Talouden olemus ja kansalaisten kultakuume

Talous on järjestelmä, jossa yhdestä narusta vetämällä saa vesisangon toiselta suunnalta päähänsä. Jos esimerkiksi meneillään oleva talouskriisi ratkaistaan bitti- ja setelirahoituksella, inflaatio kiihtyy, hinnat nousevat ja kiinteä omaisuus on arvossaan. Lisää rahaa talouteen on syntynyt jo nyt, kun EKP ja eri maiden keskuspankit ovat ostaneet ongelmamaiden velkakirjoja, ja aikaa myöten niistä syntyy jättiläismäisiä Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankkeja.

Jos taas rahan määrää ei lisätä, ihmiset eivät kuluta, seuraa työttömyyttä ja hinnat romahtavat kysynnän puuttuessa. Näin tuloksena on deflaatio. Voi olla, että tässä tapauksessa hinnat myös aikaa myöten alkavat nousta, koska tehtailijoiden ja kauppiaidenkin täytyy elää, ja lopulta kaikesta pyydetään entistä kovempi hinta. Rahat palavat pankkeihin näinkin. Inflaatio ei johdu tässä tapauksessa rahan määrän lisäämisestä vaan tuotannon kannattavuusongelmista ja siten syntyvästä niukkuudesta. Luulen, että Euroopan rahakriisissä käy kuitenkin ensin mainitulla tavalla. Kuluttajahinnoissa näkyvä inflaatio on lähtenyt laukkaamaan jo nyt.

Filosofisesti katsoen talous on inhimillisen Angstin eräs toteutumisyhteys. Talous on ihmisten toimeentuloon liittyvän olemishuolen peruskaavio, jossa eri toimijat pyrkivät turvaamaan omat etunsa jatkuvaa hädänalaisuutta kokien sekä menetyksen ja kuoleman pelkoa väistellen. Talousteoria on systematisoinut sen pelinkaltaiseksi järjestelmäksi pyrkien siten hillitsemään tähän jatkuvaan nollasummapeliin liittyvää ahdistusta. Ja tästä kaikesta leviää, aivan kuten Nietzsche sanoi, ”hädässä ahertavien pieneläinten tympeä lemu” (Iloinen tiede 1886, ajatelma 349).


Miksi kiinteä omaisuus on jälleen arvossaan?

Illuusiomiljardien määrää ja rahavirtojen reittejä olennaisempaa taloudessa on lopultakin se, mitä tuotantoelämässä tehdään: tuotetaanko arvoja ja riittääkö hyödykkeitä. Valtiollisten kukkaronnyörien kanssa on yleensä järkevintä toimia niin, että yhteiskunnallinen tehokkuus muodostuu optimaaliseksi.

Tehokkuus puolestaan on kiintoisa käsite, koska sekin motivoituu resurssien niukkuudesta ja viittaa henkiseen ahdistukseen, jossa tehokkuutta tavoittelevat pakotetaan toimimaan. Maksimaalisen tehokkuuden väitetään kuitenkin per definitionem luovan hyvinvointia. Sen sijaan itseisarvo tehokkuus ei ole. Esimerkiksi hyrräoravien on järjetöntä polkea itseään tehokkaasti henkihieveriin, mikäli pähkinöitä voi saada vähemmälläkin vaivalla. Tällainen toiminta olisikin lopulta erittäin tehotonta, ja olennaiseksi muodostuu pähkinä itse.

Raha on lopultakin pelkkiä numeroita, jotka kuvastavat valtasuhteita. Mitä enemmän numeroita setelien selkämykseen ilmestyy, sitä epäluotettavampaa on yleensä niihin liittyvä ostovoima ja valta. Tuotannon tehokkuus puolestaan on suhdekäsite aivan niin kuin talouselämän aktiivisuutta kuvaavat suureetkin. Tärkeintä talouselämässä on, että talouden toiminta takaisi ihmisille leipää, asuntoja, palveluja ja joissain tapauksissa arvonsäilyttäjänä toimivaa varallisuutta, kuten maata, kiinteistöjä tai kultaa.

Rahatalouden nauttiman epäluottamuksen vuoksi talouden piirissä ollaan jälleen siirtymässä tietynlaiseen reaalipolitiikkaan: vain kiinteällä omaisuudella tunnustetaan olevan arvoa.


Kansalaiset kultakuumeessa

Voi olla, että parin vuoden kuluttua Suomessakin eletään tilanteessa, jossa euroja riittää kyllä eikä rahasta ole pulaa, mutta ostettava uhkaa loppua. Niinpä monet ihmiset ovat hätääntyneet ja alkaneet sijoittaa varojaan kiinteään omaisuuteen ja mineraaleihin.

Raaka-aineiden hinnat ovat olleet jo pitkään nousussa. Turvasatamiin eivät ole hakeutuneet vain ne ammattimaiset suursijoittajat ja muut hobitit, jotka ovat tottuneet rikastumaan pelkällä investointitoiminnalla, toisin sanoen muiden ihmisten tekemällä työllä. Nyt myös tavalliset kansalaiset hamstraavat mineraaleja ja varsinkin kultaa.

Kulta maksoi euroon siirryttäessä noin 270 dollaria unssilta. Monet keskuspankit purkivat vuosituhannen vaihteessa kultavarantojaan luottamuksen lisäämiseksi, eikä kullan hinnassa ollut keväällä 2001 juuri muuta kuin tuotantokustannukset.

Tätä nykyä kullan maailmanmarkkinahinta lähestyy kahta tuhatta dollaria unssilta, mikä kertoo lumpusta tai selluloosasta valmistetun rahan nauttimasta arvonannosta. Mikäli Euroopan talouskriisi eskaloituu valtioiden romahtamiseen ja pankkien kaatumiseen sysäten liikkeelle laman ja setelirahoituksen, kullan hinta todennäköisesti räjähtää.

Edessä oleva epävarmuus on niin pitkä ja syvä, että kullan hintataso ei todennäköisesti laske moneen vuoteen pientä pintaväreilyä lukuun ottamatta. Se, joka nyt ostaa kultaa, saattaa saada tulevaisuudessa myös voittoa. Ainakaan hän ei kärsi tappiota, sillä kullan hinta ei vastaisuudessa romahda alaspäin, mutta se saattaa romahtaa ylöspäin. Sen sijaan se, joka pitää varojaan valuutoissa, voi joutua nopeasti inflaation uhriksi. Niinpä kultaan investoiminen on sekä kannattavaa että turvallista.

Tätä taustaa vasten ei tarvitse ihmetellä, miksi myös Helsingin katukuvaan on ilmestynyt firmoja, joiden näyteikkunoissa lukee OSTAMME KULTAA! Näille rakkauden romukauppiaille kelpaa kaikki kihlasormuksista taskunauriisiin. Kultaa, mikä kultaa!

Paha vain, että joutilaana oleva kulta halutaan ostaa kansalaisilta pois alihintaan. Liikkeet tarjoavat myyjälle noin 2/3 kullan maailmanmarkkinahinnasta ja kauppaavat ostamansa kullan eteenpäin sulatoille hyvällä liikevoitolla. Osa voi jäädä ostajien haltuun sijoituskultana. Kulta ostetaan pois jopa postin kautta tapahtuvilla kuljetuksilla, mikä antaa kuvaa raivokkuudesta, jolla kultakauppaa käydään.

Muutamien mielestä kullan pörssihinta on nyt niin korkealla, että sitä on järjetöntä enää ostaa. Toisten ostoaikeet taas kertovat käsityksestä, että kullan hintakäyrä kiitää edelleen koillista kohti. Ostaja on myöhässä, ja myyjä kenties kokee olevansa aikaisessa. Tämän vuoksi kultaa voi olla vaikea löytää vaihdettavaksi, ja se taas nostaa hintaa entisestään. Näin voi syntyä kultakupla.


Arvoa on sillä, mitä on vähän tai mikä kielletään

Valtioiden liikkeelle laskema raha kärsii pysyvästi mustasukkaisuutta kansalaisten suosiosta kullan olemassaolon vuoksi. Mikäli kullan hinta nousee liikaa uhaten rahan asemaa, valtio voi tietysti puuttua peliin omilla normeillaan. Esimerkiksi Yhdysvaltain suuren laman aikana valtiovalta kielsi kansalaisilta kullan omistamisen 1930-luvulla. Filosofisesti katsoen valtion asettamat kiellot ja rajoitukset osoittavat kuitenkin vain kielletyissä asioissa olevan totuuden. Niinpä valtio tuli tällä toimenpiteellään vahvistaneeksi sen, että valtion todellinen valuutta olikin paperirahan asemasta kulta.

Voi olla, ettei eurokaan romahda, vaikka eräät ovat niin ennustaneet. Mutta itse pidän mahdollisena, että sen rinnalle syntyy toinen virallinen valuutta, esimerkiksi kulta, aivan niin kuin Leningradin ainoa ostovoimainen valuutta oli yhteen aikaan dollari. Saattaa olla, että jonain päivänä Suomessakaan ei kauppaa käydä enää kuolleesta puusta valmistetuilla lappusilla vaan erään käpyjä syövän nisäkkään selkänahasta parkituilla ihokudoksilla.

Kullan hamstrauksen takaa pilkistää myös eräs toinen totuus. Vain todellisella substantiaalisella omaisuudella on arvoa: käyttöarvoa tai esimerkiksi jotakin harvinaisuuteen perustuvaa arvoa. Päättymättömiin luottoketjuihin, sopimuksiin ja illusoriseen fiat-rahaan perustuva lumetalous on tullut tiensä päähän. Jatkossa varallisuus on miellettävä entistä enemmän materiaalisten arvojen ja omistusten hallinnaksi. On nimittäin aivan eri asia istua tuolilla kuin lupauksilla tuolista. On eri asia asua talossa kuin sopimuksissa talon rakentamisesta. Ja on eri asia omistaa kultaa kuin pelkkiä lupauksia kullan osto-oikeudesta tiettyyn hintaan tulevaisuudessa.

Saattaa olla, että kulta on vieläkin halpaa ja sitä kannattaa hankkia. Ja kyllä myös minä ostan sinulta, hyvä lukija, puhdasta kultaa olevat tekohampaasi pois samalla hinnalla kuin katujen varsille majoittuneet putiikkiliikkeet, eli 35 eurolla gramma, kun pörssissä kullasta saa yli 1800 euroa unssi eli noin 57 euroa gramma.

Sen sijaan rahastoihin tai johdannaisiin en sijoittaisi, sillä kultafutuurit voivat menettää nopeasti arvoaan talouskriisissä. Ensinnäkin, oikean kullan osto- ja myyntihinnan ero on suurempi kuin johdannaisten. Ja toiseksi, aito metalli pitää arvonsa siinäkin tapauksessa, että koko talous luhistuu ja kaikille suomalaisille käy kuin Iso-Roban puistonpenkillä istuvalle herra Pöppöselle, jonka kädessä hölskyvä väliaikainen vakausväline on muuttunut aikaa sitten pysyväksi. Vaikka parhaassa AAA-luokassa ollaan vieläkin.

Luu kurkkuun EU:n riistoporvareille

Viikon vitsikkäin uutinen oli varmaan se, että samalla kun Portugali neuvottelee hätälainoista Euroopan unionin kanssa, kävikin ilmi, että maa omistaa kultaa 14 miljardin edestä. En hämmästyisi, vaikka siinä olisi mukana inkojen sulatettuja kulta-aarteita. Myös juutalaisten hampaista noukittu kulta seilaa varmasti jossakin, sillä tuskinpa tätäkään materiaalia on raaskittu heittää pois. Kullan verivanat ulottuvat aina pitemmälle kuin selluloosasta rakennettujen velkakirjojen musteviivat ja kynänkäänteet.

Helsingin yläpuolella on tällä viikolla kaarrellut liikesuihkuja kuin raatokärpäsiä eurovaluutan vähittäisen lautoihin menon enteenä. Kehtaavat siinä EKP:n kovakuoriaiset tulla tuli perseen alla tänne Pohjolaan kerjäämään, kun on käteinen päässyt EU:n pöytälaatikoista loppumaan.

Tämän jengin kanssa täytyy lyödä nyrkki pöytään, luu kurkkuun ja jauhot suuhun.

Lehdissä vinkataan, että Portugali voisi muutoin myydä kultaansa, mutta isomman erän tulo markkinoille johtaisi kullan hinnan äkilliseen laskuun. Parempi olisikin pantata kulta-aarteet joko pankkien antamien luottojen vakuuksiksi tai takuiksi euromaiden antamille kahdenvälisille luotoille. Ei siinä mitään väliaikaista vakausvälinettä tarvittaisi. Varjopuolena tässä olisi tietenkin se, että kansallisvaltioita pakotettaisiin luopumaan kansallisesta varallisuudestaan pelkän eurotaloudessa mukana sinnittelyn vuoksi.

Portugali ja Kreikka eivät ole kuitenkaan vain uhreja vaan myös opportunisteja, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen. Der Spiegelin mukaan Kreikassa pohditaan jo eurosta eroamista. Omin toimin lähteminen kävisi helposti, ilman EU:n peruskirjan avaamista. Portugali ja Kreikka pyrkinevät kuitenkin ensin ottamaan euromailta kaiken ilmaisen avun ja hyödyn, ja sitten ne eroavat koko roskasta jättäen rauniot savuamaan. Sillä onhan vakuudetonta lainaa otettava, kun kerran saa.

Paluu omiin valuuttoihin on edessä joka tapauksessa, koska yhteisvaluutta perustuu pyramidihuijaukseen ja velkasäkkien tasoitteluun yhteismitattomien maiden kesken. Valtiontalouden kuralle meno ei ole vain kansainvälisen kapitalismin vaan myös pinteessä olevien maiden omaa syytä. Mitä muuta voi odottaakaan mailta, joissa ostoksista ei saa kauppojen tiskeillä kuitteja? Sama pätee tietysti monien karvakäsifirmojen toimintaan Suomessa.

Sdp:llä ja Perussuomalaisilla on ensi keskiviikkona hyvä tilaisuus näyttää kyntensä Suomen kansan etujen puolustajina ja kieltäytyä Portugalin tukemisesta. Tilanne on hyvä hallitusneuvottelujen kannalta, sillä molemmat puolueet ovat torjuneet Jyrki Kataisen yritykset erottaa koko asiakysymys hallitusneuvotteluista.

Vetämällä rajan tähän Suomi näyttää esimerkkiä Euroopalle. Ainoa, joka tukipakettia ajaa, näyttää olevan pankkiherrojen talutusremmissä rimpuileva Katainen, joka olisi jälleen valmis roiskauttamaan rapiat miljardi euroa muiden maiden hyväksi. Se on enemmän kuin Suomen yhteenlaskettu kehitysapu, joka sekin pitäisi lopettaa. No way!

Euron lasku

Euroopan valtiovarainministerit kokevat voittaneensa Waterloon, kun saivat euron laskukurssin tilapäisesti pysähtymään. Se ei ole vielä mitään sellaista, mistä kannattaa olla ylpeä. Kun euroaluetta suojaamaan suunnitellaan nyt 600 miljardin puskurirahastoa, josta voitaisiin myöntää pikavippejä vaikeuksiin joutuneille valtioille, on hyvä muistaa, että jo pelkkä perustaminen veisi jokaiselta EU-kansalaiselta yli tonnin pois. Siinä venyy ketjulompakkolinjaisen rokkarinkin rahapussi kuin purkkapallo, ja Suomen nettojäsenmaksu osoittautuu pieneksi. Tällä hetkellä Suomi pulittaa pelkän jäsenmaksun vuoksi Euroopan unioniin noin 63 euroa kansalaista kohti vuodessa.

Euroopan unionin väestö koostuu noin 500 miljoonasta ihmisestä, eivätkä kaikki maat kuulu rahaunioniin. Esimerkiksi Britannia on tylysti ilmoittanut, ettei se aio osallistua euron tukemiseen mitenkään. Vapaamatkustajan rooli jäsenmaksuista vapautetuille briteille kyllä kelpaa, mutta ei vastuun kantaminen. Tätä se on ”kaveria ei jätetä” -asenne EU:ssa. Kun samainen sotaretoriikasta periytyvä lause on kohdistettu syyttävästi suomalaisiin, on kysyttävä, ketkä ovat meidän kavereitamme. Myös sodassa oli erikseen kaverit ja viholliset. Jos syyttävä sormi osoittaa meihin, kolme muuta osoittaa kuitenkin syyttäjiin itseensä.

Euron pelastaminen on EU:lle kohtalon paikka. Siitä ratkeaa koko unionin uskottavuus. Valtioliitot ja liittovaltiot seisovat kolikkotorniensa varassa kuin huojuvilla savijaloilla. Sinänsä on tietysti hyvä, jos rahat eivät pala pankkeihin, mutta rahaunionin vuoksi juuri niin voi käydä, ja laskua syntyy.

Dollariin sijoittaminen on muuten osoittautunut hyväksi investoinniksi. Samoin Ruotsi on pitänyt kruunuaan viime aikoina provokatiivisen alhaisella tasolla vientiteollisuutensa kilpailukykyä parantaakseen. Näihin valuuttoihin sijoittamalla saa varmasti aikaa myöten paremman tuoton kuin euromääräisistä pankkitalletuksista.

Myös kultaan investoiminen voi yhä kannattaa. Kulta maksoi juuri ennen yhteisvaluutan aikakauteen astumista 2000-luvun taitteessa noin 270 dollaria unssilta. Hinnassa olivat vain tuotantokustannukset. Hallitukset pitivät matalaa profiilia kultasijoitusten kanssa vahvistaakseen yhteisvaluutta-aikeen uskottavuutta, ja keskuspankit purkivat kultavarantojaan, mikä edelleen laski kullan markkina-arvoa. Tätä nykyä kullan hinta kieppuu tuhannen dollarin tasolla. Osa kullan hinnannoususta selittyy sillä, että dollari heikentyi vuosikymmenen ajan, ja kultakauppaa käydään Yhdysvaltain dollarissa. Mutta enemmän hintaa ovat vetäneet ylöspäin terrorismi, lama, Euroopan pankkikriisi ja sijoittajien hakeutuminen turvasatamiin. Maailmantilanteen tulevaisuudennäkymät huomioon ottaen kulta voi olla vieläkin suhteellisen halpaa.

Euroopan poliittiset liiderit ja raha-Kroisokset ovat nyt ylpeitä, kun saivat pennosensa pelastettua. Ei kannattaisi. Pullistelut päättyvät usein nolosti, ja tämä pätee myös rahaunioniin. Yhdenmukaistamisen kupla ja siitä koituva hinta alkavat paljastua. Virhe on tehty kolmella tasolla: poliittisella, sosiaalisella ja taloudellisella.

1) Ensinnäkin Euroopan unioniin on otettu jäseneksi maita, jotka eivät täytä EU-ehtoja. Esimerkiksi Romania hyväksyttiin unionin jäseneksi, vaikka kolmannes kansasta elää köyhyysrajan alapuolella.

2) Edellytysten ohitse kiirehtiminen on johtanut sosiaalisten olojen yhdenmukaistamispyrkimyksiin jälkikäteen. Siinä taas ei ole onnistuttu, ja sen vuoksi köyhien maiden kansalaiset pakenevat muki kädessään rikkaampiin valtioihin kerjäämään. Tämä näkyy myös valtioiden välisessä politiikassa.

3) Ja euroalueen kautta valtiot on nähty taloudelliselta suoriutumiskyvyltään samanlaisina, vaikka ne eivät sitä ole.

Mihinpä tämä voi johtaakaan muuhun kuin kehitysapupolitiikkaan, siihen, että rikkaampina pidetyt maat äyskäröivät rahaa köyhemmille mutta tekevät sen vuotavalla ämpärillä? Itse asiassa köyhempien maiden ahdinko vain pahenee, jos muilla mailla on sijoittajankiilto silmissään. Lainatut rahat kirjattaneen joka tapauksessa luottotappioiksi, ja puheet ”tuottavista investoinneista” ovat kansalaisten tyynnyttelyä. Valheellisuus paljastuu aina lopulta. Signaali siitä on saatu.