28. syyskuuta 2008

Vinoutunutta Viron historiaa


Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dosentti Johan Bäckman julkisti äskettäin kirjansa nimeltä Pronssisoturi, jossa hän tilitti Viron valtion ja kansan nykyistä tilaa toimittaja Leena Hietasen viimekeväiselle pamfletille ominaiseen tapaan. Bäckman muun muassa syytti virolaisia apartheidjärjestelmän ylläpidosta ja arvioi, että Viron itsenäisyydellä on tulevaisuutta enintään kymmenen vuoden ajan. Ei ole ihme, että virolaiset ovat kauhuissaan, sillä teosten ollessa samoilla linjoilla he saattavat pitää suomalaisten Viro-vastaisuutta helposti suomalaisten virallisena kantana. Se taas voi aikaa myöten vaurioittaa maidemme välisiä suhteita.

Venäläisen kustantamon julkaisema kirja on parin vuoden takaisen patsaskiistan satoa. Bäckmanin mukaan Viron patsaskiistassa ei ollutkaan kyse vain patsaan siirrosta vaan Tallinnan vapauttajien hautamuistomerkin tuhoamisesta ja hautojen häpäisystä, ja muutenkin hänen tekstinsä jokainen kirjain on itään päin kallellaan.


Aiheellinen huoli kunniasta

Mitä väitteisiin tulee, teoksen sisältö on kuin Pahkasiasta. Bäckmanin tulkinnoista ärsyynnyttyään muutaman Suomessa toimivan tutkijan ryhmä päätyi osoittamaan yliopiston johdolle avoimen kirjeen, jolla he protestoivat kirjan sisältämiä vääristelyjä. Ja niitähän siitä toki löytyy. Muiden muassa virolaisen Iivi Anna Masson allekirjoittama paperi tekee kuitenkin virheen sikäli, ettei siinä keskitytä kumoamaan vain argumentteja vaan halutaan kieltää Bäckmania esittämästä näkemyksiään yliopistolla.

Toimintakompetenssin kyseenalaistaminen ei kuulu tieteen periaatteisiin. Tieteessä kiistanalaisia näkemyksiä pitää voida esittää, mutta myöskään kritisoidun henkilön ei pidä pyrkiä huolehtimaan kunniastaan kunnianloukkaussyytteellä uhkaamalla, kuten Backman. Saman totesi myös rehtori Thomas Wilhelmsson vastauksessaan. Tiede on oma tuomioistuimensa, ja niinpä sekä tieteellinen että poliittinen argumentaatio on rajattu kunnianloukkauksia koskevan syyttämiskelpoisuuden ulkopuolelle myös rikoslain tekstissä. Bäckman siis hätäilee turhaan uhatessaan kriitikoitaan syytteellä.

Mutta muutoin Bäckmanilla on syytä hätään. Hänen argumentaationsa on tahallisen provosoivaa, eikä se täytä historiallisen tiedonmuodostuksen eikä totuuden tavoittelun tunnusmerkkejä. Sillä perusteella olisi kuitenkin väärin pyrkiä kiistämään tutkijan koko kompetenssi. Hänen julkaisunsa kiistäminen riittää.


Kunnianloukkauskäräjät, taas?

Entä miltä kunnianloukkauskäräjät näyttäisivät sanavapauslainsäädännön näkökulmasta? Perustuslaillisen sananvapauden ydinalueeseen kuuluu oikeus kulttuurikritiikkiin eli julkiseen arvosteluun, joka kohdistuu ihmisten menettelyyn tieteessä, taiteessa tai muussa näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa. Tällaisissa tehtävissä ihmiset ovat velvollisia sietämään heidän julkiseen toimintaansa kohdistuvaa ankaraakin arvostelua ilman, että rikoslain kunnianloukkaussäännökset tulevat kyseeseen.

Esimerkiksi Oulun raastuvanoikeus on 13.1.1978 antamassaan tuomiossa hylännyt syytteen herjauksesta ja todennut seuraavaa: ”Tiedeyhteisössä oleva tiedemies on velvollinen alistumaan erittäin voimakkaaseen arvosteluun silloinkin, kun se selvästi vahingoittaa arvostelun kohteen yhteiskunnallista mainetta, tiedemiehen sosiaalista arvoa ja hänen tieteellistä merkitystään sekä tuntuu miten kipeänä ja loukkaavana tai epäoikeudenmukaisena tahansa.”

Tiedemaailmassa arvosteleminen on välttämätöntä jo pelkästään eri tieteenalojen kehittymisen kannalta. Oikeuskirjallisuuden mukaan kunnianloukkaussäännöt sallivat myös sellaisen tieteellisen kritiikin, joka on arvostelun kohdetta halventava, sillä edellytyksellä, että kritiikin tarkoituksena ei ole loukata tutkijan kunniaa. (Ks. esim. Eero Backmanin artikkelia ”Kan vetenskaplig kritik vara ärekränkning” aikakauskirjassa Nordisk Tidskrift för Kriminalvidenskab vuodelta 1994, s. 28.) Esimerkiksi tutkijan arviointi ”epä-älylliseksi” on arvostelijan mielipide tieteellisestä tuotteesta eikä henkilökohtainen arvio tieteenharjoittajasta. (Ks. esim. Olavi Heinosen et al. teosta Rikosoikeus vuodelta 1999, s. 591.)

Kritiikki voi olla kunniaa loukkaavaa vain jos (1) kritiikin olennainen päämotiivi ei ole tieteellinen, vaan sen tarkoituksena on loukata, (2) jos arvostelu ei loukkaa vain tutkijan esitystä vaan pääasiassa hänen persoonallisuuttaan tai (3) jos arvostelija esittää valheellisia väitteitä (esimerkiksi tutkimustulosten väärentämisestä), joiden tarkoituksena on asettaa toinen muiden halveksunnan kohteeksi. (Näin Backman edellä mainitussa artikkelissaan.) Mistään tällaisesta ei kuitenkaan ole kyse Iivi Anna Masson, Jussi K. Niemelän, Lasse Lehtisen ja monien muiden allekirjoittamassa paperissa. Kritiikin asiayhteys ja päämotiivi on ollut puhtaasti tieteellinen.

Niin ikään perusteellinen ja analyyttinen kritiikki voi tuskin loukata kenenkään kunniaa rikosoikeudellisessa mielessä, vaikka se sisältäisikin joitakin ilkeitä tai poleemisia kohtia. Kunnianloukkausprosessit eivät kuulu tieteelliseen keskusteluun, diskurssiin tai väittelyyn, joiden kohdalla vallitsee universaali ja kaikelle tieteelliselle kehitykselle välttämätön vapauden ja autonomian periaate. Länsimainen mielipiteen ja ilmaisunvapaus kiteytyy YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 19. artiklan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10. artiklan määräyksiin, joihin myös Suomen perustuslain valmistelussa nojattiin, joten sananvapaus on tieteellisessä keskustelussa ja väittelyssä turvattu a fortiori.

Lisäksi on otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanta, jonka mukaan julkisella vallalla on velvollisuus pidättäytyä rikosoikeudellisiin keinoihin turvautumisesta varsinkin silloin, kun käytettävissä on muita keinoja vastata (perusteettomaankin) arvosteluun. Tämä merkitsee, että Johan Bäckman voisi halutessaan vastata kohtaamaansa arvosteluun osallistumalla tiedemaailman sisällä käytävään keskusteluun tai esittämällä lehdistölle oman näkökulmansa asiassa.

Filosofisesti ja tieteellisesti katsoen loukkaantumisella tai loukkaavuudella ei pidä olla mitään merkitystä väitteiden arvon arvioimisen ja niiden julkaisukelpoisuuden kannalta. On täysin samantekevää, loukkaako jokin väite toista ihmistä vai ei, kunhan se kertoo totuuden asioista tai totuudenmukaisen mielipiteen käsityksiään lausuvan ihmisen näkemyksistä.

Näistä asioista on aivan yhtä tärkeää tietää riippumatta siitä, loukkaantuuko joku toinen ihminen vai ei, ja siksi kaikki pitää voida sanoa ilman vähäisenkään rangaistuksen uhkaa. Esimerkiksi jos joku haluaisi haukkua minut pataluhaksi vaikka ilman perusteita, hänen pitää saada tehdä se, sillä on tärkeää tietää, mitä hän ajattelee. Vain näin voisin myös vastata arvostelijalle. Loukkaantuminen on siis voitava sietää hintana siitä, että jokaisella on yhtäläinen oikeus vastaavanlaiseen arvosteluun tai siihen vastaamiseen.


Kirjaimet kallellaan

Symptoomina jostakin syvemmästä tällä tapauksella saattaa olla jälleen myös yleistä tiedepoliittista merkitystä. Muutamat tutkijoina esiintyvät henkilöt ovat valmiita tekemään ja sanomaan melkein mitä tahansa vain saadakseen julkisuutta. Yliopistoissa toimii paljon sellaisia tieteenharjoittajia, jotka eivät selvästikään ansaitsisi virka-asemaansa eivätkä palkkaansa. Tiedän yliopistoissa toimivan useita sellaisia viranhaltijoita, joille ei olisi alun perinkään pitänyt myöntää dosentuuria.

Johan Backmanilla ei liene kovin paljon muodollista valtaa laitoksellaan, eivätkä hänen julkaisunsa ole vaikutusvaltaisia. Mutta monet tämänkin kirjoitukseni lukijat ovat joutuneet todistamaan, millä tavoin olen itse kärsinyt juuri sellaisten virka-asemassa olevien henkilöiden toiminnasta, jotka ovat kanavoineet omat tiedepoliittiset ja minuun nähden erimieliset käsityksensä yksipuoliseksi vallankäytöksi minua vastaan. Kyseessä ovat olleet tosin eri laitokset, mutta vallan käyttäjät ovat useasti olleet (n)ostalgiaan taipuvaisia tyyppejä. Monille nykyisille slavofiileille jäi ilmeisesti jokin vaihde päälle, vaikka heidän ihanneyhteiskuntansa kaatuikin Venäjällä jo vuonna 1991.

27. syyskuuta 2008

Viimeinen sana


Palaan vielä hetkeksi Kauhajoen koulusurmiin – kaikesta rasittavuudestani huolimatta, mutta teen sen viimeistä kertaa. Kyseisenlaiset tapahtumat ovat sanoin kuvaamaton stressi niistä suoraan kärsineille ja koko yhteiskunnalle, jonka kollektiivisessa alitajunnassa ne vaikuttavat pitkään. Monet ihmiset voivat sulkea tapahtumat pois tietoisuudestaan, kuten ne ministerit, jotka omassa kylmäkiskoisuudessaan eivät herauttaneet kyyneltäkään uhrien, heidän omaistensa eivätkä koko tragedian vuoksi vaan keskittyivät puolustelemaan omaa asemaansa, toisin sanoen selittelemään, miksi viranomaiset olivat muka toimineet oikein. Ministerien asennoituminen osoittaa, millaisia poliitikkoja Suomessa toimii.

Montako uhria tarvitaan, ennen kuin sisäministeri liikuttuu? Paljonko seuraavan koulusurmaajan täytyy tappaa saadakseen itkureaktion aikaan jossain ministerissä. Juuri tämän välinpitämättömyyden vuoksi väkivallasta on tullut nuorison tapa äänestää sekä tehdä politiikkaa: näin saadaan kansanedustajat seisaalleen parlamentissa.

Televisiokanavat puolestaan tulevat tuskin ajatelleiksi, kuinka pahasti niiden suoltama väkivalta loukkaa – paitsi konkreettisilla esikuvillaan ja malleillaan – myös järkyttäessään suremaan jääneiden omaisten tunteita. Ei ole varmaan kovin hauska hiljentyä katselemaan televisiosta väkivaltaista teurastussarjaa, mikäli omainen tai läheinen on joutunut samanlaisen väkivallan uhriksi. Erittäin suuren vastuun asiasta kantaa juuri televisio, joka pitäisikin ehkä haastaa käräjille selvästi asennevammaisen ja raaistuneen Coltin paukkeen pyörittelystä. Missään valtiossa ei instituutioita tosin voitaisi haastaa saati tuomita, mutta ajatukseni perustuukin järjen käyttöön eikä lakeihin.

Entä millainen näköala menneen viikon tapahtumiin voisi avautua asioista jotakin ymmärtävän elokuvataiteen tai kirjallisuuden kautta? Krzysztof Kieślowskin elokuvassa, joka kuuluu hänen ”Kymmenen käskynsä” (Dekalog) sarjaan, erään pojan isä opettaa tämän käyttämään tietokonetta ja laskemaan sillä, kestääkö läheisen järven jää. Poika oppikin nopeasti ja päätteli aivan oikein, että jään pitäisi kantaa luistelijan painon. Hän sen enempää kuin hänen isänsäkään eivät kuitenkaan huomanneet ottaa laskuihinsa mukaan läheisen viemäriputken lämmittävää vaikutusta. Tulos oli, että poika uskaltautui yksinään jäälle ja jään petettyä hukkui. Isä kiiruhti sen jälkeen kirkkoon, mutta vihkivesi oli jäätynyt altaassa.

Myös internet on avanto. Netin kautta voi luoda ystävyyssuhteita ja löytää kavereita, mutta mikäli nuoret viettävät tunnista toiseen aikaa vain tietokoneen ääressä, se kaventaa ja vääristää heidän todellisuussuhdettaan. Tuloksena on entistäkin sulkeutuneempia ihmisiä, tunneköyhyyttä ja jopa skitsofrenian kaltaisia oireita. Internetiin voi vajota kaulaansa myöten. Se on suurempi ja syvempi kuin ihminen itse.

Kieślowskiin viittaamalla en tosin halua pyhittää ihmiskohtaloihin liittyvää traagisuutta. Väkivalta ja kuolema näyttävät olevan sellaisia tabuja, joilla on taipumus pyhittää itse itseään niin ihmisten mielikuvituksessa kuin taiteissakin.

Tämän suhteen jännitteisyys tulee esiin esimerkiksi kirjailija Markku Pääskysen romaanissa Vihan päivä (2006), joka todellisuutta hipoen kertoo eräästä Porvoossa sattuneesta perhesurmasta ja jossa sinänsä kauhistuttavista tapahtumista piirretään inhimillinen ja ymmärtävä kuva huoliteltua ja jopa kaunista kieltä käyttäen. Samanlainen jännite välittyy Pääskysen aiemmasta pienoisromaanista Ellington (2003), joka lainaa tapahtumansa ja päähenkilönsä Ruotsissa tunnetulta sarjamurhaajalta, Thomas Quickilta. Hän puolestaan on vakuutellut syyttömyyttään vuosikymmen sitten ilmestyneessä elämäkerrassaan (Kvarblivelse), jonka nimi on suomeksi käännettynä Kirkastuminen.

Konfliktissa kuin konfliktissa tuntuvat nykyään olevan vastakkain yksilöiden ja yhteiskunnan napit. Kyse ei ole vain yksilöiden yhteiskunnanvastaisuudesta vaan myös yhteiskunnan yksilöllisyydenvastaisuudesta: poikkeusihmiset eivät saisi elää oman mallinsa mukaan, mikä tuottaa heille Angstia. Yhteiskunnan harjoittama pakottaminen onkin samanlaista kuin liikenteenohjaus, jossa lausutaan ”pysäköimällä hyväksyt ehdot”. Vaikka ihminen onkin tällöin yhteiskunnan alueella, tuo alue sijaitsee kuitenkin yksilöiden maailmassa. Niinpä asioita pitäisi hoitaa yksilöiden tahtoa ja erilaisuutta kunnioittaen.

Nuoret joutuvat pohtimaan entistä useammin, sitoutuako johonkin yhteiskunnalliseen ohjelmaan vai elääkö oma elämä. Persoonan jakautuminen voi olla kirjoitettuna myös suorituspainotteiseen kulttuuriimme.

Nuorille itselleen haluaisin sanoa, että elämää koskevien johtopäätösten aika ei ole kaksikymmentävuotiaana vaan kahdeksankymmentävuotiaana. Siksi kannattaa lykätä lopullisten ja perinpohjaisten ratkaisujen tekoa. Alle 25-vuotias on nähnyt elämästä vasta trailereita, eikä koskaan kannata syödä kaikkea popcornia ennen pääelokuvan alkua. Se puolestaan käynnistyy vasta noin kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla.

Huomiota ansaitsevat myös nuorten ja lasten keskinäiset suhteet. Myös lapset voivat olla toisiaan kohtaan hämmästyttävän ilkeitä, julmia ja jopa tietoisen pahoja. Niin sanottu koulukiusaaminen ilmentää juuri sitä. Se tosin yleensä johtuu kiusaajien jostain omasta heikkoudesta tai kyvyttömyydestä ratkaista omassa mielessään olevia ristiriitatilanteita. Sen vuoksi vastuu kiusaamisen lopettamisesta kuuluu aikuisille. Huonoissa perheoloissa kasvavat nuoret eivät saa sellaista tukea ja tietoa, joka kertoisi heille tekojen seurauksista, vaan heitä saatetaan jopa rohkaista koviin ja häikäilemättömiin asenteisiin. Toisen osavastuun asennekasvatuksesta kantavat koulu ja erilaiset harrastuspiirit, mutta ratkaisevat vaikutteet lapset ja nuoret saavat kodeistaan. Sieltä ne arvot tulevat, eikä väkivaltaista nuorta itseään voida enää pitää vastuullisena teoistaan, mikäli viha on ottanut vallan koko ihmisestä.

25. syyskuuta 2008

Nuorisoväkivallan syistä ja seurauksista


Tämän aamun iltapäivälehdet vahvistivat sen, minkä arvasin jo silloin, kun kirjoitin Kauhajoen koulusurmista ensimmäistä kertaa: ampuja oli yksinhuoltajaäidin poika, joka oli epäonnistunut elämässään surkeasti. Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppaisen väitöskirjatutkimus, joka tarkastettiin 9.11.2001 Oulun yliopistossa, puolestaan tietää kertoa, että isättä kasvaneella miehellä on kahdeksankertainen riski syyllistyä vankeustuomion tuottavaan rikokseen kuin sellaisella miehellä, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja naisten kohdalla isättömyys on merkittävin rikollisuutta selittävä tekijä. Tutkimuksessa on seurattu 11 000 ihmisen elämää heidän syntymästään ikävuoteen 32 asti.

Sekä käytännön elämä että tieteellinen tutkimus antavat jatkuvasti sellaista näyttöä, jonka vuoksi en kannata isättömien lapsien tuottamista hedelmöityshoidoilla. Ne on laadittu lähinnä niin sanottujen itsellisten naisten ja lesboparien huviksi ja harrastukseksi. Miksi sanoa ”rakastaviksi” sellaisia naisia, jotka ensi töikseen haluavat katkaista lapsen suhteen hänen biologiseen isäänsä? En kirjoita tästä asiasta tässä yhteydessä enempää, sillä olen kirjoittanut feministien vallankäytöstä ja lobbauksesta jo aiemmin. Haavat tuottavat haavoja.

Mutta huomiota Kauhajoen koulumurhien jälkipyykissä herättää myös se, miten helposti media ja tutkijat ovat löytäneet Matti Saaren ja Pekka-Eric Auvisen takaa suunnitelmallista yhteistoimintaa ja jopa järjestyneeltä näyttävää rikollisuutta. Siitä punoutuu melkein juonellinen tarina, joka on tosin osoittautumassa pelkäksi tarinaksi. Media ja poliitikot eivät kuitenkaan koskaan alleviivaa sitä yhdenmukaisuutta, joka vallitsee maahanmuuttajien tekemien rikosten välillä, vaikka tekijät olisivat serkuksia. Niitä sanotaan ”yksittäistapauksiksi”. Sen sijaan Saaren ja Auvisen hämäriä suunnitelmia ei käsitellä yksittäistapauksina, vaan media ja poliitikot ovat heti valmiit piirtämään laajoja kaaria, joiden mukaisesti ”kaikki nuoret voivat automaattisesti pahoin”, ”koulu on pelottava paikka” ja ”nuorisopsykiatriseen kuntoutukseen tarvitaan lisää resursseja”.

Nuoriso ei voi yleisesti ottaen pahoin vaan hyvin, ja myös 90-luvun lama opetti ihmisiä ymmärtämään toisiaan, kun niin sanottu hyvinvoivakin saattoi saada passituksen alkuperäiselle lähtöviivalleen. Ei siis ollut häpeäksi epäonnistua. Ja vaikka osa nuorista voisikin nyt pahoin, ei tällöinkään pidä kiinnittää huomiota vain pahoinvoinnin seurauksiin, kuten psykiatrikunta mielellään tekee. Varsinkin vasemmisto-oppositio on ollut huutamassa kurkku suorana lisää rahaa nuorison mielenterveyden hoitamiseen (eli lääkäreille ja hoitohenkilökunnalle), vaikka ajatus on alkeellinen ja byrokratiakantainen. Se perustuu virheelliseen näkemykseen, että pahoinvoinnin syyt voidaan poistaa hallinnollisilla toimenpiteillä. Niin tehdessään poliitikot kaataisivat rahaa Tehylle mutta unohtaisivat 60-lukulaisten oman värssyn, jonka mukaan ”ensin tehdään sairaala ja sitten sairaita”. Hallinnollisten toimien tehottomuutta osoittaa se, että kauhajokelaisessa oppilaitoksessahan oli päätoiminen psykologi.

Miksi suomalaista tehdään sairaita? No tietysti sen vuoksi, että poliitikoilla olisi töitä ongelmien hoitamisessa. Oikea lääke olisi seuraava: älkää kiusatko nuoria ihmisiä Kansaneläkelaitoksen ja puolihullun koulutusjärjestelmän mankelissa, vaan suunnatkaa taloudelliset varat suoraan nuorille esimerkiksi opintotukena ja muina elämän edellytyksinä. Nuoret ovat nykypäivänä kovilla. Jokainen parikymppinen kohtaa elämässään suuria haasteita: kirjoita ylioppilaaksi, suorita valtion velvollisuudet, itsenäisty, hanki opiskelupaikka ja asunto sekä joku panopuu itsellesi. Ja vakituista työpaikkaa ei tunnu saavan mistään. Kaiken tämän keskellä nuoria ihmisiä ei tunnu auttavan kukaan, vaan yhteiskunnalla on heitä kohtaan pelkkiä vaatimuksia. Sen vuoksi nuorten on helppo löytää itsensä myös pimeästä umpikujasta.

Nuorison ongelmia ei voida hoitaa puuttumalla asioihin silloin kun ihminen on jo tehty sairaaksi. Asioita pitää parantaa tekemällä yhteiskunnasta sellainen, jossa ihmisestä ei tehdä sen enempää nuorena kuin vanhanakaan sosiopaattia invalidia. Tällä toteamuksella en halua arvostella sen enempää Saarta kuin Auvistakaan, sillä kumpikin heistä oli paitsi rikollinen, myös uhri.

Ulkopuolelta ilmiöt näkee selvemmin. Brittiläinen laatulehti The Times tempasi taas ja totesi erään kirjoittajansa kynällä, että suomalaisten kannattaisi katsoa, mihin ja kuinka lapsiaan kasvattavat. Myös minä näen asiat ulkopuolelta, koska olen homo enkä hetero enkä niin muodoin hanki tai kasvata lapsia. Niinpä esittämääni kritiikkiin voidaan tietysti vastata, että kyllä merellä ollaan viisaita, kun maalla tuulee. Silti rohkenen väittää, että omaa äitiyttään ja isyyttään mainostavien heteromiesten ja -naisten sietäisi vilkaista peiliin ja suunnata katseensa omiin perhemalleihinsa, jotka ainakin toistaiseksi ovat vielä enemmistökulttuurin asemassa. Sairaat nuoret tulevat väkivallan pesästä: kodeista, joissa nuoria ahdistellaan ja painostetaan niin taloudellisilla, sosiaalisilla kuin seksuaalisillakin vaatimuksilla. Paljo puhe hoitoresurssien puutteesta on pelkkää hölinää, jolla peitetään ongelmien ydin: väkivaltaisia nuoria tulee kuin liukuhihnalta sairaiden aikuisten sairaista kodeista.

Ilta-Sanomat kertoi tänään myös siitä, että Yhdysvalloista on matkalla noin 50 toimittajan ryhmä kohti Suomea tutustuakseen oloihimme täällä. He ikään kuin tulevat katsomaan, kuinka Amerikassa tuotettu Hollywood-väkivalta vaikuttaa.

Kun kansainvälinen media nyt tutustuu sankoin joukoin Suomeen välittäen siten objektiivisen kuvan oloistamme, se taitaakin olla ainoa mutta hyödyllinen räppänä päreen valaiseman kansankotimme seinässä. Jos yhteiskuntamme vetää pellit niin pahasti kiinni kuin eduskunnan tämänpäiväisistä saarnoista, turvallisuuden varjelusta ja yleisestä defensiivisyydestä voisi päätellä, ihmiset kuolevat nopeammin häkään kuin poliisi ehtii saada tutkintapöytäkirjansa ja tarkkailuprojektinsa valmiiksi.

Onneksi kuitenkin Anne Holmlund teki lopultakin ”poliittiset johtopäätökset” ja päätti asettua puolustamaan ”ampumaharrastajia” sen jatkeeksi, että hän oli jo aiemmin vastustanut aselain tiukennuksia. On siinä ministeri tilanteen tasalla ja kyllä tuli taaskin oikeaan paikkaan! Se, että ylioppilasmerkonomi Holmlund ilmeenkään värähtämättä osoittaa tuon tyyppistä kovanaamaisuutta, antaa merkin siitä, kuinka julmasti hän asioita katselee. Vain todellinen kyynikko voi mennä sanomaan tässä tilanteessa, että ”aseet eivät tapa ketään elleivät ne ole väärissä käsissä”. Totuus on, että (1) aseiden määrä lisää murhia, (2) Suomessa tehdään suhteellisesti eniten henkirikoksia EU:ssa ja (3) ampumisia ei tapahtuisi ilman aseita. Tätä tuskin voi ministerikään kiistää. Se, että ministeri ”ottaa vastuun asioista”, näyttää tarkoittavan, että hän vastaa kysymyksiin – ei muuta.

24. syyskuuta 2008

Ihmisviha tarttuu


Jokainen meistä on varmasti ollut ihmisvihaaja ainakin murrosiässä. Ihmisten vihaaminen on tietenkin aivan luonnollista, kun ottaa huomioon, millaisia ihmiset ovat. Ei meissä paljon rakastamista ole.

Jos taas joku Hyvä-Heikki ottaa tehtäväkseen ihmisvihan lopettamisen, hänestä itsestään tulee ennen pitkää ihmisten vihaaja, sillä hän vihaa niiden ihmisten ihmisyyttä, joihin sisältyy ihmisvihaa. Näin vihaamisen kierre käynnistyy.

Minä tunnen sääliä eilisen surmatyön tekijää kohtaan, joka vakuutteli vihaavansa ihmisiä. Poikaparka oli varmaan elämässään heikoilla: kohtalaisesti menestyvä oppilas, jonka muu maailma oli kenties pettänyt tai jonka pinna katkesi liialliseen yrittämiseen, eikä ollut ketään, jolle puhua.

Paitsi Pekka-Eric Auvinen. Asiasta kertoivat tämän päivän lehdet. Kuten edellisen blogikirjoitukseni alusta saatoitte lukea, ounastelin yhteyttä jo eilen.

Yhteensattuma tuo mieleen vanhan vitsin. Kun Tuppuraiselta kysyttiin, miksi hänellä menee niin huonosti, vastaus oli, että ”tulin viettäneeksi aikaa huonossa seurassa, eli Tappuraisen kanssa”. Kun Tappuraiselta puolestaan kysyttiin, miksi hänen elämänsä menee niin huonosti, oli vastaus seuraava: ”Myös minä tulin viettäneeksi aikaa huonossa seurassa, toisin sanoen Tuppuraisen kanssa.”

Kotikadullani Punavuoressa näkee silloin tällöin noita elämän laitapuolen kulkijoita, jotka näyttävät usein hyvin masentuneilta ja alakuloisilta. Osa näistä dyykkareista suorittaa omaa kierrättäjän tehtäväänsä niin ahkerasti, että heidät tunnistaa katukuvasta melkein säännönmukaisesti. Kun tänään lähdin kotoani, totesin että eräs heistä oli vastaan tullessaan poikkeuksellisen pirteän ja reippaan näköinen, ja hänen moraalinen ryhtinsä näytti olevan kohdallaan. Hän oli ilmeisesti löytänyt iltapäivälehtien lööpeistä jonkun, jolla meni vielä huonommin.

Älkää siis valitko vain seuraanne. Muistakaa olla toisianne kohtaan myös solidaarisia. Vihan lisäksi tarttuu onneksi myös sääli.

23. syyskuuta 2008

Erota paha hyvästä


Koulumaailma on kovaa. Muste tuskin oli ehtinyt kuivua Jokelan viimesyksyisen ampumatapauksen suruadresseissa, kun eräs toinen päästeli päiviltä itsensä ja peräti kymmenen viatonta ihmistä sekä invalidisoi ainoan henkiin jääneen. Viime kerralla asialla oli nettinimimerkki ”Sturmgeist89” – nyt muuan ”Wumpscut86”, jonka takaa paljastui niinkin tavallinen suomalainen nimi kuin Matti Juhani Saari. Tapauksen yksityiskohdat nettiseikkailuineen, ampumisvideoineen ja koulurakennuksen tuleen sytyttämisineen kertovat, että malli oli saatu Pekka-Eric Auviselta.

Asian filosofinen ja psykologinen ydin ollaan jälleen peittämässä ongelmien ”tehokkaaseen” hoitamiseen eli kriisiapuun, joka estää ihmisiä ajattelemasta. Nickillä eli salanimellä esiintymisestä on tullut nuorten keskuudessa eräänlainen skitsofrenian muoto, jolla nettipersoonallisuus ja todellinen minuus etäännytetään toistaan. Kauhajoen tämänpäiväinen ampumatapaus osoittaa, että osa nuorisosta on tullut hulluksi.

Nuorisokulttuurit ovat täynnä sellaisen väkivallan ihannointia, joka omassa nuoruudessani oli täysin tuntematonta. Sitä kylvävät muun muassa väkivaltaelokuvat ja tietokonepelit. Vielä omassa lapsuudessani seikkailivat Vaaleanpunainen Pantteri ja erilaiset karvaleluhahmot, joille sattui väkivaltaisiakin asioita, mutta nykyään elokuvissa nähdään prätkällä hurjastelevia rottia ja muita monstereita, jotka muuttavat välillä muotoaankin ja ampuvat niin hyviä kuin pahoja.

Syy ei ole vain tiedonkulun liberalisoitumisessa vaan siinä, ettei nuorisoa rajoita eikä ohjaa kukaan. Nykyisessä mediatodellisuudessa kaikki näyttää tasalaatuiselta, eikä hyvää osata erottaa pahasta. Kukaan ei kerro nuorille, mitä mistäkin teosta seuraa, vaan nuorten keskuudessa vallitsee anomia: normittomuus. Tätä yhdentekevyyttä korostaa se, että viranomaiset perustivat kriisituen nimenomaan Irc-galleriaan: juuri sille samalle foorumille, eli internetiin, jossa hyvä ja paha, oikea ja väärä sekä hyödyllinen ja haitallinen kohtaavat häkellyttävän tasaveroisina.

Nuoret viettävät nykyään enemmän aikaa mesessä tai galtsussa kuin oikeassa maailmassa, jossa he menevät käymään vain tilapäisesti. Niinpä heidät tavoitetaan netistä. Mutta miksi yrittää tähdentää hyvän ja pahan eroa siellä, missä hyvä ei erotu pahasta eikä asioihin liittyviä tunteita voida esittää? Ne voikin välittää vain toinen ihminen.

Nuorilla ihmisillä on suuri tarve kontakteihin järkevien ja heistä huolta pitävien aikuisten kanssa. Eräs syy varsinkin nuorten miesten väkivaltaihanteisiin on kunnollisten miesmallien puute. Kun feministiset yksihuoltajaäidit riistävät sosiaalityöntekijöitä hyväkseen käyttäen avioeroperheiden pojat itselleen ja kun nämä puolestaan varttuvat aikuisiksi, on tuloksena identiteetistään epävarma ihminen. Kommandopipoihin, pilottirotseihin, maastohousuihin ja maihinnousukenkiin laittautuva nuori mies tulee viestittäneeksi, että hänen elämästään puuttuvat miehenä olemisen mallit, ja siksi huonoa itsetuntoa koetetaan pönkittää väkivaltaihanteilla.

Kasvatusajattelun koko perusta olisikin Suomessa pantava uusiksi. Vanhemmat ihmiset ovat täysin menettäneet kontaktin nuoriinsa. Varhaisnuoret (joita ennen sanottiin lapsiksi) konttaavat vanhempiensa edellä pakoon netissä ja tietokonepelien virtuaalitodellisuuksissa. He elävät eri maailmassa kuin aikuiset. En syytä tietenkään internetiä mistään. Sen sijaan nuoret pitäisi saada oppimaan se edellisille sukupolville televisioiden ääressä opetettu läksy, mikä on todellista ja mikä epätodellista, mikä hyvää ja mikä pahaa. Televisiota katsottiin usein yhdessä, mutta netissä seilataan yksin. Tietty netin käyttöä koskeva valistus pitäisi silti saada siirretyksi myös tietokoneistuneeseen nykypäivään.

Varsinkin opettajakunnan tulisi ajantasaistaa yleiset asenteensa. Nuorille opetetaan kouluissa asioita, jotka eivät enää kuulu tähän maailmaan. Tämä ei koske vain kasvattajien tietoteknistä jälkeenjääneisyyttä. Myöskään vanhemmat eivät hallitse nuorten sanastoa eivätkä kieltä. Koulun tunneilmasto on suorituspainotteisuuden vuoksi kylmä ja kova.

Varsinkin pojat syrjäytetään, koska koulua käydään naisopettajattarien ehdoilla, jotka palkitsevat tytöille tyypitellyistä asenteista, kuten kiltteydestä ja ahkeruudesta. Poikien kovaäänisyys ja reippaus arvotetaan kielteisesti, vaikka heidän koulunvastaisuutensa osoittaa itsenäisyyttä, kypsyyttä ja älyllisyyttä. En kuitenkaan suosittele kasvatusajattelun korjaamiseen järjestelmän muuttamista enkä kontrollin tiukentamista. Myöskään lapsille ja nuorille itselleen ei tarvitsisi tehdä mitään. Riittää, kun opettajat ja vanhemmat saattaisivat asenteensa ja tietonsa ajan tasalle ja nuoret opetettaisiin itse arvioimaan sitä, mikä maailmassa on totta ja epätotta.

Ihmisiä ei pitäisi tietenkään kasvattaa samoihin muotteihin tavalla, jonka tunnemme armeijasta tai muista miehisten mallien korvikeyhteisöistä. Epäilemättä ne herättävät juuri tuota Saaren ilmaisemaa ”vihaa ihmiskuntaa vastaan”. Sen sijaan poikien kasvatuksessa tulisi painottaa pyrkimystä erilaisena olemisen luonnollisuuteen.


Median rituaalit ja hallituksen heimokäytös

Ampumakohtauksesta ei ehtinyt kulua kuin pari tuntia, kun maan hallitus oli naama pestynä vastaamassa median kysymyksiin. Tämä herättää kysymyksen, osattiinko tällaista odottaa. Oliko asiaan varauduttu tai peräti toivotaanko jotakin tämäntapaista alitajuisesti? Muutama vuosi sitten nuori mies räjäytti pommin kauppakeskus Myyrmannissa, ja myös kouluampumisista ja -uhkauksista näyttää tulleen jokasyksyinen karnevaali. On silti kummallista, että vastauksia odotetaan juuri hallitukselta, vaikka hallitusta itseään ei ollut sentään ammuttu ja vaikka hallituksella ei ole syy-yhteyttä tapahtumiin. (Kohtalon ivaa ilmentää tosin se, että peruspalveluministeri Paula Risikko sattui olemaan kyseisen ammattikorkeakoulun vararehtori.)

Silti hallitusta haastatellaan, ikään kuin se tietäisi jostain jotain ja vastuu olisi sen. Todellisuudessahan poliittinen taho ei voi vastata yksittäistapauksista eikä johtaa selvittelyä saati tiedottaa niistä. Sen pitäisi olla asioista tietävien tehtävä. Hallituksen reaktiot vain osoittavat, että se pyrkii kontrolloimaan kansaa, mikä saattaa herättää muutamissa ihmisissä myös aggressiota.

Poliittinen taho voi enintään normittaa ja luoda lainsäädännöllisiä suuntaviivoja, joilla ohjataan niin koulu- kuin turvallisuusviranomaistenkin toimintaa. Mutta poliitikot eivät voi päättää siitä, miten ihmiset loppujen lopuksi käyttäytyvät. Asian analysoiminen kuuluu psykologeille ja filosofeille, kuten Nietzschelle, joka sattuvasti sanoi, että ”vasta, kun valtaapitäviä on ammuttu, he istuvat tukevasti viroissaan” (Epäjumalten hämärä 1888, ajatelma 36).

Palaan siis alkuperäiseen ajatukseeni: mihin tällaista terroria tarvitaan? Kyse lienee jonkinlaisesta rituaalisesta aggressiosta. Siinä purkautuu mielisairaan ihmisen julkisuudenkipeys ja kostonhalu sekä toisaalta median tarve kirjoittaa uutisia, yleisön halu kokea yhteisöä kiinteyttävää kollektiivista surua ja poliitikkojen mieliteko todistella, että he tekevät jotain tärkeää, mikä pönkittää heidän valtaansa. Kyse on heimokuntaisesta käyttäytymisestä.

Minun huomiotani ministerien suhtautumisessa herätti heidän kapulakielisyytensä ja se, että muutamien viranomaispsykologien tavoin hekin näyttivät ainoastaan käyttävän tilaisuutta hyväkseen esitelläkseen hienoja vaatteitaan julkisuudessa. Mitään tunneperäistä liikutusta sen enempää kuin aitoa myötätunnon osoitustakaan saati sisältä tulevaa tuomiota ei heidän kokonaisilmaisustaan voinut lukea.


Väkivalta”viihde” ja poliisin surkuhupaisuus

Viime keväänä poliitikot, media ja poliisi nostivat suuren porun lapsipornosta. Niin sanotun lapsipornonestolain (1068/2006) perusteella poliisi vei kamarille erään viattoman kuvataiteilijan, joka esitteli teoksessaan internetistä imuroimaansa look-a-like-lapsipornoa kertoakseen, mitä netistä löytyy. Tosiasiassa kyseisten kuvien mallit olivat lähes tai täysin aikuisiässä, eli varsinaisesta lapsipornosta ei ollut kyse. Kukkahattumammat olivat siis säätäneet lain, jonka tuloksena käräjille vietiin toinen kukkahattumamma.

Samassa yhteydessä internetoperaattoreita painostettiin ottamaan käyttöön estolista, jolla tukittiin pääsy laillistakin pornoa esitteleville sivuille. Ja kun muuan kansalaisaktivisti julkaisi kyseisen listan omilla asiasivuillaan, hänkin joutui poliisin sensuurin, syytösten ja tutkimusten kohteeksi. Todellisuudessa internetistä ei voi kovallakaan työllä löytää lapsipornoa, saati että siihen törmäisi vahingossa, joten kyseinen sensuurilista on täysin tarpeeton, aivan kuten myös taiteilijan työstä alkanut pamputtaminen.

Entä miten lapsiporno liittyy kouluampumisiin ja -väkivaltaan? Kas näin: jokainen neljätoistavuotias haluaa tietenkin itse katsella toisten neljätoistavuotiaiden alastonkuvia. Alastonkuvien näkeminen tekee heidän seksuaaliselle kypsymiselleen psykologisesti katsoen hyvää. Samoin aikuispornossa esitetään ihmisiä, jotka osoittavat toisiaan kohtaan hellyyttä.

Tämän julkaiseminen on yhteiskunnassa kuitenkin kiellettyä, tai sitä esiintyy vain rullakardiinien ja salusiinien takana. Sen sijaan mediassa sallitaan esittää mitä raa’inta ja pöyristyttävintä väkivaltaa, vaikka se aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin pahamaineisimmankaan lapsipornon tuottaminen tai esittäminen. On siis järjetöntä, että lapsipornosta seuraa yhteiskunnallinen tukkapölly, mutta metsästyslaki sallii alaikäisen 10-vuotiaan kantaa asetta aikuisen seurassa, kunhan kyse on tappamisesta!

Keskeisiä syyllisiä tämänpäiväiseen ampumistapaukseen ovat niin sanottu väkivalta”viihde” ja ne elokuvatuottajat sekä televisiokanavat, jotka mässäilevät väkivallalla. Tuotteensa ne varustavat ikärajamerkinnöillä ainoastaan varmistaakseen niiden houkuttelevuuden nuorten keskuudessa. Sillä tavoin televisiokanavat ja tietokonepelien valmistajat siirtävät vastuun kodeille ja vanhemmille sekä pesevät omat kätensä verestä.

Poliisia on usein sanottu ”tyhmäksi”. Olen pitänyt toteamusta tyypillisenä lähinnä niille piireille, joiden yhteiskunnanvastaisuus on esillepanossaan peittelemätöntä. Sen sijaan tämänpäiväiset tapahtumat vaativat minua kumoamaan omaa hyväuskoisuuttani. Tuorein näyttö poliisin vaillinaisesta kompetenssista saatiin, kun selvisi, että paikallinen poliisiviranomainen oli haastatellut ampujaa hänen YouTubessa esittämänsä ampumisvideon vuoksi mutta pysyttänyt hänelle myönnetyn aseluvan voimassa!

Ja kun media tämän ilmiselvän virheen vuoksi työnsi mikrofonin sisäministeri Anne Holmlundille ja poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle, nämä viittasivat ilmeenkään värähtämättä direktiiveihin ja selvityksiin sekä viranomaisten sisäiseen kouluttamiseen mutta eivät myöntäneet viranomaisen erehtyneen! He siis yrittivät lavastaa viranomaisen tekemän hirveän arviointivirheen pelkäksi tiedottamis- ja koordinoimisongelmaksi kuin pahimmat byrokraatit.

Se, että kyseiseen ampumisvideoon ”ei sisältänyt uhkausta” ei riitä poliisin puolustukseksi, kun kuka tahansa saattoi nähdä, että kanuuna oli mielipuolen kädessä. Ministerien, virkamiesten ja asiassa kuultujen viranomaispsykologien toiminta onkin ollut taas kerran niin ymmärtämätöntä, että heiltä itseltään pitäisi ottaa toimiluvat pois. Saari ei siis ole ”ainoa epäilty”, kuten poliisi väittää, vaan epäiltyjen ja syyllisten listalle kuuluisi poliisi itse.


Tämän täytyy olla loppu

Mikäli monikulttuuriseen maailmaan sopeutuvan yleisön mielipiteitä voi uskoa, se tuntuu omalla yninällään hiljaisesti hyväksyvän sen tapaisen käsityksen, että maailmanluokan terroriteot saavat yleistyä myös Suomessa. Tosiasiassa tämä ei saa olla alku. Tämän täytyy olla loppu.

Opposition liturgia siitä, että nuorisoväkivalta johtuu muka luokkakokojen isontamisesta ja nuorisopsykiatristen resurssien riittämättömyydestä, antaa vaarallisen näytön siitä, miten ongelmat yritetään haudata hallinnointiin. Myös ennen vanhaan opiskeltiin 45 oppilaan luokissa eikä kukaan silti tappanut ketään. Kaksikymppiselle ei voi enää opettaa pöytätapoja, joten syyt juontavat juurensa ihmisen koko elämänhistoriasta.

Nuorison tekemät teurastukset eivät kerro myöskään vain nuorten omasta pahoinvoinnista tai väkivaltaelokuvien ja -pelien vaikutuksesta. Ne kertovat myös mielipuolisten ideologioiden leviämisestä. Usein niitä kylvetään heavymusiikin, saatananpalvonnan ja tietysti myös väkivalta”viihdettä” tarjoavien perhekanavien kautta. Jo väkivaltaviihteen käsite on patologinen. Sen huoleton pesiytyminen kieleen on merkki siitä, että herätyskellojen pitäisi alkaa soida.

Sodankäynnin haaste on vihollisen havaitseminen ja tunnistaminen. On tapauksia, kuten tämänpäiväinen, joissa vihollinen on havaittu, mutta häntä ei ole tunnistettu viholliseksi. Joskus taas vihollinen tunnistetaan, kuten Osama bin Laden, mutta hänestä ei ole saatu havaintoja vuosikausiin. Aina myöskään hyvän ja pahan erottaminen ei auta, sillä nämä tyypit haluavat mainetta tekemällä pahaa. Siten he toimivat, kuten eräskin antiikin kreikkalainen, joka ei saavuttanut julkisuutta tekemällä hyvää mutta päätti sen sijaan turmella Hermes-patsaan ja sytyttää sodan tehdäkseen jotakin moraalitonta.

Vapaan lehdistön periaatteisiin ei kuulu damnatio memoriam eli rikollisten muiston pyyhkiminen pois ihmiskunnan historiasta. En siis suosittele asiasta vaikenemista Neuvostoliiton tapaan, vaikka julkisuuden saaminen toteuttaakin sitä tavoittelevien toiveet. Sen sijaan tiedotusvälineiden olisi syytä pohtia, miten ne asioista kertovat: uutisoivatko ne kielteisistä asioista laajasti ja vauhkoten vai arvoneutraalisti ja tapahtumien merkityksiä analysoiden.


Kansa on riisuttava aseista

On selvää, ettei väkivaltaa voida estää vain aseita kieltämällä. Britanniassa käsiaseiden kieltäminen johti laajaan veitsiväkivaltaan. Ongelmaa voidaan kuitenkin lieventää aseistariisunnalla. Vaikka aseiden olemassaolo ei olekaan murhien syy, se on kuitenkin väkivallan käytön eräs ehto. Mikäli aseita ei olisi, ei ampumisiakaan sattuisi. Niinpä syiden purkautuminen väkivaltaisiksi teoiksi voidaan estää yhdellä keinolla.

Jos minä olisin ministeri, vastaisin tuleen seuraavasti: Suomen kansa on riisuttava aseista. Aseet ovat vain yhtä tarkoitusta varten, eikä niitä pitäisi antaa muiden kuin poliisi- ja sotilasviranomaisten käteen. (Poliisin ajattelemattomuus tosin herättää epäilyn, onko aseita syytä antaa poliiseillekaan.) Tässä maassa myönnetään vuosittain peräti 70 000 ampuma-aselupaa eli 14 000 enemmän kuin syntyy vauvoja. Maassamme on noin 1,6 miljoonaa luvallista siviiliasetta, ja luvattomien aseiden määrää ei tiedä kukaan. Suomalaiset ovat näin ollen maailman kolmanneksi aseistautunein kansa, ja edellä on erään arabimaan lisäksi vain Yhdysvallat kansallisine kivääriyhdistyksineen.

Suomen hallitus ei todennäköisesti tee asialle mitään vaan oikeusministeri Tuija Braxin tavoin joko jahkailee – tai vastustaa tiukennusta äänestäen loppupeleissä tyhjää, kuten Anne Holmlund. Holmlundin toiminta on ollut kyllä niin tahditonta ja ristiriitaista, että hänelle olisi tehnyt hyvää erota tehtävästään. Aivan kuten myös virkaansa ”etätyönä” hoitavan Suvi Lindénin jatkaminen toimessaan osoittaa, Suomessa ei voida irtisanoa ketään naisministeriä, vaikka feministien annettiinkin painostaa Ilkka Kanerva irti ministerinvirasta pelkkien mitättömien tekstiviestien takia. Koska hallituksen toiminta on ollut holtitonta, esitän että uusi ampuma-aselaki säädettäisiin seuraavanlaiseksi:

1) Oikeus ampuma-aseiden hallussapitoon pitäisi myöntää vain armeijalle ja poliisille sekä valvotuille järjestöille.

2) Siviilit saisivat käyttää ampuma-aseita metsästykseen ja urheiluammuntaan, mutta aseet pitäisi säilyttää metsästyseurojen ja ampumaseurojen vartioiduissa tiloissa, ja niiden käyttöä pitäisi valvoa.

3) Laittomien aseiden ongelman ratkaisemiseksi olisi aseiden yksityinen hallussapito kriminalisoitava ja sanktioitava ankarasti, toisin sanoen aseiden hallussapidosta pitäisi tehdä yhtä ankarasti rangaistava teko kuin huumausainerikoksista.

Ongelma on, että viranomaisvalta suhtautuu lupa-asioihin kieroutuneesti. Sen mukaan luvan myöntämistä pidetään pääsääntönä, ja lupa myönnetään, jos minimiedellytykset täyttyvät. Kieltäminen puolestaan on poikkeus. Ampuma-aselupaa hakeva ei ole kuitenkaan anomassa mitään kalastus- tai onnenongintalupaa, vaikka sisäministeriön ”arpajais- ja asehallintoyksikössä” (mikä termi!) ajatellaankin näköjään sillä tavoin. Ampuma-aserikoksissa on kyse niin vakavista asioista, että kieltämisen pitäisi olla pääsääntö ja myöntämisen poikkeus. Uusi ampuma-aselaki voisi hyvinkin kieltää kaikkien käsiaseiden hallussapidon, sillä EU:n direktiivi asettaa rajoituksille vain vähimmäistason.


Syyspäiväntasaus kääntää maailmaa

Tänään oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Sen olisi suonut päättyvän onnellisemmin. Nyt elämme tunnetilassa, jonka vallitessa ei uskalla kohta ulos lähteä.

Iltapäivälehdille riittää taas kirjoitettavaa seuraaviksi viikoiksi – samoin tutkijoille riittää märehdittävää muutamiksi vuosiksi, vaikka asioiden ratkaisemiseen olisi valmis ja toteuttamiskelpoinen malli. Huolestuttavaa on, että selkeän ja yksinkertaisen aseistariisunnan sijasta viranomaisvalta alkaa todennäköisesti vain kaventaa sananvapautta ja yksilönsuojaa, kuten Tuija Braxin ehdottama henkilötietojen urkintalaki antaa aiheen olettaa.

Samasta asiasta kertoo poliisin lausunto, jonka mukaan ”poliisi tarkkailee nyt periaatteessa ihan kaikkea netissä”. Tapahtunutta yritetään siis mitä todennäköisimmin käyttää verukkeena mielipiteen- ja ilmaisunvapauden kuohimiseen aivan niin kuin Sdp:n kiireinen halu ”nettipoliisin” perustamiseen osoittaa. Ihan kaikkea ei sentään kannattaisi myöskään tarkkailla, koska silloin resursseistakin lähes 100 prosenttia menee hukkaan.

Huomasitte kai, että Al-Jazeera otti taaskin kaiken irti Suomen ampumatapauksesta ja teki asiasta näkyvämmän uutisen kuin BBC ja CNN. Näin se ikään kuin todistelee, etteivät terrori ja katuväkivalta olekaan vain muslimimaiden ongelmia. Kuka olisi tarpeeksi rohkea epäilläkseen, onko kouluterrorin väkivaltamallit omaksuttu arabiterroristeilta?

20. syyskuuta 2008

Politiikan pelkokertoimet


Amerikkalaisessa Science-lehdessä julkaistu tutkimus valaisee ”fundamentalisteiksi”, ”nationalisteiksi” tai muuten vain poliittisesti epäkorrekteiksi sanottuja ihmisiä sikäli, että sen mukaan niin sanottua ”kovaa politiikkaa” suosivat erityisesti ”säikyt ihmiset”.

Tämän Yhdysvalloissa tehdyn empiirisen laboratoriotutkimuksen mukaan ihmisen arkuus saattaa määrittää hänen poliittista kantaansa. Toisin sanoen poliittiset mielipiteet ovat sitä kovempia, mitä ”säikympi” ihminen on.


Väitteet ja todistelu

Katsotaanpa tarkemmin, miten kyseistä tutkimusta tehtiin ja mitä siinä oikeastaan väitettiin ja osoitettiin. Tutkimukseen kutsutuille 46 ”poliittisesti valveutuneena” pidetylle amerikkalaiselle näytettiin hätkähdyttäviä kuvia sekä soitettiin yllättäviä ja kovia ääniä. Samalla mitattiin näiden kuvien ja äänten aiheuttamia reaktioita (fear responses), kuten ihon kosteutta ja silmien räpyttelytiheyttä. Niitä pidettiin määritelmällisesti ”pelkoreaktioina”.

Tutkimuksessa pääteltiin, että voimakkaasti reagoineet koehenkilöt suosivat useammin ”kovia poliittisia linjauksia” kuin lievemmin reagoineet. He muun muassa kannattivat muita todennäköisemmin kuolemantuomiota ja Irakin sotaa sekä koulujen rukoushetkiä mutta vastustivat aselakien tiukentamista, pasifismia, maahanmuuttoa, kehitysapua, esiaviollista seksiä ja abortteja.

Tällainen tutkimus on behavioristisen tutkimuksen mallikuva: ihmistä tutkitaan laboratoriossa yrittäen löytää vastaavuuksia ihmisen sosiaalisten asenteiden ja hänen ruumiinsa reaktioiden, kuten silmien liikkeiden, pohjalta. Ongelmaksi muodostuu näiden osatekijöiden operationaalistaminen merkityksiä sisältäviksi tekijöiksi. Millä perusteella koehenkilöt määriteltiin poliittisesti valveutuneiksi? Millä kriteereillä tietty reaktio voidaan tulkita pelkoreaktioksi? Kuinka määritellään poliittisesti ”kova arvo”. Kyseisen behavioristisen tutkimuksen ongelmat palautuvat siis laadullisen tutkimuksen piiriin: tulkinnan kysymyksiksi.

Asioihin liittyvistä merkityksistähän päättävät ihmiset itse, eikä kyseinen tutkimus kohtelekaan ihmisiä tietoisina ja tahtovina subjekteina vaan pelkkinä koe-eläiminä. Tämä näkyy myös tutkimuksen johtopäätöksessä, joka halventaa eri tavoin ajattelevia ihmisiä (”people with radically different social attitudes”) vertaamalla heitä aaseihin ja elefantteihin sekä väittämällä että kyseinen tutkimus selittää, miksi on vaikea saada aasia ja elefanttia vaihtamaan väriään (”why it’s hard to get a donkey or an elephant to change its coloring”). Hupaisia muuten nuo Yhdysvaltain puolueiden maskotit.


Vastaväitteet ja kumoaminen

Entä miten kyseiseen tutkimukseen voidaan suhtautua ja miten sitä pitäisi arvostella? Tiettyjen reaktioiden yksiselitteinen operationaalistaminen jotakin subjektiivista merkitystä kantavaksi asiaksi on erittäin ongelmallista, ja siksi kyseiseen tutkimukseen voidaan kohdistaa sama kritiikki kuin mihin tahansa empiiriseen tutkimukseen. Kenties tiettyjen reaktioiden voidaan ajatella kohtalaisen yksiselitteisesti kuvastavan ”pelkoa”, mutta sitä, mitä tuo pelko sinänsä on, ei ole pohdittu. Pelkohan on useimmiten aivan muuta kuin reagoimista koviin ääniin tai muihin ärsykkeisiin.

Kyseinen tutkimus ei tarkastele lainkaan esimerkiksi uskontojen ja ideologioiden kylvämää pelkoa, joka on metafyysisen pelon keskeinen muoto. Juuri tässä piilee koko tutkimusotteen heikkous: siinä ei myöskään määritellä filosofisesti, mitä ovat ne ”kovat arvot”, joista tutkimus itse antautuu puhumaan, vaan tätäkin käsitettä käytetään suoraan ja ajattelematta. Tutkimuksessa siis laiminlyödään kaikki eksistenssihermeneuttiselle ja fenomenologiselle ihmistutkimukselle tärkeät lähtökohdat.

Niinpä ei olekaan ihme, että siinä on päädytty niinkin yhdentekevään ja ennalta arvattavaan toteamukseen, joka kiteytyy väitteessä, että ”säikyt ihmiset kannattavat kovia arvoja”. Media puolestaan ottaa sen annettuna ja välittää kyseisen lauseen uutisena yleisölle, joka puolestaan päätyy pitämään sitä totuutena. Esimerkkinä tästä on Helsingin Sanomien otsikko: ”Tutkimus: Säikyt ihmiset suosivat kovaa politiikkaa”.

Koko tutkimuksen tulos voidaan kääntää kumoon jo yhdellä vasta-argumentilla: jos kerran säikyt ihmiset pelkäävät kovia ääniä ja kannattavat ankaria rangaistuksia rikollisille mutta vastustavat esimerkiksi abortteja ja muita verisiä asioita, niin eikö tämä kerrokin kyseisten ihmisten ja heidän politiikkansa herkkyydestä eikä kovuudesta. Me, jotka vastustamme maahanmuuttoa ja sen mukaista kulttuurien sekoittamista, emme siis olekaan ”kovien arvojen” kannattajia vaan herkkiä kaunosieluja, jotka toivomme voivamme elää rauhassa ilman ulkopuolisten aiheuttamia riitoja, rähinöitä ja rettelöintiä. Eli meidän arvomme ovatkin pehmeitä ja inhimillisiä arvoja.

Ei ole ihme, että tuollaista tutkimusta arvostaa vain joku toinen empiristi, joka tutkii geenivariaatioiden ja poliittisten mielipiteiden yhteyksiä sekä näkee kyseiset organismien tasolla esiintyvät testitulokset oman empiirisen tutkimuksensa täydentävinä linkkeinä. Tuon tapaisen tutkimuksen heikkous on, ettei siinä pohdita lainkaan, mikä on poliittisen arvon oma luonne (eli mikä todella on kovuutta tai pehmeyttä) eikä myöskään sitä, mikä merkitys jollakin reagoimistavalla on yksilön omassa tajunnassa.

Pelkkä silmänliikkeiden tutkiminen ja suora tulkitseminen pelkoreaktioksi ei riitä, sillä pelon käsite ja ilmiö on jätetty pohtimatta. Tällä perusteella ne, jotka eivät pelkää mitään, olisivat herkkiä ja arvostelukykyisiä, kun taas ne, jotka suhtautuvat ilmiöihin tervettä varovaisuutta tuntien, olisivat puolestaan raakoja koviksia. Harmi, että kyseisenlaiseen pseudotieteeseen syydetään miljoonittain rahaa myös Suomessa.

Pelkoa on poliittisten asennoitumisten motiivina tarkasteltu ihmis- ja yhteiskuntatieteiden piirissä useinkin, mutta tulkitseva filosofinen tai aatehistoriallinen tutkimusote on tuottanut silloin paljon parempaa jälkeä kuin psykologinen tai laboratorioihin eristetty tutkimusote.


Lähde:

Oxley, Douglas R. et al., ”Political attitudes vary with physiological traits”. Science 19.9.2008, pp. 1667-1670.

19. syyskuuta 2008

Fantsu talous


Nyt se pitkään ennustettu lama jälleen alkaa, kun tiedotusvälineet kertovat amerikkalaisten pankkien kaatumisesta sekä pörssikurssien romahtamisesta! Talouskasvuhan itse asiassa tyrhetyi jo viime vuoden keväällä, kun Yhdysvaltojen asuntokupla puhkesi. Tilanne oli hieman samanlainen kuin teknologiaosakkeiden romahtaessa vuonna 2000, mutta nyt alkavasta lamasta tulee paljon vaikuttavampi ja syvempi, sillä se koskee muitakin ihmisiä kuin pörssihuumassa rahansa polttaneita sijoittajia.

Virallisesti talousjärjestelmässä vallitsee lama, kun talouskasvu pysyttelee pakkasen puolella kahden peräkkäisen vuosineljänneksen ajan. Euroopan alueella yksi negatiivinen kvartaali on jo takana. Se, että lama tulee aina pienellä viiveellä ja yllättäen, johtuu juuri siitä, että talouselämä koettaa kävellä vielä jonkin aikaa tyhjän päällä, aivan niin kuin piirrettyjen lastenfilmien maantiekiitäjä maan kadottua jalkojen alta. Tämän valheellisuuden päättyessä yleensä huomataan, että rotkon pohja tulee kiihtyvällä vauhdilla vastaan.

Myös Suomessa on koetettu varautua lamaa vastaan ja elätellä optimistisia näköaloja tai ainakin välttää pessimismiä. Pankkijärjestelmän kautta Yhdysvaltojen tapahtumat heijastuvat kuitenkin väistämättä koko maailmantalouteen. George W. Bushin pyrkimys suosia yksityisomistukseen nojautuvaa politiikkaa ja siten myös omistusasumista, oli pohjimmiltaan oikea. Yksityisestä omaisuudesta huolehditaan paremmin kuin julkisesta tai vieraasta, ja siksi on hyvä, että ihmiset voivat hankkia esimerkiksi asunnon. Niinpä myös huonosti tienaavien ihmisten luotottamisessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, vaan syynä Amerikan asuntokuplaan ja sen poksahtamiseen oli subprime-järjestelmä.

Suurille kansanjoukoille suunnatut asuntoluotot johtivat kysynnän kovaan kasvuun sekä sitä kautta asuntojen hintojen kallistumiseen. Markkinoiden ylikuumeneminen puolestaan ruokki yliluototusta ja vääristi asuntojen vakuusarvoja. Niinpä monelle asuntovelalliselle ja pankeille itselleen jäi luu käteen asuntojen hintojen ja ihmisten maksukyvyn romahdettua.

Ongelma ei ollut omistusasumiseen tähtäävässä perusfilosofiassa vaan siinä, miten tuota asuntojen hankintaa käytännössä toteutettiin. Esimerkiksi Suomessa omistusasumista voitaisiin lisätä ja helpottaa aktiivisella rakentamisella, jolloin vältyttäisiin kysynnän paljoudesta johtuvalta hintavääristymältä. Asuntojen hinnoissa on nytkin noin kolmannes pelkkää ilmaa, joten korkojen nousun aiheuttamalla logiikalla sieltä tullaan parissa vuodessa alas.


Talouden dominoteoriaa

Federal Reserven eli Yhdysvaltojen keskuspankin entinen ja pitkäaikainen pääjohtaja Alan Greenspan ehtikin jo todeta, että näköpiirissä on vuosisadan finanssikriisi. Toteamus ei välttämättä johdu vain anarkokapitalistina tunnetun Roope-Sedän potenssiongelmasta, vaan sitä voidaan pitää kukkaronnyörien vartijana toimineen henkilön syyllisyydentunnustuksena. Jo viime keväänä hän pesi käsiään vakuuttelemalla, ettei syy ollut suinkaan hänen itsensä ja että hänen ”sielunsa ei ollut” kyseisessä pelissä mukana.

Keskuspankin vastuuton luotonanto oli kuitenkin samanlaista kuin 1980-luvun Suomessa. Ulkoista sysäystä kuten vientikysynnän tyrehtymistä ei tarvittu, vaan kansalaisten ylivelkaantuminen johti ostokyvyn heikentymiseen ja kotimaisen kysynnän vähenemiseen sekä sitä kautta talouden syöksykierteeseen. Amerikkalaispankkien tuhot tosin johtuvat vain osittain siitä, että ne lainasivat rahaa tyhjätaskuille ja uskoivat asuntojen hintojen nousun tekevän luotottamisesta riskitöntä. Tavalliset ihmiset olivat pelkkiä ukkosenjohdattimia, ja todellisen ongelman aiheutti se, että pankit lavastivat roskalainansa monimutkaisiksi arvopapereiksi sekä myivät niitä eteenpäin. Nyt kukaan ei tiedä, kenellä on salkussaan pelkkää kierrätyksen raaka-ainetta.

Ensimmäinen dominopalikka kaatui, kun J. P Morgan Chase osti perinteisen ja arvostetun investointipankki Bear Stearnsin pilkkahintaan maaliskuussa 2008. Tässäkin pelastusoperaatiossa oli jo veronmaksajien piikki auki, sillä valtion keskuspankki FED otti kontolleen pahamaineisten subprime-asuntoluottojen riskit.

Nyt on kulunut noin puolitoista vuotta siitä, kun pankit ensi kerran ilmoittivat jättimäisistä luottotappioista, ja tämän viikon alkajaisiksi Yhdysvaltojen merkittävimpiin kuuluva investointipankki Lehman Brothers hakeutui Chapter 11-menettelyn mukaiseen yrityssaneeraukseen. Tämä tarkoittaa, että se hakee konkurssisuojaa Yhdysvaltojen hallituksen kieltäydyttyä heittämästä sille pelastusrengasta.

FED:n menettely taas ei ole ihme. Kirjailija-kolumnisti Charles R. Morris (joka ei ole tietääkseni sukua filosofi Charles W. Morrisille) on laskenut kirjassaan The Triljon Dollar Meltdown (2008), että asuntoluotottajien sosialisoimiseen palaa rahaa noin biljoona (1 000 000 000 000) dollaria eli yhtä paljon kuin Yhdysvaltojen liittovaltiolla on tätä nykyä velkaa. Hyödyn tästä luottojen pelastelusta ovat pistelleet liiveihinsä pankkiparonit, kun taas tappiot jäävät veronmaksajien maksettaviksi. Tilanne on samanlainen kuin Suomessa, jossa valtio pelasti pankkijärjestelmän massiivisella interventiollaan 1990-luvun alussa. Suomesta tuttu ilmiö ovat lisäksi nyt USA:han suunnitteilla olevat roskapankit, jotka merkitsevät veronmaksajien sitouttamista kustantamaan pankkien luottotappiojuhlat myös tulevaisuudessa.

Lehman Brothersin tilanne ei tosin merkitse samaa kuin Chapter 7:n mukainen konkurssi, mutta se tarkoittaa muun muassa sitä, ettei firma pysty suoriutumaan veloistaan. Työntekijöille ja asiakkaille nämä järjestelyt merkitsevät Enronin tai Delta Airlinesin muutaman vuoden takaisia konkursseja. Niiden vaikutus heijastuu myös suoraan Suomeen, sillä Lehman Brothersin indeksilainapapereita on päätynyt sadoille suomalaisille sijoittajille ja suomalaisten pankkien holveihin. Halvan rahan dollaritsunamissa piehtaroi 2000-luvun alkupuolella koko maailma, ja sen merkiksi muiden muassa Kiina osti peräti 55 prosenttia Yhdysvaltojen valtion uusista joukkovelkakirjalainoista. Amerikan taloudesta purkautuu ongelmien sykli.

Amerikan taloudesta purkautuu ongelmien sykli, ja niinpä Yhdysvaltain rahastotuotteista, jotka oli alun perin tarkoitettu vain sijoittajille, joutuvat lopulta maksamaan kaikki. Ketkä sitten ovat pääsyyllisiä tähän kansalaisten kukkarolla asioimiseen? Vastaus: Alan Greenspan, velkarahaa ahmineet asiakkaat sekä pankit, kiinteistökeinottelijat ja diskopallon alla pilkkuun asti bailanneet pörssimeklarit.


Talous ei kestä vapautta

Vain päivää Lehman Brothersin jälkeen ilmoitettiin jälleen suuresta pelastusoperaatiosta, ja Bank of America osti subprime-kriisin vuoksi vaikeuksiin joutuneen Merrill Lynchin (joka ei ole nimestään huolimatta Hollywood-tähti vaan maailman suurimpiin kuuluva investointipankki). Dominopalikoiden kaatuminen todennäköisesti myös jatkuu, eli pankkikriisin seuraukset alkavat näkyä käytännössä.

Pankit ovat siitä mielenkiintoisia firmoja, että niille löytyy aina pelastaja joko julkisesta vallasta tai sitten jostain ulkopuolisesta tahosta, kuten Aasian tai Lähi-idän pankista, joka rientää apuun öljy- tai teollisuusmiljardeillaan. Sen ne tekevät kapitalistisen solidaarisuuden pohjalta tietäen, ettei rahoitusjärjestelmä kestä pitkään horjumista, vaan siitä ovat riippuvaisia kaikki.

Myöskään ihmiset eivät ole vain sellaisia sympaattisia oravia, jotka kokoavat pähkinöitä koloihinsa, eivätkä pankkiirit harmittomia hobitteja. Sen sijaan ne ovat ahneita ja alati uutta luovia keinottelijoita, ja tämän vuoksi rahoitusala ei yksinkertaisesti kestä vapautta. Pankit toimivat luottamuksen varassa, ja siksi tuo luottamus on niiden ainoa kullanarvoinen pääoma aikana, jona kultakannasta on luovuttu (ei kylläkään tosiasiallisesti, mistä kertoo kullan nykyinen hinta). Tuo luottamus puolestaan voi revetä nopeastikin.

Paradoksaalinen on tässä valossa Alan Greenspanin kanta, että mikäli jokin firma horjuu, ei valtion pitäisi tulla apuun, sillä se olisi kapitalismin vastaista. Kysymyksen herättää, pitäisikö kapitalismin sitten antaa tuhota itsensä, jolloin seurauksena olisi jonkinlainen sosialismi. Tai pitääkö aina vain pelastaa kapitalistinen järjestelmä ja sen osatekijät mutta ei sen sisällä eläviä ihmisiä? Jo filosofi Georg Lukács sanoi aikoinaan, että 1930-luvun lama ja siihen liittynyt poliittinen hulluus johtuivat perimmältään siitä, että ”porvarilta meni järki”.

Vaikka politiikalla ei myönnetäkään enää olevan vaikutusta talouden ilmiöihin, niin talouden ilmiöillä on vaikutusta politiikkaan ja Yhdysvaltojen lähestyviin presidentinvaaleihin. Republikaanista Bushia on moitittu talouslamaan johtaneesta politiikasta, mutta useimpien arvioiden vastaisesti uskon itse, ettei lama lisää demokraattisen Barack Obaman kannatusta vaan kaatuu lahjana konservatiivisen John McCainin syliin. Epävarmoina aikoina ihmisillä on taipumus äänestää sellaista tahoa, joka ei politikoi suurilla muutoksilla vaan lupaa vakaita oloja ja valvontaa. Lama toimii siis samantapaisena normiruuvien kiristelyyn tarvittavana momenttiavaimena kuin terrorismin vastainen sotakin.

Toisaalta Obama on luvannut ihmisille muutosta parempaan, ja siten hän tarjoaa myös epätoivoisille toivoa. Ja kokemus osoittaa, että tyytymättömyys purkautuu Yhdysvalloissa pikemminkin demokraattisen puolueen kannatuksen kasvuna kuin republikaanisen puolueen kautta.

Valitaanpa presidentiksi kumpi hyvänsä, olen varma, että ensi vuosikymmenestä tulee todellinen dekadenttien muutosten dekaluku. Sitä leimaavat läntisen maailman talouslama, monikulttuurisuuskokeilun epäonnistuminen, Euroopan unionin laajenemisprosessin jäätyminen sekä yhteistyön rakoilu – ehkä jopa koko muodostelman natiseminen liitoksistaan. Siihen liittyy öljyn ehtyminen, energian hinnan huima nousu sekä ilmastonmuutos ja hurrikaanit, jotka pyyhkäisevät mennessään puolet Amerikasta. Obaman vaaliteema Change ei siis sisällä tyhjää sanahelinää vaan realistisen tuokiokuvan tulevasta.

Mutta ottakaa nyt toki vastaan noita Dinersin ja American Expressin luottokortteja, joiden kaupustelijoilta ei voi välttyä kulkiessaan missä tahansa suomalaisessa kauppakeskuksessa. Monessa muussa maassa muovi on jo huomattu muoviksi.


Lähde:

Morris, Charles R., The Trillion Dollar Meltdown – Easy Money, High Rollers, and the Great Credit Cash. Public Affairs, 2008.

12. syyskuuta 2008

Sivistysyliopiston puolesta


Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto sai kymmenen vuotta sitten uudet loistavat tilat kauppakeskus Kaisasta. Kirjastoa laajennettiin lisäksi hienolla tietokoneluokalla. Muistan vielä ajan, jolloin opiskelijakirjasto toimi kämäisissä tiloissa Domus Academicalla, mutta se haitannut tiedon janoa eikä jakoa. Ahtaiden hyllyjen välissä oli myös romantiikkaa, ja siellä saattoi vaikka rakastua.

Yliopiston hallinto ilmoitti juuri, että nykyinen opiskelijakirjasto puretaan ja tilalle rakennetaan uusi. Nykyinen toimiva kirjasto revitään ja kannetaan avolavalle. Uusi kirjasto maksaa 35 miljoonaa euroa. Kyseisellä summalla voitaisiin hankkia miljoona kappaletta 35 euron hintaisia kirjoja eli yhteensä 50 hyllykilometriä tieteellistä kirjallisuutta, jonka arvo ylittäisi kirjastojen avokokoelmissa olevan kirjallisuuden nykyarvon!

Tämä kirjoitus on kannanotto yliopiston hallinnon harjoittamaa dynamiittityperää rahan roiskimista vastaan ja kirjallisuushankintojen puolesta. Jos tulen näillä sanoilla loukanneeksi hallintoa, se on sen ansainnut.

Ymmärrän kyllä, että opiskelijakirjaston saneeraus on osa kampusalueiksi jäsentyvän yliopiston strategiaa. Kunnostettavaan Kaisaniemen kauppakeskukseen rakennetaan tilat humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen alan kirjastolle, ja sinne keskitetään muun muassa entiset tiedekuntakirjastot. Asiassa on vain yksi vika: kymmeniä miljoonia maksavan remontin toteutus on pois tärkeämmistä asioista.

Yliopiston johto on rapannut rahaa rakennuksiin jo enemmän kuin kenenkään kärsivällisyys sietää: Viikin laitokset, pääkirjaston maanalainen messuhalli, keskustan lähes kaikkien rakennusten saneeraus, joista viimeisimpänä Porthanian remontti, ja niin edelleen. Tähän kaikkeen on kulunut kymmeniä, jopa satoja miljoonia euroja.

Samanaikaisesti muutamien laitosten määrärahat ovat niin vähissä, ettei edes tuntiopetuksen antamiseen riitä mitään. Myös kirjastojen rahat pitäisi suunnata kirjojen hankintaan eikä rakentamiseen. Nykyiset tilat ovat toiminnan pyörittämiseen riittävän hyvät. Mitä yliopisto luulee tekevänsä hienoilla toimitiloilla, jos rahaa ei riitä operatiivisen toiminnan ylläpitoon eikä kirjaston materiaalihankintoihin? Toistan muissakin poliittisissa yhteyksissä esittämäni kannan: Helsingissä ei pidä sijoittaa enää lanttiakaan julkiseen arkkitehtuuriin, vaan rahat kuuluvat ihmisille.

Miksi sitten rahaa riittää rakentamiseen, mutta sitä ei anneta tieteenharjoittajille? Tämä johtuu siitä, että poliittinen valta tukee mieluummin rakennusfirmoja ja SAK:laista duunaria subventoimalla näitä tahoja yliopiston suuruudenhullujen rakennushankkeiden kautta. Rahat korvamerkitään rakennusprojekteille eikä tieteen ja kulttuurielämän hankkeille. Ja yliopiston johto puolestaan syytää mielellään rahaa seiniin, sillä se on kuin valaisi patsaalleen jalustaa. Onhan toki komeaa odottaa, että historiankirjoihin merkittäisiin: ”Hänen rehtorikaudellaan yliopisto eli kehityksen ja kasvun aikaa, ja siitä muistuttavat kampusalueiden monumentaaliset buildingit.” Vallankäyttäjät ovat aina pyrkineet sinetöimään asemansa arkkitehtuurilla.

Julkisten palatsien rakentelu on sikäli hullua, että myös ennen vanhaan rakennettiin kartanoita ja linnoja, vaikka kansa oli rutiköyhää. Sitä paheksuttiin. Nykyään rahat upotetaan taidemuseoihin, hallintorakennuksiin, kauppakeskuksiin ja oopperataloihin, mutta sitä ei paheksu juuri kukaan, vaikka kansa on edelleen köyhää eivätkä rakennukset tule ihmisten enemmistön hyväksi. Sen sijaan kriitikot leimataan sivistymättömiksi.

Odottaisin, että yliopiston johto suuntaisi käytettävissä olevat rahat tutkimukseen ja opetukseen eikä gryndereitten pohjattomaan kitaan. Opiskelijakirjastolla on jo nyt vaikeuksia hankkia edes välttämätöntä kurssikirjamateriaalia. Filosofian laitoksen Philosophica-laitoskirjasto on kieltäytynyt aktiivisella päätöksellä hankkimasta yhtään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta, joita on kertynyt yhteensä 6, vaikka jokaista on sille tarjottu. Mutta kuolihan Suomessa 1800-luvullakin 100 000 ihmistä aliravitsemukseen kansallisfilosofi J. V. Snellmanin ajaman säännöstelypolitiikan vuoksi. Puheitaan tämä kivikasvo pyörteli vasta vanhemmalla iällä.

Kirjailijana minulla ei ole erityistä motiivia suitsuttaa kirjastotoimen puolesta, sillä ”yksityinen kirjasto: viisauden siemenet”. Omalta kannaltani olisi jopa parempi, että lukijat ostaisivat kirjojani kuin lainaisivat niitä. Siitä huolimatta vetoan opiskelijoiden, tutkijakunnan ja sivistystoimen puolesta. Uudisrakennuksen mallipiirrosta katsellessani ja tutkijakunnan surkeaa rahatilannetta pohtiessani mieleeni tulee toive: antakaa minulle pienlentokone.

11. syyskuuta 2008

9/11 – Mainilan laukauksia?


Missä sinä olit, kun se tapahtui? Minä olin internetissä, kuten nytkin. Maailman tätä nykyä katsotuin dokumenttielokuva on Googlen videopalvelimella leviävä Loose Change, joka esittää ”vaihtoehtoisen” totuuden syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuista. Itse päivä on ritualisoitunut eräänlaiseksi tunteiden ambivalenssin ja kollektiivisten traumojen muistomerkiksi. Tapahtumia siis surraan – ja näkökulmasta riippuen myös iloitaan – Freudin Toteemi ja tabu -teoksen mukaisesti.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä huterammiksi ihmisten muistikuvat tulevat, ja historialliseksi totuudeksi jää helposti se, mikä on kirjattu aihetta käsitteleviin teoksiin. Totuudesta sinänsä ei voi olla versioita. Jollakin tavallahan historian immanentit asiat ovat. Historiankirjoitus on ottanut viime aikoina tavakseen leikitellä niin sanotuilla fraktaalihistorioilla, joilla tarkoitetaan vaihtoehtoisten tapahtumakulkujen kuvaamista, kuten sitä, miten olisi käynyt, jos Neuvostoliitto olisi vallannut Suomen jatkosodassa. Vaikka tämäntapaiset spekulaatiot ovat mielikuvituksellisia, ne auttavat ymmärtämään myös monien todella tapahtuneiden asioiden merkityksiä tarjoamalla niille vertailukohdan.

Mutta internetin myötä ovat yleistyneet myös historian tosiasioita pitkälle kyseenalaistavat tuotokset. Loose Change on juuri sellainen ”dokumentti”. Syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumista on tietenkin viritelty tuhansia salaliittoteorioita. Loose Change poikkeaa vaihtoehtohistorioitten valtavirrasta laajan levikkinsä vuoksi. Se osoittaa, millainen voima internetissä liikkumaan lähteneellä historiantulkinnalla on. Se iskeytyy ihmisten tajuntaan joka tapauksessa, vaikka ihmiset eivät sitä suoralta kädeltä uskoisikaan.

Historioitsijan velvollisuus on kuitenkin pysyä kriittisessä tiedossa sekä myöntää totuuden aukot aukoiksi eikä pyrkiä täyttämään niitä spekulaatioilla. Dylan Avery -nimisen nuorukaisen käsikirjoittama ja ohjaama Loose Change toistaa ja koettaa jollakin tavoin myös perustella sen väitteen, että 9/11 oli historian suurin lavastus. Jos tämä osoittautuu epätodeksi, Loose Change itse on historian tähän asti suurin historian vääristely sekä petos, joka vain esiintyy dokumentin nimellä.


Attackin Atta

Katsotaanpa, miten asiat ovat. Dokumentin väite on, että terrori-iskut olivat eräänlaisia Mainilan laukauksia, joista George W. Bushin hallitus sai aiheen sodankäyntiin Irakissa. Elokuva väittää, että terrori-iskut olivat Yhdysvaltain hallituksen organisoimia ja että niiden vähintäänkin sallittiin tapahtua, vaikka hallitus tiesi tekeillä olevista hyökkäyksistä etukäteen. Sama argumentti on toisinaan esitetty myös puhuttaessa Pearl Harborin yllätyshyökkäyksestä. On esimerkiksi huomautettu, että Franklin D. Rooseveltille toimitettiin useita kymmeniä uhkauksia, joissa väitettiin Japanin suunnittelevan iskua Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan. Ne olivat kuitenkin kymmeniä useista tuhansista. Erottaa niistä todesta otettavat oli samanlaista kuin yrittää löytää neula heinäsuovasta. Niinpä hallitusta ei voida syyttää piittaamattomuudesta tässä asiassa, vaan terrori-iskujen ”neula” on seiväs itse.

Loose Change yhdistelee muutoinkin täysin sattumanvaraisia tapahtumia ja tekee sen nopeatempoisuutensa vuoksi melko etevällä tavalla. Katsojalle ei jää paljon aikaa ajatella. Esimerkiksi lentoyhtiöiden osakkeiden kasvaneet myyntiluvut juuri ennen tuhon päivää tulkitaan yksiselitteisiksi merkeiksi siitä, että ”jotkut omistajatahot tiesivät iskusta etukäteen”. Muutamien suomalaistenkin esittämä ajatus, että WTC:n tornit oli panostettu ja että niiden nopea romahtaminen selittyy ”hallitulla räjäytyksellä”, puolestaan kumoutuu, kun kysytään, miksi räjähteet eivät syttyneet jo lentokoneiden osuessa niihin. Tähtäsivätkö terroristit niin tarkasti? Se, että yhtä konetta ohjannut Mohammed Atta oli koulutukseltaan arkkitehti, tuskin riittää perusteluksi.

Dokumentti tuo kieltämättä esiin myös mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka eivät tunnu sopivan virallisiin selityksiin. On mahdollista, jopa todennäköistä, että lento 93 ammuttiin alas, sillä putoamisromua löytyi kilometrien päästä koneen maahan osumisen paikalta. Ellei 757 hajonnut itsestään syöksyessään kohti maata, on tarina kansannoususta koneessa pelkkä legenda, juuri sellainen, jonka mikä tahansa hallitus kokisi välttämättömäksi ja oikeutetuksi. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteivät konetta olisi kaapanneet terroristit tai että koko kaappaus olisi ollut vain lavaste.

Kiintoisa fakta on puolestaan se, että George W. Bushin hallitus on joutunut terrorismia ja lamaa torjuakseen lainaamaan yhtä paljon rahaa kuin kaikki Yhdysvaltojen presidentit yhteensä eli 1,05 biljoonaa (1,05 tuhatta miljardia) dollaria. Tämä ei kuitenkaan välttämättä todista Bushin kehnoudesta vaan terrorismin tuhoisuudesta. Se puolestaan näkyy myös kansan jakautumisessa kahtia tavalla, josta Loose Change -elokuva todistaa ja jota se edistää.


Joku tietää

Elokuvan keihäänkärki osoittaa joka tapauksessa Bushiin ja hänen hallitukseensa. Sen väite on, että Bushin hallitus oli osallisena tuhoihin, joista syytetään terroristeja. Tällaistakaan vaihtoehtoa ei voida kokonaan sulkea pois; elokuvan ulkopuoleltahan tiedämme, että myös syyskuun 18. päivän pernaruttobakteerit osoittautuivat palkitun yhdysvaltalaisen biokemistin ja armeijan laboratoriossa työskennelleen tohtori Bruce E. Ivinsin levittämiksi. Terrori tuli tässä tapauksessa valtion sisäpuolelta, ja asiasta oli juuri äsken kohahduttava juttu The New York Timesissa. Sen mukaan Ivinsin sanottiin päättäneen päivänsä itsemurhaan. Mutta mahdollista luonnollisesti on, että hänet vaiennettiin.

Se, että terroriteot olisivat olleet hallituksen tilaamia, ei vaikuta kuitenkaan uskottavalta, sillä laajan hankkeen salaaminen tuskin olisi onnistunut näin pitkään. Todennäköisempää on, että Yhdysvaltojen hallitus on vain valehdellut useissa asioiden selvittelyä koskeneissa käänteissä, ja siksi se on jäänyt monesta peittely-yrityksestään nololla tavalla kiinni. Tämä puolestaan vahvistaa konspiraatioväitteitä salaliittoteorioiden luvatussa maassa, Yhdysvalloissa. Ehkä asian tutkimiseen liittyvät ongelmat olisi voinut ratkaista tieteellisesti: teettämällä tutkimukset jonkin puolueettoman maan asiantuntijatyöryhmällä – ellei asia olisi valtiosalaisuus.

Parhaimmillaan Loose Change on analysoidessaan pilvenpiirtäjien vieressä olleen WTC 7:n äkillistä sortumista. Rakennuksessa oli muun muassa CIA:n toimistoja. Ilmeisesti tähän asiaan liittyy edelleenkin paljon salattua tietoa, ja joku istuu tämän tiedon päällä. Se puolestaan idättää mielikuvituksellisia selityksiä, jotka alkavat elää omaa elämäänsä.

Mitä enemmän aikaa syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumista on kulunut, sitä selvemmäksi on käynyt, että terrori-iskut olivat sellaisen sodan julistus, jonka loppua ja määränpäätä ei näy. Tämä näyttää jääneen monilta huomaamatta, kuten myös se, että terrorismin vastaisessa sodassa on kuollut enemmän amerikkalaisia kuin terrori-iskuissa sinänsä.


Breaking news again

Dokumentin vastaanottoa ja ”9/11-totuusliikettä” koskevassa ilmiössä kiinnostavia ovat samat asiat, joita varsinkin kirjallisuustieteilijät ja taiteiden tutkijat ovat pohtineet ahkerasti: missä kulkee toden ja kuvitellun, reaalisen ja imaginaarisen raja? Vastaanottajan tajunnassako, jossa lopulliset valinnat tehdään? ”Hulluna” on perinteisesti pidetty ihmistä, joka ei erota todellisuutta kuvitellusta vaan jonka ”realiteettitaju on hämärtynyt”. Kun toden ja kuvitellun aineksen sekoittuminen näyttää muodostavan aina vain luontevamman ja jopa välttämättömän osan elämää, kyseinen hulluus leviää helposti ihmiskunnassa. Totuuden etsiminen ja siitä päättäminen on nykyaikana siirretty yksityisten ihmisten oman päänkuoren sisään.

Realismia taas voidaan pitää tylsänä lähestymistapana asiaan kuin asiaan, ja tämä selittänee, miksi ihmiset uskovat helposti kaiken, minkä haluavat. Esimerkiksi tätä nykyä alle puolet yhdysvaltalaisista uskoo al-Qaidan tehneen terrori-iskut. Usko taas ei petä, kun uskoo, sillä sen pätevyys riippuu vain ihmisen omasta tahtotilasta. Jos siis joku haluaa osoittaa voimatonta vihaa jotakin asiaa kohtaan, tunne kaappaa helposti otteen järjen käytöstä. Spekulaatiot puolestaan lähtevät lentoon, koska on hienoa piehtaroida tuntemuksessa, että ”jotain tapahtuu ja olen siinä mukana”.

Tämä fiilistely ja myötätunto terroristeja kohtaan voidaan kokea myös oikeutetuksi, sillä savuavaa New Yorkia kauhisteltaessa raunioiden takaa on noussut toinen kauhea uhkapilvi. Kun parin rakennuksen tuhoutumisella on näin katastrofaalinen vaikutus, mitä tapahtuisikaan, jos kaupunkiin osuisi ydinase, juuri sellainen, jolla muiden muassa Yhdysvallat on uhannut useita toisia maita?

Tapahtumien käänteitä koskevien kuvitelmien lisäksi Loose Change herättää kysymyksen, mikä oikeastaan on dokumentti. Dokumenttielokuva on nähdäkseni sellainen, joka tuo eteen kovia faktoja sekä kiistatonta ja ankaraa todistelua. Niin sanottu asiaviihde ja ”fiktiivinen dokumentti” puolestaan menettävät mielenkiintonsa, koska katsoja ei voi tietää, mitä hänen pitäisi uskoa. Jos vastaanottaja ei voi olla varma tekijän aikeista ja omasta roolistaan katsojana, se vaikuttaa lähinnä turhauttavasti. Historiallisen dokumentin pitää nähdäkseni perustua vain tosiasioihin, eikä se voi sisältää kuvitteellista ainesta muuttumatta pelkäksi taiteeksi. Mitä eroa muutoin olisi jatkosodasta kertovalla historiateoksella ja Tuntemattomalla sotilaalla?

Itse pidän kiinni siitä, että tietokirjallisuuden tehtävä on sanoa asiat yksiselitteisesti ja selvästi, kun taas kaunokirjallisuuden ja taiteen tehtävä on sanoa asiat vertauskuvallisesti ja mielikuvituksellisesti. Vanha jako, jonka mukaisesti tieteen ja taiteen perusasennoitumisia pidetään vastakohtaisina, ei ole taida olla huono.

En ihmettele lainkaan, miksi syyskuun yhdennentoista päivän terroriteot ovat myös taiteellisten dokumenttielokuvien suosittu aihe. Tapahtumathan ylittivät kaikkien lavastusten vaikuttavuuden. Niistä jäsentyy kuin itsestään draamallinen ja jopa poeettinen kertomus, johon liittyy eksistentiaalisia elämyksiä ja kauneutta: jotain on – jotain ei ole, ja vastakohta-asetelma on huima. Tästä saanee voimansa myös terrorilla dramatisoiminen, joka on kasvanut räjähdysmäisesti kaikkialla (”Erikoisjoukkue”, ”Sleeper Cell” ja niin edelleen).


Historiattomuuden vaara

Historiankirjoituksen muuttuminen performanssiksi eli esittämiseksi ja huomion kalasteluksi on kuitenkin vaarallista. Jo filosofi George Santayana lausahti, että ne, jotka unohtavat menneisyyden, ovat tuomittuja toistamaan sitä. Espanjalaissyntyinen ja Yhdysvalloissa vaikuttanut Santayana eli vielä herrasmiesmäisen tieteen aikakaudella, joten hän ei muistanut mainita siitä, mitä pitäisi ajatella historian vääristelijöistä. Historiaton ja sähköisen median varassa rimpuileva ihmiskunta perustaa maailmaa koskevat näkemyksensä varsin ohuen argumentaation varaan.

Loose Changesta puuttuvat tieteellisen todistelun välttämättömät tunnusmerkit: vasta-argumentaatio, oma todistelu ja kriittinen itsereflektio, lähteiden dokumentointi, vertaisarviot ja mallien testaaminen. Sen sijaan saamansa palautteen tekijät ovat pyrkineet ottamaan huomioon, sillä elokuvaa on jälkikäteen muunneltu, ja se on edennyt kolmanteen versioonsa.

Tietysti myös tieteellisistä arviointiperusteista voidaan tinkiä, jos väitteiden sisältö poikkeaa totutusta niin paljon, ettei koko ajatusta voitaisi muutoin esittää. Loose Change sinänsä on vasta-argumentti: se asettaa katsojan valintatilanteen eteen, jonka mukaan joko uskot tai et. Elokuvan väitesisällön uskominen merkitsee virallisesti voimassa olevien peruaksioomien hylkäämistä. Siten se muodostaa ”haastavan paradigman” täsmälleen Thomas Kuhnin kuvaileman teoreettisten selitysten välisen kilpailutilanteen mukaisesti. Vaarallista Loose Changen tarjoamassa joko/tai-asetelmassa on se, että dokumentti pitää itseään erehtymättömänä ja sulkee pois kolmannet selitysmallit.

Loose Change väittää enemmän kuin todistelee. Käytännössä elokuva yhdistelee irrallisia palasia yhdeksi kokonaisuudeksi varsin välinpitämättömästi ja ihmisten harhaluuloja hyödyntävästi. Se vetäytyy myös vastuusta ja heittää ihmisten eteen kasan pisteitä sanoen: yhdistä näistä haluamasi kuvio. Viihteenä tämä siis palvelee mainiosti. Sitä paitsi taustalla soi lähes koko kerronnan ajan mainio hopparimusa, mikä tekee elokuvan päälle puhutusta selostuksesta hyvää rappia. Juuri tällaista syntyy aina, kun ”pojat” pannaan asialle. Kyseessä on yksi totuus: skeittareitten totuus :)

Elokuvan kotisivut ovat tässä.

9. syyskuuta 2008

Igglon logiikkaa


Asuntojen myynnin ja ostamisen ongelmana oli pitkään se, miten ostaja ja myyjä löytäisivät toisensa. Ostaja pakotettiin vierailemaan useiden kiinteistövälitysfirmojen sivuilla ja odottamaan aamun lehteä. Sitten hänen täytyi alistua ravaamaan pitkin pihoja asuntojen myyntinäyttelyissä. Eikö tästä olisi voitu selvitä helpommin internetin aikakaudella?

Mainostoimisto Taivas Groupin pääomistajat keksivät ratkaisun. He perustivat Igglon. Kun netissä voisi helposti kertoa, kuka haluaa ostaa, mistä ja mitä, ja kun myyjät puolestaan voisivat kaupitella asuntojaan vapaasti, kone solmisi langat yhteen ja ostaja ja myyjä löytäisivät toisensa helposti. Näytöt ja kaupat voisi tehdä haluttuna aikana. Ei enää turhauttavia esittelykierroksia. Välittämisen kuluja voitaisiin alentaa, ja kaupanteko määräytyisi kysynnän ja tarjonnan mukaan, kuten ennenkin. Idea oli siis loistava.

Ongelmana oli vain se, että kaupanteosta tuli kuvitteellista. Hiljaisessa myynnissä olevat asunnot eivät olleet oikeasti kaupan. Asuntojen omistajat halusivat testata, paljonko asunnosta saisi. Ostajaehdokkaat puolestaan tekivät hiljaisia korvamerkintöjä kaikista haaveilemistaan taloista ilman sen kummempaa ostoaietta. Kilpailevat välitysfirmat vastasivat tähän iskulauseella ”myydään eikä meinata”. Lopulta myös Igglo itse ajautui hiljaiseen myyntiin.

Firman vika ei ollut vain nettikaupan kuvitteellisuus vaan se, että yritys alkoi käydä myös perinteistä kiinteistökauppaa tavanomaisten välittäjien tapaan. Tämä lisäsi kuluja, jolloin nettikaupasta koitunut säästö ei kompensoinut välityspalkkioiden alentamista. Kansainvälistyminen osoittautui harharetkeksi, sillä missään muualla asuntopolitiikka ei ole niin kompleksista kuin Suomessa, eivätkä meidän sääntömme ja tottumuksemme päde edes toisessa kalliin asumisen massa, Norjassa. Lopulta myös Igglon verkkopalvelu fuusioitiin osaksi Helsingin Sanomien Oikotie.fi:tä.

Kiinteistökaupan keskittyminen Iggloon oli sen toimivuuden ehto. Yritys nousikin pääkaupunkiseudun kolmanneksi suurimmaksi välittäjäksi. Netissä tapahtuva kohtaaminen olisi ollut sitä kattavampaa, mitä ekspansiivisemmin Igglo olisi onnistunut valtaamaan markkinat: kaikki löytyisi yhdeltä sivustolta. Edes useilta palvelimilta samanaikaisesti etsiviä metahakukoneita ei tarvittaisi. Keskittyminen ei ole kuitenkaan kuluttajan etu sikäli, että markkinoiden hallitsija pääsee lopulta päättämään välityspalkkioista yksin. Myöskään kiinteistökaupan keskittyminen Helsingin Sanomiin ei ole hyväksi, sillä lehti dominoi jo nyt pääkaupunkiseudun asuntopolitiikkaa sekä ilmoittelufoorumina että mielipidevallan käyttäjänä.

Pidän Igglon perusajatusta edelleen toimivana. Se ei vain kannattanut omistajilleen tarpeeksi hyvin, ja toteutus floppasi toiminnan rönsyilyn vuoksi. Jotkut ihmiset kokivat omien taloyhtiöidensä kuvaamisen myyntisivustoille uhkaksi todettuaan kokonaisten korttelien olevan hiljaisessa myynnissä. Mutta Igglon toiminnasta oli myös hyötyä asuntopolitiikalle. Se edesauttoi asuntojen kauppahintojen tekemistä julkisiksi, kun ihmiset kiinnostuivat siitä, mikä alalla on totta. Sillä oli parantava vaikutus koko kiinteistöalan moraaliin. Kiskonta, vedättäminen ja muu keinottelu tulivat vaikeammiksi. Tässä mielessä Igglon häiriköinti kiinteistöbisneksen matoisessa maailmassa oli tervetullutta.

Vaikka Igglo palvelee edelleen ihmisten etua, sen haastajat ovat omaksuneet käytäntöjä, jotka eivät ole toivottuja. Esimerkiksi vastikään esiin ponnahtanut Crape Oy perustaa toimintansa suljettuihin markkinoihin, jotka muodostavat vastakohdan Igglon avoimuudelle. Tietoja kaupan olevista kohteista annetaan lähinnä sivuston käyttäjiksi rekisteröityneille jäsenille, ja suuri osa asunnoista myydäänkin avoimen julkeasti ”tiskin alta”.

Asiakaskunnan valikoimiseen perustuva asuntokauppa tuntuu snobismilta ja dissaukselta. Välittäjä, joka ”laatii myyjälle myyntisuunnitelman, ostajalle toive- ja tarvekartoituksen, selvittää faktat ja tietää mikä on realistista ja mikä ei ja kertoo sen selkä suorana myös sinulle” (lainaus firman kotisivuilta), muistuttaa jälleen kiskuruuden vuosista. Hyökkäävyyden ja reippauden kiteyttäminen mainintaan ”Crape Armysta” näyttää epäonnistuneelta lainaukselta paremmin tunnetusta Like Armysta. Ja hyvä on muistaa, että palvelualalla kumarrus ei voi koskaan olla liian syvä.

1. syyskuuta 2008

Kahden pallin politiikkaa?


”Huonoa on moniherraisuus, yks’ herrana olkoon.” Lause on Päivö Oksalan käännös Aristoteleen teoksesta Metafysiikka, kohta 1076a. Uuden Aristoteles-edition suomennostyöryhmä on tosin kääntänyt tämän lauseen vähemmän mitalliseen muotoon: ”Ei ole hyvä, että hallitsijoita on monta. Olkoon yksi hallitsija.” – Aika lattea käännös, vai mitä?

Yhtä kaikki, nyt Suomen presidentti ja ulkoministeri ”vuorottelivat” Etyjin huippukokouksessa varoen olemasta kokoussalissa yhtä aikaa. Minulle kyseinen ovien pauke ja ristiveto on tietysti sinänsä yhdentekevää. Mutta se kertoo suomalaisesta empimisen politiikasta. Kahden lautasen malli voisi toimia, jos osapuolet tietäisivät, mitä tekevät.

Samaan aikaan Vladimir Putin korjaa suurmiehen mainettaan todellisella imagonrakennustyöllä. Tämän päivän lehden mukaan itsevaltainen hallitsija ”tainnutti” tiikerin, aivan kuten George Orwell ampui aikoinaan norsun ja puhemies Mao löi Keltaisen joen uintiretkellään uinnin tuolloisen maailmanmestarin ennätykset. Itse en usko, että Putin on kyseistä kissaa tajuissaan nähnytkään, sillä amurintiikereitä elää Siperian soilla muutama sata yksilöä, ja Korkeasaaressakin surullisen kohtalon saanut peto on maailman uhanalaisten eläinten listalla. Mutta taitavaa propagandaa tämä on sotaa käyvältä maalta, joka tainnutti puolihuomaamatta muun muassa Georgian, Abhasian ja Etelä-Ossetian.

Myös suomalaisten kannattaisi osata poliittinen teatteri paremmin. Nyt esitysaikaa kuluu oman paikan vahtimiseen ja käytävillä odotteluun, mikä sopisi paremmin lobbareille. Alexander Stubb tuossa jo totesikin, ettei presidentin ja ulkoministerin paikanvaihtelu ole lautasten politiikkaa ollenkaan vaan taistelua tuoleista, siis palleista.

Kahden lautasen todellisuudessa elettäessä poliitikkojen kannattaisi huomata, ettei Nato-kakkua voi sekä säästää että syödä, ja senhän Stubb jo ymmärtääkin. Muuten voi käydä, kuten niin sanotussa Potomackin polskassa, kun musiikki loppuu.