Cuck-miehiä vai incel-miehiä?

Ilta-Sanomat uutisoi jokin aika sitten Yleisradion Logged in -televisiosarjasta, jossa märehdittiin viiden syrjäytyneeksi sanotun nuoren miehen elämäntarinaa ”rujon kaunilla tavalla”. Performanssi tuo etsimättä mieleen Aki Kaurismäen ”suoraan kadulta alkavat kertomukset”.

Ilta-Sanomien jutussa haastateltu vasemmistoliittolainen sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen tietenkin ilahtui nähdessään aitoa kurjuutta, joka perinteisesti lisää vasemmiston kannatusta. Miesten valittelu kelpaa feministeille siksikin, että kverulatorinen purnaus on alistumisen muoto ja siirtää valtaa naisille. Ministerin mielestä asiasta ”täytyy puhua”.

Miesten työttömyys, toimettomuus ja alakulo ovat muodostuneet niin yleisiksi, että sen voisi kuvitella johtuvan vesijohtovedestä. Olen kuitenkin itse vakuuttunut siitä, että nuorten miesten rappiolle meno johtuu olennaisesti feminismistä.

Kun naiset pihtaavat heteromiehiltä seksiä omaa arvoaan parantaakseen, miehet deprivoituvat, ja heistä tulee seksiä kerjääviä mekkoeinareita, joita sanotaan cuck-miehiksi (englannin kielen sanasta cuckold = käki). Nämä miehet suostuvat nuolemaan mehiläiskuningattariksi laittautuneiden naisvaltiattarten varpaita saadakseen heiltä sääliseksiä.

Toinen kurjuuden tunkiolla eksistoiva miesryhmä ovat niin sanotut incel-miehet. Nimitys on lyhenne englannin kielen sanoista involuntary celibacy, joilla viitataan tahdonvastaiseen selibaattiin. Tämän sanotaan ilmenevän kyvyttömyytenä perustaa seksisuhteita.

Wikipedia-artikkeli valaisee asiaa niin, että incel-miesten jäsenkunta muodostuu ”enimmäkseen nuorista, valkoisista heteromiehistä” ja että ”keskustelu on usein täynnä itsesääliä ja vihaa muita ihmisiä kohtaan”, mihin on vaikuttanut ”äärioikeiston ja valkoisen ylivallan nousu”.

Nettitietosanakirjan kannanotot eivät tulleet yllätyksinä, sillä sitäkin sivustoa hallitsevat vihrevasemmiston nörtit. Voidaan taaskin toistaa kysymys, mikä onkaan syy ja mikä seuraus. Vaikuttavaa syytä ei ole antauduttu etsimään seksuaalisten suhteiden toisesta osapuolesta, heteromiesten tapauksessa siis naisista.

Kun naiset avaavat lompsansa ulkomaalaisille maahan lompsijoille ihan vain protestiksi ”valkoisille heteromiehille”, näyttääkseen keskisormea patriarkaaliselle länsimaiselle yhteiskuntajärjestelmälle ja lisätäkseen miesten kilpailua naisista seksuaalisen tasehäiriön kautta, ei ole tietenkään ihme, miksi kantaväestön mieskunta vetää pipon silmilleen baareissa. Katkeroituneet kommunisti-feministit kuvaavat miesten pakoa ja perääntymistä sitten ”äärioikeiston ja valkoisen ylivallan nousuksi”.

Sekä cuck- että incel-miehille tyypitellyt mieskuvat sopivat mieskurjuutta valittelevan Ylen TV-sarjan henkilöihin. Itse näkisin, että juurisyy mieskurjuuteen on feminismin lietsoma seksin panttaus, jota naiset harjoittavat kiristääkseen miehiltä rahaa tai pidättääkseen itselleen valtaa.

Seksuaalisuuskielteinen politiikka on levinnyt feminismin kautta myös seksuaalivähemmistökulttuuriin, jossa valtaa käyttävät nykyisin Tomin miesten sijasta aseksuaalit ja kaksiarvoista biologista sukupuolieroa raivokkaasti vastustavat transsukupuoliset. He ovat pakottaneet oikeita miehiä ja naisia selittelemään olevansa ”cis-miehiä” tai ”cis-naisia”, eli he ovat vaikuttaneet hyökkäyksillään myös muiden kuin itsensä näkemyksiin itsestään.

Kurjinta mieskurjuuden valittelussa on sen taipuminen väitteiksi ”miestapaisuudesta”. Kyse on niin sanotusta kertomustaloudesta. Muutamiin subjektiivisiin ja ”tapaustutkimuksina” esitettyihin kertomuksiin tai tarinoihin (narratiivisuuteen!) vetoamalla edetään väitteeseen, että miehet yleensäkin ovat hyljeksittäviä luopioita ja vähintäänkin syyllisiä asemaansa. Ja sehän vasta sopii militanttifeminismin agendaan.

Tuloksena on myös selvää naiskurjuutta: raiskattuja diskojen seksipommeja tai prässihousuihin laittautuneita koppavia ja kosmonautinkovia akateemisia virkanaisia, jotka kulkevat kaduilla kopein askelin ja hapan ilme naamallaan ja joiden täytyy tarkistaa sanakirjasta, mitä hauskanpito tarkoittaa.

Ohjeeksi sanoisin, että antakaa nyt nuoret neidot reppanamiehille pillua, ettei käy niin kuin Timo Hännikäisen kirjassa Ilman, jossa kuvataan vuodesta toiseen jatkunutta selibaattia monillekin ihmisille todeksi käyneeseen tapaan. Näin siis siitä huolimatta, vaikka nyt onkin vain kansainvälinen pihvi- ja suihinottopäivä.

Joskus joutuu kysymään, mikä tätä kansaa oikein vaivaa, kun pissikset kitisevät nykyisin kaikesta, eikä kenestään ole enää mihinkään. Selitykseni on, että elintason jatkuva nousu on totuttanut ihmiset valittamaan kaikesta ja näkemään elämään sisältyvät mikroskooppisen pienet tasa-arvo- ja muut ongelmat järkyttävän suurina. Hyvinvoinnin malja on noussut kukkuralle ja valahtanut yli. Tuloksena on ollut kasa syrjään tietoisesti hakeutuvia nuoria, joiden yliherkkyys kaikelle havaitaan lopulta yhteiskuntakelvottomuutena.

Myöhäiset kansainvälisen naisten päivän (8.3.) onnittelut ja ennakoivat Minna Canthin kunniaksi vietettävän tasa-armon päivän (19.3.) toivotukset kaikille.

Onko terrorismi miestapaista?

New Yorkissa tapahtui jälleen yhteiskunnallinen yksittäistapaus. Niiden sarjaa ei ilmeisesti voida liittää toisiinsa edes Kantin kategoriaopin kaappikelloesimerkillä. Tiedettehän: tietoisuutemme yhdistää yksittäiset kumahdukset monen lyönnin sarjaksi, minkä johdosta tajuissaan oleva ihminen ei kuule kellon lyövän kolme kertaa yksi vaan yhden kerran kolme.

Julkisella sanalla on ollut vaikeuksia yhdistää terroriteot toisiinsa niin, että niiden jatkumosta voitaisiin hahmottaa yhteiskunnallinen trendi, vaikka sellainen on selvästi olemassa. Toisaalta media työskentelee hellittämättömästi kytkeäkseen yhteen sellaisetkin tapahtumat, jotka eivät yhteen kuulu.

Iltalehti kirjoitti tiistaina tapahtuneesta ja kahdeksan kuolonuhria vaatineesta terrori-iskusta jutussa ”New Yorkin yliajaja syytteeseen terroriteosta: ’Tuntui hyvältä tappaa’”. Helsingin Sanomat puolestaan julkaisi kiireesti vastauutisen ”Taksi törmäsi jalankulkijoihin Lontoossa – poliisin mukaan kyse ei ole terrorismista”.

Lontoon yliajo ei olisi ylittänyt uutiskynnystä Suomessa muutoin kuin siksi, että Helsingin Sanomat halusi lavastaa vahingossa sattuneen yliajon muka arkipäiväiseksi ja tavanomaiseksi osaksi elämää ja selittää siten pois muslimin toisaalla tekemää tahallista ja vihamielistä terrori-iskua. Tämä asian mediakritiikistä ja metatason tapahtumista.

Miksi muslimimilitantit ovat miehiä?

Kun terroriteon tekijä oli taaskin mies, tämä herättää sen suuren kysymyksen, jota juuri kukaan ei ole huomannut kysyä: onko terrorismi vain miestapainen ominaisuus? Naisia terroritekojen viimeaikaisista tekijöistä on ollut vain äärimmäisen harva.

Vaikka lähes kaikki viimeaikaiset terroristit ovat olleet miehiä, feministit eivät ole nostaneet miehiin kohdistuvan haukkumisensa motiiviksi terrorismia, koska silloin paljastuisi helposti, että terroristien miesvaltaisuus ei johdukaan välttämättä miesten ominaisuuksista vaan islamista. Tämän ei haluta paljastuvan, koska feministit ovat militanttimuslimien puolella ja haluavat välttää islamin ja terrorismin yhteyksien esille tuloa.

Kaikkina aikoina terroristit eivät ole olleet vain miehiä. Esimerkiksi 1970-luvulla, jolloin marxilaiset kauhistuttivat Eurooppaa terrorijärjestöillään, niissä toimi myös paljon naisia.

Kukapa ei voisi muistaa esimerkiksi Punaiseen Armeijakuntaan kuuluneita Ulrike Meinhofia ja Gudrun Enssliniä, joka ulkonäöltään muistutti Lady Dianaa ja joka sai aikaan melko samanlaista jälkeä Saksassa kuin maatiaistyttö Britannian hovissa?

Terrorismia ei voida selittää vain miesten runsaalla testosteronin erityksellä tai nuorten miesten elämänongelmilla, jotka tottahan toki kohtelevat nuoria miehiä kaltoin tässä täysfeminiinisoidussa yhteiskunnassamme. Mutta terrorismia ja sen nykyistä miesvaltaisuutta voidaan selittää islamilla, joka määrää kodin, perheen, työn ja vapaa-ajan suhteita partiarkaalisella tavalla muslimien usein niin pittoreskeissa elämäntilanteissa.

Islam laittaa naiset nyrkin ja hellan väliin ja päälle kaavun, jonka alta naisia yhdistää tähän maailmaan vain silmien tasolla oleva postiluukku. Mies puolestaan hoitaa politiikan ja käy kodin ulkopuolella tekemässä profeetan vaatimia terroritekoja. Islamin kautta selittyy myös se, miksi terroritöiden tekijät ovat olleet viime aikoina valtaosin miehiä. Voi olla, että muslimimiehiä ajaa raivoihinsa myös islamin vaatima seksuaalinen puritaanisuus, joka aiheuttaa painetta sekä palleihin että päänuppiin, ja aggressiivisuus selittyy osittain uskonnon vaatimalla seksuaalisuuden tukahduttamisella.

Vasemmistoterrori ja islamistinen terrori liittyvät yhteen

Jos kysytään, minne vasemmistolainen terrori katosi, voidaan vastata, että nykyisin vasemmistolainen terrori esiintyy islamistisena terrorina, kun anarkistinen vihervasemmisto käyttää äärimuslimien pyhää sotaa oman terrorinsa välineenä epäsuorasti. Väitteeni on, että vasemmistoterrori ja muslimiterrorismi eivät ole irrallisia eivätkä toisistaan riippumattomia ilmiöitä, vaan ne liittyvät yhteen.

Islamistinen terrori on historiallisen vasemmistoterrorin jatke, jota Euroopan vihervasemmistolaiset politikot toivovat edistäessään islamin leviämistä sekä aiheuttaakseen tuhoa länsimaiselle yhteiskunnalle. Islamisaatio on radikalisoitunut, niin kuin radikalismi on islamisoitunut. Muslimit tekevät nykyisin äärivasemmiston puolesta samat terrorityöt, jotka Punainen Armeijakunta ja Baader & Meinhof tekivät ennen.

Juuri siksi vihervasemmisto haluaa lisää maahanmuuttoa: se tavoittelee yhteiskunnallista kaaosta ja kansan jakautumista omaa agendaansa ajavaan laitavasemmistoon ja kansallisvaltioita puolustaviin nationalisteihin. Ilman natsismin alati pelottavaa uhkakuvaa ei poliittisella vihervasemmistolla olisi juurikaan kannatusta, vaan sen on luotava ja lohdittava ”vihollinen” vaikka väkisin. Siinä muslimiterrorismi on oivallinen apu.

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia islamin edessä. Niin uhrit kuin tekijätkin saavat marttyyrinkuoleman – toiset jumalan, toiset ihmisten edessä.

Tekstuaalista häirintää

Helsingin Sanomat julkaisi tänään jutun ”Mies tyydytti itseään sekasaunassa, toinen kommentoi naisten vartaloita – Seksuaalinen häirintä varjostaa Sompasaunaa”.

Toimittaja Liisa Niemen kirjoittamassa jutussa tilitetään, että ”[h]elsinkiläinen Liisa Jokelin kertoo joutuneensa sunnuntaina ahdistelluksi Sompasaunassa. Saunaa ylläpitävän Sompasaunaseuran puheenjohtajan mukaan häiriökäyttäytymistä on ollut jo viime kesänä”. Lehden mukaan asiasta moititut miehet puolestaan valittivat naisille heidän ”rajoittuneesta kehollisesta itsetunnostaan”, ja aiheesta vuodatettiin saavillinen saunavettä internetin keskustelulaareissa.

Omasta vaatimattomasta näkökulmastani ”seksuaalista häirintää” on esiintynyt ihmislajin alkuajoista asti, minkä merkiksi ihmiskunta on edelleen hengissä. Mikäli jotkut kyseisistä itkijänaisista ovat todellakin niin tyhmiä, että eivät ymmärrä alastomaan sekasaunomiseen liittyvän seksuaalisia merkityksiä, kannattaisi pysyä pois moisista yhteyksistä eikä kylvää omia ahdasmielisiä näkemyksiään nettiin.

Muita ihmisiä tapaus viisastaa vain sikäli, että se antaa näytön Helsingin Sanomien puolustelemasta feminismistä, jonka mukaisesti lehden naistoimittajat pyrkivät harjoittamaan seksuaalikäyttäytymiseen liittyvää elämäntapakontrollia ja tekstuaalista häirintää. Heitä puolustavat vain profeministiset mekkoeinarit, jotka naisten seksilakkoa peläten mielistelevät feministien harjoittamaa seksin panttausta.

Näyttöä syntyy tällä tavoin myös naisten ja miesten seksuaalisesta yhteensopimattomuudesta ja koko heteroseksuaalisen käyttäytymisen kompleksisuudesta sekä ongelmallisuudesta näinä nykyisinä feministisen vallankäytön, uuskonservatiivisuuden ja uusherrasmiesmäisyyden aikoina. Mainittakoon, että tämän kirjoittajalla ei ole osaa eikä arpaa asiaan, enkä ole Kalasatamassa sijaitsevaa kämäistä saunan rotiskoa koskaan kokeillut.

Tom of Finlandin uusrenessanssi – Suosion selityksenä miesten kapina

Dome Karukosken elokuva Tom of Finlandista saa tänään ensi-iltansa Suomen elokuvateattereissa. Karukoski tunnetaan Taideteollisen korkeakoulun lopputyöstään ”Tyttö sinä olet tähti” (2005) ja elokuvastaan ”Mielensäpahoittaja” (2014), joten ehkä hän halusi tehdä nyt jotakin maskuliinisempaa – välttelemättä kuitenkaan pahoittamasta kaikkein tätimäisimpien katsojien mieltä.

Tom of Finlandin piirrokset tulivat tunnetuiksi niin sanotun seksuaalisen vallankumouksen vuosina 1960- ja 1970-luvuilla. Touko Laaksosen piirtämät maskuliiniset hahmot auttoivat räjäyttämään myytin homomiesten ”naismaisuudesta” ja ”neitimäisyydestä”. Sen vuoksi homojen tuolloinen vapautusliike otti ne omikseen. Niin yksilöt kuin homojen järjestötkin rakensivat kuvien ympärille identiteettiään lähes kaikissa maailman maissa.

Joitakin nykyihmisiä saattaa harmittaa se, että Laaksosen taiteilijanimessä Suomi-brändi on vahvasti esillä, ja hän onkin ollut alun alkaen tunnetumpi Suomen ulkopuolella kuin kotimaassaan. Suomalaiset eivät ehkä oikein oivalla, mistä kaikesta Suomi oikeastaan tunnetaan – mutta asiaa voidaan ymmärtää poistumalla hetkeksi tästä nahkamiesten lähes pyhäksi julistamasta maasta, jonka pääkaupungillakin on monien mielestä sangen omituinen nimi.

Mikä on tehnyt Tom of Finlandin kuvista jälleen niin suosittuja, että niitä löytyy niin seiniltä kuin lakanoistakin? Kuinka voidaan selittää, että jää on sulanut Tompan ympäriltä niin, että eräs perussuomalainen kaupunginvaltuutettu antautui ehdottamaan Tom of Finlandin patsasta pystytettäväksi kansalaistorille, Helsingin uuden keskustakirjaston eteen? (Aloite tosin tyrmättiin, sillä vihervasemmiston ja liberaalin porvariston mielestä sen teki ”väärä taho”.)

Tom of Finlandin kuvat elävät jälleen renessanssia, sillä homot pyrkivät vapautumaan nykyisestä seksuaalivähemmistöliikkeestä. Feministien valtaan ajautunut seksuaalivähemmistöliike on pitkään pyrkinyt kieltämään homoseksuaalisuuteen liittyvän maskuliinisuuden. Miehekkäänä homona esiintyminen on arvotettu kielteisesti 1990-luvulta asti jatkuneen queer-teoreettisen vallankäytön piirissä, jossa on painotettu transgenderismiä ja transsukupuolisuutta huomaamatta, että sukupuolieron kaksiarvoisuus on myös näillä käsitteillä operoimisen taustaehto. Feminismin korkokenkä on polkenut miesten kulkusia väitteillä ”sukupuolettomuudesta”.

Tämä postmodernismin ja jälkistrukturalismin varaan perustettu argumentaatio ei ole vastannut homojen valtaosan peruskokemuksia lainkaan. Sukupuolieron yleistä merkitystä ole voitu johdella sellaisten melko marginaalisten vähemmistöjen mielipiteistä, jotka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjenkin piirissä muodostavat vähemmistön. Oikeiden homomiesten mielestä kaksiarvoisen sukupuolieron yhteiskunnallista merkitystä ei voida eikä pidä alistaa ”vähemmistön vähemmistöjen” päätäntävaltaan varsinkaan siksi, että suuri osa kaksiarvoisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle asemoituvista poikkeamista ovat lääketieteellisesti määriteltävissä (kuten Kilnefelterin syndrooma).

Tosiasiassa sukupuoliero onkin geenien, kromosomien ja hormonien tasolla sekä fenotyyppisellä kehollisella tasolla vallitseva kaksiarvoinen tosiasia, jonka ulkoisina merkkeinä ovat miehen ja naisen erilaiset sukupuolielimet. Jos ei olisi miehiä ja naisia, ei olisi homoja eikä heteroitakaan, sillä seksuaalinen suuntautuminen edellyttää kohteekseen tietyn sukupuolen. Koska homoja ja heteroita on, myös tämä seikka kertoo, että ihmiset tunnistavat sukupuolieron ja että se on heille merkityksellinen kaksiarvoinen tosiasia.

Tässä valossa nykyisen seksuaalivähemmistöliikkeen omaksuma kaksiarvoisen sukupuolieron kiistämisyritys on merkinnyt taantumista Tom of Finlandia edeltäneeseen aikaan, jolloin homot kärsivät neitimäisyyden leimasta ja homoja pidettiin virheellisesti ”kolmantena sukupuolena”. Tom of Finlandin nousu suosioon ei puolestaan heijastele konservatiivisuuden paluuta, vaan se merkitsee halua voittaa queer-teoreettisen ja feministisen politiikan aikaansaama takaisku, jonka vaikutuksesta homot yritettiin lavastaa munattomiksi, sukupuolettomiksi, naismaisiksi tai (kuten queer-käsitekin kertoo) jotenkin ”oudoiksi”.

Kun homojen vapautusliike muuttui yleiseksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestöbyrokratiaksi, suoruus ja avoimuus katosivat järjestöjyrien alkaessa oikeuttaa itseään normalisaation ja ”asiallisen tiedon” jakamisella huomaamatta lainkaan, kuinka alistuvaa tuo puolustelu oli. Nykyisin sateenkaarilipusta ovat jäljellä vain punavihreät kaitaleet, kun Seta ry toimii feministien perhepoliittisena maahanmuuttojärjestönä, joka kätilöi maahamme mahdollisimman paljon kehitysmaalaisia.

Tulkitsenkin Tom of Finlandin saamaa suosiota homojen pyrkimykseksi jälleen erottua kuvallisesti, visuaalisesti ja symbolisesti siitä feministien propagoimasta käsityksestä, jonka mukaan kaksiarvoista sukupuolieroa ei muka ole, että biologis-fysiologinen sukupuoli ei ole merkityksellinen, vaikuttava ja todellinen kategoria ja että sukupuolta voi tai pitäisi voida vaihtaa kuin paitaa.

Tällainen metatason analyysi, jossa noustaan arvioimaan ilmiön syntyä, on tärkeää sukupuoleen liittyvän politikoinnin, niin vähemmistöjen kuin enemmistöjenkin oman itseymmärryksen, kannalta: jotta voisimme käsittää, millaisen historiallisen jatkumon perillisiä olemme ja miten nykytilanteeseen on tultu.

Paluu sukupuolieron tunnustamiseen

Myös arvostelijani ovat yrittäneet jotakin samantyyppistä, tosin käänteisesti. Esimerkiksi tamperelainen kommunisti Jiri Nieminen kirjoitti Uuden Suomen puheenvuoropalstalle täysin perusteettoman nälväisyn, jonka mukaan ”Hankamäen kirjoitus kuvaa erinomaisesti joidenkin homomiesten sisäistä naisvihaa, ja kirjoituksen kommentit sitä, kuinka länsimainen homofobia itse asiassa on ollut enemmän tai vähemmän itse asiassa piiloteltua misogyniaa, myös uskonnollisesti perusteltu homofobia.”

Hän myös toteaa, että ”[i]tse en Hankamäen kirjoituksista perusta, koska en yleensä ymmärrä niitä: ne on kirjoitettu niin huonosti, etten saa niiden ajatuksenjuoksusta otetta.” – Mutta mitä te nyt, hyvät lukijat, sanotte tuosta ensin siteeraamastani Niemisen lauseesta, jonka eräästä kohdasta puuttuu predikaatti kokonaan? Nieminen olisi voinut ilmaista omat kielioppivirheensä ja sisäisen miesvihansa vähemmälläkin vaivalla, mutta huvittavaa, että hänelle kävi nyt noin.

Nieminen pyrkinee pukemaan kannanottonsa ”tieteellisesti merkityksellisiksi” tavoittelemalla tulkitsevaa otetta ja katsoessaan, että ”feminiiniseksi ymmärretty pyritään jälleen puhdistamaan homoseksuaalisuudesta” ja että ”olemme palaamassa esimoderniin sukupuolijärjestykseen”.

Mikäli Nieminen olisi vaivautunut lukemaan asiaa koskevia analyysejani, hän olisi voinut huomata minun tehneen sukupuolen ja seksuaalisuuden filosofiaan liittyvät metatason johtopäätökseni jo vuosikymmen sitten kirjassani Enkelirakkaus ja artikkelissani Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan, joka on julkaistu täydennettynä ja ajantasaistettuna myös kokoelmassani Filosofiset viuhahdukset – Tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofisista liikkeistä. Johtopäätökseni ovat olleet kylläkin täysin toisenlaisia kuin Niemisen.

”Feminiiniseksi” ymmärrettyä ei pyritä jälleen ”puhdistamaan homoseksuaalisuudesta”, vaan homoseksuaalisuus pyritään irrottamaan feminismistä, jonka tossun alle sillä on taipumus aika ajoin lipsahtaa. Mikäli olemme ”palaamassa esimoderniin sukupuolijärjestykseen”, sitäkin on syytä pitää järkiinsä tulona: paluuna takaisin maan pinnalle sieltä ulkoavaruuden kiertoradalta, jonne keskustelu sinkoutui ruumiillisten, kehollisten ja lihallisten tosiasioiden unohtamisen vuoksi.

Vuonna 2004 kirjoitin muun muassa näin: ”Tämän päivän yhteiskunnassa postmodernistien projektit on valjastettu normatiivisten piilofunktioiden toteuttamiseen. Sukupuolen kieltämisvimma on korvannut entisille ajoille tyypillisen seksin kieltämisen. Siinä, missä viktoriaaniset tädit ärsyttivät seksiä janoavia ihmisiä omilla normeillaan, postmodernistiset sukupuolieron kieltäjät toteuttavat nyt samaa sadistista nautinnonhaluaan kieltämällä seksin keskeisen välineen, sukupuolen. Sukupuolen kieltäminen on seksin kieltämistä. Se ilmaisee rukoilijasirkkojen ja sädekehänunnien aggressioita ja kohdistuu voimakkaimmin miehiin. Kyse on perimmältään samasta ahdistelusta kuin 1800-luvun yhteiskunnassa.”

Eikö olekin selkeää? Jatkoin myös näin: ”Tulkitsen kokonaistilannetta niin, että kiinnostus queer-teorioihin kertoi kiistämisinnokkuuden ylikuumenemisesta: sublimaation lumivyöry pääsi vapaasti pyörimään ja mielikuvituksen haaveet lähtivät lentoon.”

Tom of Finlandin ajatusmaailman muotiin nousu kertoo siitä, että maskuliinisuudelle halutaan palauttaa se asema, joka sille saavutettiin 1970-luvulla. Jos joku näkee tämän ”homonationalismina” tai ”Aito avioliitto” -kansalaisaloitteen tukemisena, kuten Nieminen, se on merkki hänen omasta kyvyttömyydestään ymmärtää asioiden eroja. Hänen kannanottonsa eivät poikkea myöskään monien muiden vihervasemmistolaisten panettelevasta tavasta leimata kaikki feminismin, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvostelu ”fasismiksi”, ”rasismiksi” tai ”natsismiksi”.

Seksuaalivähemmistöliikkeen ongelma ei ole ollut se, että homomiehet välttelevät nyky-Setaa, ”joitta heitä ei leimattaisi länsimaisiksi naismaisiksi homoiksi tai poikkeaviksi” (kuten Nieminen väittää kirjoitusvirheen sisältävässä lauseessaan). Ongelma on, että seksuaalivähemmistöliike on pyrkinyt lavastamaan homomiehet takaisin naismaisiksi mekkoeinareiksi, jollaisina Nieminen ja hänen hengenheimolaisena haluavat homot ilmeisesti nähdä.

Hänen mielestään on ilmeisesti haitallista, että homoseksuaalisuus pyritään oikeuttamaan ”Hankamäen kaltaisten toimijoiden taholta tehden homoseksuaalisuudesta hyväksytymmän liittolaisen konservatiiviselle liikkeelle”. – Mitä vikaa on siinä, että homot ovat tulleet hyväksytyiksi myös konservatiivien keskuudessa sellaisina, kuin suuri osa homoista haluaa itse itsensä nähdä: reiluina ja sukupuolestaan tietoisina sekä sukupuolessaan hyvin viihtyvinä yksilöinä? Mikäli minulla on tämän edistämisessä jokin aktiivinen rooli, kirjaudun mielelläni Tom of Finlandin perinteen jatkajaksi erotuksena noista kaikkien asioiden vääristelijöistä, kitisijöistä ja kumolleen kääntäjistä.

Miksi heterotkin tykkäävät Tomin kuvista?

Erään kysymyksen muodostaa, miksi Tom of Finlandin estetiikasta on tullut suosittua myös heteroiden keskuudessa. Hyvän hypoteesin tarjoaa näkemys, jonka mukaan Tomin kuvat ja heteromiesten halu puolustaa omaa maskuliinisuuttaan liittyvät yhteen – eivät tosin suoraan vaan feminismin kautta välittyneinä ja feminismin ehdoilla.

Koska maskuliinisena miehenä olemista pilkataan ja solvataan feministien toimesta niin julkisessa sanassa kuin tieteenä esiintymään pyrkivissä tutkimuksissakin, Tom of Finlandin kuvista on muodostunut heteromiehille poliittisesti korrekti maskuliinisuuden esittämismuoto.

Tomin kuvia voidaan pitää pitkälti parodiamaisina, ja ne sisältävät huumoria, joten niissä esiintyvä homoerotiikka ei välttämättä leimaa kuvien käyttäjiä itseään homoiksi – ei vaikka kietoutuisi Tom of Finlandin lakanoihin ja pyyhkeisiin. Niinpä Tompan kuvista on tullut heteromiehille keino ilmaista maskuliinisuuttaan ”luvallisesti”. Kun heteromiesten yliäijäilyä on perinteisesti pidetty piilohomouden merkkinä, Tomin kuvien avoin suosiminen kääntää tämän epäilyksen kumoon, jolloin heteromies voi löytää tien oman maskuliinisuutensa esittämiseen ilman pelkoa homoleiman saamisesta tai feministien tuomiosta.

Kun oman maskuliinisuutensa pukee Tompan kuvista tunnettuun haarniskaan, kuviin sisältyvä homoerotiikka toimii suojakilpenä feministien taholta puhkuvaa raivoa vastaan, sillä vähemmistöön luontaisesti kuuluvia homomiehiä feministit ovat harvoin pitäneet ”rasisteina”, vaikka itse he ovat toki edustaneet usein ikä- ja sukupuolirasismia seksin pidättämistä harjoittaessaan. Eli: jos et voi olla heteromiehenä muutoin maskuliininen, voit olla sitä homouden suojapanssarin taakse piiloutuneena!

Tom of Finlandin kuvien uussuosioon on siis monta syytä. Homojen keskuudessa kuvat auttavat kumoamaan seksuaalivähemmistöliikkeessä laajalle levinnyttä feminististä ja queer-teoreettista halua kieltää sukupuolieron kaksiarvoisuus. Toivon mukaan feministien tendenssi jää liikkeen historiassa vain tilapäiseksi välivaiheeksi ja harhapoluksi. Toisaalta Tomin kuvat palvelevat myös heteroseksuaaleja sallimalla poliittisesti korrektit maskuliinisuuden ilmaisut muutoin täysfeminiinisoidussa yhteiskunnassamme.

Finlandisaatiota vai sovjetisointia?

Entä miten on moraalin laita tässä jatkuvasti tätimäistyvässä todellisuudessamme? Kaikki varmaan muistavat Tom of Finland -postimerkeistä käydyn jupakan, jonka yhteydessä hätäisimmät laskivat onnesta alleen löytäessään arkaistiselle homofobialleen pienoisarkin kokoisen maalitaulun.

Kirjoittajakouluttaja ja Kansalaispuolueen asiantuntijajäsen Tuula Komsi puolestaan paheksui pari päivää sitten blogikirjoituksessaan, että Tom of Finlandin kuvia löytyy nykyään kahvipaketeistakin. Samalla hän toivoi, ettei niitä pidettäisi ”omimmalla estradillaan marketin loistelamppujen alla ja viikonloppuostoksiaan kiirehtivien lapsiperheitten silmien edessä”.

Lisäksi hän valitteli, ettei kuvissa näy nuoria naisia edes tasa-arvon merkiksi, ja paheksuttiinpa eräissä kirjoituksissa myös 16-vuotiaan nuoren miehen sijoittamista teini-Tomia esittävään rooliin sekä hänen palkitsemistaan vuoden homona. Ihme, ettei kukaan yrittänyt kieltää kyseisen miehentaimen omaa homoseksuaalisuutta, jonka hän oli tuonut jo aiemmin esiin some-huomiota saavuttaneissa ja sympaattisissa YouTube-videoissaan. Lasten ”suojeleminen” homoseksuaalisuudelta olisi tarpeellista vain siinä tapauksessa, että homoseksuaalisuus sinänsä olisi jotakin kielteistä, mutta nyt se vain arvotetaan kielteisesti, aivan niin kuin kaikenlaiset moralistit ovat käsi poskellaan kaiken aikaa tehneet.

Omasta mielestäni on tärkeää, ettei todellisuuteen liittyviä tosiasioita pyrittäisi peittelemään, sillä sen tapainen sensuurityö antaisi valheellisen kuvan yhteiskunnastamme. Myös lapsille ja nuorille on hyväksi tietää, mitä kaikkea todellisuuteen sisältyy.

Tomin kuvia ei voida pitää kovin radikaaleina siinä informaation virrassa, joka kulkee silmiemme editse niin internetin kuin televisionkin kautta. Navanaluset saatte kuulla tietenkin omilta lapsiltanne ja nuoriltanne, jotka tietävät seksiasiat teitä paremmin, joten lapsikortin käyttäminen homoseksuaalisuuden sensuroimiseksi kuulostaa Venäjän homopropagandalakeja myötäilevältä sovjetisoinnilta.

Tämän heteropropagandan tuloksena myös homonuoret tuntevat nykyään paremmin Päivi Räsäsen kootut narinat kuin oman viiteryhmänsä historian ja perinteen.

Mutta annetaanpa puheenvuoro myös Tomille itselleen. Tom of Finland (Touko Laaksonen) on vastannut maailman moraalittomuudesta marisijoille F. Valentine Hoovenin kirjoittamassa elämäkerrassa (Otava 1992) näin (sitaatti sivulta 106):

”Minusta on aina tuntunut vaikealta noudattaa toisten ihmisten sääntöjä. Olin jo asettanut itselleni omat sääntöni, omat rajani. Ei verta, ei kehon silpomista, ei luiden rikkomista jne. Minä olin saanut sellaisista asioista tarpeekseni sodassa. Ei pieniä lapsia. Minusta on myös vaivalloista piirtää naisia. Minua on kritisoitu paljon siitä, ja minä olen yrittänyt – sellaisissa kertomuksissa kuin The Happy Marlot – mutta kyllä niistäkin näkyy mistä minä todellisuudessa olen kiinnostunut. En minä välitä enää edes yrittää. On paljon heterotaiteilijoita jotka onnistuvat siinä paremmin ja jotka tekevät sitä ilokseen.”

Olennainen kysymys kaikkea erotiikkaa koskien on, miksi juuri kukkahattutätien pitäisi päättää siitä, miten muiden ihmisten pitää elää. Toisin sanoen, miksi juuri kaikkein ahdasmielisimpien ihmisten pitäisi laatia julkisen elämän niin sanotut säännöt – ja mihin rajoittavia sääntöjä ylipäänsä tarvitaan asioissa, joissa ei ole osoitettu olevan mitään moraalista pahaa, objektiivista haitallisuutta tai kurittamisen aihetta? Perimmältään jokainen omistaa itsensä, seksuaalisuutensa ja henkiset sekä fyysiset potentiaalinsa, eikä asia kuulu julkisen kontrollin eikä viranomaisvallan piiriin.

Edellä viitatussa valossa on vaikea ajatella, että Touko Laaksosella olisi ollut militaristisia tai naisvastaisia tavoitteita, joista poliittinen vihervasemmisto on häntä usein epäillyt ja syytellyt. Hyvä kuitenkin, että hän onnistui olemaan oma itsensä ja erotisoimaan todellisuutta piirtämällä viriilejä muskelimiehiä!

Myönteistä on myös se, ettei Tom alistunut kerjäämään suvaitsevuutta, eivätkä hänen omatkaan pyrkimyksensä tai piirroksensa pyrkineet mielistelemään ketään. Tässä mielessä on ollut väärin tehdä Tomista suvaitsevuuden sanansaattaja uuden elokuvan mainonnassa, ja suvaitsevuuden sijasta Tomin kuvat puhuttelevatkin rehellisyydellään.

Vaikka Karukosken elokuva sai hurjat suosionositukset Göteborgin maailmanensi-illassa ja Berliinin elokuvajuhlilla, se ei välttämättä kerro elokuvan tasosta vaan siitä, että Tomille on olemassa valmiit markkinat ja sosiaalinen tilaus. Elokuvasta voi tulla kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, mutta uusi draamaelokuva ei nähdäkseni valaise Tomin elämää sen informatiivisemmin tai realistisemmin kuin jo vuonna 1991 valmistunut Ilppo Pohjolan dokumentti Daddy and the Muscle Academy, joka perustuu kuvataiteilijan haastatteluihin.

Tomin taiteesta

Entä mitä ajattelen Tom of Finlandin taiteesta itsestään? En ole ollut Tomin piirrosten innokas ihailija, vaikka tunnustankin niiden sosiaalisen ja taidepoliittisen merkityksen. Hiilellä ja lyijykynällä piirretyt jäyhät hahmot siirtävät toki paperille tekijänsä jättiläismäisestä sublimaatiosta kertovan mielikuvamaailman täysin jäljittelemättömällä tavalla, jonka sadomasokismia hyödyntävää fantasiatodellisuutta relativoi vain piirrosten lävitse kuultava huumori.

Eräs Eero toimi Tom of Finlandin mallina muissakin kuvissa.

Tästä jännitteestä syntyvä taianomaisuus on ikonisoinut kuvat Mona Lisan lailla niin, että nykyisin ne toimivat pankkiiriliikkeiden sijoituskohteina, ja tulevaisuudessa Tomin alkuperäisteoksista maksettaneen yhtä muhkeita summia kuin Leonardon mestariteoksista. Suuri osa Helsingin Taidehallissa viime kesänä näytteillä olleista kuvista olikin kahmaistu sijoittajien kassaholveissa säilytettäviksi, pois malleina toimineiden henkilöiden ja Tomin kaverien seiniltä kellastumasta.

Ei siis pidä ylenkatsoa mitään taiteen ilmiöitä, sillä nyky-yhteiskunnassa mistä tahansa kannatuspohjaa nauttivasta asiasta on tuotettavissa ilmiö, ja selvästi virheellistä olisi nauraa heikoimpienkaan taiteilijoiden ja kirjailijoiden vaatetukselle, sillä tulevaisuudessa heidän rääsyistään voidaan maksaa miljoonia vain siksi, että ne ovat kuuluneet heille! Touko Laaksosen onni oli nähdä teostensa menestyksen alkuosa, eikä hän kuollut köyhänä, kurjana ja hylättynä, kuten Mozart, Kierkegaard ja Nietzsche.

Mikä minua voimauttaa?

Päivän muotisana on ”voimauttaminen”, joka lienee tullut suomen kieleen juppien mukana Englannista. Englannin kielessä sanaa vastaa ”empowerment”.

Britanniasta tulee myös paljon muuta. Tällä viikolla maassamme vieraili suositusta Top Gear -televisio-ohjelmasta tuttu Jeremy Clarkson tiimeineen. Hän oli yhdessä Richard Hammondin ja James Mayn kanssa  Lapissa tekemässä uutta The Grand Tour -ohjelmaa.

Kuten kaikki varmasti tietävätkin, Clarkson potkittiin pois aiemmasta BBC:n tuottamasta sarjasta hänen huumorintajunsa, vitsiensä, sanavalmiutensa ja suorapuheisuutensa vuoksi, jotka muiden muassa Helsingin Sanomat on tuominnut rasismin ja seksismin synniksi.

Miten tämä kaikki liittyy voimauttamiseen? Minun itseni on pakko syyllistyä foucaultlaiseen konfessionismiin ja tehdä tunnustus. Minua voimauttaa Clarksonin yhdessä kaveriensa kanssa luoman Top Gear -sarjan katsominen, vaikkakin uusintoina, joita MTV3 ja Fox lähettävät Suomen televisiossa.

Tiedän toki, että tämä on väärin, niin väärin. On väärin voimaantua mistään miehille ominaisesta ja maskuliiniseksi tyypitellystä asiasta, joka tuomitaan vain ”miestapaiseksi taantumuksellisuudeksi”, ”epä-älyllisyydeksi” ja ”populismiksi”.

Nyky-yhteiskuntamme vainioilla tulviva poliittisen korrektiuden hyökyaalto uhkaa nielaista alleen kaiken, missä länsimainen mies voi vielä osoittaa perinteistä tapaansa ajatella, toteuttaa viettejään ja vaistojaan ja olla sitä kautta humaani, autenttinen ihminen. Niin kuin esimerkiksi kaksipaikkaisten roadsterien ratissa, toisin sanoen niiden teknologisen evoluution huipentumien ohjaimissa, jotka Clarksonin mukaan ovat uhattuina ylikansoituksen aiheuttaman ekokatastrofin vuoksi, aivan kuten koko teollinen kulttuurimmekin.

Tilalle tarjotaan (ja pakotetaan vastaanottamaan) villatakkinuttuisten feministi- ja miesasiamiesten pienimunaista ja muka kaiken selittävää sukupuoletonta, arvoneutraalia, tylsää ja retardia monikulttuurisuuslatistusta, jossa myös kaikenlaiset seksuaaliset aloitteet, symbolit ja tahdonilmaukset poljetaan tasa-arvoviranomaisten korkokengällä lattianrakoon. Kukaan ei esimerkiksi kysynyt, millaisia ongelmia ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia Clarksonin irtisanominen tuotti miehelle itselleen.

Miksi miehellä olisi oikeus ”voimaantua” vain osallistumalla idätyskurssille, huovutuskerhoon, ruoho- ja räsykauppiaiden kierrätystoimintaan, ituhippien kuvataidetapahtumiin tai joihinkin niihin puoliuskonnollisen anekaupan muotoihin, joissa ihmiset taivutellaan ripittäytymään ja tunnustamaan omaa pahuuttaan ekokatastrofin aiheuttajina? Esimerkkitapauksena ”oikeasta ja soveliaasta” voimaantumisen muodosta toimikoon nyt vaikka sosiaalikasvattaja Minna Savolaisen ”voimauttavan valokuvan” kurssit ja hänen tekaisemansa ”perhetyökalu” Maailman ihanin tyttö.

Miksi metsästys, kalastus, autojen viritys, kerosiinin katkuinen lentokoneiden ihastelu tai nyrkkeily eivät saisi voimauttaa? Ainakin minua voimauttaa Top Gearin katselu, sillä Clarksonilta kuulee reippaita englantilaisia vitsejä, ja hänen brittiläinen arroganssinsa yhdistettynä täydelliseen esiintymisajoitukseen on asenne, joka todellakin on kohdallaan. Älköönkä kukaan tulko sanomaan, etten pyöräile tarpeeksi, sillä ajan hiilikuituisella maantiepyörälläni viisituhatta kilometriä vuodessa, vaikka en fillarikommunismia kannatakaan.

Jeremy Clarksonilta ilmestyi tänä vuonna myös kirja, jossa hän toteaa autoilun ahtaalle ajon motiiviksi kehitysmaiden väestöräjähdyksen. Väestön hillitön lisääntyminen kehitysmaissa on se syy, joka tuhoaa Ferrarit ja Lamborghinit maapallolta. Tämä on totta, mutta sen julki lausuminen ei noudattele vihervasemmiston vaatimaa poliittista korrektiutta. Autoilijoita ahdistelemalla tuhotaan myös miehen ja koneen välinen myyttinen yhteys, joka symboloi seksuaalista suorituskykyä.

Vain orwellilaisesti aivopesty ja täysneutraloitu henkilö ei pysty erottamaan rasismia ja seksismiä hyvästä itsetunnosta, jonka turvin yksilö osoittaa arvostelukykyä. Ei ole ihme, että Suomessakin pojat syrjäytyvät koulunkäynnistä, kun heitä kasvatetaan naisenemmistöisen opettajakunnan ehdoilla. Auto- ja sota-aiheiset tietokonepelit ovat sitten se viimeinen nurkkaus, jonne ahdistettuina pojat voivat vielä toteuttaa miehisiä kiinnostuksiaan, mutta silloinkin salaisesti ja holhousyhteiskuntamme ”vaarallisiksi” arvottamina.

Tämä ei tarkoita, etten ymmärtäisi, mistä Top Gearissa on kysymys. Tiedän kyllä, että huippukalliilla superautoilla kaahaaminen ylittää tavallisten televisionkatsojien ostovoiman ja että ”kohtuuhintaisella” (reasonably priced) autolla ajaminen puolestaan nolaa myös yleisöä. Tiedän, että kyse on maskuliinisen symboliikan ja arvouniversumin representoimisesta televisiossa. Mutta miksi näiden miehisten unelmien vertauskuvallisten esitysten tulisi olisi kiellettyjä niin, että ne pitää lopettaa?

Jeremy Clarkson raahautui Top Gearsista lopulta omin voimin, ja Hammond sekä May seurasivat häntä solidaarisuuden osoitukseksi tai siksi, että tiimillä oli kiikarissaan jotain muuta. BBC:n entinen pääjohtaja on myöhemmin tunnustanut karkotuksen virheeksi, johon sillä ei olisi ollut varaa, tosin poliittisesti korrekteilla sanankäänteillä ja ohjelmasta innostuneita katsojia murjoen.

Entisten juontajien tilalle palkattiin heinäsirkkamainen vinkuheinä, amerikkalainen B-luokan TV-tähti ja kaksi värillistä, jotta valkoisia peribrittejä ottaisi aivoon ja monikulttuurisuuden ilosanoma tulisi nuijituksi katsojien päähän. Tule pian televisiosta ulos, uusi The Grand Tour!

Jeremy Clarksonilta ilmestyi tänä vuonna myös kirja, joka koostuu hänen The Sunday Timesiin kirjoittamista kolumneista (Readme.fi 2016).

Väkivallan romantisointi elokuvissa

Olen jälleen itsenäisyyspäivän aattona katsellut huvin ja harrastuksen vuoksi muutaman suomalaisen sotaelokuvan. Tänään menivät läpi Ilkka Vanteen Lupaus ja Olli Saarelan Rukajärven tie.

Vaikka samapa tuo, mitä kiekkoja tässä pyörittelee. Kaikille sotaelokuville näyttää olevan ominaista romantisoiva suhtautuminen sotaan: sukupuolten kohtaaminen esitetään väkivallan kautta ja rakkaus kytketään väkivallan teemaan.

Selitykseksi ei tarvitse tarjota mitään kansallisrunoilijan vänrikkiä, ei edes everstiluutnanttia, jonka dilemma on tunnetusti siinä, että ”päivisin toivoisi olevansa eversti ja öisin luutnantti”.

Miksi romantiikalle etsitään näyttämö sotien tapahtumista myös Hollywood-draamoissa? Suurten tunteiden, dramatiikan ja tragedian luomiseksiko? Romantiikkaahan voisi rakentaa vaikka high school -leffaan, jolloin tuloksena olisi tosin komedia tai tragikomedia.

Miehen ja naisen suhde taitaa olla olemukseltaan jollakin tavoin väkivaltainen. Sekä feministien että heitä arvostelevien miesten näkökannat viittaavat siihen. Ja sotaelokuvat täydentävät tilanteen.

Yhteiskuntamme on vastoin yleisiä väittämiä erittäin matriarkaalinen. Heteromies ampuu konepistoolilla Karjalassa naisten vuoksi. Huutaessaan viimeisiksi sanoikseen äitiä hän kuolee syyllisen nimi huulillaan. Palatessaan verissä päin naisen syliin hän on toiminut sankarillisen heteromiehen tavoin ja ottaa vastaan kunniamerkin saapas vihollisen verta puolillaan.

Tämä kompleksinen perinne on sivullisille vaikea ymmärtää. Toivoisi, että myös heteromiehelle irtoaisi maallisia iloja vähemmällä. Me homot kun emme sodi sen enempää lehmistä kuin laitumistakaan. Taidanpa tästä livahtaa Dtm:n viralliseen itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoon.

Miksi heteromiehet vastustavat homoavioliittoja?

Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla on kiistelty jälleen paljon homoavioliitoista. Se näyttääkin olevan aihe, joka todella kiihottaa US-natseja kommentteihin. Mikään muu ei vaikuta tuottavan niin paljon kannanottoja kuin juuri homoseksuaalisuus – uskonnollisten ahdistusten ja maahanmuuton lisäksi. Ehkä tämä on jollakin tavoin paljastavaa.

Joskus tuntuu, ettei esimerkiksi Kristillisdemokraateilla muuta ohjelmaa olekaan kuin homoseksuaalisuuden vastustaminen niin, että puolue saa merkityksen koko olemassaololleen juuri homofobiasta. Myös Perussuomalaiselle puolueelle homokiiman lisääminen homoseksuaalisuutta torjumalla on ollut ensiarvoisen tärkeää.

Kiintoisaa on, miksi heteromiehet vastustavat homoavioliittoja. Pelkäävätkö he itse joutuvansa niihin? Asiaa voisi valaista psykoanalyyttisen teorian näkemys, että ihminen vastustaa sellaista, mitä hän pelkää tai toivoo. Sitä kautta homofobia kertoisi vihaajan tai pelkääjän omasta alitajuisesta homoseksuaalisuudesta.

Koska psykoanalyyttinen teoria on laajalti tunnettu ja usein viitattu eikä kaikkea homovastaisuutta ilmeisestikään voida johdella homofoobikoiden homoseksuaalisuudesta, selityksiä on syytä etsiä arkielämän sosiodynamiikasta eikä vain psykodynamiikasta. Perusolettamuksenani ei siis ole se usein esitetty epäily, että kaikki homojen vastustajat olisivat itse homoja, mutta kylläkin se, että homoavioliittojen vastustus perustuu tapaan, jolla heteromiehet ja heteronaiset kokevat omat avioliittonsa. Niinpä aloitan homoavioliittojen tarkastelun katsauksella heteroavioliittoihin.


Homoavioliittojen vastustus on machoilua

Olen usein ihmetellyt, miksi monet heteronaiset pidättävät seksiä heteromiehiltään ja omilta aviopuolisoiltaan niin, että yhdessä vaiheessa käyttöön otettiin jopa avioliitossa tapahtuvan raiskauksen käsite ja vuonna 1994 myös avioliitossa tapahtuva seksi ulotettiin väkisinmakauksia koskevan kriminalisoinnin piiriin. Sen sijaan meihin homomiehiin useimmat heteronaiset suhtautuvat erittäin suvaitsevasti. Siinä, missä heteronaiset aloittavat suuren porun heteromiesten ystävällisistä katseista ja syyttävät heitä pahantahtoisesta tirkistelystä, siinä nämä samat naiset osoittavat homomiehiä kohtaan kokonaan toisenlaista asennoitumista.

Jos heteronainen saa tietää, että mies on homo, hän heittää tissiliivinsä pois heti ja polttaa pikkupöksynsä niin, että pillu on läpeensä paljaana homolle esimerkiksi saunassa tai vaatteiden vaihdon yhteydessä. Jos taas mies on neekeri, silloinkin valkoinen heteronainen levittää haaransa välittömästi kuin fiksu blondi avoautossa.

Tämä on naisten tapa kiusata vitivalkoisia suomalaisia heteromiehiä.

Miksi sitten nämä heteronaiset suhtautuvat ystävällisesti tai vähintään kärsivällisesti nimenomaan homomiehiin? Ovatko he suvaitsevia ja pidättäytyvät telaketjufeministeille tyypillisestä väkivallasta vain siksi, että homojen seurassa ollessaan heidän ei tarvitse epäillä miesten libidon vaikutusta? Nainenhan ei yleensä osoita haluavansa lainkaan seksiä, ja siksi nainen on tyytyväinen, jos mies ei puolestaan osoita häntä kohtaan kerrassaan mitään intohimoa. Tämän vuoksi homomies onkin heteronaiselle ihanteellinen mies.

Todellisuudessa naisten ajatuskulku on kierompi ja juonikkaampi. Naiset käyttävät suhdettaan homomiehiin kostaakseen eräitä kaunojaan heteromiehille. Naiset nimittäin aavistavat, että heteromiesten ilmaiseman homokielteisyyden takana vallitsee kielteinen asenne naisellisuutta kohtaan. Homojahan pidetään usein naisellisina, ja katsotaan, että homomiehillä on naisten kierot luonteet (mikä pitää paljolti paikkaansa). Heteronainen oivaltaa, että heteromies saattaa ajatella yhtä halventavasti naisista kuin hän ajattelee homoista. Siksi heteronainen pitää homokielteistä heteromiestä rasistina ja sovinistina ja kieltäytyy antamasta heteromiehelle toscaa. Sen asemasta hän antaisi pyhintään vaikka homolle (jos tämä vain huolisi) ja antaa sitä varmasti ulkomaalaiselle pleijerille.

Suomalainen keskiverto heteromies puolestaan on asian johdosta ymmällään. Hän luulee ilmaisevansa hyvinkin tärkeää naismyönteisyyttä omalla homovastaisella käyttäytymisellään – insinöörin logiikallahan voisi ajatella, että kun ei tykkää miehistä, niin tykkää sitten naisista. Heteromiehen yritys todistella omaa seksuaalista suuntautumistaan ja ilmaista intohimoaan naisiin kuitenkin epäonnistuu, sillä heteromies ei tajua, että nainen lukee homovastaisuudesta ulos lähinnä naisvastaisuutta ja yleistä seksinkammoa. Eroottisena nainen ei miestä tällä perusteella pidä. Jos heteromies olisi ovela, hän yrittäisi saada naiselta pesää tekeytymällä homoksi tai vetämällä tumman trikoosukan päähänsä.

Edellä mainitun epäonnistuneen vaikutusvallan tavoittelun ohella toinen syy, miksi heteromies vastustaa homoavioliittoja, on se, että siten hän luulee voivansa kiusata homopoikia. Motiivi siihen on usein edellisen seuraus: se, että omat piirakat jäävät saamatta.

Kuitenkin myös heteromiehen kiusaamisprojekti epäonnistuu, sillä hän ei oivalla, että suurin osa homoista ei edes halua avioliittoon eikä varsinkaan kristilliseen. Se vain ulottaisi kirkollisen kontrollin miesten välisiin seksi- ja rakkaussuhteisiin. Mutta vastustaessaan homoavioliittoja heteromies tulee kuin vahingossa puolustaneeksi heteroavioliittoja pitäen niitä jotenkin erinomaisina. Siten hän kirjoittautuu sisään omaan vankilaansa. Niinpä myös heteromiehen tämä ristiretki epäonnistuu ja johtaa vain hänen omaan tappioonsa. Sivustakatsojille puolestaan välittyy kuva, että homoavioliittoja vastustavat heteromiehet ovat omissa avioliitoissaan onnettomia, sillä he eivät toivoisi edes homoveljiensä joutuvan niihin. Tämä tietenkin edellyttää, että heteromies tahtoo homoille hyvää.


Miksi homoavioliittojen vastustus epäonnistuu?

Tarkastellaan nyt lyhyesti heteromiehen mahdollisia tahtotiloja (hyvä / paha) suhteessa hänen omaa avioliittoaan koskeviin kokemuksiinsa (onnistunut / epäonnistunut) sekä sitä, mitä niistä seuraa homoliittoja ajatellen (vastustaminen / kannattaminen).

1) Jos heteromies tahtoo homoille hyvää ja hän kokee mahdollisen oman avioliittonsa kielteisesti, hän vastustaa homoavioliittoja homojen hyväksi. Tällöin hän on mukava heteromies.

2) Jos taas heteromies tahtoo olla homoille ilkeä ja hän kokee mahdollisen oman avioliittonsa kielteisesti, hän vastustaa homoavioliittoja, tosin täysin ristiriitaisesti, sillä homoja ei voida kiusata pidättämällä heiltä jotain sellaista, jota monet homot pitävät omalle itselleen kielteisenä. Tällöin kyseessä on pahansisuinen ja epäjohdonmukainen heteromies.

3) Jos taas heteromies tahtoo homoille hyvää ja kokee oman avioliittonsa myönteisesti, hänen ei olisi järkevää vastustaa homoavioliittoja, vaan hänen olisi johdonmukaista kannattaa ja suorastaan vaatiakin niitä voimaan. Tällöin heteromies ei kuitenkaan tulisi tehneeksi homoille hyvää, sillä hän tulisi tuputtaneeksi homoille jotain, mitä suuri osa homoista ei halua. Tällöin hän olisi ehkä hyväntahtoinen mutta hieman ajattelematon heteromies.

4) Ja siinä tapauksessa, että heteromies tahtoo homoille pahaa mutta kokee oman avioliittonsa myönteisesti, hänen logiikkansa leikkaa niin, että on selvästi johdonmukaista vastustaa homoliittoja ja puolustaa heteroliittoja. Tällöin hänen kiusantekonsa kuitenkin epäonnistuu edellä kuvatulla tavalla, sillä pidättämällä avioliittoinstituution vain heteroille hän ei pysty kieltämään homoilta mitään tärkeää.

Juuri tässä viimeksi mainitussa intentionaalisessa tilassa suurin osa heteromiehistä toimii. Sen traagisuus puolestaan piilee siinä, että vaikka homot eivät tällä tavoin jääkään mistään olennaisesta paitsi, heteromiehen oma avioliitto kärsii. Kosto taas tulee toisen sukupuolen kautta. Lisäksi heteromiehen omat jälkeläiset saattavat paljastua homoiksi tai lesboiksi, joten viimeistään he kaatavat merivettä homovastaisen heteromiehen niskaan. Homoavioliittoja vastustamalla heteromies ei siis saavuta mitään, sillä homot eivät kärsi olennaista haittaa, mutta hänelle itselleen saattaa koitua vahinkoa seksin ja luottamuksen menetyksen muodossa.

Niinpä minun käy siis sääliksi homoliittoja vastustavia heteromiehiä. Mikäli he olisivat johdonmukaisia, heidän kannattaisi puolustaa homoavioliittoja voidakseen siten kiusata homomiehiä painostamalla meitä kirkon ja sen julman kontrolli-instituution kahleisiin.

Ongelma on, että homovastaisilta heteromiehiltä puuttuu oikeaa tietoa siitä, kuinka mitättömäksi useimmat homot avioliiton kokevat. Toinen ongelma on, että homoavioliittoja vastustaessaan heterot eivät tajua kertovansa niistä alitajuisista aggressioistaan, joita heillä on omia avioliittojaan ja koko avioliittoinstituutiota kohtaan. Mikäli heidän tahtotilansa olisi kristillisen lähimmäisenrakkauden mukainen ja he kokisivat omat avioliittonsa myönteisesti, heidän olisi kai johdonmukaista haluta tätä hyvää myös meille.

Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla homoavioliittoja vastustaneet heteromiehet näyttävät enimmäkseen kuuluvan edellä mainittuihin ryhmiin 1 ja 2. Heidän ollessaan päättäjinä me homot säästyisimme siltä avioelämän kurjuudelta, josta heidän omat liittonsa antavat varoittavia esimerkkejä.

Entä sitten homoavioliittoja vastustavat heteronaiset? Millainen on heidän asemansa? He ovat yleensä alistuvia tai alistettuja omissa mahdollisissa avioliitoissaan. He eivät käytä homoavioliittojen puolustamista miestensä kiusaamiseen, kuten tiedostavat feministit. Homoavioliittojen vastustaminen lienee heidän keinonsa nähdä omissa avioliiton rippeissään edes jotakin arvoa. Tai sitten he eivät ole ensinkään päässeet naimisiin ja haluavat kostoksi pidättää avioliiton oletetut ihanuudet myös homoilta.

Kiitos siis teille, te kaikki erilaiset heteronaiset ja -miehet, myös kritiikistä jo etukäteen. Nyt vain käsi pois housuista ja näppäimistöä kuluttamaan; kommenttipalsta on vapaa. Ja muistakaa toki riidellä paljon homoseksuaalisuudesta. Voittaja saa!

Jos Tony Halme olisi ollut nainen

Viime viikonloppuna menehtyneeltä Tony Halmeelta jäi julkiseen sanaan monta lentävää lausetta, jotka eivät olleet aina kohteliaimpia. Eniten ehkä paheksuttiin lausumaa, jossa hän arvioi presidentti Tarja Halosta lesboksi vuonna 2003. STT:n kautta esittämässään julkisessa anteeksipyynnössä ammattinyrkkeilijä selitti käsityksensä johtuneen siitä, että Halonen toimi aikoinaan Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:n puheenjohtajana, eikä arvio ollut sikäli aivan tavaton.

Mikäli viittaus lesbouteen koetaan loukkaavana, takana täytyy olla kielteinen näkemys homoseksuaalisuudesta itsestään. Kun myös lehdistö syytti Halmetta kunnianloukkauksesta, se meni mukaan tuohon homoksi huuteluun ja homoseksuaalisuuden pitämiseen kielteisenä. Paremminkin olisi voitu kiittää Halmetta huomaavaisuudesta. Nyt ei lainkaan pohdittu, miksi homoseksuaalisuutta täytyisi pitää ominaisuutena, johon viittaaminen koetaan herjaksi. Onko muka häpeäksi olla homo ja merkittävässä asemassa? Itse en ainakaan pahastuisi, vaikka joku sanoisi minua tasavallan presidentiksi.

Lehdistö ilmeisesti käänsi homoseksuaalisuuden kielteiseksi ominaisuudeksi ihan vain syyttääkseen Halmetta herjan heitosta. Tässä mielessä reaktio oli nurinkurinen. Siitä kärsivät lähinnä homot, jotka sijaistraumatisoituivat huomatessaan, että heidän seksuaalisuudestaan puhutaan kielteisesti. Näköjään myös tiedotusvälineet pitivät homoseksuaalisuutta kielteisenä asiana vain siksi, että siten ne katsoivat voivansa läimäyttää Halmetta.

Parasta olisi antaa kuolleiden levätä, he kun eivät voi itseään enää puolustaa. Iltalehden feministikirjoittaja Kaarina Hazard syyllistyi kuitenkin pahimmanlaatuiseen hasardiin haukkumalla oman kätensä kautta kuollutta Tony Halmetta ”niskamakkaraksi”, ”mulliksi” ja ”eläimeksi” kolumnissaan.

Jos Halme olisi ollut sukupuoleltaan nainen, ääni kellossa olisi varmasti toinen. Mikäli Tony Halmeen tilalla olisi ollut nenärengas- ja telaketjufeministi nimeltä Toini Halme, joka olisi puhunut samalla tavoin, viihtynyt hyvin nyrkkeilykehässä sekä kuollut itsemurhan tehneenä, Kaarina Hazard pitäisi häntä marttyyrina ja sovittaisi hänelle sankarin sädekehää esimerkiksi näin: ”Hän kuoli suomalaisen yhteiskunnan rasistisuuden ja suvaitsemattomuuden uhrina... Eduskunnassa hän joutui miesten ahdistelemaksi niin, ettei voinut lainkaan saapua työpaikalleen... Lopulta hän etsi pakopaikkaa päihteistä ja kuoli surullisen suisidaalisesti.”

Kaarina Hazard voisi oppia saamastaan lukijapalautteesta, ettei pidä tavoitella lennokkuutta, jos ei osaa. Tony Halme ei ollut minun suosikkini poliitikkona, ja toivon, että myös nykyiset maahanmuuttokriitikot perustaisivat argumenttinsa esimerkiksi kansallismielisen filosofian varaan eivätkä etsisi vaikuttavuutta lihaksilla pullistelusta. Suuri lihasmassa ei anna muutenkaan korkeaa elinajanodotetta. Onneksi kansallista etua puolustetaan ja maahanmuuttoa kritisoidaan nykyeurooppalaisessa ajattelussa nimenomaan liberaalin valistusyhteiskunnan säilyttämiseen tähtäävillä tavoitteilla.

Hazarin ohella toisen arviointivirheen teki viestintäoikeuden tutkijatohtori ja julkisuuden valokeilassa nautiskellut Päivi Tillikka, joka kiirehti puolustamaan huippukolumnisti Hazardia katsoen, ettei miesparan kunniaa suinkaan loukattu tuossa kirjoituksessa vaan että julkisessa sanassa ”ressukasta pyritään tekemään pyhimys kuolemansa jälkeen”.

Feministit siinä yrittävät ottaa viimeistä niskalenkkiä Viikingistä. Muutamat lukijani ovat toisinaan ihmetelleet kritiikkiä, jota olen suunnannut eräitä yliopistoon palkattuja kollegojani kohtaan. Tässä yksi syy. Itsehillintää odottaisin feministeiltä ja tiettyä analyyttisyyttä niin sanotuilta miestutkijoilta. Tony Halmeen pikkujättiläismäisyys ja hänen julkisuusasemansa voisivat kertoa kiintoisia asioita nais–mies-dialogin luonteesta maassamme. Sen puimiseen näiden feministien ja villatakkinuttuisten miestutkijoiden omat aivomuskelit eivät näköjään riitä.

Hazard ja Tillikka eivät ole julkisuudessa siksi, että heidän analyysinsa olisivat teräviä. He ovat julkisuuden maskotteja, koska tasa-arvoruikutuksia myötäilevä feministinen media pitää heitä soveliaina sukupuolikiintiöiden täytteiksi ja julkisuuteen nostettaviksi.

Populisti-Tony taas oli oman tiensä kulkija, eräänlainen liian suurilla lihaksilla varustettu pikkupoika, jonka puhuessa vastuu oli aina kuulijan. Perehdyin hänen elämäkertaansa Jumala armahtaa – Minä en (1998) yksityiskohtaisesti vasta hänen kuoltuaan. Tie köyhästä lauttasaarelaispojasta kansanedustajaksi kulki monen mutkan kautta ja osoittaa hänen olleen aivan uskomaton veijari. Surullista on, ettei tämän maan poliitikoilta ja toimittajilta löydy henkistä suuruutta olla loukkaantumatta koltiaisten kujeista ja kykyä antaa oikealla hetkellä myös anteeksi.

Juudas, Pietari ja Pontius Pilatus

Kavaltaminen on ilmeisesti yhtä makeaa kuin kieltäminen ja käsien peseminenkin. Paheksuttavaa Ilkka Kanervan sivuuttamisessa ulkoministerin tehtävästä oli ainoastaan se, että hänet kammettiin virasta käyttämällä poliittiseen korrektiuteen liittyvää argumenttia, jonka mukaan ministeri ei saa tekstailla eikä sekstailla.

Sen sijaan tutkija, joka väittää, että Kanerva joutui eroamaan valehtelun takia, valehtelee. Todellisuudessa hänet erotettiin sovinnaisuuteen liittyvistä syistä. Häntä ei tosin erottanut pääministeri eikä valtakunnanoikeus vaan puolueensa kannatuksesta huolestunut Jyrki Katainen. Mielestäni päätös oli kohtuuton, sillä ei Bill Clintonkaan joutunut eroamaan virastaan yhden suikkarin takia, vaikka nyyhkypelle Monica Lewinsky leukailikin häntä vastaan paljastuskirjassaan.

Myöskään Suomen ulkoministerin ei pitäisi erota jonkun ”eroottisen tanssijan” tai Hymy-lehden tekemän kavalluksen vuoksi. Tässä uusviktoriaanisessa politiikanteossa alkaa häntä heiluttaa koiraa, ja Katainen itse petti Kanervan. Asiaa eivät auta Kataisen vetistelyt sen johdosta, ”miksi miehelle ei anneta sitä viimeistä mahdollisuutta”. Sillä tavoin puolueen puheenjohtaja käänsi oman erottamispäätöksensä julkisen ajojahdin syyksi, vaikka asialla olivat kokoomuksen naiset.


Moralismi vs. politiikka

Entä mihin Kanerva loppujen lopuksi syyllistyi? Mitä hän tekstiviesteissään sanoi? ”Oletko hoitanut puutarhasi?” ”Haluaisitko tehdä sitä jossain jännässä paikassa; mikä se voisi olla?” Ehkä Kanerva aikoi kääntää turpeet ja sammaleet ja käyskennellä puutarhassa Aatamin asussa ja vähän Eevankin. Mutta sen ei pitäisi johtaa ministerin erottamiseen. Ainakin gay-kulttuurissa tuon tapainen flirtti olisi harvinaisen kesy, eikä siinä olisi muuta vikaa kuin mielikuvituksettomuus. Seksuaalisuus on käsitykseni mukaan parasta ja kauneinta jokaisessa ihmisessä, ja nyt julkinen sana koettaa kääntää tämänkin asian pahaksi omassa moralistisessa typeryydessään.

Kanerva on tunnetusti irrotellut aiemminkin toimiessaan keskiyön cowboyna Helsingin yössä. 1970-luvulla häntä pidettiin Kekkosen kätyrinä sekä ns. ostalgiaan taipuvaisena kokoomusnuorena. Lisäksi hän käytti juuri äsken 60-vuotisjuhliinsa valtion varoja, mikä nosti eduskunnan avustajapalkkiot parrasvaloihin, ja Sauli Niinistö joutui hikoilemaan puhemiehenkansliassa. Joka tapauksessa se, että Kanerva suostui vastaanottamaan kaksi moottoripyöräjengi Cannonballin jäsentä syntymäpäivänään, osoittaa, ettei hän ainakaan syrji ketään.

En paheksu Kanervan poistumista näyttämöltä sinänsä mutta kritisoin sitä, että seksuaalimoralistisen argumentin annetaan painaa vaa’assa enemmän kuin poliittisesti paljon tärkeämpien edustajavarojen käytön. Ajatelkaa: miesparka on sentään jo kuusikymppinen! Mielestäni naisväen pahanilkisten paljastusten ei pitäisi antaa heilutella ministerinpalleja, eikä stripparien pidä pyörittää Suomen ulkopolitiikkaa. Muilta osin hallitus toki jää edelleen melkoiseksi vahakabinetiksi Paavo Väyrysineen ja Sirkka-Liisa ”sikafarmari” Anttiloineen.


Alexin ale ja Ikenien honeymoon

Entä tämä uusi mies, pyrkyreistä pahin, jolla on rojalistinen etunimi: Alexander Stubb? Kukaan ei vaikuta kuulleen hänestä mitään, vaikka hän on istunut meppinä jo neljä vuotta. Tuntuu, kuin hänet olisi herätetty kuolleista Suomea edustamaan. Tämä havainnollistaa, kuinka etäinen europarlamentti on kansalaisille ja miten kaukana ihmisistä sen jäsenet ovat. Heillä on oma todellisuutensa, ja tuntuu, että meille lähetetään ulkoministeri ulkomailta.

Kiintoisaa on, miten pitkin hampain Stubb nyt laskeutuu europarlamentaarikon tehtävästä takapajuisen Suomen ulkoministeriksi. Palkkakin putosi alle puoleen. Vänrikki Kariluodolle tyypilliset sanat ”kun isänmaa kutsuu, silloin mennään”, voivat herättää ihastusta, mutta jalomielisyyttä himmentää se, että ulkoministerin edelleen varsin kovapalkkaiseen virkaan olisi monta muutakin yhtä pyyteetöntä suostujaa. Minä näen hänessä eräänlaisen ulkopoliittisen Jari Sarasvuon. Uuden ulkoministerin suorasukainen reippaus pitänee jatkossakin huolen siitä, että hän osaa opettaa väärin ajatteleville suomalaisille, mikä on Suomen edun mukaista, kun asiaa katsotaan Brysselin näkökulmasta.

Viime eurovaaleissa Stubbin keskeinen viesti hänen saarnatessaan Kolmen sepän aukiolla kuorma-auton lavalta oli se, että ”yksi europarlamentaarikko on vaikutusvaltaisempi kuin suomalainen ministeri”. Nämä sanat muistan aina. Todellisuudessa Euroopan parlamentti on pelkkä keskustelukerho, sillä se ei käytä päätösvaltaa, kuten Suomen eduskunta, vaan päätökset tehdään suurimmaksi osaksi ministerineuvostossa.

Mutta miten Stubb muistaa olevansa Suomesta? Eikö Suomen hallitustyöskentelyyn osallistuminen häiritse pahoin hänen julkisuudessa mainostamaansa perhe-elämää ja hänen brittiläistä rouvaansa? Vaihtuvatko ulkopoliittiset salaisuudet lakanoiden välissä? Miten nuo kansainvälisillä lentokentillä parveilevat enkelit pääsevät hallituksen ja ministeriön toimintaan kiinni kesken hallituskauden? Kuka selittää ministerille hänen tehtävänsä ja kertoo missä mennään?

Minua joka tapauksessa harmittavat yltiöpirtsakat ja positiiviset tyypit, sillä heidän optimistisuutensa kertoo epätodellisuudentajuisuudesta ja filosofiattomuudesta. Tänään on kieltämättä aprillipäivä, mutta se ei oikeuta olemaan koko aikaa kainaloista kutitetun näköinen. Ulkoministerin postilla pokan täytyisi pitää.


Tekstailu vs. rattijuopumus

Pahinta on, että europarlamenttiin Stubbin tilalle nousee unohduksen alhoon vaipunut Sirpa Pietikäinen, joka tuomittiin aikoinaan rattijuopumuksesta. Tilanne on kiero, koska Kanervan seksuaalinen flirttailu ei ole rikos eikä varmasti sen paheksuttavampi asia kuin Pietikäisen rattijuopumus. Häneltä puolestaan jäi kuolematon lause: ”Selvin päin en olisi humalassa auton rattiin lähtenyt.”

Tulos: hammastahna-Stubbi valittiin tehtävään, johon häntä ei äänestetty eikä vaaleilla valittu, ja paikkansa hän jätti vakavasta rikoksesta tuomitulle. Kanerva puolestaan pakotettiin eroamaan, vaikka häntä ei edes syytetty mistään rikoksesta. Ja Suvi Lindén hoitaa ministerintehtävää, vaikka hänen pitäisi olla oikeuskanslerin mielestä äitiyslomalla.


Naisten valta

Myös yhdestä olen varma: asiantuntijana haastatellun valtio-opin professorin Jan Sundbergin televisiossa esittämä mielipide, että nainen menettää virkansa helpommin kuin mies, on feministis-sovinnainen ja naisia mielistelevä eikä pidä paikkaansa. Nimenomaan naisten sallitaan jatkaa virassa, vaikka erottamiselle olisi poliittisiakin perusteita. Sen enempää Vanhasta kuin Kanervaakaan vastaan suunnattuja tekstiviestikohuja ei olisi edes olemassa ilman naisväen aloittamia panetteluja.

Erään turkulaistutkijan mielipide, että ”äijäkäytös vaivaa vallanpitäjiä”, puolestaan on yllättävä mutta poliittisen korrektiuden tavoittelussaan ymmärrettävä. Feministisen median kaksoisstandardiin kuuluu näet se, että naista ei saisi sanoa ämmäksi mutta miestä saa sanoa äijäksi valtakunnallisen median aitiopaikalla. Eikö olekin huutavan johdonmukaista?

Kun taas Helsingin Sanomat suolaa miesten haavoja tulkitsemalla, että ”lehdet” arvioivat poliittisen kulttuurin ”muuttuneen” ministerin eron myötä, halutaan selvästikin luoda vaikutelma, että feminismi on voittanut. Ja kun Tarja Halonenkin täydentää, että ”äänestäjien vaatimustaso nousee”, tämä voi tarkoittaa vain, että feministisen vähemmistön mielestä äänestäjien pitäisi olla feministejä kelvatakseen poliitikoille.

Hymy-lehdessä heitettyjen herjojen ei pitäisi antaa liikuttaa ministereitä mihinkään. Kanervan ero heikensi hallituksen uskottavuutta enemmän kuin tehtävässä pysyminen. Kyse oli taaskin vain median omasta halusta muokata todellisuutta, ja sympatiani ovat Kanervan puolella.

Ministerin ero kertoo maamme mediailmastossa vallitsevasta epäterveestä tilanteesta, jossa politikoidaan korrektiudella. Kuka 1970-luvulla välitti Kekkosen flirteistä, kun suomalaisilla oli tärkeämpääkin ajateltavaa? Miksi naisen sallitaan käyttää erotiikkakorttia jopa myönteisenä argumenttina ja pyrkiä parlamenttiin ryntäät rytkyen, kuin jokin Cicciolina, mutta miestä pakotetaan salaamaan seksuaaliset pyyteensä ja häntä rangaistaan niistä? Onko vastuu myös siitä, mitä naiset tekevät paljastellessaan salaisia tekstareita, todellakin vain miesten? Tässä näyttää olevan todellinen mies.