Historiaa voi aina vääristellä, mutta omaelämäkerran kirjoittaja paljastaa itsensä aina

Keskeinen syy, miksi ihmiset julkaisevat muistelmia, on yleensä katkeruus tai kosto. Myös historiaa kirjoitetaan uudelleen omaelämäkertojen riveillä, joilla muisti tuppaa tosin pettämään – tai ainakin se toimii valikoivasti.

Sauli Niinistön ja Sanna Marinin poliittisten tilitysten välille synnytetty eripura on joka tapauksessa median luomus. Toimittajat puhuttivat heidän teoksiaan ristiin ja löysivät sanomista Natoon hakeutumisen koreografioista.

Niinistön ja Marinin ristiveto on median keinouutinen ja kustantajien mainos.

Mitään ihmeellistä ei ole siinä, että Marinin ottaessa yhteyttä Niinistöön Nato-prosessin käynnistämiseksi presidentti (Marinin mukaan) totesi Nato-keskustelun kuuluvan eduskunnalle. Toteamusta on vaikea nähdä Niinistöltä poikkeuksellisena vastuun välttelynä tai käsien pesuna Nato-asioista. Niinistöhän oli johdonmukaisesti halunnut Natosta jopa kansanäänestystä, joten hänen pitkään jatkunut vastakarvaisuutensa ajaa itse Suomea Natoon ei ollut poikkeuksellista vaan se oli ollut järjestelmällistä.

Ideologista Nato-vastaisuus oli Marinille ja hänen omalle puolueelleen, Sdp:lle. Molempien käydessä nyt lehtien välityksillä kankeaa vuoropuhelua siitä, kumpi laiminlöi johtamisrooliaan Nato-asiassa, kyseessä on molemminpuolinen väärän lipun manööveri, jonka tehtävänä on hämärtää, että Suomen poliittinen johto ylipäänsä viivytteli Nato-hakemuksen tekemistä vaarallisella tavalla noin 30 vuotta liian pitkään.

Myönteistä Nato-kuviossa on, että Niinistö veti roolinsa etenkin Yhdysvaltoihin päin lopulta erinomaisesti, ja myös poliittinen vasemmisto saatiin puoltamaan Nato-päätöstä, mikä tuskin olisi ollut mahdollista, ellei vasemmisto olisi ollut hallitusvallassa. Kun herra antaa vallan, se antaa myös järjen.

Paljon enemmän kähisemistä olisi voinut löytyä tavasta, jolla Marin yritti vuonna 2023 perustaa pääministerin kansliaan turvallisuuspoliittisen neuvonantajan viran, siirtää valtaa pääministerille ja kierrättää ulko- ja turvallisuuspoliittiset asiat eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa siten, että presidentille olisi jäänyt kumileimasimen asema. Ei onnistunut.

Raymond Chandler oli kai oikeassa tämän kirjoitukseni otsikossa. En käsittele Marinin oman kuvan kiillotusta enempää, koska mediat ovat todenneet kirjan Uniper-unohdukset ja muut faktankarkotukset riittävän kattavasti. Omaa soppaansa Suomen Nato-lusikkaan tarjoaa myös Naton entinen pääsihteeri Jens Stoltenberg suomennetulla teoksellaan Vahtivuoroni.

Haamukirjoittajien nimet ovat kirjoitetut lähes näkymättömän pienellä.

Kirjoja on ilmestynyt myös Jussi Halla-ahosta ja Pekka Haavistolta, jotka kokevat omanlaistaan avautumisenhalua. Lukijoita kiinnostanevat enemmän poliitikkojen persoonat ja yksityiselämä kuin poliittinen lähihistoria, joka on eloisaa kuin eilisen päivän sanomalehti.

Talouspoliittisia elämäkertoja on ilmestynyt suursijoittaja Peter Fagernäsiltä ja Björn Wahlroosilta, jotka antavat nykyisille ja tuleville hallituksille ilmaisia vinkkejä varakkaiden ja suurituloisten verojen alentamiseksi, jotta nämä eivät voisi kiristää maatamme pois lähtemisen uhalla...

Wahlroosin muistelma Nurkkahuone – Eräänlaiset päiväkirjat 2001–2022 on elämäkertasarjan kolmas osa, ja aiempia arvioin täällä, täällä ja täällä. Voin vain kuvitella, millaista päänsärkyä porvarien elostelukerrat, joissa perustellaan hervotonta talousliberalismia ja globaalia kapitalismia, saakaan aikaan tonkkaviiniä kristallilasista kittaavien demarieläkeläisten ja muiden pysyvästi lomautettujen tajunnassa.

Itse kirjoitetuissa elämäkerroissa itää joka tapauksessa oveluus ja laskelmointi, mutta Paavo Lipposen muistelmien viimeisin osa ja Alexander Stubbista haamukirjoitettu poliittinen teos ovat pinnallisuudessaan puuduttavaa luettavaa. Asioita muikeasti mutkistamaan tarvittaisiin vielä Paavo Väyrysen autorisoitu elämäkerta ja poliittiset päiväkirjat, niin koottujen selitysten kokoelma olisi täydellinen.

Minä muuten päätin, että elämäkertaani en kirjoita. Minulla on vain kertaelämä, eikä se selittelyjä kaipaa.

Julkaisin jo vuonna 2008 akateemisen omaelämäkertani nimikkeellä Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä ollessani neljänkymmenenkahden. Sen tein vain totuuden vuoksi, ja se riittää. Kaikki muu sanomisen arvoinen sisältyy siihen, mitä olen sanonut toisissa kirjoissani, sillä filosofiani on elämäni ja kääntäen, eikä minun tarvitse selittää mitään. Ei ole mitään valehdeltua eikä siis myöskään mitään erityistä paljastettavaa.

 

Aiheista aiemmin

Rahakkaiden ratsuväki saapuu kermaisin viiksin

Rahakkaiden elämäkerrat taisteluna vallasta 

Vauhdilla kohti rikkaiden tyranniaa

Woke vahvana hengen ja ruumiin kulttuurissa

Woke oli jälleen vahvana kirjojen Finlandia-kilpailussa, joka on sikäli korruptiivinen taidepalkinto, että sen myöntämisestä päättää Suomen kirjasäätiö, joka valitsee ehdokkaat ja päättää myös tuomarista.

Kirjasäätiö puolestaan edustaa kustantajia. Ymmärrätte varmasti yhtälön. Se kiertyy kehälle, ja käsi kättä pesee. Rahat palkintoihin tulevat suurilta kustantajilta ja opetus- ja kulttuuriministeriöltä.

Kaunokirjallisuuden palkinto myönnettiin jo toistamiseen Kosovon albaanina tunnetulle Pajtim Statovcille, joka on jälleen onnistunut kirjoittamaan sekavan ja väkivaltakokemuksia pursuavan romaanin omasta maahanmuuttajataustastaan.

Romaani nimeltä Lehmä synnyttää yöllä (Otava 2024) on täydellinen, koska siinä piehtaroidaan maailman pahuudessa, väkivaltakokemuksissa, turhautuneisuuden tunnelmissa, vieraantuneisuudessa, Jugoslavian hajoamissotien jälkimainingeissa ja muissa Balkanin suunnalla vallitsevissa kulttuurijäristyksissä.

Asioita käsitellään peittelemättömän elämyksellisesti ja kokemuksellisesti nimenomaan maahanmuuttajataustaisen omasta subjektiivisesta näkökulmasta, joka sattuu olemaan synkkä ja pimeä.

Statovcista on tulossa Sofi Oksasen (maahanmuuttajataustainen hänkin) tapainen palvonnan kohde helmikanojen kulttuuri-iltamiin. Tällä kerralla palkinnon myönsi teatterimaailman nepotismista nautiskeleva kympin tyttö Alma Pöysti. Eikö näillä tunnotonta rahaa jakelevilla kulttuurivasemmistolaisilla ole kerta kaikkiaan mitään itsekritiikkiä?

Pöystiin yhtyy Helsingin Sanomien moraalituomari Vesa Sirén, joka hehkuttaa Statovcin kirjaa lyömällä palleaan kaikkia suomalaisia ihmisiä omalla syyttävällä raivollaan:

Alma Pöystin mukaan voittaja ”kirjoittaa sellaisella ihmeellisellä voimalla, että on täysin mahdotonta puolustautua. Knock out”. Muun ohessa kirja on täystyrmäys myös suomalaiselle rasismille.

Sirén kehuu Statovcin ”itsetuhoista häpeää ja kostonhaluista vimmaa” pitäen näitä rasittavia ja raskasmielisiä piirteitä mitä myönteisimpinä tyyliseikkoina, joilla kirjailija onnistuu puolustelemaan maahantunkeutujien vapautta asettua minne tahansa ja vastustamaan kantaväestöjen oikeutta puolustaa itseään ja asemaansa. Helsingin Sanomista saamme lukea, että Statovcin näyttöpaneelina toimivan päähenkilön

[k]oulukaverien äiti on juonitteleva ”rasistiämmä” ja Suomen pääministeri saa päähenkilöltä vimmaisen kirjeen: ”Johdat maatasi rasistien kanssa, sinä selvästi tahdot että maahanmuuttajat tapetaan.” Myös kosovolainen perhe ja päähenkilön sukunsa parissa kokema väkivalta ja hylkääminen tuottavat ongelmia.

Tämän paranoidin itkuhumanismin varjossa on unohdettu tapa, jolla eräs toinen Kosovon albaani nimeltä Ibrahim Shkupolli murhasi Espoon kauppakeskus Sellossa vuonna 2010 neljä ihmistä ja lisäksi tyttöystävänsä miespuolisen kaverin (aiheesta täällä). Mielistä on pyyhitty myös muut suomalaisiin ja toisiin länsimaalaisiin ihmisiin kohdistetut kylmäveriset murhat ja nuorisomme myrkyttäminen huumeilla ja väkivaltaa ihannoivalla muhamettilaisella kulttuurimullistuksella.

Opetus- ja kulttuuriministeriön manageroiman diversiteetti-ideologian levittämiseen Statovcin kirjat sopivat loistavasti, sillä niissä muslimiterroristinen väkivalta projisoidaan kantaväestöjen viaksi ja ”rasismiksi”, vaikka yhden syyttävän sormen osoittaessa suomalaisiin kolmen muun pitäisi osoittaa kirjailijaan itseensä.

Palkittu ei saa minulta pisteitä siitä, että hän on homo, koska olen homo itsekin, joten kiittäminen pelkästään siitä olisi puolueellista. Punaporvarillinen kulttuuriväki korostanee kirjailijan homoutta siksi, että kaksinkertainen vähemmistöön kuuluminen toimii tehokkaana suojakilpenä kaikkea kriittisyyttä vastaan, ja kirjailija onnistuu neuvomaan suomalaisia, että emme saisi odottaa suopeudestamme, suvaitsevuudestamme ja avustusten jakelemisestamme edes mitään kiitollisuutta. Sekin olisi kverulatorisessa grievance-marmatuksessa ”väärin”.

Kirjailijan jalustana toimii valtavirtamedia, joka rakentaa suosikilleen myönteistä julkisuuskuvaa kansainvälisissä suihkuseurapiireissä. Yle julkaisi jo 2018 Statovcin esikoisromaanin ilmestyttyä henkilöjutun, jossa tanssittiin New Yorkin ravintoloiden katoilla. Kun kyseinen ilmaismainostus vuotaa yli äyräiden, se ei luo kirjailijalle paineita. Samppanjasosialistien maljojen loiskuessa menee läpi mikä tahansa.

Monikulttuuri-ideologiaa uudelle nuorisolle

Nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa teoksessa Skutsi kolme suomalaisnuorta menevät metsään Nasim-nimisen iranilaisen kanssa saaden oppia muun muassa maahanmuuttajataustaisen uskonnosta, joten eipä ihme, että toimittaja Maria Veitolan valinta osui juuri tähän Päivi Lukkarilan kirjoittamaan omakustanteeseen.

Kiitospuheessaan suomea vieraana kielenä opettava Lukkarinen pyrki oikeuttamaan maahanmuuttoa haukkumalla kriittisiä ihmisiä ”ääliöiksi” ja ”vihan lietsojiksi” sekä julistamalla muun muassa näin:

Kirjailijan töiden lisäksi saan työskennellä maailman parhaiden ihmisten kanssa. He ovat tulleet maahamme eri syistä. Osa on paennut sotaa, vainoa, hirmuhallitsijoita tai sietämättömäksi käynyttä ilmastoa, osan on tuonut maahamme unelma paremmasta, tasa-arvoisemmasta maailmasta. [...] Kunpa kaikki ymmärtäisivät, millainen voimavara nämä lapset ovat!

Epäilen kuitenkin, miten tällainen paasaava asennemuokkaus, syyllistävä mielipiteiden manipuloiminen ja paatoksellinen propaganda toimivat siinä todellisuudessa, jossa kärsitään koulukurittomuudesta, oppimisvaikeuksista, lähiölevottomuuksista ja yleisistä kulttuurikitkoista, jotka lisäävät julkisia menoja ja vähentävät yhteiskunnallista tehokkuutta meillä täällä Suomessa.

Kirjailijan kokemat kulttuuriväristykset eivät riitä kumoamaan sosiaaliturvalaskurien osoittamaa negatiivista saldoa. Niinpä humanismin korkeaveisuissa onkin usein kyse vain yhteiskunnallisia tosiasioita tuntemattomien idealistien piittaamattomasta itsekkyydestä, omahyväisyydestä ja moraalikarisman tavoittelusta, jolla suomalaista vähemmistökulttuuriamme romutetaan samalla, kun valtiontalouttamme kytketään osaksi kansainvälisiä sitoumuksia, kehitysapuvaateita ja ilmastopoliittista anekauppaa.

Murhellisinta on maahanmuuttoon liittyvä väestönvaihto, joka ei ole salaliittoteoria vaan vääjäämätön tilastofakta, joka johtaa kansakuntamme perikatoon, jos mitään ei tehdä.

Tässä kulttuurisodassa Päivi Lukkarilan objektivoima ja kehuskelema implisiittinen vastaanottaja ”lukeva ihminen” on kiikkustuolissa eläkepäiviään viettävä sivistyksen airut, joka lammasmaisesti ottaa vastaan monikulttuurisuutta ihannoivan, omakulttuurisuudesta syyllistävän ja ylhäältä päin annetun maisteriviisauden.

Tosiasiassa kyseessä on vain käänteisen ja kulttuurisen uuskolonialismin muoto, jota manageroidaan yhtä peittelemättömän laajasti (ja sen vuoksi huomaamattomasti) kuin väitettä, että meidän kaikkien pitäisi hyväksyä perimmältään samanlainen arvojen ja merkitysten maailma, jossa vallitsee yksimielisyys tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden olemuksesta, ja filosofiset kysymykset tainnutetaan unholaan järjestöretorisella tai hallintodiskursiivisella pakottamisella.

Varoittavana esimerkkinä olkoon nyt vaikka se, että tasa-arvo loukkaa ansioihin perustuvaa oikeudenmukaisuutta. Tai se, että arvojen ollessa tasan ei ole arvoja ollenkaan, koska arvojen tunnistaminen edellyttää niiden tunnustamista arvoiltaan erilaisiksi. Tasa-arvo puolestaan merkitsee yksiarvoisuutta, joka on totalitarismin muoto. Jo arvon käsite on analyyttis-apriorisilta käsitteellisiltä ominaisuuksiltaan hierarkkinen, aivan kuten kuvaamansa asiatkin.

Filosofisen analyysin jäljiltä tiedostavaisten leuat loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru.

Kenenkään ei pitäisi antautua ajattelemaan, että Finlandia-palkinto olisi suomalainen kulttuuri-instituutio. Todellisuudessa se on markkinointi-ilmiö, joka tuo saajalleen kasan riihikuivaa rahaa.

Jotta myös käännösoikeudet saataisiin kaupattua ulkomaille, on palkintokirjojen viitekehyksen oltava kansainvälinen ja monikulttuuri-ideologinen. Tämä merkitsee, että Finlandia-palkinnolla ei ole mitään tekemistä suomalaisen kirjallisuuden kanssa, vaan kyseessä on yksi internatsismin eksponentti.

Erinomaiset julkaisut vedetään myynnistä kustantajien omasta toimesta ”poliittisesti epäkorrekteiksi” julistettuina, vaikka juuri ne vedettäisiin myyntipöydiltä ostajien toimesta. Mitättömät julkaisut puolestaan työnnetään pakolla pois myynnistä kärräämällä niitä rekkalavoittain Prismojen ja Cittarien ovenpieliin, kun myös jakelu- ja viestintäporras sekä mainostoimistojen lumihiutaleet ovat levitystyössä mukana.

Klassikoita ei kaupallisesti marinoiduista teoksista tule koskaan. Niistä tulee markettikirjoja, jotka päätyvät alelaareihin jo keväällä. 

Ruumiin kulttuuri

Kirjamessuihin on nykyisin tapana yhdistää ruokamessut. 

Yleisradion TV-uutiset truuttasivat eilisessä uutislähetyksessä ajankohtaisraportin koskien jokin aika sitten julkaistua valtakunnallista ravitsemussuositusta, vaikka itse uutinen on jo kolme viikkoa vanha.

Viranomaissuosituksen mukaan meidän tulisi syödä enintään 50 grammaa lihaa päivässä. Kasviksia taivutellaan pureksimaan 800 grammaa päivittäin, mikä ainakin minun tapauksessani puklaa ulos kurkusta.

Sääntösuomea edustava lihaviha lienee lähtöisin vihervasemmistolaisten feministien taholta, koska sen tavoitteena on vetää pöydästä tyypillinen miehen ruoka ja korvata se tyypillisellä naisen ruoalla.

Miksi sitten liharuoka olisi nimenomaan miehen ruokaa ja kasvisruoka naisen ruokaa? Sen voi lukea julkaisusta itsestään, jonka mukaan miehet syövät kaksinkertaisen määrän lihaa naisiin verrattuna.

Viranomaisohjeen julkaisseesta Valtion ravitsemusneuvostosta 15/19 ovat naisia, ja suositusten työryhmästä peräti 10/11 ovat naisia, joten työryhmän kokoonpano on räikeästi tasa-arvolain vastainen.

Eipä ihme, että sellerit pursuavat korvista ja retiisit roikkuvat nyt suupielistä miesten kommenteissa.

Ei ole pitkä aika, kun Helsingin vihreät saivat kouluihin yhden pakollisen kasviskiusauspäivän. Se on ikävää ideologista holhousta ja laitosmielialan lietsontaa, jolla riistetään ihmisten valinnanvapautta ja joka kuuluu DDR:n tapaisiin valtiomahteihin.

Kun nuoret eivät saa eläinvalkuaista kouluaterioista, he joko kuihtuvat fyysisesti tai kuittaavat energiantarpeensa junk foodilla McDonald’sissa.

Poliittisesti kyse ei ole myöskään mistään eläinten oikeuksista. Sama puolue, joka keuhkoaa eläinten puolesta, puolustaa erään uskontokunnan oikeutta nauttia lihaa, kunhan se on julmasti teurastettua.

Voin vain kuvitella, miten vasikat ilahtuvat tiedosta päätyä oikeaoppisen rituaaliteurastuksen kautta uskonnollisen toteemiaterian materiaaliksi. 

Kulttuurin ruumis

Jossakin Italian tai Ranskan tapaisessa maassa, jossa ymmärretään hyvän ruoan päälle, valtion ravitsemussuositukset pantaisiin suoraan roskiin, mutta viranomaisvallalle kuuliaisessa Suomessa ne otetaan todesta.

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan ja THL:n Kestävää terveyttä ruoasta -julkaisu olisi mielestäni ansainnut tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, koska siinä edustetaan vihreää feminismiä niin tyylipuhtaan pakottavalla tavalla, että sen ylitse ei voi päästä.

Nuorisokieltä edustava sana ”pakottavuus” realisoituu konkreettisesti, kun ihmisten integriteettiä loukataan pyrkimällä määrittelemään, mitä ihmiset saavat ottaa gastronomisesti haltuun kehonsa rakennusaineeksi.

Mediassa on korostettu ravitsemussuositusten ”tieteellisyyttä”, vaikka kaikki tietävät, että tutkimusten tulokset voidaan manipuloida näyttämään miltä tahansa käyttämällä erilaisia painotuksia. Filosofinen merkitysanalyysi unohdetaan.

Ruokailusuosituksessa toteutuvat viranomaisvallan halu käyttää valtaa kolonialisoimalla ihmisen kehoja ja tunkeutumalla yksilöllisyyden alueelle sekä pyrkimys alistaa kansalaisia kontrolloimalla ihmisten elämälle välttämättömien ravintoaineiden kulkua, saatavuutta ja hintaa. Ruokahalu kiistetään.

Ravinto on osa ihmisen identiteettiä, sillä me koostumme ravinnosta.

Ruokapöytien antimista ei kuulu päättää vihreiden puoluekokouksissa eikä Heidien ja Marioiden kiitäessä lentotomaatti- ja salaatinlehtikuormien päällä Brysselin ja Helsingin välillä.

Pahinta on, että elintarviketeollisuus on lähtenyt omaksi tappiokseen myötäilemään viranomaisten suosituksia. MTV3:n Kymmenen uutiset haastatteli 29.11.2024 muutamia elintarviketeollisuuden markkinointipuolta edustavia naisia, jotka ilmoittivat teollisuuden mukautuvan viranomaisohjeisiin.

Teollisuuden mukaan lihan käyttö vähenee, ja käytön vähetessä liharuoka kallistuu.

Valtavirtamedia on myötäillyt lihavihaa kritiikittömästi, ja vihervasemmistolainen toimittajakunta pyrkii näyttäytymään trendikkäänä suostuessaan puolueideologian myötäilijäksi. Somevaikuttajat ovat imeneet lihavihan itseensä kuin palanen WC-paperia uima-altaassa.

Carnegie Mellon -yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kasvisruokapainotteinen ruokavalio on kuitenkin ilmastoa kohtaan vahingollisempaa kuin niin sanottu tyypillinen amerikkalainen ruokavalio, johon sisältyy naudanlihapihvi.

So, where is the beef? Tätä voi kysyä myös katsomalla kirjojen kansien väliin.

Olemme poliittisesti johdetussa kokeessa, jossa panttina ovat perinteinen suomalainen hengen ja ruumiin ravinto sekä maamme väestö ja kulttuuri. Kokeen tulokset ovat kerran toteuduttuaan peruuttamattomia.

Aiempia kirjoituksia kirjojen palkitsemispolitiikasta

Viva Finlandia!
Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä
Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

Homoilu on miesten hommaa

Jätin Rasmus Arikan teoksen Homoromaani (Tammi 2023) arvostelematta sen ilmestyessä vuosi sitten, koska halusin ensin nähdä, kuinka media suhtautuisi teokseen, jossa puhutaan miesten välisestä seksistä ja seuranhausta estottoman avoimesti.

Arikan teos ei ole sellainen queer-teoreettisesti motivoitunut kirjallinen tuotos kuin esimerkiksi Patjim Statovcin Bolla, jota arvostelin vellovuudesta ja etnisten konfliktien sotkemisesta homoseksuaalisuuden tematiikkaan ja joka palkittiin tietenkin Finlandialla 2019.

Sen sijaan Rasmus Arikka on kirjoittanut suorasukaisen avoimesti nuorena suomalaisena homomiehenä olemisesta. Hän ei ole salannut muitakaan mielipiteitään vaan on ilmeisesti kääntänyt omia kokemuksiaan teoksen tapahtumiksi.

Niinpä valtavirtamedian tädit näkivät kirjassa ”kaunistelemattoman kuvauksen rakkauden etsimisestä ja väkivallasta sekä peloista ja häpeästä” (kustannustoimittajan kirjoittama teoksen takakansi). He aistivat ”identiteettiongelmia”, ”heteron esittämistä”, ”stereotyyppistä maskuliinisuutta” (Yleisradio) ja ”sisäistettyä homofobiaa” (Helsingin Sanomat) sekä kaikenlaista muutakin kipuilua.

Puuttumaan jäi, että joku olisi sanonut muodikkaasti kirjoittajan ajatusmaailman olevan ”toksinen”.

Omasta mielestäni teos on reilua miehen puhetta. Kirjassa, jota sanotaan ”homoromaaniksi”, kuvataan tyypillisiä homojen kohtaamia tilanteita ja tuntemuksia, mutta itse en tunnista niiden takaa minkäänlaista lamentaatiomaisuutta vaan etupäässä sarkasmia ja kypsää ironiaa.

Sarkasmin takana voi tietenkin piillä viiltäviä vääryyden kokemuksia, mutta samalla teos osoittaa realismia ja huvittuneisuutta sekä kykyä asettua vaikeiden kohtaamisten ja yhteiskunnan harjoittaman pieksennän ja kyynisyyden yläpuolelle.

Kenties siksi teoksen nimeksi on laitettu yksiselitteisesti Homoromaani. Nimi alleviivaa, että kyseessä on joka tapauksessa kuvitteellinen kertomus (romaani) eikä esimerkiksi kirjoittajansa päiväkirja, mikä muutoin käy mielessä, sillä omakohtainen aines kuultaa tarinoiden takaa.

Joku kirjallisuudentutkija voisi viisastella näkemyksellä, että kyseessä on jälleen uusi ”autofiktio” (kuvitteellinen omaelämäkerta), jossa tutkitaan omaa ”identiteettiä” (minuutta) siirtämällä omia havaintoja implisiittisen kirjoittajan kokemuksiksi, ja oma itse solautetaan osaksi tarinointia. Sen sijaan minä nyt vain kirjoitan itse teoksesta, koska tunnen asian, enkä antaudu yliteoriointiin.

Arikan teos on hyvin kirjoitettu ja pienoisromaanina nopeasti luettavissa. Se voi raastaa herkkyydestään tunnettujen heteroiden sielua, mutta tällaisen patinoituneen homosedän näkökulmasta nuoren kirjailijan esikoisteos muistuttaa ikuisen paluun myytistä ja kokemusten kiertotaloudesta.

Internetissä rönsyilevien tapaamispaikkojen ja foorumien paljoudesta huolimatta ihmisten kohtaaminen tuppaa jäämään (Arikan kuvaamalla tavalla) nykyisin pinnalliseksi, ja sosiaalisen median (Grindr, Qruiser, Tinder jne) vuoksi ihmissuhteissa tapahtuu vilskettä ja vaihtoa niin, että toinen toisensa löytäminen taisi olla ennen helpompaa. Saavutetusta pidettiin paremmin kiinni, tosin aivan kaikki Tom of Finlandin ajalta peräisin oleva kertomusperinne ei tätä näkemystä tue.

Teos sinänsä on ruikutuksesta ja identiteettipoliittisiin sortokisoihin osallistumisesta vapaa toisin kuin kirjaa (ja tekijää) koskevat arviot, joissa on säälittelevää valitusta ja vatvontaa. Ristiriita kirjasta välittyvän mielikuvan ja sitä koskevien arvostelujen välillä on ilmeinen.

Jotakin Tammen kustannustoimituksessa on sentään ymmärretty, kun kirjan nimeksi on lätkäisty tietoisen yksitotisesti Homoromaani. Teoksen suorasukaisuus on lunastettu pois tiedottamalla heti alkuun, että kyseessä ei ole mikään queer-teoreettinen kummallisuus vaan yhtä selkokielinen teos kuin esimerkiksi Harald Birger Olausenin puolikustanne Homorunoja (2013).

Selkokielisten ”homoromaanien” genren aloitti maassamme Pentti Holapan Ystävän muotokuva, joka sai vuoden 1998 Finlandia-palkinnon. Teosta tosin arvosteltiin naismuuttujien paljoudesta. Tähän heikkouteen myös Arikka on vaarassa jumittua jo teoksen alkupuolelta asti.

”Homoromaaneja” on ilmestynyt aika ajoin myös muualla maailmassa, tosin tuota ilmaisua pidetään nykyisin epämuodikkaana. Kaksiarvoista sukupuolieroa kiistävän queer-teorioinnin näkökulmasta arvioiden ei ole selvästi miehiä eikä naisia eikä siten puhdasoppista homoseksuaalisuutta eikä heteroseksuaalisuutta, saati erikseen homoja ja heteroita.

Jo virolaisen pseudonyymin Emil Toden (Tõnu Õnnepalu) sinänsä erinomaista teosta Piiriik (suom. Enkelten siemen) vuodelta 1993 kiitettiin siitä, ettei se korosta sukupuolten eroa, vaikka miesten välisestä rakkaudesta kertookin.

Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka pitkälle oletus sukupuolieron kaksiarvoisuuden oletuksenvaraisuudesta pitää paikkaansa. Tosiasiassa sukupuoli riippuu pitkälti kehosta, geeneistä, kromosomeista ja hormoneista sekä siitä, kumpia sukusoluja aikuinen ihminen tuottaa.

Myös seksuaalinen suuntautuminen on pitkälti biologinen ominaisuus ja käyttäytymisominaisuutenakin pysyvä ominaisuus, ei sosiaalinen konstruktio. Sen sijaan asiaa koskevat normit ovat konstruktioita.

Feministit ja queer-teoreetikot ovat polkeneet homojen kulkusia. Jos ei ole kaksiarvoista sukupuolieroa, ei voi olla homoja eikä heteroitakaan. Jotta kukaan voi olla homo tai hetero, tarvitaan viittauskohde, eli määritelty sukupuoli, mutta juuri sen queer-teoreetikot kiistävät tai vähintään kyseenalaistavat kehollisten erojen ja sukupuolielimiin liittyvien tosiasioiden vastaisesti.

Eräs takaisku ja taantuma tapahtui, kun sateenkaariväelle suunnatun QX-lehden julkaisija ilmoitti hiljattain Suomen-edition lopettamisesta. En tiedä, mistä päätös johtui. Olisiko niin, että julkaisijoille ei sopinut toimittaja Sami Montellin kirjoitus ”Queer-teoria antoi aseet konservatiivien käsiin”. 

Siinä Montell argumentoi, että feministien ja queer-teoreetikoiden sukupuolishow himmensi sukupuolten erot ja hävitti siten myös homoseksuaalisuuden ja heteroseksuaalisuuden erot, mikä puolestaan liudensi homot valtavirtaan, eikä tämä hämärtäminen ja keinotekoinen normalisoiminen ole ollut homoille hyväksi.

Samanlaista näkemystä edustin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2009) ja muutamissa kokoelman Filosofiset vihahdukset – Populaarifilosofisia tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofista liikkeistä (2007) kirjoituksissa.

Niin sanottu sateenkaariliike ja pride-tapahtumat ovat nykyisin nimenomaan heteroiden ja valtavirran kaappaamia ja soveltamia sopeuttamisen muotoja, joiden kautta homoista on pyritty assimiloimaan ihan samanlaisia ihmisiä kuin heteroistakin perhearvoineen ja sovinnaisuuden ihanteineen. Tosiasiassa arvomaailmojemme välillä on eroja.

Feministit ja queer-teoreetikot ovat saaneet palkkioksi homoseksuaalisuuden sosiaalidemokratisoimisesta suuria määriä rahaa Suomen Akatemialta, säätiöiltä ja yliopistoilta (aiheesta täällä), eikä myöskään tuo akateeminen pinkkipesu ja korruptio ole ollut kenellekään eduksi.

Nykyisin, kun 1970-luku on retrospektiivistä vintage-muotia, on syytä laittaa yöpöydälle Homoromaani.

Hallituksen keltainen kirja: täyttä kuraa!

Hallitus toi kirjoittamansa budjettikirjan eduskunnan käsittelyyn tänään. Ikävää sanoa, mutta teos on sisällöltään täyttä kuraa.

Sen juonena on, että valtiolle mätetään velkaa entiseen tapaan, mutta velka tehdään hyvätuloisten verojen alentamiseksi, kun aiemmin valtio velkaantui heikko-osaisten toimeentulon turvaamiseksi.

Yksi hallitusohjelman kaikkein kelvottomimpia asiakohtia on asumistuen poistaminen omistusasujilta ja varallisuusharkinnan sisällyttäminen asumistukeen. Ei huomata, että omistusasunnoissa asuvat voivat olla heikkotuloisia, ja ainoa varallisuus saattaa olla asunnossa kiinni, sekin usein velkavarallisuutta, jota taivutellaan realisoimaan huonona aikana ja tappiollisesti.

Kehnoille tuloille joutuneet ihmiset pakotetaan myymään kotinsa ja siirtymään vuokralle asumaan. Kansalaiset ajetaan kodistaan ja pakotetaan syömään seinänsä, vaikka työttömyys ja tulottomuus eivät olisi omaa syytä.

Ja asumistukimenot sen kuin kasvavat, sillä vuokralla asuminen on yleensä omistusasumista kalliimpaa hoitokuluiltaan, eikä asumistukea ole muuhun koskaan myönnettykään. Tappiot omistusasujille ovat valtavat, jos he joutuvat kauppaamaan kotinsa aikana, jolloin asuntojen hinnat ovat alhaalla ja alenevat entisestään, kun markkinoille tulee paljon uutta myytävää samanaikaisesti.

Tähän liittyy myös häätömentaliteetti, joka on enemmän kuin oksettavaa. Tuo politiikka on suoraan torpparilaitoksen pelikirjasta ja tarkoittaa patruunayhteiskunnan palauttamista. Sillä tavoin porvarihallitus loukkaa perusoikeutta kotiin ja kolhii omaisuudensuojaa Suomessa, vaikka toisesta suupielestään etenkin Kokoomus on aina vakuutellut olevansa omaisuudensuojan turvana.

Hulluinta asumistuen leikkaamisessa on, että suuri osa väitetyistä säästöistä kiertyy toimeentulotuen katettavaksi. Sitä puolestaan saavat vain täysin varattomat, joilla ei ole enää jäljellä ”helposti rahaksi muutettavaa omaisuutta”.

Näitä henkilöitä ovat usein pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleet sekä täydelliset pultsarit. Heidän sosiaalietuuksiensa kokonaismäärään asumistuen leikkaaminen ei vaikuta juuri lainkaan, koska he täyttävät surkean toimeentulotukijärjestelmän varattomuus- ja köyhyysihanteet. Siksi heidän asumistukileikkauksensa katetaan lähes sellaisinaan Kelan yleisestä toimeentulotuesta tai kuntien täydentävästä ja ehkäisevästä toimeentulotuesta.

Sen sijaan asumistuen leikkaukset ovat suoraan pois niiden suomalaisten ruokapöydästä, joilla on jäljellä vähänkin tuota helposti rahaksi muutettavaa omaisuutta tai vähintään tuhat euroa pankkitilillä.

Hoilatessaan ”kaikkein heikko-osaisimpien” puolesta sekä hallitus että vasemmisto-oppositio eivät näköjään tajua, että asumistuen varattomuusehdon käyttöönotolla he suosivat vierasperäisiä oleskelijoita ja pultsareita mutta lyövät tavallisia suomalaisia ihmisiä korvalle.

Varattomuusehdon käyttöönottamisella ollaan asumistuesta tekemässä toimeentulotuen kaltainen sosiaalinen loukku, joka ohjaa ihmisiä toimeentulotuelle ja kannustaa köyhyyteen.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuka sosiaalilainsäädäntöä tuntematon meni Perussuomalaisessa puolueessa suostumaan tämän kokoomuslaisen politiikan takaajaksi.

Perussuomalaisten asuntopoliittinen moka

Itä-Helsingissä asuvat rikkaat ja hyvätuloiset perussuomalaisten äänestäjät ottavat nyt varmasti kiitollisina vastaan asumistuen, työpoliittisten oikeuksien ja työttömyysturvan heikennykset, kunhan saavat muutaman sadan tulijan alennuksen pakolaiskiintiöön.

Monet ehkä huomaavat, että talouspolitiikkaa taitamattomien ja sosiaalipolitiikasta tietämättömien perussuomalaisten ehdokkaiden äänestäminen oli omaan nilkaan kapsahtava moka.

Asumistuesta väitetään säästyvän noin 360 miljoonaa euroa, mutta hallitukselta riittää yli miljardi euroa Turun rautatiekiskojen kiillottamiseen, jotta Petteri Orpo pääsisi nopeammin vaalipiiriinsä.

Yhteen kvanttitietokoneeseen hallitus satsaa 70 miljoonaa, koska se vahvistaa juppien digi-ilveilyä.

Kokoomus haluaa myydä valtion omaisuutta rahoittaakseen neljä miljardia euroa nielaisevia tie- ja väylähankkeita. Ihmisten hyvinvoinnista tinkiessään hallitus rakennuttaa betonisia liikenneympyröitä, joissa rahat eivät varmasti tuota mitään.

Myös asehankinnoista voitaisiin leikata puolet, sillä ainoan vihollisemme Venäjän armeija on pitkäksi ajaksi lyöty, eikä varusteluhysteriaan ole mitään syytä. Sen, mitä ryssä ei onnistunut viemään sodalla, hallitus uhkaa viedä nyt kansalaisilta asumistuen leikkauksilla.

Hallituksen budjettikirja on valtioneuvoston kaikkien aikojen huonoin kirja

Keltaisen kirjan laatijat eivät ole ymmärtäneet talouspolitiikasta edes sitä, että talous on suhde, jossa yhdestä paikasta tehty säästö kiertyy menoksi toiseen paikkaan. Jos säästö tehdään ajattelemattomasti, menot kasvavat.

Näin käy, kun toiseksi pahimmassa asemassa olevat ihmiset alkavat putoilla siihen kaikkein pahimpaan loukkoon, johon hallituksen budjettikirja heitä nyt suorastaan kannustaa. Se ohjaa ihmisiä syömään kotinsa ja muuttamaan vuokralle asumaan.

Perusongelma on, että sosiaaliturvaministereiksi päästetään Sanni Grahn-Laasosen (kok.) tapaisia tähtösiä, jotka eivät ymmärrä sosiaalipoliittisen kiertokulun luonnetta.

Kausaalisuhteet ovat katkolla myös Petteri Orpon (kok.) ajatuskuluissa, joiden mukaan leikkaukset luovat kuin taikaiskusta satatuhatta uutta työllistä. Sosiaaliturvasta leikkaamalla ei varmasti synny sataatuhatta työpaikkaa.

Leikkaaminen ei luo työllisyyttä, työpaikkoja, pätevyyttä eikä kelpoisuuksia, mutta Orpon vale on mennyt läpi niiden äänestäjien taholla, joiden mielestä kuka tahansa on kelvollinen mihin tahansa työhön tai toimeen.

Työ näyttää olevan kokoomuslaisille ja perussuomalaisille jonkinlainen abstraktio, johon jokainen on automaattisesti sopiva ja pätevä, sen kun vain menee hommiin.

Tosiasiassa yhtäaikainen työvoimapula ja työttömyys johtuvat kohtaanto-ongelmasta, eli koulutusten ja työtehtävien yhteensopimattomuudesta. Tätä ongelmaa ei voida ratkaista sosiaaliturvaa ja opintotukea leikkaamalla, vaan koulutusta ja tukia parantamalla.

Vielä kun opiskelijatkin palautetaan yleisestä asumistuesta opintotuen asumislisän piiriin, lainapainotteisuus pahenee, ja korkeampiin opintoihin on pian enää vain porvarien perillisillä varaa.

Tämä sopii ehkä Kokoomuksen äänestäjille, mutta sopiiko se Perussuomalaisten, krisujen ja RKP:n pirtaan?

 

Perussuomalaiset ja media vihdoin samalla puolella

Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja ja eduskunnan suuren salin nykyinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho puolusti muutama päivä sitten mediaa, ilmeisesti etsien tukea presidentinvaalikampanjalleen. 

Luultavasti hän saa sitä nyt toimittajilta, jotka ovat melko hyvin palkattua punaporvarillista väkeä. Eduskuntatoimittaja Setä-Arkadian kolumnissakaan ei paljoa kritiikkiä näkynyt bubjettiesitystä kohtaan, pikemminkin puolustelua ja lannistumiseen kannustavia lamentaatiota lähetekeskustelun muodollisuudesta.

Kyseinen budjettikirja pitäisi vetää pois jakelusta eikä lähettää sitä eduskunnan suureen saliin. Siinä on kyllä kelvollisia säästötavoitteita, mutta keinot ovat täysin vääriä ja johtavat todennäköisesti vain entistä kallimmaksi käyvään kurjuuteen.

Samanaikaisesti kun suomalaista yhteiskuntaa rapautetaan sosiaaliturvan leikkauksilla, politiikan näyttämö kehystetään ulkoisilla uhilla, jotta leikkaukset näyttäisivät oikeutetuilta, jopa välttämättömiltä. 

Kun huomio kiinnitetään jengirikollisuuteen, huumekauppaan, kaasuputkeen ja Lähi-idän ikuiseen kriisiin, toiveena on, ettei kukaan huomaisi hallituksen tekemien leikkausten rapauttavan suomalaista yhteiskuntaa tavalla, joka saattaa heijastua sisäisen turvallisuuden uhiksi.

Rahakkaiden ratsuväki saapuu kermaisin viiksin

Tuskin voi kuvitella otollisempaa ajankohtaa Björn Wahlroosin kirjan julkaisemiselle kuin kuluva syksy, jolloin maan hallitus uhkaa leikata sosiaaliturvaa ja alentaa hyvätuloisten veroja. Kyseessä on kahden kauppa: hallitus saa tukea toimilleen ja Wahlroos pääsee kehumaan talousoppejaan. 

Wahlroosin teoksen kustantanut Otava esittelee hänen kirjansa ”eräänlaisena muistelmateoksena”. Muistelmien ensimmäinen osa Barrikadeilta pankkimaailmaan (2021) käsitteli vuosia 1952–1992. Toinen osa Sateentekijät – Eräänlaiset päiväkirjat 1992–2001 jatkuu Suomen talouden romahdusvuodesta ja taitekohdasta euroajan alkuvuosiin.

Jälkimmäisen nimeksi sopisi paremmin ”Ahneuden käsikirja”, sillä teoksessa ylistetään tapaa, jolla omaisuutta kartutetaan rahan kiilto silmissä. Teosta voi pitää myös varoitusmerkkinä valtiolle. Wahlrooshan rikastui satumaisesti Sammon ja Leonian kaupoilla, jolloin hän onnistui ostamaan valtion eli veronmaksajien omaisuutta alennushintaan.

Opetus on, että aina kun valtiotoimija myy, kannattaa ostaa, sillä silloin markkinoille tulee paljon myytävää, ja hinta laskee alle arvon. Wahlroosin onnistumisen takasivat hyvät henkilösuhteet Suomen taloudelliseen eliittiin ja poliittisiin päätöksentekijöihin, mikä puolestaan osoittaa, kuinka tärkeää on kuulua piireihin.

Vain aika ei siis ole rahaa, vaan raha on riippuvaista sosiaalisesta pääomasta. Sitä paitsi aika on rahaakin tärkeämpää, sillä rahaa voi tulla aina jostain lisää, mutta aikaa ei tule kelloihin lisää mistään.

 

Omistamisen tuska

Wahlroos kirjoittaa, että ”[v]asta kun on tottunut keskimääräistä kalliimpaan elämäntapaan, ymmärtää, miten pelottava ajatus varallisuuden menettämisestä voi olla”.

Ajatus tuo mieleen Roope-Sedän, joka ylisti varakkuuden ihanuutta Aku-Sedälle mutta joutui  samanaikaisesti saalistamaan seteleitä nakertavia koiperhosia ja puolustautumaan Karhukoplan jatkuvia ryöstöyrityksiä vastaan rahasäiliössään.

Wahlroosin näkemyksestä pilkahtaa myös mahdollisuus ahneuden syntysyiden filosofiseen ymmärtämiseen, mutta teoksen kirjoittaja ei onnistu viemään ajatustaan pitemmälle.

Ahneus syntyy menettämisen pelosta. Ihminen, jolla on tyynynsä alla hyvinkin kohtuulliset 10 miljoonaa, tavoittelee yhdettätoista, koska hän pelkää menettävänsä kaikki jo keräämänsä.

Siksi hän pitää välttämättömänä hamstrata vielä yhden, jotta jäisi se tuiki tarpeellinen varamiljoona, joka takaa luksuksen jatkumisen myös siinä tapauksessa, että kaikki muu lähtee alta. On siis syytä hankkia vielä kahdestoista, ja niin edelleen.

Ahneuden spiraalin takana piilee eksistentiaalinen katoamisen ahdistus ja alitajuinen tietoisuus siitä, että jonakin päivänä jokaisen on luovuttava kaikesta.

Faaraoiden ajasta kirjoittanut Mika Waltari sisällytti tämän ajatuksen teokseensa Neljä päivänlaskua, jossa eräs koira järkeilee seuraavasti: ”On rikkauksista pelkkää vaivaa, saa luita aina maahan kaivaa. Vain huolta huolen päälle saan, luun suuren vuoksi mehukkaan.”

Omistamisen pulmat näyttävät vaivaavan myös Wahlroosia, joka on vaihdellut kotipaikkaansakin tavoitellen alempaa perintöverotusta Ruotsista. 

 

Ansiosta sattumarikas

Toisaalta rahankeruu näyttää olevan Wahlroosille vain mukava harrastus, samanlainen kuin muutamille golfin peluu tai tennispallon lätkiminen. Wahlroosia on kunnioitettava siksi, että hän on onnistunut laittamaan talousoppinsa täytäntöön omassa elämässään, ja rahan virtaaminen on hänelle ikään kuin kapitalismin koneen etevästä käytöstä johtuva tahaton sivuseuraus. 

Rikastuminen ei ole siis Wahlroosin syytä eikä ansiota vaan tulos loogisesta toiminnasta, jota johtaa rationaalisesti kalkyloiva laskukone. Hänelle kävi vahingossa niin, kun oli etevä. Ja nyt on rahaa riesaksi asti.

Monet muut ihmiset rikastuvat eri tavalla ja erilaisista asioista, koska arvostavatkin erilaisia asioita. Useimmat arvostavat ilmeisesti enemmän muita asioita, sillä köyhyyskin näyttää olevan määrällisesti erittäin suosittua.

Vauraita ihmisiä on käsittääkseni kolmenlaisia: niitä, jotka rikastuvat kovalla työllä, niitä, jotka rikastuvat röyhkeydellä, ja niitä, jotka rikastuvat olemalla loogisia ja olemalla oikeissa paikoissa oikeaan aikaan sekä tekemällä punnittuja tekoja. Walhroos kuuluu tähän viimeiseen ryhmään, kuten moni muukin kapitalismin henkilöitymä.

Wahlroos on kiitellyt hallituksen halua alentaa hyvätuloisten ja varakkaiden verotusta, mutta hän on myös lausahtanut, että ”ei tämä laiva pelkästään leikkaamalla käänny”.

Hän ei tarkoita, että pitäisi leikata varovaisemmin, vaan Wahlroosin mielestä pitäisi kannustaa enemmän. Kannustaminen tarkoittaa hänelle tosin likipitäen samaa kuin Kokoomukselle: köyhäin patistelua ja varakkaiden suosimista.

Veropakolaisia eivät ole vain ”fiksut ihmiset” vaan vallatut firmat

Walhroos valittelee, että ”fiksut ihmiset” ovat lähteneet Suomesta. Koska fiksuus merkitsee hänelle rikastumista, hän tarkoittaa, että rahakkaat ihmiset ovat vieneet varallisuutensa ulkomaille ja muuttaneet veropakolaisiksi.

Nähdäkseni hän on kuitenkin väärässä väittäessään, että Suomen julkisen talouden ongelmat ja verokertymän väheneminen johtuisivat ensisijaisesti rikkaiden veronmaksajien kaikkoamisesta veroparatiiseihin.

Todellisuudessa verokertymän väheneminen johtuu siitä, että suuri osa suomalaisista yrityksistä on päätynyt ulkomaiseen omistukseen, ja ne maksavat veronsa toisiin maihin. Esimerkiksi yksityisiä lääkäriasemia on myyty ulkomaisille sijoitusyhtiöille, jotka kääräisevät verovaroilla tuotetut palvelujen ostosetelit ulkomaille. Tällä tavoin julkiset varat eivät jää kiertämään kansantalouteemme vaan katoavat Suomesta.

Internatsismin seuraukset näkyvät myös muissa yhteyksissä. Pahinta jälkeä on tuottanut jäsenyytemme euroalueessa. Ruotsin taloudella menee paremmin siksi, että maa ei ole jäsenenä eurossa vaan pystyy säätelemään oman valuuttansa ulkoista arvoa. Kun eurolla pystyy nykyisin ostamaan noin 12 kruunua, on selvää, että rahaa virtaa Ruotsiin.

Jo muutamankin prosentin hintaetu on taannut Ruotsin kilpailevalle teollisuudelle merkittävän etulyöntiaseman Suomeen verrattuna ainakin niillä aloilla, joilla tavara on tasalaatuista. Esimerkiksi Suomen puunjalostusteollisuuden lama ei ole johtunut vain ”menekkivaikeuksista” tai paperin paradigmanvaihdoksesta kohti pakkausteollisuutta ja pahvinvalmistusta. Kyse on siitä, että Ruotsi myy samaa tavaraa halvemmalla Kiinaan, Pohjois-Amerikkaan ja muualle maailmaan.

Jäsenyys euroalueessa on aiheuttanut Suomelle suuret taloudelliset tappiot, eikä ole ihme, että monet taloustieteilijät ovat sanoneet, ettei jäsenyyttä eurossa voida enää puolustaa taloudellisilla argumenteilla. Tätä mieltä ovat olleet yhtä hyvin vasemmistolaisina pidetyt Pertti Haaparanta ja Markus Jäntti kuin oikeistoliberaalit Vesa Kanniainen ja Sixten Korkman monissa kirjoituksissaan.

Rikastuttajat?

Toinen merkittävä syy Suomen julkisen talouden vajoamiseen on internatsismiin (eli pakolla kansainvälistämiseen) liittyvä maahanmuutto, jota on virrannut Suomeen kutsumatta ja ilman työvoiman tarveharkintaa. On moneen kertaan todistettu (muun muassa Samuli Salmisen tutkimuksissa), että työvoimapulan verukkeella maahamme päästetty humanitaarinen maahanmuutto on sivuseurauksenaan vajottanut Suomen julkista taloutta.

Siirtolaistyöntekijät ovat lähettäneet palkkarahansa kotimaihinsa kulutettaviksi (indonesialaiset hoitajat) tai firmojensa kautta ulkomailla verotettaviksi (virolaiset rakennusmiehet).

Humanitaaristen maahanmuuttajien mukana saapuneet ja heidän sukulaisensa puolestaan ovat olleet usein holhottavia ja lisänneet sosiaalimenoja, jolloin kuorma julkiselle taloudelle ja veronmaksajille on kasvanut. Yritysten halpatyövoimasta saamat voitot ovat jääneet lyhytaikaisiksi, sillä yhteiskunnan kulut ovat langenneet myös yritysten maksettaviksi korkeampina veroina.

Nämä ovat todellisia syitä Suomen valtion velkaantumiseen. Myöskään uusia yrityksiä ei ole syntynyt samaan tahtiin kuin Nokioita, Wolteja ja Supercellejä on myyty ulkomaiseen omistukseen.

Kyse ei siis ole vain siitä, että suomalaisia yksityishenkilöitä olisi lipsahdellut ulkomaille taskut täynnä rahaa, kuten Wahlroos väittää.

Pääongelma on, että kokonaisten yritysten omistajuus on karannut Suomesta, ja kannettavaksemme on lähetetty rikastuttajia, joista nykyään puhutaan jo taakanjaon nimellä.

Myös muiden EU-sitoumusten hoitamiseen on humahtanut valtionbudjetin vuotuisen alijäämän verran miljardeja, kun Bryssel on lähestynyt meitä säännöllisesti tukipakettien toivossa.

EU on laittanut sekaisin sekä Euroopan maiden julkiset taloudet että väestörakenteen, mutta sitä on sekä kapitalistien että sosialistien vaikea tunnustaa, koska molemmat ovat vannoneet kansainvälisyyden nimeen.

Väärässä olemisen oikeus ja oikeassa olemisen vääryys

Taloudellisten ja poliittisten analyysiensa ohella Wahlroos olisi voinut tässäkin muistelmateoksessaan muistella paremmin omia nuoruusvuosiaan, jolloin hän esiintyi yhdessä Erkki Tuomiojan (sd.) kanssa vasemmistoradikaalina.

Nyt kun opiskelijat osoittavat jälleen mieltään ja valtaavat yliopistojen rakennuksia eri puolella Suomea, Wahlroos kommentoi ”ymmärtävänsä” heitä mutta toteaa toisesta suupielestään heidän olevan ”väärässä”.

Minä puolestani ymmärrän Wahlroosia, mutta epäilen, että hänkään ei ole oikeassa. Ja mikäli on, sitä vaarallisempaa se on kaikille.

Oltuaan taannoin opiskelijoiden kanssa samoilla linjoilla hän kai tunnustaa nyt siis olleensa itsekin väärässä osallistuttuaan opiskelijaradikalismiin. Kuinka onkin aina niin, että raha oikaisee ihmisten mielipiteet?

Myös entinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö ripitti opiskelijoita käydessään Helsingin yliopiston päärakennuksessa eräässä maanpuolustuskerhon tilaisuudessa. Hänen mukaansa opintotuen huonontaminen on tärkeää, koska velkakuormaa joutuvat kantamaan nykyisin opiskelevat sukupolvet.

Presidentti ei kuitenkaan muistanut mainita, että velan on luonut Sauli Niinistön omaan ikäluokkaan kuuluva niin sanottu edam-sukupolvi, jota on seurannut suuri määrä suuraakkosilla merkittyjä ja sosiologisissa tutkimuksissa menetetyiksi tuomittuja sukupolvia. 

Sauli Niinistö oli valtiovarainministerinä johdattamassa meitä muun muassa tuohon epäonnistuneeksi osoittautuneeseen euroon.

Olen samaa mieltä opiskelijoiden kanssa siitä, että nuorisolta leikkaaminen ei ratkaise muun muassa sisäministeriön potemaa jengirikollisuuden ongelmaa vaan pahentaa sitä, sillä taloudellisesta syrjäytymisestä, ulkopuolisuudesta ja osattomuudesta seuraa yleensä rikollisuutta ja väkivaltaa.

Suurimpia julmuuksia ei tehdä raakuuden vaan heikkouden vuoksi, sanoi jo Seneca.

Wahlroos lienee kuitenkin tyytyväinen, sillä hallitus velkaannuttaa Suomea samaan tahtiin kuin edellinenkin, mutta tällä kertaa ottamalla köyhiltä ja antamalla veronalennuksia hyvin toimeentuleville sekä kiristämällä kulutusveroja, joista vähävaraiset ja heikkotuloiset kärsivät suhteellisesti eniten.

Voi olla, että Otavan julkaisemat muistelmamuotoiset Wahlroosin talousopit eivät nyt saavuta kansan karttuisissa käsissä kovin suurta suosiota, vaikka ne markkinoidaan samoihin aikoihin hallituksen budjettikirjan kanssa.

Kyllä hän ja kustantajansa kuitenkin omilleen pääsevät, sillä lukijat, joiden kirjahyllyyn tämä teos päätyy, ovat todennäköisesti hyvin ostovoimaista porukkaa.

 

Aiheesta aiemmin

Rahakkaiden elämäkerrat taisteluna vallasta 

Vauhdilla kohti rikkaiden tyranniaa

Nietzschen filosofiasta oppineesti

Friedrich Nietzsche (1844–1900) on yksi maailman luetuimmista ja tutkituimmista ajattelijoista ja samalla myös eräs väärin ymmärretyimmistä. Pääosa hänen tuotannostaan on suomennettu melko onnistuneesti, esimerkiksi teokset Näin puhui Zarathustra, Hyvän ja pahan tuolla puolen, Moraalin alkuperästä, Epäjumalten hämärä, Antikristus, Ecce homo ja Iloinen tiede – La gaya scienza (suomentajina muiden muassa J. A. Hollo ja Aarni Kouta); kielen muuttuminen tosin näkyy vanhimmissa käännöksissä.

Professori emeritus Tarmo Kunnas on tehnyt Nietzschen suomalaisille ystäville palveluksen kirjoittamalla hänen filosofiastaan ja elämästään teoksen Nietzsche ajattelijana – Aamuruskosta epäjumalten hämärään (Basam Books 2022), joka perustuu ajattelijan syvälliseen tuntemiseen. Teoksen luettavuutta ei ole kuitenkaan uhrattu eksegetiikalle, vaan teos edustaa elävää akateemista proosaa, jota soisi tutkijankammioista tulevan enemmänkin.

Kirja alkaa ehkä hieman tavanomaiseen tapaan Nietzschen kuuluisasta ”hermoromahduksesta” Torinon kadulta. Kummastusta herättänyt henkinen luhistuminen muodostaa kuitenkin luontevan lähtökohdan ajattelijan elämän auki kerimiselle.

Liian usein Nietzsche-kirjallisuudessa on keskitytty joko hänen elämänsä psykologiseen tulkitsemiseen tai hänen filosofiansa käsitteiden selittämiseen. Kunnaksen teoksessa ei sorruta kumpaankaan, vaan filosofia soljuu elämäntapahtumien ja kohtaamisten väleistä juuri niin kuin kerronnalliseen tyylilajiin kuuluu.

Nietzsche tunnetaan mietelmällisestä sanankäytöstään ja sanonnoistaan, kuten ”tahto valtaan”, ”yli-ihminen” ja ”ikuinen paluu”. Häntä on syytetty myös naisvihasta, kuten Platonia, Schopenhaueria ja useaa muutakin merkittävää ajattelijaa. Ilmeisesti jokainen suorasanainen ja iskevä filosofi saa osakseen saman moitteen, jos sanankäyttö ei ole tarpeeksi sievistelevää.

Muutamat arvoitukselliset ilmaisut ja sattuvat sanonnat ovat antaneet sekä Nietzschen ajattelun kriitikoille että ystäville mahdollisuuden laajentaa tietyistä käsitteistä ja ajatelmista kokonaisia manifesteja omiin tarpeisiinsa.

Kaikki tietävät, että Nietzschen kuoleman jälkeiseen suosioon oli filosofian ulkoisia syitä. Itse asiassa melkein kaikkien filosofien suosioon (tuohon filosofiaa pahiten uhkaavaan asiaan) on ollut aina poliittisia syitä.

Viisaat kirjat vaativat viisaat lukijat

Kunnaksen teoksessa ei antauduta Nietzsche-kirjallisuutta vaivaavaan syyttelyyn eikä moitiskeluun natsismista – ei myöskään hänen poliittisen jälkivaikutuksensa turhauttavaan ja kliseemäiseen pois selittelyyn.

Sen sijaan teoksessa selvitetään hyvin kirkkaasti ja selkeästi, mitä Nietzschen näkemys esimerkiksi moraalista ja sen pinnallisuudesta sekä tekopyhyydestä pitää sisällään. Yli-ihmisyys ei ollut auktoriteettien, elitismin eikä aristokratian oikeuttamista, vaikka Nietzscheä itseään voidaan helposti pitää ylenkatseellisena hänen elämänsä loppupuolta leimanneen egomanian vuoksi. Sen sijaan yli-ihmisyys tarkoittaa ihmisyyden ihannetta äärimmillään.

Se liittyy ”ikuisen paluun” ajatukseen sikäli, että Nietzschen näkemyksen mukaan kristinuskon väistymistä ja kristillisen Jumalan kuolemaa seuranneessa nihilismin tilassa ihmiset toistavat loputtomasti menneisyyttään. Näin syntyy vaatimus siteiden katkaisemiseksi kulttuuriin, joka rajoittaa ihmisen tulemista omaksi itsekseen. Yli-ihminen täyttää jumalten jättämän aukon asettamalla arvonsa itsenäisesti.

Tämä voi osua huvittavalla tavalla mediassa nykyisin mellastavaan nyrkkien puimiseen. Siellähän jokainen katsoo olevansa eräänlainen yli-ihminen ja maailman kiertoliikkeestä päättävä totuuden kuningatar vaahdotessaan omien arvojensa puolesta ja mekastaessaan, etteivät toisten arvot vastaa juuri hänen oman kuppikuntansa arvopohjaa! Nietzschen näkökulmasta tuollainen linnoittautuminen on todellisen moraalisen ajattelun vastaista. Se jos mikä edustaa orjamoraalia, joka tekee herrastakin tyhmän.

Kuinka honteloksi osoittautuukaan Nietzschen valossa nykyinen vastuulla syyllistäminen, kun kaikkialla julistetaan yhtä aikaa vapautta ja liberalismia mutta toisaalta myös vastuullista sanankäyttöä ja vastuullista hampurilaisateriaa! Yksilönvapaudesta on tällöin tehty pappien salajuoni, jolla ihmiset voidaan saattaa vastuuseen ja syytettyjen penkille: potemaan huonoa omaatuntoa sinänsä välttämättömistä teoistaan ja haluistaan, kuten seksuaalisuudesta tai ruokailusta.

Sen sijaan korkeatasoinen ihminen on sellainen, joka ei tarvitse tuekseen ”varmoja perusteita”, ideologioita, puolueita, uskontoja eikä arvoja, vaan hän luo itse omat arvonsa ja norminsa. 

Nationalismi, vapaus ja vitalismi

Monet psykologiset tulkitsijat, kuten Erich Fromm, ovat nähneet tässä modernin ihmisen syntymisessä perimmältään samanlaisia vapauden haasteita, jotka kajastelivat Nietzschen kirjoituksista.

Se, että Nietzschen filosofiaa käytettiin myöhemmin autoritaarisen politiikan oikeuttamiseen, perustuu moraalisesti vapaan subjektin syntyyn liittyvään haasteeseen. Vapautunut ihmiskunta on itselleen vaarallinen lipsahtaessaan huomaamattaan uusiin henkisiin kahleisiin. Moderni eurooppalainen ihminen ei ollut valmis kohtaamaan omaa vapauttaan vielä 1900-luvullakaan.

Tämä kulttuuripsykologinen näkökulma on sellainen, jota Kunnas ei liioin käsittele vaan pitäytyy esimerkiksi Nietzschen ja Martin Heideggerin suhteen analysoimisessa. Tämä onkin tärkeää, sillä myös Heidegger totesi toisen maailmansodan jälkeen Nietzschen ”suuren politiikan” käsitteeseen liittyen, ettei ihmiskunta ollut vielä valmis tällaisen aatteen ”suuruuteen ja totuuteen”.

Heidegger on ilmeisesti toinen merkittävä ajattelija, joka Nietzschen rinnalla kilpailee kunniasta tulla väärinymmärretyksi pelkästään saksalaiseen nationalismiin liittyvien rinnastusten vuoksi. Kunnas kirjoitti Heideggerista ansiokkaasti jo teoksessaan Fasismin lumous (Atena 2013), kun taas monet muut, esimerkiksi Georg Steiner, ovat leimanneet Heideggerin yksiselitteisesti natsifilosofiksi (kirjoitin aiheesta täällä). 

On muistettava, että nationalismi sinänsä ei ole mitenkään tuomittava ajatussuunta, kun siihen ei liity rasismia, militarismia tai imperialismia. Esimerkiksi israelilainen filosofi Yoram Hazony kirjoittaa kansallismielisyydestä lämpimästi teoksessaan The Virtue of Nationalism (2018).

Saksalaisten nationalistien käsiin Nietzschen filosofia päätyi hänen sisarensa Elisabethin kautta aikana, jolloin filosofi oli jo lopettanut lähetyksen. Hänen siskonsa oli kyllä antisemitisti ja kansallissosialisti; tosin filosofilla itsellään ei ollut sisarestaan korkeaa kuvaa, minkä hän on todennut eräässä usein siteeratussa ja pitkään piilotellussa katkelmassaan.

Nietzscheä on pidetty kyynisenä ja ”kauimmaisen rakkaudesta” viehättyneenä ajattelijana, joka kannusti ihmisiä viihtymään vuorilla. Tosiasiassa jokainen, joka vaivautuu lähilukemaan hänen tekstejään, voi vaikuttua hänen ylistyksestään elämälle.

Nietzsche eli naturalismin esiinnousun ja kukoistuksen (muiden muassa Darwinin ja Lamarckin) jälkivaikutuksessa. Järkeisuskoista luonnontiedettä enemmän häntä kiehtoi kuitenkin naturalismiin liittyvä vulgaari bios, joka viittaa elämän ihmeellisyyteen ja vitaalisuuteen.

Nietzsche ja seksuaalisuus

Kunnaksen teoksessa kiinnitetään alusta alkaen huomiota tapaan, jolla Nietzschen ajattelu kumpusi hänen seksuaalisuudestaan. Erityisen ansiokkaita tässä suhteessa ovat sivujen 31–39 pohdinnat Nietzschen mahdollisesta homoseksuaalisuudesta, joista Kunnas kirjoittaa lähteistetysti. Viittasin itse jo teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) sekä Nietzschen että Hitlerin mahdolliseen homoseksuaalisuuteen (josta muiden muassa historioitsija Lothar Machtan kirjoitti kokonaisen teoksen Hitlers Geheimnis vuonna 2001). Pidin Nietzschen ja Hitlerin erinäisiä omintakeisuuksia merkkeinä heidän sublimoidusta homoseksuaalisuudestaan.

Tieteen näkökulmasta tällaiset tulkinnat eivät ole ehdottoman oikeiksi eivätkä vääriksi todistuvia, joten niitä ei voida varmentaa eikä kumota. Niiden tueksi voidaan esittää parhaimmillaan vain se, että ”kyllä homo aina toisen homon tuntee”. Mutta tunteeko hetero?

Kunnas pitää Nietzschen Wagner-suhteen rikkoutumisen eräänä syynä Wagnerin nälväisyä homoseksuaalisuudesta, joka oli tuohon aikaan rikos ja saattoi säikäyttää filosofin.

Nietzsche saattoi siis olla jossakin määrin homo tai gay, kuten hänen kirjojensa nimivihjeet voivat houkutella ajattelemaan. Vaikka kyseisiä käsitteitä ei hänen elinaikaan tunnettukaan niiden nykyisessä merkityksessä, voidaan Nietzschen näkemyksiä jumalten tuhosta ja maailmojen mullistuksista pitää jonkinlaisina seksuaalisen vallankumouksen haaveina. Tulkintaa tukee myös Nietzschen kolmiodraama kompleksisessa rakkaussuhteessaan, jossa oli biseksuaalisia ja polyamorisia aineksia.

Seksuaalisuuden alleviivaamisen lisäksi toinen merkittävä ansio Kunnaksen teoksessa on edellä mainitsemani Heidegger-vaikutuksen analysointi. Kunnas tuntee molemmat ajattelijat erinomaisesti ja tapasi aiempaa tutkimustyötään varten jopa Heideggerin pojan Jörg Heideggerin. 

 

Nietzschen tutkimisesta

Teosta olisi voinut täydentää Michel Foucault’n Nietzsche-vaikutteiden huomioimisella. Foucault’han piti itseään ensisijaisesti nietzscheläisenä ajattelijana eikä postmodernistina, joista hän lausui kerran, ettei modernismi (nykyaikaisuuden ja tämänhetkisyyden korostaminen) voi koskaan olla ”post”.

Kulttuurihistorioitsijana kannuksensa hankkinut Foucault omaksui käsitteen ’die Genealogie’ Friedrich Nietzscheltä yhdistäen sen tutkimuksiinsa siitä, kuinka valta on vaikuttanut moniin historiattomilta näyttäviin asioihin, kuten subjektin, sielun tai minän rakentumiseen. (Ks. esimerkiksi Michel Foucault’n esseetä ”Nietzsche, généalogie, histoire” [1971]), jonka suomennos on julkaistu kokoelmassa Foucault/Nietzsche [1998]). Käsittelin aihetta jo teoksessani Minän rakentuminen ihmistieteissä (1994) ja Minä (1995).

Kunnaksen Nietzsche-kirja kuuluu niihin harvinaisiin teoksiin, joista minulla ei ole huomautettavaa. Ellei sitten aleta epäillä sitä, kuinka nietzscheläistä tutkimuksellinen asennoituminen ylipäänsä on filosofiaan tai filosofiassa. Nietzschen mielestä oppineet kun turhan usein istuvat viileinä varjossa, eivätkä viihdy siellä, missä aurinko portaita paahtaa.

Kirjakaupassa silmiini osui hetki sitten Esa Saarisen filosofianhistorian uudistettu laitos vuodelta 2022. Uutta oli esipuhe. Tarkistin heti, oliko Nietzscheä käsittelevän luvun virhe, jonka mukaan Nietzsche sai hermoromahduksen ”Turinin kadulla” (vuoden 1985 painoksen s. 356) korjattu muotoon ”Torinon kadulla”. – Olihan se. Kirjoittaja lienee alun perin lukenut englanninkielistä historiateosta ja laittanut kyseisen kaupungin englanninkielisessä kirjoitusasussa omaan teokseensa.

Kohtalokasta on, että tuo sama Turinin kaupunki kummittelee Nietzschen näyttämönä myös Svante Nordinin Filosofian historian suomennoksessa vuodelta 1999 (s. 380). On tosin vaikea sanoa, johtuuko tuo virhe kääntäjän työstä vai mistä, sillä myös Nordinin teoksen alkukielellä (ruotsiksi) Torino kirjoitetaan ”Turin”.

Olen tottahan toki tehnyt lapsuksia (en kuitenkaan lapsia) myös itse. Edellä mainitut tapaukset vain osoittavat, että aika korjaa virheet tai tekevät ne mitättömiksi. Minä myös rakastan virheitä, sillä juuri ne osoittavat ihmisten inhimillisyyttä, joka on liiallista aina, kun filosofeilta erehdytään odottamaan Jumalan viisautta.

Niinpä en tahdo takertua yksityiskohtiin. Mutta aina en ole voinut välttyä vaikutelmalta, että filosofian historioiden turinat Nietzschestä ovat jääneet sutaisuiksi.

Siksi myös perusteellisia yksittäiselle ajattelijalle omistettuja monografiateoksia tarvitaan, ja siitä Kunnaksen teos antaa erinomaisen esimerkin.

Aiheista aiemmin

Sivistyneistö fasistien sylikoirana?

Heidegger oli hyvä mies  

Kuka on aikamme Kauko Kare?

Suomen Perustan pitkäaikainen toiminnanjohtaja ja Perussuomalaisten lyhytaikainen puoluesihteeri Simo Grönroos onnistui väittelemään tohtoriksi historiatieteen alaan kuuluvalla väitöskirjalla, joka keskittyy käsittelemään ”toisinajattelijana” pidettyä Kekkos-kriitikkoa, Kauko Karetta.

Väitöksen viipyminen ei ole ihme, sillä lähes 500-sivuinen teos on perusteellinen ja käy läpi Kareen elämää luoden ajankuvaa Suomen politiikasta 1950-luvulta 1990-luvulle asti.

Teoksessa yritetään historiatieteellisen ja elämäkerrallisen tarkastelutavan ohella myös syvempää psykologista tulkitsemista. Se lienee työn ohjaajana toimineen ja ”psykohistorioitsijana” tunnetun Juha Siltalan vaikutusta.

Grönroos voi onnitella itseään, sillä hän sai Vesa Vareksesta suopean vastaväittäjän ja Markku Jokisipilästä ymmärtäväisen esitarkastajan, joka ei ole ollut perussuomalaisia kohtaan kaikkein armottomimpia.

Tunnettua on, että perussuomalaistaustaisten tutkijoiden on vaikea saada opinnäytteitään tarkastetuiksi ja hyväksytyiksi yliopistoyhteisössä, jossa toimii suuri määrä perussuomalaisten periaatteellisia vastustajia, ja niin sanottu tiedeyhteisö on perussuomalaisia kohtaan valtaosin ennakkoluuloinen ja vihamielinen. Syyttä, suotta ja syyllistäen.

Karetta käsittelevän väitöskirjan alussa luetellaan useita psykologista lähestymistapaa edustaneita teoreetikoita Theodor Adornosta Martti Siiralaan, mutta ote jää jokseenkin irralliseksi ja esitteleväksi, eikä kaikkien johdannossa (s. 19–21) esille nostettujen teoreetikoiden lähestymistapoja käsitellä sen syvemmin. 

Olennaisin Kareen persoonallisuudesta lienee sanottu Grönroosin esityksen sivulla 202, jossa Kareen motivaatiorakennetta selitetään Adornon autoritaarisen persoonallisuuden käsitteen kautta näin:

Kareen oman autonomian säilyttämisen tarve oli taas päinvastainen kuin voimasta turvaa hakevilla autoritaarisilla ihmisillä. Kare ei myöskään näyttäydy sosiaalisesti dominoivana johtajana, joka olisi tavoitellut valtaa muihin. Kareesta ei siis ollut poliittiseksi johtajaksi, mutta ei hänen luonteensa taipunut alamaisen asemaankaan, ja hän tavoittelikin muihin kohdistuvan vallan tai voimasta turvan hakemisen sijaan itselleen riippumattomuutta. Kare ei siis ajautunut johtamaan omaa lehteään ja kustantamoaan, koska olisi halunnut käyttää valtaa muihin, vaan se oli keino turvata Kareen oma toimintavapaus ja autonomia.

Epävapaushan se on filosofian vihollinen, ja riippumattomuudestaan joutuu maksamaan korkean hinnan. Sen tiedän toki itsekin.

Grönroosin teos on kyllä kiinnostavaa luettavaa ja melko sujuvasti kirjoitettu. Sen ansio on tukahdutetun ja eristetyn ajattelijan ja kirjoittajan tunnetuksi tekemisessä myös meidän ajallemme.

Tämä on suomettuneisuuden historian uudelleenkirjoittamista. Kekkosen ja Kareen dikotomiassa jännittävää on, että niitä, joita aikanaan katsottiin ylöspäin, on myöhemmin katsottu alaspäin. Ja niitä, joita ennen katsottiin alaspäin, on leukojen asennon muututtua katsottu ylöspäin.

Ajatusleikkinä voitaisiin kysyä, kuka on meidän aikamme Kauko Kare, mikäli sellainen olisi tarpeen nimetä.

Kare sanoi itseään ”puolueettomaksi oppositiomieheksi”. Muut luonnehtivat häntä melko yksinkertaistavaan sävyyn vaikeaksi luonteeksi, jonka kanssa oli hankalaa tulla toimeen.

Paljonkaan ei ole vaivauduttu pohtimaan, entäpä jos kyse olikin samanlaisesta ristiriidasta sovinnaisen yhteiskunnan kanssa, josta muiden muassa Sokrates kärsi omana aikanaan. Se, että Karetta on pidetty vain poikkeuksellisena systeemihäiriönä aikalaistensa joukossa, kertoo että Suomesta puuttuu intellektuellien perinne.

Älylliseen kriittisyyteen ei oikein osata asennoitua sen enempää politiikassa kuin mediassakaan, ja tilanne on vain pahentunut Kareen ajoista, kun kaikenlaiset järjen lumihiutaleet ovat vallanneet sekä sosiaalisen median että varsinaiset tiedotus- ja toitotusvälineet omalla moraalipaatoksellaan.

On ilmeisen vaikeaa jälkeenpäin tunnustaa, että ehkä Kare olikin poliittisesti ja tiedepoliittisesti syrjitty. Tätä määrettä Grönrooskaan ei Kareen henkilöön yhdistä. Se voi olla merkki siitä, että elämme edelleen vaarallisen konformismin maassa.

Omasta mielestäni on ongelmallista, jos valtakunnassa katsotaan olevan toisinajattelijoita, sillä se kertoo, että jotain tiettyä ajattelutapaa pidetään ehdottoman oikeana, johon nähden muun täytyy olla jotain ulkopuolista. 

Merkittävä puute Grönroosin väitöskirjassa on, että psykologisoivasta otteestaan huolimatta kirjoittaja ei mainitse kertaakaan psykoanalyysia eikä Freudin tulkintaa Oidipuksesta, vaikka Kareen tarina velvoittaisi ainakin sivuamaan mahdollisuutta, että hänen suhteensa Kekkoseen ilmensi isiongelmaa.

Minulta kului monta viikkoa Grönroosin väitöskirjan lukemiseen. Käytin sen, koska minulla on tapana kunnioittaa ihmisiä perehtymällä heidän näkemyksiinsä huolellisesti.

Sen sijaan toimittajat, Perussuomalaisten puoluejohto, opetusministeriö ja koko Suomen poliittinen vallasväki lukivat Suomen Perustan julkaiseman 420-sivuisen kirjani Totuus kiihottaa (2020) kahdessa päivässä, sensuroivat sen ja antoivat potkut kirjoittajalle, ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. (Aiheesta reseptiotutkimuksessani Pavlovin koirat, 2022.)

Huvittavaa tuossa tapauksessa on, että Kareen kohtaloa puntaroiva väittelijä on saman ajatuspajan johtaja, joka oli sekä hyväksymässä teostani että polttamassa sitä roviolla. 

Nykyisin ei tunnusteta olevan ketään vallan tihentymänä toimivaa pistettä, joka vastaisi Kekkosta.

Nykyään ”Kekkosta” onkin koko yhteiskunta: poliittinen korrektius, EU-normit, sananvapauden kiristely ja kuristelu, internatsismi, tieteen ohjailu taloudellisella painostuksella, ilmastohumppa ja tietenkin myös feminismi. Neuvostoliittokin on astunut kuvaan uudella nimellä.

Nyky-yhteiskunnan piilokekkosmaisuutta ei huomata, koska se on niin suurta, epäpersonoitua, universaalia ja lähellä.

Mutta kuka on Kauko Kare? 

 

Arvioitu teos:

Simo Grönroos, Kauko Kare – Suomettumisen kriitikko: Nootti-lehden ja Alea-kirja-kustantamon perustajan toiminta Kekkosen ajan toisinajattelijana. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 48, 2023.

Poliittista ja tiedepoliittista lähihistoriaa 2006–2022 – Lataa kaikki blogikirjani

 Blogistani ovat nyt ladattavissa kaikki blogikirjani vuosilta 2006–2022.

Mukana myös mediatutkimukseni osat 1 ja 2: Totuus kiihottaa ja Pavlovin koirat.

 Teoksissa kerrotaan, miten hyvinvointivaltiosta nimeltä Suomi tuli parissa vuosikymmenessä velkainen kehitysmaa, kun kansallisen edun ajaminen hylättiin, valtaan pääsivät oikeistolaiset globaalikapitalistit ja vasemmistolaiset internatsit, ja media alkoi ajaa monikulttuuri-ideologiaa EU:n harjoittaman komentodemokratian tuella.

Klikkaa kansia ja imuroi ilmaiseksi!

 

 

Lue professori Timo Vihavaisen arvio täältä.

Lue julkaisutiedote täältä.

 

Lue professori Timo Vihavaisen arvio täältä.

Lue julkaisutiedote täältä.

Esitelmävideo täällä.

12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa

Émile Durkheim kirjoitti klassikkoteoksessaan Sosiologian metodisäännöt (Les règles de la méthode Sociologique, 1895), että pyhimysten yhteiskunnassa kohuttaisiin erilaisista pikkurikkeistä.

Sen vuoksi minulle ei ollut mikään yllätys, että moraalikarismaa säteilevät toimittajat alkoivat sättiä minua poliittisen korrektiuden noudattamattomuudesta kyseenalaistettuani journalismin tabusäännöt kirjassani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Siitä alkoi teokseni loputon julkinen näykkiminen, joka palautti mieleen vanhan sananparren ”Piru asuu pikkuasioissa”.

Median omassa asennoitumisessa ei tosin ollut kyse vähäpätöisistä vinksahduksista vaan toimittajien jättiläismäisistä ajatusvirheistä, joita olin vaivautunut korjailemaan jo kirjassani ja joutunen korjaamaan myös koskien tutkimukseni vastaanottoa. Toimittajat puolestaan koettivat viedä huomion pois teokseni mediakriittisistä tuloksista sanamaagisella tempulla: tarttumalla ajatuskulkujen sijasta muutamiin lennokkaina pitämiinsä ilmaisuihin ja esittämällä ne jonkinlaisina manifesteina.

Kuten kaikki jo tietävätkin, kirjoitin tutkimukseni yksinomaan tieteellisistä lähtökohdista, tieteellisin lähestymistavoin ja tieteellisin tavoittein.

Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Kukaan ei kuitenkaan pitänyt outona, että kirjaani arvosteltiin puolueiden medioissa ja tutkimukseni relevanssista yritettiin päättää poliittisin perustein.

1) Ensimmäinen hulluus kirjani arvioinnissa oli juuri siinä. Yksikään kirjaani moittineista median, virkamieskunnan ja hallituksen edustajista ei itse kuulu tieteen maailmaan millään tavalla, eikä yksikään heistä ole koulutukseltaan filosofi saati tietoteorian tai tieteenfilosofian asiantuntija. Siksi heidän arvioillaan ei ole tutkimukseni kannalta mitään arvoa.

”Huono kirja” tai ”noin ei pidä sanoa”, väittivät monet, mutta kukaan ei pystynyt todistamaan, että sanomani ei olisi totta tai että ei pitäisi paikkaansa. –  Ja ainoastaan tämä on filosofian kannalta ratkaisevaa.

Ainoat tieteellisesti relevantit arviot esitti emeritusprofessori Timo Vihavainen, joka kirjoitti aiheesta verkkokolumneissaan ”Filosofin vaikeudet – Liian hyvä juttu?” ja ”Anti-intellekualismin ydin” (loppupuolella). Ne kannattaa lukea.

Muut tieteilijät vaikenivat myöntymisen merkiksi, sillä vastaansanomista ei ilmeisesti ollut – paitsi muutama äärivasemmiston etäispääte yliopistolla ölähti, ja hekin vain osoittaen esittämäni arvostelut ansaituiksi. 

2) Toinen sekopäinen seikka kirjani käsittelyssä oli, että media pyrki päättämään itseään koskevan mediatutkimuksen merkityksestä. Siinä oli pukki kaalimaan vartijana.

Kritisoimaltani valtavirtamedialta ei voitu muuta odottaakaan kuin aggressiota tyyliin ”hyökkäys on paras puolustus”. Media pyrki peittämään itseensä kohdistuvan arvostelun vastauutisilla, joiden tarkoitus oli häivyttää tutkimukseni mediakriittinen sisältö mölyyn ”naisvihasta”.

Se koira älähti, johon kalikka kalahti. Mitään muuta merkitystä toimittajien räkäisyillä ei loppujen lopuksi ollut kuin se, että niin tehdessään media toimi kuin rikollinen, joka tekee kaikkensa paljastaakseen itsensä. Vihervasemmistolaiset toimittajat reagoivat itselleen tyypillisellä tavalla, eli maineen töhrimisellä ja yrittämällä tuottaa mahdollisimman paljon henkilökohtaista imagohaittaa minulle.

3) Kolmas hullu piirre kirjani vastaanotossa oli pyrkimys painostaa Perussuomalaisen puolueen ajatuspajaa poliittisesti: noudattamaan toisissa puolueissa vallitsevia näkemyksiä eräistä täysin tulkinnanvaraisista ja filosofisesti kompleksisista käsitteistä, kuten ’tasa-arvosta’ ja ’yhdenvertaisuudesta’. Niiden kelluvan luonteen olin osoittanut ja analysoinut kirjassani (s. 182–183, ks. myös s. 119, 188, 382–383).

Mikäli puolueiden yhteydessä toimivien ajatuspajojen valtionrahoitus ylipäänsä hyväksytään, on samalla hyväksyttävä, että ajatuspajoista voi tulla myös poliittisesti painottuneita tutkimustuloksia, yhteiskuntatulkintoja ja toimintasuosituksia. Mikään esi- tai jälkitarkastus ei sovi kuvioon, ja ajatuspajoilla pitäisi olla yhdenvertaiset taloudelliset resurssit, aivan niin kuin sananvapauskin on kaikilla tai ei kenelläkään.

Mediassa kuitenkin ajateltiin, että muissa puolueissa on aina paras käsitys siitä, kuinka hyvää tutkimusta Perussuomalaisissa tehdään, ja että Perussuomalaisten pitää mukautua siihen, jotta totuus pysyy lukkojen takana.

4) Neljäs hullu piirre tutkimukseni käsittelyssä oli pyrkimys riistää tutkijalta tutkijan vapaus ja suvereniteetti väitteillä ”laadunvarmistuksen puutteista”.

Väite laadunvarmistuksesta on filosofian ja politiikan olemus huomioon ottaen naurettava. Siten uskotellaan, että filosofiset ja poliittiset arvostuskysymykset ovat jotakin vikakoodien nollausta. Se tarkoittaisi, että tutkijat eivät saisi esittää tiettyjä johtopäätöksiä tai arvokannanottoja ja että on olemassa jokin objektiivisesti ”oikea” tapa puhua asioista. Osoitin myös akateemisen vertaisarviointijärjestelmän lahouden ja epäluotettavuuden kirjani luvussa 17.3, josta se kannattaisi jokaisen lukea.

Sitä paitsi olin ottanut ns. esilukijoiden huomautukset lähes kaikilta osin huomioon. Siirsin jopa muutamia marginaaliin lisättyjä täydennysehdotuksia tekstiin, joten väitteet tottelemattomuudesta ovat perättömiä.

Tahallisesti on jätetty huomiotta, että kirjoitin tutkimukseni asiantuntija-asemasta. Mikäli joku toinen asiantuntija on eri mieltä, se on hänen asiansa, ja siinä tapauksessa olemme eri mieltä. Mikäli joku on tosiaankin edelleen eri mieltä, kirjoittakoon itse paremman omasta näkökulmastaan. Pelkkä erimielisyys ei riitä sensuroimisen perusteeksi.

Voidaan kysyä, miksi tutkimuksia tehtäisiin tai teetettäisiin, jos tilaaja tai valtiorahoittaja itse päättäisi lopputuloksesta, julkaisemisesta tai tutkimuksen merkityksestä. Tulosten ollessa ristiriidassa ministerin omien odotusten kanssa ministeriöllä olisi oikeus kyniä valtiolliset toiminta-avustukset tutkimusyksiköltä pois? – Sekopäisen seinähullu ajatus.

Kyseisessä ajatuskehässä oletetaan, että media ja tietyt puolueet ovat jonkinlaisia tieteen vahtikoiria, jotka ovat oikeutettuja puremaan ja haukkumaan poliittisten sossunormien noudattamattomuudesta, ikään kuin tasa-arvolait olisivat tieteen metodeja. Tosiasiassa ne ovat tieteen ulkoisia periaatteita. Ministerin pyrkiessä ohjaamaan tutkimusmetodologiaa Twitterissä on häntä alkanut heiluttaa koiraa. Toimittajienko muka pitäisi olla niitä ”esilukijoita” ja ”tutkimuksen tarkastajia”, joilla on oikeus valittaa siitä, että tutkimuksellani ei ole muka ollut riittävästi ”esilukijoita” ja ”tutkimuksen tarkastajia”?

Kukaan ei huomannut, että olen kirjoittanut tutkimukseni tieteellisin menetelmin, tavoittein ja lähestymistavoin, eikä kukaan ole pystynyt osoittamaan, missä nimenomaisessa asiakohdassa se väitetty vika oikein piilee.

5) Viides ja samalla pölvästimäisin lähtökohta tutkimukseni käsittelyssä olikin ministeri-hiihtosuunnistaja Hanna Kososen (kesk.) näkemys, että tutkimustoiminnassa pitäisi edistää joitakin tarkoitusperiä tai tendenssejä, kuten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Sellaisia agendoja ei voida millekään tutkimukselle asettaa, vaan tutkimustoiminnan tärkeä metodisääntö on nimenomaan arvovapaus ja toinen kriittisyys. Sen sijaan ministeriö pyrki painostamaan ajatuspajaa käsityksellä, ettei ajatuspajassa oltu edistetty ministeriön omia sisällön määrittelyjä sen omille hallintodiskursiivisille tavoitteille.

6) Kuudes sekopäinen piirre kirjani käsittelyssä oli, että sitä vastaan alettiin vyöryttää poliittisen ministerin aloitteesta opetus- ja kulttuuriministeriössä. Sekä ministeri että ministeriö ylittivät toimivaltansa syytöksillä tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain rikkomisesta, vaikka muiden muassa tasa-arvolautakunta oli ministeriön pyytämässä lausunnossaan (professori Tuomas Ojasen allekirjoittamana) nimenomaan todennut, että tasa-arvolain pohjalta ei voida ottaa kantaa julkaisujen sisältöihin.

Ministeriö on poliittisella ohjailuyrityksellään rikkonut sekä tieteenfilosofian metodisääntöjä että lakia asettamalla sopimusehdoiksi oikeudettomia vaatimuksia ja tulkitsemalla niitä mielivaltaisesti jälkikäteen.

Karttapallot ovat katollaan myös siinä, että ministeriö vaati ”tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämistä” mutta ei maininnut ajatuspajan yleistä toiminta-avustusta koskevassa rahoitussopimuksessa, millä nimenomaisilla tavoilla tai keinoilla niitä oikein pitäisi edistää. Asiasta ei ollut mainintaa myöskään työsopimuksessani, ja hullua se olisi ollutkin. Yksinkertaisimpienkin ihmisten pitäisi ymmärtää, ettei tieteen eikä tutkimuksen tehtävä ole edistää mitään tarkoitusperiä.

Tieteen, filosofian ja tutkimusten arvioinnin ei pidä olla myöskään viranomaisvallan varainen asia. Sen sijaan ministeriö osoitti pöllämystyttävän typeryytensä pyrkimällä ohjailemaan tutkimustoimintaa ja laittoi vaatimustensa tehosteeksi vielä taloudellisen uhkauksen!

Viranomaiset saavat toki näyttää arvostelukyvyttömyytensä edelleenkin täysin avoimesti, mutta eivät kuitenkaan tavalla, josta on vahinkoa meille kunnon ihmisille. Ministeriön toimivallan laajennus oli toimivallan ylitys.

Muistutettakoon, että Schopenhauerin ja Montesquieun mukaan syy Ranskan suureen vallankumoukseen oli ylimysnaisten (mm. Marie Antoinetten) korruptoitunut turhamaisuus, joka johti aatelismiehet ”feminiiniseen asemaan” ja sitä kautta yhteiskunnalliseen epäjärjestykseen, robespierreläiseen terroriin, pään pudottamiseen useilta filosofeilta ja lopulta Napoleonin diktatuuriin.

Suomen heppatyttöhallitus yrittää nyt ilmeisesti samaa koettaessaan alistaa filosofian kabinettipolitiikalle sekä pyrkiessään tekemään filosofian arvioimisesta laillisuus- ja normienvalvontakysymyksen. Näin ollen giljotiinin pitäisi vilahtaa Senaatintorilla aivan muiden henkilöiden kuin filosofien mestaamiseksi.

Olen myös sitä mieltä, että nykyfeministien kannattaisi opetella sanomaan ”ei” sivistyskielellä: saksaksi.

7) Seitsemäs hulluus loistaa siinä, että ministeriö on yrittänyt kääntää kansalaisyhteiskunnan kontrollifunktion nurin.

Ministeriön poliittisen hallintotoiminnan pitäisi olla alisteista kriittiselle tutkimustoiminnalle, eikä tutkimustoimintaa pitäisi alistaa ministeriön kontrollille, kuten ministeriplanttu ja hänen virkamiesplebeijinsä ovat ajatelleet.

Yleensä tutkimuksiin suhtaudutaan hallinnossa niin, että viranomaisvalta ottaa kohtaamastaan arvostelusta opikseen ja korjaa omaa toimintaansa eikä ryhdy ripittämään tutkijaa, saati että valtiovalta perisi rahoitusta pois tutkimustyönantajalta sillä perusteella, että tulokset eivät miellytä.

Typerykset eivät ymmärtäneet, että minkään tutkimustoiminnan tavoite ei ole miellyttää, myötäillä eikä tyydyttää ketään vaan tavoitella tietoa ja totuutta, sopiipa se poliittiselle virkamieskunnalle tai ei.

8) Kahdeksas hulluus vallitsee ministeriön aloittamassa taloudellisessa kiristyksessä. Se on ennenkuulumattoman röyhkeää ja haavoittaa vakavasti koko tutkijakunnan halukkuutta tehdä kriittistä tutkimusta. Sillä tavoin ministeriö tuli julistaneeksi avoimen sodan filosofia ja filosofiaa vastaan.

Ministeriön aloittaman takaisinperinnän vaikutukset ovat tuhoavia, kun tutkijat säikähtävät ja alkavat muokata näkemyksiään hallitusvaltaa mielisteleviksi. Tuosta hulluudesta on saatu jo riittävästi näyttöä Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvostosta, joka jakaa 55 miljoonaa euroa vuosittain ”hallitusta tukevaan tutkimukseen”! Neuvoston jäsenet nimittää ja tutkimuksen suuntaviivat määrää valtioneuvosto (neuvostovaltio).

Tieteen paiskaaminen byrokratian rattaiden väliin on filosofian, tieteen metodisääntöjen ja tutkimusetiikan näkökulmasta niin hullua, että kyseinen politiikka pitäisi nuijia maan tasalle tavalla, jolla ei kiveä kiven päälle jää. Tieteellisen tutkimuksen painopisteistä ja tärkeyksistä pitää päättää tieteellisin perustein tiedeyhteisössä, toisin sanoen tutkijoiden omassa keskuudessa, eikä poliittisin perustein missään hallinnossa.

9) Yhdeksäs mielipuolinen piirre kirjani vastaanotossa ja käsittelyssä on ministeriön tapa ratsastaa tieteen ulkoisilla seikoilla, kuten tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella. Sen tapaisilla tekijöillä ei pitäisi olla mitään merkitystä siihen, mitä tutkijat sanovat esimerkiksi valtamedian valheellisuudesta ja sen tavoista käsitellä vaikkapa sukupuolisuuteen liittyviä asioita.

Tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella voi olla merkitystä vain koskien tutkimustoiminnan työyhteisönormeja. Niitä puolestaan oli noudatettu ja edistetty suorastaan loisteliaasti, kun Suomen Perusta oli (Perussuomalaisten väitetystä homovastaisuudesta huolimatta) palkannut palvelukseensa henkilön, joka tiedetään homoseksuaaliksi!

Sen sijaan ministeriö ja media toimivat syrjivästi kääntäessään oman homovastaisuutensa väitteiksi kirjani tai minun itseni ”naisvihamielisyydestä”. Käytettiinpä STT:n uutisoinnissa ja valtavirtamedian jutuissa yksiselitteisesti käsitettä ”naisvihamielinen kirja”, mihin liittyvä sananvalinta antoi selvän kuvan toimittajien raivostuneisuudesta ja kostonhimosta.

Myönnän toki, ettei kirjoitukseni ollut heterofeminismin eikä naistenpalvonnan mukaista. Tavoitteeni ei ollut miellyttää myöskään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vaan kirjoittaa asiasta vain ja ainoastaan filosofisen kriittisyyden näkökulmasta. Translakiuudistuksen, ”Me Too” -kampanjan ja ”Suostumus2018”-aloitteen arvosteleminen ei ole kuitenkaan mitään ”raiskausten puolustelua”, niin kuin lakien kritisoiminen ei yleensäkään ole lakien rikkomista vaan oikeusfilosofiaa tai oikeussosiologiaa.

Muutamat kyselivät sitten, mitä tekemistä naiseudella on mediatutkimuksen kanssa. Vastaukseni: sitä tekemistä, että media itse on tekaissut feminismistä verukkeen yleissosialististen päämäärien ajamiseen ja kertonut edellä mainituista hankkeista täysin puolueellisesti. Sen vuoksi feministien valtaa mediassa piti arvostella.

Toimittajat olivat varmaankin olevinaan neuvokkaita pyrkiessään korventamaan minua ja perussuomalaista puoluetta yhdellä kirjastani poimimallaan lillukanvarrella, eli sukupuolipolitiikalla. Toimittajien populistisuus näkyi siinäkin, että he yrittivät hukuttaa kirjani teoreettisen selitysvoiman omaan hölinäänsä seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta.

Metsään meni median vastakritiikki siksikin, että käyttäessäni sanaa ”grooming” en etäisestikään edustanut ”raiskausten puolustelua”, vaan arvostelin tapaa, jolla sotilaskarkureina maahamme laittomasti saapuneet arabielvikset ovat syyllistyneet useisiin seksuaalirikoksiin sekä loistoautoilleet kaduillamme blingivanteet ja kultakorut kimaltaen. Alkuperäismerkityksen mukaisesti grooming (’siistiytyminen’, ’hienostelu’) ei tarkoita seksuaalista hyväksikäyttöä, kuten toimittajat olivat ymmärtäneet, vaan pelkkää itsetehostusta ja muuta pörhistelyä.

Tämä on groomingia.

Kun nuoret neidot ovat tästä asianmukaisesti säikähtäneinä alkaneet pitää kymmenpennistä polviensa välissä, ovat siitä joutuneet kärsimään suomalaiset miehet heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä, ja seksuaaliset markkinat ovat sekoittuneet ulkomaalaisten miesten ylitarjonnan vuoksi. Kaava on ollut seuraava:

Karvakädet iholla ––> Kaikkiin kohdistuvia normien kiristyksiä ––> Suomalaismiehet syyllisiksi ––> Tappiota länsimaiselle seksuaaliselle vapaudelle.

Näin koko hyvä suomalainen seksuaalikulttuurimme ja saavutettu vapaamielisyys ovat menneet huurteeseen. Tämänkö toteaminen muka oli tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden rikkomus, seksuaalista ahdistelua tai syrjintää? Mutta ymmärrän: ajatuskulkuani oli aivan liian vaikea käsittää sekä hallinnossa että puolueissa, jotka reagoivat median syötteisiin ja nielivät median syötit siimaa ja vapaa myöten.

Sen sijaan Suomen Perustassa oli edistetty tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Voidaan huomauttaa, että kaltaisellani tutkijalla voisi vähemmistöasemaani perustuen olla yhdenvertaisuuslain mukainen mahdollisuus lain 9 §:n mukaiseen positiiviseen erityiskohteluun. Sen pohjalta ministeriöllä olisi velvoite sietää valtavirrasta ja ministeriön omasta sukupuolipoliittisesta normatiivista poikkeavia näkemyksiä niin naisista kuin miehistäkin.

10) Kympin arvoinen hullu piirre kirjani käsittelyssä on, että tutkimukseni relevanssista pyrittiin päättämään piipittämällä Twitterissä. Lähes jokainen mediaan päätynyt kannanotto oli muodostettu kirjaa lukematta. Twitterissä tutkimuksestani sormettivat niin Hanna Kosonen (kesk.), Li Andersson (vas.) kuin Sanna Marinkin (sd.) sekä kaikki ne vaikeroitsijat, joiden mielestä tekstissäni oli jotain ”asiatonta”.

”Asiattomuus” lienee kaikista perusteista asiattomin, sillä maailmassa ei ole asiatonta asiaa, vaan jokainen asia esitetään nimenomaan siksi, että sanojalla on asiaa.

Vastaanoton jyrkkyys todisti oikeaksi tutkimuksessani toteamani yleishavainnon: nykyisin vastaanottajat ja lukijat pyrkivät päättämään, mitä lähettäjä ja kirjoittaja tarkoittaa. Mikäli ajatukset eivät tyydytä vastaanottajien pyyteitä, he pitävät viranomaisten puoleen kääntymistä ja julkisuudesta poistamista täysin luonnollisena tapana toimia.

Tähän liittyvä mielivaltaisuus on todellinen epä-älyllisyyden crescendo, jonka vuoksi intellektuaalinen elämä kituu ja kärsii kuin kumolleen käännetty kilpikonna, ja teokseni viranomaiskohtelusta tuli telaketjufeministien toimeenpanema tutkimuksen raiskaus.

11) Oikeuskansleri Tuomas Pöysti puolestaan palautti sinänsä vastaansanomattomat kanteluasiakirjani (täällä ja täällä) niitä puoli vuotta märehdittyään, sillä oikeuskansleri ei voi ratkaista asiaa, joka on käsiteltävänä jossakin toisessa toimivaltaisessa viranomaisessa.

Perussuomalainen puolue tuli siten vetäneeksi hätäkatkaisemisesta, kun se alkoi riidellä rahoistaan ministeriössä ja hallinto-oikeudessa. Näin ollen asian käsittely oikeuskanslerinvirastossa päättyi.

Oikeuskanslerinvirastossa toimii ilmeisesti asioiden valmistelijana joku humoristi, sillä saamasssani vastauskirjelmässä todettiin ministeri-hiihtosuunnistaja Hanna Kososen (kesk.) ainoastaan käyttäneen sananvapauttaan yksityisesti aloittaessaan Twitter-kannanotoillaan hallinnolliset sortotoimet Suomen Perustaa kohtaan.

Samalla kun oikeuskansleri selitteli ministerin vain käyttäneen sananvapauttaan, hän vei sen minulta.

Ministerin yksityiselämän ja virkatoimien muodollinen erottaminen on aina tarjonnut oikeuskanslerille verukkeen pestä kätensä ja luikerrella ministerin tueksi myös selvissä väärinkäytöksissä. Näin ministerin mielipiteet muuttuivat mielivallaksi.

Oikeuskanslerin kirjelmän mukaan kanteluni oli muilta osin ”yksilöimätön”. Hän lienee oppinut tuon sanan minulta, sillä totesin yhteensä 25-sivuisissa kanteluasiakirjoissani, millä tavoin ministeriön kirjaani vastaan osoittamat syytökset ovat yksilöimättömiä. Jokainen voi itse todeta näistä asiakirjoista, mikä niissä muka on ”yksilöimätöntä”.

Tuomas Pöysti ei ymmärtänyt ministerin käyttäneen mielipiteillään valtaansa väärin viranomaisasemassa ja ministeriön ylittäneen toimivaltansa.

Näin tuli jälleen osoitetuksi, että Suomessa valtioneuvosto valvoo oikeuskanslerin toiminnan lainmukaisuutta. Hallituksella on valtioneuvoston linnan kivijalassa valkopesula, jossa musta pyykätään valkoiseksi ja jossa ei ilmeisesti osata lukea, tai luettua ei haluta ymmärtää.

Sivumennen sanottakoon, että Tuomas Pöysti oli Juha Sipilän (kesk.) löytö oikeuskansleriksi, jossa tehtävässä hänen toivottiin toimivan kumileimasimena Sote-uudistukselle. Valtiontalouden tarkastusviraston ryvettynyt pääjohtaja Tytti Yli-Viikari puolestaan oli Tuomas Pöystin taannoinen löytö virkauralle, jota oikeuskansleri selittelee nyt täällä ja täällä. Tämä yliviikarointi antaa jälleen näytön virkamieskunnan läpikotaisesta korruptoituneisuudesta, jonka mafiamaisuudesta eräs iltapäivälehti kirjoitti täällä. Naurettavalla tavalla keltaisessa ovat nyt kaulaansa myöten.

Apulaisoikeuskanslerina puolestaan toimii suvivirsisuvaitsematon persuvihaaja Mikko Puumalainen, joka sai aikoinaan nimityksen vähemmistövaltuutetuksi kahden kiistattomasti itseään ansioituneemman naishakijan ohi, joten nimityspäätös olisi ollut valituskelpoinen tasa-arvolain nojalla. Luotettavissa käsissä ovat siis tasa-arvoasiat! Siperiantiikerin kanssa samassa häkissä toivottavasti kohtaa vertaisensa myös tuo puumalainen.

12) Se, että Suomen Perusta ja Perussuomalainen puolue joutuvat nyt taistelemaan tutkimustoimintansa julkaisu- ja rahoitusehdoista hallinto-oikeudessa, kertoo kuinka sairaasti ministerit ja ministeriön virkamiehet asioita arvioivat.

Myös hallinto-oikeudessa foorumi asian käsittelylle on väärä. Minkään tutkimuksen relevanssista ei voida eikä pidä päättää normatiivisessa eikä kurinpidollisessa viitekehyksessä.

Tieteen normit ovat erilaiset kuin lainsäädännön normit, ja totuuden tavoittelu estyy, mikäli sitä varjostaa sanktioiden uhka. Tieteellisesti ajatellen ”häiriöiden” tuottamista systeemeihin on pidetty myös filosofian ihanteena. 

Mitä tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen tulee, kummallakaan (filosofisesti katsoen) epäarvolla ei pidä olla vähäisintäkään merkitystä tieteellisen ajattelun ja metodologian näkökulmasta. Tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella ratsastaminen on latistuksen ja matalamielisyyden mankelista ulos puristunutta demari-ideologiaa, jonka sovinnaisuusvaateilla nimenomaan poljetaan ihmisarvoa ja loukataan ihmisyyteen sisältyvää pyrkimystä vapautua massamedian ja valtavirtapoliitikkojen yhdessä pakkosyöttämästä das Man -ihanteesta ja tavanomaisuuteen sekä normaaliuteen liittyvästä löysästä ja vetelästä muhennoksesta.

Omaa seksuaalivähemmistötaustaani vasten tarkasteltuina ministeriön hokemat ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” suositukset, pakotukset ja velvoitteet sekä syytökset syrjinnästä ja (ilmeisestkin tekstuaalisesta) ahdistelusta ovat saaneet suorastaan kafkamaisen absurdin aseman. Minunko nyt olisi täytynyt moninkertaisesti diskriminoituna tuplatohtorina ryhtyä tuolle ministeriön hyvinpalkatulle tätiarmeijalle selventämään, mikä on syrjintää?

Suoraan sanottuna perintäpäätöksen takana olevat opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehet ovat niin pihalla tieteenfilosofian ja metodologian alkeellisimmistakin periaatteista, että heidät pitäisi heittää leppäkeihäinä ulos viroistaan.

Säädöspohja

Poliittisilla tai juridisilla tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusnäkökohdilla ei ole minkäänlaista relevanssia päätettäessä tieteellisestä totuudesta, vaan minuun ja Suomen Perustaan kohdistetussa painostuksessa on ollut koko ajan kyse häikäilemättömästä yrityksestä polkea perustuslaillista tieteen ja tutkimustoiminnan vapautta (16 §) ja sananvapautta (12 §).

Ministeriön aloittama taloudellinen kiristys rikkoo YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 19. artiklaa, jossa korostetaan viestinnän häiriöttömyyttä: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.”

Euroopan unionin ihmisoikeussopimuksen 10. artiklassa painotetaan viranomaisvallan puuttumattomuutta viestintään: ”Jokaisella on sananvapaus. Tämä oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.”

EY:n tuomioistuin on korostanut sananvapauden merkitystä ratkaisussaan C-274/99 toteamalla seuraavaa: ”Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sananvapaus on eräs demokraattisen yhteiskunnan keskeisistä perustoista, eräs sen edistyksen ja jokaisen yksilön kehityksen perusedellytyksistä. Ellei ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohdasta muuta johdu, sananvapaus ei koske pelkästään sellaisia ’tietoja’ tai ’ajatuksia’, joihin suhtaudutaan myötämielisesti tai joita pidetään vaarattomina tai yhdentekevinä, vaan myös sellaisia, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät.” 

Näissä lauselmissa on selkeästi ilmaistu kansalaisen ja julkaisijan oikeus myös sellaiseen argumentaatioon, joka voi olla jonkun toisen tahon tai yhteiskunnan kannalta epäsopivaa tai häiritsevää, joten tutkimustoiminnan vapaus on turvattu lakien lisäksi myös valtiosopimuksilla a fortiori.

Ei ole olemassa sellaista erityslakia, joka velvoittaisi poikkeamaan perustuslaillisista oikeuksista periaatteen lex specialis derogat legi generali pohjalta, eivätkä myöskään tasa-arvolaki ja yhdenvertaisuuslaki anna mahdollisuutta tutkimusten sisältökontrolliin tai -ohjailuun. Koska ilmaisunvapautena tulkittu sananvapaus on pääsääntö ja rajoitus ennakkosensuurin kieltoa rikkova poikkeus, on mahdollinen derogaatio-ongelma ratkaistava sananvapautta seuraten perusoikeusmyönteisesti periaatteen lex superior derogat legi inferiori pohjalta.

Kannanottoni on linjassa Suomen perustuslain kirjaimen ja sen tarkoitusten ja tavoitteiden kanssa ex lege, mutta asia on selvä myös itse asioiden olemuksen pohjalta sui generis: ongelmattomiksi koettujen asioiden suojaksi sananvapauden suoja olisi tarpeeton. Näiden säädösten ja sopimusten idea on nimenomaan suojata kansalaisia hallitusvallan painostukselta.

Viranomainen ei myöskään saisi käyttää niin sanottua sopimussuojaa pyrkimällä solmimaan tai tulkitsemaan ajatuspajojen rahoitusehtoja poliittisten toimintavapauksien tai perusoikeuksien vastaisiksi. Näin tilanteessa, jossa näyttöä lainvastaisesta toiminnasta tutkimustoiminnassa tai muuallakaan ei ole.

Syytökseni ministeriötä vastaan

Ministeriö loukkasi perustuslaillista tieteen ja tutkimuksen vapautta, sananvapautta ja ajatuspajojen yhdenvertaista oikeutta nauttia valtionrahoitusta.

Ministeriö loukkasi YK:n ihmisoikeuksien julistukseen ja EU:n ihmisoikeussopimukseen sisältyvää oikeutta muodostaa, levittää ja vastaanottaa mielipiteitä häiritsemättä ja viranomaisen asioihin vaikuttamatta kaikkien kanavien kautta.

Lisäksi ministeriö syyllistyi asianosaisen kuulematta jättämiseen, oman toimivaltansa ylitykseen ja asioiden arvioimiseen hyvän hallintotavan vastaisesti, oma lehmä ojassa.

Ministeriö syyllistyi tasa-arvolaissa ja yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettuun häirintään, syrjintään ja ahdisteluun, joilla vahingoitettiin elinkeinon ja ammatin harjoittamistani rikoslain kunnianloukkauspykälää rikkovalla tavalla.

Myös ministeriön minua vastaan vyöryttämä yhdenvertaisuuslaki on puolellani, sillä seksuaalivähemmistöön kuuluvana voin olla oikeutettu lain 9 §:ssä mainittuun positiiviseen erityiskohteluun.

Asian voi nähdä niin päin, että Suomen Perustassa oli nimenomaisesti pyritty edistämään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta noudattamalla tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslain työnantajavelvoitteita, kun homovastaisuudestaan aiemmin moitittu puolue oli suostunut palkkaamaan ajatuspajaan julkisuudessa homoseksuaaliksi tiedetyn henkilön.

Tämän tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain mukaisen tuloksen ministeriö kuitenkin mitätöi tuottamalla tilanteen, jossa se pilasi mahdollisuuteni tehdä työtäni ajatuspajassa.

Johtopäätöksiä ristiriitaisesta asiasta nimeltä ”tiedepolitiikka”

Aivan siitä riippumatta, mikä ajatuspajan valtionrahoitusta koskevan prosessin lopputulos on, sillä ei ole vähäisintäkään merkitystä tieteen, filosofian eikä tutkimustoiminnan kannalta, enkä aio itse antaa sille minkäänlaista arvoa.

Tämä johtuu siitä, että viranomaiset eivät ole oikeita henkilöitä päättämään tutkimuksen merkityksestä. Jotakin ymmärtääkseen heidän pitäisi pysytellä etäällä ihmisten välisen viestinnän kysymyksistä tai tenttiä kirjani minulle ollakseen oikeutettuja tekemään siitä johtopäätöksiä.

On muistettava, että sananvapaus laadittiin alun perin kansalaisten suojaksi esivaltaa vastaan, ja sen funktio on vertikaalinen, ei horisontaalinen. Toisin sanoen sananvapaus on tutkimustoiminnan vapauden tavoin perusoikeus, jota valtiovallan ei pidä rajoittaa kurinpidollisilla toimilla eikä pyrkimällä toimimaan erotuomarina kansalaisten keskinäisissä poliittisissa kiistoissa.

Tämänkin periaatteen ovat ministeriön sossuvirkamiehet olleet kääntämässä nurin. Perusteluni voitte lukea kirjani Totuus kiihottaa luvuista 8 ja 16.5. Mikä huvittavinta, teoksessani on jo vastattu kaikkiin minua, puoluetta ja ajatuspajaa koskeviin moitteisiin, kunhan argumenttini maltettaisiin sieltä lukea.

Media ja byrokraatit voivat tietenkin voittaa minut ja tutkimustyönantajani taloudellisesti tai hallinnollisesti, mutta muutoin heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin hävitä. 

Historia osoittaa, että filosofien, tieteilijöiden, kirjailijoiden ja muiden kulttuurintuottajien painostamisella on taipumus päättyä ikävästi suitsijoiden omalta kannalta.

Virkamieskunnan synkin tyhmyys piilee juuri siinä, että he näyttävät olettavan, että tapaus jää vaille seurausvaikutuksia tulevaisuudessa. Heidän kannanottonsa ovat jo nyt saaneet aikaan tuhoa säikäyttämällä tutkijoita kuuliaisiksi poliitikoille. 

Toinen vaikutus on se, joka seuraa maailman sisäisen tuomion kautta. Totesin jo kirjassani, että newtonilaisen fysiikan mukaan jokaisella voimalla on vastavoima, joka on yhtä suuri kuin se itse. Voin vannoa, että tässä erityisessä tapauksessa kaikki se paha, mikä poliittisesta hallinnosta ”hyvyyden” varjolla lähtee, palaa sinne kolminkertaisena takaisin.

Ministeriön minua ja Suomen Perustaa vastaan suuntaama aggressio oli ennennäkemättömän röyhkeä henkisen väkivallan ilmaus, jolla tulee olemaan väistämättömät seurauksensa ja vastavaikutuksensa, niin kuin kaikella auringon alla.

Kirjani jakelua jatkettava

Hyökkäämällä mediatutkimustani kohtaan valtamedia osoitti kaikki väitteeni sen puolueellisuudesta ja epäluotettavuudesta tosiksi. Sensuroimalla kirjani perussuomalaiset puolestaan kävelivät valitettavasti (mutta eivät peruuttamattomasti) median virittämään miinaan.

Olin kontrastoinut valtamedian journalistisia linjauksia kirjailemalla näkyville perussuomalaisten omassa piirissä esitettyjä näkemyksiä, jolloin puolueessa säikähdettiin sen omaa peilikuvaa, ja puolue päätti kunnioittaa teokseni vastaansanomattomuutta lopettamalla sen jakelun. Kiitos tästä.

Mutta puolueen oman edun, maineen ja totuuden vuoksi ajatuspajan pitäisi jatkaa kirjani jakelua, sillä sitä kysytään minulta koko ajan, eikä muodollisia esteitä tutkimuksen jakamiselle edelleenkään ole.

Kyseinen panttaus osoittaa vain defensiivistä moraalisäteilyä, joka sitoo pellekengät puolueen jalkaan. Puolueen tapa reagoida median ja ministeriön syötteisiin ”korjaaviin toimiin ryhtymisellä” oli nöyristelyä ja kyyristelyä sekä itsesyytöksissä piehtarointia, aivan niin kuin myös sijaisvastuun ottamisella väitettiin, että jossakin on syyllinen: Hankamäki.

Asiaa lieventää ja tekee ymmärrettäväksi vain se, että puolue perui julkaisun jouduttuaan ministeriön harjoittaman kiristyksen kohteeksi.

 

Aiheesta aiemmin

Kirjaholokausti

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?