Julius Sanctus Innocentius I puhuu

Paavi erosi, ja salama iski Pietarinkirkon kupoliin. Jumalan maailmassa sattumaa ei ole.

Ei ole ihmistenkään maailmassa sikäli, että asioilla on yleensä syyt ja seuraukset – ja kausaaliyhteyksillä hyvät selityksensä.

Uutinen paavin oma-aloitteisesta virasta luopumisesta meni yllättävän helposti läpi mediassa, ilmeisesti siksi, että ihmiset kokevat isähahmon väistyessä oidipuskompleksista juurensa juontavaa mielihyvää.

Itse en usko ollenkaan, ettei paavin virasta eroamisen takana olisi myös jotakin muuta kuin pelkkää väsymystä ja väistymisen halua.

Konservatiivisena naispappeuden, aborttien, homoliittojen ja kantasolututkimuksen vastustajana tunnettu Benedictus XVI ei varmasti osoita uudistusmielisyyttä ja riko lähes 600 vuotta jatkunutta perinnettä vain huvin vuoksi.

Edellinen kesken kaiken eronnut paavi Gregorius XII joutui lähtemään virastaan suuren skisman aikana niinkin kauan sitten kuin vuonna 1415, jolloin kiistaa käytiin muun muassa paavinistuimen sijainnista ja paaville oli valittu kaksi vastapaavia: toinen Pisassa ja toinen Avignonissa. Nämä ja virkaistuimen Roomaan siirtänyt Gregorius saivat kenkää Konstanzin kirkolliskokouksessa, aivan niin kuin vääräoppinen perussuomalaisen puolueen puoluekokouksessa.

Taustalla oli tuolloin kirkon hajoamisen uhka, joten rajaa eroamisen ja syrjäyttämisen välille on vaikea vetää. Mitenkään tavattomia paavin eroaikomukset eivät kuitenkaan ole olleet, sillä useatkin paavit ovat sanelleet jonkinlaisen luopumistestamentin terveyden heikkenemisen, kaapatuksi joutumisen tai onnettomuuden varalta. Ne on kuitenkin laadittu yleensä sellaista tilannetta varten, jossa kunto menee kehnommaksi kuin Kekkosella.

Kiistat ja kamppailut kirkon linjasta ovat joka tapauksessa liian kevyitä ja epäuskottavia nykyisen paavin eroon. Niitä on ollut ennenkin, eivätkä ne ole johtaneet paavin väistymiseen. Myös sairaus on aivan liian kepeä perusteeksi. Kukaan ei luovu noilla syillä edes ministerin saati professorin virasta vaan roikkuu vallan kahvassa hamaan kuolemaan asti.

En ihmettelisi, vaikka Benedictuksen henkilöhistoriasta olisi paljastunut jotakin sellaista, jonka tuloksena hänet on pakotettu eroamaan. Vaikea sanoa, mitä se voisi olla. Vatikaanin suljettujen ovien takana tapahtuu ihmeellisiä asioita.

Omituista on myös se, että paavin on luvattu ”lopettavan kirjoittamisen”. Yleensä ihmiset eivät lopeta kirjoittamista ennen kuin kirjoittaminen lopettaa heidät itsensä. Onko jotain, minkä ei haluta tulevan julki? Linjaerimielisyydestä tuskin on kyse, koska Vatikaanin mielestä aikamme tarvitsee vahvaa ja uppiniskaista paavia, joka voi kamppailla EU:n sisällä vallitsevaa eripuraa ja islamin nousua vastaan, toisin sanoen juuri sellaista kuin dogmeista kiinni pitävä Benedictus XVI on.

Olisiko paavi erehtynyt tekemään syntiä? Mutta miten se on mahdollista, kun jokin aika sitten raportoitiin, että ”Tytöt eivät kiinnostaneet paavia edes nuorena”? Olisiko hänellä ollut suhde hovimestariinsa? Vai jotain paljon dramaattisempaa?

Toivottavasti pian saadaan uusi liberaali ja moderni paavi. Sellainen oikea Sateenkaaripaavi, joka pitää Pietarinkirkon aukiolla mahtavat bileet. Oikeamielisin olisi paavi, joka ei kehoita ihmisiä kontalleen Euroopan unionissa vallitsevan salamielisyyden, kähminnän ja korruption puolesta vaan joka rukoilee ja tekee työtä EU:n valheellisuuden paljastamiseksi, kansakuntien itsenäisyyden palauttamiseksi ja koko maanosamme – sen todellisen vapaan ja riippumattoman Euroopan – onnen ja autuuden hyväksi!

Ikävää vain, että Euroopan unionin hallitsemismalli on suureksi osaksi kotoisin katolisen kirkon katakombeista. Sen sijaan uskonpuhdistus on kuin vallankumous. Se ei ole liike, joka voi pysähtyä, kun taas vallankumous (revolution) on pyörimisliike, joka jatkuu. Sen soisi jatkuvan myös Euro-valuutalle ja Taloudelle annettavien lepyyttelyuhrien lopettamiseksi.

Katolinen kirkko on ollut tieteen ja yhteiskunnallisen edistyksen jarru lähes samassa mitassa kuin islamkin, vai mitä voi sanoa kirkkokunnasta, joka vastustaa kondominkäyttöä mutta myöntää, että avaruudessa voi olla elämää, ja tekee senkin vain varmistaakseen selustansa siltä varalta, että jotakin todella löytyy?

Mikäli minut valittaisiin paaviksi, ottaisin nimekseni Julius Sanctus Innocentius I. Oman pontifikaattini aikana tekisin niin paljon uudistuksia, että jäisin varmasti historiaan kaikkien aikojen uudistusmielisimpänä paavina. Viimeisin niistä olisi paavinistuimen lopettaminen, sillä pidän paavi-instituutiota yhtä tekopyhänä ja turhana kuin kuningashuoneitakin.

Uutta paavia voi nyt veikata kuin ravihevosia. Myös vedonlyöntitoimistojen ounastelema musta paavi voisi olla aika performatiivinen. ”Mustalla paavilla” on tosin tarkoitettu myös jesuiittojen johtajaa, jonka asuna on musta kaapu.

Lopuksi jotakin niiden iloksi, joiden mielestä kirjoitukseni eivät voi koskaan päättyä muutoin kuin huonoa makua osoittavaan puujalkavitsiin.

Kardinaali paaville: ”Jukka Hankamäki on julkaissut homoseksuaalisuuden ja uskonnon suhteita käsittelevän kirjan. Mitä tehdään?”

Paavi: ”Pannaan, pannaan!”

Abortus arte provocatus

Kun Timo Soini röyhtäisee, niin lehdistö siteeraa. Hänen kantansa olla hyväksymättä abortteja (lat. abortus arte provocatus) missään oloissa ei selvästikään kestä moraalifilosofista tarkastelua, sillä totta kai aborttien täytyy olla hyväksyttävissä edes joillakin syillä ja joissakin oloissa. Tällaiset syyt voivat olla esimerkiksi lääketieteellisiä.

En ole itsekään aborttien puolestapuhuja enkä kannattaja. Kun maassamme tehdään noin 11 000 aborttia vuodessa, kyse on terveyskeskuksissa tapahtuvasta teurastuksesta. Lukemassa on joka tapauksessa suuri määrä liikaa.

Abortit ovatkin heteroseksuaalisen valtakulttuurin merkittävin tabu. Niistä ei ole viime aikoina juuri puhuttu, sillä julkisessa sanassa on ollut vaikeaa myöntää, että rakkaudeksi sanotut seksuaaliset determinantit johtavat lopulta elämänriistoon heteroseksuaalisen kanssakäymisen päätteeksi.

Samalla on ironista, että muutamat puolueet ovat nostaneet homoavioliitoista suuren kohun, vaikka homoavioliitoilla ei vahingoiteta ketään eikä mitään, kuten aborteilla. Homoavioliitoilla ei ole uhreja, kuten verisillä raskaudenkeskeytyksillä. Sikäli Timo Soinin kannanotto kohdistui nyt oikeaan kohteeseen.

Kirjoitin asiasta analyysin tällä palstalla jo vuonna 2010. Se ei tietenkään saanut julkisuutta, kuten poliitikon puheenvuoro, sillä asialla oli pelkkä filosofi.

On kuitenkin onni, että lakeja eivät valmistele mielipidekirjoittajat tai poliitikot yksin. Esimerkiksi tässä ja tässä kirjoituksessa edustettu paatos sivuuttaa lähes kaikki harkintaan perustuvat argumentit. Maria Tähtinen julisti, että abortti on pelkästään naisen oikeus (ja sikäli etuoikeus), ja Henri Heikkinen puolestaan kiljui vastustavansa abortteja vain omien kokemustensa nojalla ja sillä perusteella, että hän kannattaa elämää!

Jos abortit ylipäänsä hyväksytään, myös miehen on perusteltua saada aloittamalleen raskaudelle keskeytys. Tämä perustuu siihen, että sikiö on joka tapauksessa miehen alulle panema. Abortin oikeutus voi perustua esimerkiksi vanhempien alaikäisyyteen ja kyvyttömyyteen huolehtia jälkeläisistä. Myös miehellä on oltava oikeus aborttiin, jos naisellakin on. Samoin miehellä on oltava oikeus kieltää abortti, jos naisellakin on. Perusteiden tulee tällöin olla ratkaisevassa asemassa.

Toiseksi ei kannattaisi yrittää vetää kurveja suoriksi sillä tavoin, kuin tämä Heikkisen Henri, joka väittäessään vastustavansa ”mustavalkoista ajattelua” syyllistyy itse suorastaan tyrmistyttävään mustavalkoisuuteen. Hänen mielestään on ”loogisesti ajatellen” kannatettava myös kuolemantuomioita, jos puolustaa abortteja.

Kuolemantuomio on rangaistusmuoto, joka kohdistuu tietoisesti toimivaan ja tajuissaan olevaan subjektiin, kun taas abortit kohdistuvat organismeihin, joilla ei ole tietoisuutta ja jotka eivät ole subjekteja samassa merkityksessä kuin kehittyneet persoonat. Tässä mielessä ei pitäisi rinnastaa kuolemantuomioita ja abortteja.

Toisaalta voidaan ajatella, että kuolemantuomiot ovat moraalisesti hyväksyttävämpiä kuin abortit, koska ne annetaan tietyistä syistä, kun taas aborteista saattaa kärsiä viaton sikiö.

On joka tapauksessa selvää, että aborttilainsäädännön löysyys on johtanut aborttien käyttämiseen jälkiehkäisynä. Tämä ei ollut lainsäätäjän tarkoitus. Abortin saa nyt millä perusteella tahansa. Nainen saa sen halutessaan aina, mutta mies ei käytännössä koskaan, jos haluaa sitä yksin. Ehkä puolustettavissa voisi olla sellainen kanta, jonka mukaan aborttia käytettäisiin nimenomaan jälkiehkäisyyn ja joka sallisi sikiöiksi kehittymättömien alkioiden poiston mutta ei pitkälle kehittyneiden ihmissikiöiden abortointia.

Heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa pitäisi kiinnittää huomiota raskaudenehkäisyyn myös siksi, että seksitautien tartuntalukemat ovat lähteneet lentoon. Yhteiskunnalla on asiassa valistusvastuu, mutta myös aborttilainsäädännön tiukentaminen ohjaisi ennakolta vaikuttavasti suurempaan harkintaan.

Aborteista koituu usein vähemmän kärsimystä kuin ei-toivottujen raskauksien ja synnytysten tuottamista kurjista elämäntilanteista, mutta pelkkään relativismiin asian ongelmallisuus ei kuitenkaan tyhjene. Kuten aiemmasta kirjoituksestani voitte lukea, aborttikeskustelusta on unohdettu kokonaan ontologinen näkökulma, joka koskee ihmissikiön olemusta, sen inhimillistä luonnetta ja sikiöön sisältyvää ihmisyyden potentiaalia.

On mielenkiintoista nähdä, miten Timo Soinin aborttikannanotto vaikuttaa presidentinvaalikampanjaan, tai toisella tavoin sanottuna: miten kuumeneva presidentinvaalikampanja vaikuttaa Timo Soinin kannatukseen. Tasavallan presidentti ei tietenkään päätä muusta kuin oman mahansa ympärysmitasta, joten kyseessä oli Paavo Lipposen tahallisesti Soinilta provosoima mielipide.

Soinin & Paavin edustama aborttikielto ja ehkäisykielto muodostavat kyllä yhdessä erittäin vaikean yhtälön. Mikäli aikoo välttyä ei-toivotuilta raskauksilta ilman ehkäisyä, on kai pidättäydyttävä heteroseksistä tai alettava harjoittaa homoseksiä.

Ehkä Timo Soini voisi yrittää ratkaista aborttiongelman myös alkamalla kannattaa homojen adoptio-oikeutta ja mahdollisuutta luovuttaa lapsi raskaudenkeskeytyksen asemasta sijaisvanhemmille. Näin myös väestönkasvuun saataisiin vauhtia, eikä tarvitsisi haalia niin paljon ulkomaalaisväestöä sitä kuuluisaa työvoimapulaa helpottamaan.

Teurastusta terveyskeskuksissa

Suomessa tehdään vuosittain noin 11 000 aborttia (abortus arte provocatus) vuodessa. Tämä merkitsee, että joka seitsemäs raskaus päättyy keskeytykseen. Yksi syy maamme väestön vähenemiseen ja niin sanottuun työvoimapulaan on vuonna 1970 säädetty laki raskauden keskeyttämisestä (239/1970), jonka tuloksena abortin saantia helpotettiin. Nykyään abortteja tehdään liukuhihnamaisesti sairaaloissa ja terveyskeskuksissa, ja yli 90 prosenttia pelkästään sosiaalisista syistä. Abortin voi saada myös, jos äiti on alle 17-vuotias, yli 40-vuotias tai hänellä on jo neljä lasta. Toiseksi tavallisin syy onkin äidin alle 17 vuoden ikä (5,3 %). Sen sijaan sikiövaurion vuoksi tehtiin vuonna 2007 vain 2,2 % aborteista ja äidin terveyden tai hengen vaarantumisen vuoksi 0,5 %. Käytännössä kaikki naiset saavat Suomessa raskaudenkeskeytyksen niin halutessaan.

Edellä esitetyt luvut merkitsevät, että aborttia käytetään myöhästyneenä jälkiehkäisynä, eli silloin kun hedelmöitys on jo tapahtunut ja raskaus päässyt alkamaan. Valtaosa kaikista raskaudenkeskeytyksistä tehdään siksi, että lapsi on niin sanotusti ei-toivottu. Sosiaalisiin syihin viittaaminen merkitsee, että äiti tai molemmat vanhemmat eivät halua tai voi pitää lasta. Niinpä on pääteltävä, että tapauksissa, joissa aborttia haetaan sosiaalisista syistä, syynä raskauden alkamiseen on ollut ajattelemattomuus, harkitsemattomuus, ehkäisyn laiminlyönti tai kumin tai kumppanin pettäminen.

Abortin tekoon sanotaan liittyvän syyllisyydentunteita. On väitetty, että siihen liittyy myös aitoa syyllisyyttä. Aborttia on sanottu murhaksi. Toisaalta muutamat filosofit ovat väittäneet omassa ”rakasta, kärsi ja unhoita” -etiikassaan, että raskauksien keskeyttäminen on täysin viatonta puuhaa. He ovat tarkastelleet asiaa systeemifilosofisesti eli keräämällä asiaan liittyviä perusteita puolesta ja vastaan sekä laittamalla ne tuomarinvaakaan. Sitten he ovat katsoneet, mille puolelle viisarin kärki värähtää.

Abortin puolustajat ovat tästä lähtökohdastaan väittäneet, että synnytys saattaa johtaa huonoihin perheoloihin, jos lapsi on ei-toivottu, ja että äidille koituu tuskaa, mikäli lapsi synnytetään ja luovutetaan adoptiolapseksi. Isien asemaa, oikeuksia ja velvollisuuksia on tarkasteltu vähemmän, ja myös laki rajaa abortin saamisen äidin oikeudeksi, ikään kuin asia ei koskisi miehiä ollenkaan. Tämä paljastaa, että abortti on nähty sekä filosofiassa että lainsäädännössä yksipuolisesti naisten ja naisliikkeen kannalta sekä osana feministien yhteiskunnallista sotaa. Pikaisena vastauksena voinkin omasta puolestani sanoa, että jos abortti ylipäänsä hyväksytään tai mikäli sillä on moraalinen oikeutus, tämä oikeus pitäisi kirjata lainsäädäntöön myös isien oikeudeksi joko estää abortti tai saada aloittamalleen raskaudelle keskeytys.


Häveliäisyys sulkee silmät todellisuudelta

Entä onko abortti moraalisesti niin viaton ja käytännöllisesti niin ongelmaton asia kuin miltä eräät systeemifilosofit ovat koettaneet saada sen näyttämään. Suomalaisessa filosofiassa aborttia on tarkastellut lähinnä yksi 1980-luvulla mainetta niittänyt kirjoittajakaksikko, jonka toisistaan sittemmin eronneet osapuolet on palkittu töistään professorinviroilla. Suomalainen aborttikeskustelu on ollut lähinnä heidän mielipiteisiinsä nojaavan auktoriteettiverifioinnin varassa, eikä toisenlaisia näkemyksiä ole haluttu kuulla. Omasta mielestäni heidän tarkastelutapansa on ollut kyyninen ja kolea, elämää ymmärtämätön sekä tieteellisesti kapea-alainen ja keinotekoisesti rajattu.

Se on myös erittäin altis filosofiselle kritiikille. Raskaudenkeskeytyksiä on tarkasteltu vain siltä kannalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista, mutta ei siltä, mikä mahdollisesti on oikein tai väärin. Häyry-etiikka on systeemiteoriaa, joka perustuu eri vaihtoehtojen vertailuun. Sen tyyppistä immanenttia puntarointia ovat harjoittaneet jo juristitkin omissa yhtälöissään. Filosofisesti kiintoisa kysymys on se, miten asiat todella ovat: onko sikiö riittävästi ihminen nauttiakseen samaa oikeutta elämään kuin ihmiset yleensä?

Aborttien tuottamasta syyllisyydestä voidaan päättää vasta tältä pohjalta. Jos sikiö voidaan mieltää ihmiseksi, abortti on murha. Tappo se on joka tapauksessa, sillä sikiönlähdetyksen kautta tapetaan elävä organismi. Vaikka sikiö ei olisikaan itsenäinen ihminen, se voidaan mieltää osaksi äitiä tai molempia vanhempia, ja siksi sikiön tappaminen on äidin tai isän tiettyyn ruumiinosaan kohdistuva amputaatio, tietyllä tavalla katsoen murha.

Systeemiteoreettinen puntarointi osoittautuu ohueksi ja pinnalliseksi siksi, että se laiminlyö ontologisen analyysin. Ontologialla tarkoitetaan olevaisen tutkimista. Aborttikysymyksen ontologia on siis sen pohtimista, miten asiat ovat: onko sikiö ihminen vai ei, onko ihmisen elämällä itseisarvo, milloin elämä alkaa ja niin edelleen. Näitä kysymyksiä voi jokainen miettiä tutustumalla esimerkiksi tähän aborttia kritisoivan Pro Life Suomi -järjestön internetsivustoon.

Abortin vastustajia on usein sanottu fundamentalisteiksi. Fundamentalismi on halua löytää ja tutkia perustoja. Fundamentalisteilla on yleensä ajatuksilleen jokin perusta. Ontologisen analyysin voi tietenkin suorittaa myös päätymättä mihinkään perustaan tai väitteeseen todellisuudesta. Mutta usein ontologinen tarkastelu johtaa johonkin tiettyyn perusnäkemykseen, jos sellainen on olemassa. Useimmiten perustana toimivat tosiasiat tai todellisuutta koskeva totuus. Jollakin tavallahan asiat yleensä ovat.

Aborttia koskien tällainen perusta voi hyvinkin olla olemassa. Se voisi olla esimerkiksi elämän itseisarvo ja näkemys, että ihmisen elämä alkaa raskauden alkaessa. Tässä mielessä abortin vastustajien fundamentalismi olisi varmasti pienempi rikos kuin abortti itse.

Tältä pohjalta abortin vastustamista voidaan sanoa eettisesti perustelluksi, vaikka myös ei-toivottujen lasten synnytysten tiedetään tuottavan ongelmia. Myös abortit ovat usein kipeitä, eikä aborttien puolustelemiseen riitä pelkkä eri näkökohtia yhteismitallistava ja tasalaatuistava vertailu, sillä ratkaisevat argumentit ovat joka tapauksessa tämän immanentin punnitsemisen ulkopuolella. Ne ovat vastauksia siihen, mitä on elämä. Näin ollen myöskään sikiöitä ei voida pitää systeemiteoreetikoiden tapaan pelkkänä biomassana.


Heteroseksuaalisen valtakulttuurin suurin tabu

Minulta on usein pyydetty kannanottoja eettisesti kiinnostaviin filosofisiin kysymyksiin. Toisinaan taas viranomaisfilosofit ja varsinkin feministit ovat pyytäneet minua vaikenemaan huolellisesti perustelemistani johtopäätöksistä, kun he ovat saaneet tietää, mitä ne ovat. Otan kuitenkin kantaa nyt myös abortin oikeutukseen. Oma näkemykseni on, että aborttien moraalinen oikeutus ei ole läheskään niin selvä asia, kuin kulttuurissamme on koetettu uskotella. Niin onkin tehty ihan vain tyttöjen tyynnyttelemiseksi ja heidän vapauttamisekseen syyllisyydentunnoista. Terapeuttisuutta täytyy kuitenkin pitää eri asiana kuin totuuden tavoittelua, eikä tosiasioita pidä johdella psykologisesta hyväntahtoisuudesta.

Itse katson, että abortin tekoa voidaan hyvinkin pitää tappona, jopa murhana. Asiaan ei vaikuta olennaisesti se, ettei sikiöllä välttämättä ole tietoisuutta tai ettei sikiö ole subjekti samassa merkityksessä kuin aikuinen ihminen. Eihän syntyneellä vauvallakaan ole tietoisuutta eikä persoonaa samassa merkityksessä kuin aikuisella, eikä lapsikaan ole subjekti samalla tavalla kuin filosofian pähkähullu professori. Silti ei pidetä oikeutettuna tappaa lapsia.

Sikiötä voidaan pitää raskauden alusta asti potentiaalisena ihmisenä, sillä sikiössä on ihmisen mahdollisuus. Lisäksi sikiön on todettu aistivan raskauden aikana myös kohdun ulkopuolisia tapahtumia. Ontologisesti ihmisyyden voidaan katsoa alkavan raskauden alkamisesta. Aborttia ei voida perustella sillä, että äiti tai isä omistaa lapsensa ja olisi itsemääräämisoikeutensa pohjalta kompetentti päättämään sikiön kohtalosta. Vanhemmat tai yhteiskunta eivät omista sikiön omia aikuispotentiaaleja, vaan ne omistaa lapsi itse oman itsemääräämisoikeutensa pohjalta.

Abortin oikeuttamiseen liittyvä näennäisfilosofinen mielipiteidenmuodostus on kiintoisa tutkimuksen kohde myös sinänsä. Miksi monet systeemifilosofit ovat olleet niin innokkaita oikeuttamaan abortteja? Yksi syy on naisliikkeen painostus sekä feministisen politiikan soluttautuminen kriittiseen tieteeseen. Feministit ovat kokeneet lapsista eroon pääsemisen vapautumisena ja abortit eräänä ehkäisykeinona. Yksi merkki siitä on abortteja koskevan päätäntävallan pidättäminen vain näiden naispetojen omiin käsiin.

Toinen syy systeemifilosofien innokkuuteen puolustella abortteja on varmasti ollut se, että suurin osa heistä on heteroita. Heillä on siis oma lehmä ojassa, ja siksi he ovat muodostaneet mielipiteensä etunäkökohtien pohjalta eivätkä sen mukaan, miten asiat todella ovat tai mikä on oikein. Ei-toivotut raskaudet ja aborttien hurja eettinen ongelmallisuus ovat heteroseksuaalisen valtakulttuurin suurimpia tabuja. Miten selvitä puhtain käsin siitä, että seksin seuraukset johtavatkin pahimmillaan murhaan? Monissa länsimaissa asia on haudattu ja siivottu pois moraalisesta keskustelusta, aivan kuten sikiöiden jäänteet poltetaan poroksi sairaaloiden krematorioissa. Omatunto vapautuu ja tulee kevyt olo. Sellaiset ovat porton polut, ja niitä puolustelemaan heteroseksuaalinen valtakulttuuri on lähettänyt kuorma-autolastillisen systeemifilosofisia laskukoneita.

Aborttien ongelmallisuudesta ei ole viime aikoina juuri puhuttu, sillä julkisessa sanassa on ollut vaikeaa myöntää, että rakkaudeksi sanotut seksuaaliset determinantit johtavatkin lopulta elämänriistoon heteroseksuaalisen kanssakäymisen päätteeksi. On täysin ristiriitaista, että samaa sukupuolta olevien oikeudesta adoptioon nostettiin aikoinaan kova mekkala, mutta juuri kukaan ei ole pukahtanut mitään heteroseksuaalisen valtakulttuurin omasta sisäisestä ongelmasta: aborttien runsaudesta. Myöskään kohutut homoavioliitot eivät sisällä juuri mitään moraalisia ongelmia verrattuna heteroseksuaaliseen lisääntymiseen liittyvään aborttiongelmaan, joka on mittasuhteiltaan järkyttävä. Homoavioliitoilla ei ainakaan vahingoiteta ketään, eikä niillä ole uhreja, kuten verisillä raskaudenkeskeytyksillä.

Ontologinen tarkastelu on laiminlyöty myös monessa muussa järjestelmäkeskeisessä filosofiassa. Kettutytöt ja eläintensuojelijat pitävät kyllä porua eläinten oikeuksista, vaikka eläin ei ole ihminen edes sen vertaa kuin sikiö voisi olla. Myös tämä on paljastavaa. Tosiasiassa eläinten oikeuksista ei voida puhua samassa merkityksessä kuin ihmisten oikeuksista, mutta silti eräät analyyttiset systeemifilosofit, kettutytöt ja feministit (siis akateeminen vihervasemmisto) tekevät niin pohtimatta ihmisen ja eläimen ontologista eroa.

Eläimellä ei ole tietoisuutta eikä persoonaa, ja tämän johdosta eläin ei voi olla subjekti. Niinpä eläinten ja ihmisten oikeuksia ei pitäisi saattaa keinotekoisesti vertailukelpoisiksi, sillä itse asioiden välillä vallitsee laadullinen ja ontologinen ero. Se, että tietyt filosofit pitävät eläinten oikeuksia ihmisoikeuksina mutta eivät pidä sikiön oikeuksia ihmisoikeuksina, osoittaa kuinka ristiriitaista, epätasapainoista ja puolueellista heidän ajattelunsa on. Sen päätelmät on johdeltu ideologisesti motivoituneista tarkoitusperistä.


Väestöpolitiikan väline ei ole abortti vaan ehkäisy

Vaikka olenkin painottanut ontologisen analyysin ensisijaisuutta eettisiä asioita pohdittaessa, lopuksi myös eräs kulttuurivertailu saattaa olla paikallaan. Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa on uhannut 1970-luvulta asti väestökato. Väestöstä puuttuu juuri tuo viisitoista prosenttia, joka häviää raskaudenkeskeytyksiin aivan niin kuin keskitysleirijuniin. Sen sijaan muslimimaissa abortit ovat laittomia muista paitsi äidin henkeen tai terveyteen liittyvistä syistä. Ei tarvitsekaan ihmetellä, miksi islamilainen kulttuuri on osoittautunut niin voimakkaaksi ja laajenemaan kykeneväksi. Euroopan maista vain vahvasti katoliset Saksa, Puola ja Espanja ovat pitäneet raskauden keskeytyksen laittomana muissa paitsi sikiövaurion ja raiskauksen tapauksissa sekä silloin kun äidin oma henki tai terveys on uhattuna.

En tietenkään ajattele, että yhteiskunnan lajinsäilytysstrategiset tai väestöpoliittiset edut pitäisi asettaa yksilöiden oman tahdon edelle, mutta ideologisilla tekijöillä voitaneen selittää maailman väestöllisten voimasuhteiden kellahduksia. Ekologisesti olisi parasta, että maailman väkiluku kokonaisuudessaan kääntyisi laskuun, mutta siihen ei pidä pyrkiä aborteilla vaan raskaudenehkäisyllä.

Abortteja ovat maailmalla vastustaneet lähinnä ne tahot, joilla on ollut ylipäänsä jokin näkemys oikeasta ja väärästä eli jokin perusta, fundamentti. Sen sijaan aborttia ovat puolustaneet ne, joilla ei ole ollut näkemyksilleen mitään perustaa. Merkille pantavaa on, että juuri kukaan, joka on vaivautunut ajattelemaan ihmisen olemusta ontologisesti, ei ole löytänyt aborteille hyväksyttäviä perusteita. Aborttien oikeuttamispyrkimykset ovat lähes jokaisessa tapauksessa perustuneet ihmisyyden olemuksen laiminlyömiseen ja ontologisen analyysin abortoimiseen pois keskustelusta.

Tämän kaiken tapahtuessa teurastus jatkuu myös suomalaisten sairaaloiden liukuhihnoilla yli kymmenen tuhannen abortin vuosivauhdilla. Yhteiskunnalla on kuitenkin vastuu aborttien myöntöperusteista ja yksilöillä seksinsä seurauksista. Yhteiskunta voisi vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka välinpitämättömästi tai vastuullisesti ihmiset hankkiutuvat raskaiksi ja kuinka paljon turhia raskaudenkeskeytyksiä tehdään. Nyt määrät ovat lähteneet lentoon. Esimerkiksi Ruotsissa aborttien määrä kasvoi viidenneksen vuodesta 2000 vuoteen 2007 ja päätyi 37 205 abortin vuosilukemaan. Vielä heikompi tilanne on edistyksellisyyden Eldoradossa Venäjällä, jossa 80 prosenttia naisista on kokenut abortin. (Yle esitti aiheesta hiljattain TV-dokumentin, jota poliittiseen korrektiuteen liittyvistä syistä ei suositeltu alle 13-vuotiaille – heille, joille ohjelma mitä parhaiten sopisi.)


Eroon turhista aborteista

Katsotaanpa asiaa ontologiselta kannalta tai hyötyjen ja haittojen näkökulmasta, aborttien käyttämisestä myöhästyneenä jälkiehkäisynä pitäisi päästä eroon, ja aborttien saamisen perusteita pitäisi olennaisesti tiukentaa. Tämä ohjaisi ihmisiä suurempaan eettiseen harkitsevaisuuteen.

Selvää on, että esimerkiksi katolisen kirkon aborttikielto ja ehkäisyn kieltäminen muodostavat yhdessä mahdottoman yhtälön, ellei ihmisiä vaadita pidättäytymään kaikesta lisääntymiseen tähtäämättömästä heteroseksistä tai ohjata toteuttamaan seksuaalisuuttaan homoseksuaalisesti. Koska yhteiskunnan tehtävänä ei ole rajoittaa ihmisten seksuaalista kanssakäymistä mutta ei myöskään surmata lapsia, ehkä puolustettavissa voisi olla kanta, jonka mukaan aborttia voitaisiin käyttää nimenomaan jälkiehkäisyyn. Se sallisi vain sikiöiksi kehittymättömien alkioiden poiston mutta ei pitkälle kehittyneiden ihmissikiöiden abortointia.

Yksi mahdollisuus lähestyä elämänriistoon liittyvää periaatteellista ongelmaa käytännöllisesti olisi kehittää adoptioinstituutiota. Adoptiolapsista on nykyisin pulaa, mutta myös ylimääräisille lapsille löytyisi helposti sijoituspaikka esimerkiksi hyväksymällä homojen adoptio-oikeus ja vanhempien mahdollisuus luovuttaa syntyvä lapsi raskaudenkeskeytyksen asemasta sijaisvanhemmille.

Huomiota herättävää aborttikeskustelussa on ollut sen sukupuolittuminen. Naiset ovat puolustaneet oikeuttaan aborttiin vetoamalla käsitykseensä, että ”naisella on oikeus päättää kehostaan”. Tämä argumentti on kuitenkin täysin kestämätön, sillä nainen ei omista sikiötä eikä sen aikuispotentiaaleja. Nainen ei ole myöskään suvereeni päättämään raskauden keskeyttämisestä tai jatkamisesta yksin, koska hedelmöittyminen on joka tapauksessa seuraus miehen toiminnasta, ja niinpä myös miehellä on oikeus ja velvollisuus osallistua päätökseen raskauden keskeyttämisestä tai jatkamisesta.

Merkille pantavaa on, että Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstan kirjoituksissa naiset yleensä puolustivat aborttia ja mahdollisuutta tehdä se melkein millä tahansa verukkeella tai kokonaan ilman perustetta, kun taas miehet suhtautuivat aborttiin erittäin kriittisesti ja torjuvasti. Tämä antaa paljon puhuvan kuvan naisten epämoraalisuudesta, tunteettomuudesta ja siitä irrationaalisuudesta, jolla he ovat puolustelleet ihmissikiöiden tappamista. Paradoksaalista on, että julkisessa sanassa naiset pyrkivät usein esiintymään äidillisinä, lempeinä ja humaaneina, jollaisina heidät usein myös kuvataan tiedotusvälineissä ja tutkimuksissa, kun taas miehet esitetään usein väkivaltaisina ja tyrannimaisina. Todellisuudessa osat näyttävät olevan päinvastoin.

---

Post scriptum: Niille, jotka kiljuvat viitteitä ja lähteitä, vastaan: olen käsitellyt aborttien teon ontologiaa, sen ongelmallisuutta ja asemaa feministisen politiikan hedelmänä muun muassa teoksessani Enkelirakkaus (2008 s. 233–235).