Kirkko itsemurhalahkojensa ensimmäinen uhri

Kristilliset piirit hallitsevat selvästikin jäsentenhankintakampanjat ja markkinoinnin. Helsingin Sanomat kertoo, että kirkosta eroaminen kiihtyy taas, kun eräiden kristillisten järjestöjen eheytyskampanja taivuttelee homo- ja bi-nuoria elämään heteroina oman luontonsa vastaisesti.

Kristillisen nuortenlehti Nuotan tekaiseman ”Älä alistu”- kampanjan taustalla on useita kristillisiä järjestöjä, kuten Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Raamattuopisto, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys, Nuorten maailma, Opiskelija- ja Koululaislähetys, Patmos Lähetyssäätiö, Nuorisotyö ja Suomen Luther-säätiö, joten sitä voidaan pitää kirkon ajattelutavan mukaisena ainakin sikäli, että evankelisluterilainen kirkko hyväksyy piirissään näiden järjestöjen toiminnan. Kampanjan liikkeelle laskemalla YouTube-videolla muuan Anni kertoo olleensa ennen biseksuaali, joka ”parantui” ja ”eheytyi” jumalan avulla. Videolla hän rinnastaa homot myös murhaajiin.

No, emmehän me homot mitään pyhimyksiä ole, mutta retoriikan kannalta arvioiden kyseinen sanankäyttö on melko typerää ja mielikuvituksetonta. Eheytysterapioiden surkeat floppaukset jo 1970-luvulta asti todenneena en pitäisi kyseistä kampanjaa edes kommentoinnin arvoisena, paitsi sikäli, että se johdattaa muutamia identiteetistään epävarmoja nuoria tuntemaan syyllisyyttä omasta homo- tai biseksuaalisuudestaan. Esimerkkinä on edellä mainitun Anni-paran kohtalo, ja häntä voidaankin pitää yksiselitteisesti uskonnon uhrina. Sen asemasta, että häntä olisi ohjattu hyväksymään itsensä, hänet on taivuteltu kieltämään itsensä tai ainakin tärkeitä puolia itsestään.

Kyseiset kristilliset kuppikunnat ovat eräänlaisia itsemurhalahkoja. Tieteellinen näyttö osoittaa, että ihmisten ohjaaminen oman luonnollisen homoseksuaalisuutensa vastaiseen käyttäytymiseen ei ole saanut aikaan mitään muuta kuin pelkkää vahinkoa. Asiaan voi perehtyä esimerkiksi Olli Stålströmin väitöskirjan ja siinä viitatun kirjallisuuden valossa. Ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on ominaisuus, jonka muuttumisesta joksikin muuksi ei ole kerrassaan mitään todisteita.

On omituista, että kristillisten piirien pitää suostutella homoja ja biseksuaaleja heteroseksuaaliseen elämäntapaan vain siksi, että he katsovat juuri heteroelämän olevan kristillisen uskonnon mukaista. Lisäksi he markkinoivat edustamaansa luonnonvastaisuutta ”vapautena”, vaikka kyseessä on alistaminen ihmisten henkilökohtaisten ominaisuuksien vastaiselle elämäntavalle.

Kun seksuaalivähemmistöjärjestöt ovat omasta puolestaan tuoneet esille homona tai biseksuaalina elämisen mahdollisuuksia, kyse on ollut ihmisten rohkaisemisesta omien ominaisuuksiensa ja tunteidensa mukaiseen elämään ihmisten itsemääräämisoikeutta kunnioittaen. Sen sijaan kristillisillä järjestöillä on oma ideologiansa, joka perustuu julistukseen siitä, miten ihmisten pitää elää, toisin sanoen tottelemalla ulkoa annettuja määräyksiä.

Tässä mielessä kristillisten piirien kaupittelemalla ”vapaudella” ja seksuaalivähemmistöjen esille tuomalla vapaudella on ero kuin yöllä ja päivällä. Todellisuudessa kristillisten järjestöjen propagoima ”vapaus” on vankeutta, aivan niin kuin kristillisen ideologian mukaan rumuuskin on kauneutta ja kurjuus sitä todellista onnea.

Homovastaiset kristilliset piirit ovat viime aikoina pyrkineet oikeuttamaan propagandaansa esittämällä ideologiansa ”vaihtoehtona” ja tuomalla sen näennäisesti samalle viivalle esimerkiksi tieteellisen ajattelun kanssa. Tosiasiassa olemassa on perusteltuja ja vähemmän perusteltuja näkökantoja, eivätkä seksuaalisen suuntautumisen taikomis- ja loihtimisyritykset ole vakavasti otettavia. Homofoobisten lahkojen kannanotoista on ollut pelkkää haittaa myös kirkon omalle asemalle ja uskottavuudelle.

Toivon, että kaikki fiksut, ajattelukykyiset ja empatiataitoiset kristityt sanoutuisivat irti homovastaisesta propagandasta arkkipiispan tavoin. Jos kirkko menettelisi viisaasti, se hyväksyisi piirissään myös seksuaalisen erilaisuuden eikä asettaisi hyväksymisen ehdoksi sitä, että ihminen kieltää itsessään kaiken sen, mikä hänessä on kauneinta ja parasta, toisin sanoen aidon seksuaalisuutensa.

Käännyttäminen on ollut tietenkin ominaista uskonnoille myös monissa muissa yhteyksissä, ja uskontoja voidaankin pitää luonnonvastaisina ajattelutapoina sikäli, että ilman niitä ihmisten toimintaa ohjaisivat vain logiikka, intohimo tai jokin muu ihmisille ominainen. Myöskään sukupuolimoraalin olemassaolossa ei ole mitään vikaa, kunhan se palvelisi ihmisten onnellisuutta. Kristillisten eheytyskampanjoiden yllytys läpikotaisin valheelliseen elämäntapaan ei varmastikaan lisää kenenkään hyvinvointia, ja veret eheytyskampanjoiden tuloksista lentävät niistä vastuussa olevien tahojen käsille.

Minulle itselleni ei ole koskaan täysin valjennut, miksi muutamat kirkon fundamentalistit pitävät niin tärkeänä käännyttää homoja heteroiksi. Eiväthän homot tai meidän järjestömmekään pyri muokkaamaan heteroista homoja. En voi täysin torjua epäilystäni, että kyseisissä kristillisissä piireissä piilee paljon salattua ja torjuttua homoseksuaalisuutta, eli kyse saattaa olla kristittyjen fundamentalistien harjoittamasta oman homoseksuaalisuutensa tukahduttamisesta.

Kurjaa on, että kyseiselle lahkolaistoiminnalle on myönnetty myös Euroopan unionin tukea. Tämä antaa jälleen yhden näytön siitä, kuinka leväperäistä EU:n rahankäyttö on ja millaiseen evaluaatioon projektien rahoitus perustuu, toisin sanoen ei juuri minkäänlaiseen.

Kirkko tarvitsee eheytystä

Viimeisimpien tietojen mukaan jo yli 20 000 ihmistä on eronnut kirkosta TV2:n viikon takaisen homoillan jälkeen. Homoavioliittoja koskevassa keskustelussa kristillisdemarien kansanedustaja Päivi Räsänen toisti näkemyksensä homojen ”rikkinäisyydestä”. Moni katsoja poltti päreensä myös hänen avustajanaan toimineen Sonja Falkin kommentista, jonka mukaan hänestä (Falkista itsestään) ”tuntuu pahalta”, kun kirkkoa arvostellaan homovastaisuudesta.

Tuolla tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka pahalta on tuntunut niistä homoista, joita kirkko on polttanut roviolla vuosisatojen aikana. Niillekin nykyään eläville homoille, joita avioliitto ei kiinnosta, kirkon osoittama ideologinen kielteisyys on raskasta, sillä juuri tällaisissa keskusteluissa homoseksuaalit pyritään leimaamaan sekundaksi.

Ehkä myös Päivi voisi pohtia, kuinka rikkinäiseltä hänestä itsestään tuntuisi, jos häntä heterona suostuteltaisiin elämään oman kaavansa mukaan: muutoin ”suvaittuna”, paitsi että hän ei saisi ”harjoittaa” omaa seksuaalisuuttaan. Ja vielä kirkkokin kiistäisi avio-oikeuden. Oikeaan osui Jari Tervo, joka sanoi, että ”jokaisella on oikeus olla Päivi Räsänen, kunhan ei harjoita sitä”. Itse lisäisin, ettei Räsäsen edustamassa homofobiassakaan ole mitään vikaa, kunhan pitää asenteensa omana tietonaan eikä näytä sitä julkisessa sanassa eikä kaduilla!

Toisaalta olisi alkeellista nähdä ongelmien ytimessä vain joku kirkon piirissä toimiva homofoobikko tai personifioida homovastaisuus yhden tai muutaman ihmisen mielipiteistä johtuvaksi. Ongelmien suurin syy on ideologinen perusrakenne, jossa uskonnollisuus yhdistetään seksuaalisuuden tarkkailu- ja valvontajärjestelmään sekä lajinsäilytysstrategioihin niin, että vain sellainen seksuaalisuus sallitaan, joka voi johtaa lisääntymiseen.

Tietenkin myös salliminen sinänsä on alistamista aivan niin kuin hyväksynnän tavoittelu on alistumista. Tässä mielessä seksuaalivähemmistöt menettelevät epäjohdonmukaisesti kerjätessään kirkolta jotain. Ajattelun uudistaminen on kuitenkin välttämätöntä ihmisten hyvinvoinnin vuoksi, mikä puolestaan johtaa kirkkoa koskeviin uudistamisvaatimuksiin.

Merkille pantavaa on se viha, joka homoja vastaan leimahtaa valtaväestön taholta aina kun aiheesta puhutaan. Se ilmeisesti osoittaa kielteisten tuntemusten takana asuvaa syvää agraarista inhoa, joka ilmeisesti hyödyntää vulgaarinaturalistisia lajinsäilytysintressejä ja on sidoksissa ihmisten selviytymiskamppailuun omissa heteroseksuaalisissa perheissään.


Kirkko kuihtuu Päivi Räsäsen tukeen

”Rekisteröidyt parisuhteet” leimaavat nyt homojen suhteet toisarvoisiksi. Laki jäi torsoksi, kun ihmisiä rekisteröidään kuin autoja tai koiria. Kirjoitin siitä aikoinani Tasa-arvo-lehteen 1/2001 otsikolla ”Virallistettu parisuhde on toisen luokan avioliitto”. Sittemmin lakiluonnokseen tehtiin muutos, jolla sanan ”virallistettu” tilalle vaihdettiin ”rekisteröity”. Perusteeksi lainvalmistelija mainitsi sen, että ”sanalle ’virallistettu’ ei ole sopivaa ruotsinkielistä vastinetta”. Kuten huomaatte, hallinnossa kiinnitetään aina huomiota olennaiseen.

Mielestäni kirkko voisi mainiosti hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitot. Teologisesti kysymys ei ole sen kummempi kuin naispappeuskaan. Itse asiassa kirkko uppoaa, jos se diskriminoi joitakin ihmisiä. Samoin käy niille poliittisille ryhmille, jotka luulevat, että väheksymispolitiikka tuo paljon kannatusta. Ei ihmisinhosta eikä -vihasta siihen ole. Melkein kaikilla suomalaisilla on lähipiirissään homoja. Monet presidentinvaalitkin on hävitty homokielteisyydellä.

Aina kun Päivi Räsänen avaa suunsa, tuhat ihmistä lähtee kirkosta. Siksi ei ole ihme, että arkkipiispa sanoutui jo irti hänen mielipiteistään. Voi olla, että lopulta evankelisluterilainen kirkko pyytää kristillisdemokraatteja lopettamaan kirkon ”tukemisen”.

Kumpaankohan kristityt mahtavat uskoa, Jeesukseen vai Paavaliin? Jeesus saarnasi rakkauden puolesta, Paavali kiemurteli homofobioissaan. Mutta hänhän olikin aito käännynnäinen, joka alun perin vainosi myös kristittyjä mutta josta tuli sittemmin intohimoinen julistaja. Kuinka tyypillistä myös nykyajan ahdasmielisille ja heidän purkautumisilleen!

Niillä, joiden usko, elämä tai oma avioliitto romahtaa homoavioliittojen hyväksymiseen, on asioissaan paljon pielessä. Mainittakoon, että minua itseäni ihmisten rengastaminen ei juuri kiinnosta, ja vihkimisoikeuden voisi antaa vaikka asuntolainaneuvottelijoille. Mitä lisäarvoa avioliitto muka tuo yhdessäoloon ja seksiin? Avioliitto onkin seksuaalisten suhteiden kontrollimuoto, jonka tavoitteena on saattaa ihmissuhteet tarkkailun alle. Ehkä joidenkin mielestä on mukavaa harjoittaa kyseistä kontrollia – tai vaihtoehtoisesti kieltää avioliittoon liittyvä turvallisuuden tunne muilta.


Homoavioliitoista iloa kaikille

Kirkko on ristiriitatilanteessa, kuten aina. Seurakunnissa kalkyloidaan, paljonko verotuloja mikäkin päätös tuo tai vie. Suurin ristiriita vallitsee kuitenkin (väitetyn) kristillisen rakkauden perusajatuksen ja homoja vastaan suunnatun diskriminaation välillä. ”Raamatun kirjaimeen” vetoaminen on teologisesti asiantuntematonta, sillä nykyaikaisessa raamatuntulkinnassa on lähdettävä hermeneuttisesta metodista, jonka mukaan jokainen tulkinta on väistämättä tulkinta.

Kun maailma, josta Raamattu puhuu, on pitkälle kadonnut, kirjoituksilla ei voi olla entisenlaista normatiivista merkitystä. Tekstin merkitys on eri asia kuin sen sanatarkka sisältö. Tarkoitukset paljastuvat vasta kirjoituskokoelman kokonaisuudessa. Näin ollen myöskään kielteisiä kannanottoja miesten väliseen seksiin ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti, vaan ne pitää nähdä pelkkinä irrallisina huomioina, jotka ovat alisteisia ja häviävät niitä tärkeämmille rakkauden julistuksille. Miksi fanaatikot vaativat, että Raamatun homokielteisiä kohtia pitäisi tulkita kirjaimellisesti, kun he toisaalta katsovat, ettei Koraaninkaan elämäntapanormeja pitäisi ottaa sanatarkasti?

Myös homot ovat ristiriitaisessa tilanteessa. Avioliitto perustuu orjanomistusoloihin. Siksi kaikki homot eivät avioliiton kahleita rakasta. Toisaalta avio-oikeus koetaan ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksenä, ja sen vuoksi muutamat homot haluaisivat lopettaa avio-oikeuden panttauksen. Tästä syystä myös itse kannatan samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Täytyyhän myös uskoville homoille suoda tilaisuus, sillä on parempi naida kuin palaa.

Itse perusajatus – se miksi seurustelusuhteet ovat yhteiskunnallisia – taas on itsestään selvä: koska ihmissuhteet ovat relaatioita, ihmissuhteiden muodostaminen on yhteiskunnallista. Siksi olisi väärin vedota usein kuultuun virheargumenttiin, että homoseksuaalisuus on jokin yksityisasia, joka ei kuulu kenellekään muulle. Yksityisasiaksi tuomitseminen olisi ajamista takaisin kaappeihin, ja juuri sen vuoksi homot ovat joutuneet politisoitumaan, myös kirkossa.

Ja onhan naimisiin meno kaunis tapa. Jos myös samaa sukupuolta olevat luettaisiin kirkollisen vihkimisen piiriin, siitä avioliittoinstituution asema vain vahvistuisi. Se voisi ehkä eheyttää kirkkoa. Niinpä seurakuntiin kuuluvat homot voisivat tukea sekä itseään että kirkkoa kärsivällisyydellään tässä hyväksymisprosessissa ja ilmaista kantansa eroamisen sijasta esimerkiksi kirkollisvaaleissa. (Toisaalta on selvää, ettei kirkko olisi havahtunut, jos tällaista massapakoa ei olisi ollut, ja siksi sitä voidaan pitää perusteltuna.) Perinteisiin nojaava kristikansa puolestaan voisi näyttää lähimmäisenrakkautensa muulla tavoin kuin saivartelulla tai seisomalla jarrupolkimen päällä.

Miksi sitten homoliitot herättävät osassa valtaväestöä niin suuria tunteita? Avioliittoinstituution laajentaminen saattaa ohjata monia naimisissa olevia pohtimaan, miksi he ylipäänsä ovat itse naimisissa. Tätä kyseenalaistumista taas ei monen avioliitto kestä. Niinpä kirkosta eroamisen lisäksi voidaan nähdä myös avioerojen suma.

Olisi muuten mukava tietää, keitä kirkosta eronneet loppujen lopuksi ovat. Ovatko he homoja vai heteroita vai niitä patakonservatiiveja, joiden mielestä kirkko on jo nyt liian vapaamielinen ja ystävällinen homoille? Vaikuttaisi kuitenkin vahvasti siltä, että kirkosta eronneilla on jotakin kirkon kielteistä homokantaa vastaan.

Lepopäivän ratoksi ja pyhäpäivän kunniaksi

Eduskuntavaaleja ei ehditä siirtää uuden esityksen mukaisesti huhtikuulle. Nyt on maaliskuu, ja vaalit ovat täydessä käynnissä!

Perussuomalaisen puolueen viikon takainen ”Vuosi vaaleihin” -risteily oli symbolinen muistutus siitä, että kohtaloaan ei pääse pakoon. Jari Tervo tuossa jo kirjoitti, että samaan laivaan astuneilla 400 irakilaisella täytyi olla ”lystiä”. Itse arvioin asiaa niin ikään rannalta. Ja rannalla ollaan tietysti viisaita silloin kun merellä tuulee.

En usko kuitenkaan tämän ”laiva on lastattu” -leikin olleen kovinkaan hauskaa. Vaikka kyllä se kieltämättä sai omassakin suupielessäni hampaat kiiltämään, kun ulapalla ryskyi jäät kolisten suuri laiva, jonka kyljessä luki ”Viikinki”, ja paatin sisällä hillui pieni puoluekokouksellinen Turohin pukeutuneita perussuomalaisia sekä heidän seuralaisinaan puolen pataljoonallista äänestysmatkalla olevia irakilaisia. Tämä ikään kuin konkretisoi vanhan vertauskuvan laivalastillisesta maahanmuuttajia. Lisäksi suuntana oli meille kaikille niin rakas Ruotsi.

Pelkäsin pahoin, ettei laiva pääse edes matkaan, sillä edellinen Tukholman-vuoro oli juuttunut jäihin ja saapunut myöhässä Helsinkiin. Joku suomenruotsalainen Rkp:tä äänestävä kippari varmaan yritti viivyttää matkan kulkua, jotta ratkaiseva lähtö jäisi kokonaan välistä pois. Ja sabotaasiahan se oli sekin, että risteilyemäntä pani sähköt poikki kesken Veltto-Virtasen Hottentotti-esityksen. Sietämätöntä sensuuria, eikä enää lainkaan mukavaa, kuten Tervo kuvaili kiemurtelevassa ja perussuomalaisia kolhivassa kolumnissaan!

Täytyykö kaikessa nähdä ”rasismia”, kun eri kansanryhmien kesken voisi olla myös aidosti hauskaa hurtin huumorin siivin? Eikä tilaisuutta saisi suinkaan keskeyttää vain sillä perusteella, ettei esitys sopinut laivayhtiön omaan Etelä-Afrikka-teemaan. Saivathan eräät värvätyksi myös irakilaissyntyisen jäsenen Perussuomalaiseen puolueeseen.

Muutoin kyseisellä maailmanlopunristeilyllä selvisi lähinnä se, ettei puolueella ole pulaa ehdokkaista. Jokainen suomalainen haluaa luonnollisesti olla perussuomalainen kansanedustaja, ja niinhän jokainen tietysti onkin. Sillä mitäpä muita me olemme kuin perussuomalaisia kansan edustajia?

Uskottava ehdokasasettelu on tärkeää puolueelle, johon kohdistuu kannatuspaineita. Mieleen muistuu Jussi Halla-ahon maininta niistä ehdokkaaksi haluavista, jotka arvelevat tuovansa mukanaan ”ainakin ziljoona ääntä”. Useissa tapauksissa kannatus pätee kuitenkin vain melko pienillä ’ziljoonan’ arvoilla.


Mediamaksu jäihin

Suomessa kokoomus tekee kaikkensa säilyttääkseen kannatuksensa. Kirjoitin toista viikkoa sitten, kuinka tärkeää on, että mediamaksun voimaantulo estetään, sillä siitä tulisi huono järjestelmä niiden vuosien ajaksi, jonka tämä post-televisiollinen todellisuus vielä kestää. Median tavanomaisen käytön tulee olla kuluttajan ja palveluntarjoajan välinen asia eikä valtiovallan lailla hallitsema ja laskuttama asia.

Reiluinta olisi Ylen kanavien paneminen kortin taakse; tosin kuluttajien päätökset tekisivät luultavasti lopun koko valtiojohtoisesta firmasta. Jos taas nykymuotoisesta Yleisradiosta halutaan pitää kiinni, järkevin ratkaisu olisi budjettirahoitus. Se ei tekisi Ylestä ”hallituksen kanavaa” (sen enempää kuin se jo on). Eihän kukaan väitä yliopistojakaan hallituksen kanaviksi, vaikka myös niiden rahoitus tulee edelleen suurimmaksi osaksi valtion budjetista. Tosiasiassa Yle on vastustanut budjettirahoitusta siksi, että sen vallitessa rahoitusta voitaisiin joskus leikatakin eikä aina vain paisuttaa, kuten nyt.

Jyrki Katainen teki oikein toimiessaan kummisetänä ja pysäyttäessään mediamaksuhankkeen kokoomuksen sisällä. Viestintäministeri Suvi Lindénin oma tahto, vaikutusvalta ja uskottavuus siihen tuskin olisivat riittäneet.


Ydinsoihdut syttyvät

Suomi on pimeä ja kylmä maa, jossa tarvitaan ydinvoimaa. Olen jo aiemmin perustellut, miksi lisäydinvoiman rakentaminen Suomeen on välttämätöntä. Nyt edessä on poliittinen kädenvääntö, kun puolueiden on sorvattava asiasta sähkönkulutusta vastaava päätös.

Tupun, Hupun ja Lupun riveissä vastustajat ovat vähemmistönä, ja näissä isoissa puolueissa asia ratkaistaan. Mutta parempi olisi myös pienempien asettua päätöksen taakse. Ymmärrän toki oppositiopuolueiden vastustuksen. Se on taktisesti kypsää. Kun ei itse ole hallitusvastuussa, ei kannata laittaa nimeään sellaiseen päätökseen, joka sitoo vastuuseen.

Seuraavan hallituksen kokoonpano ratkaistaan kuitenkin ydinvoimakannan perusteella, ellei sitten nykyinen hallitus ehdi myöntää lupaa niille kaikille kolmelle uudelle ydinvoimalalle, joita varten on jätetty hakemus. Se tuskin onnistuu. Viidennen ydinvoimalan hankintaa käsiteltiin ensimmäisen kerran eduskunnassa 1993, ja lupa myönnettiin vasta 2002. Juuri tämän vihreän viivytyksen vuoksi sähkönsaanti on myöhässä, ja Suomi joutuu ostamaan ydinsähköä hengenvaarallisesta Sosnovyi Borin ydinvoimalasta. Itse olen reaalipoliitikko ja pidän uusien ydinvoimaloiden rakentamista Suomeen välttämättömänä sähkönsaannin turvaamiseksi, vanhojen voimaloiden korvaamiseksi ja käyttöriskien pienentämiseksi. Se on vastuun kantamista.


Eläkkeelle ajoissa

Hallitus aikoo näköjään pitää kiinni Matti Vanhasen väläyttämästä eläkeiän nostosta, sillä nyt työurien pidentämistä pohditaan hallituksen, työnantajien ja työntekijöiden kolmikannassa. Työuria sopisi pidentää alusta eikä lopusta. Hallitus teki väärin säätäessään supereläkekertymän houkuttelemaan töissä jatkamista vielä 63 ikävuoden jälkeen.

Samaan aikaan maassamme on paha nuorisotyöttömyys. Ei ole oikein, että varttunut väki köppelehtii työpaikoille kainalosauvojen ja rollaattorien turvin samalla kun nuoriso maleksii vailla työpaikkoja tai kunnon opiskelupaikkaa. Paljon on tehostamista tässä muutosvirrassa, ja reseptiksi sopii lukea vaikka teokseni Työttömän kuolema (2010) ohjelmaa siitä, miten myös koulutusputkea voidaan virtaviivaistaa.


Ratakadun kassakaapit auki

Maa, jossa on suuria salaisuuksia, ei ole kansanvaltainen. Ei hyvä. Niin sanottu Tiitisen lista olisi pitänyt julkaista jo kolme vuotta sitten, kun asiaa viimeksi pohdittiin. Astukoon kaapista vaikka Lipponen, Halonen tai mikä mörkö tahansa. Salaisuuksien varjelu on halvaannuttavaa. Lista on avattava, mutta armeliaassa hengessä ja hermeneuttisen historiantulkinnan valossa: muistaen 1960- ja 1970-lukujen poliittinen tilanne uhkineen ja pakkoineen.

Outoa on, että Suojelupoliisi on nyt tiedustellut tämän Itä-Saksan arkistoista löytyneen suomalaisvakoojien listan avaamisoikeutta Saksasta. Keski-Euroopan poliittisesti vapaamielisissä maissa komeroiden ovet on yleensä potkaistu muitta mutkitta auki osana Vergangenheitsbewältigungia ja siihen liittyvää kriittisen historiantutkimuksen perinnettä, joka koskee koko jaetun Saksan historiaa. Niin olisi pitänyt tehdä aikoja sitten myös meillä.


Lepopäivän ratoksi

Tähän väliin muisteloja radiomafiasta, joka tuo mieleen harppi-Saksan ja tiedotuspoliittisen aivopesun ajat ja jota sivusin jo edellä. Meidän kaikkien omistama Yleisradio piti hallussaan radiolähetysten monopolia paikallisradioiden perustamiseen asti, vuoteen 1985. Valtiovalta kontrolloi edelleen radiotaajuuksien jakoa kovin ottein: myöntäen toimilupia siltä pohjalta, mitä sisältöjä on tarkoitus välittää. Tämä on väärin viestinnän vapauden kannalta.

Muistan, kun läpikotaisin punainen Repo-radio suvaitsi soittaa listahitit vain kerran viikossa, ja silloinkin joku puolueuskollinen äänitarkkailija ajoi tahallaan uutiset listaykkösen päälle pitäen esitystä kapitalismin ja imperialismin hedelmänä. En tiedä, kannattaisiko nykymuotoistakaan Yleä elättää, vai olisiko parempi, että organisaatiota kevennettäisiin esimerkiksi yksityistämällä TV2 ja lopettamalla puolet ruotsinkielisestä ohjelmistosta sekä rituaaliseksi muodostunut kaikkien olympialajien välittäminen.

”Näin Neuvostoliitossa” -ohjelmaa vastaavat nykyään ne lukuisat ryssänrokumentit, joissa podetaan (n)ostalgiaa romahtaneen yhteiskuntajärjestelmän vuoksi. Myös ”Lepopäivän ratoksi” oli mielenkiintoinen ohjelmanimi. Monet tunsivat tuohon aikaan ilmestyneen ”Ratto”-nimisen julkaisun. Kun jumalanpalvelusten jälkimainingeissa radioaalloille ajettiin ”Lepopäivän ratoksi” -ohjelmaa, tämä kätevästi pornografisoi pyhäpäivää leimaavan hengellisen hekuman.


Pyhäpäivän kunniaksi

Taivaalla tapahtuu toki muutakin kuin radiotaajuuksien jakoa. Ihan lepopäivän ratoksi kommentoin vielä tuoretta evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispanimitystä. Luin joskus opiskeluaikoinani Miikka Ruokasen kirjoittaman Hermeneutica Moderna -kirjan, joka kelpaa edelleen vaikka lähdeteokseksi. Silti iloitsen Kari Mäkisen valinnasta, sillä hän tuntuu suhtautuvan seksuaalivähemmistöihin aidon hermeneuttisen raamatuntulkinnan mukaisesti: nähden eri aikakausien käsitykset osana historiallista ajankuvaa sekä myöntäen, että jokainen uskonnollinen mielipide perustuu henkilökohtaisiin tulkintoihin ja on siten subjektiivisuuden leimaama.

Koska se historiallinen maailma, josta Raamattu puhuu, on pitkälti kadonnut, myös Raamatussa esitetyt homoseksuaalisuutta koskevat kannanotot ovat menettäneet alkuperäisen merkityksensä kirjan nykylukijoille. Raamatun elämäntapanormeja ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti, vaan homoseksuaalisuuteen pitää suhtautua pohtien, mitä kristillinen rakkauden perussanoma voisi merkitä homoseksuaalisuuden yhteydessä. Jos se merkitsisi homoavioliittojen hyväksymistä, niin kyseessä olisi pelastus kristilliselle uskonnolle.

Tuskinpa heteroiden avioliitot siitä paljonkaan pahenisivat, vaikka kirkko homoja siunaisi ja vaikka päästäisi naimisiinkin. Parempi naida kuin palaa. Tosin itse en avioliiton kahleita kaipaa; avioliittohan perustuu käytännöllisesti katsoen orjanomistusoloihin, eikä ihmisten pidä toisiaan omistaa. Nyt siis homotkin ovat vaarassa joutua avioliittoon sisältyvän sosiaalisen kontrollin uhreiksi!

Kirkon piirissä asiaa on pähkäilty luullakseni enemmänkin pragmaattisesti kuin teologisesti: mitä tämä kirkolle kannattaa? Myös Uusi Suomi kirjoitti, että ateistit iloitsevat homomyönteisen piispan valinnasta. Takana on ajatus, että konservatiiviset ja varakkaat veronmaksajat kaikkoavat kirkosta ja että juuri sitä kirkko pelkää.

Ateistien ilo ja pappien pelot voivat olla kuitenkin ennenaikaisia. Ajan myötä kirkkoon saattaa liittyä enemmän väkeä, jos kirkko omaksuu nykyistä myönteisemmän homokannan. Näin saataisiin kirkon harjoittama avoin diskriminointi loppumaan. Nykyoloissa voisin jopa harkita liittymistä takaisin evankelisluterilaiseen kirkkoon, josta erosin kuusitoista vuotta sitten kirkon homoja kohtaan osoittaman läimäyttelyn vuoksi. Voisin ainakin antaa tukeni kirkon asialliselle johdolle, sillä onhan naimalupa arvokas tietylle osalle homoista.

Muutoin olen naimisiin menoa vastaan. Nuorempana inhosin käydä häissä juuri siksi, että vanhat tädit tökkivät ja sanoivat: ”Sinä olet seuraava.” Lopettivat, kun aloin tehdä heille samaa hautajaisissa.