31. heinäkuuta 2009

Yliopistojen kuolinnaamio


Uuden yliopistolain valmistelu pysähtyi viime keväänä perustuslakivaliokuntaan, sillä uusi laki olisi antanut säätiöyliopistojen ulkopuolisille tahoille enemmistön niiden hallituksessa. Tämän valiokunta totesi yliopistojen itsehallintoa loukkaavaksi ja perustuslain vastaiseksi. Eteneminen kuitenkin jatkui, kun ulkopuolisten osuus rajoitettiin määrävähemmistöksi, ja eduskunta hyväksyi lain 16.6.2009. Tasavallan presidentti puolestaan allekirjoitti uuden lain Kultarannassa tämän kuun 24. päivänä.

Kun laki vietiin vaivihkaa läpi keskellä kesää, päivän porottaessa Naantalin aurinkona taivaalta, yksikään loman viettoon kaikonnut akateeminen kirjatoukka ei havahtunut huomaamaan saati vastustamaan lain loppuun nuijimista. Mutta syksyn sateissa tämänkin laihon vilja korjataan – tai lyödään lakoon.

Hiljentyminen yliopistojen pitkään jatkuneiden ruumiinvalvojaisten äärellä paljastaa, että Suomen hallitus on valmistanut omasta korpuksestaan kuolinnaamion ja siirtänyt sen yliopistojen kasvoille. Omasta mielestäni parasta olisi, että yliopistoja ei koskisi mikään muu laki kuin niiden itsehallinnon takaava perustuslaki.

Koska uudessa yliopistolaissa ei ole nähdäkseni mitään hyvää entiseen, useaan otteeseen parsittuun ja enintään tyydyttävään lakiin verrattuna, joudun nyt vain luettelemaan, mikä siinä on huonoa. Toimin siis kuin kirjallisuuskriitikko, joka arvioi käsiinsä saamansa runoteoksen.


Kiertotie työolojen huononnuksiin

Tärkein muutos on, että lain voimaantulosta eli vuoden 2010 alusta yliopistot eivät ole enää valtiotyönantajia. Niinpä virkasuhteet muutetaan työsuhteiksi. Koska kyse on kuitenkin julkisesta toiminnasta, rikosoikeudellinen virkavastuu jätetään sentään voimaan. Todennäköisesti nimitysprosessit muuttuvat kuitenkin entistä mielivaltaisemmiksi, sillä ”[…] neuvotteluoikeudet työehtosopimuksista siirtyvät yliopistoille, yliopistot voivat harjoittaa itsenäistä henkilöstöpolitiikkaa, parantaa houkuttelevuuttansa työnantajana ja hakea sillä kilpailuetua rekrytoidakseen parhaita osaajia (opetusministeriön selitys, korostukset minun).

Väitetty tavoite – yliopistojen autonomian vahvistaminen – merkitsee siis puolueettomuutta taanneiden muotosääntöjen karsimista, mutta se ei lisää yliopistojen päätehtävien eli tutkimuksen ja opetuksen vapautta. Samalla tavoin Venäjän duuma lisäsi Suomen suuriruhtinaskunnan itsehallintoa sotaväenotoilla ja ”yhtenäistämislainsäädännöllä” sortokausien aikana. Opetusministeriön mukaan tavoitteena on myös se, että yliopistot pystyvät paremmin

1) reagoimaan toimintaympäristön muutoksiin (eli alistumaan ulkoiseen ohjaukseen),
2) monipuolistamaan rahoituspohjaansa (eli kerjäämään rahaa ja myymään itseään),
3) kilpailemaan kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta (eli uhraamaan suomen kielen ja Suomessa tärkeiksi koetut tutkimusaiheet ulkomaisten eduksi),
4) tekemään yhteistyötä ulkomaisten yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa (eli päästämään ulkomaalaiset meidän verovaroillamme ylläpidettyihin tehtäviin ja päättämään siitä, keitä yliopistoihimme nimitetään),
5) kohdentamaan resursseja huippututkimukseen ja strategisiin painoaloihinsa (eli lopettamaan sellaisia tieteenaloja ja laitoksia, joiden tulokset ovat niin arvokkaita, ettei niitä voida mitata rahassa),
6) vahvistamaan tutkimus- ja opetustoimintansa laatua ja vaikuttavuutta (eli valehtelemaan entistäkin enemmän ja taitavammin) sekä
7) vahvistamaan rooliaan innovaatiojärjestelmässä (eli peittämään paremmin narsisminsa, omankehunsa ja tyhmyytensä).

Kun itsenäisiksi oikeushenkilöiksi määriteltävistä yliopistoista tulee oman valintansa mukaan joko julkisoikeudellisia yhteisöjä tai yksityisoikeudellisia säätiöitä, muutos on pelkkä kiertoilmaus henkilökunnan aseman huononnuksille. Miksi lopettaa yliopistojen valtiotyönantaja-asema, kun yliopistot kahta lukuun ottamatta jäävät kuitenkin ”julkisoikeudellisiksi yhteisöiksi” ja valtion rahoituksen piiriin?

Lähempänä yksityisiä yliopistoja ovat säätiöyliopistot, mutta nekin saavat rahoituksensa pääosin valtiolta. Vastaus kysymykseen on, että ”julkisoikeudellinen yhteisö” ja ”yksityisoikeudellinen säätiö” ovat pelkkiä nimilappuja, joilla peitetään totuus: etikettien alta löytyy edelleenkin valtiorahoitteinen yliopisto, jossa toimivien ihmisten ammatillista asemaa vain huononnetaan tekemällä heistä entistä ehdollistetumpia ja riippuvaisempia.

Hyvää uudessa laissa voi olla enintään se, että kun professorit eivät ole enää valtion virkamiehiä, heidän arvostelemiseensa ei sovelleta virkamiehen vastustamista koskevia rikoslain säädöksiä (Rikoslaki 24.7.2008/563, 16 luku 2 §).

Uudistukseen liittyy paljon pieniä kivuliaita piirteitä, joista kasvaa suuri poru. Kun yliopistot eivät ole enää valtiotyönantajia, niihin ei voida palkata ketään myöskään valtiotyönantajia varten tarkoitetuilla täysillä työllistämismäärärahoilla. Yksityisille tarkoitettu tuki puolestaan ei kata kuin pienen osan kuluista. Nyt yliopistot voivat iloita siitä, että ne pääsevät eroon sekä työllistetyistä että työllistämismäärärahoista, vaikka moni köyhä tutkija on vääntänyt juuri niillä väitöskirjansa valmiiksi. Yliopistoille on aina kelvannut ilmainen työ ja löysä raha, mutta mistäpä nekään eivät luopuisi, kunhan pääsevät eroon hyödyttömäksi kokemastaan joutoväestä.


Rahafirmojen rautakourat yliopistojen oville

En puutu tässä yhteydessä siihen, millä tavoin tutkimusten ostaminen ja myyminen vaarantavat tieteen puolueettomuuden. Uskon peruskoululaistenkin ymmärtävän asian ilman selityksiä.

Lain 5 pykälä antaa yliopistoille myös oikeuden harjoittaa omaa liiketoimintaa. Mutta yhtä ongelmallista on, että lain 15 § tuo kapealla kauppiaan järjellä varustetut liike-elämän edustajat myös yliopistojen hallituksiin, kun ”[v]ähintään 40 prosenttia hallituksen jäsenistä tulee olla muita kuin 2 momentissa tarkoitettuja henkilöitä [eli professoreita, opetus- ja tutkimushenkilöstöä ja opiskelijoita]”. Tässä valossa väite yliopistojen autonomian lisäämisestä on akateemisen yhteisön silmille viskattu vale.

Kokonaan uusia asiakohtia laissa ovat myös pykälien 49–58 taloudelliset kiristysnormit, joilla varmistetaan yliopistojen tottelevaisuus kaukaiseksi ja etäiseksi muuttunutta valtiorahoittajaa kohtaan: 49 § ”Valtion rahoituksen määräytymisperusteet”, 50 § ”Yliopistojen yhteisten menojen rahoitus”, 51 § ”Seuranta ja raportointi”, 52 § ”Maksatus”, 53 § ”Rahoituksen maksatuksen keskeytys”, 54 § ”Maksetun rahoituksen palauttaminen”, 55 § ”Takaisinperintä” ja 56 § ”Korko ja viivästyskorko”. Tämä muistuttaa Kansaneläkelaitoksen ja sosiaaliviranomaisten kieltä omassa humanistisuudessaan!

Jatkossa (63 §) mainitaan, että ”[y]ritykset, joissa yliopistolla on määräysvalta, ovat yliopiston tytäryrityksiä. Yliopisto ja sen tytäryritykset muodostavat yliopistokonsernin. Yliopiston konsernijohtoon kuuluvat yliopiston hallitus ja rehtori. Konsernijohtoon voi lisäksi kuulua muuta yliopiston henkilöstöä, joka on erikseen määrätty vastaamaan konsernijohdolle kuuluvista tehtävistä. Konsernijohto vastaa yliopistokonsernin ohjauksesta ja konsernivalvonnan järjestämisestä.”

Tämä puolestaan on Nokian miesten kieltä. Ja yksi heistä (lisäys syksyltä 2009) jo Helsingin yliopiston hallitukseen päätyikin, Jorma Ollilla, aivan niin kuin Shellin, Fordin, Nokian, Bilderberg-seuran, UPM-Kymmenen ja sellaisenkin suomalaisen pienyrityksen kuin Otavan hallitukseen. Mukaan valittiin myös Helsingin piispa ja Hanasaaren ruotsalais-suomalaisen kulttuurikeskuksen johtaja. Kunpa ristiinomistajaksi saataisiin vielä Nova Group ja Kehittyvien Maakuntien Suomi, ja taustalle niin sanottu 20 perheen kuoro.

Jorma Ollilan nimittäminen hallitukseen ei ole ihme sen yleiskäytännön valossa, joka koskee vuorineuvoksia, firmoja ja nyt myös Yliopisto oyj:tä. Tämä kertoo vain ”terveestä integroitumisesta”. Yliopiston ja Ollilan suhteidenhan katsotaan tulehtuneen Yliopisto-lehden kirjoitettua pääjohtajan ”kapoisista hartioista” lehden numerossa 7/1999. Jutun kirjoittaja Tommi Sarlin mainitsi silloisen pääjohtaja Ollilan vierailtua Helsingin yliopistolla, että ”Jorma Ollilan hartiat ovat läheltä katsottuna varsin kapoiset”.

Ollilalta siteerattiin muun muassa hänen vertaustaan, että ”[t]oimiva yritys on kuin jazzbändi, jossa taitavat muusikot soittavat kurinalaisesti mutta improvisoiden”, ja arvosteltiin ”kurinalaisen improvisaation” sopivan huonosti yliopistoyhteisöön. Lehden päätoimittaja Pekka Matilainen puolestaan paljasti saman numeron kirjoituksessaan nimeltä ”Radikaalisti improvisoiden”, että Nokiasta toivottiin kapoisista hartioista kertovan lauseen poistamista jutun ennakkotarkastusversiosta. Kun Matilainen oli pannut tämän sinänsä viattoman totuuden lehteen, hän sai kutsun rehtori Kari Raivion puhutteluun, jossa päätoimittajalle annettiin kirjallinen huomautus yliopiston yhteiskuntasuhteiden vaarantamisesta.

Journalisti-lehden 3/2000 haastattelussa Matilainen kertoi laittaneensa nootin työhuoneensa seinälle, kunnes hänet jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen erotettiin syystä, että hänen toiminnastaan oli löydetty muodollinen virhe, jonka mukaisesti hän oli yhdessä erään toisen henkilön kanssa välittänyt yliopiston lehdestä ilmoitustilaa omine lupineen ja omia kanaviaan pitkin. Vääryys löytyi kieltämättä sopivalla hetkellä, sillä näin yliopisto pääsi eroon ongelmalliseksi kokemastaan sanankäyttäjästä. Nyt asia on ilmeisesti kunnossa, kun yliopiston hallitus on Jorma Ollilan henkisessä valvonnassa, eikä pulmia enää esiinny.

On tietysti kiintoisaa, mitä ihmislajista ja sen sosiaalisista ominaisuuksista kertoo havainto, että valta keskitetään aina hyvin harvoihin käsiin ja kriittiset suut laastaroidaan umpeen. Luullakseni tämä on naturalistisen hyötyajattelun, strategisiksi koettujen intressien ja niistä seuraavan herkkähipiäisyyden syytä, jonka tuloksena sitten sanotaan, että piripintaan lastattua venettä ei saa keinuttaa. Taloudellisten intressien ja muiden yhteiskunnallisten etujen valvominen sopii yliopistoon mahdollisimman huonosti, sillä se johtaa heti totuuden tavoittelun tappioon, ja juuri siksi yliopistojen lastaaminen talouselämän päättäjillä ja kirkon, etujärjestöjen ja firmojen pääideologeilla on suuri tiedepoliittinen virhe.

Entä ovatko yritysten, säätiöiden ja kulttuurilaitosten hallituksissa ristiin istuvat henkilöt todella niin päteviä, että he ovat perillä siitä, mitä niissä tapahtuu? Tuskinpa. Heidän avustajansa joutuvat hiuksiaan repien selittämään heille, missä kohdassa asialistoja milloinkin mennään. Entä hekö yksin ovat kyllin viisaita ratkaisemaan kaikkien yhteiskunnallisten asioiden yleislinjoja? Tuskin. He itse ihmettelevät, ovatko he tämän tai tuonkin organisaation hallinnossa mukana.

He ilmeisesti ovatkin niissä vain siksi, että he ovat nukkeja: omasta vallastaan ja tilipussistaan kiinnostuneita henkilöitä, joilla ei ole mitään filosofiaa eikä periaatteita – ei myöskään päämääriä, jotka olisivat noissa tehtävissä vain haitaksi. Heitä ohjaa ainoastaan oman edun tavoitteluun ja henkilökohtaisen uran luomiseen liittyvä vallan- ja selviytymisenhalu, ja juuri siksi heidät nostetaan erilaisille päättäjien paikoille: heitä on niin helppo ja mukava ohjailla. Aika toimintakykyisen hallituksen yliopisto siis sai.


Yliopistojen kehitysapu

Uuden yliopistolain myötä ulkomaalaisten opiskelu Suomen yliopistoissa olisi voitu tehdä maksulliseksi, mutta hallitus ei käyttänyt tätä mahdollisuutta suomalaisten ihmisten hyväksi. Vaikka lukukausimaksuja voidaan nyt periä ”vieraskieliseen ylempään korkeakoulututkintoon johtavaan koulutusohjelmaan hyväksytyltä opiskelijalta” – eikä siis heiltäkään joka tapauksessa –, lain 10 §:ssä varmistetaan, että

”[m]aksua ei voida kuitenkaan periä Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion kansalaiselta eikä siltä, joka Euroopan yhteisön lainsäädännön tai Euroopan yhteisön ja sen jäsenvaltioiden muun sopimuspuolen kanssa tekemän sopimuksen mukaan rinnastetaan Euroopan unionin kansalaiseen. Maksua ei myöskään voida periä siltä, jolla on ulkomaalaislaissa (301/2004) säädetty oikeus pysyvään oleskeluun Suomessa.”

Tällä tavoin taataan Suomessa oleskelevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden ilmainen opiskelu Suomen yliopistoissa samalla, kun muilta EU:n ulkopuolelta tulevilta maksua voidaan tietyin ehdoin periä. EU:n kansalaisille opiskelu Suomen yliopistoissa ei maksa mitään, vaikka suomalaisia opiskelijoita on Euroopan unionin yliopistoissa huomattavasti vähemmän kuin EU-maista tulleita opiskelijoita meidän yliopistoissamme. Outoa on, että ylioppilaskunnat kannattivat raivokkaasti ulkomaalaisten opiskelijoiden oikeutta ilmaisiin opintoihin täällä, vaikka se kaventaa suomalaisten opiskelijoiden omaa leipää.

Suomalaiset opiskelijat pitäisi saada ymmärtämään, että suomalaisten ja ulkomaalaisten negatiivinen vaihtosuhde heikentää suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden omaa asemaa. Jos ulkomaalaisilta perittäisiin maksu, voitaisiin joko lieventää verorasitusta tai korottaa suomalaisten opintotukea. Niinpä suomalaisten ei kannattaisi pitää omia etujaan ja ulkomaalaisten opiskelijoiden etuja yhteisinä vaan puolustaa itseään.


Tutkintojen arvon inflaatio

Uudella yliopistolailla tehdään kelvotonta tiede-, koulutus- ja sosiaalipolitiikkaa, sillä laki laventaa yliopistojen pääsyvaatimuksia ja väljentää jatko-opintoihin vaadittavia kelpoisuusvaatimuksia. Arvostelin jo toukokuun viimeisessä kirjoituksessani sitä, että ylioppilastutkintojen taso on laskenut, eikä ylioppilastutkinnonkaan suorittaminen anna enää luotettavaa kuvaa kelpoisuudesta yliopisto-opintoihin. Nyt yliopistotutkintojen leväperäistä jakelua ja massatuotantoa jatketaan, kun alempia ja ylempiä yliopistotutkintoja opiskelemaan voi lain 37 §:n mukaan päästä suorittamaan myös kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai ammatillisen aikuiskoulutuksen pahveilla.

Pelkästään ylempään yliopistotutkintoon (eli yleensä maisterintutkintoon) johtavia opintoja voi puolestaan päästä suorittamaan alemman yliopistotutkinnon eli kandidaatintutkinnon ohittamalla, mikäli on suorittanut ”soveltuvan alemman ammattikorkeakoulututkinnon tai ammattikorkeakoulututkinnon”.

Näitä porsaanreikiä yliopiston seiniin puhkottiin jo vuoden 2004 lainmuutoksessa, mutta nyt säädetyssä uusimmassa laissa hulluinta on, että myös yliopistojen tieteellisiä ja taiteellisia jatkotutkintoja (eli lisensiaatin- ja tohtorintutkintoja) suorittamaan voidaan ottaa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon pohjalta. Tällä tavoin yliopistojen maisterintutkinnoista ja ammattikorkeakoulututkinnoista (eli entisistä opistotutkinnoista) tehtiin yhtäläisen kelpoisuuden antavia, vaikka ammattikorkeakoulujen opetus ei ole tieteellistä eivätkä tutkinnot ole todellisuudessa samantasoisia.

Yliopistoon voi nyt päästä ei-ylioppilas kosmetologi. Maisteriksi voi opiskella opistotasoinen tradenomi sivuuttaen yliopistossa opintonsa suorittaneet kandidaatit. Ja tekniikan tohtoriksi voi ylemmän amk-tutkintonsa pohjalta jatkaa esimerkiksi insinööri yliopistotasoisten diplomi-insinöörien ohi. – Onko tämä oikein? Minkälaisia Edisoneja ammattikorkeakouluissa piilee?

Kenties opetusministeriön olisi kannattanut lähettää tohtorinpaperit suoraan jokaiseen kotiin. Kun mieluinen tutkinto olisi kaikilla, vasta todellisten suoritusten kautta nähtäisiin, kuka on kuka, aivan niin kuin Kiinan kansanarmeijassa, jossa arvoasema päädyttiin osoittamaan rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä, kun sotilasarvot oli poistettu täydellisen tasa-arvon merkiksi.

Jos kysytään, missä on se kaula, joka opiskeluoikeuksien ja tutkintojen inflatorisen jakelulinjan vuoksi pitäisi katkaista, syylliseksi on mahdotonta osoittaa yhtä päätä. Ette varmaan arvaakaan, että syypää suomalaisen yliopistolaitoksen huonontamiseen löytyy Euroopan unionista, johon liittyvä Bolognan prosessi pakotti myös Suomen harmonisoimaan omien oppilaitostensa tutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.


Kielipoliittinen kukkanen

Yksi asia uudessa yliopistolaissa on turvattu, ja se on ruotsinkielisten etuoikeutettu asema. Lähes kaikilla yliopistoilla on lain sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa luonteva suomen- ja ruotsinkielinen nimi, aivan kuten kaksikielisessä maassa pitääkin olla. Poikkeuksen tekevät kuitenkin Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, joille ei ole laissa määritelty suomenkielistä nimeä.

On mahdotonta kuvitella, ettei suomenkielisiä käännösvastineita olisi voitu löytää, varsinkin kun molemmat ovat suostuneet kääntämään nimensä englannin kielelle internetsivuillaan. (Åbo Akademi on ”Åbo Akademi University” ja Svenska handelshögskolan on ”Hanken School of Economics”.)

Kiintoisaa suomenkielisten nimien puuttuminen on, sillä lain 76 pykälässä vaaditaan, että ”Åbo Akademin, jäljempänä akatemia, tulee erityisesti [...] ottaa huomioon maan kaksikielisyys”.

Ensin lainsäätäjä avaa lainlaulantansa jättämällä ilmeisen tahallisesti pois ruotsinkielisten yliopistojen suomenkieliset nimet 1 pykälästä mutta lain loppupuolella vaatii kaksikielisyyden huomioon ottamista. Miten tämä voidaan ymmärtää?

Asiaa on tarpeetonta pohtia järkiperäisesti, sillä Suomen ruotsinkielisten kielipolitiikassa ei yleensäkään ole järkeä. Sitä ei voida ymmärtää minkään logiikan vaan historian pohjalta. Kyseessä on eliitiksi itsensä mieltävän suomenruotsalaisen vähemmistön haistatus suomenkieliselle rahvaalle.

Sen tarkoituksena puolestaan on ylläpitää kahdensadan vuoden takaista muistikuvaa ajasta, jolloin suomenkielisten tie yliopistoihin ja muihin kulttuuri-instituutioihin tukittiin sillä, etteivät he osanneet ruotsia, maan ainoaa virallista kieltä. Tämä lakiesitys taas on mennyt lautakuntien ja komiteoiden läpi poliittisen korrektiuden vuoksi ilman, että kukaan on uskaltanut siihen puuttua – aivan niin kuin läpi menevät ”kaksikielistä Suomea” tukemaan tarkoitetun säätiön rahamassat Suomen ainoalle yksikieliselle puolueelle, Sfp:lle.

Suomenkielisten nimien puuttuminen on kuitenkin pelkkä symbolinen kuriositeetti. Omat instituutionsa Suomen ruotsinkielisillä on edelleenkin. Koska ruotsinkielisille nuorille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, on ruotsia puhuvien matka maisteriksi edelleenkin paljon helpompi ja lyhyempi kuin suomenkielisten. Ja yhden Helsingin yliopiston kolmesta rehtoraatin jäsenestä pitää jatkuvasti tulla ruotsinkielisten professorien riveistä (74 §), vaikka ruotsinkielisiksi rekisteröityjen osuus kansasta ei ole kolmannes vaan vaivaiset 5,5 prosenttia ja ruotsinkielisyyden kulttuurifilosofinen panos sitäkin vähäisempi.


Dosentit, nuo tieteellisen vapauden vertauskuvat

Puutun lopuksi erääseen uuden yliopistolain detaljiin, joka ehkä niin ikään havainnollistaa akateemisen vapauden rapautumista ja kotoisaksi koetun yliopistoyhteisön muuttumista entistäkin ahdistavammaksi, kylmemmäksi ja vihamielisemmäksi.

Uusi yliopistolaki tekee käytännössä lopun dosentuureista. Dosenteilla tarkoitetaan latinan sanan doceo (”opettaa”) mukaisesti yliopiston korkeasti kvalifioituneita opettajia, joilta on perinteisesti edellytetty julkaisuilla tai muulla toiminnalla hankittua pätevyyttä itsenäiseen tutkimustyöhön sekä hyvää opetustaitoa. Yleensä kyseistä yliopistolainsäädännön nuottia on tulkittu niin, että väitöskirjan lisäksi toinen mokoma tieteellistä tuotantoa riittää.

Ennen vanhaan sanottiin, että dosenteilla on hallussaan dosentuuri. Dosentuuria sai myös hakea melko vapaasti, ja J. V. Snellmanin aikaan hakija sai jopa itse ehdottaa dosentuurin alaa. Dosentin postilla ja positiolla vahvistettiin tieteenharjoittajan asema yliopistoyhteisössä. Jos dosentuuria ei myönnetty tai dosenttien työtä tai asemaa vaikeutettiin, sitä pidettiin merkkinä tieteen vapauden kariutumisesta, mikä sai laineet loiskumaan isommissakin astioissa. Niin kävi muiden muassa kansallisfilosofin tapauksessa vuonna 1839, jolloin hänen uransa yliopistossa katkaistiin hallintoa koskeviin ristiriitoihin.

Nykyistä yliopistolakia edeltäneen lain mukaisesti dosentuuri rinnastettiin virka-asemaan, olipa se miten mielikuvituksellinen tahansa, ja dosentuurit kuuluivat valtion virkamiehistä annetun lainsäädännön piiriin. Viime vuosikymmenellä joistakin dosentuureista koetettiin tehdä toiveikkaasti jopa kuukausipalkkaisia. Ja mikäpä siinä. Dosenttilaitos olisi vahvistanut yliopiston ja yhteiskunnan vuorovaikutusta myös pelkkänä luentopalkkioon perustuvana instituutiona. Monilla dosenteilla on ollut vakituinen tehtävä, virka tai työpaikka yliopistojen ulkopuolella, josta he ovat käyneet valistamassa opiskelijoita omilla opetuksillaan. Juuri tämä oli sitä oikeaa yhteiskunnan ja yliopistojen kanssakäymistä: se perustui ajatusten välittämiseen eikä taloudelliseen hallintorooliin.

Uuden yliopistolain 89 §:n mukaan yliopistot voivat myöntää enää dosentin arvoja. Dosenttien entiset virkasuhteet lakkautetaan ja muutetaan arvonimiksi. Tämä on jo sinänsä absurdia, sillä takavuosina ”maisteri” oli puolestaan arvo, mutta nyt tuolla sanalla kutsutaan tutkinnon suorittaneita. Kun dosentuurit puolestaan vaihdetaan arvonimiksi, dosenttien virkapositiot karsitaan pois. Enää ei voida sanoa, että dosentilla olisi dosentuuri, sillä arvonimestä ole luontevaa käyttää dosentuurin nimeä. Opetusministeriö valaisee asiaa todeten, että ”uusi yliopisto myöntää hakemuksetta dosentin arvon henkilölle, joka on nimitetty dosentiksi ennen uuden yliopistolain voimaantuloa”. Tämä tarkoittaa, että entisille dosenteille annetaan lemput, eikä arvonalennusta tarvitse erikseen anoa, sillä kenkää tulee joka tapauksessa.

Koska itseäni ei ole nimitetty (kaikesta itsenäisyydestäni ja itsepäisyydestäni huolimatta) dosentiksi, olen jo ikään kuin pois siivottavien edellä. Dosenteista tehtiin uuden lain myötä entistäkin pellemäisempiä, vähän niin kuin kunniatohtoreita tai pilarohvessoreita, joiden arvonimiä toki niitäkin yliopistot voivat nyt jakaa kuin ryynejä korista. Mutta kun ei ole kiinnitystä, ei voida myöskään potkia. Mikä ilo!

30. heinäkuuta 2009

Tuplasti top tenissä


Saksalaisen Books on Demand GmbH:n kausitiedotteen mukaan kaksi kirjaani on selviytynyt toisella vuosineljänneksellä kustantajan top teniin.

Tiedotteen mukaan Sensuurin Suomi kohosi ilmestyessään Suomalainen.com-myyntilistan ykköseksi tietokirjallisuuden sarjassa, kun taas kustantamon omalla listalla se ylsi toiseksi. Edelle meni vain chihuahuan hoito-opas, mikä lienee ymmärrettävää, sillä harrastekirjat myyvät kohtalaisen hyvin, ja Suomessa on varmastikin enemmän chihuahuan omistajia kuin filosofiasta kiinnostuneita ihmisiä.

Suomalaisen nykyfilosofian historiani oli listalla kuudes. Teosten levikki on melko hyvä siihen nähden, että kaikki suomalaiset mediat ovat jättäneet teokseni systemaattisesti esittelemättä ja sulkeneet suunsa kirjoistani kuin sammakon pimppi. Erinomainen tulos on, sillä se on saavutettu ilman minkäänlaista henkilökohtaista julkisuutta: ei tissejä, ei urheilutuloksia eikä laulamista - vain puhdas kirjallisuus.

En mainitse asiasta tietenkään itseäni tai kirjojani. Totean tämän kiittääkseni kirjojeni hankkijoita. Oikeastaan nämä eivät ole minun kirjojani lainkaan vaan niiden ystävieni kirjoja, joille olen ne kirjoittanut ja jotka ovat tekemiseen rohkaisseet.

Hattu päästä ja kumarrukseni Teille, olettepa mitä mieltä tahansa ajatuksistani!

25. heinäkuuta 2009

Pinnallisuuden imago


Filosofin pahin vihollinen ei ole toinen, eri mieltä oleva filosofi. Kaikkien filosofien yhteinen vihollinen on pinnallisuus. Siksi koetan välttää pinnallisuutta.

Olen arvostellut tässä mediakriittisessä blogissani tiedotusvälineiden populistisuutta. Kaikella kulttuurilla on luonnollisesti omat institutionalisoituneet muotonsa, myös pinnallisuudella. Niinpä myös lehtien ja muiden tiedotusvälineiden joukosta löytyy toimijoita, joiden tavaramerkki on pinnallisuus ja joiden varsinaisena tehtävänä on tuottaa puhdasta pintakiiltojulkisuutta.

Suomessa pintakiiltojulkisuuden näyteikkuna on kuvalehti Image. Image perustettiin vuonna 1985 Ylioppilastalon suojissa, ja sillä on kunniakas akateeminen menneisyytensä. Alkuaikoina se asettui samaan sarjaan itseään pienikokoisemman Suomi-lehden kanssa. Jutut olivat osittain samantyylisiä kuin 1980-luvun muoti-ilmiössä, City-lehdessä. Julkaisufoorumeja uudistamalla nämä lehdet loivat lisäarvoa median koko kentälle. Väline sinänsä kertoi viestin.

1980- ja 1990-luvuilla Imageen kirjoittivat monet tuon ajan intellektuellit, ja lehden sivuilla puhuttiin filosofiasta ja kirjallisuudesta. Vuonna 2005 lehden omistaja Raoul Grünstein myi Image-lehden A-lehdille - ilmeisen tietoisena siitä, ettei julkaisulla ollut Suomen mediamaailmassa enää mitään tehtävää. Sisältö oli kuollut pois, sillä älylliset keskustelut käytiin muualla kuin kuvalehdissä. Älymystölehden ja trendikkään kuvalehden yhdistelmä oli käynyt mahdottomaksi. Suomi-lehti oli kuihtunut jo aikaa sitten, eikä City-lehtikään pystynyt uudistumaan, mutta se jäi henkiin siksi, että ilmaiseksi jaeltavan ravintolalehden ei tarvitsekaan uudistua, kun ravintolatoiminnan idea on ajasta aikaan sama.

Image kelpaa tätä nykyä esimerkkitapaukseksi siitä, millainen on pintakiiltojulkaisu äärimmillään. Siitä kuvastuu, minkälaisia kaikista muistakin lehdistä tulisi, jos niiden populismi vietäisiin johdonmukaiseen päätepisteeseensä. Juuri sellaisia monet lehdet haluavatkin valitettavasti olla.

Image on tätä nykyä Suomen turhin julkaisu, sillä se on sisällöllisesti ja visuaalisesti ristiriitainen. Kyseessä on Kansan Uutiset tai Voima Cosmopolitanin kansiin laminoituna.

Lehden ajama monikulttuurisuuden, feminismin ja sukupuolten sekoittamisen ideologia ei häiritsisi, jos lehti painettaisiin kierrätyspaperille ja se olisi suunniteltu hamppukassiin sopivaksi. Mutta julkaisun uskottavuutta häiritsee ulkoasun ja asenteen ristiriitaisuus. Lehti tavoittelee trendikkyyttä, vaikka paketissa tuleekin vihervasemmiston ituhippi-ideologiaa.

Image on niin ideologinen julkaisu, että se on ideologia itsessään. Pahiten pinnallinen se on väittäessään olevansa syvällinen ja käsittelevänsä asioita ”pintaa syvemmältä”. Myöntäessään oman pinnallisuutensa lehti voisi herättää vielä jonkinlaista uskottavuutta ja olla sen vuoksi ”syvällisimmillään”.

Lehden nykyinen omistaja A-lehdet luonnehtii Imagea lifestyle-julkaisuksi. ”Lifestyle” on suomeksi elämäntyyli. Kyseisen lehden halutaan ilmeisesti liittyvän tietynlaiseen elämäntapaan. Ei yllätys. Lifestyle-kanaviksi puolestaan sanotaan B-kategorian TV-kanavia, joilla on ”valikoitunut yleisö”, eli joita katsotaan, mikäli muilta kanavilta ei tule mitään katsomisen arvoista tai lähetykset ovat loppuneet. Image on yhtä fiini kuin rinnakkaisjulkaisunsa Viini.

Kuka puhkaisisi Image-lehden kuplan? Taidan tehdä sen itse. Mistä Imagen epäajanmukaisuus sitten johtuu? Totuus lienee se, että niin sanottu trendikkyyden tavoittelu ei pure nykynuorisoon, vaan nuoret aikuiset ovat pitkästä aikaa kiinnostuneita todellisuudesta - eivät siitä pintakiiltohömpästä, jota vihervasemmistolainen toimittajakaarti käytti oopiumina pitääkseen sosialismin ilosanomaan pettynyttä nuorisoa tyytyväisenä 1980-luvulla.

Imagen toimittajat taitavatkin olla juuri niitä populismiin taipuneita, joilla on pikku-provokatiivisia mielipiteitä vähän kaikesta. On hauskaa, että meillä on keskuudessamme sellaisia ihmisiä mutta... ei.

21. heinäkuuta 2009

Siitä vasta Castro nautti, kun alas tippui astronautti


Ensimmäiset muistoni televisionkatselusta ajoittuvat kuukävelyiden aikaan. Olin juuri täyttänyt kolme pyöreää vuotta, kun ihminen ensi kertaa laskeutui kuun kamaralle. Jotakin tärkeää tuntui tapahtuvan. Tänään tuosta tapahtumasta tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta.

Myös nykylapset tietävät, että ensimmäinen kuuhun laskeutunut ihminen oli Neil Armstrong. Mutta kenestä tulee viimeinen kuussa käynyt ja sieltä poistunut ihminen? Entiset astronautit alkavat olla korkeassa iässä. Esimerkiksi huono-onnisen Apollo 13:n miehistöön kuulunut Jack Swigert ehti jo menehtyä syöpään. 79-vuotias Neil Armstrong puolestaan pitänee itseään jonkinlaisena jumalana, sillä hän on viettänyt viimeisimmät vuodet täysin erakoitunutta elämää. Kuun pinnalle pudottautuminen oli ilmeisesti helpompaa kuin julkisuudessa oleskelu.

Kuussa käynti oli tuon ajan laitteilla tekninen ihme. Nykyisiä taskulaskimia tehokkaampia tietokoneita ei ollut, eikä ensimmäisen lentokoneen ilmaan saamisesta ollut kulunut kuin kuutisenkymmentä vuotta. Kehitys oli tuona ajanjaksona paljon ripeämpää kuin seuraavien vuosikymmenien aikana. Voi olla, että nykyisten häiriöalttiiden tietokoneiden aikakaudella kuuhun olisikin paljon pitempi matka. Perille pääsyn taisi ratkaista enemmänkin into ja tahdonvoima kuin tekniikka.

Itse en usko paljoakaan edistykseen enkä kehitykseen. Valituissa Paloissa ennustettiin 1960-luvulla, että ydinvoiman avulla kuu voidaan muuttaa vehreäksi puutarhaksi. Nykyisin kuun pinnalta havitellaan auringon säteilystä peräisin olevaa helium-3:a, jota kertyy vailla kaasukehää olevan kiertolaisen kamaralle. Siitä riittäisi energiaa ihmiskunnan tarpeisiin noin kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi, ja artikkeleita asiasta voi lukea vaikkapa tästä ja tästä. Kiintoisaa nähdä, mihin tämä taivaiden tavoittelu johtaa.

Erään käsityksen mukaan kuu saa aikaan paitsi vuorovesi-ilmiöön, myös maan magneettikehän laittamalla sulan rauta–nikkeliytimen pyörimisliikkeeseen. Mikäli dynamo pysähtyisi, planeetaltamme saattaisi kadota säteilyltä suojaava magneettikenttä, ja asuinsijamme muuttuisivat hetkessä Mars-planeetan kaltaiseksi autiomaaksi, aivan kuten elokuvassa The Core uhkasi käydä. Asiasta huolestuneille lisätietoa on muun muassa tässä.


Kuuhunmuuttajia

Syyt ihmiskunnan niin sanottuun avaruuden valloitukseen ovat olleet enemmänkin poliittisia tai yleisinhimillisiä kuin järkiperäisiä. Ne heijastelevat Angstia. Kolumbuksen aikoina alkanut Amerikan valloitus ei päättynyt mantereen länsirannikolle, vaan meren tultua vastaan laajenemisen halu jatkui kohti avaruuden laitaa. Sana ”valloitus” kuvaakin varsin heikosti (tosin mahtipontisesti) kyseisen toiminnan luonnetta, sillä tilaa valloitettavaksi riittää. On arvioitu, että pelkästään Linnunrataan kuuluu muutamia kymmeniä miljardeja auringon kaltaisia tähtiä, joista osaa ympäröi pieni planetaario. Seuraava vastaavanlainen tähtisumu, Andromedan galaksi, näkyy horisontissa spiraalin muotoisena kierteenä…

Avaruuden valloituksen historia paljastaa jotakin, paitsi ihmisen pienuudesta, myös turhamaisuudesta. Totuus on, että avaruuden valloittajaksi sanottu Juri Gagarin kiersi maata avaruus-Ladassaan vain parin sadan kilometrin korkeudella. Lisäksi Neuvostoliitto onnistui kilpajuoksussaan kuuhun jotenkuten ja lähetti paikalle miehittämättömän aluksen vuonna 1971. Tapaus ei kuitenkaan saanut merkittävää julkisuutta, mikä osoittanee tiettyä ideologista eroa: poliittinen totalitarismi tavoitteli teknis-automatisoitua kuun valloitusta, kun taas liberaali länsi voitti propagandasodan lähettämällä paikalle ihmiskasvoisen ihmisen oman inhimillisyytensä merkiksi.

Myös Yhdysvallat pyrki ottamaan propagandasodasta kaiken irti. Hallitus muun muassa filmautti kuukävelystä maanpäällisen täyteversion televisiolle siltä varalta, että kuun ja maan välinen yhteys menisi ratkaisevalla hetkellä poikki. Filminauhan tekoon käytettiin tarinoiden mukaan Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:stä lainattuja lavasteita, ja palkkioksi ohjaajan kerrotaan saaneen Nasan satelliittikuvauksissa käyttämät valovoimaiset objektiivit, joita brittiohjaaja tarvitsi tehdäkseen elokuvansa Barry Lyndon herkät kynttilänvalokohtaukset.

Kubrick sai tunnetusti ohjata myös avaruusrakettien lähtöä esittävät televisiolähetykset, jotka ajoitettiin auringonlaskun aikaan näyttävien taustojen luomiseksi. Nasan kanssa koetut konsultaatiot ja myöhempi painostus olivat väitettyjä syitä siihen, miksi Kubrick myöhemmin eristäytyi CIA:n pelossa maatilalleen Englantiin jopa niin, että hänen Vietnamin sodasta kertova Full Metal Jacket -elokuvansa jouduttiin kuvaamaan kokonaisuudessaan Britanniassa.


Avaruuden tutkimus, tieteistä runollisin

Tätä nykyä sen enempää Venäjä kuin Yhdysvallatkaan eivät ole avaruusvaltoja siksi, että ne ovat suuria, vaan ne ovat suurvaltoja siksi, että ne käyttävät avaruusteknologiaa. Politiikan ohella kuun valloitukseen liittyy myös filosofiaa. Kuun pinnalle ulottuvia lentoja edeltäneen Apollo 8:n miehistö oli ensimmäinen retkikunta, joka etääntyi maan painovoimakentästä tarpeeksi kauas nähdäkseen ja kuvatakseen Maa-planeetan pallonmuotoisena kokonaisuutena. Vasta löydettyään tällä tavoin kuun ihminen itse asiassa löysikin maan, oman itsensä ja paikkansa kaikkeudessa. Tämä ikään kuin muistutti elämälle välttämättömän biosfäärin rajallisuudesta ja ohjasi arvostamaan enemmän allamme olevaa planeettaa. Kenties myös kuussa käyneet pelästyivät lopulta omaa ainutlaatuisuuttaan havaittuaan, ettei kuumatkailusta tullutkaan arkipäiväistä, kuten oli kuviteltu.

Nämä antropologiset johtopäätökset olivat kai kuulentojen merkittävin saavutus. Muutama kilo kuollutta kuukiveä ei paljastanut suuria tieteellisiä ihmeitä. Ydinvoiman avulla ei muutettu 360 000 kilometrin päässä olevaa kiertolaista paratiisiksi. Kuu kiehtoo yhä lemmiskelijöitä ja runoilijoita, ja tieteistä runollisin on tähtitiede.

Kuu muistuttaa myös yksinäisyydestä ja kuolevaisuudesta. Se on näyttänyt kelmeät kasvonsa niin rakastavaisille, itsemurhaa hautoville kuin varkaillekin. Ihmiset heijastelevat tuntojaan kuuta vasten.

Kuu on rohkaissut ihmisiä suuriin ponnistuksiin, ja moni kerettiläisenä vainottu tieteenharjoittaja on saanut inspiraatiota kuun loisteesta. Kuu on myös feminiininen, sillä se heijastaa auringon antamaa valoa. Kuun valo on leppeää, analyysiin ja viileään harkintaan ohjaavaa loimotusta erotuksena portaita paahtavan auringon intohimoisista säteistä.

Montako kertaa elämäsi aikana näet täyden kuun nousevan? Ehkä kymmenen, kenties kaksikymmentä kertaa. Ja silti suhtaudumme elämään niin kuin se olisi ikuinen.

20. heinäkuuta 2009

Alankomaiden tuho suomeksi


Kesäsateella on mukava lukea hyvää kirjaa. Orwellilaisten sensuuriviranomaisten kuohiessa eurooppalaista kirjallisuutta muutamat teokset ovat saaneet jopa enemmän julkisuutta kuin mihin ne olisivat yltäneet ilman sensuurin ilmapiiriä. Pakistanilaisen muslimin, Zoka Fatahin, salanimellä Mohammed Rasoel julkaisema De Ondergang van Nederland (suom. Alankomaiden tuho) on juuri tällainen teos.

Sen kirjoittaja tuomittiin joulukuun 16. päivänä vuonna 1992 maksamaan 2 000 guldenia sakkoa, sillä tuomari piti teosta ”rasistisena” ja arvioi, että kirjan tehtävä oli ”pelkästään lietsoa vihaa”. Tuomiota seurasi massiivinen poliittisen korrektiuden näytös, jonka aikana kirja vedettiin myynnistä ja unohdettiin tarkoituksellisesti kokonaan.

Kirja olikin paha pala hollantilaisille monikulttuuristeille, sillä kirjoittaja itse oli muslimi, joka kritisoi kantaväestön hyväuskoisuutta maan avatessa porttejaan islamille. Kirjoittajan mukaan kyseinen politiikka johtaa ennen pitkää kantaväestön syrjäytymiseen ja käänteiseen rasismiin. Tästä onkin saatu näyttöä, kun islamilainen despotia on johtanut sananvapauden ja kansalaisvapauksien takavarikoimiseen aiemmin liberaaleissa Euroopan maissa.

Hollannissa käännekohdiksi muodostuivat sosiologian professori Pim Fortuynin ja elokuvaohjaaja Theo van Goghin murhat. Terrorilla kahlitaan ihmisiä ja organisaatioita, ja vastatoimet johtavat tarkkailuun ja valvontaan sekä yksityisyydensuojan loukkauksiin. Brysselin kaupungin on ennustettu muuttuvan muslimienemmistöiseksi 2020-luvulla, ja seksuaalivähemmistöjä ahdistellaan jälleen uskonnolla. Niinpä kansallismieliset ja EU-kriitikot keräsivät voittoja keväisissä europarlamenttivaaleissa.

Nyt, kun monikulttuurisuuden ideologia on alettu tunnustaa kaikkialla virheeksi, on maahanmuuttokriittisen kirjallisuuden arvo nousussa. Silti suurin osa tästä mielenkiintoisesta kirjallisuudenlajista kärsii edelleen sensuurista, ja esimerkiksi Pim Fortuynin laaja tuotanto on kokonaan suomentamatta.

Parasta ja uskottavinta monikulttuurisuuden kritiikkiä on sellainen, joka tulee maahanmuuttajien omalta taholta, vaikka se onkin länsimaisen suvaitsevaiston vaikeinta hyväksyä. Esimerkiksi Ayaan Hirsi Alin kirjoituksia on saatu jo lukea suomen kielellä. Näin on ilmeisesti siksi, että naishenkilönä hän on ollut kustantamoja hallitsevien feministien mieleen.

Mohammed Rasoelin Alankomaiden tuho – Hyväuskoisten hölmöjen maa tarjoaa asiaan miesnäkökulman. Suomennos, jonka voi lukea ja ladata tästä on varsin kelvollinen. Kirjoittajan omakohtaiset kokemukset yhdistyvät teoksessa yleispoliittisiin analyyseihin ja johtopäätöksiin. Se myös ennakoi vastaväitteet taitavasti ja suhtautuu natsikammosta kärsiviin kliseisiin rauhallisen ironisesti. Kirjoittaja päättää teoksensa ”Anne Frankin päiväkirjoja lukeneiden hollantilaisten lapsellisuutta” arvosteleviin sanoihin:

”Raukkaparat eivät opi ymmärtämään, että valintaa ei ole välttämätöntä tehdä natsien ja juutalaisten välillä, saalistajan ja saaliin välillä, sortajan ja sorretun välillä, vaan että on olemassa vaihtoehto, kolmas tie, joka on itsensä pelastaminen, ja oman kulttuurin ja kansakunnan jatkuvuuden varmistaminen. Pelkästään tämän yhden pienen väärinkäsityksen vuoksi hollantilaiset tulevat menemään historiaan kansana, joka ajatteli menneisyyden painajaista niin syvästi, että se päätyi elämään tuota painajaista.”

On hyvä, että ihmiset ilmaisevat mielipiteitään vapaasti. Myös itsesensuuri on kirjoittajille suurempi ongelma kuin omien näkemysten avoin kertominen, vaikka avoimuudesta väitetäänkin ”seuraavan ongelmia”. Itsesensuurin harjoittajahan kieltää itsensä kokonaan, kun taas ulkopuolisten harjoittamat sananvapauden näpistelyt kertovat vain siitä, että joku toinen on eri mieltä. Eikö tässä sensuurissa ja länsimaisen vapauden pois riistämisessä ole fasismia aivan tarpeeksi?

12. heinäkuuta 2009

Laki avasi oven pakolaistulvalle


Maastamme näyttävät loppuvan poliittiset uutiset heti juhannuksen jälkeen, ja kesätoimittajat saavat kehitellä juttuja julkkisten kommelluksista ja muista sattumista. Suomi pannaan kesäksi kiinni. Tämä ohjaa toivomaan, että aina olisi kesä. Todellisuudessa koko ajan tapahtuu. Esimerkiksi maahanmuutto jatkuu hallituksen ohjelman mukaisesti myös kesäaikaan. Se jopa kiihtyy ihmisten vilkkaan liikkumisen vuoksi. Siksi myös kriitikoiden pitäisi olla aina hälytysvalmiudessa.

MTV3:n nettijuttu kertoo tänään, että uusi ulkomaalaislaki avasi oven pakolaistulvalle. Suomeen suuntautuvaa pakolaisuutta kiihdyttävät Somalissa käydyt taistelut. Sen sijaan se ei ole mitenkään itsestään selvää, että sisällissodan seurausten pitäisi antaa levitä meidän maahamme. Jutun mukaan

”vuonna 2008 Suomeen tuli 1 176 turvapaikanhakijaa Somaliasta. Maahanmuuttoviranomaiset arvioivat, että tulijoiden määrä kolmin- tai nelinkertaistuu lähivuosina, koska laki takaa perheenjäsenille oikeuden seurata tänne saapuneita. Tällä hetkellä Suomessa asuu vakinaisesti 10 000 somalitaustaista ihmistä. Jos maahanmuuttoviranomaisten arvio pitää paikkansa, määrä kaksinkertaistuu kahdessa – kolmessa vuodessa.”

Kyseiseen lukemaan sisältyvät vain somalit, kun taas kaikkien turvapaikanhakijoiden kokonaismäärän arvellaan nousevan tänä vuonna peräti 8 000:een, ja suuri osa heistä tulee Afrikan köyhistä maista. Nykyisen ulkomaalaislain voimassa ollessa Suomi voi joutua ottamaan jopa 10 000 turvapaikanhakijaa vuodessa, ja valtaosa heistä on yksipuolisesti holhottavia yhteiskunnassa.

Joku voi pitää lukumäärää pienenä, mutta todellisuudessa määrä vastaa noin viittä täyteen lastattua matkustajalaivaa ja muodostaa noin kuudesosan Suomessa vuosittain syntyvien lasten määrästä. Pääkaupunkiseudulla vastasyntyneiden enemmistö puolestaan alkaa olla maahanmuuttajataustaisia, mikä osoittaa sekä maahanmuuttotoiminnan hyökkäävän ja valloittamaan pyrkivän luonteen että sen, kuinka hyvät olosuhteet Suomen sosiaaliturvajärjestelmä tarjoaa ulkomaalaisille verrattuna suomalaisiin itseensä.

Koska Suomessa kuolee vuosittain enemmän suomalaistaustaisia ihmisiä kuin heitä syntyy mutta toisaalta maassamme ei kuole ikääntymisen vuoksi kovin paljoa maahanmuuttajia, Suomen väestönlisäyksestä lähes sata prosenttia muodostuu ulkomaalaisista. Tämä taas merkitsee, että jokainen uusi suomalainen on ulkomaalainen.

Minä en toivo enkä hyväksy tätä. Maahanmuuton tarkoituksena ei saa olla väestöjen vaihtaminen. Jatkuvat maahanmuuttajavirrat ovat myös vaarassa muuttaa oman maamme ennen pitkää sotatoimialueeksi tai sodasta kärsiväksi. Lopettakoon somalit turhat heimorähinänsä siellä, missä niitä syntyy. On tärkeää, että maahanmuutolle vedetään ajoissa raja, sillä johonkin viiva on joka tapauksessa vedettävä. Liian myöhään piirrettynä se saattaa tehdä paljon kipeämpää kuin ajoissa asetettuna.

Ensi syksynä pääsemme seuraamaan myös Valtakunnansyyttäjänviraston ja Helsingin käräjäoikeuden yhteisproduktiota nimeltä ”Jussi Halla-ahon oikeudenkäynti”, joka kafkamaisen syytteen vuoksi muuttunee vääryyden käynniksi. Olettehan varmistaneet pääsynne näytökseen. Höllässä ovat pultit oikeuslaitoksen päässä, jos se järjenkäytöstä kirjoittajalle tuomion vääntää.

9. heinäkuuta 2009

F1-politiikkaa


F1-maailmassa on kuohunut koko kesän, kun kahdeksan tunnetuinta formulatallia ovat uhanneet vetäytyä sarjasta. Ferrarin kilpailut ovat menneet penkin alle, samoin huipputalli McLaren-Mercedeksen, joka matelee varjojen mailla. Kärkeen ovat kohonneet pienet vilttisarjan tulokkaat, kuten Brawn ja Red Bull.

Niillä molemmilla on tosin historiansa. Brawn toimi alun perin Honda-nimisenä, ja Red Bullin värit tulivat kilparadoille, kun energiajuomia valmistava itävaltalaisfirma osti Fordin hallussa olleen Jaguar-tiimin vuonna 2004 sekä liimasi logonsa autojen kylkiin.

Täksi kaudeksi formuloiden sääntöjä muutettiin rajusti. Pienet toimijat pystyivät sopeutumaan tilanteeseen paremmin kuin suuret. Suurta laivaa on tunnetusti vaikeampi kääntää kuin pientä. Niinpä formularatojen kokoomus (McLaren-Mercedes), keskusta (BMW) ja Sdp (Ferrari) aloittivat exoduksen ja päättivät vetäytyä yhdessä kavereidensa kanssa kehistä.

Ilmiö on tunnettu politiikasta. Jos suurilla alkaa mennä huonosti, ne eivät tunnusta tappiota vaan perustavat ”oman sarjan”.


Demokratian varkaat

Vastaavasta on saatu näyttöä myös Suomen politiikassa. Isoille puolueille tuli hätä käteen, kun Perussuomalaisten kannatus räjähti, maahan on perusteilla sekä Konservatiivipuolue että Piraattipuolue, ja muutamat maahanmuuttokriitikotkin tuntuvat puuhaavaan omaa puoluetta. Niinpä kolme suurinta puoluetta löysivät nopeasti toisensa ja sopivat keskenään 3 prosentin äänikynnyksestä.

Äänikynnys on tarkoitus saattaa voimaan jo vuoden 2015 eduskuntavaaleihin. Säädös kaventaisi huomattavasti suomalaista demokratiaa ja pakottaisi kansalaiset entistäkin tiukemmin suurten puolueiden ruotuun. Jos ehdokkuutta tai toimintalupaa puolueesta ei myönnettäisi, tämä johtaisi osan kansalaisista ulkoparlamentaarisen toiminnan tielle.

Vaarassa eivät ole enää vain persut ja vihreät vaan kaikki. Kolmen prosentin ylittäminen vaatisi noin 80 000 ääntä valtakunnallisesti. Joku ehdokas saattaisi saada vaikkapa 75 000 omassa vaalipiirissään mutta ei silti tulisi valituksi, jos puolueen yhteiskannatus ei riittäisi. Eikö olekin pirullista? Entä minne katosivat kaikki meille niin tärkeiden Sfp:n, islamilaisen puolueen ja kommunistien puolestapuhujat? Äänikynnys tekee pienimpien ryhmien asemasta epätoivoisen, ja siinä itää myös väkivallan siemen.

Kokoomuksen, keskustan ja Sdp:n junailema hanke on osa EU:lle suopeaa demokratianriistoa, jonka tehtävänä on vaientaa kritiikki ja tehdä jäljelle jäävistä salonkikelpoisia. Kaiken takana on pelko: pelätään oman kannatuksen laskua, uusia voitokkaita mielipiteitä ja reilua kilpailua. Asiassa heilahtaa myös mielipidesensuurin verho, kun ketään järkevää ihmistä ei haluttaisi päästää eduskuntaan, ja ministerinvirat täytetään striptease-tuomareilla. Yksikin suorasanainen filosofi vastaisi eduskunnassa kymmentä bryssää!

Äänikynnys on epäreilu ja kansalaisoikeuksia kaventava lainsäädäntöhanke, joka pitäisi hylätä perustuslain vastaisena ja ihmisten kansalaisvapauksia loukkaavana. Jo D’Hondtin suhteellinen vaalitapa suosii suuria puolueita enemmän kuin tarpeeksi.

Olisi muuten kiintoisaa nähdä, kuinka hyvin niin sanotut pienetkin puolueet saisivat äänensä kuuluviin, jos puoluetuet pantaisiin tasan ja kaikki saisivat yhtä paljon. Tämä olisi perusteltua, sillä ennen vaalejahan kaikki puolueet ovat joka tapauksessa yhdenvertaisessa asemassa, ja niiden yhteiskunnallinen toiminta voidaan nähdä yhtä tärkeänä.

Melkein kaikki valtio- ja oikeusoppineet ovat asettuneet vastustamaan Tupun, Hupun ja Lupun lakijunttausta, aivan niin kuin Lex Nokian, Lex Thorsin ja lapsipornonestolain tapauksessakin. Sallitko Sinä, kansalainen, oman valinnanvapautesi vähentämisen, kun puolueet vedetään myynnistä kuin farkut ja purkkatuotteet Neuvostoliitossa? Entä sinä: kokoomuksen, keskustan tai Sdp:n edustaja: miksi teet tyhmästi, kun voisit tehdä viisaasti?


Näpit irti kansanvallasta!

Suhteellinen vaalitapa asettaa jo sinänsä liian korkean kynnyksen puoluekenttää rikastuttaville uusille tulokkaille. Suomessa ei ole tähänkään asti ollut sellaista puoluekentän pirstoutumisen vaaraa, jonka torjumiseksi suuria ryhmittymiä suosiva vaalitapa Suomeen luotiin. Esimerkiksi vapaamielisyyden mallimaassa Hollannissa monipuoluejärjestelmä toimii hyvin.

Myös pääministerivaaliksi muuttunut käytäntö ohjaa Suomea kaksipuoluejärjestelmään, juuri siihen, jolle samasta asiasta kärsivässä Britanniassa toivotaan vaihtoehtoa. Kaksipuoluejärjestelmä on demokratian kannalta vaihtoehdoton, ja monipuoluejärjestelmässä myöskään nykyinen pääministerivaali ei toimi, kun jo 23 prosentin kannatuksella saa pääministerin paikan eli sataprosenttisen vallan.

En halua Suomeen Ruotsin mallin mukaista puoluelistavaalia sen enempää kuin äänikynnystäkään. Mikäli viranomaisvalta ja suuret puolueet sellaisen saavat aikaan, ne joutuvat maksamaan häikäilemättömyydestään. Äänikynnys saattaa lisätä pienten ryhmien kannatusta, kun äänestäjät haluavat varmistaa vaihtoehtojen mukana olon. Pahimmillaan äänikynnys estää politiikan uudistumisen.

Ruotsissa ja Norjassa on 4 prosentin kynnys, mutta siksi niiden poliittinen toimintakyky onkin jäässä. Kyse ei ole kuitenkaan vain siitä, mille tasolle kynnys pitäisi laittaa. Kyllä eduskuntaan pitää päästä äänillä eli kannatuksen sinänsä riittäessä vaikka vain yhteenkin paikkaan. Sellainen on ollut aika ajoin hallussaan niin perussuomalaisilla kuin liberaaleillakin. Kaikkia edustajia pitää kohdella tässä suhteessa yhtä arvostavasti, eikä siihen saa ryhtyä pystyttämään kerta kaikkiaan mitään kynnystä!

Ylimääräisen riman asettaminen olisi äänten käytännöllistä hylkäämistä ja äänestäjien röyhkeää ylenkatsomista. Se olisi yksi niistä pienistä tämän ajan rikoksista, jotka estävät juonenpunojia itseään koskaan kasvamasta valtiomiehiksi mutta johtavat kyllä hallitsijoiden oikeusperusteiden menettämiseen ja lopulta siihen, että heidän toimensa ovat – kuten viisas Laotse sanoi– ”vastoin Taivaan järjestystä”.


Adaptiivisuuden analogia

Kiinnostavaa on, että formulasarjaa johtava Brawn on tämän kauden tulokas. Koskaan ennen sarjaa ei ole johtanut aloituskaudella oleva talli. Tämä osoittaa, kuinka nopeasti pienet ja mukautumiskykyiset toimijat voivat menestyä, kun tilanne on otollinen ja mestaruus ratkaistaan vapaalla kilpailulla eikä pykäläkoreografialla.

Toisaalta on muistettava, että Brawnin historia on yhtä pitkä kuin Smp:n. Honda on ollut formulakehissä 1970-luvulta asti. Tallin omiin nimiinsä ostanut Ross Brawn hankki viekkautensa toimimalla pitkään Ferrarin teknisenä johtajana, ja täksi kaudeksi autoon saatiin Mersun moottorit. Osatekijät loksahtivat paikoilleen, ja mestaruus on lähes plakkarissa. Asiantuntemus näyttää purevan aina, ja nuoret sudet syövät lopulta vanhat koirat.

7. heinäkuuta 2009

Michael Jacksonin tuskallinen elämä


Mikäli ufo-olento ilmestyisi maan päälle, se varmastikin ihmettelisi, millaisia palvonnan kohteita ihmiskunta nostaa idoleikseen. En tietenkään väitä, ettei viime viikolla kuollut Michael Jackson olisi ollut huippuosaaja. Hän osasi monia asioita. Hän osasi muun muassa säveltää, sanoittaa, sovittaa ja esittää kaikki laulunsa, kun taas The Beatles ja The Doors tarvitsivat siihen koko bändin. Elvis puolestaan oli pelkkä kulissi, joka kävi esiintymislavalla mongertelemassa muiden tekemät luritukset.

Mutta Michael Jacksonilla oli myös erikoistaitoja. Hän osasi esimerkiksi kävellä takaperin niin, että yleisölle syntyi vaikutelma jalat ilmassa olevasta esiintyjästä (moonwalk). Hän osasi pidellä muniaan esityksen aikana ja hihkua korkealla äänellä. Lisäksi hän osasi vietellä alaikäisiä.

Olisi joka tapauksessa väärin luonnehtia Michael Jacksonia popin kuninkaaksi. Hänen esittämänsä musiikki ei ollut poppia vaan soulia. Siihen oli sekoitettu myös funk- ja rock-henkisiä osatekijöitä. Jacksonin kohottamisella kuninkaaksi oli lähinnä rotupoliittinen merkitys. Hän kohosi lapsitähdestä maailmanluokan suosikiksi siksi, että Yhdysvaltain musta väestö halusi itselleen menestysidolin. Jackson ei loppujen lopuksi julkaissut kovin paljon: vain yhdeksän täysimittaista studioalbumia, joista yksi on uudelleenjulkaisu.

Minulla ei ole muuten hyllyssäni yhtään Michael Jacksonin levyä. Tämä saattaa johtua siitä, että pidän enemmän länsimaalaisesta ja eurooppalaisperäisestä musiikista: oopperoista, klassisista pianokonsertoista, trancesta ja melodisesta rockista, siis niin sanotusta kauniista musiikista. Tämä ei ehkä kerro muusta kuin ääniperinteiden eroista ja siitä, miten havainnonmuodostuksemme on geneettisesti määräytynyttä, tai sitten olemme oppineet kuulemaan mielihyvää tuottavana juuri sellaisen musiikin, jota meidän kulttuuripiirissämme suositaan.

En väitä, ettei Michael Jacksonin musiikki olisi ollut antaumuksella tehtyä. Hänen uransa osoittaa, mihin ihminen pystyy, kun laittaa kaiken peliin. Täydellisyyden tavoittelua varjosti kuitenkin Jacksonin huono itsetunto, joka näkyi yrityksinä paikkailla kasvojensa muotoja ja vaalentaa ihoaan. Mustaa väestöä tyynnyteltiin sanomalla, että vaalenemisen aiheuttaa ”sairaus”. Kohtalokasta on, että Jacksonin kasvot eivät romahtaneet vain vertauskuvallisesti, vaan hänen rakennekasvonsa romahtivat lopulta myös konkreettisesti.


Homoikoni?

Yhdysvaltain mustat suhtautuvat homoseksuaalisuuteen yleensä kielteisesti vältelleen kaksinkertaista vähemmistöasemaa. Siksi he tuomitsivat myös Michael Jacksonin homoseksuaalisuuden. Tapaus tarjoaa esimerkin siitä, kuinka homo hyväksytään vain osittain ja mihin se johtaa. Michael Jackson antaa esimerkin stereotyyppisen homon tragediasta: sellaisesta, jota ”isä ei hyväksy”, joka päättää salata suuntautumisensa ja jonka loppuelämä on pelkkää tragedian toistoa.

Michael Jacksonin homoseksuaalisuus ei toisaalta ollut kovin tyypillistä. Hänen seksuaalisuutensa painottui infantiileihin muotoihin laulajan pyrkiessä löytämään tien takaisin siihen lapsuuteen, jonka hän oli menettänyt perheensä esiintymiskiertueilla. Amerikkalaisen unelman tavoittelu ruokki sekä uransa nousuvaiheessa olevaa Jacksonia että mustan yleisön toiveita. Lopulta ura nielaisi ihmisen niin, ettei yksityiselämälle jäänyt tilaa. Media seurasi ihmisraunioksi muuttunutta tähteä kuin saalista: osoittaakseen, miten media kohottaa tai tuhoaa ihmisen – tai kertoo jymyuutisen.

Lopulta sellainen tuli. Jo lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat syytökset ylittivät kaikki uutiskynnykset, mutta uran kruunasi vasta ennen aikojaan sattunut kuolema. Viisikymppisenä menehtynyt Jackson eli menestykseensä verrattuna melko pitkän elämän. Rock-tähden optimaalinen elinikä on tunnetusti noin 27 vuotta. Loput kirjoitetaan legendoihin. Mutta huhuille ja juoruille jää tilaa myös Jacksonin elämässä.

Michael Jacksonin väitettiin kuolleen lääkkeiden yliannokseen. Lehtitietojen mukaan Jackson kulutti erilaisiin lääkevalmisteisiin tuhansia dollareita päivässä. Kummallista on, miten lääketiede, jonka tehtävä olisi lääkitä ja parantaa ihminen, johtaakin terveydentilan huononemiseen ja kuolemaan.


Kuolinsyy: pedofiilijahti

Omasta mielestäni Michael Jacksonin kuolinsyy on päivänselvä. Hänet tappoi pedofiilijahti. Jacksonin elämä alkoi vajota heti ensimmäisten pedofiliasyytösten jälkeen, kun murrosikäisen pojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä syytetty Jackson alkoi rauhoitella itseään lääkeaineilla. Väitettyjen ”uhrien” vanhemmat kiristivät Jacksonilta rahaa.

Median ajojahdit ulottuvat myös Jacksonin kuoleman jälkeiseen aikaan. Esimerkiksi Ilta-Sanomat luettelee Jacksoniin liitetyt pedofiliaskandaalit näin:

”1993: Jacksonia syytettiin 13-vuotiaan pojan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Juttu sovittiin oikeuden ulkopuolella. Jackson alkoi syödä rauhoittavia.

2003: Poptähti haastettiin toisen kerran oikeuteen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jackson alkoi väärinkäyttää reseptilääkkeitä.

2005: Michael Jackson todettiin syyttömäksi kaikkiin häntä vastaan nostettuihin syytteisiin. Jacko jätti Yhdysvallat.”

Sanoma Oyj:n päälehti Helsingin Sanomat puolestaan toistaa yhtiön harjoittamaa pedofiilijahtia luonnehtimalla Michael Jacksonin kuoleman herättämiä tunteita ”ristiriitaisiksi”. Toimittaja esimerkiksi hehkuttaa, että Jackson on mielletty syylliseksi lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön jossain 2005 tehdyssä mielipidetiedustelussa USA:ssa, mutta jättää mainitsematta sen, että Jackson vapautettiin kaikista häntä koskeneista syytteistä.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on virallisen syytteen alainen rikos myös Yhdysvalloissa, mutta oikeuksissa ei ole voitu todistaa Jacksonia vastaan, sillä oikeuden istunnot jätettiin käymättä. Vasta todistelussa olisi voinut selvitä, miten asiat olivat. Olipa tapauksissa tuomion aiheita tai ei, Jackson joka tapauksessa pakotettiin maksamaan uhreiksi väitettyjen nuorten vanhemmille kymmeniä miljoonia dollareita pelkistä mainesyistä. Ne Jackson on voinut pulittaa pelkästään välttääkseen piinalliset oikeudenkäynnit ja tietäen, että lopulta myös oikeus olisi joutunut vapauttamaan hänet syytteistä. Syy oikeudenkäyntien välttämiseen on voinut sisältyä jo siihen, että Yhdysvalloissa syyllisyydestä päättää valamiehistö, ja pedofiilijahdin leiskuessa se olisi voinut tuomita Jacksonin myös sähkötuoliin, vaikka mitään syyllisyyttä ei olisi osoitettu.

Pedofiilijahti oli keskeinen syy tähden taloudelliseen alamäkeen. Tapaukset osoittavat, kuinka helposti julkisuuden henkilö joutuu kiristyksen uhriksi. Jacksonin maksettua itsensä kipeäksi hänen palvomansa lapset saivat ilmaisen yliopiston, toimeentulon ja talon Beverly Hillsiltä.

Tässä yhteydessä on jälleen syytä pohtia myös sitä, millainen rikos lapsen (tai Jacksonin tapauksessa nuoren ihmisen) seksuaalinen hyväksikäyttö on. Se ei ole henkirikos, sillä keneltäkään ei mene henki. Se ei ole omaisuusrikos, koska keneltäkään ei varasteta mitään, eikä mitään mene rikki. Se ei ole kosto, jonka tehtävä olisi aiheuttaa vahinkoa tai jonka motiivina olisi paha tahto. Se ei ole myöskään välttämättä muulla tavoin vahingollista.

Viimeaikainen tutkimus on osoittanut, että väitetyt psyykkiset vahingot ovat syntyneet yleensä muista syistä kuin seksuaalisen kanssakäymisen vuoksi: esimerkiksi siksi, että oikeudenkäynnit tai psykiatrit ovat traumatisoineet lapset ja nuoret jälkikäteen opettamalla heille, että tapahtuneet asiat olivat jotakin pahaa. Tässä mielessä on väärin käyttää seksuaalisen hyväksikäytön käsitettä, ja oikeammin olisi puhua lapsen ja aikuisen tai lapsen ja nuoren välisestä seksuaalisuudesta.

Aikuisen ja lapsen väliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen voi luonnollisesti liittyä myös myönteisiä kokemuksia, eikä se siten ole tuomittavaa välttämättä. Olennaisia ovat asiaan liittyvät merkitykset. Lapsilla ja nuorilla on saattanut olla Jacksonin rakentamassa Neverland-huvipuistossa hauskaa. Näyttääkin siltä, että myös suuri yleisö myöntää tämän ja katsoo Michael Jacksonin ”pedofiliaa” (joka oikeastaan oli pederastiaa eli nuorukaisiin kohdistuvaa rakkautta) joko hyväksyvästi tai läpi sormien. Jacksonia voidaan siis pitää paitsi homoliikkeen ikonina, myös ihmisenä, joka teki tunnetuksi nuorten ja aikuisen välistä seksuaalisuutta. Suremme siis rakasta pederastia.


Köyhä kuin kirkon rotta

Myös Jacksonin kääntymistä muslimiksi voidaan ymmärtää hänen seksuaalisuutensa lähtökohdista. Vaikka islam ei hyväksykään homoseksuaalisuutta, se hyväksyy nuoren ja aikuisen ihmisen välisen seksuaalisuuden. Muslimikulttuurissahan 13-vuotiaat vaimot ovat tavallisia, sillä uskonto vaatii naimaan heidät neitsyinä, ja kaikki tietävät, etteivät nykynuoret juuri tuota vanhemmiksi neitsyinä viihdy. Islam poikkeaa länsimaisesta ajattelusta kuitenkin siinä ratkaisevassa suhteessa, että islamissa lapsivaimojen pitäminen on institutionalisoitua ja perustuu pakottamiseen, kun taas esimerkiksi libertarismin mukaan ihmiset omistavat itse itsensä ja myös lapsilla ja nuorilla on oikeus itse päättää kehonsa käytöstä, siis myös siitä, miten ja minkä ikäisinä he tavoittelevat seksuaalisia nautintoja.

Sen sijaan Jacksonin avioliittoa Elvis Presleyn tyttären Lisa Marie Presleyn kanssa voidaan pitää kulissina, jota hän alkoi pystyttää pedofiliasyytösten vuoksi. Myös myöhemmän vaimonsa Deborah Rowen kanssa Jackson avioitui lähinnä hankkiakseen jälkeläisiä. Arvoitukseksi jää silti se, millä keinolla ihonväriltään musta Jackson saattoi saada lähes valkoihoisia lapsia, vai käytettiinkö hedelmöityksessä vierasspermaa.

Jacksonin seksuaalisuuteen, seurusteluun ja perheasioihin liittyvissä asioissa ei oikeastaan ollut mitään skandaalimaista. Paljon pahemmin häneltä pääsi mopo käsistä taloudellisissa yhteyksissä (hillittömän velkaantumisen syynä olivat tosin pedofiliasyytteet). Jacksonilla arvellaan olleen velkaa peräti 350 miljoonaa dollaria.

Jacksonin ohut puheääni kertoo, että hänen persoonansa oli helposti haavoittuva. Hän pakeni todellisuutta nousukasmaiseen elämäntapaan. Yksityislentokoneet ja linnat kuluttivat varallisuuden nopeasti, ja lainoittajat rahoittivat hänen kulutusjuhliaan tarjoamalla hänelle syömävelkaa omaisuuden vastineeksi. Kyse oli perin valheellisesta elämänasenteesta. Paul McCartney ja Ringo Starr ovat eläneet brittikartanoissaan vakavaraisemmin kuin Jackson siitä huolimatta, että Jackson osti aikoinaan myös puolet The Beatlesin oikeuksia hallitsevasta yrityksestä.

Vaikka Jacksonin omaisuus ylittääkin lehtitietojen mukaan miljardi dollaria, sen arvo perustuu rojaltitulojen odotukseen. Jacksonin oman tuotannon ja The Beatlesin tuotannon yhteenlasketutkaan tekijänoikeudet eivät välttämättä tuo rahaa kovin tasaisena virtana, ja kiinteää omaisuutta vuokrakartanossa asuneella Jacksonilla ei juuri ollut.

Vain harva tyhjätasku pääsee hautaan kullatussa arkussa, kuten Jackson. Niinpä kultamunien kuoriutumista odottaville perillisille saattaa käydä kuin Pavarottin jälkeen jääneille: jaettavaa ei juuri ole.


Hautaan ilman aivoja

Jacksonin kuolemaa seurasi sekavuus, kun kukaan ei näyttänyt tietävän, oliko Michael muslimi vai ei, pitäisikö hänet haudata islamilaisen tavan mukaan mahdollisimman pian vai ei, haudattaisiinko hänet yleiselle hautausmaalle vai omaistensa toivomusten mukaan Neverlandiin. Myös kuolinsyy on edelleen epäselvä, ja korneimmissa uutisissa hänet huhuttiin haudattavan ilman aivoja! Patologien tutkittaviksi jätetyistä aivoista oli tarkoitus selvittää Jacksonin käyttämien lääkkeiden määrä.

Lopulta ruumista raahattiin sairaaloista siunaustilaisuuteen ja muistogaalaan. Minusta kyseinen repivä julkisuus on makaaberia omassa pintakiillon tavoittelussaan. Se on saman tapahtumasarjan jatkoa, joka johti hauraan ja herkän ihmisen menehtymiseen. Ihmiskunta järjestäneekin suosikeilleen suuret hautajaiset peittääkseen sen, ettei kukaan tiedä, mikä ihmisen lopulta perii.

Luulen, että tuotantoyhtiö aikoo rahastaa vielä hautajaisillakin ja perhe hänen ruumiillaan. Jo Lontoossa pidettäväksi suunniteltu 50 konsertin sarja oli tuottajana toimineen Sonyn juoni. Sen tarkoituksena oli helpottaa tähden taloudellista tilannetta ja maksaa korkoja pois. Konserttisarjan piti tulla järjestäjille halvaksi, kun esiintymiset aiottiin pitää yhdessä ja samassa paikassa.

Puolen sadan esityksen sarja oli kuitenkin ylimitoitettu ja olisi vaatinut rautaista fyysistä kuntoa. Jacksonin kuolinsyynä saattoi olla myös ylivoimaisten vaatimusten tuottama stressi. Yksi pilalle mennyt konsertti olisi voinut pilata koko tapahtuman maineen, ja tilaisuuksien hohto olisi himmentynyt kyllästymiseen. Kuolema oli Jacksonille tässä suhteessa vapauttaja.


Kuoleman merkitys

Seitsemäs seitsemättä on monille ihmisille onnen päivä. Michael Jacksonilla on tänään hautajaiset, joillakin toisilla häät.

Kävellessäni aamulla uimastadionille huomasin, että Jackson-fanit olivat käyneet perustamassa pienen tribuutin Olympiastadionin portin pieleen vuonna 1997 järjestettyjen konserttien muistoksi. Paikalla oli kuvia, lehtileikkeitä ja kynttilöitä. Mutta miksi ihmisiä ei sureta esimerkiksi tämän uutisen tieto, että yksi kymmenestä Euroopassa kuolee viinaan?

Popmusiikin Howard Hughesilla ei ollut paljoakaan läheisiä ystäviä. Filosofisesti kiintoisaa onkin juuri etäisen ihmisen maailmalla herättämä suru. Ilmiötä voisi selittää niin, että ihmiset tuntevat menettävänsä jotakin itsestään havaitessaan myös oman menneisyytensä – esimerkiksi konserteista saamiensa kokemusten – päätyvän ajan kuluessa hautaan.

Vastaavasti elossa olevien tähtien suosio perustuu ihmisten taipumukseen heijastella omaa elämäänsä idoliensa kautta. Myös Paula Koivuniemi, Kari Tapio ja monet muut suuruudet puhuttelevat yleisöjään nimenomaan siksi, että heidän jatkamisensa ruotsinlaivojen lavoilla todistaa yleisön oman elämän jatkumisesta.

Sillä, kuka esiintyy tai miten hyvä tai huono hän on, ei näytä olevan tällöin merkitystä. Niin traagiselta kuin asia kuulostaa, ihmiset harvoin kaipaavat menettämiään ihmisiä vaan enemmänkin yhdessä koettuja kokemuksia. Julmaa, mutta totta. Myös idolin kuolemaa seuraava suru on perimmältään surua oman kuolevaisuuden vuoksi.

Vieraan, etäisen ja henkilökohtaisesti tuntemattoman ihmisen kuolemaa ei kukaan voi vilpittömästi mieltää henkilön kuolemaksi, vaikka fanit ovatkin pillitelleet asiaa monta päivää. Pikemminkin se pitäisi ottaa tuotannon loppumisena. Jos esimerkiksi Windows-käyttöjärjestelmän tuotanto äkillisesti loppuisi, maailmalta kuuluisi varmasti yhtä suuri kohahdus. Coca-Colan, Nokian ja Mercedes-Benzin tavoin Michael Jackson on brändi joka tunnetaan ympäri maailman, ja hänen musiikkinsa varmasti yhdisti ja viihdytti monia. Mutta eiköhän tästäkin surusta päästä yli, kun tärkein osa ihmisestä eli musiikki kuitenkin elää.

1. heinäkuuta 2009

Lapsen käteenveto


Helle lienee lopullisesti sekoittanut apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen pään. Ei riitä, että Kalske vaatii maahanmuuttokriitikoita käräjille heidän perusteltujen mielipiteidensä vuoksi. Nyt hän linjaa päätöksessään, että lapsen kovakourainen vetäminen kädestä oli pahoinpitelyä.

Kalskeen käsittelemässä asiassa lapsen raahaaminen kädestä täytti hänen mukaansa pahoinpitelyrikoksen tunnusmerkit, vaikka tekijän tarkoituksena ei ollut satuttaa lasta. Sen sijaan kihlakunnansyyttäjä oli jättänyt syyttämättä perheenisää, jonka epäiltiin raahanneen 5-vuotiaan poikansa kädestä sivummalle pojan lyötyä ensin veljeään. Lääkärin mukaan pois talutetulle pojalle aiheutui mustelmia käsivarteen sekä kipua. Alkuperäisen syyttämättä jättämispäätöksen perusteluna oli ollut se, että näyttö tahallisuudesta puuttui, eikä isän tarkoituksena ollut satuttaa poikaansa.

On tietysti totta, ettei pahoinpitelyn toteutumisen kannalta ole merkitystä sillä, mikä tarkoitus tekijällä on. Sen sijaan tahallisuus, tahattomuus tai tahallisuuden aste voivat vaikuttaa rangaistukseen. Kalskeen omat perustelut kuitenkin horjuvat, sillä toista ihmistä voi sattua myös ilman, että kyseessä on pahoinpitely lainkaan. Esimerkiksi lääkärin antama hoito voi olla kivuliasta, vaikka se ei ole pahoinpitelyä. Näin ollen lapsen hoitotoimenpiteitä ei pitäisi ylipäänsä määritellä pahoinpitelyksi, eikä pahoinpitelyn tahallisuudella tai tahattomuudella voisi siten olla rangaistavuuteenkaan liittyvää merkitystä.

Moinen hienohipiäisyys tekisi myös kasvatustarkoituksessa tapahtuvan huolehtimisen mahdottomaksi. ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain” (Sananl. 13:24). Vertauskuvallisesti ja hermeneuttisesti tulkittuna tämä Raamatun jae antaa paremmat eväät kasvattajille kuin Valtakunnansyyttäjänvirasto, joka tulkitsee lakia kirjaimellisesti eikä lainsäädännön tavoitteiden ja päämäärien kannalta.

Ruumiillisen kurituksen tarpeellisuudesta kertoo se, että esimerkiksi kouluissa on jouduttu ottamaan käyttöön sääntö, jonka mukaan opettaja voi tarvittaessa poistaa häiriköivän oppilaan fyysisillä otteilla luokasta. On vaarallista, että oikeudenkäyttöä on alkanut tietyissä kysymyksissä (kuten lapsiarvot ja maahanmuutto) leimata pelkkä poliittinen korrektius eikä järki. Kalskeen oma kahleiden kalistelu on juuri niin ”järkiperäistä” kuin se viranomaisten tapauksessa yleensäkin on.