Rajankäyntiä – Mitä Gibraltarin siirtolaiskriisistä voi oppia?

Ceuta on Espanjalle kuuluva itsehallinnollinen kaupunki Pohjois-Afrikassa Gibraltarinsalmen etelärannalla. Niemennokasta on tullut matalalla roikkuva hedelmä monille Marokosta EU:n alueelle pyrkiville, ja siksi Marokon ja Ceutan rajalle on jouduttu pystyttämään kuusi metriä korkea aita estämään siirtolaisten vyöryä. 

Heinäkuun lopulla kävi kuitenkin niin, että noin 50 000 rajan ylittäjää onnistui tunkeutumaan Espanjan alueelle uimalla, hyppimällä tai kapuamalla aidan yli sekä kiipeilemällä aallonmurtajien ylitse.

Vaikka Espanjan poliisi ja armeija kykenivätkin työntämään suurimman osan mellakoivista rajan ylittäjistä takaisin, asiasta kehkeytyi pienehkö hallituskriisi Suomeen sisäministeri Mari Rantasen (ps.) aloitettua valmistelut sisärajatarkastusten palauttamiseksi ja hänen tuettuaan Italian kansallismielisen pääministerin Giorgia Melonin ehdotusta, että Espanja erotettaisiin vapaan liikkuvuuden takaavasta Schengen-alueesta.

Rantasen toimet kuitattiin oppositiopuolueiden ja napamies Petteri Orpon (kok.) toimesta ”sisäministerin yksityisajatteluksi”, mikä osoittaa, kuinka kaukana Kokoomuksen ja Perussuomalaisten näkemykset ovat toisistaan. 

Olen täysin aiheellisesti ja perustellusti moittinut perussuomalaisen puolueen menoa takaamaan Kokoomuksen vaatimia ja Suomen kansalaisiin kohdistamia perusturvaleikkauksia, jotka on osoitettu työttömyysturvaan ja asumistukeen mutta ei juurikaan toimeentulotukeen, vaikka sen saajista suuri osa on ulkomailta suomalaisten ruokapöytiin istahtaneita (aiheesta täällä, täällä ja täällä).

Vaikka perussuomalainen puolue onkin pyrkinyt eristämään minut poliittisesta toiminnasta talous- ja sosiaalipoliittisen erimielisyyteni vuoksi, en silti kadu, että tein vuoden 2019 eduskuntavaaleissa vaalityötä Mari Rantasen kanssa ja autoin häntä nousemaan silloin eduskuntaan. Maahanmuuttokannoissaan Perussuomalaiset ovat olleet täysin oikeassa.

Mari Rantanen on istuvan hallituksen ehkä parhaiten virkatoimessaan onnistunut ministeri, kun taas Kokoomus muodostaa yhdessä Disney-puolueiden kanssa hallituksen sisäisen opposition lähes kaikissa maahanmuuttoon ja monikulttiin liittyvissä kysymyksissä.

Ceutan siirtolaiskriisi saattaa jäädä irralliseksi episodiksi kataklysmisesta väestöryntäyksestä ja muistutukseksi arabimaiden miekkalähetyksestä, mutta edelleen sen tavoitteena on Marokon halu vaatia aluetta Espanjalta itselleen. Vertailun vuoksi Gibraltarin pohjoispuoli kuuluu Isoon-Britanniaan, mutta sen enempää Espanjan kuin Ison-Britanniankaan välillä ei ole ollut aluevaatimuksia kuningaskuntien kesken.

Ceutan rajakriisistä voi oppia, että tilapäiset oleskeluluvat ja lipsuminen palauttamispäätösten toimeenpanosta toimivat kuin hunaja mehiläisille. 

Maahan saapuneilla ei ollut pakolaisstatusta, eivätkä he täyttäneet turvapaikanhakijan tunnusmerkkejä. Heitä on harhaanjohtavaa kutsua myöskään siirtolaisiksi, sillä siirtolaisiksi sanotaan yleensä laillisia maahanmuuttajia, jotka siirtyvät esimerkiksi määräaikaisiin töihin. Sen sijaan he olivat yksiselitteisesti laittomia maahan tunkeutujia.  

Syynä kriisin syntyyn oli Espanjan vasemmistojohtoisen hallituksen päätös myöntää noin puolelle miljoonalle ”paperittomalle” tilapäinen oleskelulupa ja espanjalaisten tuomioistuinten päätökset, jotka kieltävät merellä pysäytettyjen välittömät palautukset. Siksi tällaisia päätöksiä ei pidä tehdä.

Tapauksesta voi oppia myös sen, että kansallisvaltioiden on vedettävä rajojensa valvontaan liittyvissä asioissa omaa kansallisen itsemäärämisoikeutensa mukaista linjaa. Tarvittaessa maiden pitää voida itse irtautua Schengenin vapaan liikkuvuuden sopimuksesta suojellakseen tonttiaan EU:n ulkorajojen tai sisärajojen yli tungeksivilta tulijoilta.

 

Aina löytyy myös besserwissereitä, jotka eivät koskaan opi mitään,

ja yksi heistä on filosofiasta aikoinaan tohtoriksi voideltu akatemiatutkija Timo Miettinen, jota Yle referoi EU-asioiden asiantuntijana, vaikka hänen asiantuntemuksensa ei poikkea kenen tahansa EU:n hallintoluostareissa marinoidun NPC:n mielipiteistä.

Miettisen Ylelle antaman lausuman mukaan päätös palauttaa rajatarkastukset Italiasta saapuville ihmisille oli ”vastatoimi” Italialle, joka keskeytti Schengen-sopimuksen soveltamisen Espanjasta saapuville viikko sitten Ceutan rajakriisin vuoksi. Miettisen mukaan tämä vaarantaa EU:n yhteisen rajapolitiikan, kun kansallisvaltiot ajavatkin omaa etuaan toisiaan vastaan ja ”katsovat asiaa omasta näkökulmastaan”, jolloin mukamas ”EU on antautunut hybridivaikuttamiselle”.

Miettinen voisi pitää lapsekkaan EU-uskontonsa omana tietonaan.

Tosiasiassahan jokaisen EU-maan ja Schengen-sopimuksessa olevan maan pitää pystyä valvomaan omia rajojaan nimenomaan kansallisin toimin ja katsomaan asiaa sikäli juuri omasta näkökulmastaan. 

Koska kansallisvaltiot ovat kansakuntien etujärjestöjä, niiden pitää ajaa nimenomaan omien kansalaistensa etujen mukaista maahanmuuttopolitiikkaa. Ja niin ne myös näyttävät tekevän, mutta vasta ongelmien levitessä käsiin ja realismin astuessa kuvaan.

Ongelma ei ole suinkaan se, että EU-maat valvovat rajojaan päättäväisesti ja itsenäisesti eikä myöskään siihen liittyvä poikkeaminen EU:n yhteisestä löperöstä linjasta. Ongelma olisi, jos jäsenmailla ei olisi selkärankaa itse valvoa rajojaan. Marokon tapaan myös Venäjä voisi esittää Suomelle aluevaatimuksia muokattuaan ensin rajaseutujen väestökoostumusta maahanmuutolla, joten Miettisen näkemyksessä, että EU-maiden itsenäinen rajakontrolli muka altistaa ”hybridivaikuttamiselle”, ovat karttapallot katollaan.

Hybridivaikuttamiselle altistaa EU:n raja- ja maahanmuuttopolitiikka. 

Ceutan tapaus osoittaa, kuinka mätää ja todellisuuden kanssa ristiriitaista on sellainen rajapolitiikka, jossa muut maat pyrkivät päättämään toisten maiden maahanmuuttopolitiikasta ja väestökoostumuksesta. Niin EU:ssa on jo pitkään tehty muun muassa taakanjakokäytännön kautta, vaikka sille ei ole sopimuksen tasoista hyväksyntää, saati että kansalaiset eri jäsenmaissa olisivat voineet päättää ja äänestää siitä, keitä maat kelpuuttavat alueilleen asumaan.

EU:n yhteinen rajavalvonta on jämäkkää kuin märkä paperipussi, ja Miettisen ”asiantuntemus” kituu kuin kumolleen käännetty kilpikonna, joten yliopisto ja akatemia voisivat katkaista hänen palkanmaksunsa. Naurettavan vinoutunut arvio ei ollut Miettiseltä ensimmäinen vaan osoittaa tuulesta turvoksissa olevaa EU-idealismia ja krooniseksi muuttunutta situational blindnessiä.

Miettinen ratsastelee ”humanismin” aateperinnöllä ja luo ennennäkemätöntä ”syvyyttä” istuskelemalla Edumud Husserlin polvella, kun setä selittää, miksi eurooppalainen ajattelu on kriisissä (joka ilmeisesti on krooninen). Omaan filosofin silmääni tuo kaikki on pelkkää EU-diskursiivista hallintoretoriikkaa vailla realismia. Miettinen kuuluu samaan kaaderiin kuin Heikki Aittokoski, joka kirjassaan Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa haukkui kansallismielisyyden (aiheesta täällä), ja tuosta heille kannetaan kaksin käsin palkintoja kuin Kypselidien uhrilahjoja Olympiaan.

Jo Martin Heidegger lausui kyseisestä idealismista monta valittua sanaa. Nykyisinkään ongelmien syynä ei ole mikään ”natsismi” vaan sen vastakohta internatsismi, jonka vuoksi Euroopan valtioiden kassakoneet huutavat hoosiannaa, ja rahat ovat aivan lopussa. Se on hengetöntä, rahisevan kuivaa ja haukotuttavaa haaveilua todellisuudessa, jossa maahanmuutto ja väestömullistus uhkaavat eurooppalaista kulttuuria yhtä pahasti kuin Marilyn Monroe pinnallisuudellaan lännestä ja Josif Stalin aikoinaan idästä.

Hyvä huono esimerkki meneillään olevasta internatsismista on myös kokoomuslaisen Kai Mykkäsen Marokossa vuonna 2018 allekirjoittama GCM-sopimus, jolla yritettiin rakentaa kehittyneiden maiden ja kolmannen maailman välille liukuhihnamainen maahanmuuttoautomaatti (aiheesta täällä ja täällä). Ceutan tapauksessa on kaikuja tästä YK:n Global Compact for Safe, Orderly and Regular Migration -sopimuksesta, josta muiden muassa Yhdysvallat ja Australia ymmärsivät jättäytyä pois jo suunnitteluvaiheessa.

Maailman kansallismieliset poliitikot Donald Trump mukaan lukien tekevät aivan oikein pyrkiessään lopettamaan länsimaisen sivilisaatiomme bastardisoimisen, joka tapahtuu kulttuuribarbarian keinoin ja jossa ”ihmisoikeudet”, ”ilmastopolitiikka” ja monet vihervasemmiston ”arvot” näyttävät olevan pelkkiä verukkeita alkukantaisen rabulismin levittämiselle. Sitä kymmenien tuhansien eurojen palkinnoilla ja satojen tuhansien eurojen apurahoilla lahjotut ”tutkijat” ja heille julkisuutta kätilöivät toimittelijat tukevat suustaan pullahtelevilla strutsinmunan kokoisilla arviointivirheillä.

 

Mihin tiukempaa kansallista rajapolitiikkaa tarvitaan?

Tiukempaa rajapolitiikkaa ja väestöselektiota tarvitaan muun muassa siksi, ettei kävisi tavalla, jonka Iltalehti paljasti jutuissa Perhe pakeni Itäkeskuksesta – Tämä oli viimeinen niitti: ”Minulla meni niin hermo” sekä jutuissa Helsinkiläiskouluista julkaistiin hurjat luvut – Rehtorit kertovat totuuden ja Kouluissa tapahtunut huolestuttava muutos – OAJ vaatii toimia.

Uutisten mukaan Helsingin kaupungin peruskouluissa maahanmuuttajataustaisten lasten käytös on muuttanut Itäkeskuksen peruskoulut turvattomiksi kiusaamisrysiksi, joissa opiskeleminen on kantaväestön lapsille mahdotonta. Kantasuomalaiset joutuvat jättämään kotinsa ja muuttamaan ympäristökuntiin, kun koulushoppailukaan ei enää onnistu Helsingin kaupungin muokattua koulupiirijakoa niin, että muissa kaupunginosissa asuvia voidaan jatkossa pakottaa Itäkeskuksen rymykouluihin.

Opettajien ammattijärjestö OAJ puolestaan valittaa, että myös opettajat joutuvat basaarikouluissa fyysisen ja henkisen väkivallan kohteiksi, ja vaatii alalle ”työsuojeluohjelmaa”, vaikka ongelmien ydin on, että Lähi-itä on tuotu kouluihin. Tässä asiassa ei auta enää yhteydenotto ”liittoon”, eskalaatiosovittelijaan eikä monimuotoisuustukihenkilöön.

Inkluusio saattaa toimia tyydyttävästi niin kauan kuin ulkomaalaistaustaiset ovat pienenä vähemmistönä ja suomalaiset selvänä enemmistönä, mutta määräsuhteiden käännyttyä nurin kääntyvät myös olot nurin, kuten itäisen Helsingin kouluissa. Tämä on alenevan rajahyödyn laki, joka vastaa kalakeiton maustamista: jos suolaa lisätään vähän, maku kenties paranee, kunnes soppaan kaadetaan koko paketillinen suolaa, ja keitos muuttuu syömiskelvottomaksi. Yhteiskunnallinen tehokkuus kariutuu kieli- ja arvokonflikteihin, ja järjestelmä romahtaa tai muuttuu tunnistamattomaksi.

Suomi ei ole vain maapohja, jolla asumme, eikä turvasatama turisteille, vaan koostuu kielestä, kulttuurista ja kansakunnasta, joita ei voida palauttaa, jos ne kerran menetetään väestönvaihdon vuoksi. Tämän sanominen ei tee minusta eikä kenestäkään muusta falangistia vaan hegeliläis-snellmanilaisen filosofin.

Silmiinpistävää on, että valtaosa maahanmuuttajataustaisista oppilaista on suomen kieltä toisena kielenä opiskelevia niin sanottuja S2-oppilaita, vaikka he ovat syntyneet Suomessa. Monikultti-ideologian mukaisesti ulkomaalaistaustaiset perheet ovat siis säilyttäneet ja ylisukupolvistaneet kielensä ja tapansa pyrkimättä integroitumaan Suomeen, ja opetusviranomaiset koettavat liudentaa ongelman koulujärjestelmän viaksi, jonka oletetaan olevan korjattavissa aina vain enemmän rahaa nielevällä sopeuttamisella ja pakottamisella segregaatiota ehkäisevään väestöjen sekoittamiseen. 

Ongelmien ydin on kuitenkin väestönvaihto sinänsä ja siihen tähtäävä irrationaalinen politiikka, jota Helsingin kaupunki on tehnyt monessa muussakin asiassa (aiheesta täällä). Myöskään eliittialueiksi mielletyissä kaupunginosissa, ja etenkään niissä, lapset eivät jostakin syystä puhu enää suomea.

Jälleen on annettava tunnustusta sisäministeri Mari Rantaselle, joka vaati perumaan Helsingin uuden koulupiirijaon ja esitteli eduskunnalle maahanmuuttoa torjuvan rajaturvallisuuslain saattaen sen voimaan jo vuonna 2024 (aiheesta täällä).

 

Maahanmuutto haavoittaa kansallista konsensusta ja estää kansanrintaman

Ehdotan, että perussuomalainen puolue irtautuisi hallitusyhteistyöstä Kokoomuksen kanssa. Tärkeän perusteen siihen tarjoaa mädättäjäpuolue Kokoomuksen aie muokata asumisoikeuslakia niin, että jatkossa omistajayhtiöt voisivat myydä asumisoikeusasunnot asukkaiden alta ja kääräistä nollasijoituksellaan asukkaiden maksamat talot myyntivoittoina taskuihinsa (aiheesta täällä). 

Se antaisi härskin ja häikäilemättömän näytön Kokoomuksen harjoittamasta rakenteellisesta korruptiosta, jolla puolue on tekemässä valtiollisesta asuntopolitiikasta laillistettua rikollisuutta taannehtivan lain kiellon ja sopimusten sitovuusperiaatteen vastaisesti.

Asumisoikeuslain muutoshankkeen kaataminen tarjoaisi Perussuomalaisille erinomaisen tilaisuuden pelastaa osa romahtamassa olevasta kannatuksestaan ja tien ennenaikaisiin eduskuntavaaleihin, jotka jo nyt ovat kolme vuotta myöhässä. 

Paras hallitus tulisi Perussuomalaisten, Keskustan ja molempien vasemmistopuoluiden kansanrintamasta, kunhan vasemmistopuolueet eivät olisi ulkomaalaisten minoriteettiensä panttivankeina ja siten kyvyttömiä yhteistoimintaan perussuomalaisten kanssa.

Vasemmistopuolueiden typeryys on juuri siinä, että niissä oletetaan persuille nälvimisen ja rasismista länkyttelyn lisäävän kannatustaan, vaikka äänestäjien suuri enemmistö ei ollenkaan pidä kansallismasokistisesta internationalismin hoilaamisesta eikä vasemmiston pyrkimyksestä nostella virkoihin omia mamuprinssejään ja -prinsessojaan suomalaisten ohi. 

Se, miksi maahamme ei enää saada oikeutta ja kohtuutta edustavaa kansanrintamaa, johtuu maahanmuutosta, joka lyö kiilaa kansalliseen konsensukseen. Aina vain pingoittuneempaa ”suvaitsevaisuutta” vaativa monikulttuuri-ideologia pirstoo myös suomalaisten ihmisten keskinäisiä ihmissuhteita vihervasemmistolaisella kiilusilmäisyydellään, vaikka vasemmistopuolueiden talouspoliittiset linjaukset olisivatkin sinänsä kohdallaan.

Parhaassa konfiguraatiossa viherhihhulipuolue Vihreät ja rahahihhulipuolue Kokoomus istuisivat oppositiossa yhdessä krisuhihhuleiden kanssa. 

Seikka, joka pahiten haittaa vihervasemmiston näkemysten vastaanottamista, on puolestaan asenteeseensa liittyvä näsäviisaus, jonka mukaisesti kaikki mikä poikkeaa heidän omista mielipiteistään ja intresseistään, on aina ”disinformaatiota”, ”häirintää”  tai ”rasismia”. 

Vaaleihin valmistautuva SDP häiritsee parhaillaan itseään ja vasenta siipeään korjaamalla maahanmuuttopolitiikkaansa Ruotsin demarien ja Perussuomalaisten suuntaan. Demarien tiukemmat ehdot maahanmuuttajille voidaan tulkita kosiokirjeiksi Perussuomalaisille ja Keskustalle tai kalasteluksi niiden apajilla.

Maahanmuuttokriisin paras opetus demareille on, että yhteistoimintaa perussuomalaisten suuntaan ei kannata enää torpata tavalla, joka Marinin puheenjohtajakaudella tuotti maahan kokoomusjohtoisen hallituksen. SDP:n ja kokkareiden liitosta ei ensi kaudella mitään tule. Sen verran kaukana puolueiden säästö- ja leikkauskohteet sekä verolinjaukset ovat toisistaan, joten demarien on parempi etsiä kavereita perussuomalaisten suunnalta.

---

Päivitys 16.8.2026: Sen, että Afrikasta tulvivassa väestövyöryssä ei ole kyse kriisistä vaan jatkuvasta Eurooppaan suuntautuvasta tendenssistä, osoittaa paineen jatkuminen.

Aiheista aiemmin

Tilapäisen käännytyslain sopisi jäädä pysyväksi

Kurjistavaa kaupunkipolitiikkaa Helsingissä

Maahanmuuton hintalappu on hyytävä

Koulu, maahanmuuton mankeli? 

Syyt nuorison epätoivoon ovat ideologisia 

Onko väestön vaihtuminen luonnonlaki?

Tapahtuneiden tosiasioiden edessä

Väestökadon syyt 

Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle 

Väestöpolitiikan Black Friday – Pelastaako ”työperäinen maahanmuutto”?

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Uusi kansalaisuuslaki on harhalaukaus

Maahanmuutto Japanissa

Panoksena kielemme, kulttuurimme ja väestömme – Vähemmän olisi enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa

Maahanmuutto ja Schrödingerin kissa

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolusteleva retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan

Itsenäisyys ja maahanmuutto 

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika 

Tapahtuneiden tosiasioiden edessä

Sisäministeri Kai Mykkänen on matkustanut Marokon Marrakechiin hyväksymään YK:n siirtolaissopimusta. Samaan tapaan Kekkonen oli ”matkalla Moskovaan” ja Juha Sipilä Kultarantaan.

Perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio teki oikeuskanslerille kantelun eduskunnan sivuuttamisesta, kun valtioneuvosto ei perustuslain 94 § vastaisesti hankkinut Yhdistyneiden kansakuntien GCM-siirtolaissopimukselle eduskunnan hyväksyntää.

Perustuslain mukaan merkitykseltään huomattava sopimus vaatii eduskunnan hyväksynnän, ja hallituksen arvio sopimuksen ”vähäisestä merkityksestä” on ollut virheellinen. Asiakirjan huomattava merkitys perustuu vähintäänkin tuomioistuinkäytännöistä saataviin ketjuuntumisvaikutuksiin.

Sopimuksella on sen muodosta tai nimestä riippumatta suuri merkitys, jos ja kun tuomioistuimet alkavat käyttää sitä ohjenuoranaan maahanmuuttoa koskevien ratkaisujen tekemisessä. Silloin kompaktin suuntaviivamaiset julistukset aktualisoituvat ja realisoituvat sekä muuttuvat velvoitteiksi. Kirjoitin aiheesta kolumnissani ”Miksi GCM pitää hylätä? ”

Oikeuskanslerinvirasto ei ole antanut asiassa minkäänlaista ratkaisua, vaikka sitä pyydettiin kiireellisenä. Siten oikeuskansleri halunnee väistää oikeudellisen arvioinnin vedoten ”tapahtuneisiin tosiasioihin”. Siitä puolestaan alkaa ministerin juridinen vastuu.


GCM vaarantaa myös sananvapauden

Yhdistyneiden kansakuntien Global Compact for Migration -asiakirjan merkitystä on vähätelty mediassa ja hallinnossa koettamalla lavastaa sopimus vaikutuksettomaksi. Tosiasiassa Suomella ei ole ollut yhtä tärkeää ulkopoliittista asiakirjaa edessään pitkään aikaan. 

Muiden muassa Fox News ja Express ovat olleet huolissaan siitä, että GCM-sopimuksen sananvapauskohta voi kriminalisoida maahanmuuttokritiikin. Svenska Dagbladetin mukaan myös Ruotsin journalistiliitto vastustaa sopimusta siksi.

Sopimuksen mukaan viranomaisten tulisi kiistää  taloudellinen tuki ”suvaitsemattomasti” tai ”epäasiallisesti” siirtolaisiin suhtautuvilta medioilta. Liiton puheenjohtajan Jonas Nordlingin mukaan tämä johtaa ”makutuomioistuimiin”, jotka päättävät, mitkä mediat toimivat hyväksyttävästi.

Norjalainen Journalisten puolestaan kirjoittaa, että YK:n siirtolaissopimuksen mukaan viranomaisten pitää ohjata mediaa ja toimittajia ”oikeanlaiseen” raportointiin ja journalismiin. Norjan toimittajaliiton Reidun K. Nybøn mukaan liitto pitää siirtolaissopimusta vapaan lehdistön vastaisena ja vastustaa sopimuksen hyväksymistä siksi.

Sananvapaus alkaa kuumottaa maahanmuuttoon liberaalisti suhtautuneita viestimiä vasta, kun liberaali maahanmuuttopolitiikka on viemässä niiltä liberaalin sananvapauden, joka sulaakin suvaitsevaisten käsiin kuin saippua.

Suomen Journalistiliitto ei ole ottanut asiaan mitään kantaa, sillä valtamedian asenteet ovat jo valmiiksi maahanmuuttovyöryä puolustavassa asennossa, eikä ristiriitaa sananvapauden ja agendajournalismin välillä havaita.

GCM on aiheuttanut muutamien poliitikkojen ja tieteenharjoittajien kirjoitusten sensurointia valtamediasta, mikä antaa huonon kuvan medioiden kyvystä välittää tietoa yhteiskunnassa vallitsevista näkemyksistä.

Niinpä toivoisin lehdiltä pidättyvyyttä ja itsehillintää poliittisten ehdokkaiden sananvapauden rajoittamisessa etenkin vaalien nyt käynnissä olevana kampanja-aikana. Mitään otteluja ei pidä ratkaista tuomaripeleillä, ja jos joku niin tekee, sitä kurjempi juttu sensoreille itselleen.


Sivistyneet vastustavat

Parlamentin äänestykseen GCM saatettiin Saksassa, Virossa ja Latviassa, ja siitä ovat irtisanoutuneet monet länsimaat, kuten Yhdysvallat, Itävalta, Unkari, Puola, Tshekki, Kroatia ja Bulgaria. Muun muassa USA katsoi expressis verbis sopimuksen vaarantavan maan suvereniteetin maahanmuuttopolitiikassa.

Suomessa Perussuomalainen puolue on ainoa, jolla on sopimuksen hyväksymiseen kielteinen (ja suomalaisten kannalta myönteinen) kanta. Mikään ei vaatisi Suomea sitoutumaan asiakirjaan, josta ei ole odotettavissa mitään hyötyä vaan pelkästään potentiaalisia velvoitteita. Se ei ole siis Suomen etujen mukainen ja on siksi hylättävä.

Usein sanotaan, että Perussuomalaiset asettuvat kaikkea vastaan. Asia näyttää kuitenkin olevan niin, että muut puolueet asettuvat Perussuomalaisia ja samalla myös Suomen kansallista etua vastaan. Maahanmuuttokritiikittömän moraaliposeerauksen, vieraskoreuden ja näennäisesti hyveellisen roolipelaamisen hintana on vaipuminen aina vain syvemmälle ja syvemmälle siirtolaisongelmien suohon, jonka ratkaisuna nähdään pakolaisten ja turvapaikkaturistien loppumaton vastaanotto.

Sen sijaan kukaan ei näytä puhuvan pakolaisuuden todellisten juurisyiden ratkaisemisesta mitään. Sellaisena voisi toimia esimerkiksi kehitysavun tekeminen maailmanlaajuisesti ehdolliseksi. Ehtona tulisi olla väestöräjähdyksestä kärsivien maiden poliittinen sitouttaminen rauhantilaan ja yhden lapsen politiikkaan.

Sopimus voisi olla nimeltään vaikkapa WBCP-sopimus eli Worldwide Birth Control Pact (Maailmanlaajuinen Sopimus Syntyvyyden Rajoittamiseksi). Mitäpä siis, jos YK saisi aikaan tällaisen oikeasti vaikuttavan ja oloja parantavan asiakirjan?


Miksi YK ei ole auktoriteetti vaan ihmisoikeuksien amatööri?

Yhdistyneiden kansakuntien leväperäisyys johtuu liian monen sopan kertymisestä samaan lusikkaan. Islamilaisilla kehitysmailla on YK:ssa niin paljon valtaa, että ne saivat muun muassa homoseksuaalisuuden poistetuksi syrjintäsuojan piiristä vuoden 2010 marraskuussa.

YK:n yleiskokous päätti tuolloin poistaa seksuaalisen suuntautumisen päätöslauselmasta, jonka tarkoitus on suojella ihmisiä kuolemanrangaistuksilta. Tämä tarkoittaa, että yleiskokouksen mielestä homoseksuaalisuuden perusteella saa tuomita kuolemaan.

Kuolemantuomioita homoille, lesboille, biseksuaaleille ja transseksuaaleille langetetaan edelleen monissa islamistisissa maissa, joten YK:n päätös merkitsi myönnytystä muslimien harjoittamalle mielivallalle. Valtamedia on ollut asiasta hipi hiljaa.

Toisaalta YK on määritellyt uskontojen arvostelemisen ”viharikokseksi” suojellakseen islamia. Tämä osoittaa, että monet YK:n kaltaiset viranomaistahot ovat tasa-arvopolitiikan amatöörejä ja kaksinaismoralismin ylläpitäjiä, eikä niitä siksi pidä ottaa vakavasti muissakaan asioissa.

Näyttöä antaa se, että islamilaiset maat ottivat valtaansa myös Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomission, joka joutui kieltämään sharia-lain arvostelun ja islamilaisten maiden ihmisoikeustilanteen moittimisen. Jokaisen ihmisen universaali ihmisoikeus on nyt se, ettei hänen islaminuskoaan saa kritisoida millään tavalla!

Käytännössä islamistiset maat soveltavat päätöstä sensuurin välineenä estääkseen ihmisoikeusrikosten, kuten homoille langettamiensa kuolemantuomioiden, arvostelun. Tuomioita toteutetaan keskellä kirkasta päivää julkisten hirttäjäisten muodossa.

Juuri tämän vuoksi vihapuhetta ei ole islamin kritisoiminen vaan sen julistaminen.

YK on antanut myös monia muita päättömiä julistuksia, joista yksi on taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus. Se velvoittaa maita tavoittelemaan täystyöllisyyttä, joka on kansantaloustieteellinen mahdottomuus eikä edes välttämättä mikään ihanne. Kuitenkin sopimus sitoo myös Suomea.

Hulluinta on, että sosiaalisen korruption ja mädättämisen kapellimestarina toimivat Euroopan unioni ja sen uuskommunistiset tarkoitusperät, joihin kuuluu liittovaltioihanne, väestöjen bastardisoiminen, islamisoiminen, kansallisvaltioiden mitätöiminen ja kulttuurien yhdenmukaistaminen.

Niille täysin välttämätöntä on myös GCM-sopimuksen läpiajaminen ilman käsittelyä eduskunnan täysistunnossa ilman, että asiaan olisi saatu eduskunnan virallista kantaa sekä avointa argumentaatiota kaiken kansan edessä. Afrikan viidakoissa kansansa pettäneet sidotaan toteemiin tai laitetaan bataatti suussa pataan paistumaan.

---

Päivitys: Oikeuskansleri Tuomas Pöysti antoi tämän kirjoituksen julkaisemisen jälkeen ratkaisun, jonka mukaan GCM on ”ennemminkin oikeudellisesti sitomattomiin yhteistyöpöytäkirjoihin rinnastuva eikä perustuslain 93 ja 94 §:ssä tarkoitettu valtiosopimus tai muu kansainvälinen velvoite”, eikä kantelu siten anna aihetta toimenpiteisiin.

Oikeuskanslerin ratkaisu toisaalta varmentaa sen, että GCM ei sido Suomea eikä hallituksen ole pakko laittaa sitä täytäntöön miltään osin. GCM:ään ei voida vedota lainsäädännöllisiä velvoitteita Suomelle asettavana asiakirjana, ja Suomen hallitus voi myös irtautua koko asiakirjasta.

Johtavatko James Bond ja M Eurooppaa?

Euroopan federalistit onnistuivat pelastamaan keväällä nahkansa ja käyttämään Ahtisaari-ilmiötä hyväkseen lanseeraamalla Ranskan presidentinvirkaan ”epäpoliittiseksi” mielletyn Emmanuel Macronin. Äänestäjien epävarmuutta ja Euroopassa käynnissä olevan väestöjenvaihdon aiheuttamaa sekavuutta hyväkseen käyttäen Macron pystyi luomaan itsestään messiaanisen illuusion, joka toteuttaisi päämäärien valtakunnan ja Suuren Monikulttuurisen Unelman.

Saksassa puolestaan järjestetään tänään 24. syyskuuta liittopäivävaalit. Maata on hallinnut Angela Merkelin johtama kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien koalitiohallitus, ja Merkel tavoittelee vaalissa neljättä kautta liittokanslerina. 

Emmanuel Macronin ja Angela Merkelin suhde on muistuttanut elävästi James Bondin ja agentti M:n suhdetta äiti–poika-leikkeineen. Kemistiksi Leipzigin Karl-Marx-yliopistossa kouluttautuneen Merkelin asema kuitenkin horjuu, ja lähtökellot ovat soineet hänelle vuodesta 2015, josta lähtien Merkel kätilöi Saksaan yli miljoona humanitaarisin perustein tullutta pakolaista, turvapaikkaturistia, muslimimilitanttia, kerjäläistä ja muuta siipeilijää.

Niinpä esimerkiksi Uusi Suomi kirjoitti aiheesta 9.10.2015 otsikolla ”Saksassa kiehuu jo avoin kapina maahanmuuttopolitiikasta – Merkeliä uhataan oikeudella”, ja Iltalehti sekä Yleisradio toistivat asian jutuissaan. Vuoden 2016 alkupuolella ryhmä lakimiehiä nosti Merkeliä vastaan kanteen hänen harjoittamansa pakolaispolitiikan vuoksi, ja tähän päivään mennessä peltirouvaa vastaan on nostettu jo yli 1000 maanpetoskannetta oven avaamisesta hallitsemattomalle pakolaisvirralle (maanpetosrikosten distinktioista Suomen lainsäädännössä tässä).

Vaihtoehto nykypolitiikalle ei tule kuitenkaan Martin Schulzin johtamien demarien suunnalta, sillä sosialistien maahanmuuttokanta on vielä tuhoisampi kuin krisujen, ja sitä hillitsee vain puoluejohdon pelko perussaksalaisten duunarien ja työttömien kannatuksen menetyksestä.

Merkelin todellisina haastajina ovat ”professoripuolueena” tunnetun kansallismielisen Vaihtoehto Saksalle (Alternativ für Deutschland, AfD) -puolueen poliitikot. Puolueen nimitys ”professoripuolueeksi” perustuu siihen, että sen riveissä on esiintynyt monia näkyviä tieteenharjoittajia, minkä vihervasemmisto on koettanut kääntää ”populismiksi”, aivan niin kuin se on yrittänyt nälviä myös puolueen lempinimen olevan ”vain pilkallinen”.

Toivon lämpimästi Angela Merkelin syrjäyttämistä Saksan liittokanslerin virasta joko vaaleissa tai oikeudenkäynneissä ja hänen korvaamistaan asiantuntevilla ja vastuunsa ymmärtävillä poliitikoilla. Samoin toivon jytkyä AfD:lle, vaikka sen kannatus ei hallitusvastuuseen riittäisikään ja vaikka perinteiset valtapuolueet pyrkisivät sulkemaan maahanmuuton vastustajat poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle yhtä häikäilemättömin keinoin kuin Suomessa.

Maahanmuutto on repinyt Saksaa

Angela Merkelin poliittinen asiantuntemus on ilmentänyt enemmänkin niin sanottua ”yhteiskunnallista kemiaa” kuin todellisten olojen tuntemusta, minkä voi ymmärtää hänen koulutustaustansa valossa.

Lapsettomalla Merkelillä ei vaikuta olevan sen enempää henkilökohtaista kuin sensus communikseenkaan perustuvaa motiivia vastata Saksan tulevaisuudesta, sillä hän on koettanut perustella maahanmuuttotulvaa Saksan kantaväestön keskuudessa alenemaan lähteneellä syntyvyydellä.

Kompensoitaessa väestödiagrammien kuhmuja maahanmuutolla unohdetaan maahanmuutosta johtuvat kulttuurikonfliktit, sosiaalikustannukset ja väestöpoliittiset heikennykset, mikä merkitsee kansakunnan mädättämistä vierasperäisen eduksi.

Tällöin tallotaan kantaväestön varpaille ja tehdään saksalaisten asema entistäkin tukalammaksi. Samoin unohdetaan, että syy kielteisenä koetun nationalismin esiinnousuun on ollut ja on vastuuton idealismi, joka koettelee kantaväestön kärsivällisyyttä ja suvaitsevuutta (aiheesta lisää kirjoituksessani ”Maahanmuuttoa on vauhditettava, jotta natsismin uhka väistyisi”).

Mätä maahanmuuttopolitiikka on Merkelin käsissä savuava ase

Muut EU-maat eivät ole uskaltaneet vastustaa Merkeliä, koska Merkel kannattaa Venäjän vastaisten pakotteiden jatkamista USA:n toivomuksen mukaisesti, ja pakotteiden jatkaminen on varsinkin Itä-Euroopan maiden turvallisuusetujen mukaista.

Avainsyy EU:n halvaantumiseen pakolaiskriisin keskellä onkin Merkelin kurjan tahdonmuodostuksen ohella Venäjä, jonka sotilaallinen uhka ohjaa EU-maita hakeutumaan keskinäiseen konsensukseen yhtä aikaa sekä pakoteasiassa että pakolaisasiassa.

Merkelin johtama Saksa on taivutellut muut EU-maat ottamaan vastaan pakolaisia hintana Venäjän vastaisten pakotteiden jatkamisesta. Näin voidaan sanoa, että Merkel on hallinnut Eurooppaa Venäjän muodostaman sotilaallisen uhan tuella, johon vedoten hän on pakottanut muut EU-maat nielemään ”taakanjaon” periaatteet ja hylkäämään Dublinin sopimuksen. Mätä maahanmuuttopolitiikka on siis Merkelin käsissä ase, jolla hän uhkaa muita EU-maita piirittääkseen Venäjää.

Venäjä tekisikin oikein, mikäli se vähentäisi sotilaallista uhkaa Euroopan suunnalla, sillä se mahdollistaisi nippusiteiden avautumisen Euroopan maiden ympäriltä. Tilanteen laukeamista Vladimir II ei nähtävästi kuitenkaan halua (Vladimir I:n ollessa jo turvallisesti vitriinissä).

Toisella tavalla sanottuna Merkel on vyöryttänyt lähi-itäläisiä Eurooppaan, koska hän ei halua joutua kahden rintaman sotaan vaan haluaa varmistaa energiatoimitukset Lähi-idästä siltä varalta, että suhteet Venäjään menevät entistä pahemmin huurteeseen. Näin tehdessään Merkelin Saksa on laittanut EU:n jäsenmaat maksamaan oman kieron ulkopolitiikkansa virheet Keski-Euroopasta valuvan muslimivirran muodossa.

Nyky-Saksa tuhoutuu omaan natsismin kammoonsa

Ideologinen pääsyy Saksan haluttomuuteen torpata islaminuskoisten Eurooppaan suuntaama miekkalähetys on saksalaisten omaatuntoa häiritsevän natsitrauman aiheuttama häveliäisyys, vieraskoreus ja kausaalisuhteet rikkova oman kansan syyllistäminen. Niiden vuoksi Saksan maaperällä tehdään nyt käänteistä kansanmurhaa, jonka kohteena on eurooppalainen kantaväestö, ja vaikutukset ulottuvat myös Suomeen.

Entisen kristillisdemokraatin ja nykyisin AfD:tä kannattavan Erika Steinbachin mielestä Saksan hallitus on toiminut kuin diktaattori. Merkel-mummun valtiatarleikki omilla liikavarpaillaan katkeaa toivottavasti pian, ja Saksa saa taas pian kunnon johtajan. Siitä riippuu pitkälti koko Euroopan tulevaisuus.

Vertauskuva James Bondin ja agentti-M:n välillä puolestaan epäonnistuu vain siksi, että sen enempää Macron kuin Merkelkään eivät ole brittejä, jotka ottivat kaukaa viisaasti ritolat EU:n konglomeraatista. Semioottisesti puhuttelevalta tilanne näyttää uutuuselokuva Victoria & Abdulissa, jossa Merkel selvästikin flirttailee maahanmuuttaja-rikastuttajan kanssa. – Sattumaako?


Kirjallisuutta

Suositeltavaa luettavaa Saksan tilanteesta ovat yhteiskunnan perusyksikön (eli nojatuolinsa ja TV-settinsä välisen myyttisen yhteyden) muodostamasta syväkoomasta heränneen entisen demaritelevisionkatsojan, Thilo Sarrazinin, vuonna 2016 julkaisema teos Wunschdenken: Europa, Währung, Bildung, Einwanderung – warum Politik so häufig scheitert? (”Toiveajattelua: Eurooppa, valuutta, koulutus, maahanmuutto – Miksi politiikka niin usein epäonnistuu?”) ja hänen vuonna 2010 ilmestynyt kirjansa  Deutschland schafft sich ab – Wie wir unser land aufs Spiel setzen (”Saksa lopettaa itsensä – Miten vaarannamme maamme?)”.

Suositeltava on myös sosiaalikasvatuksen professorin, Gunnar Heinsohnin, teos Söhne und Weltmacht – Terror im Aufstieg und Fall der Nationen (”Ihmiset ja maailman voima – Terrorin nousu ja lasku kansakunnissa”) vuodelta 2003.

Italialaisen toimittajan Giulio Meottin Gatestone-instituutille kirjoittama artikkeli Saksan tilanteesta (”The Rise of Islam”) tässä ja sen referaatti Oikeassa Mediassa tässä.

---

Päivitys 25. syyskuuta 2017: Alternativ für Deutschland sai 12,6 prosenttia kannatuksesta, ja Merkelin kristillisdemarit tipahtivat 33 prosenttiin, joten olin ennustuksessani oikeassa, toisin kuin Ylen käyttämät näennäisasiantuntijat Kimmo Elo ja Tuomas Iso-Markku Helsingin yliopistosta.

Hanna Hanhinen -nimisen toimittajan kirjoittaman jutun mukaan ”[s]uomalaistutkijat pitävät Saksan sunnuntaisten liittopäivävaalien suurimpana yllätyksenä liittokansleri Angela Merkelin luotsaaman CDU-puolueen kannatuksen merkittävää laskua.”

Yleisradion toisessa jutussa toimittaja Minna Pärssinen puolestaan itkee, ”[m]istä äärioikeistolainen AfD sai kannattajansa?” Puolue näyttää ”äärioikeistolaiselta” vain, jos sitä katsotaan äärivasemmalta. AfD:n ihana vaalivoitto veti suut apeiksi niin Ylessä kuin yliopistollakin, vaikka apeuteen olisi syytä saksalaisilla itsellään: Merkelin harjoittama terrorismi voi jatkua demarien 20,5 prosentin tuella, koska kristillisdemokraatit säilyttivät täpärästi asemansa suurimpana puolueena.

Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?

Tieteessä on jälleen viime päivinä puhuttu maailman väestöjen älykkyydestä ja älykkyyden sekä kulttuurierojen suhteista. Suomessa Talouselämä-lehti kysyi 12.9.2017 ”tyhmeneekö maailman väestö”, kun ”älykkyystestien tulokset ovat laskussa”. Juttu sopi talousalan lehteen, sillä se liippasi läheltä myös Tatu Vanhasen ja Richard Lynnin tutkimuksia älykkyyden ja taloudellisen menestyksen suhteista.

Toimittaja Kari Kortelaisen laatima kirjoitus oli käytännössä referaatti New Scientist -lehden jutusta ”We seem to be getting stupider and population ageing may be why”, jossa koetettiin selittää maailmalla havaittua älykkyyden laskua väestön ikääntymisellä.

Koska uusi selitys usein on vaihtoehtoisen selityksensä pois sulkeva antiteesi, ei tarvitse olla Edison oivaltaakseen, että uudella hypoteesilla (väestön ikääntyminen) koetettiin jynssätä pois jotakin aiemmin esitettyä selitystä väestön älykkyyden laskuun. Mikähän tuo kierretty puurolautanen mahtaa tässä tapauksessa olla?

Johtuuko älykkyyden lasku vanhenemisesta tai uranaisten valinnoista?

Kupletin lähtökohdan muodostaa se, että keskimääräiset älykkyystestien tulokset olivat nousseet hyvinvoivissa länsimaissa kolmisen pistettä vuosikymmenessä noin vuosisadan ajan. Tätä 1940-luvulla havaittua trendiä alettiin kutsua löytäjänsä mukaan Flynnin ilmiöksi. Se todettiin muun muassa Hollannissa ja Japanissa, kunnes tutkijat vuonna 2004 huomasivat kehityksen kääntyneen päinvastaiseksi.

Tulokset kääntyivät laskuun jo 1975, mutta viime vuosina alamäki on ollut niin hurjaa, että Brysselin vapaan yliopiston tutkijan Michael Woodleyn mukaan keskimääräisen älykkyyden heikentymistahti enteilee nyt 7–10 pisteen laskuvauhtia vuosisadassa.

Ilmiötä voidaan selittää naisten hakeutumisella työelämään ja sillä, että koulutetuimmat (ja siis todennäköisesti älykkäimmät) naiset eivät hanki jälkeläisiä yhtä ahkerasti kuin vähemmän etevät. Tulevaisuuden kannalta olennaista ihmisrotujen väliselle vertailulle ei puolestaan olisi niinkään se, kuinka älykkäitä ihmisrodut ovat lähtökohdiltaan, vaan se, missä sosiaaliluokissa, varakkuusasemissa, kouluttautumisen kerroksissa ja niitä vastaavissa älykkyyssekvensseissä väestöt lisääntyvät eniten kunkin rodun sisällä.

Kohtalokasta ihmiskunnalle on, että kaikissa roturyhmittymissä väestöt näyttävät lisääntyvän eniten nimenomaan niissä kansan kerroksissa, jotka ovat heikoimmin menestyviä – ja taloudellisen menestyksen sekä älykkyyden välisen korrelaation vallitessa todennäköisesti myös heikkoälyisimpiä.

New Scientistin raportoima tutkimus ei kuitenkaan etsi selitystä tästä eroavuudesta, joka vallitsee yhteiskuntaluokkien lisääntymisessä, vaan väestöjen ikääntymisestä. Robin G. Morris työryhmineen Lontoon Kings Collegesta on siis löytänyt vielä ainakin yhden selitystekijän, jolla voidaan kiertää eräs muutoin helposti tarjolla oleva selitys länsimaissa laskuliukuun lähteneelle älykkyydelle.

Morris työryhmineen on pyrkinyt selittämään länsimaalaisten rappeutuvaa keskimääräistä älykkyyttä sillä, että ihmiset elävät nykyisin entistä vanhemmiksi, ja hänen mukaansa ikääntyneiden suorituskyky ei pysy entisellä tasolla, jolloin myös tilastojen keskiarvot putoavat.

Tavallaan selitys on uskottava, sillä ikäihmisten ratkoessa älykkyystestejä voidaan kohdata samoja ongelmia kuin heidän taistellessaan nykyelektroniikan kanssa. Tämä sotii kuitenkin aiemmin saatuja tuloksia vastaan, ja kyseessä lieneekin jonkinlainen mielikuvaharha. Älykkyys on nimittäin todettu yksilöillä hyvin pysyväksi ominaisuudeksi, eikä ikä tee ihmisestä älyllisesti retardia, vaan ihmiset säilyttävät älylliset ominaisuutensa läpi elämän. Tästä johtuu, että 80-vuotiaat kirjailijat ja ydinfyysikot säilyttävät neroutensa.

Morris onkin pyrkinyt käyttämään älykkyyden arvioimiseen muistin ominaisuuksia ja verrannut lyhytkestoista muistia ja työmuistia, jonka hän toteaa olevan heikompi yli 60-vuotiailla – samassa aikasarjassa, joka on kasvanut älykkyystesteissä.

Morrisin tutkimusta voidaan kritisoida siitä, että (A) tutkimuksessa on selvitetty tutkittavan ilmiön (älykkyys) sijasta siihen liittyvää oheisilmiötä (muistia) ja että (B) vertailu perustuu vain ikääntyneiden ryhmissä tapahtuneiden muutosten keskinäiseen korrelaatioon, eikä nuorison piirissä tapahtuneita muutoksia väestön keskimääräiseen älykkyyteen ole otettu huomioon.

Tällä tavoin on tuotettu pelkkiä aihetodisteita älykkyydessä tapahtuneen tason laskun selityksille, ja tutkimus onkin ehtinyt herättää vastalauseita kriitikoiden piirissä. Lisäksi muisti on muuttuvampi ja olosuhteista riippuvaisempi ominaisuus kuin geneettispohjaisena pidetty älykkyys.

Älykkyyden geneettisestä perustasta

Älykkyyden geneettisestä määräytymisestä esitettiin hiljattain Nature Genetics -lehdessä runsaan 78 000 ihmisen aineistoon perustuva meta-analyysi, jossa löydettiin 48 älykkyyteen liittyvää geeniä. Älykkyydellä on tämän mukaan geneettinen perusta, vaikka tutkijat pystyivätkin selittämään geneettisen muuntelun pohjalta vain 4,8 prosenttia ihmisten älykkyyden vaihtelusta. Joka tapauksessa tutkimus vahvisti sen, että älykkyys on samantyyppinen polygeeninen ominaisuus kuin ihmisen pituus ja että tämän vuoksi ihmisryhmien välillä vallitsee myös älykkyyteen liittyviä perinnöllisiä eroja.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että pohdittaessa syitä länsimaisten ihmisten keskimääräisen älykkyyden laskuun koetetaan kiertää jotakin ilmeistä ja helposti tarjolla olevaa selitystekijää. Tuntuu ikään kuin tiedeyhteisössä pyrittäisiin salaamaan tai suojelemaan jotakin totuutta – joko haluten säilyttää tiettyjen tutkijoiden aikaan saama oma totuus tai haluten haudata heidän kanssaan kilpailevien tutkijoiden saavuttama totuus. – Mikä se voisi olla? Olisiko aika nostaa vati pöytään?

Occamin partaveistä käyttäen yksinkertainen selitys on paras, ja tarpeettomat epifyytit voidaan karsia pois. Sherlock Holmesia mukaillen: jos epätodennäköiset selitykset eivät päde, on todennäköinen hyväksyttävä.

Professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Helmuth Nyborgin ja Gunnar Heinsohnin tutkimukset antavat näyttöä siitä, että älykkyys on muiden piirteidensä ohella ominaisuus, joka liittyy myös ja erityisesti rotuun.

On syytä huomauttaa, että rotunäkökohdan esille nostaminen tässä yhteydessä ei ole rasismia eli rotusortoa. Rotuajattelu tai rotuoppi (racialism) merkitsee vain ihmisrotujen myöntämistä objektiivisiksi biologisiksi tosiasioiksi eikä tarkoita moraalista arvottamista suuntaan tai toiseen. Rotuerottelu (racial categorization) puolestaan on käsityskanta, jonka mukaan roduilla on eroja, jotka voivat olla yhteiskunnallisen eriytymisen perusteena. Niistä molemmista poikkeava rotusorto tai rotusyrjintä eli rasismi (racism) puolestaan tarkoittaisi ihmisarvon kiistämistä rotuun viitaten.

Voidaan huomauttaa siitäkin, että rotuajattelusta on kiistelty toisen maailmansodan jälkeen paljon, mutta esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun. Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä on kannattanut sitä meidän päiviimme asti.

Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (n = 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tässä ja tämän kirjoitukseni luvussa ”Onko kansallismielisyys rasistista?”).

Mikäli Vanhasen, Lynnin, Nyborgin ja Heinsohnin perusaksioomat rotujen olemassaolosta hyväksytään tutkimuksen pohjaksi, voidaan nopeasti löytää valoa kysymykseen, miksi väestön keskimääräinen älykkyys on vierinyt alamäkeä länsimaissa viimeksi kuluneiden 40 vuoden ajan.

1970-luvulla länsimaissa alkoi niiden väestöryhmien vastaanottaminen, jotka Vanhasen ja Lynnin tutkimuksissa ja heidän metatutkimustensa pohjana olleissa tutkimuksissa on arvioitu muita heikompiälyisiksi.

Länsimaissa asuvan väestön älyllinen rappeutuminen ei ole alkanut välttämättä väestöpyramidin vanhenevasta yläpäästä, vaan keskimääräisen älykkyyden heikentyminen on voinut alkaa diagrammin alapäästä, kun Afrikasta ja Lähi-idän arabimaista saapuneet nuoret ja tutkimuksissa heikompiälyisiksi todetut ryhmittymät ovat lisääntyneet länsimaissa muodostaen uusia sukupolvia.

Samalla selitysperusteella voitaisiin lähestyä myös sitä suurta arvoitusta, miksi Suomen sijoitus 15-vuotiaiden älyllistä suoriutumiskykyä mittaavassa PISA-testissä (Programme for International Student Assessment) on heikentynyt. Vuonna 2000 Suomi oli 32 maan joukossa ykkönen lukutaidossa, kolmonen luonnontieteissä ja nelonen matematiikassa, mutta 2012 Suomi ei ollut enää OECD:n kärkimaa yhdelläkään osa-alueella.

Kaikkiaan 65 maan joukossa Suomi oli luonnontieteissä 5., lukutaidossa 6., ongelmaratkaisussa 9. ja matematiikassa 12., ja nousevia maita ovat olleet ne Kaukoidän maat, joiden kantaväestöt on mitattu alun perin korkeasti älykkäiksi. Niiden suhteellisen aseman paranemista voi selittää se, että nouseviin maihin ei ole kohdistunut suurta siirtolaisten virtaa Afrikasta eikä Lähi-idästä. (Kirjoitin aiheesta jo vuonna 2007 otsikolla ”Pisan kalteva torni”).

Antautuipa Tatu Vanhanen vielä vuonna 2012 selittämään myös euron kriisiä kansojen älykkyyseroilla. Hänen mukaansa Etelä-Euroopan taloudet floppaavat, sillä Välimeren kuuden maan kansallisten älykkyysosamäärien keskiarvo on 94,6 indeksipistettä, ja 11 muun euromaan keskimäärin 98,3 pistettä, kun taas Suomi on euromaiden huipulla 100,9 pisteellä. Ei siis ihme, että kukkarollemme riittää tulijoita.

Älykkyyden geneettinen tausta vapauttaa luokkarakenteesta mutta sitoo biologiaan

Minä en ihmettelisi enkä järkyttyisi, vaikka asiat olisivat Vanhasen ja Lynnin selitysmallin kuvaamalla tavalla. Mutta paheksun sitä tapaa, jolla niin sanottu tiedeyhteisö on halunnut diskvalifioida kansakuntien ja rotujen älykkyydessä vallitsevia eroja koskevat selitysperusteet. Mikäli ne alkavat paljastua paikkaansa pitäviksi käytännön havaintojen ja kokemusten myötä, sitä vaarallisempaa tutkimustulosten torjuminen on selitysmallien kieltäjille.

Monet kulttuuriteoreetikot, yhteiskuntatieteilijät ja etenkin vihervasemmistolaiset ovat valitelleet, että älykkyyden biologiseen määrittelemiseen liittyy luokka- tai rotudeterminismiä. Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Koska yksilöiden väliset erot ovat suuremmat kuin ryhmien väliset erot, yksilöille on tullut entistä helpommaksi irtautua viiteryhmistään älynsä avulla – siis tietenkin, mikäli sitä on.

Libertaristinen yhteiskuntatieteilijä Charles Murray ja psykologi Richard J. Herrnstein julkaisivat jo vuonna 1994 teoksen The Bell Curve – Intelligence and Class Structure in American Life, jossa he argumentoivat, että älykkyys ennustaa paremmin yksilöiden koulu-, ammatti- ja taloudellista menestystä kuin sosiologien suosimat tulotason tapaiset selitystekijät. He myös katsoivat, että älykkäimmät ihmiset (niin sanottu kognitiivinen eliitti) on eriytymässä muusta yhteiskunnasta ja muodostaa ennen pitkää oman sosiaaliluokkansa.

Jos menestys johtuu älykkyydestä ja älykkyys on biologisesti periytyvää, tämä merkitsee, että entistä useammilla on mahdollisuus luokkanousuun pelkästään omilla kyvyillään, eikä ihmisten tarvitse jäädä voivottelemaan asemaansa kurjien sosiaalisten rakenteiden vangiksi!

Älykkyyden biologisen määrittelyn voisi siis odottaa herättävän toivoa sitkeimmissäkin marxilaisissa, jotka tämän materialistis-biologisen selityksen kautta voisivat löytää pohjaa luokkanousun pyrkimyksilleen. Ja niin asia olisikin, ellei Murrayn ja Herrnsteinin teoksen luvussa 13 olisi lausuttu jotakin, mikä teki postmodernisteille, luokkateoreetikoille ja muille vakaumuksellisille kommunisteille mahdottomaksi ottaa vastaan kirjan läksyä.

Teoksen loppupuolella nimittäin todettiin, että biologian kautta älykkyys liittyy myös rotuun ja että rodut on todettu tutkimuksissa eri tavoin älykkäiksi. Rotu puolestaan on materialistinen kategoria, jota marxilainen ei jostain käsittämättömästä syystä hyväksy, vaikka hän hyväksyy selittäväksi kategoriaksi sosiaaliluokan.

Koska musta väestö on kirjan mukaan olennaisesti vähemmän älykästä kuin valkoiset ja aasialaiset ja koska älykkyydessä vallitsevia eroja ei voida poistaa koulutuksella, älykkyyserot selittävät eri rotujen välillä sosioekonomisessa asemassa vallitsevia eroja. Vaikka maailma onkin juuri tämän seikan vuoksi luokkayhteiskunta, lohtuna on, että jokaisella yksilöllä on kuitenkin mahdollisuus pötkiä omien kykyjensä mukaan paremmille päiville riippuen sijoittumisestaan normaalijakaumalla.

Vaikka Murrayn ja Herrnsteinin kirjaa vastaan hyökättiinkin sen ilmestyessä paljon, tekijöiden palkinnoksi jää, että The Wall Street Journal julkaisi lopulta 52 älykkyystutkijan kannanoton, jossa kirjan väitteitä luonnehdittiin älykkyystutkimuksessa yleisesti vallitsevien näkemysten mukaisiksi.

Miksi älykkyyttä ei voida määritellä kulttuuriteoreettisesti?

Älykkyyden ja yhteiskuntien menestyksen välinen korrelaatio on pyritty kyseenalaistamaan määritelmistä asti, puuttumalla älykkyystutkimuksen menetelmiin. Muutamat ovat väittäneet älykkyystestejä epäluotettaviksi ja katsoneet, että älykkyyttä pitäisi arvioida kulttuuriteoreettisesti: määrittelemällä älykkyys pikemminkin menestymiseksi kulttuurioloissa tai sosiaalisissa oloissa kuin älykkyystesteissä.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on kuitenkin sangen ongelmallista. Katsotaanpa, mistä syistä. Uskon, että kyllästyneimpienkin kannattaa jatkaa lukemista, sillä esimerkki on rutikuivuudestaan huolimatta eräällä tavalla hauska.

Oletetaan ihminen, jonka mitattu älykkyysosamäärä on 85, eli melko alhainen. Mikäli tämä yksilö suoriutuu hyvin kulttuurissa, hänet pitäisi luokitella kulttuuriteoreettisen ajattelutavan mukaan huomattavan älykkääksi. Tämä puolestaan olisi mittauksen vastainen tulos.

Ajatellaanpa sitten ihmistä, jonka älykkyysosamääräksi saadaan mittauksessa 115 ja joka on selvästi keskimääräistä älykkäämpi. Mikäli tämä yksilö menestyy huonosti kulttuurissa, hänet pitäisi määritellä kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan heikkoälyiseksi, mikä olisi sekin vastoin mittaustulosta.

Johtopäätös on: kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioimisen mukaan älykkäimmäksi osoittautuisi sellainen yksilö, joka heikoimmalla mitatulla älykkyydellä menestyisi parhaiten kulttuurioloissa. Ja heikoimmaksi osoittautuisi älykkyydeltään se, jonka mitattu älykkyys on korkein mutta joka korkeimmasta älykkyydestään huolimatta pärjää huonoiten kulttuurissa.

Kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan älykkäin on sellainen yksilö, joka heikollakin älykkyysosamäärällä menestyy käytännön elämässä, ja vähä-älyisin on sellainen, joka ei korkeallakaan älykkyysosamäärää pärjää käytännön olosuhteissa!

Tämän mukaan yksilö on sitä älykkäämpi, mitä vähäisemmällä testatulla älykkyydellä hän menestyy kulttuurioloissa, mikä puolestaan johtaa ristiriitaan arvioitavan ominaisuuden tai ilmiön olemuksen, älykkyyden, kanssa.

Tästä ristiriidasta seuraa, että älykkyyttä ei voida määritellä kulttuurirelatiivisesti: suhteessa ympäröiviin oloihin. Älykkyyden määrittely onkin mahdollista vain suhteessa testiin. Testatun älykkyyden pitää olla vertailun pohjana silloinkin, kun älykkyyttä arvioidaan menestymiseksi kulttuurissa, sillä muussa tapauksessa mikä tahansa menestys (esimerkiksi näppäryys tai sosiaalinen lahjakkuus), voitaisiin tulkita älykkyydeksi.

Kulttuuriteoreettiset lähestymistavat eivät arvioi älykkyyttä vaan suoriutumiskykyä

Kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioinnin mukaan kaikki menestyvät luonnonoliot olisivat hyvin älykkäitä, ja niiden arvioinnin perustana pidettäisiin vain selviytymis- tai suoriutumiskykyä. Tämän mukaan apina on ihmistä älykkäämpi, mikäli se menestyy ihmistä paremmin viidakossa.

Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on tietenkin hyvin neuvokasta postmodernistien, konstruktionistien ja jälkistrukturalistien mielestä, sillä se sivuuttaa heidän kiusalliseksi kokemansa mittaavan tutkimuksen ja sen mukaisen positivismin, joka usein on ikävän paljastavaa. Kulttuuriteoreettisessa ajattelutavassa on kulttuurirelativistien omalta kannalta onnekasta kaiketi juuri se, että sen mukaan heikkoälyinen osoittautuu älyllisesti lahjakkaaksi, sillä hän pärjää kulttuurissa vähälläkin älyllä, joka voidaan aina kompensoida eleganteilla selityksillä.

Tällöin ei kuitenkaan ole enää kyse älykkyyden arvioimisesta. Kulttuuriteoreettinen arviointitapa ei paljasta älykkyyttä, vaan sen kautta valottuu lähinnä survival-strateginen menestyksellisyys, pärjääminen, kyvykkyys tai voitokkuus. Häivyttääkseen tämän ongelman kulttuuriteoreetikot puhuvatkin mielellään ”yleisen lahjakkuuden” arvioimisesta eivätkä älykkyyden mittaamisesta.

Ongelmana on, että tällä tavoin ajateltaessa luovutaan älykkyyden tutkimisesta, ja koko aihe liudennetaan perimmältään muiden ilmiöiden selvittelemiseen. Tosiasiassa älykkyys on tutkimusilmiö, joka voidaan tavoittaa vain testien avulla, sillä voidaan katsoa, että älykkyyden testaaminen sinänsä luo tutkittavan ilmiön. Älykkyysosamäärää ei ole ilman älykkyystestiä, mittaamista ja tilastoimista. Tästä johtuu, että älykkyyttä voidaan arvioida vain testin avulla, kokeellisesti, suhteessa koetehtäviin ja tilastosuhteutuksen avulla.

Älykkyyden positivistisesta mittaamisesta

Tieteenfilosofisesti katsoen kyse on tällöin instrumentalismista, jossa tutkimusilmiö konstruoidaan metodin kautta. Mikäli niin ei tehtäisi, ei olisi koko tutkimusaihetta tai ilmiötä. Ei ole kuitenkaan mitään pätevää syytä, miksi tällaista tutkimusta ei saisi tai pitäisi tehdä. Vain sen kautta voidaan paljastaa ihmisten välillä vallitsevia ja psykologisesti arvioitavissa olevia eroja ihmisten kyvykkyydessä.

Asian voi sanoa myös niin, että ainoa tieteellinen tapa arvioida ihmisten älykkyyttä on mittaava ja kokeellinen tutkimus. Olen toki myös itse arvostellut positivistista tutkimusotetta siitä, että se tuottaa ja luo tutkittavan ilmiön itse, rajaa sen melko ahtaasti eikä aina ota huomioon muita asioihin vaikuttavia seikkoja. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tällaista tutkimusta ei tarvitsisi tehdä tiedonmuodostuksen pohjaksi.

Kokeellisten älykkyystutkimuksen puolesta voidaankin todeta Tatu Vanhasen tapaan, että vaikka saadut tutkimusnäytöt eivät olisikaan täydellisiä, on tällä tavoin saatu tieto kuitenkin parasta, mitä aiheesta voidaan saada.

Vanhasen ja Lynnin tutkimukset olivat metatutkimuksia, eli niissä käytettiin useiden empiiristen tutkimustulosten tuottamaa tietoa, jonka pohjalta kirjoittajat tekivät laajoja vertailuja kansakuntien älykkyyden ja taloudellisen menestyksen korrelaatioista.

Pitää ehkä paikkaansa, että muutamat vertailujen pohjana olleet tutkimukset teoksessa IQ and Wealth of Nations (2002) eivät olleet kovin tasokkaita, mutta niiden heikkouksilla ei ollut kuitenkaan merkitystä metatutkimuksen kokonaisuuteen, joka oli aineistoltaan hyvin laaja ja kattava. Vanhasen ja Lynnin julkaisema seuraava yhteisteos IQ and Global Inequality (2006) olikin jo huomattavasti paremmin puskuroitu myös kritiikkiä vastaan, minkä myös professori Jeja-Pekka Roos myönsi kiittävässä kirja-arviossaan.

Tutkimukset osoittivat selvästi, että älykkyys ja rotu korreloivat siten, että euripidinen ja mongoloidinen rotu osoittautuivat nekroidista rotua älykkäämmiksi ja että erot kansanryhmien älykkyydessä voitiin tulkita kansakuntien taloudellisia menetyseroja selittäviksi tekijöiksi.

Tutkimuksia arvosteltiin paljon, mutta kritisoinnin pääasiallinen syy oli se, että ne eivät tuottaneet kriitikoiden haluamia tuloksia, jotka olisivat olleet poliittisesti korrekteja ja pitäneet yllä näkemystä ihmisrotujen ja kansakuntien yhdenveroisuudesta älykkyyttä koskien.

Tällainen vastaanotto oli perin ennakkoluuloista. Metodia moitittiin siksi, että se ei tuottanut poliittisesti toivottuja tuloksia. Tieteellisen asenteen mukaista on kuitenkin ensin valita menetelmä, joka vastaa tutkittavan ilmiön olemusta. Sitten menetelmää sovelletaan ja analysoidaan tulokset. Tuloksista puolestaan tehdään johtopäätöksiä, jotka hyväksytään arviointiprosessissa, ja niiden mukaan pitää orientoitua elämään.

Tiede voi antaa tulosten pohjalta myös toimintasuosituksia, jotka perustuvat kausaaliyhteyksiin ja todennäköisyyksiin. Tieteilijöiden eettisesti velvoittava tehtävä onkin kertoa tiedeyleisölle, mitä mistäkin vaihtoehdosta voi seurata.

Rotujen olemassaolon myöntäminen vapauttaa kunnioittamaan luonnon itseisarvoja

Poliittisen päätöksenteon asia on puolestaan ratkaista, mitä päämääriä ja tuloksia kansalaiset haluavat edistää, ja tämä kuuluu kansallisvaltioissa noudatettavan demokratian piiriin. Kun kansalaisten arvostukset ja päämäärät ovat tiedossa, voidaan tieteen löytämien kausaalisuhteiden ja todennäköisyyksien pohjalta ratkaista, kuinka pitää toimia.

Jos esimerkiksi toivotaan keskimääräisen älykkyyden alenemista länsimaissa, on syytä lisätä maahanmuuttoa ja rotujen välistä pariutumista, kun taas päinvastaisessa tapauksessa olisi toimittava päinvastaisesti. Mikäli taas toivotaan yhteiskunnallisen tehokkuuden laskua ja konfliktien lisääntymistä, on edistettävä monikulttuurisen yhteiskunnan syntymistä, sillä monikulttuurisessa yhteiskunnassa konflikteja esiintyy enemmän ja eskaloitumisen herkkyys kasvaa. Jos tätä ei haluta, on meneteltävä päinvastaisesti.

Yksi vaihtoehto on jättää asia ihmisen aktiivisen puuttumisen ulottumattomiin ja antaa luonnon tai yhteiskunnallisen sattuman hoitaa asian. Geeneissä olevaa luontoa pitää myös suojella sen itseisarvon vuoksi. Luonnostaan olevassa monipuolisuudessa voidaan nähdä selviytymisen voimavara sikäli, että mitä monipuolisempi ihmiskunnan perimä on, sitä paremmin ihminen pystyy lajina mukautumaan maapallon uusiin olosuhteisiin, joissa valintaetua voivat antaa erilaiset tekijät kuin nykyoloissa.

Oikeus olla omaa rotuaan on siis nähtävissä itseisarvoisena, eikä rotuopista ole tätä kautta johdeltavissa sortoa vaan sen vastakohtaa: moraalin sydänverta ja puhtain purjein kukoistavaa etiikkaa!

Toisaalta ihmisrodut eivät ole koskaan tulleet kovin hyvin toimeen keskenään, ja onkin väärin paheksua rotujen myötäsyntyistä itsesuojelupyrkimystä. Naturalistisesti ajatellen luonnossa mikään ei ole oikein eikä väärin, joten olisi virheellistä sanoa, että luonnonvalinta johtaisi progressiiviseen evoluutioon (eli kehitykseen) tai taantumiseen. Inhimillisestä näkökulmasta voidaan kuitenkin sanoa, että muutokset voivat mennä lajin kannalta kielteiseen suuntaan.

Näin käy varsinkin, jos muutokset kulttuuriolosuhteissa kääntyvät kielteisellä tavoin takaisin biologiselle tasolle, jolta kulttuuri on emergoitunut. Esimerkkinä voivat olla lajien tai rotujen konfliktit, jotka johtavat geneettiseen taantumiseen ja korkeasti kehittyneiden ominaisuuksien tuhoon massakulttuurin, voiman, vallan tai enemmistöpäätösten vuoksi, eikä jalostuneita ominaisuuksia ja niiden mukaisia korkeakulttuureita suojella.

Monikulttuurisen mallin epäonnistumisesta antaa näyttöä se, että Yhdysvalloissakin rotulevottomuudet on voitettu vain vaivoin, ja haavat ovat yhä auki. Ei siis tarvitse ihmetellä, mistä esimerkiksi Yleisradio saa aiheen ”monikulttuurisuuden uhkia” valitteleviin ohjelmiinsa, joista yksi on eilen TV1:n Ulkolinjassa esitetty ”USA ja rotusodan uhka”. Pahin uhka monikulttuurisuudelle on monikulttuurisuus itse.

Rotukategoriaa lähtökohtana pitävää tutkimusta ovat tehneet Vanhasen ja Lynnin lisäksi muiden muassa tanskalaisprofessori Helmuth Nyborg ja saksalaisprofessori Gunnar Heinsohn, jonka visio länsimaiden tilanteesta on synkkä. Hänen mukaansa maahanmuuttajien vyöry lopettaa nykymuodossa tunnetun Euroopan vuoteen 2050 mennessä.

Suomessa Vanhasen ja Lynnin lähestymistapaa on arvostanut yhteiskuntapolitiikan emeritusprofessori Roosin lisäksi yhteiskuntatieteiden metodologian professori Pertti Töttö, jonka luentoja minulla oli ilo seurata opiskellessani Tampereen yliopistossa 1980- ja 1990-luvuilla, kuten myös Tatu Vanhasen valtio-opin opetusta.

Älykkyys ja poliittisten olojen selittäminen

Monet kulttuuriteoreetikot sanovat, että Lähi-idästä ja Afrikan kehitysmaista tulleiden harjoittamaa terrorismia, länsimaisen yhteiskunnan vastaisuutta ja takapajuista omiin oloihinsa linnoittautumista ei voida tai ei pitäisi selittää heidän islaminuskoisuudellaan, toisin sanoen kulttuuriteoreettisella perusteella.

Toisaalta näitä kielteisiä ilmiöitä ei saisi kulttuuriteoreetikoiden mielestä selittää myöskään viittaamalla tutkimusten paljastamaan heikompaan keskimääräiseen älykkyyteen.

Olen itse katsonut, että kehitysmaista virranneen väestön konfliktia länsimaiden kantaväestön ja elämäntavan kanssa voidaan selittää molemmilla: sekä kulttuurierolla, joka vallitsee länsimaisen rationalismin ja islamin välillä, että väestöjen keskimääräisessä älykkyydessä vallitsevilla eroilla.

Yksilöiden älykkyydellä ei ole tällöin paljoa merkitystä, sillä kulttuurien kokonaisuudet ovat seurauksia väestön keskimääräisestä älykkyydestä. Kulttuurien normit ovat syntyneet väestöjen kokonaisälykkyyden perusteella ja edustavat niitä.

Kulttuureissa vallitsevat normit ja käytännöt, kuten alttius selittää asioita joko taikauskoisesti tai tieteellisesti, perustuvat kansanryhmien kykyyn ymmärtää asioita ja käsitellä kognitiivista moniselitteisyyttä. Niinpä kulttuuriteoreettiset selitykset palautuvat aina biologisiin selitysperusteisiin ja ovat johdeltavissa viime kädessä kansanryhmien välisistä biologisperäisistä eroista, joista yhden muodostavat älykkyydessä vallitsevat erot.

Tämä ohjaa kysymään, voitaisiinko kehitysmaalaisten ylläpitämää väkivaltakulttuuria selittää nimenomaan kyseisissä maissa asuvien ihmisten länsimaalaisia heikommalla älykkyydellä. Älykkyys on luonnollisesti ohjannut pohjoisia kansoja keksimään kauhistuttavia aseita, mutta niiden keskuudessa älykkyys on johtanut myös minimiväkivallan periaatteeseen ja sopimaan asioista.

Sen sijaan Lähi-idän arabimaissa ja Afrikassa konfliktit näyttävät jatkuvan ajasta aikaan. Syy ei ole välttämättä vain ideologinen ja uskontojen välinen, sillä keskeistä on, miksi ihmiset noilla maailmankolkilla sitkeästi uskovat joihinkin opinkappaleisiin järkiperäisen ajattelun ja politiikanteon asemasta. Eräs ilmeinen syy tällaiseen laajaan poliittiseen käyttäytymiseen ja jatkuvaan aseiden kalisteluun on tutkimusten perusteella keskimääräistä muita heikompi älykkyystaso.

Vastaavasti voidaan vertailla Afrikan maiden ja Kiinan välillä vallitsevaa eroa. Afrikan mailla on ollut itsenäistymisensä jälkeen viitisenkymmentä vuotta aikaa luoda länsimainen teollinen kulttuuri, mutta nämä maat eivät ole onnistuneet pyrkimyksissään lukuun ottamatta Egyptin ja Etelä-Afrikan tapaisia valtioita, joissa länsimaiden vaikutus on ollut runsainta. Sen sijaan Kiina on noussut alkeellisesta kehitysmaasta noin kahdessakymmenessäviidessä vuodessa nykyaikaiseksi teollisuusvaltioksi lunastaen paikan USA:n ja Japanin välissä bruttokansantuotteessa mitattuna.

Vaikka historiallisilla ja kulttuurisilla taustoilla voikin olla supportiivista tai preventiivistä merkitystä valtioiden kehitykseen, pitkällä aikavälillä erottuvat trendit eivät voi selittyä pelkillä kannustavilla olosuhteilla tai jarrutustekijöillä. Ne eivät nimittäin ole kokoaikaisia ja jatkuvakestoisia niin kuin eivät koulutusolotkaan, mutta ihmisten geneettiset ominaisuudet ovat. Niinpä biologisperäiset erot älykkyydessä ovat vahvoja ehdokkaita, kun pohditaan syitä Afrikan maiden muita kurjempaan tilaan. Euroopan ja Pohjois-Amerikan väestön täydentyminen Afrikasta ja Lähi-idän arabimaista voi selittää myös sen, miksi keskimääräinen älykkyys länsimaissa nyt laskee.


Lähteet

Adee, Sally, ”We seem to be getting stupider and population ageing may be why”,  New Scientist, Daily news, 8. September, 2017.

Heinsohn, Gunnar, Söhne und Weltmacht – Terror im Aufstieg und Fall der Nationen. Zürich: Orell Füssli Verlag, 2003.

Lieberman, Leonard (et al.), ”Race in biology and anthropology: A study of college texts and professors”, Journal of Research in Science Teaching, March 1992,  vol. 29, issue 3, pp. 301–321.

Lynn, Richard and Tatu Vanhanen, IQ and Wealth of Nations. Westport, CT: Praeger, 2002.
---, IQ and Global Inequality. Agusta, GA: Washington Summit Publishers, 2006
---, Intelligence – A Unifying Construct for the Social Sciences. London: Ulster Institute for Social Research, 2012.

Lynn, Richard, Race Differences in Intelligence – An Evolutionary Analysis. Agusta GA: Washington Summit Publishers, 2015.

Morris, Robin G. (et al.), ”The Flynn effect for verbal and visuospatial short-term and working memory: A cross-temporal meta-analysis”. Intelligence, vol. 64, September 2017, pp. 71–80.

Murray, Charles and Richard J. Herrnstein, The Bell Curve – Intelligence and Class Structure in American Life. New York: Free Press, 1994.

Nyborg, Helmuth, ”The Decay of Western civilization – Double relaxed Darwinian selection”, Personality and Individual Differences, 2012, 53:2, pp. 118–125.
---, ”The intelligence-religiosity nexus – A representative study of white adolescent Americans”, Intelligence 2009, 37:81, pp. 81–93.

Nyborg, Helmuth and A. R. Jensen, ”Black-white differences on various psychometric tests – Spearman’s hypothesis tested on American armed services veterans”, Personality and Individual Differences, 2000, 28:3, pp. 593–599.

Sniekers, Suzanne (et. al), ”Genome-wide association meta-analysis of 78,308 individuals identifies new loci and genes influencing human intelligence”, Nature Genetics, 2017, 49, pp. 1107–1112.

Vanhanen, Tatu, Global Inequality as a Consequence of Human Diversity – A New Theory Tested by Empirical Evidence. London: Ulster Institute for Social research, 2014.
---, The Limits of Democratization – Climate, Intelligence, and Resource Distribution. Agusta, GA: Washington Summit Publishers, 2009.

”Paperittomat”

Facebookissa ja Twitterissä on piipitetty hallituksen uudesta keinosta puuttua kansalaisten turvallisuutta mahdollisesti uhkaavaan toimintaan. Hallitus aikoo nyt kriminalisoida turvapaikanhakijoiden majoitustoiminnan, jolla yksityiset kansalaiset tai organisaatiot voivat suojella laittomasti maassa olevia.

Kansalaisuuslain uudistus on tervetullut, sillä turvapaikkaa hakeneet ovat kielteisen päätöksen saatuaan ja vastaanottokeskuksista kadottuaan laittomasti maassa.

Tästä johtuu, että palautukset tulisi hoitaa pikakäännytyksinä ja toimeenpanna välittömästi. Ei käy laatuun, että maahan jäädään oleskelemaan valitusprosessin turvin, sillä muutoksenhaku kestää, ja päätökset ovat olleet valtaosin valittajille kielteisiä. Jos valitusviranomainen kumoaisi päätöksiä laajalti, menisi pohja turvapaikkapäätösten tekemiseltä yleensä.

Mikäli kielteisen päätöksen saaneet pääsevät liikkumaan vastaanottokeskuksista, riski kadota on suuri. On tärkeää, että Suomessa asuvien ihmisten ja kotimaassamme toimivien organisaatioiden avustustoiminta laittomien maahanmuuttajien majoittamiseksi ja piilottelemiseksi saatetaan rangaistavaksi.

Toisaalta laittoman maahantulon järjestäminen on jo nyt kriminalisoitu. Koska rikoksessa avustaminen on rikos, tällaisen toiminnan tukemisesta voitaisiin rangaista nykyisenkin lain mukaan, ja lisäksi laki tuntee asiasta törkeän tapausmuodon. Olennaista on, mikä tulkitaan ”järjestämiseksi” ja luetaanko sen alaan myös majoittaminen tai esityksessä viitattu ”piilottelu”.

Internetin mielipiteidenvaihdossa on kiistelty pitkälti siitä, käytetäänkö laittomista maahan tulijoista laittoman vai paperittoman nimeä. Paperittoman käsitettä suosiva vihervasemmisto on vedonnut retoriseen julistukseen, jonka mukaan ”kukaan ei ole laiton”. Tosiasiassa laittomuuden tunnusmerkit täyttyvät perusteilla, jotka Jussi Halla-aho on selvästi tuonut keskusteluissa esille. Suomeen muuttaminen ei ole myöskään ihmisoikeus.

Paperittoman käsite ei ole laittoman käsitettä täsmällisempi. Li Andersson, Dan Koivulaakso ja Veronika Honkasalo ovat toistuvasti väittäneet laittoman käsitteen tavoittavan huonosti, mistä on kyse.

Keskustelijoiden pitäisi ymmärtää, että jokainen käsite on epätäsmällinen ja viittaa aina vain osajoukkoon eikä ole yleispätevä, puhutaanpa tuoleista, pöydistä, miehistä tai naisista. Toisaalta monet käsitteet viittaavat myös tarkoitetun kohteen ohi, kuten juuri paperittoman käsite. Tässä mielessä ”yleistyksistä” tai ”epätäsmällisyyksistä” nuriseminen on turhaa.

Paperiton on esimerkiksi henkilö, jolla ei ole ”papereiksi” sanottuja tutkintotodistuksia tai muuta näyttöä pätevyydestään. Paperiton on myös kokonaan sähköisesti ilmestyvä sanomalehti, ja pörssi on siirtynyt paperittomaan arvopaperijärjestelmään. Henkilöllisyystodistukset puolestaan ovat usein muovia. Paperittoman käsite ei ole laittoman käsitettä täsmällisempi, ja suositan sen hylkäämistä maahanmuuttoa koskevasta argumentaatiosta.

Hallituksen aikeella kriminalisoida laittomien maahanmuuttajien piilottelu suojellaan suomalaisia ihmisiä perusteetta maassa olevilta, alkuperältään selvittämättömiltä ja mahdollisesti terrorismiyhteyksiin liittyviltä henkilöiltä. Tervetullut on myös hallituksen aikomus otattaa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet säilöön ja mitätöidä kaksoiskansalaisuus niiltä Suomen kansalaisilta, jotka ovat osallistuneet terroristiseen toimintaan.

Tällä hetkellä tilanne on todella huono, sillä Migrin mukaan törkeänkään rikoksen tekeminen Suomessa ei keskeytä turvapaikkaprosessia eikä peruuta tai estä turvapaikan saantia maastamme.

Laittomasti maassa olevien suojelua ajavalla vihervasemmistolla ei saisi olla vahvoja mielipiteitä asiassa, josta sillä ei ole esittää pitäviä perusteluja ja jossa vaarassa ovat suomalaisten ihmisten henki, terveys ja turvallisuus.

Myönteistä Anderssonin, Koivulaakson ja Honkasalon epäilemättä vilpittömässä auttamisen halussa on se, että heidän majoittaessa laittomasti maassa olevia koteihinsa voidaan tukkia vierastaistelijoiden ohituskaistaa kunnan asuntojonoissa ja heikentää perussuomalaisen kansanedustajan paheksumaa ”iskua tuhansia Vantaan asunnottomia kohtaan”.

Turvapaikanhakijoiden onkin hyvä tietää, minne he voivat jatkossa suunnata kulkunsa. On häikäilemätön vääryys suomalaisia ihmisiä kohtaan, että turvapaikanhakijoiden pääsyä kunnan vuokra-asuntoihin helpotetaan suomalaisten veronmaksajien tappioksi sillä perusteella, ”että muslimit eivät radikalisoituisi”.

Jo viikko sitten kohistiin sisäministeriön ehdotuksesta, jonka mukaan ISIS-taistelijoille luotaisiin ohituskaista sosiaalipalveluihin, ja Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan esityksestä, että laittomasti maassa oleville perustettaisiin parempia palveluja.

Ensin mainittu tarkoittaisi periksi antamista väkivallalla uhkaamisen edessä, ja jälkimmäinen todennäköisesti houkuttelisi maahamme lisää turvapaikkaturismia. Maahanmuuttajien suosiminen suomalaisten veronmaksajien kustannuksella on jo sinänsä väärin, ja se myös loukkaisi perustuslaillista yhdenvertaisuutta polkiessaan Suomen kansalaisten asemaa viranomaismenettelyssä.

Serlaa sen olla pitää

Kesä on sujunut rauhallisesti ilman, että yksikään isompi terrori-isku olisi pakottanut keskeyttämään kirjoittamisen kesätaukoani tai ollut omiaan aiheuttamaan tuota taukoa.

Irakista ja Syyriasta maahamme saapuneet nuoret miehet ovat laajalti pariutuneet suomalaisten naikkosten kanssa, eikä Helsingin katukuvassa juuri muita näykään kuin parrakkaita kaksi- tai kolmekymppisiä tuhannen ja yhden yön sutenöörejä ja sohvasurffaajia, jotka pitelevät blondeja suomalaisdaameja omistushaluisesti kainalossaan.

Perheenyhdistämisohjelmilla ja valtion kustantamilla lentolipuilla väestöjen vaihto jatkuu ilman, että kukaan huomaa mitään. Monikulttuurinen unelma siis etenee suunnitelman mukaisesti.

Maahan tunkeutuneet mieslaumat lisäävät tietenkin suomalaisten heteromiesten kilpailua naisista, mikä kohottaa huonojenkin suomalaisnaisten asemaa seksuaalisilla markkinoilla. Ja naisten etujen edistäminenhän tässä on se ykkösasia. Elämmehän jälleen 1950-lukua muistuttavaa uusherrasmiesmäisyyden aikakautta, jolloin miesten pitää kerjätä naisilta huomiota polvet ruvella.

Parhaiten ovat partavauvoille käyneet kaupaksi erittäin rumat ja erittäin kauniit suomalaisnaiset. Erittäin rumat ovat löytäneet tiensä jakojäännöksinä niiden sotilaskarkureiden hoteisiin, jotka ovat etsineet seksuaalisten tarpeidensa tyydyttämiseen mitä tahansa panokohdetta (naistutkimuksen kielellä: kontingenttia seksuaalisen interaktion objektia).

Erittäin kauniit suomalaisnaiset taas ovat löytäneet tiensä ulkomaalaisten miesten hempukoiksi siksi, että he ovat aiemmin ”ylihinnoitelleet” itsensä ja ovat joutuneet suomalaismiesten halveksunnan kohteiksi omahyväisyytensä vuoksi. Nyt he kostavat hyvällä itsetunnolla varustetuille suomalaisille heteromiehille, ja ainoastaan profeministiset mekkoeinarit tuntevat sadomasokistista mielihyvää, kun myöskään komeilla suomalaisuroksilla ei käy flaksi.

Myös homojen kesäpariutumiseen on maahanmuutto luonut oman kielteisen värityksensä, kun maahantunkeutujat ovat tuoneet oman päällekäyvän kulttuurinsa Suomeen, vaikka kinostus ei olekaan hærannut.

Mutta mitäpä suomalainen kesä olisi ilman kesätapahtumaa tai taidenäyttelyä? Sitä varten voi mennä vaikka Mänttään. Mäntässä olevassa Serlachiuksen taidemuseossa on auki taiteilija Riiko Sakkisen ”Rajat kiinni” -näyttely, joka kertoo maahanmuuttotulvan ja pakolaisuuden taustoista. – Mielenkiintoista, täytyypä käydä katsomassa!

Näyttelyn otsikko on sen verran kutkuttava, että niin Yleisradio, Helsingin Sanomat kuin Aamulehtikin (siis valtakunnan pääasiallinen valhemedia) antautuivat tekemään aiheesta jutut, jotka eivät ole maksumuurien takana vaan avoimesti kaiken kansan luettavissa. Näin propagandan toivotaan menevän paremmin perille.

Espanjassa vakituisesti kellottelevan kuvataiteilija Riiko Sakkisen kerrotaan kiertäneen Serlachius-museoiden johtajan Pauli Sivosen kanssa Euroopan rajaseutuja havaintojen keruumatkoilla, joita Aamulehden toimittaja Sirkka Iso-Ettala kehtaa sanoa ”tutkimusmatkoiksi”. Espanjan kommunistiseen puolueeseen kuuluvan Sakkisen on varmaan ollut mukavaa matkustella, sillä hänelle on myönnetty myös Suomen valtion taiteilija-apuraha.

Entä tulokset? Mäntän Serlachius-museossa on näytteillä postmodernia nykytaidetta. Päähuomion keräävät EU:n tähtilipusta tyylitelty piikkilankakuvio ja pakolaisten käyttämäksi sanottu Volga-auto, jonka kojelaudalla pyörii syyrialaismiesten ilmoituksia paikallisesta deittipalvelusta. Ilman selitystä nämä teokset eivät avaudu, ja siksi näyttelyyn on liitetty myös kaksisataasivuinen kirja, jolla on sama nimi: ”Rajat kiinni”.

Kirjan esipuheessa Pauli Sivonen taivastelee olevan mahdotonta, että nykymaailmassa, jossa ihmiset liikkuvat vapaasti, pidettäisiin yllä valtioiden rajoja. Sivosen tavoin ajateltaessa vierasperäisten väestöjen poliittisista pyyteistä ja valtapyrkimyksistä tehtäisiin kuitenkin oikeutuksen peruste, mikä on filosofisesti katsoen varsin hullu ajatus yleisestä historiasta väitelleeltä tohtorilta.

Riiko Sakkinen puolestaan valittaa Helsingin Sanomissa, että ”kaikkein hurjinta” oli se, kun hän ei päässyt liikkumaan Suomen passilla Unkarissa pyrkiessään pakolaisleirien läheisyyteen. Tästä hän tekee johtopäätöksen, että rajoja on turha vaatia kiinni, koska ne ovat jo kiinni.

Totuus on, että Eurooppaan on kasautunut pakolaisia, koska rajoja on pidetty holtittomasti auki ja ihmiset on totutettu ajattelemaan, että maahanmuutto, rajojen ylittäminen ja kansalaisuuden myöntäminen ovat subjektiivisia oikeuksia, joihin kaikilla on ilman muuta oikeus. Eivät ne ole.

Serlachius-museon nettisivuilla Riiko Sakkinen julistaa haluavansa ”maailman, jossa ei ole rajoja ja jossa ihmiset saavat vapaasti valita asuinpaikkansa”.

Jokainen politiikasta vähänkin jotain ymmärtävä tietää, että kyseinen idealismi on selvää paskaa. Se on suoraan Paavo Arhinmäen ja Palefacen ajatusmaailmasta, ja Helsingin Sanomien jutussa Sakkinen paljastaakin saaneensa apurahojen lisäksi kyydit myös Arhinmäen ministeri-Audissa kulttuuripoliittisen korruptoituneisuuden merkiksi. Tavallaan on ironista, että näyttelyn esittämispaikalla on wc-paperin nimi.

Rajojen yli kuljetaan nykyään välinpitämättömämmin kuin koskaan, sillä tynnyri vuotaa sieltä, mistä lauta on matalin, esimerkiksi Italiasta. Islamin harjoittamasta länsimaisen kulttuurin mädätyksestä kertoo Sakkisen itsensäkin kuvailema Burger Kingin mainos Etelä-Espanjasta: ”Kaikki hampurilaisemme ovat nyt halal”!

Kehitysmaista satelevan haittamaahanmuuton syynä ei ole länsimaiden pahuus vaan islamilaisissa maissa vallitseva mielivalta ja väestönkasvu. Sakkinen ei näytä ymmärtävän, että Syyrian sisällissodan pääasiallinen syyllinen on Bašar al-Assadin arabisosialistinen Baath-puolue, jota Venäjä tukee ja jonka vuoksi länsimaat ovat joutuneet auttamaan Syyrian kansanvaltaisia voimia (analyysini Syyrian tilanteesta tässä).

Jopa assyriologian tohtori Sanna Aro on antautunut kirjoittamaan blogissaan, että ”Syyrian kohdalla Sakkisen tiedot edes lähihistoriasta tuntuvat olevan olemattomat” ja että ”jos ei tunne Syyrian historiaa, päätyy juuri niin päättömiin lausumiin kuin Sakkinen”.

Sakkinen puolestaan iloitsee Aamulehdessä, että pakolaisuuden vuoksi hän saa ”hyvää materiaalia. Jos maailmasta joskus tulee täydellinen, jään työttömäksi. Mitä huonommin maailmalla menee, sen paremmin minulla menee taiteilijana.”

Kaviaarikommunisti Sakkinen näköjään elää toisten ihmisten kurjuudesta. Kirjoitin jo aiemmin siitä, miksi taiteilijoita ei pidä päästää päättämään poliittista asiantuntemusta ja harkintakykyä vaativista asioista. Samaa mieltä oli jo Platon, ja minä olen aikamme Platon.

Ei enää lisää rehua tämän kuvataiteilijan ruokkimiseen, ainakaan verovaroista. Kulttuuripolitiikassamme suositaan muutenkin liikaa ilveilyä ja performatiivisuutta järjellisten lähestymistapojen ohi.

Sähköjänisten vuosi

Vuosi lähestyy loppuaan, ja on salaliittoteorioiden aika. Mediakielessä sähköjänikseksi sanotaan uutisjuttua, joka laitetaan kiitämään kilparataa, jotta koirat juoksisivat sen perässä. Kun huomio kiinnittyy jänikseen, voi muualla tapahtua mitä tahansa.

On vakavasti epäiltävä, että Euroopan pakolaiskriisi on median ja poliittisen hallinnon yhdessä luoma sähköjänis. Euroopan pakolaiskriisiksi sanottu ongelma on itse asiassa Afrikan ja Lähi-idän nyt jo ikuisuuden vanha väestö-, uskonto- ja kansainvälispoliittinen kriisi, joka oli kehittymässä vuosia ennen paineen purkautumista Eurooppaan.

Viime ajoilta ovat peräisin spekulaatiot, joissa muutamat EU-tahot laskelmoivat, että Suomeen sopisi pinta-alan puolesta yli 60 miljoonaa siirtolaista. He varmaan laskivat oikein, sillä yksikään sosiaalipolitiikan professori ei protestoinut vastaan.

Kysymättä jätettiin myös, kuinka se kriisi sillä tavalla Eurooppaan purkautui? Kaikki alkoi siitä, kun Italian armeijan hyvin lahjomattomaksi ja sankarilliseksi tiedetty rannikkovartiosto alkoi onkia Välimerta ylittäviä siirtolaisia pelastusaluksiinsa. Kreikan ja Etelä-Euroopan vesillä tapahtuva kalastelu kiihdytti pakolaisuutta lähtömaissa, ja houkuttimena toimi eurooppalainen sosiaaliturva, joka oli havaittu maanpäälliseksi Paratiisiksi ja jonka vuoksi kannatti vaarantaa henkensä.

Entä minkä vuoksi tätä loppumattomaksi havaittua pelastusoperaatiota alettiin toteuttaa vasta nyt, vaikka pakolaisleirit olivat kyteneet Pohjois-Afrikassa jo niin sanotusta arabikeväästä asti? Tai miksi pakolaistulvaa ei pysäytetty alkuunsa käännyttämällä tulijat EU:n ulkorajalta samanlaisella periksi antamattomuudella, jolla jokainen maahan pyrkijä ratsataan ja läpivalaistaan Dubain tai Saudi-Arabian raja-asemilla?

Vastaukset kysymyksiin ovat samoja kuin kysymykseen, miten sähköjänikset toimivat.

On hyvin todennäköistä, että Euroopan unionin komissio halusi pakolaiskriisin kärjistyvän, jotta sen aiheuttamalla kohulla voitaisiin peittää Euroopan valtioiden talouskriisi. Kun media ja poliitikot kiinnittäisivät kansalaisten huomion heidän elämäänsä välittömästi uhkaaviin maahanmuutto-ongelmiin, voitaisiin kääntää katseet pois siitä ikävästä tosiasiasta, että Euroopan valtiot ovat kroonisessa rahoituskriisissä ja Kreikan kansantalous romahtamassa.

Koska erityisesti saksalaisten veronmaksajien halu rahoittaa, tukea ja ylläpitää muiden maiden ongelmia oli painunut pakkasen puolelle, heidän kuningattarensa Angela Merkel päätti helpottaa rahaunionin koossa pitoa antamalla kansalaisille muuta ajateltavaa ja avaamalla maahanmuuton tulvaportit. Näin käännettiin huomio pois Euroopan valtioiden talousongelmista ja pelattiin velalla valtioita hallitsevien pankkien pussiin. Sähköjänis siis.

Tuosta pitäen on maahanmuuttajia vaeltanut pohjoista kohti maalla, merellä ja raiteilla – myös Venäjällä. Mikään pakko näin ei olisi ollut tietenkään menetellä, vaan häikäilemättömien ihmissalakuljettajien veneet olisi voitu upottaa satamiinsa (niin kuin Australian vesillä tehtiinkin), ja tällä tavoin estää myös Välimeren hukkumiskuolemat.

Venäjä liittyy asiaan sikäli, että vaikka Putinin hallitsemassa maassa ei tykätäkään muualta tulevista, palvelee Euroopan pakolaiskriisi myös Venäjän asiaa. Kääntyihän median huomio pakolaiskriisin vuoksi pois Ukrainan sodasta ja Krimin miehityksestä, joista media ei ole raportoinut pitkään aikaan mitään, ikään kuin nämä ongelmat olisivat lakanneet olemasta.

Kuka enää muistaakaan vuoden 2014 tapahtumia, jolloin Venäjän pienet vihreät miehet valloittivat Krimin niemimaan ja avustivat Ukrainan kapinallisia aseellisesti? Kuka jaksaa pitää mielessään Yhdistyneiden Kansakuntien päätöstä, jolla YK (Venäjä ja Pohjois-Korea pois lukien) julisti Krimin valtauksen yksiselitteisesti laittomaksi?

Ukrainasta levisi pakolaisia erityisesti Ruotsiin, mutta nykyisin tätäkään huomaa tuskin kukaan. Venäjän rajansiirto jäi huolestuttavalla tavalla voimaan, ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi.

Myös Ukrainan kriisissä esiintyi sähköjänis: Amsterdamista Kuala Lumpuriin matkalla olleen Malaysia Airlinesin jumbojetin pudotus. Varmaa on, että pudotuksessa käytettiin venäläistä ohjusta, ja todennäköistä se, että koneen pudottivat Ukrainan Venäjä-mieliset kapinalliset joko omin toimin tai venäläisten avustamina. Mahdollista on toki sekin, että koneen pudotutti asevoimillaan Kiovan hallitus pitäen sitä venäläisenä kuljetus- tai vakoilukoneena. Koristavathan Maleysia Airlinesin koneiden kylkiä ja peräsintä näkyvästi Venäjän lipun värit, joten sitä voisi erehdyksessä luulla myös venäläiseksi. Näin paljon erehtymisen varaa ei tosin luulisi olevan surkeimmallakaan Topperilla.

Yhtä kaikki, informaatiosodassa pudotus toimi sähköjäniksenä, koska sitä voitiin käyttää välineenä mediassa ja propagandassa molemmin puolin. Sen kautta voitiin vaatia vähemmän väkivaltaisia otteita ja syyttää toinen toistaan.

Sähköjänis palveli molempien osapuolten etua. Ukrainalle todistusaineiston pääosa antoi oikeuden syyttää Venäjää. Venäjälle päinvastaisilla mahdollisuuksilla spekuloiminen tarjosi puolestaan tilaisuuden irtautua sodasta ”humaaneihin” ja ”siviilien suojeluun” liittyvin perustein. Venäjä kun oli jo saavuttanut sotilaalliset tavoitteensa Krimillä, ja asian hautaaminen loputtomaan onnettomuus- ja terrorismitutkintaan tarkoittaisi vain sotatoimien siirtämistä selvittelyvaiheeseen, jonka kuluessa miehitys Krimillä voitaisiin vakiinnuttaa ja kartat painaa uusiksi.

Sen verran Venäjällä harjoitetaan aitoa vainoharhaisuutta, että siellä pidetään nyt Euroopan ilmatilaa vaarallisena alueena, jonka läpi Aeroflotin koneet eivät uskalla lentää. Kuten Flightradarista 23.12.2015 tallentamastani kuvasta näkyy, erityistä huomiota kiinnittää Venäjän kansallista lentoyhtiötä edustavan ja Teneriffalta Moskovaan matkalla olleen koneen reitti, joka kulkee Atlantin valtameren, Irlannin, Skotlannin, Pohjanmeren, Norjan, Etelä-Ruotsin ja Viron kautta.

Ilmeisesti Venäjällä on jokin omintakeinen syy olla huolissaan Euroopan turvallisuuden vuoksi, ja syyn tietää vain Venäjä itse. Ukrainan ilmatilassa on luonnollisesti hiljaista.