaikille, jos velat pitäisi hoitaa ensin pois. Suomi sen sijaan olisi vielä suhteellisen vahvoilla sekä pysyessään Target-järjestelmässä että irtautuessaan siitä, mikäli euroero tulee.

Tällaisissa konflikteissa on sotien siemen. Nyt sotaa käydään kapitalismin asein läntisessä Euroopassa. Konfliktit voivat eskaloitua myös aseellisiksi konflikteiksi joko kansojen ja valtioiden välillä tai kansakuntien sisällä, kun luokka- ja tuloerot kasvavat liian suuriksi. Nekin ovat seurauksia siitä, ettei valtioissa voida tehdä kansalaisten tahdon mukaista sosiaalipolitiikkaa, vaan kapellimestarina toimivat maailmanlaajuiset suuryritykset ja pankit.

Miten EU-idealismi kääntyi irvikuvakseen?

On irvokasta, mikäli tämänvuotinen Nobelin rauhanpalkinto myönnetään (odotusten mukaisesti) Euroopan unionille, sillä EU ei ole vain hallinnut kriisejä, vaan se on itse luonut ennennäkemättömän suuren kriisin ja muuttanut kriisitilanteen pysyväksi. Euroopan unionin väitetty rauhantyö on ollut sitä paitsi täysin turhaa, sillä toisen maailmansodan jälkeen Euroopan ongelmana ei ole ollut kansalaisten demokratiahalujen puute eikä rasismi. Sen sijaan ongelmaksi on noussut EU itse, joka kylvää eripuraa ja rasismia omalla pakkovaltaisuudellaan.

Euroopan unionin perustamista ohjasivat beethovenilainen harmonian havina ja kantilainen universalismi, joiden vaikutuksesta alettiin penätä valtioiden välistä solidaarisuutta. Ajateltiin, että ikuiseen rauhaan johtaisi se, mikäli valtiot sidottaisiin keskinäiseen riippuvuuteen taloudellisesti ja eri valtiot suostuisivat jakelemaan hyvinvointiaan muiden eduksi. Yhteinen talous ja valuutta haluttiin nähdä välineinä ja poliittiset ihanteet päämäärinä.

Asiassa kävi kuitenkin toisin. Rahasta tuli herra ja ihmisestä orja. Todellinen valta EU:ssa on nyt taloudella ja virkamieskunnalla, eikä poliitikoilla ja kansalaisten poliittisella tahdolla ole juuri mitään. Tämän ei olisi pitänyt olla yllätys, sillä taloudelliset suhteet yleensäkin määrittelevät sen, miten yhteiskunnassa voidaan toimia. Raha on siis juuri sellainen hobittien valtasormus, joka kietoo pauloihinsa ja josta on lähes mahdotonta päästää irti. Talouden taikamaailmassa EU-idealisteille kävi niin kuin noidan oppipojalle, joka ryhtyi kokeilemaan taitojaan mestarin poissa ollessa: henkien päästyä irti niitä ei voinut enää saada takaisin pulloon.

Omassa tiedossani ei ole aikakautta, jolloin Euroopan valtiot olisivat velkaantuneet niin pohjattomasti kuin nyt. Ehkä siinä on lasku pullamössösukupolven luomasta illuusiosta: ”hyvinvointivaltiosta”. Hyvinvointivaltio voi olla olemassa vain, jos on valtio. Euroopan unionin, globalisaation, kapitalismin ja internatsismin puolihuomaamaton sivuseuraus on ollut itsenäisten valtioiden lopettaminen. Tästä kaikesta on kiittäminen dynamiittityperää poliitikkokatrasta ja puoliksi oppinutta virkamieskuntaa, joka ei ole ymmärtänyt, että hyvinvoinnin takaavaa sosiaali- ja talouspolitiikkaa voidaan tehdä vain kansallisvaltioiden kokoisten yksiköiden sisällä, juuri niiden, joissa asuvia ihmisiä yhdistävät yhteiset kieli, kulttuuri ja kansakunnan yhteenkuuluvuuden tunne.

Toinen ongelma sisältyy uskomukseen, että valtioiden veloista selvitään sovittelemalla ja siirtämällä laskut muiden kansakuntien piikkiin. Tämä vale on virheellinen ja vaarallinen. On sulaa hulluutta kuvitella, että ihmisten aggressiot (jotka nyt näkyvät vain niin sanottuina rasistisina tai nyrkki taskussa esitettyinä mielipiteinä) eivät kanavoituisi alitajunnan tasolta käytännön toimintaan, kun ristiriidat alkavat näkyä reaalitaloudessa eli ihmisten ruokapöydässä. Silloin päästäneen jälleen katselemaan Tuntematonta sotilasta ”läheltä”.

EU ja katolisen kirkon katakombit

Euroopan unioni on valheiden verkko, jossa kansalliset edut uhrataan muutaman virkamiehen ja poliitikon hyvinvoinnin vuoksi. EU:n päätöksenteko ja sitouttaminen muistuttavat myös Vatikaanin konsiileja. Euroopan unioni on perustettu osittain katolisen kirkon alustalle. Katolinen kirkko muodosti Euroopan unionin mallikuvan jo unionia luotaessa, ja samanlainen hallinnollinen juonittelu on leimannut Euroopan unionin päätöksentekoa ja varainkäyttöä. Ihme, ettei Perussuomalaisessa puolueessa ole huomattu Euroopan unionin katolista olemusta. Tämä on korruption, salaliittojen ja virkamiesmafian hallitsema Eurooppa.

Euroopan unionissa on kyse synnistä. Synnin vastakohta on sivistys. Sivistyksen vastakohta puolestaan on tyhmyys. Nuori filosofi Jeesus Nasaretilainen vihasi vain yhtä asiaa: tekopyhyyttä. Sitä puolestaan on euroa paavinaan palvova EU täynnä, ja tarvittaisiin protestanttista uskonpuhdistusta.

Euroopan unionin syntisyys johtuu sen valheellisuudesta. Sen taustalla vallitsee idealismi, joka yleensä saa aikaan pelkkää vahinkoa poliittisissa suhteissa.

Eurooppalaisten olisi kannattanut tunnustaa oma syntisyytensä, se, että kansakunnat ovat itsekkäitä ja omaa etuaan ajattelevia. Olisi kannattanut myöntää, että kaikki valehtelevat ja tavoittelevat vain omaa hyötyä. Kukaan ei todellisuudessa sitoudu yhteisvastuuseen paitsi pakotettuna tai uhattuna, kun on oma lehmä ojassa. Näiden tosiasioiden tunnustamisen myötä eri valtiot olisivat voineet toimia rehellisesti sekä ulkopolitiikassa että talouspolitiikassa. Näin olisi voitu estää rahaunionin ja valtioliiton syntyminen, myös ajautuminen yhteiseen syntiin: liittovaltion tielle.

Nyt Eurooppa on kaulaansa myöten yhteisessä valheen synnissä, kenties pian myös tulisessa Helvetin järvessä, sillä sen toimintaa ohjaa katteeton idealismi ja optimismi, jossa ei tunnusteta tosiasioita. Poliitikot ovat synnissä, sillä he polttavat kansalaistensa rahat. Belsebuubi puolestaan viettelee ja lupaa ihmisille vapautta ja onnea mutta vetää ihmisten alta sekä lattiat että matot. Velkakuorma sen kun kasvaa, ja itsenäisyys on mennyttä. Kunnes pamahtaa.

5. joulukuuta 2012

Tukevasti Fraasikiven–Kepposen linjalla


Näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä on hyvä pohtia, miten syvällä fraseologian, ideologian ja suoranaisen valheen suossa myös nykyisessä ulkopolitiikassamme eletään. Siteeraan huvin vuoksi seitsemän suomalaisen puolueen vetoomusta presidentti Kekkosen uudelleenvalitsemiseksi vuodelta 1977. Se kuului näin: 

”Kaikki vastuunsa tuntevat suomalaiset antavat tänä päivänä tukensa rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä lujittavalle ulkopolitiikallemme. Tämä yhdistää Suomen kansaa ja on kansainvälisen kehityksen turvana. Hyökkäykset ulkopoliittista linjaa ja sen perustana olevaa ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimusta vastaan on päättäväisesti torjuttava... PaasikivenKekkosen ulkopoliittinen linja, jonka vankkumattomana perustana on Suomen ja Neuvostoliiton kesken solmittu YYA-sopimus, luo puitteet myös vastaisuudessa harjoittaa rauhantahtoista, aktiivista puolueettomuuspolitiikkaa...” (10.3.1977)

Sen, miten paljon maailma on muuttunut, huomaamme, jos katkelmaan vaihdetaan muutama sana. Nykyisen Eurooppa-politiikan mukainen versio voisi kuulua esimerkiksi näin:

Kaikki vastuunsa tuntevat suomalaiset antavat tänä päivänä tukensa euromaiden letkuruokintaa ja siirtolaisuutta lujittavalle ulkopolitiikallemme. Tämä yhdistää Suomen kansaa ja on kansainvälisen romahduksen turvana. Hyökkäykset liittovaltiopolitiikkaa ja sen perustana olevaa Lissabonin sopimusta vastaan on päättäväisesti torjuttava... Stubbin–Kataisen ulkopoliittinen linja, jonka vankkumattomana perustana ovat Suomen ja Euroopan unionin kesken solmittu perussopimus ja sopimukset talous- ja rahaliiton vakaudesta, luovat puitteet myös vastaisuudessa harjoittaa rasisminvastaista, aktiivista kansallisvarallisuuden riistoa...

Mitä eroa asioilla on? Muutama vuosikymmen sitten venäläiset yrittivät viedä suomalaisilta maan ja omaisuuden sodalla. Siinä epäonnistuttuaan he yrittivät viedä suomalaisilta vapauden omalla rauhanretoriikallaan.

Nykyään, kun EU on julistanut meidät täysin vapaiksi, se puolestaan yrittää ottaa meiltä rahat. Muuta vietävää tuskin enää onkaan, koska globalisoituneessa maailmassa ei tunnusteta kansallisia etuja, oikeuksia eikä valtioita. On vain voittoja ja tappioita. Tappioita kuitenkin enemmän.

Epäpätevät ministerit ja heidän palvelijansa

Pian on taas epäpätevän frakkiväen pokkurointipäivä. Lunta on tullut tupaan muiden muassa ministeri Merja Kyllöselle ja Maria Guzenina-Richardsonille, jotka lienevätkin hallituksen eniten asioista ulalla olevat ministerit.

Epäpäteviin ministereihin on johtanut aluepolitiikka ja virkaistuimien tasajako sukupuolten kesken. Asioista tietämätön, kouluttamaton ja johtamistaidon ministeri ei ole kuitenkaan harvinaisuus, ei missään hallituksessa.

Epäpätevä ministeri on itse asiassa virkamieshallinnon ja asiantuntemuksen pelastus. Mitä tietämättömämpi ministeri on, sitä enemmän valtaa jää pätevälle ja vastuulliselle virkamieskunnalle.

Hallinnossa tunnetaankin käsityskanta, että poliittiseen linjanvetoon kykenevä, asioista kiinnostunut ja johtamistaitoinen ministeri on valtiolle vaarallinen. Vaarallisimpia kaikista ovat aktiiviset mutta epäkypsät ulko- ja valtionvarattomuusministerit. Sen sijaan puoskarimainen mutta välinpitämätön ministeri on harmiton, sillä päästessään asioista jyvälle joskus hallituskauden lopulla hänen on liian myöhäistä tehdä asioille mitään.

Vastaavalla logiikalla voidaan selittää myös taitamattomien filosofien suosiota. Valtakunnanfilosofi Hikka Pemanen julkaisi kalsarikänniensä jälkimainingeissä tankerokielisen selviytymisoppaan, jonka ”kriittisen tärkeissä”, ”syväongelmien”, ”avainkehityksen” ja ”suurhaasteiden” analyysesissä näkyvät julkisuudessa laajalti esillä olleiden putkareissujen ajatuskulut. Hän valaisee asioita näin:

Kuten todettiin, uudessa hyvinvointiyhteiskunnan tilanteessa ei ole mitään toista hyvinvoinnin haastetta kuin työhyvinvointi, jolla olisi ihmisten elämänlaadun lisäksi taloudellisesti niin suuri mittakaava. Tulevaisuus-hankkeen toisena osana on siksi syvennettävä tuottavaan hyvinvoinnin ohjelmaa ilmaisun jälkimmäisen sanan osalta.” (Pekka Himanen, Sininen kirja, 2012, s. 54)

Viimeisen lauseen pohjalta alan ymmärtää, miksi Himanen on niin suosittu (700 000 €) rahoittajien taholla. Himasen lauseiden jälkeen ihmiset alkavat kaivata takaisin hallituksen omia kannanottoja ja pitävät niitä jälleen täysin selkeinä ja ymmärrettävinä!

Aivan samalla tavoin Yhdysvaltain hallitus harhautti kansalaisiaan 1950-luvulla. Se tuki Roswellin ufoista liikkuneita huhuja ”ottamalla ja ne vakavasti” ja peittääkseen sitä kautta alueella tekemiään sotilaallisia kokeita. Pekka Himanen on siis eräänlainen ”Roswellin ufo”, marakatti, jonka Sinistä kirjaa tukemalla hallitus koettaa peittää ”Mustan kirjan” toimintafilosofian, toisin sanoen tämän.

Somalit ovat sopeutuneet Suomeen hyvin

Suomessa asuvat somalit ja somalitaustaiset ovat sopeutuneet maamme oloihin hyvin. Parhaan todistuksen siitä antoi parin viikon takainen MOT-ohjelma Somaliliiton likapyykki.

Minna Knus-Galánin toimittamasssa dokumentissa todisteltiin, että Somaliliitto saa eri ministeriöiltä ja Raha-automaattiyhdistykseltä avokätisesti tukea, jota se käyttää napamiestensä bensalaskuihin ja pizzatilauksiin. Muut somalien yhdistykset ovat maksaneet jäsenmaksuja aktiivien puolesta, ja aktiivit istuvat ristiin rastiin eri yhdistysten johtopalleilla. Lisäksi ohjelmassa epäiltiin rahojen päätyvän terroristijärjestöjen tukemiseen. Ohjelmassa paheksuttiin Somaliliiton yhteyksiä moskeijoissa harjoitettavaan uskonnolliseen radikalismiin, vaikka Somaliliiton pitäisi sen omien sääntöjen mukaan olla uskonnollisesti sitoutumaton.

Voidaan kysyä, mikä ohjelman tarkoitus oli. Minun mielestäni siinä vain osoitettiin, että Somaliliitossa toimitaan samalla tavoin kuin suomalaisessa yrityskulttuurissa ja hallinnossa yleensäkin. Myös suomalaisten hallinnoimat firmat maksavat pomojensa bensalaskuja ja ostavat heille kokonaisia edustusautojakin samalla kun työläisparkoja pamputetaan kilometritehtaille. Suomalaisfirmoihin ei tilata vain pizzaa ja Euroshopper-colaa. Suurissa yhtiöissä firman Visalla maksetaan kaviaaripäivällisiä ja lohikeittolaskuja. Ristiinomistus on tavanomainen tapa suomalaisessa yrityskulttuurissa, kun samat naamat istuvat johtokuntien huoneissa kaikkien pöytien ympärillä. Somalit ovat siis assimiloituneet ja integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan täysin suomalais–somalialaisen moniosaajasössötyksen mukaisesti.

Tilintarkastaja-kamreerin nippelilogiikasta kuuluisaksi tullutta puoluetta edustava Ossi Mäntylahti puolestaan ehdotti, että Somaliliitossa pitäisi tehdä erityistilintarkastus. Kysyn vain, mitä kuittipinojen perkaaminen auttaa, kun jo ohjelmasta näki, ettei mitään kirjanpitoa ole ja dokumentteja on hukattu. Rahat voi siis tuomita huoletta menetetyiksi, konfiskoiduiksi hyväntekeväisyyteen. Kokoomus onkin nyt erityistilintarkastaja-kamreerin nippelilogiikkaa harjoittava puolue.

Omasta mielestäni painavin argumentti jäi ohjelmassa piiloon. Mitäpä, jos monen sadan tuhannen euron tuista osakin on virrannut terrorismin tukemiseen? Se on vakava asia. Erinomaista tutkivaa journalismia tekevä MOT raportoi jo pari vuotta sitten 27.9.2010, kuinka terroristijärjestö al-Shabaab värvää syrjäytyneitä somalinuoria Pohjoismaissa. Tässä on ongelma, joka kaipaisi pikaista huomiota ja josta ei selvittäne pelkällä sinipunakynällä.

Talvivaaran katastrofi oli suomalaisen kaivosteollisuuden pelastus
 
Talvi on näyttänyt vaaran merkit runsaalla lumentulolla. Sen sijaan Talvivaaran uraanikaivoksen kuravesikatastrofi oli Suomen kaivosteollisuuden pelastus.

Siihen liittyy toivo, että kansainväliset yritykset säikähtävät Suomen ympäristöaktivisitien raivoa ja syntyy ketjureaktio. Kapitalistiset ja internatsistiset firmat, jotka katselevat maaperässämme muhivia vuorimalmeja rahankiilto silmissä, toteavat että Suomessa mikään ei onnistu ja vastoinkäymiset ovat liian suuria. Sitten ne luovuttavat, lannistuvat ja vetäytyvät epätoivoissaan siirtomaaimperialismia muistuttavista valtaushankkeistaan.

Lisää kaivoskatastrofeja Suomeen ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. Eläköön isänmaa! Eläköön Suomi!

4. joulukuuta 2012

Kahvilat ja maantiepyöräilyn hillitty eleganssi


Kulunut syksy oli sikäli poikkeuksellinen, että pyöräilyä saattoi harrastaa marraskuun loppuun asti. Lumentulo ja pakkanen tekivät fillarilenkeistä lopun vasta joulukuun alussa.

Aktiivinen maantiepyöräilyn harrastaja ei kuitenkaan luovuta myöskään talvikuukausien aikana. Aina voi laittaa nastat vaikka kakkospyörään ja siirtyä talvimaastopyöräilyn pariin. Sen sijaan nastojen laittaminen kilpapyörään on kuin laittaisi lumiketjut Ferrariin.

Talvikuukausien kuluessa voi keskittyä pyörän ja muiden varusteiden huoltoon tai uusimiseen. Fillari kannattaakin hankkia nimenomaan sesongin ulkopuolella, sillä väistyneen kauden ajoneuvoja saa hyvillä, usean kymmenen prosentin alennuksilla.

Mutta miten pyöräilijät löytäisivät tiensä alan liikkeisiin myös laskettelua suosivina lumikuukausina? Pyöräilyliikkeiden kannattaisi kehittää toimintaansa, sillä varsinkin maantiepyöräilyn harrastaminen on laajentunut valtavasti juuri pääkaupunkiseudulla, jonne on rakennettu loistavia pyöräteitä ja reittejä.

Ala on kärsinyt jonkinlaisesta strategian puutteesta ja linjattomuudesta, vaikka markkinoita olisi. Esimerkiksi Kauppa-Veljet lopetti jokin aika sitten. Myös Bike Planet sulki ovensa toistaiseksi. Ne myivät keskiverto konkeleita, kun taas pyöräilyn Mekkana tunnettu Velosport porskuttaa toimittamalla asiakkaille etupäässä parhaita pyöriä, kilpailijanaan ja haastajanaan niin ikään Mäkelänkadulla liikettään pitävä Cycle Center.

Laatu ja palvelu näyttävät käyvän kaupaksi, ja mallia voisi hakea Tukholmasta. Osoitteessa Norrlandsgatan 20 toimii Edoardo Bianchin nimeä kantava pyöräilykahvila. Liikkeessä yhdistyvät italialaistyylinen kahvila ja asiantunteva yhden merkin pyöräilyliike. Konsepti toimii, sillä se kokoaa yhteen harrastajia, jotka voivat tavata kahvilassa ja suunnitella esimerkiksi kilpailuja ja lenkkejä. Paikka toimii ajojen aloituspisteenä, ja talviaikaan kahvilassa voi löytää ostajan omille vanhoille varusteilleen samalla kun itse hankkii uusia.

Bianchi Café & Cycles toimii Tukholmassa osoitteessa Norrlandsgatan 20.
Pohjolan oloissa kahvilanpito voisi tasapainottaa pyöräilyliikkeiden sesonkivaihteluita ja kuukausittaista liikevaihtoa. Tukholman Bianchi-kahvila tuo myös talviaikaan asiakkaita fillariostoksille.

Tämäntyyppinen liike voisi menestyä myös Helsingissä, mikäli liikepaikka olisi tarpeeksi keskeinen. Se kohottaisi pyöräilyn profiilia harrastuksena ja toisi alalle asiaankuuluvaa eleganssia. Toisaalta se pudottaisi harrastamisen aloituskynnystä, toisi sen lähemmäksi asiakkaita ja poistaisi aiheetonta elitismiä. Pyöräily kun on pitkällä tähtäimellä paljon halvempaa kuin vaikkapa autoilu, veneily, golfinpeluu, viinan juonti tai tupakointi.

Oma ongelmansa on tietenkin se, mitä jokin viranomainen, kuten terveystarkastaja, sanoisi kahvilan ja pyöräilyliikkeen pitämisestä samoissa tai jaetuissa tiloissa. Toinen kysymys on, voisiko liike käyttää nimessään kuuluisia pyöräilybrändejä. Tukholman liike kantaa maailman vanhimman toiminnassa olevan fillaritehtaan, Bianchin, nimeä. Sen omistaa nykyään Grimaldi Group, joka hallinnoi Cycleuropeen kuuluvien yritysten kautta myös monia muita tunnettuja fillarimerkkejä.

Kannattaisiko myös Annankadun Fillarikellarin avata oheensa italialaistyylinen kahvila? Mitä tekisi vastapäätä sijaitseva Suomen Urheiluaitta? En tarkoita, että urheiluliikkeiden pitäisi myydä pullaa, sillä paino tulee kiloina mutta lähtee grammoina. Mutta Tukholman Bianchi-kahvila tarjoaakin lähinnä terveellisiä salaatteja ja muita lihottamattomia aterioita. Suosittelen.

Laadukas pyöräilyliike neuvoo ja palvelee sekä ruokkii myös fillarin moottorin silinteriluvusta riippumatta.
Kahvilaa ja pyöräilypuolta voisi pyörittää eri yrittäjä. Ala kaipaa profiilin nostoa myös Suomessa, ja keskieurooppalainen konsepti voisi toimia mainiosti ympäri vuoden. Ruotsissa ollaan tässäkin asiassa Suomea edellä, ja Tukholmassa myös kaupunkipyöräily sujuu paremmin kuin Helsingissä, vaikka kaupunki onkin rakennettu saarille, joita yhdistävät sillat Hämeentietä muistuttavine sumppuineen. Sujuvuudessa on kyse liikennekulttuurista, jota myös harrastuspohja tukee.

Ehkä perustan jonakin päivänä itse Bulevardin kulmaukseen kokonaisvaltaisen palvelun pyöräilyliikkeen, josta myös ajajat saavat asianmukaisen energiatankkauksen. Mainosvaloksi laitan maailman ehkä arvostetuimman maantiepyörämerkin, Colnagon, neonkyltin, ja näyteikkunaan ”fillarimaailman Lamborghinina” tunnetun Pinarellon pyöriä kiikkumaan. Höysteeksi hieman filosofiaa ja politiikkaa sekä kirjallisuutta johonkin nurkkaukseen.

Siinä taitaisi jo Ekbergin kuuluisa pullakahvilakin olla imagovaarassa.

2. joulukuuta 2012

Kuinka Windows 8 vaikeuttaa elämää?


Microsoft on päättänyt jälleen vaikeuttaa kuluttajien asemaa tuomalla markkinoille uuden käyttöjärjestelmän. Ilmeisesti Windows 7:n myynti oli hiipunut eivätkä laitevalmistajat ole saaneet kaupaksi tarpeeksi seiskalla varustettua rautaa.

Tuomalla markkinoille 8:n kauppojen varastoissa olevat seiskaversiot menevät taas kuin kuumille kiville. Jokainen haluaa toimivan 7-käyttöjärjestelmän itselleen, niin kauan kuin niitä vielä saa koneisiin esiasennettuina.

Tämä on käyttäjäkokemuksiin perustuva analyysi Windows 8:n ongelmallisuudesta nyt, kun järjestelmä on ollut kuukauden päivät saatavilla.

Windows 8:n suurin moka on se, että uusi käyttöjärjestelmä on suunniteltu pieniä näyttöjä varten. Tähtäimessä on pidetty puhelimia ja tabletteja.

Kun laitevalmistajat ovat tuoneet 24–27 tuuman näytöt 150–300 euron hintaluokkaan ja ne ovat lähes kaikkien kuluttajien ulottuvilla, on taantumuksellista suunnitella tietokoneiden käyttöjärjestelmä kolmen tuuman näyttöjä varten tai niiden ehdoilla.

Windows 8 on tarkoituksella tehty Windows Phonen näköiseksi. Kotikoneen suurella tai kannettavan tietokoneen keskikokoisella ruudulla uudesta kosketusnäyttöjä varten suunnitellusta aloitusnäkymästä ei ole kuitenkaan mitään hyötyä.

Sen sijaan siitä on haittaa. Windows 7:ää ja XP:tä oli helppoa hallita alanurkkauksen käynnistysvalikosta. Suurehkon näytön työpöydällä oli tehokasta pitää useita ikkunoita auki yhtä aikaa. Windows 8 on suunniteltu käytettäväksi mobiililaitteita ajatellen: vain yksi ikkuna kerrallaan. Monen ikkunan toimintamalliin voi päästä ainoastaan vaivalloisesti, mutkan kautta.

Windows 8:aa on markkinoitu ”intuitiivisena” käyttöjärjestelmänä, jonka hakutoiminnolla voi löytää tarvitsemansa, eikä käyttäjän tarvitse kuluttaa aikaa hakemiseen. Se siis kohtelee kovalevyjen sisältöjä yhtenä sekavana kasana, josta tietoja voi löytää, mikäli kone suo. Suunnittelijoiden oletuksena on näköjään ollut, että sisällöt ovat aina sekaisin. Tosiasiassa Windows 8:n hakukonemainen toimintamalli tekee sisältöjenhallinnan entistä vaikeammaksi ainakin niille käyttäjille, jotka osaavat ja haluavat itse hallita koneitaan

Eräs Windows 8:n turhuus on koko näytön peittävä toimintoruudukko, jossa säätiedot ja sähköpostikansiot päivittyvät reaaliaikaisesti, ikään kuin emme muuten tietäisi, että taivas lähettää räntää ja että Hotmailiin on satanut roskapostia.

Käyttöjärjestelmäpäivitys tekee toimivista koneistasi romua

Uusi käyttöjärjestelmä ei ole entistä parempi graafisesti eikä toiminnallisesti. Itse en arvosta myöskään ”entistä helpompia jakamistoimintoja” missään yhteydessä, sillä yleensäkään en halua jakaa mitään kenenkään kanssa. Ensin tehdään jakaminen entistä helpommaksi kuin bimboblondin onnenpyörässä, ja sitten valitellaan tietoturvaongelmia ja yksityisyyden suojan puutteita!

Windows 8 ikään kuin pakottaa käyttäjiä omaan matriisiinsa, ja koneen hallitseminen on tehty entistä vaikeammaksi. Kone hallitsee käyttäjää eikä käyttäjä konetta. Itse haluan hallita konetta.

Käyttöjärjestelmien uudistaminen on yleensäkin täysin tarpeetonta ja turhaa. Tietotekniikassa vallitsee nyrkkisääntö (1.0), että sellaista mikä toimii, ei kannata korjata.

Arvatkaa, toimivatko viisi vuotta vanhat oheislaitteet uudessa Windows 8:ssa. Moniin tulostimiin ei ole julkaistu eikä ole tulossa ajureita, TV-kortti ei toimi, kamera ja kaikki muu ovat tämän jälkeen ongelmajätettä ja elektroniikkaromua. Ja kaiken tämän saa aikaan käyttöjärjestelmäpäivitys, joka on syypää käyttökelpoisen ja rahanarvoisen tavaran mitätöimiseen sekä kulujen tuottamiseen ihmisille.

Sellaiset käyttöjärjestelmäpäivitykset, jotka eivät toimi edeltävien laitteiden kanssa, pitäisi kieltää lailla. Tai pitäisi pakottaa oheislaitteiden valmistajat julkaisemaan ajureita laitteilleen vähintään kymmenen vuoden ajan, ihan jo ekologisista syistä. Mitä jos ostaisit tänään uuden auton, ja viiden vuoden kuluttua valmistaja ilmoittaisi kirkkain silmin, ettei siihen saa sopivia renkaita?

En missään tapauksessa luovu vapaaehtoisesti vanhasta toimivasta käyttöjärjestelmästä. Mä skippaan tän.

Ei mitään hyötyä kuluttajille

Ei ole ihme, miksi XP oli maailman yleisin käyttöjärjestelmä lähes kymmenen vuoden ajan. Se toimii, kun tietää mitä tekee. Siksi siitä on tullut juuri sellainen ”ikuinen käyttis”, jonka ominaisuudet riittävät useimmille mutta joka on tarpeeksi kevyt toimiakseen myös vanhemmissa koneissa.

Mikäli joutuisin ostamaan uuden tietokoneen, jossa on Windows 8 esiasennettuna, haluaisin päivittää sen alaspäin, 7:ään. Tietotekniikan toinen nyrkkisääntö (2.0) onkin se, ettei koskaan kannata valita uusinta vaan yleisin. Jos joku haluaa seiskansa kasin näköiseksi, voi ladata netistä ilmaisen Metro 7 -ohjelman, joka luo toimintoruudutuksen työpöydän päälle.

Käyttöjärjestelmien kirjavuus on kielteistä siksi, että eri versiot eivät yleensä ymmärrä toisiaan kotiverkossa. Esimerkiksi XP:tä ja 7:ää on ollut vaikea saada toimimaan keskenään. Jos niin haluaa tehdä, kotiverkko pitää luoda XP:n ehdoilla.

Vastustan tarpeettomia käyttöjärjestelmä- ja ohjelmistopäivityksiä kuluttajapoliittisesti, sillä ne sotkevat työskentelyn ja vievät huomion pois kaikesta tärkeästä. Aikaa kuluu uusien toimintojen ja käytön opetteluun, kun olisi tärkeämpääkin tekemistä. Tämän vuoksi monissa firmoissa ohitettiin Vista kokonaan.

Viimeisimpien tutkimusten mukaan Windows 8:lla varustettu laitekauppa on käynyt mollivoittoisesti myös siinä tablettilaitteiden luokassa, jossa järjestelmä on suunniteltu toimimaan. Tietokonepuolella Microsoftin markkinaosuus heikkenee, sillä Windows 8:n julkaisun jälkeen vain 58 prosenttia myydyistä koneista on sisältänyt uuden käyttöjärjestelmän, kun Windows 7:n kohdalla lukema oli 83 prosenttia.

Yhteyden- ja etäisyydenpidon tekniset proteesit

Tietotekniikassa ihmisiä ”ylipalvellaan” rahan kiilto silmissä. Markkinoille tuodaan krääsää, jonka tehtävänä on taivutella ihmisiä ostamaan uusia laitteita. Kuluttajien vastalauseita pidetään ”muutosvastarintana”, jollaiseksi tässä maailmassa sanotaan melkein kaikkea muutakin järkevää ajattelua. Siksi ihmisten on pitänyt organisoitua ja luoda kokonaisia toimintalinjauksia vastustaakseen valmistajien harjoittamaa pakkosyöttöä. Tietokonepiireissä ilmiö tunnetaan ”formaatti-Angstina”.

Minusta tuntuu, että uusi tekniikka, jolla saa ”entistä helpommin yhteyden toisiin ihmisiin”, tekee ihmiset onnettomiksi. Ihmiset yritetään tehdä riippuvaisiksi teknisistä laitteista. Kommunikaatiotekniset koneet ja laitteet ovat viestinnällisestä invaliditeetista johtuvia proteeseja.

Mitä epävarmempia ihmiset ovat sosiaalisesti, sitä enemmän he kaipaavat välineitä ja laitteita, joilla voi pitää yhteyttä toisiin ihmisiin. Minusta vaikuttaa siltä, että etäkommunikaatiota varten rakennetut koneet myös pitävät ihmisiä erossa toisistaan – tai ainakin sopivan välimatkan päässä.

Jo Henri Lefebvre oli sitä mieltä, että ”televisio disintelligoi tyylin”. Paul Virilion mielestä TV ei yhdistä todellisuuteen vaan etäännyyttää siitä tehden aktiivisesta (tai ainakin potentiaalisesta) tapahtumiin osallistujasta pelkän statistin, joka katselee maailmaa mutta ei osallistu eikä ole läsnä siinä.

Post-televisiollisena aikana Dalai-laman viisautta on pysytellä erossa ”viestintää helpottavista” välineistä. Ollessaan kaikkien kanssa ei ole kenenkään kanssa. Luulen, että sosiaalisen viestinnän virtaviivaistamiseksi valmistetut välineet tekevät ihmisistä entistä yksinäisempiä (mikä voi olla tietysti myös tavoiteltu ja myönteisenä koettu asia).

Mutta olen kuullut myös nettinörttien pohtivan, ”mitä teen 500 kaverilla”. Esimerkiksi Facebookista on tullut sosiaalinen välttämättömyys mutta samalla myös vaikeasti hallittava ongelma. (Analyysi Facebookin sosiaaliteknologisesta olemuksesta tässä.) Yksityisyys on nykyaikana ylellisyyttä, tosin vuorille vetäytymiseksi riittää, kun sulkee sosiaalisen median. Sen sijaan pakottaminen epäsosiaalisuuteen on pahasta, sillä on tietenkin mahdollista, että muutamat ihmiset haluavat pitää netissä yhteyttä (eli etäisyyttä).

Microsoftin virhelinjaukset jatkuvat Messengerin lopetuksella

Microsoftin toinen suuri moka oli päätös lopettaa Messenger-pikaviestinpalvelu ja siirtää käyttäjätunnukset toimimaan vain Skypessä. Miljoonia kuluttajia taivutellaan ja pakotetaan jälleen kerran. Miksi kukaan tekisi kyseisen firman kanssa enää vapaaehtoisesti mitään?

Ihmettelen myös sitä, että Nokian kurssi on värähtänyt ylöspäin Windows 8:n julkaisemisen myötä. Ilmeisesti markkinat ajattelevat, että nyt kun samannäköinen käyttöjärjestelmä on tarjolla sekä tietokoneisiin että Nokian puhelimiin, Windows-puhelimien myynti lähtee nousuun.

Luulen kuitenkin, että niin ajattelevat vain raha- ja osakemarkkinat, joiden toiveet kulkevat tosiasioiden edellä. Sen sijaan laitemarkkinoilla tilanne voi olla erilainen, eikä Nokian myyntiä vauhdita Windows 8 julkaisu. Jos Nokian uudet luurit myyvät entistä paremmin, se voi johtua laitteista itsestään ja niiden iPhonea halvemmasta hinnasta.

Supermarketeissa ja tietokonekaupoissa kuulin muilta asiakkailta Windows 8:n julkaisukampanjan aikana vain kielteisiä kommentteja uudesta käyttöjärjestelmästä. ”En ikinä vaihda!” ”Mistä tän saa samanlaiseks kuin ennen?”

Jos Apple päättäisi muuntaa Macintosh-käyttöjärjestelmänsä myös PC-koneissa käynnistyväksi ja toimivaksi, se luultavasti valtaisi markkinat, ja suurin osa PC-paketeista myytäisiin ilman esiasennettua käyttöjärjestelmää. Valinta jäisi kuluttajille. Applelle voisi kilistä käyttöjärjestelmänsä myynnistä enemmän rahaa kuin nykyisestä laitteiden ja järjestelmän kytkykaupasta. Mutta Apple haluaa pysyä rautakauppiaana, ja tulevaisuudessa kasvanee ilmaisen Linuxin ja Ubuntun osuus.

1. joulukuuta 2012

Vaihtoehto asuntolainakatoille: pankkien omavastuulliset asuntoluotot


Ihmiset ovat usein kateellisia rahasta, menestyksestä, kauneudesta ja omaisuudesta mutta vain harvoin järjestä, älykkyydestä ja viisaudesta. Tämä ehkä selittää, miksi minua kadehditaan niin vähän.

Mutta asiaan. Myös ensin mainittuja vallan ja varakkuuden tunnusmerkkejä on yritetty tuputtaa minulle, ja keskiluokan ”vaurastuttamiseen” (lue: velkaannuttamiseen) tähdäten myös minulle on silloin tällöin markkinoitu asuntoluottoja, vaikka en ole asunnonostoaikeissa.

Monen muunkaan ei kannattaisi olla. Suomessa ja varsinkin pääkaupunkiseudulla vallitsee tätä nykyä hulluus, jonka mukaan asunnon pitää maksaa ihmisen koko elämäntyön arvon.

Asuntovelan ottaja on jopa pahemmassa asemassa kuin suomalaisen torpparimentaliteetin vertauskuva, Koskelan Jussi, se Väinö Linnan romaanista tuntemamme vuokraviljelijä, joka sai luvan perustaa viljelmänsä pappilan omistamalle suolle.

Ihmisten tulot ovat nousseet markka-ajan lopulta noin kolmekymmentä prosenttia, mutta asuntojen hinnat ovat kivunneet samassa ajassa kolminkertaisiksi, paikoin jopa nelinkertaistuneet.

Kansantaloudellisesti ei ole mahdollista, että asuntojen hinnat nousevat palkkoja ja yleistä elinkustannusindeksiä nopeammin. Muutoin syntyy hintakupla, ja kuplan on jossain vaiheessa puhjettava.

Myös Suomessa odotellaan asuntokuplan puhkeamista. Mitä pitempään se viipyy, sitä varmemmin se tulee, ja 170 000 euroa maksavat yksiöt myydään 50 000:lla, 250 000 maksavat kaksiot ja kolmiot kenties noin 100 000:lla.

Tämä johtuu siitä, ettei ihmisten elämä veny lopusta asuntolainojen tapaan. Suuren asuntolainan tehneet ovat lopulta velkajärjestelyissä tai hirsipuussa pankkien myydessä heidän asuntohankintojaan alle ostohintojen. Jäljellä ei ole muuta kuin suuri määrä velkaa, ja mahdollinen omasäästöosuus sulaa myyntitappioon ja -kuluihin.

Siksi on silkkaa hulluutta, että nykyäänkin monet nuoret laittavat päänsä silmukkaan, joka sitoo heidät 40-vuotisiin asuntolainoihin. Niiden korko ei voi kuin nousta, sillä lainakorkojen edelleen laskiessa pankit joutuisivat maksamaan laina-asiakkailleen käytännössä ”talletuskorkoa”. Asuntojen hinnat puolestaan eivät voi kuin laskea nykyisestä.

Euroopan vakausmekanismin kassan tyhjentyessä ja Euroopan pankkikriisin välittyessä vihdoin viimein myös Suomen reaalitalouteen viimeinen puskuri poistuu, ja lama pyyhkäisee pois kysynnän ja tarjonnan kroonisesta epätasapainosta johtuvan hintavääristymän myös pääkaupunkiseudun asuntomarkkinoilta. Tilanne tervehtyy samalla kun 6000 euroa neliöltä maksavien ludeluukkujen arvo romahtaa niiden todellista materiaalista arvoa vastaavalle tasolle: noin 2500 euroon per neliö.

Yhtälö on selvä, ja myös viranomaiset ovat sen huolestuneina huomanneet. Lainakatot olisivat paikallaan, mutta pankit, kiinteistövälittäjät ja muut keinottelijat vastustavat niitä peläten luottolamaa ja asuntokaupan viilentymistä järkevämmille hintalukemille.

Jos lainakattoja ei hyväksytä, on yksi hyvä keino hillitä ylikuumenemista. Se on pankkien omavastuulliset asuntoluotot.

Monikin varmaan suostuisi pankkien lainatarjouksiin, jos pankit sitoutuisivat ottamaan täyden vastuun asuntojen hintaromahduksesta siinä tapauksessa, että pankki joutuu realisoimaan velan vakuutena olevan asuntovarallisuuden.

Nykyisin asunto kelpuutetaan velan vakuudeksi 70 prosentista arvostaan. Loput pitäisi kattaa omasta kukkarosta, valtion 15 prosentin takauksella tai yksityisellä vakuutuksella. Viime aikoina pankit ovat rahoittaneet asuntojen ostoa hyväksymällä velan vakuudeksi jopa 100 prosenttia asunnon ostoarvosta.

Tämä koskee tietenkin vain velan myöntöä. Jos pankki joutuu sittemmin myymään asunnon velallisen työttömyyden, sairauden tai muun maksukyvyttömyyteen johtavan syyn vuoksi, myynnistä koituva tappio jätetään kokonaan asiakkaan vastattavaksi.

Pankkien omavastuulliset asuntoluotot poistaisivat tämän ongelman. Jos pankit ottaisivat sataprosenttisesti vastuun siitä, että asuntojen hinnat tulevat ryskyen alas, asuntoluotot voisivat käydä kaupaksi ja niitä olisi järkevää ottaa. Tällöin ulkopuolelta asetettuja asuntolainakattoja ei tarvittaisi. Ratkaisu olisi eettinen, sillä se ohjaisi pankkeja hillitsemään myös asuntojen hintojen nousua omien kiinteistövälitysketjujensa kautta.

Tätä nykyä pankit ovat itse syypäitä asuntojen hintojen ryöstäytymiseen käsistä. Pankkien etujen mukaista on ollut tunkea ihmisten suut ja korvat täyteen tiskeillä luomaansa velkarahaa tehdäkseen heistä ikuisia korko-orjiaan.

Jos pankit suorastaan velvoitettaisiin ottamaan täysi vastuu myös hintaromahduksen tapahtuessa, toteutuisi rahalaitosten kuluttajavastuu. Tätä nykyä pankeilla ei ole mitään kuluttajavastuuta omista tuotteistaan eli luotoistaan.

Pankkien omavastuiset asuntoluotot olisivat hyvä ratkaisu, jolla voitaisiin estää keinotekoiselta tuntuvat lainakatot. Se ohjaisi pankkeja ja rahoitusmarkkinoita laajemminkin itsesäätelemään toimintaansa. Uudessa järjestelmässä pankkien ei pitäisi voida sysätä omavastuutaan myöskään valtiolle penäämällä pankkitukea, jolla pankit paikkasivat luottotappionsa 1990-luvulla.

Lahjoitan tämän ehdotukseni pankeille täysin ilmaiseksi, vaikka äly yleensä kallista onkin. En siis peri ideastani palvelumaksua, järjestelypalkkiota enkä toimitusmaksua.

Mikäli pankit hyväksyvät asettamani ehdot, niiden ei tarvitse tehdä mitään. Riittää, kun pankkien sataprosenttisista omavastuista sovitaan velkakirjassa, ja nimet laitetaan papereihin.

Eivätköhän ne lainakatot ilmesty tätä myöten ihan itsestään pankkien omiinkin vaatimuksiin ja asuntojen hinnat ala asettua kohdalleen.

21. marraskuuta 2012

Nettilehtien tulevaisuus


Helsingin Sanomat pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä ja muuttuu tabloid-kokoiseksi ensi vuonna. Uudistunut on myös verkkohesari, joka kertoo, että jatkossa ilmaiseksi saa lukea vain viisi juttua viikossa.

Uudistus tarkoittaa nykymaailmassa yleensä huononnusta lukijan, asiakkaan ja kansalaisen kannalta niin tässäkin yhteydessä. Moni kysyy, täytyykö Hesaria enää lukea lainkaan.

Ihmiset ovat tottuneet ilmaiseen informaatioon ja helppoon saatavilla oloon, eikä käännyttäminen takaisin maksullisuuteen taida onnistua. Tämä näkyy erityisesti tietotekniikassa. Tulevaisuus on vapaan lähdekoodin ohjelmien ja käyttöjärjestelmien niin tietokoneissa kuin puhelimissakin.

Paperimedian kriisi ei ole ratkaistavissa kokoa pienentämällä eikä tilausmaksuja kasvattamalla. Todennäköistä on, että verkkohesarin pistäminen lukkojen taakse ohjaa lukijoiden virran maksuttomien medioiden piiriin, kuten Uuteen Suomeen tai Yleisradion sivuille.

Nostan hattua Niklas Herlinille, joka arvokasta kultturityötä tehden osti Uuden Suomen oikeudet ja brändin itselleen ja jatkoi kunnianarvoisan lehden tekoa verkossa. Tietääkseni myös Teos-kustantamon tarkoituksena on ollut nollatuloksen teko, eli sekin on olemassa lähinnä kulttuuritarkoituksia varten.

On joka tapauksessa hienoa, että Uuden Suomen tekoon on löytynyt sellaista uhrimieltä kuin on löytynyt. Voi olla, että minusta moiseen anteliaisuuteen ei olisi ollut, vaikka moral man olenkin. Kun lehti tekee edelleen Maseratin hinnan verran tappiota vuodessa, vaatii todellista hyväntekeväisyyttä pitää lehteä yllä. Luulen, että itse valitsisin Maseratin ja ajaisin sillä. Mutta minähän olenkin tavallinen köyhä pulliainen.

Uskon, että Hesarin ratkaisu on yksi seikka, joka auttaa Uutta Suomea nousemaan tappiolta lukijoiden lisääntyessä ja mainostulojen kasvaessa.

Salsingin Henomien lautsenjoulu?

Päätös Helsingin Sanomien muuttamisesta tabloid-kokoiseksi tehtiin vain vähän Aatos Erkon kuoleman jälkeen. En tosin tiedä, onko asioilla yhteyttä, mutta nyt vaikuttaa siltä kuin yhtiön johto olisi jotenkin vapautunut tehdessään päätöksiä, joilla taataan konsernin tuho.

Sanomaa on pilkottu useisiin osiin sen uuden strategian mukaisesti. Welho-kaapelioperaattori myytiin Dna:lle, WSOY Bonnierille, Suomalainen kirjakauppa Otavalle ja R-kioskien liiketoiminta ulkomaille. Meneillään on freudilainen pesänjako.

Sanomaa on joskus arvosteltu tietystä monopolimaisuudesta ja totalitaristisuudesta: levittäytymisestä kaiken julkaisutoiminnan, kustantamisen, kirjakaupan ja viestinnän alueelle. Purkaessaan mediaimperiumia nykyjohto tekee joka tapauksessa täsmälleen sen kilpailijoiden toiveiden mukaisesti.

Uuden strategian mukaan yritys keskittyy jatkossa ”oppimisratkaisuihin” sekä ”kuluttajille suunnattuihin mediapalveluihin”. Kuka yrityskonsultti on opettanut heille tällaista höttöä?

Jos minut olisi päästetty asialle, olisin luonnollisesti vaikuttanut niin, että konsernista olisi rakennettu entistäkin vahvempi kaapeliverkoista kirjankustantamiseen, Rupert Murdochin mallin mukaisesti. Päälehtien toimituspolitiikan olisi tosin pitänyt vaihtua.

Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien levikit ovat olleet pitkään laskussa. Tämä johtuu siitä, että valtakunnallisia lehtiä ei voida tehdä samalla tavoin kuin Ylioppilaslehteä.

Helsingin Sanomat on aliarvioinut lukijoitaan harjoittamalla mielipiteiden manipulaatiota ja asennemuokkausta. Lehti värittää juttunsa räikeästi ja suosii tietynlaisia kirjoittajia ja kirjoituksia. Tällaista selektiota en ole havainnut esimerkiksi Uudessa Suomessa, jonka vapaamielinen blogipalsta onkin institutionalisoitunut maan keskeisimmäksi puheenvuoro- ja mielipidefoorumiksi.

Sen sijaan Helsingin Sanomat hehkutti jo vuosia sitten Euroopan unionin jäsenyyden sekä euroon liittymisen puolesta. Se on natottanut Suomea ja työskennellyt yksipuoliseen tapaansa maahanmuuton edistämiseksi, vaikka nämä tendenssit ovat osoittautuneet erittäin kyseenalaisiksi. Ilta-Sanomia monet lakkasivat ostamasta saatuaan kylläkseen tavasta, jolla lehden toimitus löi maahanmuuttokriitikoita ja suomalaisten ihmisten edun puolustajia.

Elektronisen julkaisemisen suunta ja tulevaisuus

Nyt Hesaria kutistetaan tarkoituksena tunkea se johonkin elektroniseen lukulaitteesseen, jossa sitä voi lukea maksusta. Kympin kysymys kuuluu, mitä lisäarvoa lukijalle tuo se, että hän voi lukea iPadistaan nimenomaan Hesaria eikä esimerkiksi Uutta Suomea, Ylen uutisia tai Kansan Uutisia, kun kiireisellä ihmisellä ei yleensäkään ole aikaa lukea Twitter-viestejä pitempiä juttuja.

Tämä ei ole kovin epäfilosofinenkaan asenne. Jo Georg Henrik von Wright piti tapanaan lukea sanomalehdet aina ohimennen, seisaaltaan. Selitys oli ilmeisesti se, että niin ei tarvitse enää pompata ylös jokaisen järkytyksen vuoksi, tai se, ettei ole syytä syventyä lukemaan kaikkia juoruja istualtaan.

Paperilehdet putoavat kuin syksyisistä puista. Metsää säästyy, kun tonneittain paperia ei tarvitse enää kantaa ihmisten postiluukkuihin. E-julkaiseminen on lehden ja kirjanteon tulevaisuutta.

Mutta 39,95 kuukaudessa taitaa olla liikaa vain yhdestä lehdestä, kun laajakaista tuo halvemmalla nähtäville koko maailman. Maksullistaminen ei onnistune siksikään, että lukijat ovat tottuneet siirtyilemään eri lehtien ja sivustojen välillä hakukoneiden antamien tulosten mukaisesti, eivätkä he maksa kaikkiin medioihin niiden vaatimia kymmeniä euroja saadakseen linkit auki. Lopulta vain niitä luetaan, jotka tarjoavat pääsisältönsä ilmaiseksi tai mainostulojen varassa, kuten MTV3.

Elektronisena lehtenä saattaisi menestyä jokin mini pay -julkaisu, jonka tilausmaksu olisi vaikkapa 1,95 kuukaudessa. Sellaisena myös Uusi Suomi voisi lopettaa tappiollisuutensa, mikäli tilaajia kertyisi noin 10 000 verran. Jos tilaajia olisi tyypillisen keskikokoisen sanomalehden verran, eli sanokaamme 70 000, muutaman kymmenen sentin kuukausitilausmaksu riittäisi.

Tähän asti Uusi Suomi on ollut kahden kauppaa: lehti on ollut lukijoille auki ilmaiseksi ja Puheenvuoro-palstan kirjoittajat ovat kirjoittaneet siihen (etupäässä) ilmaiseksi. Nettikolumnit ovat osittain pitäneet yllä myös lehden toimituksellisen aineksen suosiota, ja toimitetut jutut ovat viestineet hedelmällisesti blogikirjoitusten kanssa. Voi olla, että pelkkä lukijoiden siirtyminen Hesarin piiristä Uuden Suomen sivuille riittää paikkaamaan Uuden Suomen taloutta.

Elektroninen julkaiseminen tuo kaikki sanomalehdet aikaa myöten jakelun ja painotekniikan kannalta samalle viivalle. Suurimmiksi eroiksi jäävät toimitukselliset resurssit. Lehdet ovat toisaalta pilkkoutumassa yhä pienempiin osiin lukijoita kiinnostavien erikoisalojen mukaan, joten toimituksen suuri koko ei takaa ykkösasemaa millään sektorilla.

Yksi voi erikoistua politiikan uutislehdeksi, toinen urheilun, kolmas viihteen ja niin edelleen. Voi olla, että suurten yleissanomalehtien aika on ohi, sillä elektroniset lukulaitteet eivät tunnista sivumääriä, vaan ne tuntuvat lukijan kädessä aina samanlaisilta.

Painetun sanan alamäki on toisaalta epätoivottavaa. Painettu sana pysyy yleensä paremmin kuin nettiin kirjoitettu, joten sen dokumentaatioarvo on suurempi.

Toisaalta päinvastaisestakin on näyttöä, kun harvinaisia painettuja julkaisuja on uudelleentuotettu internetiin. Esimerkkinä ovat vaikkapa Kansalliskirjaston reprodusoimat Suomenkieliset tietosanomat, jotka on tuotu elektronisena jälleen kaiken kansan ulottuville.

Jatkossa olisikin syytä kiinnittää huomiota elektronisten julkaisujen pysyvyyteen ja säilymiseen aikojen yli.

19. marraskuuta 2012

Tuleeko maailmanloppu etuajassa?


Vai soiko tuomiopäivän pasuuna vasta 21/12/12? Ydinaseiden aikakaudella tuomiopäivän kelloa on siirretty aina vain lähemmäksi h-hetkeä. Monet varmasti pohtivat, enteileekö Gazan alueella virinnyt konflikti ja Israelin liikekannallepano maailmanloppua.

Alueella kuohuu jo ennestään. Syyria on sisällissodassa, ja Iran valmistelee ydinasetta. Ehkä Iranilla on valmiinakin muutama korkeasti rikastettua uraania sisältävä putkipommi.

Israelin tekisi mieli tuhota Iranin ydinlaitokset ilmaiskulla, mutta Yhdysvallat päivystää aluetta lentotukialuksilta eikä anna siihen lupaa. Gazan alueen maavalloitukseen Israel ei luultavasti kysy eikä tarvitse oikeutusta keneltäkään, sillä Hamasin iskut israelilaisia siviilejä vastaan ovat olleet häikäilemättömiä.

Jos tulittelu kärjistyy täydeksi sodaksi, se vetää mukanaan myös suurvaltojen huomion. Metkaa onkin, että maapala, josta riidellään, on arabimaiden pinta-aloihin verrattuna mitättömän pieni. Uskonnollisen irrationalismin vuoksi alueelle ei ole saatu rauhaa kuuna kullan valkeana. Auttaisiko asiaa pakkanen, joka pakottaisi vetämään tunteet jäähän?

Maailma tuskin suistuu raiteiltaan 21.12.2012, mutta maya-kalenterin tuomiopäivä voi merkitä monille ihmisille henkilökohtaista maailmanloppua. Tämä maailma sellaisena kuin sen tunnemme, on katoamassa, aivan niin kuin apostoli Paavali sanoi. Lausetta siteerasi myös Paul Virilio teoksessaan Katoamisen estetiikka, joka on erinomainen essee liikkeen, vauhdin ja muutoksen filosofiasta, ja viittasin siihen taannoin myös itse teoksessani Filosofiset viuhahdukset (2007).

Eiköhän se sota Lähi-idässä pian lopu, kun sitä on käyty jo yli 2000 vuotta.

18. marraskuuta 2012

Perustulo on ”fifty–sixty”!


Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kannanotto perustulon puolesta osoittaa puolueen olevan oikeilla jäljillä perusturvamalleja kehittäessään. Oma perustulomallini kiittääkin Vasemmistoliittoa kannatuksesta!

Olen itse luonnostellut vuonna 2005 julkaisemassani teoksessa Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (ajantasaistettu painos 2010) Vasemmistoliiton nykyisiä ehdotuksia muistuttavan perustulomallin, joka poikkeaa esimerkiksi vihreiden Osmo Soininvaaran mallista.

Omassa mallissani perustuloa ei maksettaisi suinkaan kaikille, ei myöskään niille Soininvaaran itsensäkin paheksumille vuorineuvoksille, vaan sillä vain korvattaisiin nykyinen sosiaalietuuksien tilkkutäkki. Kyseessä ei siis ole kansalaispalkka. Sen kautta ei myöskään jaettaisi entistä enempää rahaa, mutta rahan osoite vaihtuisi siten, että työttömän hammaslääkärin, opiskelijan ja eläkeläisen asema tasoittuisi. Kenenkään työttömyys, toimettomuus tai oleskelu työelämän ulkopuolella kun ei ole yhteiskunnan kannalta arvokkaampaa kuin kenenkään toisen, mutta kaikkien pitäisi selvitä toimeentulominimin yläpuolelle. Kaikille siis sama.

Perustulon tarkoituksena olisi taata selkänoja myös sellaiselle arvotuotannolle, jota ei voida organisoida palkka- tai yrittäjätyöksi ja sen mukaisiksi tuloiksi. Tällaista sinänsä tärkeää arvotuotantoa on yhteiskunnassa todella paljon. Ajateltakoonpa vaikka matalatuottoisia elämäntapa-ammatteja, kirjailijan tai taiteilijan työtä tai kotityötä, jota ilman toisten ihmisten työssäkäyntimahdollisuudet usein romahtaisivat. Tarkoitus on vähentää myös työttömien taloudellisia opiskeluesteitä ja opiskelijoiden työnteon esteitä.

Eräs syy perustulon tarpeellisuuteen on työelämän vaatima joustavuus. Mikäli työttömyyteen johtava monetaristinen talouspolitiikka hyväksytään, yhteiskunnan on vastavuoroisesti taattava yksilöiden mahdollisuudet jatkaa elämänsä rakentamista myös työelämään liittyvien työttömyyskausien aikana.

Toimeentulon normit täyttävä perustulo takaisi tasoltaan ansiosidonnaisia heikomman mutta kestoltaan luotettavamman turvan työttömyyden varalle niin, ettei ansiosidonnaisia työttömyysetuuksia tarvittaisi. Ay-jäsenyyden takaama oikeus ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan on ollut vahva vaikutin järjestäytymiselle, ja vasemmistolainen ay-liike onkin perinteisesti vastustanut perustuloa pelätessään jäsentensä katoamista. Siksi Vasemmistoliiton avaus on merkittävä uudistus puolueen politiikkaan.

Entä miten ja millaisin kriteerein perustulo määriteltäisiin ja maksettaisiin? Perustulon määrä sidottaisiin sen saajan tuloihin. Perustulon maksaminen ja saantiedellytysten (eli käytännössä ammatillisen aseman) selvittäminen kuuluisivat negatiivisen tuloverojärjestelmän tavoin verohallinnon piiriin, mikä poistaisi kalliiksi käyvän päällekkäisen byrokratian Kelassa ja sosiaalitoimistoissa ja helpottaisi sosiaalitoimen voimavarojen ohjaamista varsinaiseen sosiaalityöhön. Näin resursseja säästyisi ja vapautuisi tärkeään toimintaan.

Kokonaan tuloton ihminen saisi perustuloa toimeentulotuen perusosaa vastaavasti (asumiskustannuksilla lisätyn määrän verran). Lisätienesteistään ihminen maksaisi kohtalaisen korkean tuloveron, esimerkiksi 50 prosenttia. Kun tulot kasvaisivat, veroprosentti laskisi ja perustulo vähenisi, kunnes saavutetaan piste, jossa lisätulojen nettomäärä yksin riittäisi elämiseen ja ylittäisi perustulon. Perustulo putoaisi tällöin kokonaan pois, ja ihminen voisi elättää itsensä omilla tuloillaan.
 
Tuosta pisteestä alkaen verot alkaisivat jälleen tavanomaiseen tapaan nousta progressiivisesti tulojen kasvaessa. Tällainen kannustava ja toimeliaisuuteen pohjaava malli toimisi varmastikin paremmin kuin nykyinen perusturvamalli. Nykyinen malli ohjaa lähinnä passiivisuuteen, sillä jokainen ansaittu lantti johtaa sosiaalietuuksien leikkaukseen.
 
Mikäli sovellettaisiin fiftyfifty-periaatetta, jossa osa-aikaisesti työtön saa aluksi pitää puolet tuloistaan menettämättä perustuloa, se ohjaisi ihmisiä aktiiviseen toimintaan. Myös yhteiskunta saisi tällöin verotuloa, jolla voitaisiin täyttää perustulomallin kustannuksia. Näin systeemi elättäisi itseään, ja kyseessä olisi eräänlainen työllistämismalli. Työnantajat saisivat työvoimaa, ja mitä enemmän ihmiset työskentelisivät, sitä enemmän heille jäisi rahaa käteen. Hyötynä on se, että kaikki voittaisivat winwin-periaatteen mukaisesti ja lisäarvoa tuotettaisiin sekä yksilöille että yhteiskunnalle. Voitaisiin siis sanoa, kuten Matti Nykänen, että miksi tyytyä fiftyfifty-malliin, kun voi pistää suoraan fiftysixty!

Tarkempia tietoja ja perustulomallin perusteluja löytyy teokseni Työttömän kuolema viimeisestä luvusta, jossa pyrin vastaamaan mallin luonnollisesti herättämiin useisiin kysymyksiin.

17. marraskuuta 2012

”Tukekaa tyttöjä” on selkeästi sukupuolirasistinen


Plan Suomi -järjestö on näköjään saanut rahaa niin että ranteet notkuvat, sillä yhdistyksellä on ollut syksyn aikana varaa tehdä sekä TV-kampanja että julistekampanja, jossa kehotetaan jälleen ”tukemaan tyttöjä”. (Viitteitä ”Koska olen tyttö”-hankkeeseen ja ”Girls Can”-keräykseen tässä, tässä ja tässä.)

Projektissa valitellaan kehitysmaiden tyttöjen ja naisten kärsivän kouluttamattomuudesta, mutta taaskaan ei oteta huomioon, miten sorrettuja kehitysmaiden pojat ja miehet ovat. Poikia ja miehiä käytetään esimerkiksi sodissa, ja väkivallasta johtuen heidän elinajanodotteensa on huomattavasti naisten elinajanodotetta lyhyempi.

Länsimaissa naisten tasa-arvoa taotaan kuin rautaa, koska YK ja muut kansainväliset järjestöt perustavat näkemyksensä naisten asemasta kehitysmaissa vallitseviin oloihin. Kenties naisten asemassa onkin parantamisen varaa, mutta niin on myös miesten asemassa. Kurja kuva vain naisten oloista siirretään kuitenkin sellaisenaan tasa-arvovaatimuksiin ja -suunnitelmiin. Länsimaat sitoutetaan ”edistämään” ja ”kehittämään” naisten tasa-arvoa loputtomasti myös kehittyneissä maissa, vaikka naiset ovat meidän oloissamme tasa-arvoisempia kuin miehet. (Analyysia tässä.)

Plan Suomi nauttii kehitysmaiden johdolla tapahtuvasta harhaisesta ja vääristyneestä tasa-arvopolitiikasta. Se toimii suojatyöpaikkana naisfeministeille, jotka edustavat omia etujaan lapsipolitiikan pääomalinnakkeestaan.

Samanaikaisesti pojat ja nuoret miehet syrjäytyvät koulunkäynnistä Suomessa, sillä täysfeminiinisoidussa koulumaailmassa he eivät jaksa kiinnostua naisopettajattarien johdolla harjoitettavasta koulumestaroinnista. Opettajakunnan naisistuttua oppilaita arvioidaan naisellisin kriteerein, ja näin syntyy vaikutelma, että tytöt ovat muka lahjakkaampia kuin pojat. Heikommin menestyessäänkin tyttöjen väitetään vain ”piilottavan” lahjakkuutensa, ja myös tämä vääristynyt havainto siirretään sellaisenaan niihin pseudotutkimuksiin, joita feministit tekevät poliittisen hallinnon tilauksesta yliopistoissa. (Kritiikkiä tässä.)

Tosiasiassa pojat ilmaisevat älyllisyytensä eri tavalla kuin tytöt. Siinä, missä tytöt on ehdollistettu nöyryyteen ja kiltteyteen, pojat ilmaisevat älyllisyyttä metelöimällä ja kapinoimalla. Pojat eivät halua vain oppia, vaan he haluavat ymmärtää, mitä heille opetetaan.

Plan Suomen kansainväliset tyttöhankkeet ovat miesvihamielisen ja sukupuolirasistisen tasa-arvopolitiikan hedelmiä, joiden vaikutukset näkyvät nimenomaan länsimaissa. Niillä haavoitetaan poikien ja nuorten miesten identiteettiä, kun heitä opetetaan uskomaan, että kehitysmaissakin huomiota ansaitsevat vain tytöt.

Täydellinen tasa-arvo voi toteutua ilmeisesti vain täysin munattomassa yhteiskunnassa.

Tasa-arvopolitikointi on niin suurta hulluutta pullollaan, että en malta olla laittamatta analyysia tasa-arvon käsitteestä tähän. Tasa-arvon penäämisen takana vaanii usein suuri määrä silkkaa ideologista irrationaalisuutta, jonka paljastamisesta saa vesikauhuiset vaahdot silmilleen. Itse en tiedä mitään niin vastenmielistä ja tyylillisesti dekadenttia kuin irrationalistien aggressio.

Ne, joilla on aikaa pohtia, mihin lanttinsa lahjoittavat, voivat lukaista myös aiemman asiaa koskevan kirjoitukseni.